Demokratian tuolla puolen – Esipuhe

Frank Karsten

Esipuheen kirjoittaja Frank Karsten on Hollannin Mises Instituutin puheenjohtaja ja toinen Demokratian tuolla puolen (Beyond Democracy) -kirjan kirjoittajista.

Kirjassamme esitetty voimakas demokratian arvostelu saattaa vaikuttaa kohtuuttomalta tai jopa järjettömältä. Kommunismin kaatumisen jälkeen demokratiaa ylistettiin ainoana oikeana vaihtoehtona. Sorretut ihmiset kaikkialla maailmassa kaipaavat enemmän vapautta ja demokratiaa, joten kuka uskaltaa puhua sitä vastaan?

Vaikka arvostelemmekin vahvasti demokratiaa, ei ole syytä loukkaantua tai pelästyä. Emme halua viedä demokratiaa pois ihmisiltä, sillä ihmisten tulisi olla vapaita elämään missä tahansa poliittisessa järjestelmässä he haluavatkin. Emme myöskään väitä, että demokratia olisi pahempi tai parempi kuin diktatuuri tai, että kirjassa kuvatut ongelmat kuuluisivat yksinomaan demokratiaan.

Selitämme parlamentaarisen demokratian luontaiset ongelmat ja kuvaamme mikseivät tämän suuresti ylistetyn poliittisen järjestelmän periaatteet ja dynamiikka johda toivottuihin tuloksiin. Näemme nyt kriisejä syntyvän monissa demokraattisissa maissa, selvimmin Yhdysvalloissa, Kreikassa ja Espanjassa. Näitä ongelmia ei koskaan yhdistetä demokraattisen järjestelmän ominaisuuksiin, vaan vapaisiin markkinoihin, demokratian puutteeseen, ahneisiin pankkiireihin tai petollisiin poliitikkoihin.

Jokainen vitsi on pieni vallankumous. George Orwell

Kuten useimmat ihmiset, minäkin uskoin parlamentaariseen demokratiaan. Mutta se oli viisitoista vuotta sitten. Tiesin demokratiasta hyvin vähän, mutta vakaumukseni oli silti hyvin voimakas. Kuten kaikille meistä, minullekin kerrottiin koulutusjärjestelmän, median ja poliitikkojen toimesta, että demokratia oli jotain, jota tulisi vaalia ja lisätä, ja ettei sille olisi varteenotettavaa vaihtoehtoa. Mutta tutkittuani ja harkittuani sitä, olen tullut aivan toisenlaiseen lopputulokseen.

Monet ihmiset uskovat edelleenkin demokratian olevan yhtä kuin vapaus. Ja monet vapautta rakastavat yksilöt uskovat edelleenkin, että oikea tie suurempaan vapauteen kulkee demokraattisen prosessin kautta. Monet demokratiaa kritisoivat ovat vakuuttuneita siitä, että sitä täytyy korjata, mutta he eivät löydä mitään ongelmaa demokratian perusteista itsestään. Kirjamme osoittaa vääräksi nämä uskomukset. Demokratia on vapauden vastakohta – lähes luonnostaan ​demokraattinen prosessi pyrkii kohti pienempää vapautta suuremman sijasta – eikä demokratia ole korjattavissa. Demokratia on kollektivistinen järjestelmä, joka on luonnostaan viallinen, kuten sosialismikin.

Nämä toisinajattelijoiden ajatukset ovat melko ainutlaatuisia, jopa koko maailman mittakaavassa. Hans-Hermann Hoppe on kirjoittanut akateemisen kirjan nimeltään Democracy: The God That Failed. Tämän lisäksi vain muutamia artikkeleita on kirjoitettu tästä aiheesta. Mutta kuten tiedämme, demokratiasta ei ole kirjoitettu helppolukuisia, jäsenneltyjä ja ytimekkäitä kirjoja, jotka osoittavat se luontaiset heikkoudet ja dynamiikan vapautta rakastavien libertaarien näkökulmasta. Kirjamme on tällainen ja se on tarkoitettu tavalliselle ihmiselle. Se ei olisi voinut tulla parempaan aikaan; nyt kun monet demokratiat kamppailevat sosiaalisten ja taloudellisten ongelmien kanssa, ja ihmiset etsivät selityksiä ja ratkaisuja niihin.

Ratkaisu, jota demokraattiset poliitikkonne kerta toisensa jälkeen ehdottavat, on antaa heille lisää rahaa ja valtaa huolimatta siitä, kuinka usein he ovat aikaisemmin epäonnistuneet.

Olet mahdollisesti pettynyt poliitikkoihinne ja toivot parempia tilalle. Tämä kirja selittää sen, miksi sinun ei tule syyttää heitä, vaan demokraattista järjestelmää itseään. Poliitikkojen vakavasti ottamisen sijaan on parempi pilkata heitä. Se heikentää heidän legitimiteettiänsä ja valtaansa. Tiedät, että demokraattinen järjestelmä suosii automaattisesti poliitikkoja, jotka lupaavat enemmän kuin pystyvät antamaan. Tämä on seurausta siitä, että poliitikot, jotka lupaavat eniten, tulevat valituksi. Joten miksi syyttäisit heitä? Koska demokraattiset poliitikot tietävät olevansa vallassa vain tilapäisesti, he tuhlaavat, yliverottavat ja ylilainaavat tietäen, että heidän seuraajansa (tai pikemminkin tulevat sukupolvet) joutuvat maksamaan laskun. Sitä paitsi, he tuhlaavat joka tapauksessa toisten ihmisten rahoja. Joten miksi odottaa muuta? Käyttäytyisitkö itse paremmin eduskunnassa? Epäilen sitä.

Kymmenen vuotta sitten olin usein pettynyt ja turhautunut politiikkaan. Kuvittelin, että minun pitäisi tulla poliittisesti aktiiviseksi voidakseni muuttaa asioita parempaan suuntaan. Nyt olen huomannut, että minun ei tarvitse tehdä muuta, kuin paljastaa demokraattisen järjestelmän puutteet, pilkata poliitikkoja ja olla odottamatta mitään hyvää heistä.

Kuuluisa kirjailija George Orwell sanoi kerran, että “Jokainen vitsi on pieni vallankumous.” Huumorin on todellakin sanottu olevan osaltaan vastuussa neuvostokommunismin kaatumisesta. Se paljastaa poliittisia mielettömyyksiä ja alentaa poliitikkojen statusarvoa. Joten naura makeasti poliitikoille; se on paljon terveellisempää, kuin turhautuminen. He ovat keisareita ilman vaatteita: heidän lupauksensa ovat vääriä ja heidän ratkaisunsa eivät toimi. Kuten edellä sanoin, poliitikkojenne kerta toisensa jälkeen ehdottamat ratkaisut vaativat antamaan heille yhä enemmän rahaa ja valtaa, huolimatta siitä, kuinka usein he ovat aikaisemmin epäonnistuneet.

Kirjoittamalla demokratiasta olen saanut mielenrauhaani lisääviä oivalluksia. Politiikka ja poliitikot eivät enää turhauta minua. Jaan ajatuksiani tässä kirjassa siinä toivossa, että niillä on sama vaikutus sinuunkin.

Kuinka outoa kaikki onkaan!

Risto Harisalo on Tampereen yliopiston hallintotieteen professori.

Keskustelu valtioiden lainanotosta ja lainojen hoidosta on ryöpsähtänyt valloilleen. Sitä seuratessa on kiehtovaa huomata, kuinka vaivattomasti liberalismi, siis tuo pahamaineiseksi luonnehdittu uusliberalismi, on julistettu syylliseksi valtioiden taloudellisiin ongelmiin. On siis paikallaan palauttaa mieleen eräitä keskeisiä syy- ja seuraussuhteita.

Vaikka liberalismia nyt syytetään globaalista finanssi- ja pankkikriisistä, on syytä varautua myös siihen, että ongelmaan löytyy aikanaan todellinen syyllinen, johon liberalismilla ei ole ollut mitään vaikutusta. Kaikkea ruutia ei siis kannattaisi uhrata liberalismiin.

Kun valtiot ottivat lainaa kriisin hoitamiseksi, siitä syytettiin välittömästi liberalismia, vaikka liberaalit suhtautuivat hyvin epäilleen moiseen toimintaan. Kun valtiot ottivat lainaa, kukaan ei epäillyt valtioiden kykyä vastata veloistaan eikä edes unissaan uskonut valtioiden menevän konkurssiin.

Valtioiden lainanottoa perusteltiin tarpeella korjata asiat ja laittaa ahnaat ja sääntelemättömät markkinat kuriin. Monet liberalismin vastustajat näkivät lainanotossa kauan kaipaamansa mahdollisuuden vahvistaa valtiojohtoisuutta yhteiskunnassa.

Yllättäen valtioiden lainanotossa saavutettiin jokin raja, jonka ylittäminen teki lainanotosta valtioille uhan, joka vaaransi vähintään koko Euroopan Unionin taloudellisen vakauden. Kysyttiin miksi markkinat laskivat väärin valtioiden taloudellisen kantokyvyn ja miksi ne antoivat valtioiden surutta velkaantua. Aivan oikein! Tästäkin asiasta alettiin jälleen syyttää liberalismia.

Oudointa kaikessa tässä ovat mielipiteet, joiden mukaan valtiot selviytyvät veloistaan korottamalla veroja ja lisäämällä taloudellisen elämän poliittista sääntelyä. Molempia käytäntöjä on suositeltu jatkettavasti usean vuoden ajan. Valitettavasti ne ovat toimenpiteitä, jotka hidastavat vääjäämättä taloudellista kasvua ja kehitystä.

Tilanteen jossa taloudellinen elämä uhkaa olosuhteiden pakosta hidastua ja jopa näivettyä, pitäisi väistämättä synnyttää kysyntää liberaaliin talouspolitiikkaan. Se tarjoaa tehokkaita keinoja, jotka helpottavat valtioiden selviytymistä suurista lainataakoistaan ja auttavat samalla kansalaisia parantamaan taloudellista asemaansa.

Tämä tarkoittaa, että yrittäjyyttä on yksinkertaistettava, yritysten sisäistä elämää koskevaa sääntelyä on helpotettava, työsuhteiden perustamista ja muuttamista ja lopettamista on uudistettava. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä liberalismin tarjoamista keinoista.

Miksi ihmisten pitäisi tyytyä taloudelliseen ahdinkoon, jos he voisivat siltä välttyä? Juuri tässä ajassa tarvitaan enemmän liberalismia kuin pitkään aikaan. Ne keinot, joilla valtiot yrittävät selviytyä ongelmistaan, ovat myrkkyä sitä jo nauttineille. Outoa on myös se, kuinka ponnekkaasti liberalismia vastustetaan, vaikka se tarjoaa keinon ratkaista vakava yhteiskunnallinen ongelma.

Vain välttyäkseen liberalismilta ihmiset hyväksyvät jopa oman asemansa huonontumisen. Tosi outoa!

Friendship and the Free Society

by Andrew I. Cohen

Andrew Cohen teaches philosophy at the University of Oklahoma, Norman.

Private property and limited government are unrivaled in promoting personal liberty and material abundance. These institutions of a free society also beat the competition in promoting another vital personal and social good, namely, friendship.

Beneath our differences, people understand that self-respect, some wealth, a sense of personal efficacy, and maybe even a dash of luck are among the essential ingredients of a successful life. These values would still seem shallow or pointless without friendship. As Aristotle observed, “No one would choose to live without friends even if he had all the other goods.” Our achievements would be emptier and our failures more unbearable without friends by our side. If friendship is then not the supreme good, it is certainly an essential one. Some of us are admittedly less social than others. The companionship that comes in meaningful friendships nevertheless seems to be a key part of the good life.

There are of course many sorts of friendships. Some persons are friends out of convenience. Perhaps our typical “acquaintances” fall into such a category. There are also friendships based merely on what two people find mutually pleasing. Both of these types of relationships help amplify our lives in various ways, but the best sorts of friendships are those where each friend cares deeply and sincerely about the other. In such complete friendships, each friend respects the other person, not as a means to his own ends, but as an end in himself.

A free society is uniquely qualified to promote the most complete friendships because it provides the institutional framework most favorable to them.

Freedom by Degrees

By a “free society,” we can speak of a social and political framework with three key features: (1) private property is protected as inviolable, (2) government’s role, at most, is to prevent and punish the violation of individual rights, and (3) all human relationships are voluntary. Free societies can exist in degrees. While the United States now is more free than, say, the Soviet Union under Stalin, the United States is not a completely free society. To the extent that a society counts as free, it will provide the best opportunities to nurture and sustain deep friendships.

Consider what is necessary for friendships. Two persons must share some form of good will. There needs to be a certain authenticity to any such mutual affection. This sincere good will helps to nurture a sense of trust and healthy interdependence. Trust is certainly key to building and maintaining any meaningful relationship, particularly in complete friendships where friends have a special respect for each other. But suppose you find yourself in an institutional environment where you have no choice but to interact with someone else. Such a stilted setting will tend to restrict the development of any friendship. While you may still come to be friends with the other person, it is much more difficult for you to do so under such circumstances. First you must overcome some understandable mutual suspicion, but then you must fight the worry that the other merely likes you as a means to some private end.

In all political economies, individuals will sometimes find themselves having to deal with persons somewhat involuntarily. Even in a nearly free society, we may find ourselves working for, going to school with, or just sitting beside persons with whom we would rather have no contact.

Consider just one example. Most municipalities have tightly regulated local telephone monopolies. To a great extent we have no choice but to deal with our telephone repairman. His incentive to engage in gestures of good will, and our reason to show him some sincere regard, are both constrained. The repairman’s “have a nice day” rings hollow when we know that we have no choice but to get our telephone service from that one company.

What a free society does is minimize the extent to which human relationships are involuntary. When we have no choice but to deal with someone, sincere good will is often hard to muster. But when individuals are free to come and go as they please and they nevertheless continue to interact with one another, they can be more certain of one another. They might then foster the trust and mutuality necessary for genuine friendships.

Take a lower-level friendship, such as one of mere convenience. We have such friendships with many persons, such as with the family doctor, the corner florist, or (if we are lucky) with car mechanics, plumbers, and carpenters. Our good will toward such persons is mostly based on what they can offer us. Genuine good will is an ingredient in any wholesome friendship. To the extent our displays of good will are sincere, it is because we recognize both the value such persons represent to us and their freedom to do as they wish.

These low-level friendships are often steppingstones toward the more complete friendships where each friend regards the other as an end in himself. People usually do not just fall into friendships. They develop their relationships, often starting out on the fragile and fleeting bases of mutual pleasure or mutual convenience. The trust that comes from freedom of choice can only help foster the good will that gets started in such rudimentary relationships. The enhanced freedom of choice characteristic of free societies also removes several impediments to the deepening of these relationships.

To say that the institutions of a free society best facilitate friendship does not mean that people didn’t have good friends in, say, Maoist China. (Perhaps genuine friends were especially valuable there.) But it is far more difficult to discover, nurture, and sustain good friendships when human relationships are not entirely voluntary. What a free society does is enhance our range of freedom of choice. We have more options to select or reject. When you find yourself interacting with persons in this wider range of choice, you have better reason to believe that another’s interest in you is genuine. You also have better reason to know that your own interest is genuine. The corner baker is more apt to take an interest in your life when he knows quite well that you could just as well go across the street to a competitor or bake your own muffins. You may also be more likely to feel a mutual good will toward the baker when you know that you are free not to patronize him.

Private Property

Another characteristic of a free society even more important and powerful for advancing friendships is private property.

What good is wealth, Aristotle asks rhetorically, unless we have people we care about with whom to share it? Ambiguously defined property rights and property that is not private notoriously promote waste and neglect. What matters here, however, is that when property is not private, or when it is otherwise not fully protected as private, individuals have diminished opportunities to cultivate the benevolence characteristic of genuine friendships.

There is a certain sort of kindness that helps to nurture and sustain friendships. This is the kindness manifested by freely sharing one’s belongings with others. Unless one owns property, however, it is difficult if not impossible to show benevolence toward another. With what would one be benevolent? It is not benevolence if you grant another access to some good to which you do not have an exclusive, protected claim.

Benevolence is still a vital ingredient in bringing a relationship to a higher level, one where you spontaneously and willingly contribute to a friend’s well-being. What property does is give individuals a protected sphere of control over some range of action and material goods. It sets up a divide between what is “mine” (and not yours) and what is not “mine” (but someone else’s). “Property” here is not just a material thing but also includes one’s freedom, one’s time, and one’s body. Even the materially poor man can be benevolent toward another; the poor man still owns himself and his time. The authentically benevolent man then freely waives his rights to exclude others from his goods. In doing so, he builds trust and helps to enhance his friend’s welfare. Such gestures lay the groundwork for later reciprocal gestures that, in a complete friendship, come freely and without any thought to some payoff.

A free society enhances the quantity of property individuals own and protects as inviolable whatever property rights individuals enjoy. A free society thereby promotes authentic friendships by giving people added opportunities to engage in meaningful sharing. If resources move from one person to another when they do nothave to, the recipient is better able to gauge the motives of the gesture. Indeed, the one who gave the property away is better able to be sure of his own motives. A free society does well in clearing the air in this fashion. Relationships are voluntary, and property is exchanged and redistributed only through free consent. Such gestures lay the groundwork for the most meaningful sorts of friendships.

Friendships are possible in a variety of circumstances, including in the most repressive of dictatorships. What a free society does is make the discovery, development, and sustenance of friendships of all types—particularly the most meaningful sort—easier. When free, individuals have a diminished need to second-guess the motives of others (and themselves) and they are better in a position to be generous. The freedom not to do what others may want us to do is a valuable liberty. Besides providing a sense of autonomy, that freedom is an important ingredient in expanding the opportunities for the friendships that characterize a successful human life.

This article has been published with FEE‘s permission and has been originally published at The Freeman March 1999 • Volume: 49 • Issue: 8.

The Predatory Price Cutting Bogeyman

Lawrence W. Reed is president of the Foundation for Economic Education in Irvington, New York—www.fee.org.This essay has been adapted for CIEL by the author from an essay first published in the July 1997 issue of FEE’s journal, The Freeman.

In the literature of anti-capitalism, the dominant bogeyman is unquestionably the big, private, profit-seeking company. Is there a sin imaginable that hasn’t been laid at the doorstep of those who own or manage large firms?

Defenders of capitalism have produced powerful arguments and voluminous evidence exposing much of the anti-capitalist literature as mythology—attacks that seem plausible on the surface but which dissolve when set against either economic principles or practical experience.

One of the more common attacks concerns a strategy that, according to the mythology, big companies employ often and successfully against their smaller competitors. It is known as predatory price-cutting, commonly understood as the practice of underselling rivals to bankrupt them, and then raising prices to take advantage of the absence of competition.

Recently, when an anti-capitalist professor raised this issue, I asked him if his state-subsidized university was engaging in this very thing by charging tuition that did not cover its instructional costs. Private colleges, I pointed out, can’t combat this competition by relying on taxes to level the playing field. My professor friend responded by arguing that predatory price-cutting assumes an evil intent, and no government really intends to drive private colleges from the market by establishing its own universities. Besides, he said, we must look at the actual effects: private colleges indeed exist and even thrive, in spite of the subsidized competition.

