Sosiaalisista lumihiutaleista

Steven Horwitz on taloustieteiden professori St. Lawrence yliopistossa. Hän on myös toiminut vierailevana tutkijana Bowling Green State yliopistossa ja George Mason yliopistossa.


Päädyin tänä aamuna RSS-lukijani avustamana Marginal Revolutionin artikkeliin, jossa on vaikuttava lähikuvasta lumihiutaleesta niitä esittelevästä kirjasta valittuna. Toivottavasti teille käy samoin kuin minulle eli pelkkä valokuvan katselu sai hengen salpautumaan ja pysähdyin katselemaan sitä hämmästyksen, kunnioituksen ja ihmetyksen vallassa. On mahdotonta edes pukea sanoiksi tuon luonnon ihmeen moninaisuutta, yksityiskohtaisuutta ja puhdasta kauneutta. Ja kun pysähdyn hetkeksi miettimään niitä lukemattomia lumihiutaleita, jotka joka vuosi putoavat taivaalta (suurin osa nähtävästi minun pihatielleni), niin kaikki tuo kunnioitus kasvaa vielä kertaluokkaa suuremmaksi.

Kun tarkastelen kyseistä lumihiutaletta, minussa herää syvä arvostus luonnon suunnittelemattoman järjestyksen kauneutta kohtaan. Tarkastele ensin lumihiutaleen symmetrisyyttä ja sen yksityiskohtia. Ota sitten huomioon, että se on luonnon toiminnan suunnittelematon tuotos. Pidän hämmästelyn arvoisena, että luonto osaa omissa prosesseissaan tuottaa kyseisen kaltaisia, yksityiskohtaisia, monimuotoisia ja kauniita ihmetyksen kohteita. Sanotaan, että vain Jumala osaa luoda lumihiutaleen. No, me jotka ymmärrämme taustalla olevan tieteen tai olemme ateisteja, tiedämme, että luomiseen ei tarvita Jumalaa. Mutta jopa minun kaltaiselleni ateistille luonnon spontaani järjestys voi (ja sen pitääkin!) herättää vastaavaa hämmästystä, kunnioitusta ja ihmetystä kuin uskonnollinen mietiskely herättää Jumalaan uskoville. Valitettavasti aina kun herään ihmettelemään luonnon kauneutta, siihen liittyy ripaus turhautuneisuutta. Turhautuneisuuteni liittyy siihen, että niin monet älykkäät ja hyväntahtoiset ihmiset vaikuttavat olevan kyvyttömiä näkemään ja arvostamaan identtisten suunnittelemattoman järjestyksen prosessien toimintaa sosiaalisissa yhteyksissä. ”Sosiaalisia lumihiutaleita” löytyy kaikkialta ympäriltämme. Silti valitettavan harva vaikuttaa olevan kykeneväinen ymmärtämään ja arvostamaan niitä samassa määrin kuin luonnosta löytyviä lumihiutaleita. Ja liian moni ihminen uskoo, että nämä ”sosiaaliset lumihiutaleet” tarvitsevat oman ”luojansa”.

Tämä lumihiutale tuo mieleeni saman esteettis-tunteellisesti kokemani reaktion, kun muistelen Leonard Readin ”Minä, Lyijykynä” kirjoitusta tai kun pohdin niitä mutkikkaita, seikkaperäisiä, monimuotoisia ja kauniita prosesseja, joiden avulla chileläiset rypäleet löytävät tiensä keskellä talvea lähikauppaani New Yorkin maalaismaisemiin. Sekä lyijykynä että rypäleet ovat ”sosiaalisia lumihiutaleita”. Ne näyttävät aluksi yksinkertaisilta, mutta kun keskitymme ja tarkastelemme niitä vastaavalla yksityiskohtien tasolla, jotka valokuva tuo esiin lumihiutaleesta, ne osoittautuvat epätavallisen monimutkaisten ja seikkaperäisten sosiaalisten prosessien tuotoksiksi; prosessien, joita kukaan ei suunnitellut. Minun kunnioituksen ja ihmetyksen sekainen esteettinen reaktioni on samainen, johon Pete Boettke hiljattain viittasi – täydellisellä tulkinnallaan – lauseessaan ”tavanomaisuuden mysteerit” (”the mystery of the mundane”). Mikä voisikaan olla tavanomaisempaa kuin lumihiutale? Ja mikä kuitenkaan loppujen lopuksi on kauniimpi tai monimuotoisempi kuin lumihiutale? Ja siinä mielessä kuin niiden tavanomaisuuden ulkokuori kätkee taakseen uskomattoman monimutkaiset ihmisten toimista koostuvat tuotantoprosessit, mutta eivät ihmisten suunnitelmista, ja joiden tulisi yhtä lailla olla esteettisen ja älyllisen tutkiskelun lähde, lyijykynä ja rypäleet ovat todella esimerkkejä ”sosiaalisista lumihiutaleista”.

Harras toiveeni 21. vuosisadalle on, että useampi älykäs ja hyväntahtoinen ihminen alkaisi näkemään ja arvostamaan ”sosiaalisia lumihiutaleita”. Ihmisten, jotka ovat niin auliita hyväksymään luonnossa esiintyvän suunnittelemattoman järjestyksen olemassaolon ja kauneuden (ja hyväntahtoisuuden!), tulisi olla avoimempia mahdollisuudelle, että myös sosiaalisissa yhteyksissä toimii suunnittelemattoman järjestyksen toteuttavia prosesseja. Nämä henkilöt tietävät, että kukaan yksittäinen henkilö ei osaa luoda lumihiutaletta. Silti he näyttävät olevan sokeita sille tosiasialle, että suuri osa viime vuosisadalla vuodatetusta viattomien verestä johtui siitä, että liian moni ihminen luuli voivansa älykkäästi suunnitella sosiaalista maailmaamme. Jotta välttyisimme noiden virheiden toistamiselta, tarvitsemme uudistetun esteettisen arvostuksen ja vakaan tahdon ymmärtää ”sosiaalisten lumihiutaleiden” suunnittelemattoman järjestyksen uskomatonta kauneutta ja moninaisuutta.

Of Meat and Myth

Lawrence W. Reed is president of the Foundation for Economic Education in Irvington, New York—www.fee.org.This essay has been adapted for CEIL by the author from an essay first published in the November 1994 issue of FEE’s journal, “The Freeman.”

Advocates of the spontaneous order of freedom and free markets are forever stomping out the fires of fallacious reasoning, anti-capitalist bias, and twisted history. It seems that as soon as we put out one fire, opponents of the market manage to ignite ten others.

We spend as much time explaining the workings of the market as we do debunking myths and clichés about it. Statists and interventionists spout an endless stream of put-downs and one-liners that pass as thorough critiques of the market, each one requiring a time-consuming, painstaking response and appeal to reason. We are constantly rewriting prejudiced accounts of history to match what really happened.

Nearly ninety years ago (note: now 105 years ago), muckraking novelist Upton Sinclair wrote a book titled The Jungle which wove a tale of greed and abuse that reverberates to this day as a powerful case against laissez faire. Sinclair’s focus of scorn was the meatpacking industry. The objective of his effort was government regulation. The culmination of his work was the passage in 1906 of the famed Meat Inspection Act, enshrined in most history books as a sacred cow (excuse the pun) of the interventionist state.

Were Sinclair’s allegations of a corrupt industry foisting unhealthy products on an unsuspecting public really true? And if so, should the free market stand forever indicted and convicted as a result? A response from advocates of freedom is long overdue. Here’s a healthy start.

The Jungle was, first and foremost, a novel. It was intended to be a polemic—a diatribe, if you will and not a well-researched and dispassionate documentary. Sinclair relied heavily on both his own imagination and on the hearsay of others. He did not even pretend to have actually witnessed the horrendous conditions he ascribed to Chicago packinghouses, nor to have verified them, nor to have derived them from any official records.

Sinclair hoped the book would ignite a powerful socialist movement on behalf of America’s workers. The public’s attention was directed instead to his fewer than a dozen pages of supposed descriptions of unsanitary conditions in the meatpacking plants. “I aimed at the public’s heart,” he later wrote, “and by accident I hit it in the stomach.” [1]

Though his novelized and sensational accusations prompted later congressional investigations of the industry, the investigators themselves expressed skepticism of Sinclair’s integrity and credibility as a source of information. President Theodore Roosevelt wrote of Sinclair in a letter to William Allen White in July 1906, “I have an utter contempt for him. He is hysterical, unbalanced, and untruthful. Three-fourths of the things he said were absolute falsehoods. For some of the remainder there was only a basis of truth.” [2]

Sinclair’s fellow writer and philosophical intimate, Jack London, wrote this announcement of The Jungle, a promo that was approved by Sinclair himself:

Dear Comrades: . . . The book we have been waiting for these many years! It will open countless ears that have been deaf to Socialism. It will make thousands of converts to our cause. It depicts what our country really is, the home of oppression and injustice, a nightmare of misery, an inferno of suffering, a human hell, a jungle of wild beasts.

And take notice and remember, comrades, this book is straight proletarian. It is written by an intellectual proletarian, for the proletarian. It is to be published by a proletarian publishing house. It is to be read by the proletariat. What Uncle Tom’s Cabin did for the black slaves The Jungle has a large chance to do for the white slaves of today. [3]

The Jungle’s fictitious characters tell of men falling into tanks in meatpacking plants and being ground up with animal parts, then made into “Durham’s Pure Leaf Lard.” Historian Stewart H. Holbrook writes, “The grunts, the groans, the agonized squeals of animals being butchered, the rivers of blood, the steaming masses of intestines, the various stenches . . . were displayed along with the corruption of government inspectors” [4] and, of course, the callous greed of the ruthless packers.

Most Americans would be surprised to know that government meat inspection did not begin in 1906. The inspectors Holbrook refers to as being mentioned in Sinclair’s book were among hundreds employed by federal, state, and local governments for more than a decade. Indeed, Congressman E. D. Crumpacker of Indiana noted in testimony before the House Agriculture Committee in June 1906 that not even one of those officials “ever registered any complaint or [gave] any public information with respect to the manner of the slaughtering or preparation of meat or food products” [5]

To Crumpacker and other contemporary skeptics, “Either the Government officials in Chicago [were] woefully derelict in their duty, or the situation over there [had been] outrageously over- stated to the country.” [6] If the packing plants were as bad as alleged in The Jungle, surely the government inspectors who never said so must be judged as guilty of neglect as the packers were of abuse.

Some two million visitors came to tour the stockyards and packinghouses of Chicago every year. Thousands of people worked in both. Why is it that it took a novel written by an anti-capitalist ideologue who spent but a few weeks there to unveil the real conditions to the American public?

All of the big Chicago packers combined accounted for less than 50 percent of the meat products produced in the United States; few if any charges were ever made against the sanitary conditions of the packinghouses of other cities. If the Chicago packers were guilty of anything like the terribly unsanitary conditions suggested by Sinclair, wouldn’t they be foolishly exposing themselves to devastating losses of market share?

Historians with an ideological axe to grind against the market usually ignore an authoritative 1906 report of the Department of Agriculture’s Bureau of Animal Husbandry. Its investigators provided a point-by-point refutation of the worst of Sinclair’s allegations, some of which they labeled as” willful and deliberate misrepresentations of fact,” “atrocious exaggeration,” and “not at all characteristic.” [7]

Instead, some of these same historians dwell on the Neill-Reynolds Report of the same year because it at least tentatively supported Sinclair. It turns out that neither Neill nor Reynolds had any experience in the meatpacking business and spent a grand total of two and one-half weeks in the spring of 1906 investigating and preparing what turned out to be a carelessly-written report with preconceived conclusions.

Gabriel Kolko, a socialist but nonetheless an historian with a respect for facts, dismisses Sinclair as a propagandist and assails Neill and Reynolds as “two inexperienced Washington bureaucrats who freely admitted they knew nothing” [8] of the meatpacking process. Their own subsequent testimony revealed that they had gone to Chicago with the intention of finding fault with industry practices so as to get a new inspection law passed. [9]

As popular myth would have it, there were no government inspectors before Congress acted in response to The Jungle and the greedy meatpackers fought federal inspection all the way. The truth is that not only did government inspection exist, but meatpackers themselves supported it and were in the forefront of the effort to extend it!

When the sensational accusations of The Jungle became worldwide news, foreign purchases of American meat were cut in half and the meatpackers looked for new regulations to give their markets a calming sense of security. The only congressional hearings on what ultimately became the Meat Inspection Act of 1906 were held by Congressman James Wadsworth’s Agriculture Committee between June 6 and 11. A careful reading of the deliberations of the Wadsworth committee and the subsequent floor debate leads inexorably to one conclusion: Knowing that a new law would allay public fears fanned by The Jungle, bring smaller competitors under regulation, and put a newly laundered government stamp of approval on their products, the major meatpackers strongly endorsed the proposed act and only quibbled over who should pay for it.

In the end, Americans got a new federal meat inspection law. The big packers got the taxpayers to pick up the entire $3 million price tag for its implementation as well as new regulations on their smaller competitors, and another myth entered the annals of anti-market dogma.

To his credit, Upton Sinclair actually opposed the law because he saw it for what it really was—a boon for the big meatpackers. [10] Far from being a crusading and objective truth-seeker, Sinclair was a fool and a sucker who ended up being used by the very industry he hated.

Myths die hard.

What you’ve just read is not at all “politically correct.” But defending the market from historical attack begins with explaining what really happened. Those who persist in the shallow claim that The Jungle stands as a compelling indictment of the market should clean up their act because upon inspection, there seems to be an unpleasant odor hovering over it.

(An extended version of this essay, with additional information on Sinclair’s activities in the decades after publication of his book, was published in 2006 by Liberty magazine and is accessible here: http://libertyunbound.com/archive/2006_08/reed-meat.html.

Endnotes

1.     Gabriel Kolko, The Triumph of Conservatism: A Reinterpretation of American History, 1900-1916 (Chicago: Quadtrangle Books, 1967), p. 103.

2.   Roosevelt to William Allen White, July 31, 1906, Elting E. Morison and John M. Blum, editors, The Letters of Theodore Roosevelt, 8 vols. (Cambridge: Harvard University Press, 1951- 54), vol. 5, p. 340.

3.   Mark Sullivan, Our Times: The United States, 19001925; vol. 2: America Finding Herself (New York: Charles Scribner’s Sons, 1927), p. 473.

4.   Stewart H. Holbrook, The Age of the Moguls (Garden City, N.Y.: Doubleday & Company, Inc., 1953), pp. 1 I0-11 I.

5.   U.S. Congress, House, Committee on Agriculture, Hearings on the So-called “Beveridge Amendment” to the Agriculture Appropriation Bill, 59th Congress, 1st Session, 1906, p. 194.

6.   Ibid.

7.   Ibid., pp. 346-350.

8.   Kolko, p. 105.

9.   Hearings, p. 102.

10.   Upton Sinclair, “The Condemned-Meat Industry: A Reply to Mr. J, Ogden Armour,” Everybody’s Magazine, XIV, 1906, pp. 612-613.

Vapaus ja ajatusten mahti

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuoden 1979 helmikuun “The Freeman” -julkaisussa.

Opettaessani Northwood yliopistossa Michiganissa painotin yhtä uudestaan kursseillani, että olemme sodassa – ei fyysisissä ammuskeluissa, mutta yhtä kaikki sodassa, jolla on täydet kyvykkyydet tulla yhtä tuhoisaksi ja kalliiksi.

