Aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa holhouksen vastustamista

Muokattu The Freeman -julkaisun lokakuun numerosta, jota julkaisee the Foundation for Economic Education (FEE)—www.fee.org. Kirjoittaja on FEE:n johtaja.

Muutama kuukausi sitten astuin erääseen ravintolaan Floridan Naplesissa ja sanoin ”Pöytä kahdelle tupakoimattomalle, kiitos.” Tarjoilija vastasi ”Onnistuu hyvin. Floridassa on lailla kielletty tupakointi kaikissa ravintoloissa. Tänne päin, olkaa hyvä.”

Kävellessäni tarjoilijan meille osoittamaa pöytää kohti ajattelin hetken aikaa, että ”Hyvä. Ei tupakansavua tai edes hajua koko ravintolassa. Hieno homma!”

Sitten minua hävetti. Olin mennyt valtion holhoamispolitiikan ansaan. Neljänkymmenen vuoden ajan olin luullut intohimoisesti ja järkkymättömästi uskovani vapaaseen yhteiskuntaan. Nyt kuitenkin huomasin muutaman sekunnin ajan olevani tyytyväinen siitä, että valtio rajoittaa täysivaltaisten aikuisten ihmisten vapauksia yksityisomistuksessa olevissa tiloissa.

Tämä jäi vaivaamaan minua niin, että pohdin sitä pitkän aikaa. Halusin selvittää, miksi ensireaktioni oli hylätä periaatteeni pelkästään siksi, että illalliseni tulisi olemaan hieman miellyttävämpi ilman tupakanhajua. Ja jos minun kaltaiseni omistautuneen vapauden kannattajan voi niin helposti tönäistä väärään suuntaan, niin miten sitten ikinä estää sellaisia, jotka eivät välitä vapaudesta niin paljoa, lankeamasta samanlaisiin tai vielä rajumpiin yksilönvapauksien rajoituksiin?

Ensin mietin niitä haittoja, joita passiivinen tupakointi monen lääkärin mielestä aiheuttaa. Ehkäpä valtiolla oli oikeus suojella tupakoimattomia, jos kyse oli henkilön toiselle aiheuttamasta haitasta. Pian ymmärsin kuitenkin kaksi asiaa: kukaan ei ollut pakottanut minua menemään kyseiseen ravintolaan, enkä minä sen paremmin kuin valtiokaan omistanut tuota ravintolaa. Yksinkertainen tosiasia on, että aidosti vapaassa yhteiskunnassa ravintolan omistajalla, joka haluaa sallia tupakoinnin omassa ravintolassaan, on siihen yhtä suuri oikeus kuin minulla on mennä johonkin toiseen ravintolaan. Kyse ei ole siitä, etteivätkö ihmiset olisi tietoisia tupakoinnin riskeistä. Enemmänkin siitä, että kenelläkään ei ole oikeutta pakottaa toista tarjoamaan hänelle savutonta ravintolaa.

Sitä paitsi voin helposti keksiä monia vaarallisia harrastuksia, joihin monet aikuiset vapaaehtoisesti osallistuvat, mutta joita en koskaan vaatisi lailla kiellettäväksi: laskuvarjohyppy ja benji-hyppy esimerkiksi. Tilastot osoittavat, että jopa joissakin tietyissä julkisissa kouluissa opiskelu tai opettaminen sisältävät myös melkoisen riskin – luultavasti suuremman kuin se, että joutuu joskus vahingossa hengittämään tupakansavua.

Holhouksen kannattaminen tarkoittaa sitä, että kannattaa valtion voimankäyttöä jonkin hyödyn – todellisen tai kuvitellun itselle tai muille – saavuttamiseksi vapaaehtoisuuden, kuten suostuttelun, koulutuksen tai valinnanvapauden sijasta. Jos ihmiset näkisivät nuo vaihtoehdot noin selkeinä termeinä, tai jos he tajuaisivat, miten heikoilla jäillä he kävelevät hyväksyessään valtion väliintulon, asioiden pakottamalla ratkaisemisen kannatus luultavasti vähenisi. Ongelma on se, että monet eivät osaa yhdistää valtion väliintuloa voimankäyttöön. Mutta sitähän se juuri on, eikö olekin? Floridan osavaltion hallitus ei pyytänyt ravintoloita kieltämään tupakointia; se käski niitä tekemään niin sakkojen tai vankeusrangaistusten uhalla.

Koetin tämän päättelyn toimivuutta muutamiin ystäviini. Piinkovia libertaareja lukuunottamatta, seuraavassa on heidän tyypillisiä asenteitaan:

Itsepetos: ”Ei se ole oikeastaan ‘voimankäyttöä’ jos enemmistö ihmisistä kannattaa sitä.”

Holhoavuus: ”Tässä tapauksessa voimankäyttö oli oikeutettua, koska se koitui omaksi parhaaksesi.”

Riippuvaisuus: ”Jos valtio ei tee sitä, niin kuka sitten?”

Lyhytnäköisyys: ”Teet kärpäsestä härkäsen. Miten tupakoinnin kieltäminen ravintoloissa voi uhata vapautta? Ja vaikka uhkaisikin, niin se on niin pieni asia, ettei siitä tarvitse välittää.”

Kärsimättömyys: ”En halua joutua odottamaan, että suosikkiravintolani vapaaehtoisesti kieltää tupakoinnin.”