In referring to actual effects, the professor was unwittingly making a point that undermined his case. Predatory price-cutting is a theory that, more often than not, falls apart when it leaves the classroom and enters the real world. The fact is, in a free market, large firms rarely attempt it and when they do, they usually fail at it. Even large firms that have the power of government on their side find it much harder to succeed as predators than the theory at first suggests.

The early experiences of the Dow Chemical Company provide an interesting case in point. Dow—an industrial giant famous for its aspirin, chlorine products, and plastic wrap—was once a prey that many expected would not survive. I’m indebted to my friend (and senior historian at FEE) Dr. Burton Folsom for first acquainting me with this story.

Herbert Dow, the founder, had already started two other chemical companies by 1897: one went broke, and the other fired him. “Crazy Dow” was what the folks in Midland, Michigan called him. Like David fighting Goliath, he did battle head-on with large German chemical monopolies and eventually toppled them from world dominance. It was hard to tell, in the end, who was really the predator and who was really the prey.

Dow’s key product was bromine, which he could sell as a sedative or as a chemical to develop photographs. He invented a process to separate bromine from the sea of brine underneath the city of Midland. With gusto, Dow sold his bromine inside the United States, but not outside—at least not at first.

The Germans had been the dominant supplier of bromine since it first was mass-marketed in the mid-1800s. No American dared compete overseas with the powerful German cartel, Die Deutsche Bromkonvention, which fixed the world price for bromine at a lucrative 49 cents a pound. Customers either paid the 49 cents or they went without. Dow and other Americans sold bromine inside the United States for 36 cents. The Bromkonvention made it clear that the Americans were lucky to be allowed to sell at all, and that if they tried to sell outside America the cartel would flood the American market with cheap bromine and drive them all out of business.

By 1904, Dow was ready to break the rules: He moved to sell bromine in Europe and Japan at a price well below that of the cartel. Before long, the Bromkonvention went on a rampage. It poured bromides into America at 15 cents a pound, well below its fixed price of 49 cents, and also below Dow’s 36-cent price.

Was Dow the helpless little guy, about to be smashed by the evil German capitalists just like the predatory price-cutting theorists would have predicted? Quite the contrary, he was the quintessential entrepreneurial genius who gives capitalism its cutting edge. He had his agent in New York discreetly buy hundreds of thousands of pounds of German bromides at the cartel’s 15-cent price. Then Dow repackaged the German bromides and sold them in Europe—including Germany—at 27 cents a pound. “When this 15-cent price was made over here,” Dow said, “instead of meeting it, we pulled out of the American market altogether and used all our production to supply the foreign demand. This, as we afterward learned, was not what they anticipated we would do.”

Indeed, as Folsom revealed in his book, Empire Builders: The Vision and Influence of Michigan’s Early Entrepreneurs, the Germans were befuddled. They expected to run Dow out of business; and this they thought they were doing. But why was U.S. demand for bromine so high? And where was this flow of cheap bromine into Europe coming from? Was one of the Bromkonvention members cheating and selling bromine in Europe below the fixed price? The tension in the cartel was dramatic. According to Dow, the German producers got into trouble among themselves as to who was to supply the goods for the American market.

The confused Germans kept cutting U.S. prices—first to 12 cents and then to 10.5 cents a pound. Dow meanwhile kept buying these cheap bromides and reselling them in Europe for 27 cents. By the time the Bromkonvention finally caught on to what Dow was doing, it had lost the price-cutting war. Dow had secured new markets for his own company with his competitors’ product, and he was now in a position to build a chemical giant. He went on to beat foreign, government-subsidized cartels in dyes and magnesium. Consumers of ever cheaper and better products were the biggest winners.

The predatory price-cutting charge is most commonly applied to the early history of John D. Rockefeller’s Standard Oil Company. But here, too, the record departs from the rhetoric. Professor John S. McGee, writing in the October 1958 Journal of Law and Economics, showed conclusively that Rockefeller did not engage in the practice because he was smart enough to know that other entrepreneurs weren’t helpless nitwits who would take it lying down. (For a more complete explanation, see either McGee’s article or my own in the March 1980 issue of The Freeman, “Witch-Hunting for Robber Barons: The Standard Oil Story”: http://tinyurl.com/d3zrhe).

Anti-capitalist literature is rife with demons, monsters, and other assorted bogeymen, but so are fairy tales.

Kleinin doktriini – Tuhopolemiikin nousu

Johan Norberg

Yhteenveto

Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousu yrittää olla teos, joka paljastaa vapaaseen markkinatalouteen perustuvan kapitalismin ja sen puolestapuhujana tunnetun Milton Friedmanin säälimättömän luonteen. Klein väittää, että kapitalismi kulkee käsi kädessä diktaattorien ja raakalaismaisuuden kanssa ja, että diktaattorit ja muut epäilyttävät poliittiset hahmot hyödyntävät ”shokkeja” — luonnollisia tai tarkoituksella aiheutettuja katastrofeja — valtansa kasvattamiseen ja epäsuosittujen talousuudistusten ajamiseen. Klein esittelee kenraali Augusto Pinochetin Chilen, Margaret Thatcherin Iso-Britannian, Tiananmenin aukion kriisin aikaisen Kiinan ja Irakin sodan esimerkkeinä tästä menettelytavasta.

Kleinin analyysi on toivottoman virheellistä lähes jokaisella tasolla. Friedmanin omat sanat paljastavat hänet rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien puolestapuhujaksi. Friedmanin mielestä asteittaiset taloudelliset muutokset ovat usein parempia kuin nopeat muutokset ja, että ihmisille pitäisi tiedottaa avoimesti kaikista uudistuksista, jotta he voivat paremmin varautua niihin. Friedman myös tuomitsi Pinochetin hallinnon ja vastusti Irakin sotaa.

Kleinin historialliset esimerkitkään eivät kestä lähempää tarkastelua. Klein esimerkiksi väittää, että Tiananmenin aukion verilöyly olisi ollut tarkoitettu murskaamaan markkinatalousuudistusten vastustajat, kun tosiasiassa sen seurauksena talouden liberalisointi pysähtyi vuosikausiksi. Hän myös väittää, että Thatcher käytti Falklandin saarten sotaa epäsuositun talouspolitiikkansa peittämiseen, vaikka tosiasiassa tuo talouspolitiikka ja sen tulokset olivat suuren yleisön keskuudessa hyvin suosittuja. Kleinin laajemmat kokemusperäiset väitteet eivät pärjää sen paremmin. Politiikasta ja taloudesta tehdyt tutkimukset vahvistavat, että poliittisesti epäliberaalit hallinnot yleensä vastustavat myös markkinoiden liberalisointia, kun taas laajempia vapauksia sisältävillä hallintojärjestelmillä on taipumus ajaa myös markkinatalouden vapauttamista.

Johdanto

Viime syksynä ilmestynyt kanadalaisen kirjailijan Naomi Kleinin kirja Tuhokapitalismin nousu on noussut nuorten antikapitalistien raamatuksi. Sitä on myös ylistetty kirja-arvosteluissa. Filosofi John Gray kirjoittaa The Guardianissa: ”On hyvin vähän kirjoja, jotka auttavat meitä ymmärtämään nykytodellisuutta. Tuhokapitalismin nousu on yksi niistä kirjoista.” [1] New York Timesissä Nobel-palkittu Joseph Stiglitz kirjoittaa, että se on ”värikäs kuvaus poliittisista keinoista, joita vaaditaan vastenmielisten talouspolitiikkojen ajamisesta niitä vastustaviin maihin”. [2] Amazon.comin toimittajien mukaan se on kymmenen parhaan vuonna 2007 julkaistun ei-fiktiivisen kirjan joukossa.

Kleinin väittämä kuuluu, että talouden liberalisointi on epäsuosittua, ja siksi sitä voidaan ajaa läpi vain äänestäjiä huijaamalla tai painostamalla. Erityisesti vapaaseen markkinatalouteen liittyvät ajatukset hyödyntävät kriisejä. Luonnonkatastrofin, sodan tai muiden väkivaltaisuuksien aikana ihmiset ovat hämmentyneitä ja keskittyvät lähinnä omaan selviämiseensä ja hyvinvointiinsa, ja jättävät näyttämön vapaaksi yhtiöille, poliitikoille ja ekonomisteille, jotka ajavat markkinoiden vapauttamista, yksityistämistä ja julkisten menojen karsintaa kohtaamatta lainkaan vastarintaa. Kleinin mukaan ”uusliberaalit” taloustieteilijät iloitsivat hurrikaani Katrinasta, vuoden 2004 tsunamista, Irakin sodasta ja 1970-luvun Etelä-Amerikan levottomuuksista mahdollisuuksina purkaa vanhaa talouspolitiikkaa ja ajaa läpi radikaaleja vapaan markkinatalouden ajatuksia. Jos sodat ja katastrofit eivät riitä järkyttämään kansalaisia, uusliberaalit ovat ilmeisen tyytyväisiä, jos uudistusten vastustajien kimppuun hyökätään ja heitä kidutetaan, kunnes he suostuvat alistumaan. Kleinin tarinan arkkivihollinen on Milton Friedman, Chicago-koulukuntaa edustanut taloustieteilijä, joka oli 1900-luvun tunnetuin vapaan markkinatalouden puolestapuhuja.

Todistaakseen väitteensä Klein liioittelee kriisien aikana toteutettavia uudistuksia, yleensä jättämällä keskeisiä tapahtumia huomiotta tai kirjoittamalla tapahtumien aikajärjestyksen uusiksi. Hän käyttää väljiä kielikuvia ja pahoja vääristelyjä osoittaakseen, että vapaa markkinatalous olisi yksi väkivallan muoto. Hän sekoittaa libertarismin korporatismiin ja uuskonservatismiin ja syyttää Milton Friedmania yleisöltä salassa toteutettavien uudistusten ajamisesta. Niin tehdessään hän tulee tehneeksi yhden viime aikojen suurimmista ajatusvirheistä. Klein yrittää esittää hyväntahtoisen ja vapautta rakastaneen tohtori Friedmanin kylmäsydämisenä sotaa lietsovana Mr. Hydenä.

Tohtori Friedman ja Mr. Hyde

Kleinin mukaan Milton Friedman piti kriisejä hyvänä tapana saada ihmiset hämilleen. Tällöin liberaaleja talousuudistuksia voitaisiin ajaa läpi kansalaisia huomioimatta. Kleinin todistuskappale A Friedmania vastaan on lainaus ”yhdestä hänen vaikutusvaltaisimmasta kirjoituksestaan”:

”Vain kriisi — todellinen tai havainnollinen — aikaansaa todellisia muutoksia. Kun tuollainen kriisi kohtaa, sitä seuraavat toimenpiteet riippuvat kriisin aikana vallalla olevista ajatuksista. Minä uskon, että tämä on meidän perustehtävämme: kehitellä vaihtoehtoja olemassa oleville toimintatavoille, ja pitää ne hengissä ja saatavilla, kunnes poliittisesta mahdottomuudesta tulee poliittinen välttämättömyys.” [3]

Tämä on Kleinin mukana ”shokkidoktriini” ja kaikkien konflikteja, katastrofeja ja sotia tervetulleiksi toivottavien inspiraation lähde. Klein esittää tämän lainauksen kirjansa mukana tulevan ei niin hienotunteisen kidutettavien ja sähköshokkeja saavien vankien filminpätkän yhteydessä luodakseen vaikutelman, että filmin esittämä kriisi olisi sellainen, jonka Friedman toivottaisi tervetulleeksi.

Tuo lainaus ei kuitenkaan ole yhdestä Friedmanin vaikutusvaltaisimmasta kirjoituksesta. Se on hänen vuonna 1982 kirjoittamastaan hyvin lyhyestä johdannosta teokseen Capitalism and Freedom (julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1962). [5] Se ei myöskään toivota kriisejä tervetulleiksi, vaan ainoastaan osoittaa sen suhteellisen yleisesti hyväksytyn tosiasian, että ihmiset muuttavat tapojaan useimmiten silloin, kun he huomaavat entisten tapojen epäonnistuvan — Kleinkään ei ole tästä eri mieltä. Itse asiassa Friedmanin esimerkistä (joka koski markkinoiden vapautumista, kun kommunismi epäonnistui Kiinassa ja Neuvostoliitossa tai kun Yhdysvallat ja Iso-Britannia kärsivät stagflaatiosta) on selvää, että Friedman ei puolustellut shokkeja ja kriisejä pakottaakseen ketään hylkäämään vanhoja tapojaan, vaan ainoastaan havainnoi ihmisten käyttäytymistä tilanteissa, joissa vanhat järjestelmät osoittautuvat epäonnistuneiksi. Kirjan loppuosassa Klein kuitenkin teeskentelee osoittaneensa, että Friedman puolusti tarkoituksellisesti aikaansaatuja kriisejä.

Klein esittää myös muita lainauksia tarkoituksenaan vahvistaa tätä tulkintaa ja ne ovat samalla tavalla asiayhteydestään irrotettuja. Hän teeskentelee, että Friedmanin ”vallitsevan tilan tyrannian” käsite tarkoittaa äänestäjien tyranniaa ja, että kriisejä tarvitaan demokraattisen prosessin ohittamiseen. [6] Friedman tarkoitti vallitsevien olojen tyrannialla jotain aivan muuta — poliitikkoja, byrokraatteja ja eturyhmiä (esimerkiksi yritysten), jotka ajavat omaa etuaan äänestäjien kustannuksella. [7]

Kun Klein puhuu Friedmanin ehdotuksista inflaation vähentämiseksi, hän kirjoittaa: ”Friedman ennusti, että taloudellisten muutosten nopeus, äkillisyys ja laajuus tuottaisi yleisössä psykologisia reaktioita, jotka ’jouduttavat sopeutumista’”. [8]

Klein antaa sen vaikutelman, että Friedman oli brutaali ja halusi lisätä tuskaa saadakseen ihmiset hämilleen ja ajaakseen läpi omat uudistuksensa. Sanavalinta ”psykologiset reaktiot” on myös merkityksellinen, koska Klein yrittää yhdistää liberaalit muutokset psykologiseen kidutukseen ja sähköshokkeihin. Lainauksen esittäminen oikeassa asiayhteydessään osoittaa Friedmanilla olleen mielessään jotakin aivan muuta. Hän jopa kirjoitti, että jos hallitus aikoo taistella inflaatiota vastaan näillä keinoilla, niin ”mielestäni ne pitäisi esitellä yleisölle yksityiskohtia myöten… Mitä enemmän ihmiset tietävät muutoksista, sitä paremmin heidän reaktionsa jouduttavat sopeutumista niihin.” [9]

Toisin sanoen, jos ihmiset eivät ole välinpitämättömiä ja hämmentyneitä, vaan hyvin tietoisia uudistuksen vaiheista, he sopeutuvat paremmin muuttamalla käyttäytymistään suhteessa neuvotteluihin, säästämiseen, kuluttamiseen ynnä muuhun. Friedman oli asiasta aivan päinvastaista mieltä kuin mitä Klein esittää hänen olleen. [10]

Täsmälleen samalla tavalla Klein esittää koko taloustieteen ”Chicago-koulukunnan” koostuvan dogmatisteista ja fundamentalisteista, jotka aivopesevät oppilaansa ja juonittelevat maailmanlaajuisen vallan kahvassa. Totuus on, että Chicago-koulukunta nousi maineeseen ei pelkästään tutkimuksensa laadun, vaan myös avoimuutensa ansiosta. Kaikki ajatukset olivat tervetulleita, kunhan ne perusteltiin hyvin. Friedman itse sanoi ”erilaisuuden suvaitsemisen” olevan yksi Chicago-koulukunnan menestyksen salaisuuksia. [11] Keskusteltuaan Friedmanin entisten työtovereiden ja opiskelijoiden kanssa hänen elämänkertansa kirjoittaja Lanny Ebenstein kirjoittaa, että hän kehotti opiskelijoitaan tutustumaan myös muihin näkökulmiin kuin omaansa ja, että hän ei yrittänyt käännyttää heitä omiin näkemyksiinsä. Hänen menetelmiinsä kuului hypoteesien tarkka testaaminen kokeellisten havaintojen pohjalta ja hän myönsi nopeasti omat virheensä, jos joku niitä hänen työstään löysi. [12]

Kuusi päivää Chilessä

Klein pitää Milton Friedmanin talouspoliittisten näkemysten vaikutusta Augusto Pinochetin sotilasdiktatuuriin 1970-luvun Chilessä todisteena siitä, että vapaa markkinatalous hyödyntäisi tyranniaa ja kidutusta. Hän kirjoittaa, että Friedman toimi ”Chilen diktaattorin neuvonantajana”. [13] Tämä ei pidä paikkaansa. Friedman ei koskaan työskennellyt neuvonantajana, eikä ottanut vastaan penniäkään Chilen hallinnolta. Friedman jopa kieltäytyi ottamasta vastaan kahta kunniatohtorin arvoa, joita valtion rahoittamat Chileläiset yliopistot hänelle tarjosivat, koska hän ajatteli, että se tulkittaisiin tuen osoitukseksi Chilen hallinnolle.

Friedman kylläkin vietti marraskuussa 1975 kuusi päivää Chilessä luennoimassa yksityisen säätiön kutsumana. Tuona aikana hän tapasi myös Pinochetin kerran noin 45 minuutin ajan ja kirjoitti Pinochetille myöhemmin kirjeen, jossa hän esitti suunnitelman hyperinflaation lopettamiseksi ja talouden liberalisoinnista. Samanlaisen neuvon Friedman antoi kommunistisille diktatuureille, kuten Neuvostoliitolle, Kiinalle ja Jugoslavialle, eikä kukaan sen perusteella ole väittänyt Friedmania kommunistiksi.

Kleinin mukaan Friedman ei välittänyt hyperinflaation sosiaalisista vaikutuksista — tämä on jälleen valetta. Klein ei koskaan mainitse, että Friedman ehdotti uudistuksia, jotka vähentäisivät väliaikaista työttömyyttä tai, että yksi Friedmanin ehdotuksista oli työttömyydestä ja ahdingosta kärsivien chileläisten auttamiseen tähtäävä ohjelma. [14]

Klein kirjoittaa, että Chilen vallankaappaus vuonna 1973 oli neoliberaalien vallankumous, joka toimeenpantiin siten, että liberaalit taloustieteilijät (”Chicago-pojat”) saisivat uudistuksensa läpi. Hän tekee niin luodakseen vaikutelman, että uusliberaalien kädet olisivat veren tahrimat, koska väkivaltaisin jakso osuu hieman vallankaappauksen jälkeiselle ajalle. Tätä varten hänen on keksittävä aivan uusi aikajärjestys ja väitettävä, että liberalisointi alkoi juntan valtaantulon ensimmäisenä päivänä. [15] Tässä hän joutuu kuitenkin suuriin vaikeuksiin. Jos liberalisointi alkoi tuona päivänä, niin silloin hänen on mahdotonta väittää, että Friedmanin vierailulla olisi ollut niin suuri merkitys ja että se olisi aloittanut muutoksen, koska tuo vierailu tapahtui vasta marraskuun lopulla vuonna 1975. Klein kuitenkin yrittää sekä syödä että säästää kakkuansa.