Taistelu vapauden säilyttämisestä ja edistämisestä ei ole taistelua henkiöitä vastaan vaan sitä vastustavia ajatuksia. Ranskalainen kirjailija Victor Hugo julisti, että ”armeijoita mahtavampi on ajatus, jonka aika on tullut”. Armeijat valloittavat kehoja, mutta ajatukset vangitsevat mieliä. Englantilainen filosofi Carlyle ilmaisi asian monta vuosikymmentä sitten seuraavasti: ”Mutta asiaan, johon ihminen käytännöllisesti uskoo (ja tämä on usein riittävästi ilman sen vakuuttamista hänelle, vielä vähemmän muille): asia, jota henkilö tekee käytännössä, asettuu sydämeen, ja hän tietää varmasti keskeisen suhteensa tähän arvoitukselliseen maailmankaikkeuteen sekä velvollisuuteensa ja kohtaloonsa siinä, tämä on kaikissa tapauksissa pääasiallinen asia hänelle, ja määrittää luovasti kaiken muun.”

Ajatuksilla on ollut menneisyydessä maata järisyttäviä vaikutuksia. Ne ovat määrittäneet historian suunnan. Hyvässä tai pahassa ne hajottavat hallintoja ja saattavat muita valtaan.

Feodalistinen järjestelmä pysyi vallassa tuhansia vuosia pääosin, koska tutkijat, opettajat, älyköt, kouluttajat, virkamiehistö ja poliitikot edistivät feodalistisia ajatuksia. Toteamus ”kerran maaorja, aina maaorja” piti miljoonia ihmisiä koskaan kyseenalaistamasta asemaansa elämässä. Merkantilismissa 1500-luvulta 1700-luvulle laajalti hyväksytty käsitys maailman vaurauden kiinteästä määrästä aiheutti sen, että ihmiset ottivat haluamansa muilta pitkässä sarjassa verisiä sotia.

Adam Smithin ”Kansakuntien varallisuus” julkaiseminen vuonna 1776 on rajapyykki ajatusten voiman historiassa. Smithin vapaakaupan viestin levitessä poliittiset esteet rauhanomaiselle yhteistoiminnalle romahtivat ja käytännössä koko maailma päätti kokeilla vaihteeksi vapautta.

Perusteluissaan lehdistönvapautta vastaan vuonna 1924 Lenin lausui kuuluisan toteamuksensa, että ”ajatukset ovat paljon tappavampia kuin aseet.” Vielä tänäkin päivänä pelkät ajatukset voivat saada sinut vankilaan monissa paikoissa ympäri maailmaa.

Marx ja marxilaiset uskottelevat meille, että sosialismi on väistämätöntä, että se tulee syleilemään maailmaa yhtä varmasti kuin aurinko huomenna nousee idästä. Kuitenkaan niin kauan kuin ihmisillä on vapaa tahto (valta valita oikean ja väärän väliltä), mikään ihmisen päätösvaltaan kuuluva ei voi olla väistämätöntä! Ihmiset tekevät asioita, koska he ovat päättäneet tehdä niin: he eivät ole ohjelmoituja robotteja, jotka suorittavat ennalta määritettyjä käskyjä.

Winston Churchill sanoi aikanaan, että ”Sosialismi on epäonnistumisen filosofia, tietämättömyyden vakaumus ja kateuden evankeliumi. Sen sisäsyntyinen luonteenpiirre on kurjuuden tasapuolinen jakaminen.” Sosialismi on ikivanha epäkohta, ja silti vapauden pääasiallinen uhka nykyään koostuu sosialistisesta ajatuksesta. Siten ollakseen vaikuttavia vapauteen uskovien tulee ensin tunnistaa ja eristää sosialistiset käsitykset, jotka ovat vahingoittaneet vapautta. Tekemällä näin ja pidättäytymällä edistämästä näitä ajatuksia, voimme samalla edistää vapautta. Nähdäkseni sosialismi voidaan jakaa viiteen ajatukseen.

Säädä laki syndrooma Lakien säätämisestä on tullut läntisten valtioiden kansallinen huvi. Kun yhteiskunnassa todetaan ongelma, kaikkein yleisin vastaus vaikuttaa olevan: ”Säätäkää laki!” Liiketoiminta ongelmissa? Hyväksykää laki julkisten tukien myöntämiseksi sille tai rajoittakaa sen toiminnanvapautta. Köyhyys? Hyväksyy laki sen hävittämiseksi. Ehkä tarvitsemme lain uusien lakien säätämisestä.

Vuonna 1977 Yhdysvaltain kongressi saattoi voimaan 223 uutta lakia. Se poisti hädin tuskin yhtään. Samana vuonna Washingtonin byrokraatit kirjoittivat 7 568 uuttaa määräystä, joilla kaikilla on lain voima. (33 vuotta myöhemmin tilanne on vielä pahempi. Nykyään harvat kongressissa edes lukevat säädöksiä ennen niistä äänestämistä, joista jotkut ovat jopa tuhansia sivuja.)

James Madison vuonna 1795 tunnisti tämän syndrooman ”vanhaksi konstiksi kääntää jokainen vaikeus syyksi lisätä valtion valtaa.” Hänen huomionsa saattaa kysymään, ”Mitä tapahtuukaan, kun uusi laki saatetaan voimaan?” Lähes väistämättä uusi laki tarkoittaa: a) lisää veroja sen hallinnon rahoittamiseksi; b) lisää valtion virkamiehiä siihen mennessä sääntelemättömän elämän alueen sääntelemiseksi; ja c) uusia rangaistuksia lain rikkomisesta. Lyhyesti, lisää lakeja tarkoittaa lisää kurissapitoa, lisää pakkovaltaa. Tulkoon täysin selväksi mitä sana ”pakkovalta” tarkoittaa: voimankäyttöä, varastamista, pakottamista, rajoittamista. Sanan verbi-muodon synonyymit ovat vielä valaisevampia: ajaa, vaatia, alistaa, kutsua, kiristää, vääntää, urkkia, taivuttaa, viedä, nuijia ja pusertaa!

Kun valtio alkaa sekaantumaan vapaaseen talouteen, byrokraatit ja poliitikot käyttävät pääosan ajastaan kumotakseen omia tekemisiään. Korjatakseen ehdon A vahingon, he hyväksyvät ehdon B. Sitten he huomaavat, että korjatakseen ehdon B, he tarvitsevat ehdon C ja kumotakseen C:n, he tarvitsevat D ja niin edelleen, kunnes aakkoset ja vapautemme ovat loppuneet.

Säädä laki syndrooma on todiste sopimattomasta luottamuksesta poliittiseen prosessiin, tukeutumista voimaan, joka on pannassa vapaassa yhteiskunnassa. Se on myös osoitus, että ihmiset ovat kadottaneet luottamuksen itseensä ja suosivat riippuvuutta poliitikoista ja pääosin ei tilivelvollisista byrokraateista, jotka monasti ovat yhteiskunnassa vähiten kykenevien joukossa johtamaan muiden elämää.

Saa jotain valtiolta kuvitelma. Valtiolla ei lähtökohtaisesti ole mitään jaettavaa, paitsi sitä minkä se on ensin ottanut ihmisiltä. Verot eivät ole lahjoituksia!

Sosiaalivaltioissa tämä perustotuus hukkuu rynnäkössä erityisetuihin ja vastikkeettomiin tukiin. Ihmiset puhuvat ”valtion rahoista” ikään kuin se olisi oikeasti ”ilmaista”. Ei ole liioittelua sanoa, että ehkä hyvinvointivaltio on näin nimetty, koska poliitikot voivat hyvin ja loput meistä maksavat sen.

Valtiolta jonkin vastaanottamista harkitsevan, jota hän ei voisi hankkia vapaaehtoisesti, tulisi kysyä: ”Kenen taskusta se tulee? Ryöstetäänkö minut tämän edun maksamiseksi vai ryöstääkö valtio jonkun muun edukseni?” Monasti vastauksena on molemmat. Lopputulos tästä ”kuvitelmasta” on, että yhteiskunnassa jokaisella on näppinsä jonkun toisen taskuissa.

Rahaa tulemaan psykoosi. Hiljattain sosiaalituen vastaanottaja kirjoitti sosiaalitoimistoon ja vaati: ”Tämä on kuudes lapseni. Mitä aiotte tehdä asialle?”

Yksilö on rahaa tulemaan psykoosin uhri, kun hän hylkää itsensä omien ongelmiensa ratkaisijana. Hän saattaa todeta: ”Ongelmani eivät ole oikeasti omiani. Ne ovat yhteiskunnan ja jos yhteiskunta ei ratkaise niitä ja nopeasti, seuraa ongelmia!”

Sosialismi kukoistaa vastuun vähenemisestä. Kun ihmiset kadottavat itsenäisyyden ja aloitteellisuuden hengen, luottamuksen itseensä, heistä tulee muovailuvahaa itsevaltiaiden ja despoottien käsissä. Lisäisin vielä: Ainoa asia, jota sosialismi on koskaan todella tehnyt köyhien eteen on antanut heille paljon seuraa.

Kaiken tietämisen ahdinko. Leonard Read kirjassaan The Free Market and Its Enemy tunnisti ”kaiken tietämisen” sosialistisen ajatuksen keskeiseksi piirteeksi. Kaiken tietäjä on muihin asioihin sekaantuja. Hänen asennettaan voidaan ilmaista seuraavasti: ”Tiedän mikä on sinulle parasta, mutta en tyydy pelkästään vakuuttamaan sinua oikeassa olemisestani; pakotan sinut mieluummin näkemykseeni.” Kaiken tietäminen osoittaa ylimielisyyttä ja suvaitsevaisuuden puutetta ihmisten suuresta erilaisuudesta.

Valtionhallinnossa kaiken tietäisen hokema kuulostaa tältä: ”Jos en ajatellut sitä, sitä ei voida tehdä ja koska sitä ei voida tehdä, meidän täytyy kieltää muita yrittämästä.”

Taannoin ryhmä länsirannikon liikemiehiä törmäsi tähän pulmaan, kun liittovaltioiden välinen kauppakomissio hylkäsi heidän hakemuksensa proomulinjasta Pacific Northwestin ja Eteläisen Kalifornian välillä, koska viraston mukaan he eivät pystyisi toimimaan kannattavasti!

Markkinoiden ihme on, että miehet ja naiset saavat yrittää, he pystyvät ja saavuttavat mahtavia asioita. Leonard Readin hyvin tunnettu varoitus, ettei tulisi olla ”mitään ihmisen kyhäämiä rajoituksia luovien energioiden toteuttamiselle” on voimakas kaiken tietämisen ahdingon torjunta. (Leonard Read on Foundation for Economic Education –järjestön perustaja ja seuraavassa artikkelissa kerrotaan hänestä lisää: http://www.thefreemanonline.org/featured/leonard-e-read-crusader/).

Kateuden pakkomielle. Muiden varallisuuden ja tulojen himoitseminen on synnyttänyt merkittävän määrän nykyisestä sosialistisesta lainsäädännöstä. Kateus ruokkii uudelleenjakamista. Monet kyykytä rikkaita järjestelyt perustuvat epäilemättä kateuteen ja ahneuteen.

Mitä tapahtuu, kun ihmisillä on kateuden pakkomielle? He syyttävät itseään paremmin toimeentulevia omista vastoinkäymisistään. Yhteiskunta on hajonnut luokkiin ja puolueryhmät saalistavat toisiaan. Sivilisaatioiden tunnetaan romahtaneen kateudesta ja yksityisomaisuuden kunnioituksen puutteesta, jota se pitää sisällään.

Näitä viittä sosialistista ajatusta yhdistää punainen lanka. Ne kaikki vetoavat ihmisen synkempään puoleen: alkukantaiseen, ei-luovaan, saamattomaan, riippuvaiseen, turmelevaan, tuottamattomaan ja tuhoavaan puoleen ihmisen luonteessa. Yksikään yhteiskunta ei pysty kestämään pitkään, jos sen kansalaiset harjoittavat tällaisia itsetuhoisia käsityksiä!

Tarkastellaan vapauden filosofiaa. Mikä ero! Se on innostava, uudistava, motivoiva, luova, jännittävä filosofia! Se vetoaa ja nojaa ihmisluonteen ylevämpiin laatuihin kuten riippumattomuuteen, henkilökohtaiseen vastuuseen, yksilön aloitteellisuuteen, omaisuuden kunnioitukseen ja  vapaaehtoiseen yhteistoimintaan.

Nobel-palkittu taloustieteilijä F. A. Hayek (mullistavan vuoden 1944 kirjan ”Tie orjuuteen” kirjoittaja) kutsui huomion kiinnittämistä ajatusten voimaan vapauden säilyttämisessä: ”Jollemme voi tehdä vapaan yhteiskunnan filosofia perusteita uudelleen eläväksi älylliseksi asiaksi ja sen toteuttamista tehtäväksi, joka haastaa vilkkaimpien mieliemme nerokkuutta ja mielikuvitusta, vapauden näköalat ovat tosiaan synkät.”

Päätös vapauden ja orjuuden välisessä kamppailussa riippuu täysin siitä, mitä virtaa ihmisten sydämissä ja mielissä. Jokaisessa maailman maassa tuomio on vielä tänä päivänä julistamatta.

Socialized Medicine: The Canadian Experience

by Pierre Lemieux

Mr. Lemieux is an economist and author living in Montreal.

The Canadian public health system is often put forward as an ideal for Americans to emulate. It provides all Canadians with free basic health care: free doctors visits, free hospital ward care, free surgery, free drugs and medicine while in the hospital—plus some free dental care for children as well as free prescription drugs and other services for the over-65 and welfare recipients. You just show your plastic medicare card and you never see a medical bill.

This extensive national health system was begun in the late 1950s with a system of publicly funded hospital insurance, and completed in the late 1960s and early 1970s when comprehensive health insurance was put into place. The federal government finances about 40 percent of the costs, provided the provinces set up a system satisfying federal norms. All provincial systems thus axe very similar, and the Quebec case which we will examine is fairly typical.

One immediate problem with public health care is with the funding. Those usually attracted to such a “free” system are the poor and the sick those least able to pay. A political solution is to force everybody to enroll in the system, which amounts to redistributing income towards participants with higher health risks or lower income. This is why the Canadian system is universal and compulsory.

Even if participation is compulsory in the sense that everyone has to pay a health insurance premium (through general or specific taxes), some individuals are willing to pay a second time to purchase private insurance and obtain private care. If you want to avoid this double system, you do as in Canada: you legislate a monopoly for the public health insurance system.

This means that although complementary insurance (providing private or semi-private hospital rooms, ambulance services, etc.) is available on the market, sale of private insurance covering the basic insured services is forbidden by law. Even if a Canadian wants to purchase basic private insurance besides the public coverage, he cannot find a private company legally allowed to satisfy his demand.

In this respect, the Canadian system is more socialized than in many other countries. In the United Kingdom, for instance, one can buy private health insurance even if government insurance is compulsory.

In Canada, then, health care is basically a socialized industry. In the Province of Quebec, 79 percent of health expenditures are public. Private health expenditures go mainly for medicines, private or semi-private hospital rooms, and dental services. The question is: how does such a system perform?

The Costs of Free Care

The first thing to realize is that free public medicine isn’t really free. What the consumer doesn’t pay, the taxpayer does, and with a vengeance. Public health expenditures in Quebec amount to 29 percent of the provincial government budget. One-fifth of the revenues comes from a wage tax of 3.22 percent charged to employers and the rest comes from general taxes at the provincial and federal levels. It costs $1,200 per year in taxes for each Quebec citizen to have access to the public health system. This means that the average two-child family pays close to $5,000 per year in public health insurance. This is much more expensive than the most comprehensive private health insurance plan.