Tosiasia on, että sotilasvirkamiehet olivat alussa vastuussa talouspolitiikasta. He olivat useimmiten korporatisteja ja paternalisteja ja heidän ajatuksensa olivat täysin Chicago-poikien radikaalien uudistusten vastaisia. Esimerkiksi ilmavoimat tyrmäsivät sosiaalipolitiikan markkinamyönteiset uudistukset vuoteen 1979 asti. [16] Vasta Friedmanin vierailun aikoihin, kun harjoitettu talouspolitiikka oli johtanut kasvavaan inflaatioon, Pinochet alkoi myöntyä liberalisoinnille ja nimitti siviilihenkilöitä ministereiksi. Heidän menestyksekkäät toimensa inflaation hillitsemiseksi tekivät Pinochetiin vaikutuksen, joten heille annettiin entistä suurempi rooli hallinnossa. [17] Klein olisi voinut käyttää asioiden todellista aikajärjestystä syyttääkseen Friedmania vastustajiaan kiduttavan diktaattorin tapaamisesta — perinteinen kritiikki — mutta hän ei tyytynyt siihen. Hamutessaan todisteita väitteelleen talousliberalismin väkivallan tarpeesta hänen täytyy saada asiat näyttämään siltä, että kidutus ja väkivalta olisivat olleet osa Friedmanin suunnitelmia.

Useita lukuja sen jälkeen, kun hän on antanut lukijalle vaikutelman, että Friedman tuki Pinochetia ja oli hänen neuvonantajansa, Klein myöntää lyhyellä sitaatilla, että Friedman ei tukenut Pinochetin politiikkaa. Se on aika lievä kuvaus Friedmanin mielipiteestä hallinnosta, jota hän kutsui ”kauheaksi” ja ”halveksuttavaksi”. [19]

Klein väittää, että Friedmanin määritelmä vapaudesta tarkoitti, että ”poliittiset vapaudet olivat sivuseikkoja, jopa tarpeettomia, verrattuna kaupankäynnin vapauksiin”. [20] Friedman ei ollut tätä mieltä. Hänen mielestään ne kulkivat käsi kädessä ja että diktaattorien olisi helppo hallita köyhdytettyjä pelkästään selviytymisestään taistelevia ihmisiä, kun taas paremmin toimeentulevat kasvavassa taloudessa elävät ihmiset alkaisivat vaatia poliittisia oikeuksia. Vielä viimeisessä haastattelussaan Milton Friedman varoitti, että hän oli paljon pessimistisempi Kiinan kuin Intian suhteen Kiinan autoritäärisen järjestelmän takia. Hänen mukaansa Kiina ”on ajautumassa konfliktiin, koska taloudellinen vapaus ja poliittinen kollektivismi eivät ole yhteensopivia”. [21] Friedmanin näkökulmasta yksi tärkeimmistä syistä saada sekä kommunistiset että sotilasjuntat hyväksymään liberaali talouspolitiikka oli, että se parantaisi demokratisoitumiskehityksen mahdollisuutta. Kuten hän kirjoitti vuonna 1975:

”En hyväksy mitään näistä autoritäärisistä hallinnoista — en Venäjän enkä Jugoslavian kommunistihallintoja enkä Chilen tai Brasilian sotilasjunttia. … en pidä vierailemista missään niistä kannatuksen osoituksena. … en pidä talouspoliittisten neuvojen antamista epämoraalisena, jos olosuhteet näyttävät siltä, että talouspolitiikan muutokset voisivat koitua sekä tavallisten ihmisten hyvinvoinnin eduksi että antaisivat mahdollisuuden muutokseen kohti poliittisesti vapaata yhteiskuntaa.” [22]

Friedmanin toiveet talouden liberalisoinnin johtamisesta poliittiseen liberalisointiin eivät ehkä ole aina toteutuneet (vaikka ne Chilen tapauksessa toteutuivatkin), mutta on epärehellistä teeskennellä, että hänellä ei olisi ollut näitä toiveita — että hän ei olisi välittänyt demokratiasta. Kun Friedman saapui Chileen inflaatio oli 340 prosenttia. Jos Friedman olisi todella ajatellut, että kriisit olivat hyvästä, hän olisi antanut Chilen (ja Venäjän ja Jugoslavian) talouksien romahtaa vallitsevan politiikan seurauksena. Hän ei tehnyt niin, koska hän ajatteli, että pitkällä tähtäimellä ihmisten hyvinvoinnin ja heidän kotimaidensa vapauden kannalta olisi parempi, että niissä olisi toimiva talousjärjestelmä. Friedmanin todelliset näkemykset olivat siis pikemminkin anti-shokkidoktriini. Chilen esimerkki osoittaa täysin päinvastaista, kuin mitä Klein kuvittelee sen osoittavan.

Leikkaa ja liimaa

Kuten edellä nähtiin, yksi Kleinin suosikkimenetelmiä Friedmanin mustamaalaamiseen on käyttää asiayhteydestään irrotettuja lainauksia. Friedmanin jotkut lauseet ovat kuitenkin liian kaukana siitä, mitä Klein hänestä väittää ja silloin Klein vain vaikenee Friedmanin todellisista näkemyksistä. Selkein esimerkki tästä on, että Klein pitää Milton Friedmania vastuullisena Irakin sodasta, jolle hän omistaa pisimmän osan työstään.

Hän väittää, että Friedman oli ”neokonservatiivi” [23] ja siten Yhdysvaltojen aggressiivisen ulkopolitiikan puolustaja ja väittää, että Irak miehitettiin, jotta siellä voitaisiin harjoittaa Chicago-koulukunnan mukaista politiikkaa. Klein menee jopa niin pitkälle, että väittää Bushin hallinnon virkamiesten lakkauttaneen Irakin ja syrjäyttäneen Baath-puolueen hallinnosta, koska he ovat uusliberaaleja, jotka inhoavat julkista sektoria [24], mutta ei mainitse missään Friedmanin esittämiä näkökantoja sodasta. Friedman itse sanoi: ”Olin alusta saakka Irakiin menoa vastaan. Pidän sitä virheenä siitä yksinkertaisesta syystä, että en halua Yhdysvaltojen sekaantuvaan aseellisiin konflikteihin.” [25] Eikä tämä ollut vain yksi sota, jota Friedman sattui vastustamaan. Vuonna 1995 hän kuvaili itseään ulkopolitiikan suhteen ”anti-interventionistiksi”. Puhuessaan Persianlahden sodasta hän sanoi, että se oli ”vain hieman oikeutetumpi kuin muut lähiaikojen sotilasoperaatiot”, mutta piti sen perusteluja ”erehdyttävinä”. [26]

Toisin sanoen henkilö, jota Klein syyttää sotien ja vallankaappausten lietsonnasta ei kyennyt edes puolustamaan sotaa, jonka tarkoituksena oli lopettaa Irakin väkivaltainen Kuwaitin valloitus, muista Yhdysvaltain sotilasoperaatioista puhumattakaan. Klein ei myöskään mainitse, että Friedman itse piti asevelvollisuuden lopettamista Yhdysvalloissa suurimpana poliittisena saavutuksenaan. [27]

Tämä väärintulkinta ei ole millään tavalla ainutlaatuinen. Klein syyttää myös Friedmania ja Chicago-koulukuntaa Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) toimista Aasian talouskriisin aikana ja Sri Lankan hallituksen päätöksestä takavarikoida kalastajien maita luksushotellien rakentamiseksi tsunamin jälkeen. Tosiasia kuitenkin on, että Friedmanin mukaan IMF:n ei olisi pitänyt sekaantua Aasian tapahtumiin ja hänen mielestään hallitukset eivät saa pakkolunastaa maata luovuttaakseen sen yksityisille rakennusyhtiöille. Klein voisi tietysti väittää, että Friedman oli jonkinlainen inspiraation lähde noille toimintatavoille, vaikka hän niitä vastustikin. Mutta Klein ei tee niin. Hän väittää Friedmanin olleen noiden toimenpiteiden kannalla ja että Friedman ja muut Chicago-koulukunnan taloustieteilijät halusivat niitä alun perinkin.

Saattaa vaikuttaa siltä, että Klein ei ole ymmärtänyt, mitä Friedman noista asioista todella ajatteli. Se on kuitenkin epätodennäköistä, sillä hän esittää lainauksia haastatteluista, joissa Friedman vastustaa Irakin sotaa ja IMF:n toimia Aasiassa, mutta teeskentelee jälkeenpäin, että Friedman ei olisi sanonut noita asioita. Ehkä hän yrittää huijata lukijaa. Tai ehkä joku huijaa häntä?

Tässä on yksi hypoteesi: Friedmanin ei ollut alun perin tarkoitus olla Kleinin kirjan päähenkilö. Projekti alkoi tutkielmana Irakin sodasta, mutta sitten Klein keksi, että sitä voisi laajentaa muihinkin kriiseihin ja yleisesti ottaen kapitalismiin. Edes hänen ensimmäinen artikkelinsa ”tuhokapitalismista”, joka julkaistiin The Nationissa toukokuussa 2005, ei mainitse Friedmania [28], eikä hän lainkaan osoita tuntevansa Friedmania tai hänen työtään — Klein vaikuttaa pitävän uusklassista Chicago-koulukuntaa ja itävaltalaista taloustieteen koulukuntaa suunnilleen samana asiana [29] ja, kuten on jo mainittu, hän piti Milton Friedmania neokonservatiivina. Jossain vaiheessa, ehkä kun Friedman kuoli, ja jokainen sanoma- ja aikakauslehti julkaisi kirjoituksia Friedmanista, hän kenties sai ajatuksen lisätä tarinaansa maailman johtavan vapaan markkinatalouden gurun.

Kleinin kirjan kiitososion mukaan, jos jätämme huomiotta hänen kenttätyöhön käyttämänsä apulaiset, hän kirjoitti kirjansa yhteistyössä kahdentoista tutkijan kanssa. Voisiko olla, että joillekin noista tutkijoista annettiin tehtäväksi käydä läpi kaikki Friedmanin kirjat, artikkelit ja haastattelut, ja etsiä sanoja ja lauseita, jotka liittyvät shokkeihin ja kriiseihin? Innokkaat tutkijat keräsivät lainauksia ja antoivat ne Kleinille, joka kokosi niistä tarinaansa sopivan kollaasin. Tämä selittäisi sen, miksi hän tulkitsee Friedmanin sanoja täsmälleen päinvastoin, kuin mitä niiden asiayhteys paljastaa niiden tarkoittaneen ja miksi hän vaikenee aina, kun Friedmanin lausunnot ovat ristiriidassa hänen oman tulkintansa kanssa jopa, vaikka nämä ristiriidat esiintyvät niissä samoissa haastatteluissa ja artikkeleissa, joista hän lainauksensa ottaa.

Tämä on tietysti vain hypoteesi. Se on kuitenkin paljon miellyttävämpi selitys kuin vaihtoehtoinen selitys, että hän johtaa lukijoitaan täysin tietoisesti harhaan, vaikka tuo harhaan johtaminen on hyvin helposti paljastettavissa muutamalla yksinkertaisella tarkistuksella.

Shokki ja pelko

Vaikka Klein on väärässä Friedmanin suhteen, hän voisi olla oikeassa yleisemmässä teesissään siitä, että liberalisointi on helpompaa kriisien aikana ja että talouden vapauttamisen ja diktatuurien välillä on läheinen yhteys. Hän antaa esimerkkejä diktatuureista, jotka ovat liberalisoineet taloutta, kuten Chile ja Kiina, mutta hän myös kuvaannollisesti rinnastaa talouden ”shokkiterapiat” sähköshokkikidutukseen. Yhteys näiden välillä on, että niitä molempia käytetään pyyhkimään pois menneisyyttä ja luomaan uutta — kidutus on ”kielikuva tuhokapitalismin logiikalle”. [30] Klein tekee hyvin selväksi, että sähköshokkikidutusta tiedetään käytetyn maissa, jotka ovat yrittäneet toteuttaa talousuudistuksia — kuten Pinochetin Chile tai Yhdysvaltain miehittämä Irak.

Klein ei ole kovin hienovarainen. Hän aloittaa kertomalla Ewen Cameronista, psykiatrista, joka käytti sähköshokkeja ja muita aivopesumenetelmiä asiasta tietämättömiin potilaisiin osana CIA:n projektia. Seuraava luku, joka kertoo Milton Friedmanista ja hänen toiminnastaan vapaan kaupan ja vapaan markkinatalouden puolesta, on otsikoitu ”toinen shokkitohtori”. Tietenkin hän myös myöhemmin yhdistää sähköshokit ja shokkiterapian Yhdysvaltain armeijan ”shokin ja pelon” strategiaan Irakin miehityksessä. Shokki-shokki-shokki. Tajusitteko?

Todellinen argumentti on piilotettuna Kleinin sanaleikkeihin — tosiasia, että monet diktatuurit ovat viime aikoina liberalisoineet talouksiaan ja että osa niistä on myös kiduttanut vastustajiaan. Mutta miten selvä tämä yhteys on? Fraser Instituutin Economic Freedom of the World (EFW) -tilastosta voi huomata, että tilastoiduista kansantalouksista vain neljä ei ole liberalisoitunut lainkaan sitten vuoden 1980. [31] Kaikki muut ovat. Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että taloutta on liberalisoitu niin brutaaleissa diktatuureissa kuin rauhallisissa demokratioissakin.

Klein luottaa omaan henkilökohtaisen tulkintaansa antamistaan anekdooteista ja esimerkeistä eikä koskaan yritä tarjota tilastotietoja väitteidensä todisteeksi. Se on tietysti siinä mielessä ymmärrettävää, että tilastot eivät tue hänen väitteitään. Tilastot osoittavat voimakasta korrelaatiota taloudellisten vapauksien ja poliittisten oikeuksien sekä yksilönvapauksien välillä. Taloudellisesti vapaimpien maiden neljänneksen saamien pistemäärien keskiarvo on 1,8 Freedom Housen tilastossa (1 = eniten vapautta, 7 = vähiten vapautta), toiseksi vapaimpien maiden neljänneksen keskiarvo on 2,0, kolmannen neljänneksen 3,4, ja taloudellisessa mielessä vähiten vapaiden maiden neljänneksen keskiarvo on 4,4. Vapaimman neljänneksen maat ovat keskimäärin demokraattisempia kuin Taiwan, ja vähiten vapaaseen neljännekseen kuuluvat maat ovat keskimäärin epädemokraattisempia kuin Nigeria. [32]

Liberalismista väkivaltaa

Pew Research Center julkaisi vuonna 2007 tutkimuksen, jonka mukaan kaiken kaikkiaan 46:sta tutkitusta maasta 41 oli sitä mieltä, että suurin osa ihmisistä pärjää parhaiten vapaassa markkinataloudessa. Suurimmassa osassa maista suuri enemmistö on tätä mieltä. Klein ei koskaan esittele mitään tutkimusta, joka tukisi hänen väitettään siitä, että vapaa markkinatalous olisi epäsuosittua. [33] Hän ei myöskään mainitse mitään nopeasti liberalisoituvista demokratioista, kuten Islannista, Virosta, Australiasta, tai 1980-luvun Yhdysvalloista, jossa uudistukset saivat tuen useissa eri vaaleissa. Nämä maat eivät ole tarpeeksi epädemokraattisia tai väkivaltaisia.

Klein kuitenkin käsittelee Margaret Thatcherin aikaista Isoa-Britanniaa ja väittää, että Thatcherkin hyödynsi shokkeja ja väkivaltaa uudistaakseen taloutta. Se, että Thatcher voitti vaalit Falklandin saarten sodan ansiosta ei mitenkään todista ”tuhokapitalismin” olleen hänen tarkoituksellinen strategiansa, koska Thatcher ei tuota sotaa aloittanut. Klein ei mainitse, että Thatcherin suosion kasvun toinen syy oli samaan aikaan tapahtunut Ison-Britannian talouden voimakas parantuminen. Se ei käy yksiin sen väitteen kanssa, että liberalisointi vahingoittaisi ihmisiä. (Eräs aihetta käsitellyt tutkimus jopa osoitti, että Thatcherin puolue hyötyi Falklandin sodasta vain kolmen prosenttiyksikön verran, ja muu osa kannatuksen kasvusta johtui talouspolitiikan muutoksista. [34])

Myöhemmin Klein yrittää yhdistää Thatcherin väkivaltaan huomauttamalla, että Thatcher vuoden 1984-1985 lakoista huolimatta sulki valtion hiilikaivokset, joka johti yhteenottoihin poliisin kanssa. ”Thatcher käytti valtion väkivaltakoneistoa täysillä lakkoilijoita vastaan” kirjoittaa Klein [35], ja mainitsee erikseen 8000 mellakkapoliisin hyökkäyksen lakkoilijoita vastaan Orgreavessa kesäkuussa 1984. [36] Klein ei käsittele tapauksen yksityiskohtia ja yrittää saada asiat näyttämään siltä, että Thatcher lähetti mellakkapoliisit lakkoilijoiden kimppuun siitä syystä, että he olivat lakossa. Todellisuudessa väkivaltaisuudet kuitenkin saivat alkunsa siitä, että lakkoilijat yrittivät sulkea muitakin kaivoksia ja estää lakon ulkopuolisia työntekijöitä menemästä töihin. Lakkoilijat yrittivät murtaa poliisien linjat kivittämällä niin kauan, että poliisit ryhtyivät vastatoimiin. Poliisi kyllä käytti myös väkivaltaa, mutta alun perin poliisit vain suojelivat kaivoksia, lakon ulkopuolisia työntekijöitä, eivätkä suinkaan hyökänneet lakkoilijoiden kimppuun.

Mikä vielä huonompaa Kleinin kannalta, Thatcher ei toteuttanut epäsuosittuja muutoksia. Päinvastoin, lakon aikana tehdyt tutkimukset järjestään osoittivat, että suuri yleisö vastusti lakkoilijoita ja tuo vastustus kasvoi lakon aikana. Joulukuussa 1984 lakkoilijoita tuki 26% ja työnantajia 51% vastaajista. Vain 7% vastaajista hyväksyi lakkoilijoiden menetelmät, ja 88% vastusti niitä. [37] Klein esittää, kuten asiat olisivat olleet päinvastoin. Se ei ollut Thatcher, joka käytti väkivaltaa ajaakseen läpi epäsuosittuja uudistuksia, vaan lakkoilijat, jotka yrittivät estää noita uudistuksia.

Väkivallasta liberalismia

Kleinin väitteiden ydin on, että markkinoiden vapauttaminen ei ainoastaan tapahdu diktatuureissa, vaan että markkinauudistuksia kannattavat nimenomaan kannattavat myös diktatuureja. Kleinin mukaan autoritäärisissä maissa julmuudet ja kidutus ovat hallitsevan luokan keinoja ajaa läpi epäsuosittuja talousuudistuksia. Hänelle on tärkeää, että Chilen tapaus ei ollut poikkeus, koska jos se olisi ollut, niin Friedman olisi saattanut olla oikeassa sanoessaan, että yllättävää ei ollut se, että markkinat toimivat, vaan se, että kenraalit sallivat niiden toimia. On todellakin houkutteleva ajatus nähdä Chile esimerkkinä, joka tukee Friedmanin ajatuksia siitä, että hyvin toimiva talous voi lieventää hallinnon julmuutta ja lopulta johtaa demokratian palauttamiseen. Tämän takia Kleinin pitää esitellä myös muita brutaaleja diktatuureja, jotka toteuttivat liberaaleja uudistuksia. Välttääkseen puhumasta pelkästään Chilesta hän ottaa esimerkin myös Argentiinan vuosien 1976-1983 sotilasdiktatuurista. Näiden kahden esimerkin voimalla hän väittää, että Latinalaisen Amerikan eteläosa on ”nykyaikaisen kapitalismin” synnyinkoti. [38] Hän jopa käyttää näiden kahden maan hallituksista nimitystä ”Chicago-koulukunnan juntta”. [39]

Argentiinassa todella oli neuvonantajia Chicagon yliopistosta. Chicagon taloustieteilijät ovat olleet hyvin suosittuja, joten he ovat vierailleet monessa paikassa ja tämä vahvistaa Kleinin salaliittoteorioita. Markkinoiden vapauttamistoimenpiteet olivat kuitenkin hyvin vähäisiä Argentiinassa. Talouden vapautta mittaavalla EFW indeksillä, jonka skaala on yhdestä (vähiten vapaa) kymmeneen (eniten vapaa), Argentiinan lukema nousi vuodesta 1975 vuoteen 1985 vain 3,25:stä 3,86:een. On mielenkiintoista verrata näitä tuloksia sellaisiin maihin, joiden Klein mainitsee olevan hyviä vaihtoehtoja brutaaleille ”neoliberaaleille” malleille. Vertaaminen paljastaa, että Argentiinassa taloutta vapautettiin vähemmän kuin Ruotsissa, jonka lukema nousi samana aikana 5,62:sta 6,63:een. Ruotsi on maa, jota Klein ylistää ”demokraattisen sosialismin” harjoittamisesta. [40] Toinen hyvä esimerkki Kleinin pitämästä ”hallitusta sekatalousjärjestelmästä” on Malesia, jonka lukema nousi 6,43:sta 7,13:sta. Mutta Argentiinassa harjoitettiin kidutusta, joten Kleinin maailmassa sen piti olla nopeasti liberalisoituva maa.

Kleinin mukaan Latinalaisen Amerikan eteläosa oli ”ensimmäinen paikka, missä moderni vapaiden markkinoiden uskonto karkasi Chicagon yliopiston kellareista, ja sitä sovellettiin tosielämään”. [42] Tosiasiassa sotilasdiktatuurin kuvitellun uskonnollisella intohimolla toteuttaman talouden liberalisoinnin jälkeen Argentiinan talous oli EFW:n mukaan vähemmän vapaa kuin kommunistisen Itä-Euroopan maiden, Puola, Unkari ja Romania mukaan luettuna. [43]

Miten Klein onnistuu kääntämään talouden, joka oli epäliberaalimpi kuin vuoden 1985 Itä-Euroopan suunnitelmataloudet, Chicagon talousoppien laboratorioksi? Jälleen kerran hän luottaa valheellisiin kielikuviin. Esimerkiksi joitakin argentiinalaisia vankeja epäinhimillistettiin pakottamalla heidät valitsemaan lisäkidutuksen kohteeksi joko itsensä tai vankitoverinsa. Koska Klein ajattelee vapaan markkinatalouden olevan nollasummapeliä, hän tulkitsee tuollaisen kidutuksen tavaksi yrittää muokata vangeista individualisteja. Kleinin mukaan ”he olivat antaneet periksi laissez-faire kapitalismin kurkunleikkaamisen ilmapiirille”. [44]

Heti seuraavalla sivulla hän esittää kuvaannollisen yhteyden: Kidutuskeskuksen paikalle rakennettu ylellinen kauppakeskus Buenos Airesissa. Kleinin johtopäätös: ”Chicago-koulukunnan projekti Latinalaisessa Amerikassa rakennettiin kirjaimellisesti kidutusleirien päälle.” [45] Jos sille paikalle olisi rakennettu sosiaaliturvatoimisto, olisiko se ollut kuvaannollinen todiste hyvinvointivaltion ja kidutuksen yhteydestä?

Kaikki ei ole aivan näin kaukaa haettua, mutta Klein säännönmukaisesti liioittelee vapaan markkinatalouden elementtejä kaikessa, minkä hän voi yhdistää kriiseihin. Hän esimerkiksi kirjoittaa, että yhdysvaltalaiset poliitikot hyödynsivät hurrikaani Katrinaa ottaakseen ”fundamentalistisen kapitalismin” käyttöön New Orleansissa. [46] Näin hän kuvaa uusia charter-kouluja — julkisesti rahoitettuja ja säädeltyjä mutta voittoa tavoittelemattomien järjestöjen pyörittämiä oppilaitoksia, jotka Klein sekoittaa Friedmanin ehdottamaan opintosetelijärjestelmään. Hän liioittelee paitsi muutosta, myös sen laajuutta. Hän kirjoittaa, että julkisia kouluja oli alun perin 123, mutta hurrikaanin jälkeen vain neljä, kun taas charter-koulujen lukumäärä kasvoi seitsemästä 31:een. Hän ei mainitse sitä, että nuo lukemat ovat välittömästi hurrikaanin jälkeiseltä ajalta, ja tulosta siitä, että julkinen koulutoimi avasi omia koulujaan paljon charter-kouluja hitaammin. Syksyllä 2007 toiminnassa oli 47 julkista koulua ja 44 charter-koulua. [47]

Toisessa kohdassa hän tulkitsee väärin ”Washingtonin konsensus” -käsitteen keksineen ekonomisti John Williamsonin ajatuksia muuttamalla Williamsonin suosituksen ”valtion yrityksiä pitäisi yksityistää” muotoon ”kaikki valtion yritykset pitäisi yksityistää”. Todellisuudessa Williamson on kuitenkin vastustanut kaiken yksityistämistä. Sen sijaan hän on suositellut valtion säilyttävän hallussaan yritykset, jotka toimivat alalla, jolla on vaikeaa luoda kilpailua (hän mainitsee julkisen liikenteen) tai alalla, jotka vaikuttavat monien ulkopuolisten elämään (kuten esimerkiksi vesijohtolaitos). [48]

Kleinille on kuitenkin tärkeää esittää Williamson radikaalina kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että se auttaa esittämään Washingtonin konsensuksen osapuolet (Yhdysvaltain hallitus, kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki) radikaaleina friedmanilaisina järjestöinä ja osana Chicago-koulukunnan ristiretkeä. Toinen syy on se, että Williamson on ainoa taloustieteilijä, jolta Klein on löytänyt sitaatin, jossa pohditaan, olisiko hyväksi yllyttää pieni kriisi (inflaatio), jotta uudistusten läpiviemiseksi saataisiin hyväksyntä. Se oli ainoastaan konferenssissa vuonna 1993 esitetty kysymys, jonka tarkoituksena oli herättää keskustelua, mutta se oli Kleinille riittävä peruste kirjoittaa seuraavalla sivulla, että tämä oli nyt ”osa globaalia strategiaa” ja kirjoittaa kirjan loppuosa aivan kuin se olisi kaikkien liberaalien taloustieteilijöiden näkemys. [49]

Tianamenin aukion historian uudelleenkirjoitus

Klein näkee Kiinan toisena esimerkkinä valtiosta, jonka johto on omaksunut Friedmanin ajatukset ja vienyt läpi markkinauudistuksia väkivaltaisin keinoin. Todistaakseen tämän hän kirjoittaa uusiksi Tiananmenin aukion vuoden 1989 verilöylyn ja väittää, että mielenosoittajat pääasiassa vastustivat talouden vapauttamista. Kleinin mukaan Deng Xiaopingin johtama kommunistinen puolue hyökkäsi opiskelijoita vastaan tarkoituksenaan pelastaa vapaan markkinatalouden ohjelmansa ja viedä läpi vielä laajamittaisempia uudistuksia ihmisten ollessa vielä shokissa.

Kuten monessa muussakin asiassa, hän aloittaa varovasti siteeraamalla kiinalaista vasemmistoälykköä ja mielenosoittajaa ja sanoo, että tämä on yksi mahdollinen tulkinta. Pian, tarjoamatta mitään lisätodisteita, hän kuitenkin ryhtyy käsittelemään sitä hänen omana tulkintanaan ja itsevarmasti väittää, että mielenosoittajat vastustivat ”uudistusten friedmanilaista luonnetta” ja, että ”verilöylyn aiheuttama shokki … teki shokkiterapian mahdolliseksi”. [50] Kirjansa loppuosassa hän käyttää tätä yhtenä esimerkkinä miten vapaa markkinatalous ja väkivalta käyvät käsi kädessä.

Mutta jos mielenosoittajat vastustivat talousuudistuksia, he ilmaisivat sitä hyvin harvoin. Sen sijaan he esittivät kannattavansa demokratiaa, hallinnon läpinäkyvyyttä, tasapuolisuutta lain edessä ja vastustavansa byrokratiaa ja väkivaltaa. [51] Asioiden todellinen laita on siis hyvin erilainen kuin mitä Klein antaa ymmärtää. Alun perin mielenosoittajat kerääntyivät suremaan edesmennyttä pääsihteeri Hu Yaobangia, erästä maan merkittävimmistä uudistajista. Nuo opiskelijat ja älyköt halusivat demokraattisia uudistuksia, erityisesti sananvapautta. Mielenosoitukset kasvoivat, ja houkuttelivat mukaan kaikkia demokraattisia uudistuksia kannattavia. Sekä niitä, jotka halusivat talousuudistuksia, että niitä, jotka tyytyivät vähempään (Klein yleistää jälkimmäisen ryhmän koko mielenilmaukseen).

Ei ole viitteitä siitä, että puoluejohtajien enemmistö päätti lopettaa mielenosoitukset voimakeinoin siksi, että he olisivat halunneet pelastaa markkinoiden vapauttamisprojektin, kuten Klein väittää. He halusivat pelastaa puolueen valta-aseman, ja enemmistön muodostivat talouspoliittisesti konservatiiviset, jotka olivat epäileväisiä liberalisoinnin suhteen. Jotkut heistä jopa periaatteesta kieltäytyivät vierailemasta vapaakauppa-alueilla. [52] Uudistukset eivät myöskään kiihtyneet verilöylyn jälkeen, kuten Klein kirjoittaa. Ne itse asiassa pysähtyivät ensimmäistä kertaa.

Otetaan esimerkiksi puoluejohdon kaikkein eniten vapaata markkinataloutta kannattanut jäsen. Pääsihteeri Zhao Ziyang. Zhao erotettiin hänen ilmaistuaan kannatuksensa mielenosoittajille ja hän vietti loppuelämänsä kotiarestissa. Friedman oli tavannut hänet Beijingissä vuonna 1988 ja kirjoitti hänelle myöhemmin kirjeen — jälleen tapaaminen tyrannin kanssa, mistä Klein häntä syyttää. Zhaon vastustajat, esimerkiksi pääministeri Li Peng, joka vaati mielenosoitusten väkivaltaista lopettamista, yrittivät perua markkinauudistuksia ja ottaa talouden takaisin valtion hallintaan. Konservatiivit syyttivät levottomuuksista avoimuutta, ja Dengin asema puolueessa heikkeni. Kaukana shokkiterapiasta, Tiananmenin aukion tapahtumat olivat lähes lopettaa koko talouden vapauttamisen Kiinassa. Klein kirjoittaa, että ”Tiananmen päällysti tien radikaaleille uudistuksille ilman pelkoa vastarinnasta.” [53] Economic Freedom of the World -indeksin mukaan Kiina oli kuitenkin taloudellisesti vähemmän vapaa vuonna 1990 kuin mitä se oli ollut vuonna 1985, EFW-indeksin laskiessa lukemasta 5,11 lukemaan 4,91 skaalalla yhdestä kymmeneen.

Klein vääristelee tapahtumien aikajärjestystä ja hän tietää tekevänsä niin, koska hän kirjoittaa, että Deng avasi Kiinan taloutta ”verilöylyä välittömästi seuranneiden kolmen vuoden aikana.” [54] Hänen täytyy muuttaa ilmaisun ”seurata välittömästi” merkitys tarkoittamaan ”kolmea vuotta”, koska verilöylyä seuranneina kolmena vuotena talousuudistukset hidastuivat. Dengin täytyi yrittää saada talousuudistukset nopeasti käyntiin keväällä 1992, vaikka hän oli tuolloin 87-vuotias ja muodollisesti jo eläkkeellä. Hänen ”etelän kiertueensa” oli täynnä puheita ja verkostoitumista talousuudistusten pelastamiseksi. Tuota kiertuetta ei aluksi raportoitu kansallisessa mediassa lainkaan, koska media oli Dengin vastustajien käsissä. Dengin täytyi jopa kirjoittaa ajatuksiaan tukevia artikkeleita nimimerkillä saadakseen ne julkaistuksi. Hänen onnistui kuitenkin saada paikallisten ihmisten tuki ja muodostaa yhteyksiä liberalisointia tukeviin maakuntien kuvernööreihin. Vasta tämän jälkeen vastahakoinen presidentti Jiang Zemin suostui tukemaan Dengiä. Kiertueen jälkeen media alkoi julkaista uutisia siitä ja uudistukset pääsivät jälleen vauhtiin.

Osoittaakseen, että radikaalit talousuudistukset ovat mahdollisia vain diktatuureissa, Klein vertaa Kiinaa demokraattiseen 1980- ja 1990-luvun Puolaan:

Kiinassa, missä valtio käytti terrorin, kidutuksen ja salamurhien menetelmiä oli menestys täydellinen. Puolassa, missä talouskriisin shokki ja muutokset olivat hallitumpia — ja missä ei käytetty avointa väkivaltaa — shokkivaikutus lieveni ajastaan, ja tulokset olivat paljon epäselvempiä. [55]

Jälleen kerran Klein vain vetää johtopäätöksiä esittämättä mitään tilastoja väitteidensä tueksi. Jos katsotaan EFW:n tilastoja, nähdään, että Klein jälleen vääristää tosiasioita yrittäessään yhdistää talousliberalismin väkivaltaan. Kiina ei ole taloudellisissa vapauksissa lähelläkään Puolaa, ja Kiina kehittyi paljon hitaammin. Vuonna 1985 Puolan talous oli paljon suljetumpi, indeksilukema 3,93 Kiinan lukeman ollessa 5,11. Vuonna 1995 Puolan lukema oli 5,3. Vuonna 2005 demokraattinen Puola oli paljon Kiinan edellä lukemalla 6,83, kun taas Kiinan lukema oli 5,9. [56]

Suuren valtionhallinnon konservatismi

Kleinin väite siitä, että kriisit hyödyttävät vapaita markkinoita ja rajoitettua hallintoa, on vähintäänkin ristiriitainen. Tosiasiassa poliitikot ja valtion virkamiehet usein käyttävät kriisejä mahdollisuutena lisätä omia budjettejaan ja omaa valtaansa. Ensimmäinen maailmansota johti kommunismiin Venäjällä ja hyperinflaatio ja lama johtivat kansallissosialismiin Saksassa. Sodat ja katastrofit ovat harvoin vapauden ystäviä. Taloushistorioitsija Robert Higgs osoitti klassisessa teoksessaan Crisis and Leviathan, että Yhdysvaltain hallinto kasvoi nimenomaan kriisien, kuten suuren laman ja maailmansotien yhteydessä. [57] Kun kriisi on ohi, hallinto ei palaudu kriisiä edeltävään tilaansa, vaan pitää osan siitä vallasta ja rahasta, jonka se kriisin varjolla itselleen hankki. Valtio, eivät markkinat, kasvaa kriisien avulla.

”Sota on valtion ystävä… Sodan aikana hallinto ottaa sellaisia valtuuksia, joita se ei muuten itselleen ottaisi” sanoi eräs kuuluisa taloustieteilijä selittäessään, miksi hän vastusti Irakin sotaa. Tuo taloustieteilijä oli Milton Friedman — henkilö, jonka Klein väittää halunneen sotia ja katastrofeja edistääkseen laissez-faire kapitalismia. [58] Friedman oli oikeassa Irakin sodan suhteen. Bushin hallinto käytti sotaa laajentaakseen liittovaltion hallituksen valtaa dramaattisesti ja Bush kasvatti valtion menoja enemmän kuin kukaan toinen presidentti sitten Lyndon Johnsonin (toinen sotapresidentti) jopa, vaikka sotilas- ja turvallisuusmenoja ei huomioitaisi. [59] Tämä ei ole ainoastaan pettyneiden libertaarien vaikutelma. Viidellätoista avainalueella juuri ennen vuoden 2006 vaaleja toteutettu kysely osoitti, että 55% yhdysvaltalaisista äänestäjistä piti republikaaneja vahvaa valtiota ajavana puolueena. [60]

Voisi kuvitella, että Klein kokisi hankalaksi sisällyttää tätä julistukseensa. Mutta ei. Sen sijaan hän käyttää syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuja tärkeänä esimerkkinä hänen väitteidensä puolesta. Hän väittää, että terroriteot antoivat Bushin hallinnolle mahdollisuuden toteuttaa Friedmanin ajatuksia hyödyttämällä kumppaneitaan puolustus- ja turvallisuusalan yrityksissä uusilla sopimuksilla ja tuntemattomiksi jääneillä rahasummilla. Klein ei koskaan selkeästi kerro miksi tämä olisi friedmanilaista. Todellisuudessa Friedman ”painotti aina puolustusbudjettien tuhlailevaisuutta ja militarismin poliittisille vapauksille muodostamaa uhkaa”, kertoo hänen elämänkertansa kirjoittanut Lanny Ebenstein. [61] Kleinille on mahdollista vetää tällaisia yhteyksiä vain yhdestä syystä — hän ei koskaan selkeästi määrittele mitä Friedmanin ajatukset olivat ja mitä ne eivät olleet, eikä hän millään tavalla osoita ymmärtäneensä niitä. Niinpä hän sekoittaa Friedmanin rajoitettua hallintoa kannattaneen liberalismin sekä neokonservatismiin että suoraan korporatismiin — eli siihen, että joillekin yrityksille annetaan erikoisoikeuksia ja etuja, joita ne eivät ilman valtion apua saavuttaisi.

Kuten Klein asian esittää, Bushin Amerikassa ”sovelletaan korporatismia: suuret yritykset ja vahva valtio yhdistävät voimansa määräilläkseen ja kontrolloidakseen kansalaisia”. [62] Niin oudolta kuin se kuulostaakin, tämä on kuin tervettä libertaarista valtiota vastaan suunnattua kritiikkiä. Ainoa ongelma on, että Kleinin mielestä tämä on ”Friedmanin aloittaman vastavallankumouksen huipentuma” [63] ja, että Bushin lähipiiri, joka tuon toteutti, oli ”ytimeltään friedmanilainen”. [64]

Vaikka liittovaltion hallitus rikkoo Milton Friedmanin kirjan kaikkia sääntöjä, Klein syyttää siitä Friedmania. Eräässä kohdassa Klein kirjoittaa avoimuuden puutteesta Irakin taloudessa:

”Kaikki … yhdysvaltalaiset yritykset, jotka olivat Irakissa hyötyäkseen jälleenrakennusprojektista, olivat osa valtavaa protektionistista salaliittoa, jossa Yhdysvaltain hallitus oli luonut markkinat sodan avulla, esti kilpailevia yrityksiä osallistumasta projekteihin, maksoi sitten tehdystä työstä ja takasi suuret voitot — kaikki tämä veronmaksajien kustannuksella.” [65]

Tämä olisi jälleen erinomaista friedmanilaista kritiikkiä sitä kohtaan, että valtion hallinto rikastuttaa kumppaneitaan reilun kilpailun ja veronmaksajien kustannuksella, ellei Klein lopettaisi lausettaan seuraavasti: ”Chicago-koulukunnan ristiretki … saavutti vihdoin huippunsa tässä korporatismin New Dealissa.” [66]

Klein toistuvasti yhdistää libertarismin (tai ”neoliberalismin”) neokonservatismiin. Hän tuntuu pitävän niitä samoina ja jopa kutsuu Cato Instituuttia neokonservatiiviseksi, kahdessa eri yhteydessä. [67] Hän kirjoittaa ”ytimeltään friedmanilaisesta neocon-liikkeestä”. [68] Eli aina, kun Bush laajensi hallintoaan saavuttaakseen konservatiivisia päämääriä ja aina, kun Yhdysvallat teki jotain miehitetyssä Irakissa, Klein pitää Milton Friedmania ja muita libertaareja, kuten Cato Instituuttia, vastuullisena, vaikka ne kaikki vastustivat sekä valtionhallinnon laajentamista että Irakin sotaa.