Although participating doctors may not charge more than the rates reimbursed directly to them by the government, theoretically they may opt out of the system. But because private insurance for basic medical needs isn’t available, there are few customers, and less than one percent of Quebec doctors work outside the public health system. The drafting of virtually all doctors into the public system is the twit major consequence of legally forbidding private insurers from competing with public health insurance.

The second consequence is that a real private hospital industry cannot develop. Without insurance coverage, hospital care costs too much for most people. In Quebec, there is only one private for-profit hospital (an old survivor from the time when the government would issue a permit to that kind of institution), but it has to work within the public health insurance system and with government-allocated budgets.

The monopoly of basic health insurance has led to a single, homogeneous public system of health care delivery. In such a public monopoly, bureaucratic uniformity and lack of entrepreneurship add to the costs. The system is slow to adjust to changing demands and new technologies. For instance, day clinics and home care are underdeveloped as there exist basically only two types of general hospitals: the nonprofit local hospital and the university hospital.

When Prices Are Zero

Aside from the problems inherent in all monopolies, the fact that health services are free leads to familiar economic consequences. Basic economics tells us that if a commodity is offered at zero price, demand will increase, supply will drop, and a shortage will develop.

During the first four years of hospitalization insurance in Quebec, government expenditures on this program doubled. Since the introduction of comprehensive public health insurance in 1970, public expenditures for medical services per capita have grown at an annual rate of 9.4 percent. According to one study, 60 percent of this increase represented a real increase in consumption.[1]

There has been much talk of people abusing the system, such as using hospitals as nursing homes. But then, on what basis can we talk of abusing something that carries no price?

As demand rises and expensive technology is introduced, health costs soar. But with taxes already at a breaking point, government has lit-fie recourse but to try to hold down costs. In Quebec, hospitals have been facing budget cuts both in operating expenses and in capital expenditures. Hospital equipment is often outdated, and the number of general hospital beds dropped by 21 percent from 1972 to 1980.

Since labor is the main component of health costs, incomes of health workers and professionals have been brought under tight government controls. In Quebec, professional fees and target incomes are negotiated between doctors’ associations and the Department of Health and Social Services. Although in theory most doc tors still are independent professionals, the government has put a ceiling on certain categories of income: for instance, any fees earned by a general practitioner in excess of $164,108 (Canadian) a year are reimbursed at a rate of only 25 percent.

Not surprisingly, income controls have had a negative impact on work incentives. From 1972 to 1978, for instance, general practitioners reduced by 11 percent the average time they spent with their patients. In 1977, the first year of the income ceiling, they reduced their average work year by two-and-a-half weeks.[2]

Government controls also have caused mis-allocations of resources. While doctors are in short supply in remote regions, hospital beds are scarce mainly in urban centers. The government has reacted with more controls: young doctors are penalized if they start their practice in an urban center. And the president of the Professional Corporation of Physicians has proposed drafting young medical school graduates to work in remote regions for a period of time. Nationalization of the health industry also has led to increased centralization and politicization. Work stoppages by nurses and hospital workers have occurred half a dozen times’ over the last 20 years, and this does not include a few one-day strikes by doctors. Ambulance services and dispatching have been centralized under government control. As this article was being written, ambulance drivers and paramedics were working in jeans, they had covered their vehicles with protest stickers, and they were dangerously disrupting operations. The reason: they want the government to finish nationalizing what remains under private control in their industry.

When possible, doctors and nurses have voted with their feet. A personal anecdote will illustrate this. When my youngest son was born in California in 1978, the obstetrician was from Ontario and the nurse came from Saskatchewan. The only American-born in the delivery room was the baby.

When prices are zero, demand exceeds supply, and queues form. For many Canadians, hospital emergency rooms have become their primary doctor—s is the case with Medicaid patients in the United States. Patients lie in temporary beds in emergency rooms, sometimes for days. At Sainte-Justine Hospital, a major Montreal pediatric hospital, children often wait many hours before they can see a doctor. Surgery candidates face long waiting lists—it can take six months to have a cataract removed. Heart surgeons report patients dying while on their waiting lists. But then, it’s free.

Or is it? The busy executive, housewife, or laborer has more productive things to do be-sides waiting in a hospital queue. For these people, waiting time carries a much higher cost than it does to the unemployed single person. So, if public health insurance reduces the costs of health services for some of the poor, it increases the costs for many other people, it discriminates against the productive.

The most visible consequence of socialized medicine in Canada is in the poor quality of services. Health care has become more and more impersonal. Patients often feel they are on an assembly line. Doctors and hospitals already have more patients than they can handle and no financial incentive to provide good service. Their customers are not the ones who write the checks anyway.

No wonder, then, that medicine in Quebec consumes only 9 percent of gross domestic product (7 percent if we consider only public expenditures) compared to some 11 percent in the United States. This does not indicate that health services are delivered efficiently at low cost. It reflects the fact that prices and remunerations in this industry are arbitrarily fixed, that services are rationed, and that individuals are forbidden to spend their medical~care dollars as they wish.

Is It Just?

Supporters of public health insurance reply that for all its inefficiencies, their system at least is more just. But even this isn’t true.

Their conception of justice is based on the idea that certain goods like health (and education? and food? where do you stop?) should be made available to all through coercive redistribution by the state. If, on the contrary, we define justice in terms of liberty, then justice forbids coercing some (taxpayers, doctors, and nurses) into providing health services to others. Providing voluntarily for your neighbor in need may be morally good. Forcing your neighbor to help you is morally wrong.

Even if access to health services is a desirable objective, it is by no means clear that a socialized system is the answer. Without market rationing, queues form. There are ways to jump the queue, but they are not equally available to everyone.

In Quebec, you can be relatively sure not to wait six hours with your sick child in an emergency room if you know how to talk to the hospital director, or if one of your old classmates is a doctor, or if your children attend the same exclusive private school as your pediatrician’s children. You may get good services if you deal with a medical clinic in the business district. And, of course, you will get excellent services if you fly to the Mayo Clinic in Minnesota or to some private hospital in Europe. The point is that these ways to jump the queue are pretty expensive for the typical lower-middle-class housewife, not to talk of the poor.

An Enquiry Commission on Health and Social Services submitted a thick report in December 1987, after having met for 30 months and spent many millions of dollars. It complains that “important gaps persist in matters of health and welfare among different groups.”[3] Now, isn’t this statement quite incredible after two decades of monopolistic socialized health care? Doesn’t it show that equalizing conditions is an impossible task, at least when there is some individual liberty left?

One clear effect of a socialized health system is to increase the cost of getting above-average care (while the average is dropping). Some Ix)or people, in fact, may obtain better care under socialized medicine. But many in the middle class will lose. It isn’t clear where justice is to be found in such a redistribution.

There are two ways to answer the question: “What is the proper amount of medical care in different cases?” We may let private initiative and voluntary relations provide solutions. Or we may let politics decide. Health care has to be rationed either by the market or by political and bureaucratic processes. The latter are no more just than the former. We often forget that people who have difficulty making money in the market are not necessarily better at jumping queues in a socialized system.

There is no way to supply all medical services to everybody, for the cost would be astronomical. What do you do for a six-year-old Montreal girl with a rare form of leukemia who can be cured only in a Wisconsin hospital at a cost of $350,000~a real case? Paradoxically for a socialized health system, the family had to appeal to public charity, a more and more common occurrence. In the first two months, the family received more than $100,000, including a single anonymous donation of $40,000.

This is only one instance of health services that could have been covered by private health insurance but are being denied by hard-pressed public insurance. And the trend is getting worse. Imagine what will happen as the population ages.

There are private solutions to health costs. Insurance is one. Even in 1964, when insurance mechanisms were much less developed than today, 43 percent of the Quebec population carried private health insurance, and half of them had complete coverage. Today, most Americans not covered by-Medicare or Medicaid carry some form of private health insurance. Private charity is another solution, so efficient that it has not been entirely replaced by the Canadian socialized system.

Can Trends Be Changed?

People in Quebec have grown so accustomed to socialized medicine that talks of privatization usually are limited to subcontracting hospital laundry or cafeteria services. The idea of sub-contracting hospital management as a whole is deemed radical (although it is done on a limited scale elsewhere in Canada). There have been suggestions of allowing health maintenance organizations (HMO’s) in Quebec, but the model would be that of Ontario, where HMO’s are totally financed and controlled by the public health insurance system. The government of Quebec has repeatedly come out against for-profit HMO’s.

Socialized medicine has had a telling effect on the public mind. In Quebec, 62 percent of the population now think that people should pay nothing to see a doctor; 82 percent want hospital care to remain free. People have come to believe that it is normal for the state to take care of their health.

Opponents of private health care do not necessarily quarrel with the efficiency of competition and private enterprise. They morally oppose the idea that some individuals may use money to purchase better health care. They prefer that everybody has less, provided it is equal. The Gazette, one of Montreal’s English-speaking newspapers, ran an editorial arguing that gearing the quality of health care to the ability to pay “is morally and socially unacceptable.”[4]

The idea that health care should be equally distributed is part of a wider egalitarian culture. Health is seen as one of the goods of life that need to be socialized. The Quebec Enquiry Commission on Health and Social Services was quite clear on this:

The Commission believes that the reduction of these inequalities and more generally the achievement of fairness in the fields of health and welfare must be one of the first goals of the system and direct all its interventions. It is clear that the health and social services system is not the only one concerned. This concern applies as strongly to labor, the environment, education and income security.[5]

A Few Lessons

Several lessons can be drawn from the Canadian experience with socialized medicine.

First of all, socialized medicine, although of poor quality, is very expensive. Public health expenditures consume close to 7 percent of the Canadian gross domestic product, and account for much of the difference between the levels of public expenditure in Canada (47 percent of gross domestic product) and in the U.S. (37 percent of gross domestic product). So if you do not want a large public sector, do not nationalize health.

A second lesson is the danger of political compromise. One social policy tends to lead to another. Take, for example, the introduction of publicly funded hospital insurance in Canada. It encouraged doctors to send their patients to hospitals because it was cheaper to be treated there. The political solution was to nationalize the rest of the industry. Distortions from one government intervention often lead to more intervention.

A third lesson deals with the impact of egalitarianism. Socialized medicine is both a consequence and a great contributor to the idea that economic conditions should be equalized by coercion. If proponents of public health insurance are not challenged on this ground, they will win this war and many others. Showing that human inequality is both unavoidable and, within the context of equal formal rights, desirable, is a long-run project. But then, as Saint-Exupéry wrote, “Il est vain, si l’on plante un chêne, d’espérer s’abriter bientôt sous son feuillage.”[6]

Notes

1.   Report of the Enquiry Commission on Health and Social Services, Government of Quebec, 1988, pp. 148, 339.

2.   Gérard Bé1anger, “Les dépenses de santé par rapport à l’éonomie du Québee,” Le Médecin du Québec, December 1981, p. 37.

3.   Report of the Enquiry Commission on Health and Social Services, p. 446 (our translation).

4.   “No Second Class Patients,” editorial of The Gazette, May 21, 1988.

5.   Report of the Enquiry Commission on Health and Social Services, p. 446 (our Ixanslation).

6.   “It is a vain hope, when planting an oak tree, to hope to soon take shelter under it.”

This article has been published with FEE‘s permission and has been originally published at The Freeman March 1989 • Volume: 39 • Issue: 3.

Liberalismi – menneen talven lumia vai uuden alku?

Risto Harisalo on Tampereen yliopiston hallintotieteen professori.


Henkinen romahdus

Suuri hämmennys vaivaa poliittista ja taloudellista elämää. Yhteiskuntien kehitystä ohjaavat suuret aatteet ja ideologiat ovat tehneet haaksirikon. Kansallissosialismi ja sosialismi tuhosivat henkisen ja taloudellisen perustan jokaisessa maassa, jossa niitä kokeiltiin. Hyvinvointivaltio kolmannen tien ideologiana on huomaamatta sitonut yhteiskunnallisen elämän riippuvaiseksi valtiovallan sääntelystä, taloudellisista tuista ja palvelumonopoleista. Globaali finanssi- ja pankkikriisi koettelee liberalismin suosiota.

Näissä oloissa ihmiset ovat ymmällään, koska he ovat menettäneet tutut kartat ja kompassit, joiden avulla he ovat aiemmin selkeyttäneet olosuhteiden muutoksia niihin vaikuttavine tekijöineen ja yrittäneet ymmärtää niiden merkitystä omalle elämälleen. Näissä olosuhteissa epäusko omiin mahdollisuuksiin, periksi antaminen, nihilismi ja täydellinen piittaamattomuus kanssaihmisten hengestä ja omaisuudesta ovat ennakoituja käyttäytymisen tapoja.

Tässä ajassa on kaksi huomionarvioista asiaa. Näistä ensimmäinen on sen unohtaminen, että aikaisemminkin on koettu yhteiskuntaan syvästi vaikuttavia ongelmia. Siksi ihmiset ovat myös unohtaneet kuinka niistä on selvitty.

Toinen seikka on se, että ihmisten vastaus kysymykseen ”mitä pitää tehdä” on antaa ongelma jonkun heitä suuremman voiman ratkaistavaksi. Ei ole vaikea nähdä, että valtio on se voima, jolta ihmiset odottavat ratkaisuja. Tämä tarkoittaa kollektivismin suosion kasvua. Kuka on viime aikoina kuullut kenenkään puhuvan yksilöiden vapauden alan laajentamisesta ja keskitettyjen ratkaisujen purkamisen välttämättömyydestä?

Onko paluu vanhaan alkamassa?

Jos vahvan valtion kaipuu kanavoituu poliittiseksi ohjelmaksi, palataan ajassa kauaksi taaksepäin. On hyvä palauttaa mieleen, että luottamus ja usko yhteiskunnallisten olosuhteiden keskitettyyn suunnitteluun alkoivat murtua jo 1970-luvulla. Kun muualla suunnittelujärjestelmiä alettiin purkaa, Suomessa ne otettiin avosylin vastaan.

Kahta vuosikymmentä myöhemmin Neuvostoliitto ja koko sosialistinen blokki menehtyi mahdottomuuteensa kaikkialla Euroopassa. Samalla liberalismi sai pitkästä aikaa uuden mahdollisuuden, joka törmäsi hetki sitten finanssi- ja pankkikriisiin. Vaikka liberalismi on julistettu syylliseksi kriisiin, tuomio voi olla ennenaikainen.

Kriisin syitä on etsittävä kollektiivisesta talouspolitiikasta; julkisesta sääntelystä, taloudellisista tuista ja kilpailulta suojelluista palveluista. Lainsäätäjät ovat jättäneet huomiotta liberaalien ajattelijoiden käsitykset inhimillisten motivaatioiden ja poliittis-hallinnollisten järjestelmien välisistä suhteista. On epäreilua syyttää liberalismia talousrikollisuudesta, koska liberaalit yhteiskunnat pystyvät parhaiten estämään rikollisuuden ja korruption muuttumisen yhteiskunnan rakenteelliseksi ominaisuudeksi.

On helppoa tarkkailla kriisiä finanssi- ja pankkisektorilla ja julistaa se siihen syylliseksi. Vaikeaa on sen sijaan tunnistaa niitä pitkän ajan kuluessa kehittyneitä syy- ja seuraussuhteita, joiden enemmän tai vähemmän väistämätön seuraus finanssi- ja pankkikriisi todennäköisesti on.

Liberalismia lisää!