On selvää, että Klein ei tiedä, mitä neokonservatismi tarkoittaa, eikä ole vaivautunut ottamaan selvää. Hän kirjoittaa kuin ohimennen, että Friedman oli neokonservatiivi ja väittää, että konservatiivit haluavat ”julkisen sektorin alasajoa, täydellistä vapautta yrityksille ja minimaalisia sosiaalimenoja”. [69] Amerikkalaisen neokonservatismin perustaja, Irving Kristol, määrittelee liikkeen ajatukset hyvin erilaisiksi. Vuonna 1979 hän sanoi ”Neokonservatiivit eivät ole missään määrin libertaareja. Konservatiivinen hyvinvointivaltio sopii täydellisen hyvin neokonservatiiviseen malliin.” Hän toisti tuon näkökulman uudemmassa julistuksessaan: ”Neokonservatiivit eivät ole huolissaan valtion hallinnon kasvamisesta kuluneen vuosisadan aikana, vaan näkevät sen luonnollisena ja väistämättömänä.” [70] Jos neokonservatiivien ja libertaarien näkemykset eroavat sisäpolitiikassa, niin ulkopolitiikan suhteen erot ovat vieläkin suuremmat. Sen friedmanilaisen ytimen täytyy olla todella valtava, jotta se voisi pitää sisällään noin paljon toisistaan eroavat näkemykset!

Itsemurhahakuisuus

Klein sekoittaa myös libertarismin korporatismiin väittämällä, että yrityksille verorahoin kustannetut edut ovat Chicagon vapaan markkinatalouden vallankumouksen huipentuma. Klein hyväksyy sen, että yritysten tukeminen ei ole sitä, mitä Chicagon liberaalit alun perin kannattivat: ”Mutta se ei ole poikkeama; se on sitä, mihin koko Chicago-koulukunnan ristiretki — kolmine pakkomielteineen — yksityistäminen, sääntelyn purkaminen ja ammattiliittojen alasajo — on johtanut.” [71] Hän ei kuitenkaan selitä miksi tämä valtionhallinnon ja markkinoiden erottaminen johtaisi lisääntyvään kumppaneiden suosimiseen ja yritysten tukemiseen. Hänen ainoa argumenttinsa on kehäpäätelmä — sitä tapahtui maissa, joiden johdossa oli henkilöitä, joita hän pitää friedmanilaisina, ja tiedämme heidän olevan friedmanilaisia, koska he tilaisuuden tullen tukevat yrityksiä.

Idea tuntuu olevan se, että Friedman ja muut libertaarit pitävät yrityksistä, joten, jos valtio tukee yrityksiä antamalla niille edullisia sopimuksia, tukia, suojelua ja etuoikeuksia, niin sen pitää olla friedmanilaista — ytimeltään. Joskus tuntuu, että Klein pitää mitä tahansa politiikkaa uusliberaalina, jos siihen liittyy yksityisiä yrityksiä — jos yksityinen yritys tuotti salakuuntelulaitteita, esimerkiksi. Jos hänen väärinkäsityksensä uuskonservatismista on välinpitämättömyyden tulosta, niin tämä sekaannus johtuu siitä, että hän on joutunut klassisen vasemmistolaisen retoriikan pauloihin. Vastustajat ovat aina syyttäneet libertaareja yritysten etujen puolustamisesta, joten jos jokin puolustaa yritysten etuja, sen täytyy olla libertaaria.

Tässä Kleinin tulkinta Friedmanin näkökulmasta:

”Hän [Friedman] ymmärsi, että normaaleissa olosuhteissa taloudelliset päätökset tehtiin kilpailevien etujen paineessa — työntekijät haluavat työpaikkoja ja palkankorotuksia, omistajat haluavat alhaisia veroja ja vähäistä sääntelyä, ja poliitikkojen pitää löytää tasapaino näiden toistensa kanssa kilpailevien voimien välille.” [72]

Tämän takia friedmanilaiset tarvitsevat kriisejä, koska he haluavat poistaa ”normaalit olosuhteet” voidakseen hyödyttää omistajia ja toteuttaa suunnitelmiaan, kun ihmiset ovat kiireisiä muiden asioiden parissa. Kleinin sanat kuulostavat yhteenvedolta jostakin, mitä Friedman oli sanonut, mutta hän ei koskaan täsmennä, missä Friedman ”ymmärsi” tämän. Lähdeviite puuttuu. Syy siihen on, että se ei ole Friedmanin näkökulma. Päinvastoin, Friedman väitti, että ”työpaikat ja palkankorotukset” ovat pitkän aikavälin tuloksia ”alhaisista veroista ja vähäisestä sääntelystä”. Hän oli myös sitä mieltä, että yritysten harjoittama etujen lobbaaminen säännönmukaisesti tuhosi noita hyviä tuloksia.

Olisi luultavasti hyvin vaikeaa löytää yhtään taloustieteilijää, joka olisi yhtä sinnikkäästi varoitellut siitä, miten yritykset ja omistajat solmivat salaliittoja kansalaisia vastaan saadakseen erikoisoikeuksia, tukia ja suojelua. Kuten Friedman asian ilmaisi:

”Yritykset eivät yleisesti ottaen ole vapaan yrittäjyyden puolustajia. Päinvastoin, ne ovat yksi suurimmista vaaroista. … Jokainen liikemies kannattaa vapautta kaikkien muiden kohdalla, mutta kun kyse on hänestä itsestään, niin ääni muuttuu kellossa. Me tarvitsemme ne ja ne tullimääräykset suojelemaan meitä ulkomaisten yritysten kilpailulta. Me tarvitsemme ne ja ne verohelpotukset. Me tarvitsemme ne ja ne tukiaiset.” [73]

Friedman kutsui tuota etuoikeuksien vaatimista ”liikemaailman itsemurhaimpulssiksi”, ja se oli hänen useaan kertaan pitämänsä luennon otsikko. Se oli säännönmukainen teema Friedmanin töissä. Hänen klassisen TV-sarjansa Free to Choose ensimmäisessä jaksossa vaikuttaa siltä, kuin hän olisi suunnannut sanansa juuri Kleinin hänestä tekemää tulkintaa kohti:

”En usko, että on oikein esittää teollisuusjohtajia ja valtionhallintoa vastavoimina. Päinvastoin, yksi syistä siihen, että kannatan valtionhallinnon kutistamista on, että mitä voimakkaampi hallinto on, sitä vahvemman otteen teollisuusjohtajat ottavat siitä. Nuo kaksi yhdessä muodostavat liiton tavallista työntekijää ja tavallista kuluttajaa vastaan. Olen sitä mieltä, että liike-elämä on hieno instituutio, jos asiat ovat niin, että sen täytyy kohdata kilpailua vapailla markkinoilla, eikä se voi pärjätä muuten kuin tuottamalla parempia tuotteita edullisemmilla kustannuksilla; siksi en halua valtionhallinnon sekaantuvan asioihin, ja auttavan liikeyrityksiä.” [74]

Friedmanin kuvaus siitä miten järjestelmä toimii on hyvin samanlainen kuin Kleinin: ”Vahva valtionhallinto liittoutuu suurten liikeyritysten kanssa jakaakseen varallisuuden uudelleen.” [75] Erona on tietenkin se, että Klein syyttää Friedmania siitä, että tämä pitäisi kyseistä asiantilaa hyvänä. Friedman ei kuitenkaan ollut yritystukien puolustaja, vaan eräs niiden kovimpia vastustajia: ”Yksityisyritykset ovat oikeutettuja nauttimaan menestyksen hedelmistä vain, jos ne joutuvat myös kantamaan epäonnistumisten seuraukset… Sääntöihin ei pitäisi kuulua mitään esteitä tai tukia.” [76]

Sen sijaan, että syyttää Friedmanin sanoneen sellaista, mitä hän ei sanonut, Klein olisi voinut väittää, että yrityksien tukeminen on avoimen talouden ja rajoitetun valtionhallinnon ei-toivottu seuraus. Hän ei kuitenkaan esitä tähän viittaavia perusteluja, vaan hänen esimerkkinsä tukevat vastakkaista näkemystä. Hän kirjoittaa Venäjän oligarkeista, syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskujen jälkeisistä Yhdysvalloista ja Latinalaisen Amerikan yksityistämisprojekteista. Oligarkit ja monet Latinalaisen Amerikan toimet olivat kuitenkin seurausta siitä, että ulkopuoliset ja ulkomaalaiset pidettiin poissa. Asia, jonka Klein myöntää, mutta jonka seuraamuksia hän ei näe. [77] Samaan aikaan yritysten tukeminen Yhdysvalloissa ja Irakissa on julkisen rahoituksen valtavan lisäämisen tulos ja — Kleinin itsensä mukaan — kilpailun rajoittamista. Ytimeltään täysin epäfriedmanilaista.

Asenteet demokratiaa kohtaan

Jos selkeät väärinkäsitykset ja vääristelyt jätetään huomiotta, niin Kleinin libertarismin ja Milton Friedmanin vastaisista perusteluista Tuhokapitalismin nousussa ei jää jäljelle paljoakaan. Onko hänen tuon liikkeen vastainen perustelunsa todella se, että sen talousguru hyödynsi kriisejä saadakseen ihmiset hyväksymään ajatuksensa ja hännysteli fasistisia ja kommunistisia diktaattoreita saadakseen heidän tukensa? Että tuon talousopin kuuluisalla seuraajalla oli vain hyvää sanottavaa diktaattoreista, poliittisten murhien toteuttajista ja terroristeista, kunhan he vain jakavat hänen käsityksensä vapaasta markkinataloudesta? Että nuo ajatukset soveltuvat hyvin poliittisen sorron ilmapiiriin?

Jos näin on, niin Kleinillä on ongelma. Nimittäin tuo talousguru on hänen oma suosikkinsa, John Maynard Keynes, joka nousi huomattavaan asemaan suuren laman ja toisen maailmansodan seurauksena ja, joka kuvasi Neuvostoliittoa sanalla ”vaikuttava”, ja oli teoksensa Yleinen teoria vuoden 1936 saksankielisessä painoksessa sitä mieltä, että hänen ajatuksensa soveltuivat hyvin totalitaristiseen järjestelmään. [78] Ja seuraaja, joka hännystelee diktaattoreita, on Naomi Klein itse, joka ei ole tehnyt muuta kuin ylistänyt Kuubaa, [79] Che Guevaraa, [80] ja Hizbollahia [81] mainitessaan heistä kirjassaan ja, joka puolusti radikaalia irakilaista johtajaa Muqtada al-Sadria esittäen hänet Irakin kansan asialla olevana ja ainoastaan itsepuolustukseksi taistelevana. [82] Johtajia, jotka harjoittavat Kleinin haluamaa ”talousnationalismia” ovat sellaiset henkilöt kuin Vladimir Putin, Hugo Chavéz ja Mahmoud Ahmedinejad, jotka harjoittavat politiikkaansa hajottamalla itsenäisiä demokraattisia instituutioita. Toisin sanoen diktaattorit, fasistit ja murhaajat sopivat Kleinille aivan hyvin, kunhan he eivät vain alenna veroja tai poista kaupankäynnin esteitä. [83]

Kleinin tulkinta 1990-luvun Venäjästä paljastaa hänen asenteensa demokratiaan. Hän syyttää Venäjän presidentti Boris Jeltsiniä demokratian tuhoamisesta syksyllä 1993, kun Jeltsin jätti huomiotta sen, että parlamentin enemmistö vastusti häntä. Kun lainsäätäjät miehittivät parlamentin, ja vaativat Jeltsinin eroa, Jeltsin hajotti parlamentin ja järjesti uudet vaalit. Klein myöntää, että parlamentin miehittäjien joukossa oli ”esifasistisia” ryhmiä, mutta se ei tunnu häntä häiritsevän — kun taistelee demokratian puolesta, ei näköjään voi olla turhan valikoiva kumppaneiden suhteen. Fred Kaplan, eräs kommunististen ja äärinationalististen miehittäjien joukossa vieraillut lehtimies, kuitenkin sanoo tätä kuvausta ”naurettavaksi”:

”Olin yksi monista reporttereista, jotka viettivät eriskummallisen iltapäivän parlamenttirakennuksessa jutellen sen aseistettujen, mustasaappaisten ja ympäripäissään olleiden miehittäjien kanssa. Usko minua — ja Kleinin pitäisi, sillä hän lainaa yhtä minun Globe-lehdelle kirjoittamistani raporteista kuvatessaan rakennusta miehittäneitä sotilaita seuraavana aamuna — siinä joukossa ei ollut yhtään demokratian kannattajaa.” [84]

Jälleen kerran Kleinin on pitänyt muuttaa tapahtumien aikajärjestystä saadakseen ne sopimaan omiin väitteisiinsä. Hän väittää Jeltsinin hajottaneen parlamentin väkivaltaisesti päästäkseen soveltamaan shokkiterapiaa. Ainoa shokki Venäjällä — kuluttajahintojen nousu ja valuutan kontrollointi — tapahtui kuitenkin yli puolitoista vuotta aikaisemmin. Sen jälkeen Jeltsin oli korvannut liberaalin pääministeri Yegor Gaidarin teknokraatti Viktor Chernomyrdinillä ja oli käyttänyt yli 7 miljardia dollaria valtion omistamien tehtaiden lunastamiseen. Tämä ei kuitenkaan ole pääasia tässä jutussa. Eräs toinen asia on paljon mielenkiintoisempi.

Parlamentin enemmistö syytti presidenttiä epädemokraattisista ja perustuslain vastaisista toimista ja halusi syrjäyttää hänet. Presidentti ei välitä vastustajistaan ja parlamentti hyväksyy autoritääristen tahojen tuen taistellakseen jonkin, joka he väittivät olevan demokratiaa, puolesta. Eikö tämä muistuta erästä toista tapahtumaa lähiajan poliittisessa historiassa? Juuri näin tapahtui Chilessä elokuussa 1973, kun parlamentin enemmistö pyysi armeijalta apua diktaattorimaisista otteista syytetyn Salvador Allenden syrjäyttämiseen. [85] Klein kuitenkin kutsuu Allendea ”intohimoiseksi demokraatiksi” [86], kun taas Jeltsiniä, ilman kansainvälistä ironiaa, ”Venäjän Pinochetiksi”. [87]

En asetu kummankaan osapuolen puolelle näissä tapahtumissa. Haluan vain kiinnittää huomiota siihen, että Klein kutsuu yhden presidentin parlamenttia vastaan käymää taistelua hyökkäykseksi demokratiaa vastaan, ja toisen presidentin samanlaista taistelua taisteluksi demokratian puolesta. Erona ei kuitenkaan ole se, että toinen olisi ollut demokraattisempi kuin toinen. Ei ainakaan Kleinin kantaa tukevalla tavalla — kaikista vioistaan huolimatta Jeltsinin hallinto oli kiistatta maan historian demokraattisin, kun taas samaa ei voi sanoa Allenden sekasortoisesta hallinnosta. Ei, merkittävä ero Chilen Allenden ja Venäjän Jeltisinin välillä oli, että toinen näistä presidenteistä oli vapaan markkinatalouden puolustaja, kun taas toinen vastusti sitä. Ilmeisesti ketkä tahansa, ketkä sattuvat taistelemaan vapaata markkinataloutta vastaan, vaikka he yrittäisikin syrjäyttää demokraattisesti valitun presidentin, taistelevat Kleinin maailmassa ”demokratian” puolesta.

Kyse ei ole myöskään shokeista eikä kriiseistä. Mikään Tuhokapitalismin nousussa ei viittaa siihen, että Kleinin mielestä olisi väärin käyttää kriisejä omien ajatustensa edistämiseen. Näyttää siltä, että tämä taktiikka on väärin vain, jos sillä edistetään vääriä ajatuksia. Klein itse ei ole koskaan epäröinyt esittää omia ehdotuksiaan ongelmien ratkaisemiseksi hurrikaani Katrinan tai Irakin sodan jälkeen eikä hän ole koskaan edes uneksinut pitävänsä sitä kyynisenä tapana hyödyntää ihmisten kärsimyksiä — hän kutsuisi sitä toisten auttamiseksi. Hänen ainoa syynsä pitää libertaarien vastaavia toimia kyynisinä ja pahoina on se, että hänen mielestään libertaarien ajatukset ovat pahoja ja tuottavat hirvittäviä lopputuloksia. Näille väitteilleen hän ei kuitenkaan esitä mitään perusteluja. Kaikki ne pitää ottaa annettuna, jotta voisi nähdä mitään arvoa Kleinin ”tuhokapitalismin” kritiikissä.

Elämää tuhokapitalismissa

Hämmästyttävää kyllä, yli 500 sivuisessa kirjassaan Klein ei tarjoa juuri mitään perusteluja sellaiselle lukijalle, joka ei ole jo valmiiksi vakuuttunut siitä, että vapaa markkinatalous on pahasta. Hän antaa kyllä muutaman esimerkin siitä, miten köyhyys ja työttömyys ovat lisääntyneet suunnitelmatalouden romahdettua tai kun hyperinflaatio on saatu kuriin. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään outoa, ja monesti se on juuri sitä, mitä taloustieteilijät ennustivatkin tapahtuvaksi, mutta joka oli heidän mielestään välttämätöntä, jotta köyhyyttä ja työttömyyttä saataisiin vähennettyä pitkällä tähtäimellä. Juuri tästä syystä Klein ei koskaan esitä lukijoilleen pitkän aikavälin tilastoja. Hän sanoo, että uudistukset muuttivat Chilen työväenluokan ”hyväksikäytettäviksi köyhiksi”, mutta ei koskaan myönnä, että Chile on Latinalaisen Amerikan sosiaalinen ja taloudellinen menestystarina ja on käytännössä päässyt kokonaan eroon äärimmäisestä köyhyydestä. Hän kirjoittaa, että uudistukset ovat kasvattaneet kaupunkien ja maaseudun tuloeroja Kiinassa, mutta ei koskaan mainitse, että nuo uudistukset johtivat köyhyyden vähentymiseen suuremmassa mittakaavassa kuin koskaan maailmanhistoriassa.

Kahdessa yhteydessä Klein lyhyesti mainitsee pidemmän aikavälin. Ne ovat muunnoksia samasta väitteestä — että 25 – 60% väestöstä hylätään ja heistä tulee pysyvää alaluokkaa maissa, jotka ovat liberalisoineet talouttaan. [88] Hän ei selitä, mitä hän noilla luvuilla tarkoittaa, eikä kerro mistä ne tulevat. Lähdeviitettä ei ole, eikä Klein mainitse lähdettään.

EFW:n tilastot osoittavat, että asia on päinvastoin kuin Klein esittää. Köyhyyttä ja työttömyyttä on vähiten maissa, joissa taloudellista vapautta on eniten. Vapaimpaan viidennekseen kuuluvissa maissa köyhiä on Yhdistyneiden kansakuntien mukaan 15,7%, ja muualla maailmassa 29,8%. Työttömyys vapaimmassa kvintiilissä on 5,2%, joka on alle puolet siitä, mitä muualla maailmassa. Taloudellisesti vähiten vapaassa viidenneksessä, jossa on yksityisomistuksen, yritystoiminnan ja kaupan suhteen paljon rajoituksia, joiden Klein väittää olevan keino auttaa ihmisiä valtaapitävien sorrosta, köyhyysprosentti on 37,4, ja työttömyysprosentti 13. [89]

Klein kirjoittaa, että maailmanlaajuinen kapitalismi on siirtynyt ”sen kaikkein raaimpaan muotoon” vuoden 1990 jälkeen. [90] Jos hän olisi oikeassa yhdistäessään vapaan markkinatalouden riistoon, köyhyyden olisi tuosta ajankohdasta lähtien pitänyt lisääntyä dramaattisesti. On kuitenkin käynyt päinvastoin. Vuosien 1990 ja 2004 välillä äärimmäinen köyhyys kehitysmaissa on Maailmanpankin mukaan vähentynyt 29%:sta 18%:iin. Tämä tarkoittaa, että ”tuhokapitalismin” alaisuudessa joka päivä 54 000 ihmistä on päässyt eroon äärimmäisestä köyhyydestä. [91] Slummeissa asuvien, mikä on Kleinin mukaan toinen liberalisoinnin seuraus, osuus on samana aikana vähentynyt 47%:sta 37%:iin. [92] Keskiarvot eivät kerro koko totuutta, joten on tärkeää huomauttaa, että suurimmat parannukset tapahtuivat niillä alueilla, missä liberalisointi oli kaikkein voimakkainta, kun taas vähemmän vapailla alueilla kehitys on myös taantunut.

Jos Klein olisi oikeassa vapaan markkinatalouden ja poliittisen väkivallan yhteydestä, olisi ”tuhokapitalismin” aikoina pitänyt esiintyä paljon enemmän diktatuureja ja sotia. Klein väittää, että ”maailmasta on tulossa rauhattomampi” perustelematta sitä mitenkään. [93] Hän on väärässä. University of British Columbian Human Security Centren mukaan sotilaallisten konfliktien, joihin osallistuu vähintään yhden valtion joukkoja, on vuodesta 1990 vuoteen 2005 vähentynyt 50:stä 31:een. Vuonna 1990 maailmassa oli käynnissä yhdeksän kansanmurhaa. Vuonna 2005 niitä oli vain yksi, Darfurin verilöyly. Muutamaa silmiinpistävää poikkeusta lukuun ottamatta maailmasta on tullut ”tuhokapitalismin” aikana rauhallisempi paikka.

Maailmasta on myös vastoin Kleinin päätelmiä tullut demokraattisempi. Itse asiassa samaan aikaan, kun markkinataloutta on vapautettu, on tapahtunut maailmanlaajuinen demokratian vallankumous. Vuodesta 1990 vuoteen 2007 demokraattisten maiden määrä on noussut 76:sta 121:een. Vuonna 1990 oli enemmän sellaisia maita, jotka Freedom House luokitteli ”ei vapaiksi” kuin ”vapaiksi”. Vuonna 2007 ”vapaiksi” luokiteltuja oli kaksi kertaa enemmän kuin ”ei vapaiksi” luokiteltuja.

Vakavasti otettavien vapaan markkinatalouden seurauksien vastaisten argumenttien puutteessa jäljelle jää vain Kleinin sinänsä aiheellinen kritiikki kidutusta, diktatuureja, korruptiota ja yrityksien tukemista vastaan. Loppuanalyysissaan Tuhokapitalismin nousu tiivistyy omituiseen väitteeseen siitä, että Milton Friedman ja vapaa markkinatalous ovat pahoja, koska hallitukset ovat kelvottomia, korruptoituneita ja julmia. Ei kenties olekaan sattuma, että kirjan takakannessa on tekstinpätkiä neljältä fiktiota kirjoittavalta kirjailijalta.

Lähteet:

1. John Gray, ”The End of the World as We Know It”, review of The Shock Doctrine, by Naomi Klein, The Guardian, September 15, 2007, http://books.guardian.co.uk/re…1,00.html.
2. Joseph Stiglitz, ”Bleakonomics”, review of The Shock Doctrine by Naomi Klein, New York Times, September 30, 2007, http://www.nytimes.com/2007/09…tz-t.html.
3. Quoted in Naomi Klein, The Shock Doctrine: The Rise of Disaster Capitalism (London: Allen Lane, 2007), s. 6.
4. See http://www.naomiklein.org/shoc…hort-film.
5. Milton Friedman, Capitalism and Freedom (Chicago: University of Chicago Press, 1982), s. ix.
6. Klein, The Shock Doctrine, s. 6.
7. Milton and Rose Friedman, The Tyranny of the Status Quo (San Diego: Harcourt Brace Jovanovich, 1982).
8. Klein, The Shock Doctrine, s. 7.
9. Milton and Rose Friedman, Two Lucky People (Chicago: University of Chicago Press, 1999), s. 592. (Emphasis added.)
10. In her short film The Shock Doctrine, Naomi Klein takes this distortion of Friedman one step further: “He advised politicians that immediately after a crisis, they should push through all the painful policies at once, before people could regain new footing.” http://www.naomiklein.org/shoc…hort-film.
11. Lanny Ebenstein, Milton Friedman: A Biography (New York: Palgrave, 2007), s. 61.
12. Ibid., chas. 10.
13. Klein, The Shock Doctrine, s. 7.
14. The letter is published in Friedman and Friedman, Two Lucky People, s. 591.
15. Klein, The Shock Doctrine, s. 117.
16. Rossana Castiglioni, ”The Politics of Retrenchment: The Quandaries of Social Protection under Military Rule in Chile, 1973–1990″, Latin American Politics and Society (Winter 2001).
17. Ibid.
18. Klein, The Shock Doctrine, s. 117.
19. Milton Friedman, ”Economic Freedom, Human Freedom, Political Freedom”, address at the Smith Center, California State University, Hayward, California, November 1, 1991, http://www.sbe.csuhay ward.edu/~sbesc/frlect.html; ”Response”, October 3, 1975, in Friedman and Friedman, Two Lucky People, s. 595.
20. Klein, The Shock Doctrine, s. 185.
21. Milton Friedman, ”Milton Friedman @ Rest”, interview by Tunku Varadarajan, Wall Street Journal, January 22, 2007.
22. ”Response” in Friedman and Friedman, Two Lucky People, s. 595.
23. Klein, The Shock Doctrine, ps. 56, 444.
24. Klein, The Shock Doctrine, s. 351.
25. Milton Friedman, ”The Romance of Economics”, interview by Tunku Varadarajan, Wall Street Journal, July 22, 2006.
26. Milton Friedman, ”Best of Both Worlds”, interview with Brian Doherty, Reason, June 1995.
27. Ibid.
28. Naomi Klein, ”The Rise of Disaster Capitalism”, The Nation, May 2, 2005.
29. Klein, The Shock Doctrine, ps. 17, 53.
30. Ibid., s. 15.
31. James Gwartney and Robert Lawson, Economic Freedom of the World, 2007 (Vancouver: Fraser Institute, 2007).
32. Gwartney and Lawson, 2007, s. 27.
33. ”Pew Global Attitudes Project: Spring 2007 Survey”, Pew Research Center, 2007.
34. David Sanders, Hugh Ward, and David Marsh, ”Government Popularity and the Falklands War: A Reassessment”, British Journal of Political Science 3, 1987.
35. Klein, s. 138.
36. Accounts of the events at Orgreave vary considerably, but even left-leaning publications admit that the strikers provoked the police. See Tristram Hunt, ”The Charge of the Heavy Brigade”, The Guardian, September 4, 2006, http://www.guardian.co.uk/ theguardian/2006/sep/04/features
5.37. British Political Opinion 1937–2000: The Gallup Polls, ed. Anthony King (London: Politico’s, 2001).
38. Klein, The Shock Doctrine, s. 97.
39. Ibid., s. 90.
40. Ibid., s. 450.
41. Ibid., s. 267.
42. Ibid., s. 102.
43. Gwartney and Lawson, 2007.
44. Klein, The Shock Doctrine, s. 113.
45. Ibid., s. 114f.
46. Ibid., s. 6.
47. Jan Arild Snoen, ”Skolene i New Orleans trengte sjokkterapi”, Dagbladet, September 28, 2007. Klein mentions that ”many African-American parents” in New Orleans oppose more choice in education because they see it as ”a way of reversing the gains of the civil rights movement”. She doesn’t mention that African Americans are the group most sympathetic to school vouchers nationally. A survey last year showed that 45 percent of the general population and 68 percent of African Americans were in favor of vouchers. William G. Howell, Martin R. West, and Paul E. Peterson, ”What Americans Think about Their Schools”, Education Next 7, no 4, (2007).
48. John Williamson, ”What Washington Means by Policy Reform”, in Latin American Adjustment: How Much has Happened? ed. John Williamson (Washington: Peterson Institute for International Economics, April 1990).
49. Klein, The Shock Doctrine, s. 256f.
50. Ibid., ps. 187, 190.
51. See for instance Liu Xiaobo et al., ”June 2 Declaration of a Hunger Strike”, in China’s Search for Democracy: The Student and Mass Movement of 1989, ed. Suzanne Ogden et al. (Armonk, NY: M. E. Sharpe, 1992).
52. Jonathan Fenby, ”The Tiananmen Square Peg”, Comment Is Free, September 10, 2007, http://commentisfree.guardian.…_peg.html.
53. Klein, s. 189.
54. Ibid., s. 190.
55. Ibid., s. 191.
56. Gwartney and Lawson, 2007.
57. Robert Higgs, Crisis and Leviathan (New York: Oxford University Press, 1987).
58. Milton Friedman, ”Friedman’s Heresy Hits Mainstream”, interview with Carolyn Lockhead, San Francisco Chronicle, June 5, 2005.
59. Stephen Slivinski, Buck Wild: How Republicans Broke the Bank and Became the Party of Big Government (Nashville: Nelson Current, 2006), s. 149.
60. See http://www.clubforgrowth.org/2…ted_g.phs. Klein writes as if Friedman were in favor of Republican power, even though he has consistently spoken out in favor of divided government as the best way to control the government.
61. Ebenstein, s. 232.
62. Klein, The Shock Doctrine, s. 307.
63. Ibid., s. 299.
64. Ibid., s. 298.
65. Ibid., s. 355.
66. Ibid., s. 355.
67. Ibid, ps. 15, 322.
68. Ibid., s. 322.
69. Ibid., s. 15.
70. Irving Kristol, Reflections of a Neoconservative (New York: Basic Books, 1983), s. 77; Irving Kristol, ”The Neoconservative Persuasion”, Weekly Standard, August 25, 2003.
71. Klein, The Shock Doctrine, s. 316.
72. Ibid., s. 140.
73. Milton Friedman, ”Which Way for Capitalism?” Reason, May 1978.
74. Milton Friedman, Free to Choose 1: The Power of the Market, 1980.
75. Klein, The Shock Doctrine, s. 286.
76. Friedman and Friedman, Two Lucky People, s. 593.
77. Klein, The Shock Doctrine, ps. 15, 231.
78. John Maynard Keynes, ”Foreword to the German Edition”, General Theory, http://tmh.floonet.net/articles/foregt.html. For Klein’s own appreciation of Keynes, see Klein, ps. 53–57.
79. Klein, The Shock Doctrine, s. 456.
80. Ibid., ps. 104, 443.
81. Ibid., s. 461.
82. Naomi Klein, ”Bring Najaf to New York”, The Nation, September 13, 2004. To criticize Klein with her own methods one could also make a big fuss about the fact that her European anti-globalization friends are called ATTAC.
83. In passing, she explains that genuine democracy presupposes ”fair rules preventing corporations from buying elections” (The Shock Doctrine, s.134), which seems to suggest that it takes some limits on free speech and voluntary association to build her kind of democracy.
84. Fred Kaplan, ”Blame Yeltsin”, Slate, October 2, 2007.
85. The Chamber of Deputies Resolution of August 22, 1973, http://www.josepinera.com/pag/…oc_en.htm.
86. Klein, The Shock Doctrine, s. 64.
87. Ibid., s. 220.
88. Ibid., ps. 405, 442.
89. James Gwartney and Robert Lawson, Economic Freedom of the World 2005 (Vancouver: Fraser Institute, 2005).
90. Klein, The Shock Doctrine, s. 252.
91. Shaohua Chen and Martin Ravallion, ”Absolute poverty measures for the developing world, 1981–2004,” World Bank, March 2007. These figures might have to be revised down after the World Bank’s recent change in measures of purchasing power of different currencies.
92. United Nations, The Millennium Development Goals Report 2007, s. 26.
93. Klein, The Shock Doctrine, s. 424. Her source only documents that military spending has increased.

(c) 2008 The Cato Institute, Briefing Paper # 102, 14.5.2008. Julkaistu oikeuksien omistajan luvalla. Kaikki oikeudet pidätetään.

Pitkä aika, lyhyt matka

Risto Harisalo on Tampereen yliopiston hallintotieteen professori.

Matkan teon haaste

Kysymys: Kuinka paljon aikaa ihmiset tarvitsevat lyhyen yhteiskunnallisen matkan kulkemiseen? Vastaus: He tarvitsevat siihen paljon aikaa! Kysymys ja vastaus tulivat mieleeni selatessani Ludwig von Misesin mestariteoksen Human Action ensimmäisiä sivuja.

Hänen mukaansa tarvittiin vuosisatoja sen havaitsemiseen, että ihmisten ei tarvinnut olla epäitsenäisiä rattaita kokonaisuudessa, johon he olivat syntyneet eikä palvella sen heille sanelemia tavoitteita. Ajatus, että ihmiset voivat tehdä markkinoilla omat valintansa ja palvella omia pyrkimyksiään yhteistyössä toisten kanssa, pelotti ja järkytti heitä. Markkinataloutta koskevassa kritiikissä on yhä edelleen voimakkaita jäänteitä näistä huolista ja peloista.

Matkan rajoitteet

Kun ihmiset alkoivat vapautua yliluonnollisten – uskonnollisten – voimien sääntelystä, uudet holistiset – kollektiiviset – ideat ottivat niiden paikan heidän mielissään. Näistä keskeisimpiä ovat Misesin mielestä rotu, kansakunta ja valtio. Ne määrittävät jälleen ihmisten paikan kokonaisuudessa oikeuksineen ja velvollisuuksineen.

Valtiolla on voimakas tiedollinen yliote (epistemology) ihmisten mielissä. Valtion uskotaan olevan asioista perillä huomattavasti paremmin kuin yksilöt olipa kysymys sitten lyhyestä tai pitkästä aikavälistä. On valtioita, jotka uskovat itseensä niin horjumattomasti, että ne ovat lailla kieltäneet valtion kritisoimisen ja vastustamisen. Tällä yliotteella täytyy olla enemmän tekemistä perinteisen tai evolutiivisen uskomisen kuin luottamisen kanssa.

Vaikka valtiot ovat kohdelleet kansalaisiaan kaltoin ja käyneet sotia, niitä ei vaadita lakkautettavaksi tai alistettavaksi vahvaan sääntelyyn. Toisin on laita yritysten kanssa, joiden vähäisetkin rikkomukset johtavat vaatimuksiin alistaa ne julkiseen ohjaukseen.

Rotuajattelun ja nationalismin olisi luullut menettäneen voimansa kansallissosialismin tuhossa, mutta niin ei kuitenkaan näytä käyneen. Kansallisten saavutusten ruokkima ylemmyyden tunne ruokkii vastakkainasettelua ja kiihkoilua, joista saadaan lähes päivittäin uusia esimerkkejä.

On yllättävää löytää yhä edelleen ihmisiä, jotka ovat valmiit käyttämään väkivaltaa jopa Karl Marxin ajatusten edistämiseksi, vaikka hänen käsityksensä esimerkiksi ihmisen mielen loogisesta rakenteesta, arvon luomisesta ja tuotannon organisoinnista ovat osoittautuneet korjaamattomiksi virheiksi.

Luonnosta on tullut ihmisille uusi jumala. Sen suojelemiseksi ihmisiä vaaditaan vähentämään kulutusta, hillitsemään teknologian kehittämistä ja rajoittamaan markkinataloutta, koska se on kestävän kehityksen vakavin uhka. Luonnolla on asiaansa uskova ja äänekäs papisto, jonka viestiä monet levittävät, vaikka tuskin ovat siitä perillä. Tältä osin aikamme ei mainittavasti eroa menneiden vuosisatojen olosuhteista.

Politiikkaan kohdistuu yllättävän vanhoja odotuksia. Ihmiset kaipaavat suuria johtajia avaamaan heille tien tulevaisuuteen. Poliittiset päättäjät vastaavat tähän kysyntään kertomalla mitä kaikkea he ovat valmiit kansalaisille tarjoamaan.

Tieteen odotettiin vapauttavan ihmiset ajattelun kahleista, nurkkakuntaisuudesta, ennakkoluuloista ja ihmisten elämää yhteiskunnassa keskeisimmin rajoittavista syy- ja seuraussuhteista. Toisin kuitenkin kävi, kun tutkijat innostuivat palvelemaan poliittisia päämääriä ja alistivat ihmiset yhtälöissään manipuloitaviksi muuttujiksi.

Politiikkaa ja julkista hallintoa koskevassa tutkimuksessa ollaan tänään suurin piirtein samassa pisteessä kuin yli sata vuotta siten käydyssä metodisodassa (Methodenstreit), jossa itävaltalaisten liberaalien vastassa olivat Preussin historiallinen koulukunta ja amerikkalainen institutionalismi. Metodisodan nykyisessä versiossa ajatuksena on, että politiikkaa ja julkista hallintoa tutkimalla voidaan myös ymmärtää ja hyödyttää yhteiskuntaa. Ajatus on liian pelkistetty ollakseen totta.

Liberalismi matkan teon nopeuttajana

Liberalismin tarkoituksena on luoda ihmisille mahdollisuus elää oma elämänsä haluamallaan tavalla. Onnistuakseen tässä heidän on suostuttava vapaaehtoiseen yhteistyöhön muiden kanssa ja vältettävä heitä vahingoittavaa vilppiä, pakkoa ja väkivaltaa. Vapaaehtoisuuden ja väkivallattomuuden avulla ihmiset voivat hallita itseään, tilanne, joka vie pohjan nykymuotoiselta politiikalta. Samalla he saavat mahdollisuuden keksiä ja kehittää asioita, joiden varassa yhteiskuntien matkanteko nopeutuu.