Kollektiiviseen todellisuuteen syntyneiden ja kasvaneiden ihmisten on luonnollista ajatella, että vapaudettomuus on luonnollista ja vapaus luonnotonta. Heille todellinen kauhistus on liberalismi, koska se korostaa yksilön vapautta, kansalaisten tasa-arvoa lain edessä, perustuslaillista hallintovaltaa, hallitusvallan rajoittamista, yksityisomaisuutta ja markkinoiden vapauttamista poliittisesti tarkoitushakuisesta sääntelystä. Se on kauhistus, koska he etsivät ratkaisuja yksilöiden vapauden, markkinoiden toiminnan ja yksityisomaisuuden rajoittamisesta ja poliittisen päätösvallan laajentamisesta.

Ihmiset unohtavat, että kautta historian kollektivismi on syypää yhteiskunnallisiin ongelmiin ja kriiseihin, joista on kuitenkin selviydytty vain liberalismin avulla.

Yhteiskunnat lännessä ja idässä, etelässä ja pohjoisessa tarvitsevat liberalismia, eivät kollektivismia. Liberalismi ei ole menneen talven lumia, se on uuden alku.

Demokratian kultainen vasikka

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuoden 2004 joulukuun “The Freeman” -julkaisussa.

“Demokratia”, sanoi toimittaja H. L. Mencken kerran, “on teoria siitä, että tavalliset ihmiset tietävät mitä haluavat ja ansaitsevat saada sen”. Hän määritteli kuuluisasti vaalit ”varastettujen tavaroiden etukäteishuutokaupaksi”.

Mencken ei ollut täysin vihamielinen demokratiaa kohtaan. Hänellä oli vain selkeämpi käsitys sen rajoituksista kuin nykyisellä yleisellä käsityksellä.

Demokratia saattaa tosiaan olla maailman eniten ylimyyty poliittisen hallinnon käsite. Yleisesti, vaikkakin virheellisesti, romantisoituna sen oletetaan useimmissa piireissä takaavan enemmän kuin se mitenkään mahdollisesti kykenee. Normal Rockwell kuvaus sitoutuneista, asioista hyvin perillä olevista kansalaisista kilvoitellen vapaasti yhteisen hyvän puolesta on utopistinen ihannekuva, joka hämärtää todellisuuden sotkuiset yksityiskohdat.

Tarkalleen kuinka ylimyytyä demokratia onkaan selvisi minulle äskettäin kuunnellessani ryhmää yliopisto-opiskelijoita keskustelemassa maataloustuista. Ohjeistettuna, että kokemus ja taloustiede alleviivaavat tukien hullutusta, oppilaat siitä huolimatta olivat yksimielisiä tuessaan ”auttaa viljelijöitä”. Miksi? Koska sitä kansa ilmeisesti halusi äänestäessään tuet jakanutta edustajaansa. Näille oppilaille ja häiritsevän suurelle määrälle muita kansalaisia ”demokratian” pintakiilto peittää jotenkin syntien moninaisuuden. Se saattaa jopa pyhittää ne. Tarvitsemme toisen annoksen menckeniläistä todellisuutta – ja se alkaa selkeämmälle kuvalla siitä, mikä ihastuttaa niin monia.

Monarkia on helppo määritellä. Jos löytyy kuningas, siitä on kyse. Sotilasdiktatuuri on myös selkeäpiirteinen ilmaisussaan. Jos yhdellä kaverilla on univormu, kaikki tankit ja kertoo muille mitä pitää tehdä, silloin siitä on kyse. Mutta mitä tarkalleen on demokratia?

Puhdas, laimentamaton demokratia on kahlitsematon enemmistön valta. Kaikki äänestävät kaikesta ja 50 prosenttia plus yksi ääni päättävät kaikista ”julkisista” asioista – ja väistämättä paljosta, joiden tulisi olla yksityisiä. Muinaiset kreikkalaiset pääsivät ehkä lyhyeksi aikaa lähimmäksi tätä, mutta vähänkään suurempi ja monimutkaisempi yhteiskunta ei pysty harjoittamaan tällaista hallintoa pitkään. Ensinnäkin se on kömpelö ja toimimaton, loputtoman riitaisa ja epäkunnioittava tiettyjä erottamattomia yksilöiden oikeuksia kohtaan, jotka saattavat löytää itsensä vähemmistöstä.

Ihmiset pitävät siitä miltä ”demokratian” kuulostaa, koska se olettaa, että meillä kaikilla on tasavertainen sananvalta hallintoomme ja että yksinkertainen enemmistö on jotenkin sisäisesti oikeudenmukainen ja älykäs päättämään kaikista tai käytännössä lähes kaikista asioista. Lähemmässä tarkastelussa tulisi ilmetä, että jokaisen hallintopäätöksen saattaminen kansan äänestettäväksi on silkkaa mahdottomuutta. Useat päätökset joudutaan tekemään pikaisesti; ja monet päätökset eivät kuulu lainkaan minkään hallinnon käsiin. Puhdas demokratia, jos edes mahdollinen, rappeutuisi pikaisesti kuuluisaan kahden suden ja lampaan äänestykseen lounaasta.

Oletetaan jonkun sanovan: ”En pidä ihmisistä, joilla on veneitä ja koruja. Minusta meidän tulisi takavarikoida heidän omaisuutensa. Äänestetään siitä.” Demokratian puristin täytyisi vastata: ”Kaikki puolesta sanovat kyllä.” Yksilön oikeuksien turvaamisesta kiinnostuneen täytyisi sanoa: ”Tämä ei ole hallinnolle sovelias tehtävä, ja vaikka 99 prosenttia äänestäisi sen puolesta, se on silti väärin. Enemmistön jengivallassa ei ole mitään, mikä tekee päätöksestä laillisen.”

Tavallisessa kielenkäytössä ”demokratia” on vanunut tarkoittamaan pelkästään reagoivaa hallintoa. Vaalien takia valtion viranomaiset eivät pysty toimimaan täysin kansasta irrallaan. Tämä tosiasia on ansiokas, mutta se tuskin tekee ”demokraattisesta” hallinnosta taivaallisen. Läpitunkevassa kirjassaan ”Capitalism, Democracy, and Ralph’s Pretty Good Grocery” Ohio State yliopiston professori John Mueller kirjoittaa, että demokratialle ”on luonteenomaista suuret määrä rumaa ja ryhmäsidonnaista kinastelua itsekeskeisten, lyhytnäköisten ihmisten ja ryhmien toimesta ja sen menettelytavat ovat usein seurausta huomattavan epätasa-arvoisesta kilpailusta kuka pystyy kaikkein taitavimmin painostamaan ja manipuloimaan järjestelmää. Vielä ahdistavimmin kansalaiset vaikuttavat haluttomilta ilmaisemaan mitään kaukaisestikaan harkinnallisia ominaisuuksia muistuttavaa, joita monet teoreetikot ovat taipuneet pitämään keskeisenä vaatimuksena, jotta järjestelmä toimisi oikein.”

Huolimatta presidenttiehdokkaiden päättymättömistä ylistyslauluista ”demokratiallemme”, Amerikka ei sitä onneksi ole ja ei ole koskaan ollut. Perustajamme loivat tasavallan, ja tasavaltainen hallintotapa muuntaa puhdasta demokratiaa merkittävästi. Se tarjoaa mekanismin, jolla lähes jokaisella voi olla jonkinlainen sananvalta joihinkin valtion asioihin. Voimme olla ehdokkaina. Voimme tukea ehdokkaita ja valitsemiamme tarkoitusperiä. Voimme puhua julkisilla foorumeilla. Ja tosiaankin, muutamat asiat päätetään enemmistöäänestyksellä. Mutta perustuslaillinen tasavalta perustettiin periaatteille, jotka ovat tärkeämpiä kuin äänestäminen – kuten yksilön oikeudet – ja asettavat vahvat rajoitteet tälle kaikelle. Ihmisoikeuksissaan (Bill of Rights) itsenäisyysjulistuksemme toteaa selkeästi: ”Kongressin ei tule säätää lakeja…” Se ei sano: ”Kongressi voi hyväksyä mitä tahansa, kunhan yli 50 prosenttia tukee sitä.”

Nämä tasavaltamme demokraattiset elementit tulisi tunnustaa. Vaalit ovat poliittinen varaventtiili toisinajatteleville näkemyksille, sillä äänestykset luotien sijaan ratkaisevat kiistat. Mutta demokratian pelastavaan armoon ei kuulu, että se takaisi hyvän tai rajoitetun hallinnon; se ei ole muuta kuin järjestelmä, joka sallii poliittisen muutoksen ilman väkivaltaa – oli enemmistön suosima muutos oikein tai väärin, hyvä tai huono.

Meidän tulisi olla kiitollisia ettei meillä ole ehdotonta monarkiaa tai pappisdiktatuuria tai muuta todella kyseenalaista hallinnon muotoa, mutta meillä ei tulisi olla harhakuvia vahingoista, joita jopa reagoiva hallinto – kutsuttiin sitä miksi tahansa – pystyy silti tekemään.

Jopa parhaat ja kaikkein reagoivimmat hallinnot, meidän ei tule koskaan unohtaa, nojaavat silti lailliseen voimankäyttöön – vääjäämätön tosiasia, joka ei edellytä sokeaa ja hännystelevää kunnioitusta, vaan rohkeaa ja päättäväistä tarkkaavaisuutta. Se edellyttää harkitsevia ihmisiä, jotka ymmärtävät hallinnon luonteen ja vapauden tärkeyden.

The Golden Calf of Democracy

Lawrence W. Reed is president of the Foundation for Economic Education in Irvington, New York—www.fee.org.This essay has been adapted for CEIL by the author from an essay first published in the December 2004 issue of FEE’s journal, “The Freeman.”

“Democracy,” journalist H. L. Mencken once said, “is the theory that the common people know what they want, and deserve to get it good and hard.” He also famously defined an election as “an advance auction sale of stolen goods.”

Mencken was not entirely hostile to democracy. He simply possessed a more sobering view of its limitations than today’s conventional wisdom.

Indeed, democracy may be the world’s single most oversold concept of political governance. Commonly yet erroneously romanticized, it is assumed in most circles to ensure far more than it possibly can. The Norman Rockwell portrait of engaged, informed citizens contending freely on behalf of the common good is the utopian ideal that obscures the messy details of reality.

Just how oversold democracy is came home to me recently as I listened to a group of college students debating farm subsidies. Advised that experience and economics underscore the folly of subsidies, the student consensus was nonetheless in support of “helping farmers.” Why? Because that’s apparently what the people wanted when they voted for the congressmen who gave us the handouts. To those students and a disturbing number of other citizens these days, the veneer of “democracy” somehow covers up a multitude of sins. It may even sanctify them. We need another dose of Mencken-esque reality—and that starts with a clearer view of what this thing is that enraptures so many.

Monarchy is easy to define. If you’ve got a king, you’ve got one. Military dictatorship is also stark in its manifestation. If one guy wears a uniform, has all the tanks, and tells everybody else what to do, you’ve got one of those. But what exactly is democracy?

Pure, undiluted democracy is unshackled majority rule. Everybody votes on everything, and 50 percent plus one decides every “public” issue—and inevitably, a whole lot of what ought to be private ones too. Perhaps ancient Athens for a brief time came closest to this, but no society of any size and complexity can practice this form of governance for long. For starters, it’s unwieldy and unworkable, endlessly contentious, and disrespectful of certain inalienable rights of individuals who may find themselves in the minority.

People like the sound of “democracy” because it implies that all of us have equal say in our government and that a simple majority is somehow inherently fair and smart in deciding all or virtually all issues. On closer examination it should become apparent that subjecting every decision of governance to a vote of the people is utterly impossible. Many decisions have to be made quickly; many decisions require knowledge that few people possess or have the time to become expert on; and many decisions don’t belong in the hands of any government at all. A pure democracy, even if possible, would quickly degenerate into the proverbial two wolves and a sheep voting on what to have for lunch.

Suppose someone says, “I just don’t like people with boats and jewelry. I think we should confiscate their property. Let’s have a vote on that.” A democratic purist would have to reply, “All in favor say aye.” A person interested in securing individual rights would have to say, “That’s not a proper function of government, and even if 99 percent of the citizens vote for it, it’s still wrong. There’s nothing about mob rule that makes such a decision legitimate.”

In common parlance, “democracy” has been stretched to mean little more than responsive government. Because of elections, government officials cannot behave in a vacuum. That fact is laudable, but it hardly makes a “democratic” government heavenly. In his penetrating book, Capitalism, Democracy, and Ralph’s Pretty Good Grocery, Ohio State University professor John Mueller writes that democracy “has been characterized by a great deal of unsightly and factionalized squabbling by self-interested, shortsighted people and groups, and its policy outcomes have often been the result of a notably unequal contest over who could most adroitly pressure and manipulate the system. Even more distressingly, the citizenry seems disinclined to display anything remotely resembling the deliberative qualities many theorists have been inclined to see as a central requirement for the system to work properly.”

Irrespective of presidential candidates’ singing interminable paeans to “our democracy,” America is thankfully not one and never has been. Our Founders established a republic, and a republican form of government modifies pure democracy considerably. It provides a mechanism by which almost anyone can have some say in some matters of government. We can run for office. We can support candidates and causes of our choosing. We can speak out in public forums. And, indeed, a few matters are actually decided by majority vote. But a constitutional republic founded on principles that are more important than voting—like individual rights—will put strong limits on all this. In its Bill of Rights, our Constitution clearly states, “Congress shall make no law. . . .” It does not say, “Congress can pass anything it wants so long as 50 percent plus one support it.”

Those democratic elements of our republic should be given their due. Elections are a political safety valve for dissident views, because ballots not bullets resolve disputes. But the saving grace of democracy is not that it ensures either good or limited government; it is nothing more than that the system allows for political change without violence—whether the change a majority favors is right or wrong, good or evil.

We should be thankful that we don’t have an absolute monarchy or a theocratic dictatorship or other truly objectionable forms of governance, but we should have no illusions about the harm that even a responsive government, whatever you want to call it, can still do.             Even the best and most responsive of governments, we should never forget, still rests on the legal use of force—an inescapable fact that requires not blind and fawning reverence but brave and determined vigilance. That calls for sober people who understand the nature of government and the importance of liberty.

Vapauden perusteet – luento

Professori Paul Cwik puhui opiskelijoille kesällä 2009 FEE:n Vapaus yliopistossa vapauden perusteista.

Minua on pyydetty pitämään ensimmäinen luento Vapauden perusteista. Vapaudesta on kirjoitettu paljon. Vapaus on sana, josta on väitelty, taisteltu vuosisatoja ja minua pyydettiin käymään perusteet läpi vajaassa tunnissa. Joten saatan joutua hyppimään muutama kohdan yli. Ehkä.

Kun puhutaan vapaudesta, sitä voidaan tarkoittaa muutamalla eri tavalla. ”Vapaus johonkin” ja ”vapaus jostakin”. Pohtikaa seuraavia. Vapaus palvoa Jumalaa omalla tavallaan, tai ei lainkaan. Vapaus kirjoittaa sanomalehteen, kolumniin tai blogiin mitä haluaa. Vapaus valita omat ystävät ja tavata heitä halutessaan.

Verrataan tätä nyt vapauteen jostakin. Vapaus tarpeista. Vapaus nälästä. Vapaus sairauksista.

Näiden käsitteiden välillä on perustavanlaatuinen ero. Mutta molemmissa käytetään sanaa ”vapaus”. Molemmat keskustelun osapuolet käyttävät sitä. Ja tämä tekee keskustelusta melko sekavaa, koska molemmat puolet sanovat: ”Haluamme vapautta!” Seurauksena monet meidän puolella, hyvien puolella, eikös, käyttävät ”freedom” sanan sijaan sanaa ”liberty”. Voit toki merkitystä kadottamatta käyttää sitä seuraavissa: ”vapaus palvoa, vapaus kirjoittaa, vapaus kokoontua”, mutta on melko kankeaa sanoa sanalla ”liberty”:  ”vapaus tarpeista, nälästä tai sairaudesta”. Se on kömpelö fraasi, joka ei toimi. Kieli on merkityksellistä. En halua menettää enää toista sanaa kollektivisteille. Olemme jo menettäneet heille sanan ”liberaali”[1]. Se riittäköön. He eivät saa enää lisää sanoja. Pidämme ”liberty” –sanan.

Vapauden käsite tai ”vapaus johonkin” on melko uusi ajatus. Se on radikaali poikkeama aikaisemmasta ajattelusta. Itse asiassa se on todella radikaali ajatus. Ludwig von Mises – tulette kuulemaan hänäestä hiukan viikon aikana. Hän esittää, että ajatus vapaudesta on selvästi länsimainen. Ja se syntyi länsimaisesta kulttuurista.

Ajatus oikeuksista, jotka kuuluvat yksilöille ja jotka tulevat ennen valtion luomista, on vastakkainen keskiaikaiselle laille. Se on päinvastainen, käänteinen keskiaikaiselle laille.

Vapauden käsite kertoo, että jokainen yksilö on ainutlaatuinen. Sen vuoksi jokainen yksilö on arvokas.

F.A. Harper kirjassaan ”Liberty: A Path to its Recovery”…

(Minulla on rekvisiittaa. Se näyttää tältä. Nappasin sen kirjahyllystä ja tulen laittamaan sen tunnollisesti valkoiselle pöydälle ja en laita sitä takaisin hyllyyn.)

Harper toteaa seuraavasti: ”Tämä vapauden käsite nojaa ylivoimaiseen yksilön arvokkuuteen.” Tämä on aika tärkeä ero. Se on radikaalia. Se kertoo, että ihmisillä on väliä. Jos katsotaan taaksepäin 5000 vuotta taltioitua ihmishistoriaa, ketkä ovat maaorjia, talonpoikia, maatyöläisiä – mitättömyyksiä? He olivat mitättömyyksiä. Heidät uhrattiin päämääriin, keinoina johonkin suurempaan tavoitteeseen, jonkun kuninkaan tai keisarin mielijohteesta.

Tämä ajattelutapa on kehittynyt – muuttunut – ja voimme jäljittää sen takaisin John Locken, Montesquieun, Thomas Jeffersonin, Frédéric Bastiatin ja Lord Actonin töihin.

Nämä henkilöt esittävät, että yksilöt loivat valtion yksilön oikeuksien suojelemiseksi. Siksi meillä on valtio. Heidän järkeilynsä keskeinen kohta ja yhteinen elementti on mitä kutsumme ”metodologiseksi yksilöllisyydeksi”.

(Tässä on ensimmäinen iso yliopistosananne. Koska tämä on yliopisto…vapaus yliopisto.. joten tarvitsemme korkeakoulusanoja.)

Metodologinen yksilöllisyys.

Puhun tästä enemmän lounaan jälkeisellä luennolla. Mutta haluan nyt mainita siitä – mitä se tarkoittaa. Tarkastelemme metodologiaa. Kun näemme sanan ”-logia” tai ”-loginen” – se tarkoittaa jonkin tiedettä.

Joten metodo-logia tai metodologia on tiede… ja tieteemme – tieteellinen menetelmämme – perustaa sen sen kaikkein perustaviin osasiin. Ja se on yksilö. Ei ole mahdollista mennä pienempiin osasiin.

Nykyään kärsimme kollektiivisista nomineista ja personoimme ne. Se on vain tapa, jolla viestimme keskenämme. Joku siis voi sanoa, että tänään General Motors haki konkurssiin.

General Motors ei ole oikea henkilöä. General Motors ei ole oikea kenraali.

General Motorsilla ei ole aivoja, sydäntä, sielua tai mitään vastaavanlaista. Mikä se on?

Se on kokoelma ihmisiä, yhdessä työskentelevien ihmisten ryhmä, joka tuottaa autoja – joka tuottaa myös rahoitusta jne.

Käytämme siis tällaisia kollektiivisia nomineja. Ympäristöministeriö sääntelee…Yhdysvallat on miehittänyt…General Motors haki…vaikkei näitä oikeasti ole olemassa. Nämä ovat vain kollektiivisia nomineja. Näiden kanssa täytyy olla varovaisia.

Metodologinen yksilöllisyys kertoo, että meidän tulee keskittyä perusyksikköön ja se on yksilö. Tulemme käyttämään tätä paljon enemmän seuraavassa luonnossa ”Praxeologia: kysyntä ja tarjonta”. Mutta takaisin vapauteen…

Polku yksilöllisyydestä oikeuksiin ja teoriaan vapaasta ja vauraasta yhteiskunnasta on monien tekijöiden myötä muotoutunut monista muodoista. Olen määrittänyt neljä erilaista lähestymistapaa.

Ovatko nämä kategoriat parhaita kategorioita? Eivät, muotoilin ne nyt vain näin.

Ensimmäinen on ”luonnollisten oikeuksien lähestymistapa”. Tätä edustavat kirjoittajat kuten Frédéric Bastiat ja Murray Rothbard.

Ja heidän viestinsä on, että Jumalan on antanut elämän. Tai siis, Bastiat sanoo niin ”Laissa”. Toinen rekvisiitta…Käytän tätä uudestaan…

Tästä lähtökohdasta, että Jumala on antanut meille elämän – tästä lähtökohdasta yhdistettynä niukkuuden tosiasiaan eli toisin sanoen ettemme voi saada kaikkea haluamaamme. Meillä ei ole tarpeeksi aikaa kaiken haluamamme tekemiseen.

Ja tosiasiasta ettemme elä eristyksissä voidaan johtaa luonnolliset oikeudet elämälle, vapaudelle ja omaisuudelle.

Jotkut teistä saattavat sanoa, että eikö sen pitäisi olla ”onnellisuuden tavoittelu”.

Mistä me löydämmekään sen: ”Elämä, vapaus ja onnellisuuden tavoittelu”? – Itsenäisyysjulistuksesta. Kuka sen kirjoitti?

Se oli komitea. Se oli komitea. Jefferson oli päätekijä ja hänellä oli alunperin: ”elämä, vapaus ja omaisuus”. Suoraan John Locken teoksesta ”Second Treatise on Government”.

He sanoivat: ”Kansa tulee ottamaan aseensa ja taistelemaan suurinta koskaan tunnettua sotakonetta vastaan – tuolloin… Elämää, vapautta ja omaisuutta varten… meidän tulee koristella tätä – saada ihmisten tunteet liikkeelle.  Joten he laittoivat ”onnellisuuden tavoittelu”. Niin siinä kävi.

Hetken päästä lisää luonnonlain oikeuksien teoriasta.

”Hyötylähestymistapa”

Hyötynäkökulma perustuu ajatukseen hyödystä (ja puhumme siitä hiukan enemmän seuraavassa luonnossa). Se on onnellisuuden taso. Siinä on kyse plussien ja miinusten punnitsemisesta – mitä enemmän hyötyä, sitä onnellisempi olet.

Hyötyajatus esittää, että vapaus on parempi, koska olemme rikkaampia; varakkaampia; vauraampia; meillä on korkeampi elintaso; hyötymme on suurempi. Tätä lähestymistapaa edustaa Jeremy Benthamin kirjoitukset.

Tähän lähestymistapaan sisältyy paljon vaaroja – ainakin minä ajattelen niin – sillä jos joku olettaa sen toisella tavoin: esimerkiksi että kommunismi voi tuottaa enemmän vaurautta, silloin vapaus voidaan heittää yli laidan.

Siten en erityisemmin pidä siitä. Käsitykseni mukaan vapaudesta seuraa korkeammat vaurauden tasot. Tarkastelkaa Pohjois- ja Etelä-Koreaa. Hong Kongia verrattuna Mannerkiinaan ennen sen avautumista kaupalle. Itä- ja Länsi-Saksaa… Esimerkki toisensa jälkeen osoittaa vapauden toimivan.

Seuraava lähestymistapa on ”objektivistinen näkemys”.

Sitä luonnehtii Ayn Randin kirjoitukset.

Hän aloittaa yksilöstä, metodologisesta yksilöllisyydestä, koska ainoastaan ihmisillä on mieli – jälleen, ei kollektiivisia nomineja.

Koska jokainen yksilö on yksinomaan yhdistyneenä mieleensä, ei ole mahdollista erottaa mieltä henkilöstä. Jokaisella henkilöllä on siten täysi omistusoikeus itseensä.

Tästä seuraa, että kaikki yksilöt ovat samalla tasolla muiden kanssa itsensä omistajuudessa. Omitat siis itsesi, omistan itseni ja me kaikki omistamme itsemme.

Siten kellään henkilöllä ei voi olla mistään syystä vaateita toiseen henkilöön.

Käsite oikeuksista muodostuu itsensä omistamisen ajatuksesta ja seuraa läheisesti luonnollisten oikeuksien ajattelutapaa. Se tekee niin ilman viittausta Jumalaan. Rand oli ateisti.

Ja viimeinen lähestymistapa, jonka kirjaan ylös on ”yhteiskunnallinen lähestymistapa”.

Sitä edustaa William Graham Sumnerin kirjoitukset. ”What Social Classes Owe to Each Other” ja ”The Forgotten Man” ovat hänen kaksi pääteostaan.

(Pahoittelut, ei rekvisiittaa näistä. Minulla ei ole kirjaa.)

Se mitä Sumner esittää kirjassaan ”What Social Classes Owe to Each Other” sekoittaa hiukan hyötyajattelua empiiriseen käsityksellä aikaisemmista oikeuksista osoittaakseen, että on olemassa sääntöjä yhteiskunnalle, jotka toimivat ja niitä jotka eivät toimi. Hän oli sosiologian pioneeri. Hän esittää, että sopimukseen perustuva yhteiskunta on yhteiskunnan vahvin muoto.

Tässä on esimerkki Sumnerin tekstistä.

Sumner kirjoittaa: ”Nykyaikaisessa valtiossa, ja Yhdysvalloissa eniten, yhteiskuntarakenne perustuu sopimuksiin ja asema” – asema, kuten keitä vanhempasi ovat…oletko kuninkaallinen tai vastaava, on – ”vähiten tärkeää. Sopimus sen sijaan on järkiperäistä – jopa järkeilyä. Se on myös realistista, kylmää ja faktoihin perustuvaa. Sopimussuhde perustuu riittävään järjen käyttöön, ei tapaan tai määräykseen… Sopimuksiin perustuva yhteiskunta on vapaiden ja riippumattomien ihmisten yhteiskunta, joka muodostaa siteitä ilman palveluksia tai velvollisuuksia ja toimii yhteistyössä ilman nöyristelyä tai vehkeilyä.”

Tarkoitan, että ihmiset ryhtyvät mielellään roskakuskeiksi tai siivoojiksi, jos heille maksetaan tarpeeksi.

Sumner jatkaa: ”Siten sopimuksiin perustuva yhteiskunta antaa eniten tilaa ja mahdollisuuksia yksilön kehitykselle ja kaikelle vapaalle ihmiselle kuuluvalle itsenäisyydelle ja arvokkuudelle. Että vapaiden ihmisten yhteiskunta, joka on yhteistoiminnassa sopimuksien pohjalta, on selkeästi vahvin tähän asti olemassa olleista yhteiskunnista; Että yksikään tällainen yhteiskunta ei ole vielä kehittynyt täyteen kykenevään vahvuuteensa; ja että ainoat nykyisesti ymmärrettävissä olevat yhteiskunnalliset parannukset sijaitsevat täydellisemmin käsitetyn vapaiden ihmisten sopimuksilla yhdistetyn yhteiskunnan suunnalla, ovat asioita, joita ei voida kiistää.”

Sumner siis sanoo: ”Katso, olet syntynyt tähän asemaan. Olet kuningas, kartanon herra – olet syntynyt tähän asemaan. Sen vuoksi sinun tulee palvella.”

Tämä on heikko suhde, koska ihmiset eivät ole tyytyväisiä joutuessaan palvelemaan.

Hallitsijat pitävät sitä itsestään selvänä. Heillä ei ole yhteiskunnan eri osien paras etu mielessään.

Mutta jos tätä verrataan – rinnastetaan – sopimukselliseen suhteeseen, jossa joudutaan tarjoamaan riittävästi, jotta on kannattavaa liittyä siivoustiimiin tai roskakuskiksi tai kaivosmieheksi, he tekevät sen melko mielellään.

Ja erot näkyvät näissä erilaisissa yhteiskunnissa: eräät säännöt ovat vain parempia yhteiskunnille kuin toiset.

Mikä siis on analyysi tähän asti?

Analyysi on seuraava:

1.     Olemme yksilöitä ja sellaisina olemme arvokkaita.

2.     Tätä arvoa eivät muut (ei-omistajat) voi uhrata tarkoitusperiinsä.

3.     Ensimmäinen oikeus on Elämä…

…mutta kun sanomme näin, tarkoitamme oikeutta olla tulematta lyödyksi, murhatuksi, raiskatuksi tai vastaavaksi. Se ei ole oikeus elintasoon tai oikeus rikkoa muiden oikeuksia ylläpitääksesi omaa elämääsi. Toisin sanoen et voi varastaa leipää edes, jos olet nälkäinen ja kuolet ilman sitä leipää.

Toisen leipää ei siis voida vain varastaa.

Seuraus tästä on, että vapauden myötä tulee vastuu. Jos kukaan muu ei ole sinusta vastuussa, joudut pitämään huolta itsestäsi.

Ja se on melko pelottava asia. Joudut olemaan vastuussa itsestäsi – tiedän!

Tästä oikeudesta on nähtävissä mihin tämä johtaa – koska puhumme vastuusta – eli vapauteen.

Jokaisella meistä on taitoja ja kykyjä, joita voimme käyttää varjelemaan, kehittämään ja täydellistämään elämäämme.

Vapautta on  ajatella kuten ajattelemme, hahmottaa maailmaa kuten sen hahmotamme ja ilmaista itseämme kuten haluamme. Näistä koostuu oikeus vapauteen.

Erakko ei välitä oikeudesta vapauteen. Miksei? Koska ei ole ketään, joka asettaisi hänelle mitään rajoituksia.

Koska elämme yhteiskunnassa, joudumme tekemään eroja: kuka saa tehdä mitä ja millä. Tämä johtaa meidät kolmannen oikeuden kehitykseen – omaisuuden.

Omistusoikeudet ovat vapauden ytimessä – vapaassa yhteiskunnassa. Ne suojelevat ja sallivat yhteistyön. Niiden lähteenä on yksilön toiminta.

Harper – tämä kaveri, tässä on hänen kuvansa. Häntä kutsutaan kaljuksi. Onhan sillä hiukan tukkaa. Tavallaan epäreilua. – tässä kirjassaan sanoo: ”Ainoa vapauden kanssa yhtäpitävä menetelmä on sellainen, joka erottaa minun ja sinun säännön perusteella, että tuottajalla on oikeus oman työnsä tuotoksiin. Tämä taloudellisen vapauden perusta on kaikkien muiden pohdintojen yläpuolella. Tällä käsitteellä oikeus omistajuuteen syntyy samanaikaisesti jonkin tuottamisen kanssa; ja omistajuus pysyy siellä kunnes tuottaja-omistaja päättää kuluttaa tuotteen tai siirtää sen omistajuuden toiselle henkilölle vaihdannalla, lahjana tai perintönä. Oikeudesta asian tuottamiseen tulee siten oikeus sen omistaaseen.”