Edellä sanotun perusteella on yllättävää kuulla lähes päivittäin, että juuri liberalismi, eli tuo pahamaineinen uusliberalismi, olisikin jokin yliluonnollinen voima, joka vaatii ihmisiä uhrautumaan, tuhoaa demokratian, ohjaa poliittista päätöksentekoa sekä yksityistää yritysten voitot, mutta kansallistaa niiden tappiot. Syytökset liberalismia kohtaan ovat niin mittavat, että niihin on syytä palata myöhemmin.

Illuminating the Unseen – Economic Freedoms Help Transform Our Lives

By Russell Roberts

Russell Roberts is director of the Management Center at the John M. Olin School of Business at Washington University in St. Louis. He is the author of “The Choice: A Fable of Free Trade and Protectionism” (Prentice Hall).

The good effects of laws are often easily seen. The bad effects, unseen. So observed Frederic Bastiat 150 years ago. His basic insight remains true today. We live in busy times. Information bombards us. In such a world, even that which is seen is often overlooked. The unseen is that much more elusive.

If we are to make the case for economic freedom, we have to bring these unseen costs to light. Consider an increase in the minimum wage. What is seen: businesses give some of their low-wage workers a raise. The direct effects of the minimum wage—more money for low-wage workers, less money for businesses that pay them—frame the entire debate. Senator Christopher Bond of Missouri says the minimum wage is bad because it hurts small business—as he argued in his recent re-election campaign. So most people see the minimum wage as a tax on small business that helps the poor. No wonder many people think it’s a good idea.

If we want to dent the consciousness of the average American, we have to talk about how the minimum wage doesn’t just tax small business. We have to show how it bankrupts some firms that hire low-skill workers. That means fewer opportunities for low-skill workers. But even the firms that survive will try to reduce the hours of low-skill workers and their numbers. In short, while the minimum wage helps some low-skill workers by giving them a modest pay increase, it has a devastating effect on others, pushing them out of the work force and into the street. The minimum wage thwarts human possibility among those it tries to help. And as Bastiat understood, it is easy to see those who are helped by the minimum wage. Those who are harmed are much harder to identify.

We’ve done a decent job explaining the hidden costs of the minimum wage. We’ve done such a good job, in fact, that proponents of the minimum wage have actually tried to argue that increases in the minimum wage have no effect on low-skill employment. To paraphrase Orwell, you’d have to be an academic economist to find that argument compelling. But in other areas, we have a long way to go if we wish to cast light on the unseen costs of government intervention.

Free Trade and Protectionism

Here’s how trade often gets discussed in the media: should we destroy jobs in America in order to have cheap imports? That’s like being asked how long you’ve been beating your wife. Why does it get discussed this way?

Opponents of free trade want the American people to think that trade is about destroying jobs in order to get cheap foreign goods. It makes free trade look mean-spirited and mercenary. But another reason is that these are the most obvious effects of free trade. If Americans buy from foreign suppliers, people understand that fewer Americans will be hired in the competing domestic companies. Unseen are the jobs created to make the products we exchange with foreigners. Unseen is the impact of specialization and comparative advantage. Unseen is the power of foreign competition to induce our domestic industries to innovate.

Unless we can illuminate the unseen, making the case for free trade will be an uphill battle. Unfortunately, one of the best things about free trade is extremely difficult to see: free trade allows resources to flow to their highest use. But to make the argument compelling, we have to describe it in a way that allows it to be seen without a semester’s worth of economics.

Freeing Up Opportunity

Somewhere in South Carolina, there’s a high school girl whose mom works in a textile factory. This girl doesn’t know what she wants to do with her life, but like most high school kids in America, she probably doesn’t want to work in the same job or career as her parents. The security of the textile factory is appealing, but she might want to go to college and try something different. It all depends on her options.

That factory is threatened by Chinese competition. Should we let the factory go under or should we protect it from the cheaper Chinese imports? We could spend hours on the pros and cons and the economic impact of that decision. But let’s look at the impact on that girl in high school. If we keep the factory around, we make the choice of working in the factory more appealing. If we let the factory die, we change the available options. We push her out into the world.

Exploring the world is a good thing, but that’s not reason enough for letting the factory go under. What is harder to see is that the world to be explored is a more vibrant and alive place when the factory goes under. Allowing the factory to die frees up capital and management skill that can be used elsewhere. If we maintain all of the factories and all of the companies that cannot survive competition, then the American economy is a much more static place.

If we try to make everything for ourselves and be self-sufficient, we lose the opportunity to specialize in doing what we do best. Our capital gets tied up in industries that do not take the greatest advantage of our unique skills. Free trade allows a high school kid in South Carolina to inherit a world of maximum human potential, with the maximum chance for her to use her gifts, whatever they may be.

A skeptic would ask how the girl in South Carolina is going to achieve her potential if her mom is out of work. And that in turn might lead to a discussion of how past generations have managed to survive and thrive in a dynamic economy. In 1900, one-third of the American work force was in agriculture. Today the number is around 3 percent. Do you think the kids on the farms of 1900 are glad that we let agriculture become more capital intensive with fewer jobs? It wasn’t a trivial transition, but in 1900, we couldn’t see the industries that would arise to use the skills of the next generation. And we can’t know the opportunities that will arise to help that girl in South Carolina if we let the textile factory fail. But they will arise. What they will be depends on the gifts and aspirations of the next generation.

If we want to inspire people to support free trade, we must touch their imagination. Bastiat understood that 150 years ago. Our best chance is to make the unseen, seen. Economics can bring the unseen to light, but only if we leave the jargon behind and show how free trade and other economic freedoms help transform our lives.

This article has been published with FEE‘s permission and has been originally published at The Freeman March 1999 • Volume: 49 • Issue: 3.

Character and Principles

Lawrence W. Reed is president of the Foundation for Economic Education in Irvington, New York—www.fee.org. It is adapted from a 2007 essay by the author for the Center for the American Experiment in Minnesota.”

Playing a politician in a classic Marx Brothers comedy, the inimitable Groucho once declared, “Those are my principles! If you don’t like them, I have others!”

We laugh at Groucho’s line but it’s a flash of candor that too many of today’s politicians aren’t honest enough to say in public even though it describes the way they behave. I wish they would subscribe to a set of principles rooted firmly in truth and consistency, press for policies that advance those principles, and compromise only when it’s required to at least move the ball down the field in that direction. But before we can expect politicians to be so principled, we must insist they be men and women of character.

Character is what differentiates a politician from a statesman. Statesmen don’t seek public office for personal gain or attention. Like George Washington, they often are people who take time out from productive careers of accomplishment to temporarily serve the public. They don’t have to work for government because that’s all they know how to do. They stand for a principled vision, not for what they think citizens will fall for. When a statesman gets elected, he doesn’t forget the public-spirited citizens who sent him to office and become a mouthpiece for the permanent bureaucracy or some special interest that greased his campaign.

Because they seek the truth, statesmen are more likely to do what’s right than what may be politically popular at the moment. You know where they stand because they say what they mean and they mean what they say. They do not engage in class warfare, race-baiting or in other divisive or partisan tactics that pull people apart. They do not buy votes with tax dollars. They don’t make promises they can’t keep or intend to break. They take responsibility for their actions. A statesman doesn’t try to pull himself up by dragging somebody else down, and he doesn’t try to convince people they’re victims just so he can posture as their savior.

When it comes to managing public finances, statesmen prioritize. They don’t behave as though government deserves an endlessly larger share of other people’s money. They exhibit the courage to cut less important expenses to make way for more pressing ones. They don’t try to build empires. Instead, they keep government within its proper bounds and trust in what free and enterprising people can accomplish. Politicians think that they’re smart enough to plan other people’s lives; statesmen are wise enough to understand what utter folly such arrogant attitudes really are. Statesmen, in other words, possess a level of character that an ordinary politician does not.

In America’s first century, Americans generally were skeptical of the expansion of government power not because they read policy studies or earned degrees in economics but because they placed a high priority on character. Using government to get something at somebody else’s expense, or mortgaging the future for near-term gain, seemed dishonest and cynical to them, if not downright sinful and immoral.

One of the fascinating people in American history is Grover Cleveland. (see http://ciel.fi/en/blog/grover-cared/). He had no college education, no formal economics training and may have never read a policy paper before being elected president. Nonetheless, he almost always came to the right policy conclusions. That’s because he clearly saw the connection between character and the principles of a free society. Because he possessed the former, he became a champion of the latter.

Cleveland said what he meant and meant what he said. He did not lust for political office, and he never felt he had to cut corners, equivocate or connive in order to get elected. He was so forthright and plain-spoken that he makes Harry Truman seem indecisive by comparison. H.L. Mencken, who was known for cutting politicians down to size, wrote a nice little essay on Cleveland entitled “A Good Man in a Bad Trade.”

Cleveland thought it was an act of fundamental dishonesty for some to use government for their own benefit at everyone else’s expense. Accordingly, he took a firm stand against some early stirrings of an American welfare state. The country was in good hands when it was run by principled citizens like Cleveland.

So, you might want to know, how quick should elected officials be to compromise? I offer here no clear line of demarcation, just a suggestion that if we insisted first and foremost on character, this question would matter a whole lot less than it does today. I’d sooner trust a statesman than a politician to know when to compromise.

Suuren laman suuret myytit

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama pidemmästä artikkelista (englanniksi).

Suuresta lamasta ja sen vaikutuksesta ympäri maailmaa miljoonien kansalaisten elämään on kirjoitettu paljon. Historioitsijat, taloustieteilijät ja poliitikot ovat haravoineet raunioita etsien ”mustaa laatikkoa”, joka paljastaisi tämän tarunomaisen tragedian syyn. Surullisesti liian monet heistä päättävät hylätä etsimisen huomaten ehkä helpommaksi kierrättää joukkoa virheellisiä ja vahingollisia johtopäätöksiä tapahtumista kahdeksan vuosikymmentä sitten.

Kuinka paha oli suuri lama? Yleisesti ottaen se oli pahempi Amerikassa kuin Länsi-Euroopassa ja Kanadassa, ja keskityn tässä vain Yhdysvaltoihin. Neljässä vuodessa vuodesta 1929 vuoteen 1933 tuotanto Amerikan tehtaissa, kaivoksissa ja hyödykkeissä putosi yli puolella. Todelliset reaaliansiot putosivat 28 prosenttia. Osakekurssit romahtivat yhteen kymmenesosaan korkeudestaan ennen romahdusta. Työttömien amerikkalaisten määrä nousi 1,6 miljoonasta 1929 12,8 miljoonaan vuonna 1933. Joka neljäs työntekijä oli ilman työtä laman aallonpohjassa ja rumat huhut kapinasta kiersivät ensimmäistä kertaa 1860-luvun sisällissodan jälkeen.

Vanhat myytit eivät kuole; ne vain ilmaantuvat korkeakoulujen taloustieteen ja valtiotieteen oppikirjoihin. Nykyään oppilaille opetetaan yhtenään, että kahlitsematon vapaa yrittäjyys romahti omaan painoonsa vuonna 1929, johtaen vuosikymmenen pituiseen taloudelliseen lamaan täynnä vastoinkäymisiä ja kurjuutta. Presidentti Herbert Hoover esitetään ”näpit irti” tai laissez-faire talouspolitiikan puolestapuhujana, kun taas hänen seuraajansa Franklin Roosevelt on talouden pelastaja, jonka toimet saivat aikaan elpymisen. Tämä yleinen käsitys lamasta kuuluu satukirjoihin eikä vakavaan keskusteluun taloushistoriasta, kuten tosiasioiden tarkastelu osoittaa.

Suuri, suuri, suuri, suuri lama

Ajan tapahtumien kunnolliseksi ymmärtämiseksi on soveliasta pitää suurta lamaa ei yhtenä vaan neljänä perättäisenä yhteen käärittynä lamana. Professori Hans Sennholz on nimennyt nämä neljä ”vaihetta” seuraavasti: suhdannevaihtelu; maailmantalouden hajoaminen; New Deal ja Wagner-lainsäädäntö. [1]

Ensimmäinen vaihe selittää miksi vuoden 1929 romahdusta tapahtui ylipäätänsä; muut kolme osoittavat kuinka valtion väliintulot pitivät talouden tokkurassa yli vuosikymmenen.

Vaihe 1: Suhdannevaihtelu

Suuri lama ei ollut Amerikan ensimmäinen lama, vaikka se osoittautui pisimmäksi. Yhteinen nimittäjä useille aikaisemmille romahduksille oli valtion tuhoisa rahan tarjonnan manipulointi. Erinäisistä syistä valtio omaksui toimintatapoja, jotka paisuttivat rahan ja luoton määrää. Seuraukseni oli nousukausi, jota myöhemmin seurasi kivulias tilinteon päivä. Yksikään Amerikan lamoista ennen vuotta 1929 eivät kestäneet enempää kuin neljä vuotta ja useimmat olivat ohi kahdessa. Suuri lama kesti 12 vuotta, koska valtio yhdisti rahataloudelliset virheensä sarjaan vahingollisia väliintuloja.

Useimmat rahatalouden taloustieteilijät, erityisesti ”itävaltalaisen koulukunnan” (sitä edustaen merkittävät taloustieteilijät kuten Ludwig von Mises ja Nobel-palkittu F. A. Hayek), ovat havainneet läheisen suhteen rahan tarjonnan ja taloudellisen toiminnan välillä. Kun valtio inflatoi rahan ja luoton tarjontaa, aluksi korkotaso laskee. Liike-elämä sijoittaa tämän ”helpon rahan” uusiin tuotantohankkeisiin ja noususuhdanne ilmenee pääomahyödykkeissä. Nousukauden kypsyessä liiketoiminnan kustannukset nousevat, korkotasot sopeutuvat ylöspäin ja voitot supistuvat. Siten helpon rahan vaikutus kuluu pois ja rahatalouden viranomaiset, pelätessään hintainflaatiota, hidastavat kasvua tai jopa supistavat rahan tarjontaa. Molemmissa tapauksissa manipulaatio riittää potkaisemaan hatarat tuet taloudellisen korttitalon alta.

Eräs kaikkein perusteellisimmista ja tarkimmin dokumentoiduista kuvauksista Fedin inflatoivista toimista ennen vuotta 1929 on edesmenneen Murray Rothbardin teos America’s Great Depression. Laajaa mittaa käyttäen, joka sisältää valuutan, käteis- ja määräaikaistalletukset ja muita komponentteja Rothbard arvioi, että Fed laajensi rahan tarjontaa yli 60 prosenttia vuoden 1921 puolivälistä vuoden 1929 puoliväliin. [2] Helpon rahan tulva ajoi korkotasot alas, työnsi osakemarkkinat huimaaviin korkeuksiin ja synnytti ”iloisen kaksikymmentäluvun”.

Vuoden 1929 alussa keskuspankki otti boolin pois juhlista. Se tukahdutti rahan tarjonnan, nosti korkotasoa ja piti seuraavat kolme vuotta rahan tarjontaa hallussaan, joka laski 30 prosenttia. Tämä inflaatiota seurannut deflaatio tempasi talouden valtavasta nousukaudesta suunnattomaan laskukauteen.

”Älykäs” raha – terävät sijoittajat kuten Bernard Baruch ja Joseph Kennedy, jotka seurasivat mm. rahan tarjontaa – näkivät juhlien olevan lopussa ennen muita amerikkalaisia. Baruch alkoi myymään osakkeita ja ostamaan velkakirjoja ja kultaa jo niinkin aikaisin kuin 1928; Kennedy teki samoin todeten, että ”ainoastaan hölmö jää odottamaan huippuhetkeä”. [3]

Kun sijoittajamassat lopulta aistivat muutokset Fedin politiikassa, pakokauhu käynnistyi. Osakemarkkinat kahden maltillisen laskun kuukauden jälkeen sukelsivat ”mustana torstaina” – 24. lokakuuta 1929 – suurten ja tiedostavien sijoittajien näkemyksen levitessä.

Osakekurssien romahdus oli vain oire – ei syy – suurelle lamalle: markkinat nousivat ja laskivat läheisessä synkronissa Fedin toimien kanssa.

Vaihe II: maailmantalouden hajoaminen

Jos romahdus olisi ollut aikaisempien kaltainen, seuranneet kovat ajat olisivat saattaneet päättyä vuodessa tai parissa.

Työttömyys vuonna 1930 oli keskimäärin miedon taantuman mukainen 8,9 prosenttia, kivunneena 3,2 prosentista vuodesta 1929. Se syöksyi pikaisesti ylös saavuttaen huippunsa 25 prosentissa vuonna 1933. Vuoden 1933 maaliskuuhun saakka nämä olivat presidentti Herbert Hoovertin vuosia – miehen, jota kapitalismin vastustajat kuvaavat sekaantumattomuuden, laissez-faire talouden, puolustajana.

Kannattiko Hoover todella ”näpit irti taloudesta”, vapaiden markkinoiden, filosofiaa? Hänen vastustajansa vuoden 1932 vaaleissa ei ajatellut niin. Kampanjassaan Roosevelt parjasi Hooveria liian suuresta kulutuksesta ja verotuksesta, valtion velan kasvattamisesta, kaupan tukahduttamisesta ja miljoonien sysäämisestä sosiaaliavun varaan. Hän syytti presidenttiä ”holtittomasta ja ylettömästä” kulutuksesta, ajattelusta ”että meidän tulee mahdollisimman nopeasti keskittää kaikesta valta Washingtoniin” ja ”koko rauhanajan historian eniten tuhlaavimman hallinnon” johtamisesta.

Rooseveltin kanssa ehdolla ollut John Nane Garner syytti Hooveria ”maan johtamisesta sosialismiin”. [4] Nykyaikaisen Hoover-myytin vastaisesti Roosevelt ja Garner olivat täysin oikeassa.

Hoover hallinnon kruunajaishullutus oli Smoot-Hawley tariffi, joka hyväksyttiin kesäkuussa 1930. Se tuli vuoden 1922 Fordney-McCumber tariffin päälle, joka oli jo laittanut edellisenä vuosikymmenenä amerikkalaisen maanviljelyn syöksykierteeseen. Yhdysvaltain historian kaikkein protektionistisin lainsäädäntö, Smoot-Hawley, sulki käytännössä rajat ulkomaisilta tuotteilta ja sytytti rajun kansainvälisen kauppasodan. Professori Barry Paulson toteaa, että 887 tariffin jyrkän noston lisäksi laki laajensi tullattavien hyödykkeiden listaa 3 218 artikkeliin. [5]

Hallinnon viranomaiset ja kongressi uskoivat, että kauppatullien nostaminen pakottaisi amerikkalaiset ostamaan kotimaisia tuotteita, joka ratkaisisi jäytävän työttömyysongelman. He sivuuttivat tärkeän kansainvälisen kaupan periaatteen: kauppa on lopulta kaksisuuntainen tie; jos ulkomaalaiset eivät voi myydä tuotteitaan tänne, silloin he eivät voi ansaita ostoihinsa tarvitsemiaan dollareita.