Siten jos sinulla on oikeus sen tekemiseen, silloin sinulla on oikeus sen omistamiseen. Nämä kaksi ovat erottamattomat.

”…ja yhden oikeuden kieltäminen, kieltää käytännössä molemmat. Tämä käsite määrittää, ettei mitään osa tuotannosta kuulu varkaalle, orjaisännälle tai minkä tahansa tittelin mukaiselle hallitsijalle.”

Jos teen sen, se on minun. En välitä miten kansan enemmistö äänesti. Se on minun; minä tein sen.

Murray Rothbard kirjassaan ”The Ethics of Liberty” ilmaisee saman asian. Nämä oikeudet ovat kietoutuneet toisiinsa ja yhden menetys – elämän, vapauden, omaisuuden – tarkoittaa niiden kaikkien menetystä.

Takaisin Bastiatiin. Kerran minulla on kirjallisia mestareita, käytän heitä. Pidän näistä kavereista.

Bastiat sanoo: ”Jokainen meistä saa luonnolta tai Jumalalta oikeuden puolustaa omaa elämäänsä, vapauttaan ja omaisuuttaan. Sillä nämä kolme ovat elämän jatkumisen edellytyksiä, ja ne kaikki ovat täysin riippuvaisia toistensa säilymisestä. Sillä mitä ovat kykymme muuta kuin yksilöllisyytemme jatke? Ja mitä on omaisuus muuta kuin kykyjemme jatke?”

Mikä tekee meistä meidät?

Jos kykenemme jatkuvasti puolustamaan jokaista näitä oikeutta taukoamatta, silloin voimme ryhmittyä yhteen puolustamaan jatkuvasti näitä oikeuksia.

Edelleen Bastiat: ”Jos jokaisella ihmisellä on oikeus suojella elämäänsä, vapauttaan ja omaisuuttaan jopa voimakeinon, tällöin usealla ihmisellä on oikeus liittyä yhteen ja järjestäytyä voidakseen puolustaa oikeuksiaan yhteisvoimin.

”Täten yhteinen oikeus perustelee ja oikeuttaa olemassaolonsa yksilön oikeudella; eikä yhteisellä voimalla voi olla mitään muuta järkevää päämäärää tai tarkoitusperää kuin yksilöiden voimat, joita se edustaa.

”Siitä syystä yksilö ei voi oikeutetusti käyttää voimaa toisen yksilön elämää, vapautta tai omaisuutta vastaan, eikä yhteistä voimaa voida oikeutetusti käyttää tuhoamaan yksilöiden tai yhteiskuntaluokkien elämää, vapautta tai omaisuutta.”

Jos en voi varastaa joltakin, silloin kollektiivilla ei myöskään ole tätä oikeutta. Miksi? Koska oikeudet edeltävät valtiota ja oikeudet edeltävät lakeja. Ne ovat aikaisempia.

Yksilölliset oikeutemme eivät tule valtiolta, perustuslaki tai oikeuksien julistus ei myönnä niitä meille.

Muistellaan itsenäisyysjulistusta, se sanoo (ja teillä on tästä kopio kirjassanne): ”Pidämme näitä totuuksia itsestään selvinä, että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi, että Luoja on suonut heille tiettyjä erottamattomia oikeuksia, että näihin kuuluvat elämä, vapaus ja onnellisuuden tavoittelu. – Että näiden oikeuksien turvaamiseksi, ihmiset ovat saattaneet voimaan valtion, joka johtaa oikeutetun valtansa hallittujen suostumuksella.”

Kuunnelkaa seuraavaa erityisen tarkasti: ”Että milloin mikä tahansa valtion muoto tulee näille päämäärille tuhoisaksi, kansalla on oikeus muuttaa tai hävittää se ja saattaa voimaan uusi hallinto.”

Joten nämä oikeudet tulevat ensin. Kun valtio erottaa meidät oikeuksistamme tai rikkoo niitä – erottaa meidät omaisuudestamme, rikkoo oikeuksiamme – silloin valtio toimii laittomasti.

Mutta entä jos hyväksytään laki, silloin se on laillista? Kyllä, se on laillista. Mutta se on silti varastamista. (Tähän palataan pian.)

Takaisin itsenäisyysjulistukseen. Myöhemmin siinä sanotaan: ”Mutta kun hyväksikäytöt ja anastukset jatkuvat pitkään, pyrkien alati samaan tavoitteeseen osoittaen suunnitelmallisuuden vähentää niitä ehdottomassa yksinvaltiudessa, on heidän oikeutensa ja velvollisuutensa syrjäyttää tällainen hallinto ja asettaa uudet vartijat heidän turvallisuudelleen jatkossa.”

Itsenäisyysjulistus on tinkimättömän radikaali. Tämä näkökulma kumoaa tuhansia vuosia ihmiskunnan ajattelua. Monet vallankumoukset tämän jälkeen ovat käyttäneet tätä kieltä oikeutuksenaan taistelulleen vapaudesta.

Mitä siis on vapaus? (Olemme jo näin pitkälle esitelmässä…) Mitä on vapaus? Emme ole vielä edes määrittäneet sitä?

Mises tuo esiin, että ”Vapaus tarkoittaa aina: vapautta poliisivallan mielivaltaisista teoista.” Vapaus EI ole  vapautta tehdä mitä tahansa, kuten varastaa, tappaa, mellakoida tai ryöstää. Aloita huitomaan käsilläsi niin, että lyöt jotain nenään. Vapautta voi olla olemassa vain, kun sitä rajoittavat yllä kuvatut oikeudet.

Monet tahtovat laajentaa näitä oikeuksia ja muuntaa ne ”vapauksiksi jostakin”, joista puhuin alussa. Vapaus tarpeista, vapaus nälästä, vapaus sairauksista.

Laillisen varastamisen käsite on erittäin kätevä näiden väärien vapauksien kumoamisessa. Koska kukaan yksilö ei voi loukata oikeuksia ja koska valtio johtaa oikeutensa yksilöiden oikeuksista, siten sillä ei voi olla mitään ylimääräistä valtaa – ei mitään ylimääräisiä oikeuksia tai korkeampia oikeuksia.

Minulla on siis nämä oikeudet: elämä, vapaus, omaisuus. Mitä se merkitsee? Se tarkoittaa, etten voi laittaa asetta Jayn eteen (Mistä tiedän, että hän on Jay? Hänellä on nimilappu, siksi käytämme niitä.) – ja sanoa: ”Anna kaikki rahat!” Miksi? Se on varastamista.

Jos otan kaikki rahasi ja ostan niillä paperilehtiön ja piirustushiilen ja annan ne Jonathanille – se on silti varastamista!

Jopa jos sitä kutsutaan Valtion taidetoimikunnaksi – se on silti varastamista!

En voi tehdä sitä. Joten valtiolla, joka koostuu meistä kaikista, ei myöskään ole tätä valtaa. Mistä se saisi tämän vallan, jos kaikki sen valta juontuu meistä?

Jos en voi varastaa, silloin ei myöskään valtion tule. Kun valtio hyväksyy lain tehden sen toimista ”laillisia” – voi, hyväksyimme lain, se on laillista; voimme tehdä sen – se yhä rikkoo oikeuksia, se on yhä varastamista. Näin Bastiat käyttää käsitettä ”laillista varastamista”.

Hän sanoo: ”Mutta kuinka se voidaan tunnistaa? Hyvin helposti. Tarkastellaan, ottaako laki joillekin henkilöille kuuluvaa antaakseen sen toisille, joille se ei kuulu. Katsotaan, suorittaako laki yhden kansalaisen hyödyksi ja toisen haitaksi teon, jota tämä kansalainen ei pystysi suorittamaan syyllistymättä itse rikokseen.”

Tämän takia käytän kirjallisia mestareita, koska he esittävät niin selvästi. Voitko ottaa sen häneltä? Kyllä. Se on varastamista, mutta äänestimme siitä. Edelleen varastamista.

Bastiat sanoo: ” Laillinen varkaus voidaan nykyään toteuttaa lukemattomalla määrällä keinoja. Tästä seuraa loputon määrä suunnitelmia sen järjestämiseksi: tariffeja, suojelua, etuja, tukia, kannustimia, progressiivista tuloveroa, vapaata koulutusta, oikeutta työhön, oikeutta voittoihin, oikeutta palkkoihin, oikeutta avustuksiin, oikeutta tuotantovälineisiin, korotonta luottoa jne.”

Pelastuspaketit.

”Ja kaikilla näillä suunnitelmilla on yhteistä laillinen varastaminen, joka saa nimen sosialismi.”

Otetaan askel taaksepäin. Voin ottaa askeleen taaksepäin. Voitte istua paikoillaan.

Laki on voima. Valtio on voima. Se on pakottamista. Perimmiltään – sitä se on. Se on uhkaamista väkivaltaisesti vähentää ihmisten vaihtoehtoja. Et haluat tehdä sitä? No, joudut vankilaan. Vähennämme väkivalloin vaihtoehtojasi, kun olet vankilassa.

Jos ette usko minua, kokeilkaa jättää verot maksamatta.

Ennen kuin valtio voi tehdä mitään, sen täytyy ensin ottaa. Siten lain tarkoituksena ei tule olla edistää oikeudenmukaisuutta tai aikaansaada oikeudenmukaisuuden vallitsemista. ”Tulisi sanoa: lain päämäärä on estää epäoikeudenmukaisuutta vallitsemasta.” (Bastiat) Huomaa ero. Sen sijaan, että pyritään tavoittelemaan täydellisen oikeudenmukaisuuden mahdotonta ihannetta, meidän tulisi pyrkiä vähentämään epäoikeudenmukaisuuden määrää.

Ja molemmat, sekä oikeisto ja vasemmisto, yhtyvät tähän. He sanovat kyllä, haluamme vähentää epäoikeudenmukaisuutta. Silti emme voi rikkoa oikeuksia edistääksemme oikeudenmukaisuutta. Lopettaakseen nälkäänäkevien ihmisten epäoikeudenmukaisuuden – ihmiset ovat nälässä; se on epäoikeudenmukaisuutta; haluamme estää sen – valtion täytyy ensin ottaa muilta,  joka itsessään on oikeuksien rikkomista ja epäoikeudenmukaisuutta. Emme siirry yhtään lähemmäksi oikeudenmukaisuutta luomalla epäoikeudenmukaisuutta.

Näettekö mistä on kyse? Yhden epäoikeudenmukaisuuden parantamisesta luomalla toisen epäoikeudenmukaisuuden.

Joten voimme vain poistaa epäoikeudenmukaisuudet, kuten valtion varallisuuden uudelleenjako-ohjelmat jne. Poistamalla nämä epäoikeudenmukaisuudet siirrymme lähemmäksi oikeudenmukaisuutta. Jos poistan nämä ottamiset – nämä varastamiset – silloin siirrymme lähemmäksi oikeudenmukaisuutta. Mutta emme voi aktiivisesti harjoittaa oikeudenmukaisuutta. Meidän täytyy tavallaan ajatella sitä negatiivisena käsitteenä.

Valitettavasti tapa, jolla yhteiskunta hahmottaa itsensä, on muuttunut – muuttunut viimeisenä sata vuotena. Aikaisemmin perustelu on juontunut näkökulmasta, että olemme langenneita olentoja. Tarvitsemme rajoja puutteellisen luonteemme – alkuperäisen synnin – takia. Kuinka ajatus vapaudesta muuttuu, kun näemme itsemme

ylösnousseina apinoina? Emme ole vajavaisia vaan olemme valloittaneet – olemme kaikki muita lajeja parempia. Meillä on voima vetää itsemme alkumerestä, joten miksi meillä ei olisi mahtia suunnitella yhteiskuntaa? Tällaista röyhkeyttä Friedrich Hayek kutsui ”Kohtalokkaaksi ylimieleksi”.

Ajatusta siitä, että meillä on kaikki viisaus, kaikki tietous, jolla voimme suunnitella yhteiskunnan. (Myöhemmin viikolla puhumme hiljaisesta tiedosta, jota ei voida viestiä tai havainnoida suoraan – jota keskussuunnittelulautakunta ei voi kerätä suoraan.)

Olemme siis nähneet, että ihmiset uskovat, että voimme muokata yhteiskuntaa kuin taiteilija muovaa savea. Adam Smith taasen sanoi, että liikutamme palasia sakkilaudalla. Ajattelemme, että voimme muokata ja muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi, koska olemme tutkineet sitä, olemme sosiologeja ja nyt tiedämme.

Mutta kun teemme tätä – nyt keskitymme perusasioihin – ja näemme ihmisten kysyvän… he eivät enää edes esitä sitä kysymystä. Onko meillä ”oikeus” koulutukseen? Myöhemmin viikolla Sheldon Richman puhuu koulutusjärjestelmästä, joka ei ole valtiovetoinen.

Onko meillä ”oikeus” veteen? (Tai Mountain Dew:n…hmm…makoisaa. Käytän tätä rekvisiittana seuraavalla luennolla.) Sillä ilman vettä, kuinka minulla voi olla elämää? Ilman koulutusta, kuinka minulla voi olla vapautta tai omaisuutta?

Entäpä oikeus terveydenhoitoon? Ajatelkaapa seuraavaa. Oikeus terveydenhoitoon. Jos seisoisin kadun kulmassa ja vieressäni seisoisi lääkäri ja keskustelisimme… laa, laa, laa, …Tuo olisi laulamista. Rupattelemassa bla bla bla. Ja olisi niin uppoutuneena keskusteluun etten kiinnittäisi huomiota muuhun, ja astuisi tielle ja pam, jäisin auton alle. Siinä olen, kadulla makaamassa, vuotaen, kuolemassa, en lainkaan onnellisena… Onko minulla oikeus terveydenhoitoon?

Mitä tarkoittaa oikeus terveydenhoitoon? Se tarkoittaa, että voin kääntyä ystäväni puoleen ja sanoa: ”Anna terveydenhoitoa!” …todennäköisesti korahdellen… mutta ”Anna minulle terveydenhuoltoa!”

Oikeus terveydenhoitoon tarkoittaa, että hänen täytyy käyttää omaa omaisuuttaan, omia kykyjään, omaa aikaansa minun auttamiseen. Ajatelkaa meidän välistä suhdetta. Kuka määrää ketä? Olemmeko tasa-arvoisia?

Emme. Jos minulla on oikeus hänen aikaansa, kykyihinsä, omaisuuteensa, työhönsä, se tekee minusta isännän, korkeampi-arvoisen. Se asettaa minut ylemmälle tasolle. Se tekee hänestä alamaisen. Sanotte, että olen kuolemassa. Tarvitsen apua. Muutoin kuolet. Pitää paikkansa! Aivan oikein!

Mutta tulisiko hänen auttaa? Se on eri kysymys. Tulisiko hänen auttaa? Onko hänelle moraalinen velvoite? Se on eri kysymys kuin onko minulla oikeus vai ei. Koska kun vaadin oikeutta hänen työhönsä, orjuutan hänet omiin tarkoitusperiini – siinä määrin.

Jos hänellä on moraalinen velvollisuus, mistä se tulee? Mitä se on? Se on myötätuntoa. Mistä myötätunto tulee? Ihmissydämestä.