Smoot-Hawleyn jyrkät tariffit talloivat ulkomaiset yritykset ja niiden työntekijät, ja pian ulkomaiset hallinnot ympäri maailmaa vastasivat omilla kauppaesteillään. Mahdollisuuksiensa myydä Amerikan markkinoilla ollessa hyvin hankaloitettua he rajoittivat amerikkalaisten tuotteidensa ostamista. Tämä kohdistui erittäin raskaasti Amerikan maatalouteen. Presidentin kynän vedolla Amerikan viljelijät menettivät lähes kolmasosan markkinoistaan. Maatilojen hinnat sukelsivat ja tuhannet maanviljelijät menivät konkurssiin. Maatalouden romahtaessa maaseutupankkeja meni ennätysmäärä nurin, vetäen mukanaan satoja tuhansia asiakkaitaan.

Hoover lisäsi merkittävästi valtion kulutusta tukiin ja avustusohjelmiin. Ainoastaan yhdessä vuodessa, vuodesta 1930 vuoteen 1931, liittohallinnon osuus bruttokansantuotteesta kasvoi yhdellä kolmanneksella.

Hooverin maatalousbyrokratia jakoi satoja miljoonia dollareita vehnän ja puuvillan viljelijöille, vaikka uudet tariffit hävittivät heidän markkinansa. Hänen jälleenrakennuksen rahoituslaitoksensa kauhoi miljardeja yritystukiin. Rexford Guy Tugwell, eräs Franklin Rooseveltin toimintatapojen arkkitehdeistä 1930-luvulla, kommentoi vuosikymmeniä myöhemmin Hooverin hallintoa selittämällä, ”Emme hyväksyneet sitä silloin, muta koko New Deal oli käytännössä Hooverin käynnistämien ohjelmien jatkamista.” [6]

Pahentaakseen korkeiden tariffien ja valtavien tukien hullutusta kongressi sääti ja Hoover hyväksyi vuoden 1932 liikevaihtolain. Se tuplasi amerikkalaisten pääosan tuloverot; ansiotulohyvitys lopetettiin; yritys- ja kiinteistöveroja korotettiin; uusia lahja, bensa ja autoveroja asetettiin ja postimaksuja nostettiin jyrkästi.

Pystyykö kukaan vakavasti otettava tutkija havainnoidessaan Hooverin hallinnon massiivisia taloudellisia väliintuloja väittämään vakavalla naamalla, että väistämättömät turmiolliset seuraukset olivat vapaiden markkinoiden syytä?

Vaihe III: New Deal

Franklin Delano Roosevelt voitti vuoden 1932 presidentinvaalit äänivyöryllä, keräten 472 ääntä valtaapitävää Herbert Hooverin 59 ääntä vastaan. Demokraattisen puolueen vaaliohjelma, jonka listoilta Roosevelt valittiin, julisti: ”Pidämme vaaliohjelmaa sopimuksena kansan kanssa, jota vallalla uskotun puolueen tulee uskollisesti noudattaa.” Se vaati 25 prosentin vähennystä liittovaltion kulutuksessa, tasapainotettua budjettia, vakaata kultavaluuttaa ”säilytettynä kaikissa olosuhteissa”, valtion poistamista aluilta, jotka soveltuvat paremmin yksityisyrityksille ja päätöstä Hooverin maatalousohjelmien ”ylettömyydelle”. Tätä ehdokas Roosevelt lupasi, mutta se ei muistuta lainkaan sitä, mitä presidentti Roosevelt todellisuudessa toimitti.

New Dealin ensimmäisenä vuotena Roosevelt ehdotti 10 miljardin kuluttamista tulojen ollessa vain 3 miljardia dollaria. Vuosien 1933 ja 1936 välillä valtion kulut nousivat yli 83 prosenttia. Liittovaltion velka nousi huimasti 73 prosentilla.

Roosevelt turvasi maatalouden sopeutumislainsäädännön (AAA) läpimenon, joka lisäsi uuden veron maataloustuottajille ja käytti varat arvoviljan ja –karjan massatuhoamisen valvomiseen. Liittovaltion edustajat valvoivat rumaa näytöstä täysin hyvien puuvilla-, vehnä- ja maissipeltojen kyntämisestä. Tervettä karjaa, lampaita ja sikoja teurastettiin miljoonittain ja upotettiin joukkohautoihin.

Vaikka AAA auttoi viljelijöitä rajoittamalla tarjontaa ja nostamalla hintoja, se pystyi tekemään sen ainoastaan vahingoittamalla miljoonia muita, jotka joutuivat maksamaan korkeat hinnat tuotteista tai tulemaan toimeen vähemmällä.

New Dealin ehkä kaikkein radikaalein puoli oli kansallisen teollisuuden elvytyslainsäädäntö (NIRA), joka hyväksyttiin kesäkuussa 1933 ja jolla perustettiin kansallisen elvytyksen viranomainen (NRA). NIRAn alaisena pääosa valmistavasta teollisuudesta pakotettiin yhtäkkiä valtion asettamiin kartelleihin. Hintoja ja myyntiehtoja säännelleet määräykset muunsivat pikaisesti pääosan Amerikan taloudesta fasististyyliseen järjestelyyn, NRA:n tullessa rahoitetuksi uusi veroilla kyseisiltä teollisuudenaloilta, joita se kontrolloi. Eräät taloustieteilijät ovat arvioineet NRA:n lisänneen liiketoiminnan kustannuksia keskimäärin 40 prosentilla – sitä ei elpymistä kaivannut lamatalous tarvinnut.

Hooverin tavoin ennen häntä Roosevelt hyväksyi lait jyrkistä hyvätuloisten tuloveroasteiden korotuksista ja esitteli 5 prosentin veron yritysten osingoille. Itse asiassa verojen korotuksista tuli presidentin suosittua politiikkaa seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi huipentuen 94 prosentin huipputuloveroasteeseen toisen maailmansodan kahtena viimeisenä vuotena. Hänen aakkosvirastojen valtuutetut kuluttivat kansan verorahoja ikään kuin tyhjää vain.

Esimerkiksi Rooseveltin julkisen avun ohjelmat palkkasivat näyttelijöitä antamaan ilmaisia esityksiä ja kirjastonhoitajia luetteloimaan arkistoja. New Deal palkkasi jopa tutkijoita tutkimaan hakaneulan historiaa, 100 Washingtonin työntekijää partioimaan katuja ilmapallojen kanssa kottaraisten karkottamiseksi julkisista rakennuksista ja laittoi ihmisiä julkisen sektorin palkkalistoille jahtaamaan idänotakilokkeja tuulisina päivinä.

Roosevelt loi siviilityön viraston marraskuussa 1933 ja päätti sen maaliskuussa 1934, keskeneräiset hankkeet tosin siirrettiin liittovaltion hätäapuvirastoon. Roosevelt oli vakuutellut kongressille vuosipuheessaan, että kaikki tällaiset uudet ohjelmat lopetettaisiin vuoden sisällä. ”Liittovaltion hallinnon”, sanoi presidentti, ”täytyy ja se tulee lopettamaan tällainen avustamisen. En salli, että kansamme vireyttä estetään pidempään jakamalla rahaa, tuotteita, muutamia rippeitä viikoittaisesta työstä ruohoa leikkaamalla, lehtiä keräämällä tai roskia puistoista poimimalla.”

Mutta vuonna 1935 luotiin hankkeiden edistämisvirasto (WPA). Nykyään se tunnettaan nimenomaisena valtion ohjelmana, joka synnytti termin ”näennäistyötä” (boondoggle), koska se ”tuotti” paljon enemmän kuin 77 000 siltaa ja 116 000 rakennusta, joihin sen kannattajat mielellään viittasivat osoituksena sen tehokkuudesta. [7] Näiden työohjelmien synnyttämä ällistyttävä lista tuhlaavasta kulutuksesta edusti arvokkaiden resurssien ohjaamista poliittisesti motivoituneisiin ja taloudellisesti haitallisiin tarkoitusperiin.

Amerikan talous vapautui pian joistakin New Dealin ylettömyyksien taakoista, kun korkein oikeus kielsi NRA:n vuonna 1935 ja AAA:n vuonna 1936 ansaiten samalla Rooseveltin ikuisen vihan ja ivan. Tunnistaen pääosan Rooseveltin toimista perustuslaittomiksi oikeuden ”yhdeksän vanhaa miestä” heittivät ulos muita, paljon vähäisempiä lakeja ja ohjelmia, jotka haittasivat elpymistä.

Talous osoitti jotain elon merkkejä vapauduttuaan pahimmasta osasta New Dealiä. Työttömyys putosi 18 prosenttiin vuonna 1935 ja 14 prosenttiin vuonna 1936 ja vielä alemmas vuonna 1937. Mutta vuonna 1938 se oli takaisin 20 prosentissa talouden sukellettua uudestaan. Franklin Rooseveltin ”taloudellisen elvyttämisen” New Deal oli aikaansaanut ”ensimmäisen” oikean laman lamassa!

Vaihe IV: Wagner lainsäädäntö

Pohjatyö oli tehty vuosien 1937-38 romahdukselle kansallisen työsuhteiden lainsäädännön läpiviemisellä vuonna 1935 – paremmin tunnettuna Wagner lainsäädäntönä ja työn järjestäytymisen ”Magna Cartana”. Hans Sennholzia lainaten:

”Tämä laki mullisti Amerikan työsuhteet. Se poisti työriidat oikeusistuimista ja asetti ne juuri luotuun liittovaltion virastoon, kansalliseen työsuhteiden lautakuntaan, josta tuli syyttäjä, tuomari ja lautamiehistö, kaikki yhdessä. Ammattiliittojen tukijat lautakunnassa vääristivät tätä lakia vielä lisää, joka jo valmiiksi myönsi ammattijärjestöille laillisen immuniteetin ja etuoikeuksia. Siten Yhdysvallat hylkäsi läntisen sivistyksen suuren saavutuksen, tasa-arvoisuuden lain edessä.” [8]

Varustettuina näillä laajoilla uusilla valtuuksilla ammattijärjestöt siirtyivät taistelunhaluiseen järjestäytyneeseen kiihkoon. Uhkailut, boikotit, lakot, tehtaiden haltuunotot ja laajalle levinnyt väkivalta painoivat tuottavuuden jyrkästi alas ja työttömyys nousi dramaattisesti. Jäsenyys kansakunnan ammattiliittoihin kohosi; liitoissa oli kaksi ja puoli kertaa yhtä paljon amerikkalaisia vuonna 1941 kuin vuonna 1935.

Wagner lainsäädännön myötä valkoisesta talosta sateli loukkauksia liike-elämää kohtaan. Liikemiehet, Roosevelt vaahtosi, olivat esteenä toipumiselle. Osakemarkkinoille asetettiin uusia rajoitteita. Luotiin vero yritykseen jätetyille tuloille, jota kutsuttiin ”jakamattomien voittojen veroksi”. ”Nämä kyykytä rikkaita ponnistelut”, kirjoittaa taloustieteilijä Robert Higgs, ”eivät jättäneet epäselväksi, että presidentti ja hänen hallintonsa pyrkivät saamaan kongressista läpi kaiken mahdollisen ottaakseen varallisuutta korkeatuloisilta, jotka olivat vastuussa pääosasta kansakunnan yksityisistä sijoituspäätöksistä.” [9]

Higgs löytää läheisen yhteyden yksityisten sijoitusten ja Amerikan talouden suunnan väliltä 1930-luvulla. Rooseveltin hallinnon kyltymättömät hyökkäykset – sekä sanoin että teoin – liike-elämää, omaisuutta ja yrittäjyyttä kohtaan takasivat, että talouden käynnistämiseen vaadittu pääoma joko verotettiin pois tai pakotettiin piiloon. Rooseveltin viedessä Amerikan sotaan 1941 hän helpotti yrityselämän vastaista ohjelmaansa, mutta suuri määrä kansakunnan pääomaa poikkeutettiin sotaponnisteluihin tehtaiden laajennuksien tai kulutushyödykkeiden sijaan. Ainoastaan sodan ja Rooseveltin väistyttyä sijoittajat olivat riittävän vakuuttuneita ”käynnistämään sodanjälkeisten sijoitusten nousukauden, joka vahvisti talouden paluuta kestävällä vauraudelle.” [10]

Amerikan toiseen maailmansotaan liittymisen aattona ja kaksitoista vuotta mustan torstain osakemarkkinoiden romahduksen jälkeen kymmenen miljoonaa amerikkalaista oli ilman työtä. Roosevelt oli vuonna 1934 luvannut päättää kriisin, mutta se kesti kaksi presidenttikautta ja lukemattomat interventiot myöhemmin.

Toisen maailmansodan kauheuksien myötä kauppa elpyi Amerikan liittolaisten kanssa. Ihmisten ja resurssien tuho sodassa ei auttanut Yhdysvaltain taloutta, vaan kaupankäynnin elpyminen. Vielä merkittävämmin Rooseveltia seurannut Trumanin hallinto oli ratkaisevasti vähemmän innokas moittimaan ja nuijimaan yksityisiä sijoittajia ja sen seurauksena nämä sijoittajat palasivat talouteen ruokkimaan voimakasta sodanjälkeistä nousukautta. Vuodet 1945-45 toivat valtavat vähennykset valtion kulutuksessa ja paljon alhaisemmat veroasteet liiketoimille, yhdessä pienempien alennuksien kanssa yksityishenkilöiden veroasteissa.

Suuren laman synty nojaa Yhdysvaltain valtion inflatorisissa rahatalouden 1920-luvun toimenpiteissä. Sitä pidensi ja kärjisti poliittisten harha-askelmien sarja: kauppaa murskanneet tariffit, kannustimet vieneet verot, mieltä turruttavat tuotannon ja kilpailun kontrollit, tolkuttomat viljan ja karjan tuhoamiset ja pakottavat työlainsäädännöt vain muutamia mainitakseen. Vapaat markkinat eivät luoneet kahdentoista vuoden kärsimystä; sen sai aikaan poliittinen taitamattomuus koskaan aikaisemmin näkemättömässä mittakaavassa.

Viitteet

1. Hans F. Sennholz, “The Great Depression,” The Freeman, Huhtikuu 1975, s. 205.

2. Murray Rothbard, America’s Great Depression (Kansas City: Sheed and Ward, Inc., 1975), s. 89.

3. Lindley H. Clark, Jr., “After the Fall,” Wall Street Journal, Lokakuu 26, 1979, s. 18.

4. “FDR’s Disputed Legacy,” Time, Helmikuu 1, 1982, s. 23.

5. Barry W. Poulson, Economic History of the United States (New York: Macmillan Publishing Co., Inc., 1981), s. 508.

6. Paul Johnson, A History of the American People (New York: HarperCollins Publishers, 1997), s. 741.

7. Martin Morse Wooster, “Bring Back the WPA? It Also Had A Seamy Side,” Wall Street Journal, September 3, 1986, s. A26.

8. Sennholz, s. 212–13.

9. Robert Higgs, “Regime Uncertainty: Why the Great Depression Lasted So Long and Why Prosperity Resumed After the War,” The Independent Review, Kevät 1997, s. 573.

10. Ibid., s. 564.

Varmuuden epäilyä

Risto Harisalo on Tampereen yliopiston hallintotieteen professori.

Tuomioiden lukemisen lumovoima

Vaikka yhteiskunnalliset – poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset – asiat ympärillämme ovat erittäin monimutkaisia ja kaoottisia, ihmisillä on niistä kuitenkin erittäin varmoja mielipiteitä. He pitävät käsityksiään vankkumattomina tosiasioina. Tämä on erityisen huolestuttavaa julkisessa sanassa, radiossa, televisiossa ja sanomalehdissä. On kuitenkin hyvä muistaa seuraavat kaksi asiaa.

Näistä ensimmäinen on se, että ihmisillä on vain rajallinen, jopa hyvin puutteellinen käsitys ajankohtaisten asioiden perusteista ja syy- ja seuraussuhteista. Toinen asia on se, että tiedon tuottaminen ajankohtaisista ongelmista vaatii aikaa ja resursseja. Tästä seuraa, että uusi tietämys voi muuttaa dramaattisesti aikaisempia käsityksiämme.

Avoin mieli

Otetaan esimerkki! Koko maailma uskoi vuosikymmeniä sosialismin voittokulkuun ja ummisti toiveissaan silmänsä sen heikkouksilta. Tarvittiin 70 vuotta sen näkemiseen, että sosialismi ei merkinnyt edistystä vaan taantumaa. Kun sosialismi romahti Neuvostoliitossa, maa oli huonommassa jamassa kuin vuonna 1917.

On siis hyvä varautua siihen, että tulevaisuudessa asioita uudelleen arvioitaessa myös hyvinvointivaltiolla havaitaan olleen samanlaisia, inhimillistä kehitystä hidastavia ja jopa jarruttavia vaikutuksia kuin sosialismilla. Ei kannattaisi ummistaa silmiä siltä tosiasialta, että lisääntyneet investoinnit hyvinvointivaltioon eivät ole vähentäneet sosiaalisia ongelmia, vaan lisänneet niitä.

Toinen yleinen käsitys on, että markkinavoimat selittävät finanssi- ja pankkikriisin ja valtioiden velkaantumisen ja että ne on pantava uudelleen ruotuun, josta uusliberalismi sen aikanaan vapautti. Se into, jolla kapitalismia syytetään kaikista ongelmista, selittyy sillä, että vain kollektiivisesti ajattelevilla on tällä hetkellä kirkas selitys asioiden syistä ja seurauksista.

On siis hyvä varautua siihen, että aikanaan politiikan ja valtion havaitaan olleen ne voimat, jotka synnyttivät taloudelliset kriisit ja että niiden valintojen seuraukset tuntuivat ja näkyivät markkinoilla, olosuhde, jonka vuoksi markkinat julistettiin syyllisiksi. Lopullista tuomiota markkinavoimille ei kannata vielä julistaa.

Hyvä on myös varautua siihen, että ilmastonmuutoksen torjunta tuottaa alkuperäistä ongelmaa huomattavasti vakavampia ongelmia. He, jotka kaikkein ponnekkaimmin uskovat ilmastonmuutoksen vastaisen kamppailun välttämättömyyteen, eivät ehkä sittenkään tiedä kaikkea. Ihmiset, jotka uskovat vankkumattomasti samoihin asioihin, unohtavat, että yksimielisyys ei tarkoita samaa kuin oikeassa oleminen ja että monet objektiivisina pidetyt tosiasiat ovat käytännössä vain subjektiivisten valintojen kumulatiivisia seurauksia.

Avoimen mielen turvaaminen

Kun ihmiset tulkitsevat käsityksensä totuudeksi, he unohtavat epäilyn ja muuttuvat dogmaattisiksi. Tieteessä ja vapaassa sanassa on voitava tuulettaa käsityksiä, ottaa yhteen ja muodostaa uusia käsityksiä. Tiede ja vapaa sana menettävät elinvoimaansa ja merkitystään, jos näille tehtäville ei niissä anneta tilaa. Dogmaattinen väittely tuhoaa luovan dialogin.

Tilanne on toinen käytännön päätöksenteossa, jossa on otettava konkreettisesti kantaa asioihin, toisin kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Käytännössä päätöksiä on tehtävä ankarissa aika- ja resurssirajoitteissa ja vähäisellä tietämyksellä. Koska tämä lisää virheiden todennäköisyyttä, päätöksenteossa on suurta viisautta ottaa pieniä askeleita ja jättää tilaa erehdysten korjaamiselle.