Mutta muistakaa, jos pakotan häntä, jos minulla on oikeus, se tarkoittaa, että valtio pakottaa hänet auttamaan minua. Sitä valtio on, pakottamista. Tässä on ase. Auta häntä! Siis, auta minua.

Jos joku osoittaa sinua aseella, oletko hirvittävä? Onko lääkäri myötätuntoinen? Onko hän hyväntahtoinen, jos joku osoittaa häntä aseella ja sanoo: ”Paikkaa tämä henkilö!”?

Ei. Onko hänellä edes mahdollisuutta olla myötätuntoinen ja hyväntahtoinen? Hänen mahdollisuutensa päättää olla hyväntahtoinen on poistettu häneltä, koska päätös on pakotettu hänelle. Hän ei enää toimi moraalisesti.

Jos näen jonkun tarvitsevan ruokaa tai vaatteita tai vastaavaa ja annan hänelle rahaa, se tulee sydämestä. Olen myötätuntoinen – hyväntahtoinen. Mutta et ole myötätuntoinen tai hyväntahtoinen, kun maksat veroja. Kun menet taivaan portille ja Pyhä Pietari sanoo: ”Oletko palvellut kanssaihmisiäsi, oletko ollut myötätuntoinen ja hyväntahtoinen kanssaihmisillesi?” Vastaat: ”Katso veroilmoituksestani!”

Hän ei taida uskoa tuota. Hän vastaa – ei, et saanut tuohon allekirjoitusta. Ei!

Laki ei siis voi pakottaa myötätuntoa. Ja laki ei ole hyväntahtoinen. Valtio ei ole hyväntahtoinen. Mutta, meidän täytyy pelastaa General Motors. Miksi? Koska kaikki ihmiset menettävät työnsä. Se on surullista. Se on surullista. Mutta älä lue sitä hyväntahtoisuudeksi, että yritämme säilyttää näiden ihmisten työpaikat. Ehdottomasti ei – se on kaikkea muuta.

Minusta ja teistä on tehty pakottamalla osaomistajia, mitä ikinä se merkitseekään.

Takaisin Bastiatiin, viimeistä kertaa: ”Ei pidä paikkaansa, että lain tehtävänä on säännellä omaatuntoamme, ajatuksiamme, tahtoamme, koulutustamme, näkemyksiämme, työtämme, kauppaamme, taitojamme tai nautintojamme.

Sen tehtävänä on estää yhden henkilön oikeuksia häiritsemästä toisen henkilön oikeuksia yhdessäkään näistä asioista.

”Koska sen on välttämättä turvauduttava voimaan pakotteenaan, lailla voi olla oikeutettuna toimialueenaan ainoastaan voiman oikeutettu toimialue, joka on oikeudenmukaisuus.”

“Ja koska jokaisella yksilöllä on oikeus turvautua voimaan ainoastaan oikeutetussa itsepuolustuksessa, yhteistä voimaa, joka on ainoastaan yksilöllisten voimien yhteenliittymä,” – se on ainoastaan itsepuolustusta varten – ”ei voida rationaalisesti käyttää mihinkään muuhun tarkoitusperään.”

Selvästi sitä voidaan käyttää muihin asioihin. Katsokaa yhteiskuntaa, jossa elämme.

Kun sisätilaksi määritellään ulkona katoksessa seisomisnn tai vastaavan…

Joten onko kaikki mitä valtio tekee jonkinlaista varastamista? Tulisiko meillä edes olla valtiota?

Kun jatkamme tästä pidemmälle, ja minulla on ystäviä, jotka ovat niin tehneet, he kutsuvat itseään anarkokapitalisteiksi. Anarkiaa, muttei sitä huonoa anarkiaa, tämä on kapitalistista anarkiaa.

Harper – viimeisen kerran, tämä kaveri; hyvä kirja; olen erittäin tyytyväinen tähän kirjaan – käsittelee anarko-kapitalistista kysymystä seuraavasti: ”Perustuen kaikkeen sanottuun on helppo tehdä johtopäätös, että valtio on täysin kielteinen voima suhteessa vapauteen. Voidaan päätellä, että anarkia…olisi ihanteellinen yhteiskunta ja että vapaus olisi täydellinen anarkiassa. Tämä pitäisi paikkansa, jos kaikki ihmiset olisivat täydellisiä. Mutta he eivät ole.”

Ja näin palaamme kysymykseen, kuinka näemme itsemme. Olemmeko langenneita olentoja vai ylösnousseita apinoita?

”Ihmisen heikkouksien ollessa mitä ovat, anarkia tarjoaa mahdollisuuden voimakkaille ja tyrannisille yksilöille orjuuttaa kanssaihmisiään siinä mitassa, kun heillä on voimia saavuttaa ja pitää muut kontrollissaan. Siten jonkinasteinen valtiollinen toiminta… on välttämätöntä vapauden maksimoimiseksi; vapauden loukkaajia tulee hillitä, jotta vapauden oikeudet turvataan niitä kunnioittaville ja jotka toimivat liberalismin sääntöjen mukaan yhteiskunnassa.

Hyvä liberalismi – klassinen liberalismi.

”Siten toisessa ääripäässä valtion puute sallii anarkian ryöstää ihmiset vapauksistaan, kun taas toisessa ääripäässä valtiosta itsestään tulee vapauksien ryöstäjä. Näin ollen liberaalin yhteiskunnan tehtävä on löytää se piste, jossa kaikki ihmiset nauttivat suurimmasta mahdollisesta asteesta vapautta.”

Henkilökohtaisesti olen hyvin lähellä anarkokapitalismia. Olen myöntynyt moniin heidän perusteluistaan. Niitä on koko joukko. Mielestäni meidän tulisi vähentää varastamista ja laajentaa vapautta mahdollisimman paljon. Ja kun saavumme pieneen minarkistiseen valtioon – viimeiseen pieneen osaan valtionhallintoa – silloin saatan tehdä päätökseni siitä tulisiko meidän hävittää viimeinenkin pala valtiota.

Mutta tuota keskustelua emme nyt tarvitse, koska olemme niin kaukana tuosta pisteestä. Se on vähän kuin keskustelisi, kuinka monta enkeliä tanssii Mountain Dew pullon päällä? Tavallaan hyödytöntä. Meidän tarvitsee vetää yhtä köyttä ja vetää lujaa, eikä kinastella keskenämme.

Ajatukseni valtio oikeasta koosta juuri nyt on…. Kuvittele pahin henkilökohtainen vihamiehesi. Tiedät kuka se on. Ja hänet asetetaan valtion johtoon ja se sopisi sinulle ihan hyvin.

Sillä jos nyt pahin henkilökohtainen vihamieheni asetettaisiin valtaan ja kontrolloimaan oikeusistuimia, verovirastoa ja muita verottavia ja sääteleviä viranomaisia, elämäni olisi kurjaa.

Mutta jos voimme vähentää valtion kokoon, jossa voit asettaa pahimman vihamiehesi valtaan kaikista valtion toiminnoista, ja se olisi sinusta ihan ok. Se olisi aika hyvän kokoinen valtio.

Olen esittänyt monia kysymyksiä. Olen esittänyt monia kysymyksiä, joihin jokainen meistä pyrkii vastaamaan.

On olemassa joitain vastauksia: kommunismi – paha. Mutta edessämme oleva tehtävä on löytää yhteiskunnalle ”suurin mahdollinen aste vapautta”. Tämä on ”Vapaus yliopiston” viikko. Meidän tulisi tutkaille mitä se tarkalleen tarkoittaa keskustelujen ja syvällisen ajattelun avulla.


[1] Viittaa Yhdysvalloissa vasemmistoon.

Employer of Last Resort

By Hans Sennholz

Dr. Hans Sennholz heads the Department of Economics at Grove City College in Pennsylvania. He is a noted writer and lecturer on economic, political and monetary affairs.

During the 1984-85 school year American high school debaters have been weighing an important resolution:

Resolved: That the federal government should provide employment for all employable United States citizens living in poverty.

On the affirmative side students are expected to argue that the federal government shall strive to abolish poverty and, if necessary, act as employer of last resort; on the negative side they are likely to oppose the use of government for such ends.

High school students at last are catching up with the political debate that has animated their elders since the first New Deal. In 1935, President Franklin D. Roosevelt proposed to make the federal government the employer of last resort, proclaiming that “one third” of the American people were “underfed, under-clothed, and underhoused.” Thirty years later, President Lyndon B. Johnson declared his “war on poverty,” which was to liberate some twenty percent of the population. President Jimmy Carter, during his term of office, waged his special war on poverty. All three made the poverty of some 40 million Americans the central issue of their public pol icies. Indeed, all presidents have echoed a deep concern for the poor.

And yet, the poor are still with us. Their faces have changed, but their numbers hardly ever vary. Armed with poverty statistics, their spokesmen suggest that past government efforts were half-hearted and indecisive. The war, they argue, must be carried on with unrelenting vigor and dedication until victory is won. They would make government the employer of last resort.

Poverty in America

Other observers may draw entirely different conclusions. They may object that the poverty data itself may be erroneous and misleading. When compared with living conditions throughout the world there may be no poverty at all in the U.S. Most Americans have never seen the true face of poverty, which is visible in many other countries. It reveals hunger, disease and early death. In the U.S. even the least productive members of society live in relative abundance and comfort when compared with their counterparts abroad. Among his foreign peers the American pauper is an object of envy and the U.S. the target of pauper immigration.

American poverty statistics are built on levels of income. Families earning less than a stated dollar amount are defined as poor or poverty-stricken; families earning more are believed to be above the poverty line. A brief observation of the living conditions of the American poor, however, may suggest a different conclusion. It may reveal that forty percent of poor families own their own homes; eighty-six percent of these “very poor” homeowners have no mortgage debt. Some fifty percent have liquid savings of $500 or more. In Harlan County, Kentucky, the heartland of depressed areas, it was found that eighty-eight percent of the poor families have washing machines, sixty-seven percent have TV sets, forty-two percent have telephones, and fifty-nine percent own cars. (Newsweek,February 17, 1964, p. 20)

Most Americans now designated as poor and indigent would resent the label if they actually knew that the poverty warriors are talking about them. As a graduate student at New York University and a part-time accounting clerk, I never earned more than $1,500 a year, which sufficed to pay $35 tuition per credit and put me through school. Even as a young college instructor, the poverty definition included me. With all my heart I resent this supercilious and derogatory description of those important years of my life. It is obvious that the poverty politicians who are accustomed to spending billions of other people’s money have lost touch with economic reality and the meaning of life.

In every society some people are more prosperous than others, some are poorer than others. In the eyes of a critical observer, anyone who earns less than he does, may be poor. To a millionaire anyone with less than a million may be a pauper. To a poverty warrior anyone who belongs to the last 10 percent, 20 percent or 30 percent of income earners may be poverty-stricken. In fact, the concept of inequality of income and wealth always comprises the poor.

Government, Cause or Cure

Lengthy unemployment may impoverish a person and put him in a poverty bracket. More than seven million Americans are mostly unemployed, suffering declining incomes and living conditions. Alarmed at such statistics, the poverty warriors managed to pass the Humphrey- Hawkins Full Employment and Balanced Growth Plan Act of 1978. And yet, unemployment continued to rise. Defining “full” employment as no more than 3 percent adult (4 percent overall) unemployment, the warriors are now proposing to reach that level by using government as employer of last resort.

Most government programs seeking to alleviate poverty are treating the effects of unemployment; they never touch the causes. In fact, they completely reverse the cause and effect relationship by depicting the federal government as a source of employment rather than a primary cause of unemployment. They blame commerce and industry for the unemployment and call on government to correct the evil. They propose to grant more power to politicians, officials and bureaucrats and call for extensive government intervention. And yet, by confusing cause and effect they fail to accomplish their stated objectives and even make matters worse. During years of radical government intervention unemployment actually rises and levels of living usually fall.

The champions of government power and intervention are sadly unaware that government is the primary cause of unemployment. They do not understand that employment is a price and cost phenomenon, and that mass unemployment is the inevitable effect of any government measure that directly or indirectly raises labor costs. A law or regulation that boosts Social Security taxes, unemployment compensation taxes, workman’s compensation taxes, or in any way raises the cost of labor, reduces the demand for labor and creates unemployment. Boom and bust policies conducted by the Federal Reserve System may generate cyclical unemployment. Minimum wage legislation may deny employment to the least productive workers. Labor legislation that grants restrictive powers to labor unions may bring stagnation and unemployment to unionized industries.

Minimum wage legislation bars millions of young people from the labor market. Although they have limited training and experience, the federal government may issue an order that they be paid a minimum rate of $3.35 per hour. Moreover, it forces employers to pay a number of fringe benefits, from Social Security to national holidays, which may boost the worker’s employment costs to $5 or $6 per hour. If a person does not add this amount to production, if he fails to cover his employment costs, he is a candidate for unemployment.

Before the days of minimum wage legislation high school and college students were always welcomed by commerce and industry. From the first day of vacation to the last, young people used to work in offices and stores, workshops and factories, working their way through school or supplementing family income. Unfortunately, these ways of the past have given way to minimum wage legislation, which condemns young people either to remain in school, to join the armed forces, or be unemployed. At $5 or $6 an hour there may be no economic demand for their services.

Minimum wage legislation is the evil product of a political system that bestows favors and benefits on some classes of people at the expense of others. It favors the employment of skilled workers who are earning more than the minimum by denying employment to unskilled workers earning less. This is why labor unions representing skilled workers are fervent champions of minimum wage legislation.

Business Provides Employment

Poverty warriors like to depict business as the culprit behind poverty and unemployment. In reality, business is the only genuine source of production, employment, and income. It is bidding for labor in order to serve its customers. It eagerly employs labor as long as it is “productive,” that is, its net addition to output is positive. In other words, as long as it does not cost more than it is producing, labor is in great demand. When it costs more than it is adding to the production process, when it takes income from investors and entrepreneurs, when it becomes “destructive” to employers, it is discharged. In this case production is more productive without it.

Governments and unions are forever raising labor costs and thereby causing unemployment. Business is adjusting continually in order to prevent the unemployment. When the federal government raises its Social Security exactions and state governments boost unemployment compensation taxes, which may significantly raise the cost of labor and thus the rate of unemployment, business is straining to prevent the unemployment through cost adjustments. It may seek to offset the mandated costs with other cost reductions. In particular, it may reduce fringe benefits, delay inflation adjustments, elicit greater effort and draw out more efficient production. Whenever and wherever business is successful in offsetting the boost in labor cost it succeeds in preventing threatening unemployment. If laws, regulations and work rules prohibit the cost adjustment, business has no choice but to lay off loss-inflicting workers. Production is more productive with out them.

It is no coincidence that the strongholds of unions are also the centers of unemployment. In the steel and auto industries the union rates are more than double the market rates of industrial wages paid for similar labor throughout the American labor market. Union rules generally deny efficient use of labor and prevent cost adjustment. Ugly strikes by angry workers further increase labor cost. It cannot be surprising, therefore, that unionized industries are barely managing to stay afloat in an ocean of unemployment.

Job Programs Destroy Jobs

The unemployment generated by governments and unions is as severe and persistent as the force that is causing it. It is holding millions of Americans in its sinister grip and reducing them to poverty. To make government their employer of last resort is to put the culprit in charge and urge him to continue his transgressions. He will create more unemployment than he will provide jobs through a variety of make-work schemes. Facing mass unemployment, government may launch leaf-raking and snow-shoveling programs, build highways and public buildings, embark upon slum removal and urban renewal, or engage in any other economic activity. It may ostentatiously hire thousands of idle workers and become their employer of last resort. Unfortunately, the politicians who launch the programs and the poverty warriors who advocate them, are blissfully unaware of the consequences of their policies. They completely overlook two inevitable effects that tend to destroy more jobs than government can create:

1. When government appears on the labor market and engages idle labor it tends to support or even raise the labor costs that are causing the unemployment. It is removing the pressures for readjustment. By placing purchase orders for steel, automobiles, trucks and tanks it gives employment to idle steel and auto workers. But it also sustains their wage demands that exceed market rates, and thereby reinforces the cause of unemployment. Government tends to prolong and intensify the suffering of idle workers by encouraging them to cling to unproductive labor costs.

2. Government has no source of income and wealth of its own. Every penny spent is taken from someone. It may be exacted from taxpayers, borrowed from lenders, or snatched from inflation victims. If it takes $50,000 to give employment to one idle worker, taxpayers, lenders or inflation victims must be reduced by that amount. Their reduction consumes business capital, which in turn lowers labor productivity. Falling productivity, together with rigid labor cost, render more labor “unproductive” and cause it to be unemployed. And even if it were to consume no business capital, and labor productivity were to remain unchanged, the losses suffered by taxpayers and inflation victims would force them to curtail their consumption and the employment they would otherwise provide. While government may create one $50,000 job, which under bureaucratic conditions and circumstances would be a low-cost job, it probably destroys the jobs of two or three workers serving taxpayers and inflation victims.

Federal Assistance Reduces Levels of Living

Government reports are quick to point out that government assistance is sustaining those truly in need. According to one study, without any kind of assistance forty-one million people, or 18.8 percent of the population, would live below the poverty level. Cash assistance alone allegedly cut this number in hall If in-kind transfers are included, 13.5 million Americans are left in poverty. If medical care is included in the calculation, the poverty level includes only nine million people, or 4.1 percent of the population. (Press Release, Executive Office of the President, Office of Management and Budget, March 12, 1982)

In 1983 Federal cash programs supported 24.5 million elderly people living in retirement, 4.3 million disabled workers and their dependents, and 8.9 million survivors. They provided Medicaid and Medicare assistance to 47 million aged, disabled and needy Americans, ap proximately 20 percent of the total population and 99 percent of those over 65. They granted housing assistance to 3.4 million American households, and subsidized approximately 95 million meals per day, or 14 percent of all meals served in the country. They made available 6.9 million post-secondary awards and loans to students and their parents, and provided training for almost one million low-income disadvantaged people. They paid supplemental allowances to more than 7 million people, unemployment compensation to more than eight million, and granted food stamp assistance to 18.6 million individuals. Government sustained 3.5 million men and women on active military duty and their dependents, and some 27 million civilian employees and their dependents. Altogether, some 80 to 90 million Americans are dependent on tax dollars.

The Burden of Dependents

Whatever their numbers, the dependents weigh heavily on the economic well-being of their supporters, the taxpayers, lenders and inflation victims. Their inactivity and absence from economic production keeps society poorer than it otherwise would be. It visibly reduces the levels of living of the providers, discourages their productive efforts, and deprives them of the funds needed for productive investments. Surely, there cannot be any doubt that 80 to 90 million dependent Americans constitute a heavy burden on productive Americans.

Poverty warriors are encouraged by these transfer statistics. If 80 to 90 million Americans already are enjoying full support, another 7 to 10 million may not upset the transfer system. The warriors may be right. But they, too, must admit that there are limits to the burden the remaining producers can carry. All transfer systems have limits beyond which economic production is bound to decline and poverty is certain to multiply.

This article has been published with FEE‘s permission and has been originally published at The Freeman January 1985 • Volume: 35 • Issue: 1.

Bastiat: Vetoomus

Frédéric Bastiat (1801-1850) oli ranskalainen taloustieteilijä, lainsäätäjä ja kirjailija, joka kannatti yksityisomistusta, vapaita markkinoita ja rajoitettua hallintoa. Tämä essee on ote juuri julkaistusta Frédéric Bastiatin kirjoituksia sisältävästä teoksesta Kirjoituksia taloudesta.

Kynttilöiden, vahalamppujen, lyhtyjen, kynttilänjalkojen, katulamppujen, kynttiläsaksien ja sammuttimien valmistajilta sekä öljyn, talin, pihkan, alkoholin ja yleensä kaiken valaistukseen liittyvän tuottajilta.

Kunnioitetuille edustajainhuoneen jäsenille

Herrat:

Olette oikeilla jäljillä. Hylkäätte abstraktit teoriat ja piittaatte hyvin vähän vauraudesta ja edullisista hinnoista. Päähuolenne on tuottajien etu. Haluatte suojella heitä ulkomaiselta kilpailulta ja pitää kotimarkkinat kotimaisella teollisuudella.

Tarjoamme teille erinomaista mahdollisuutta soveltaen teidän – miksi kutsuisimmekaan sitä? Teoriaksenne? Ei, mikään ei ole harhaanjohtavampaa kuin teoria. Oppinne? Järjestelmänne? Periaatteenne? Mutta tunnette vastenmielisyyttä oppeihin, kammoatte järjestelmiä ja kiellätte minkään talouspolitiittisen periaatteen olemassaolon. Sen vuoksi kutsumme sitä käytännöksenne – käytännöksenne ilman teoriaa ja ilman periaatteita.

Kärsimme kestämättömästä ulkomaisesta kilpailusta kilpailijan taholta, joka ilmeisesti toimii valon tuotannossa meihin nähden ylivoimaisissa olosuhteissa. Hän täyttää kotimarkkinat uskomattoman halvoilla hinnoillaan. Heti hänen ilmaannuttuaan oma myyntimme pysähtyy. Kaikki kuluttajat kääntyvät hänen puoleensa jättäen osan kotimaista teollisuutta täyteen lamaannukseen lukemattomine seurauksineen. Tämä kilpailija, joka ei ole vähäisempi kuin aurinko, haastaa meidät säälimättömästi kamppailuun, ja uskomme petollisen Albionin lietsoneen hänet meitä vastaan (hyvää politiikkaa näinä päivinä) erityisesti, koska hän suo tuota kopeaa saarta kohtaan kunnioitusta, jota hän ei osoita meille.1

Jos sallitte, pyydämme teitä säätämään lain joka vaatii sulkemaan kaikki ikkunat, ovet, kattoikkunat, vinokattojen pystyikkunat, sisä- ja ulkoluukut, verhot, pimennysverhot, pyöröikkunat ja säleiköt. Lyhyesti, kaikki aukot, reiät, raot ja halkeamat, joiden kautta aurinko on päässyt taloihin aiheuttaen haittaa meille, ansiokkaille tavarantuottajille, jotka ylpeinä ylläpidämme maatamme – maata, joka pettämättä kiitollisuuttaan ei voi hylätä meitä näin epätasa-arvoisen taistelun keskellä.

Luotamme siihen, arvoisat edustajat, että otatte pyyntömme vakavasti, ettekä hylkää sitä ainakaan ennen kuin olette kuulleet esittämämme perustelut.

Ensinnäkin: jos suljette pois kaiken mahdollisen luonnonvalon ja luotte kysynnän keinotekoiselle valolle, mikä osa ranskalaisesta teollisuudesta ei tästä lopulta vilkastuisi?

Jos Ranska kuluttaa enemmän talia, täytyy olla lisää karjaa ja lampaita. Tämän seurauksena saamme todistaa kasvua peltojen, lihan, villan, nahan ja erityisesti lannan määrässä, joka on kaiken maataloudellisen vaurauden perusta.

Jos Ranska kuluttaa enemmän öljyä, tulemme todistamaan kasvua unikon, oliivin ja rapsin viljelyssä. Nämä runsaat mutta maata köyhdyttävät kasvit tulevat oikeaan aikaan, jotta voimme ottaa käyttöön lisääntyneen lannoitteen, jonka lisäkarjan kasvattaminen suo maallemme.

Nummemme tulevat peittymään pihkaisilla puilla. Lukuisat mehiläisparvet tulevat keräämään vuoriltamme tuoksuvia aarteita, jotka nykyään tuhlaavat hajusteensa kuten kukat, joista ne ovat lähtöisin. Näin ei ole olemassa yhtään maatalouden osa-aluetta, joka ei kokisi suurta kasvua.

Sama koskee kuljetusta. Tuhannet alukset lähtevät valaanpyyntiin, ja lyhyessä ajassa meillä on laivasto, joka kykenee ylläpitämään Ranskan kunniaa ja ilahduttamaan isänmaallisia pyrkimyksiä vetoomuksenne allekirjoittaneissa kynttilänvalmistajissa ja muissa tuottajissa.

Mutta mitä voidaan sanoa Pariisin erityistuotteista? Tästä lähtien tulette näkemään kultauksia, pronssia ja kristalleja kynttilänjaloissa, lampuissa ja kruunuissa, jotka loistavat valoaan tilavissa esittelyhuoneissa, joihin verrattuna nykyisiä voidaan pitää pelkkinä hevostalleina.

Ei tule olemaan pihkankerääjää hiekkadyynien korkeuksissa tai hiilikaivoksen työntekijää syvyyksissä, joka ei nauttisi korkeammasta palkasta ja lisääntyneestä vauraudesta.

Hyvät herrat, jo pienellä tutkiskelulla tulette vakuuttumaan, ettei yhdenkään ranskalaisen olosuhteet rikkaasta kaivoksenomistajista kaikkein vaatimattomimpaan tulitikkujen myyjään voi olla paranematta, jos vetoomuksemme on menestyksekäs.

Herrat, tunnemme vastalauseenne: olette poimineet ne kaikki ummehtuneista vapaiden markkinoiden puolustajien teoksista. Haastamme teidät lausumaan sanankin meitä vastaan ilman, ettei se kimpoa takaisin teitä ja koko politiikkaanne vastaan.

Kerrotteko meille, että jos saamme pyytämämme suojelun, niin Ranska tulee häviämään, koska kuluttajien täytyy kantaa tappiot?

Meidän vastauksemme on valmiina:

Teillä ei ole enää oikeutta vedota kuluttajan etuihin. Olette uhranneet hänet aina, kun olette huomanneet hänen etujensa olevan ristiriidassa tuottajan etujen kanssa. Olette tehneet näin pyrkiäksenne edistämään teollisuutta ja lisäämään työllisyyttä. Samasta syystä teidän tulisi tehdä se tälläkin kertaa.

Te olette toden totta ennakoineet tämän vastaväitteen. Kun teille kerrotaan, että kuluttaja hyötyy vapaasta raudan, hiilen, viljan ja tekstiilien tuonnista, vastaatte: ”Kyllä, mutta tuottaja hyötyy niiden kieltämisestä.” Olkoon näin! Jos kuluttaja hyötyy vapaasta luonnonvalosta, keinotekoisen valon tuottajille on yhtä hyödyllistä kieltää se.

Mutta voitte edelleen sanoa tuottajan ja kuluttajan olevan sama henkilö. Jos valmistaja hyötyy suojelusta, hän tekee myös maanviljelijästä hyötyjän. Käänteisesti jos maanviljelijä hyötyy, se avaa markkinoita valmistetuille tuotteille. Erittäin hyvä! Jos myönnätte meille monopolin päivävalaistuksen valmistamiseen, tulemme ensimmäiseksi ostamaan suuria määriä talia, puuhiiltä, öljyä, pihkaa, vahaa, alkoholia – hopean, raudan, pronssin ja kristallin lisäksi. Ja meidän sekä lukuisien toimittajiemme tultua rikkaiksi kulutamme merkittävästi levittäen vaurautta muille kotimaisen tuotannon osa-alueille.

Sanotteko auringonvalon olevan ilmainen lahja Luonnolta, ja että sen hylkääminen olisi vaurauden hylkäämistä sen hankkimisen verukkeella?

Mutta jos otatte tämän kannan, vahingoitatte merkittävästi omaa politiikkaanne. Muistakaa, että tähän asti olette aina hylkineet ulkomaisia tuotteita, koska ja siinä suhteessa kuin ne lähestyvät ilmaisia lahjoja. Teillä on vain puoliksi yhtä hyvä syy myöntyä muiden monopolistien vaatimuksiin kuin teillä on hyväksyä vetoomuksemme, joka on täysin linjassa vakiintuneen politiikkanne kanssa. Vaatimuksemme hylkääminen nimenomaan sen muita parempien perusteiden takia tarkoittaisi yhtälön ”+ x + = –” hyväksymistä. Toisin sanoen se olisi järjettömyyden kasaamistajärjettömyyden päälle.

Luonto ja ihmisen työpanos tekevät yhteistyötä vaihtelevissa olosuhteissa riippuen maasta ja ilmastosta hyödykkeiden valmistuksessa. Luonnon tekemä osuus on aina ilmainen. Arvo koostuu ihmisen tekemästä osuudesta, ja siitä maksetaan.

Jos lissabonilainen appelsiini myydään puolella hintaa pariisilaiseen appelsiiniin verrattuna, se aiheutuu luonnollisesta ja näin ollen ilmaisesta auringon lämmöstä. Sen sijaan keinotekoinen lämpö, jota on kalliimpaa tuottaa, nostaa jälkimmäisen markkinahintaa.

Näin appelsiinin tullessa meille Portugalista voimme pitää sitä puoliksi ilmaisena. Toisin sanoen se saapuu meille puoleen hintaan pariisilaiseen verrattuna.

Juuri tältä puoli-ilmaiselta (anteeksi tämä sana) osalta tulisi kieltää pääsy markkinoille. Kysytte: ”Kuinka kotimainen työvoima pystyy kilpailemaan ulkomaisen kanssa, kun ensimmäisen täytyy tehdä kaikki työ ja jälkimmäiselle riittää vain puolet auringon tehdessä loput?” Mutta jos tosiasia, että tuote on puoliksi ilmainen saa teidät sulkemaan sen pois markkinoilta, kuinka sen täysi ilmaisuus voi kannustaa teitä sen sallimiseen? Joko ette ole johdonmukaisia tai teidän täytyy sulkea pois vielä vahvemmin perustein ja kaksinkertaisella tarmolla täysin ilmainen, jos kerran kiellätte puoli-ilmaisen kotimaista teollisuutta vahingoittavana.

Otetaan toinen esimerkki: kun tuotteita kuten hiiltä, rautaa, viljaa tai tekstiilejä lähetetään meille ulkomailta ja voimme hankkia ne vähemmällä työllä kuin jos tekisimme ne itse, tämä erotus on meille annettu ilmainen lahja. Tämän lahjan suuruus on suhteessa erotuksen suuruuteen. Se on neljännes, puolet tai kolme neljäsosaa tuotteen arvosta, jos ulkomaalainen pyytää meiltä ainoastaan kolme neljäsosaa, puolet tai neljänneksen tuotteen hinnasta. Se on yhtä täydellinen ja kokonainen kuin se vain voi olla silloin kun lahjoittaja (kuten aurinko meitä valaistessaan) ei pyydä mitään vastineeksi. Muodollinen kysymyksemme on seuraava: ”Tahdotteko maallenne hyödyn ilmaisesta kulutuksesta vai rasittavan tuotannon väitetyt hyödyt?” Tehkää päätöksenne, mutta olkaa loogisia. Niin kauan kuin ette hyväksy (niin kuin teette) hiiltä, rautaa ja ulkomaisia tekstiilejä siinä suhteessa kuin niiden hinta lähestyy nollaa, mikä epäjohdonmukaisuus olisikaan hyväksyä auringon valo, jonka hinta on nolla kaiken päivää!

1 Tässä viitataan Britannian maineeseen sumuisena maana.