Vallanhimo: ”Ravintolat, jotka eivät halua kieltää tupakointia täytyy määrätä kieltämään se.”

Itsekeskeisyys: ”Ei voisi vähempää kiinnostaa. Minä vihaan tupakointia, enkä halua vahingossakaan haistaa yhtään tupakanhajua. En, vaikka ravintola sijoittaisi tupakoivat vieraansa oman osastoonsa.”

Kaikkia näitä argumentteja voidaan käyttää – ja niitä poikkeuksetta myös käytetään – oikeuttamaan ihmisten kahlehtimista mitä sietämättömimmillä rajoituksilla. Jos jotakin voimme oppia hallintojärjestelmien historiasta, niin se on se, että jos niille antaa pikkusormen, ne vievät ennemmin tai myöhemmin koko käden. Tärkeintä olisi saada ihmiset ymmärtämään, että vapautta rajoitetaan yleensä pieni pala kerrallaan ja, että olisi parempi vastustaa vapauden tuhoutumista pienissä asioissa kuin toivoa, että jatkossa ei jouduttaisi taistelemaan merkittävämpiä rajoituksia vastaan.

Itsepetos, holhoavuus, riippuvuus, lyhytnäköisyys, kärsimättömyys, vallanhimo ja itsekeskeisyys ovat kaikki syitä sille, että ihmiset alistuvat valtion määräyksiin. Miettiessäni tätä minulle valkeni, että ne ovat kaikki jäänteitä lapsenomaisesta ajattelutavasta. Lapsina ja nuorina maailmankuvamme on vielä raakile. Odotamme toisten antavan meille tarvitsemamme asiat, emmekä juuri välitä siitä, mistä ja miten he ovat nämä asiat hankkineet. Ja me haluamme ne asiat heti.

Koemme olevamme ”aikuisia”, kun ymmärrämme, että käytöksellemme on olemassa rajoja, joita ei sovi ylittää; kun ajattelemme pitkällä tähtäimellä ja kaikkia ihmisia sen sijaan, että ajattelisimme vain itseämme ja tässä ja nyt; kun yritämme olla niin itsenäisiä kuin fyysiset ja henkiset kykymme vain sallivat; kun jätämme toiset rauhaan elleivät he uhkaa meitä jollain tavalla; ja kun väkivallan sijasta pyrimme saavuttamaan päämäärämme rauhanomaisesti ja kärsivällisesti. Katsomme olevamme ”aikuisia” kun korostamme henkilökohtaista vastuuta; sen pakoilua pidämme lapsellisena käytöksenä.

Kuitenkin, kun tarkastelee länsimaissa käytävää poliittista keskustelua, näyttää siltä, että vaatimuksille, joiden mukaan valtion tulisi voimakeinoin ”tehdä jotakin”, ei näy loppua. Verottakaa tuolta kaverilta enemmän, koska hänellä on enemmän kuin minulla. Säätäkää tulleja, jotta vältyn ulkomaisten yritysten kilpailulta. Tukekaa yliopisto-opintojani. Ottakaa haltuun tuo tontti, jotta voin rakentaa sille hotellin. Korjatkaa tämä ongelma puolestani, ja korjatkaa se nyt heti! Tehkää elämästäni helpompaa jonkun toisen kustannuksella. Käskekää tuota ravintoloitsijaa olemaan tarjoilematta tupakoitsijoille.

Minusta tuntuu kuin länsimaista olisi tullut yksi iso lastentarha täynnä rääkyviä lapsia, jotka näkevät valtiossa ison huolehtivan lastenhoitajan. Tämä herättää minussa halun tokaista ”Kasvakaa aikuisiksi!”

Yhteisöjen kohtalon määrää se, miten sivistyneitä niiden jäsenet ovat. Mitä enemmän he kunnioittavat toisiaan ja mitä enemmän yhteisön toiminta perustuu vapaaehtoiseen osallistumiseen, sitä turvallisempi ja vauraampi yhteisö se on. Mitä enemmän yhteisön jäsenet luottavat voimankäyttöön – lailliseen tai laittomaan – sitä alttiimpia he ovat kansankiihottajille ja tyranneille. Holhouksen vastustaminen ei ole siis mikään merkityksetön asia.

Minun mielestäni sen vastustaminen ei ole mitään vähempää kuin aikuismaista käytöstä.

Haiti ja rikotun ikkunan virhepäätelmä – maanjäristykset eivät ole luovaa tuhoa

Sandord Ikede on New Yorkin yliopiston (SUNY) Purchase Collegen apulaisprofessori ja The Dynamics of the Mixed Economy Toward a Theory of Interventionism –teoksen kirjoittaja.

Muutamia päiviä Haitin tragedian jälkeen todistamme nyt uskomusta, että arvokkaan omaisuuserän tuhoaminen luo nettovarallisuutta, kunhan se vain korvataan. Pohdinkin kuinka kauan kestää ennen kuin joku mediasta lankeaa rikotun ikkunan virhepäätelmään. Toisin sanoen, että satasen maksaminen rikotun ikkunan korjaamisesta luo jotenkin enemmän vaurautta kuin ehjä ikkuna ja satasen kuluttaminen johonkin muuhun. En kuitenkaan odottanut sen hyppäävän silmille täydeltä Wall Street Journalin sivulta.

Siinä se oli viikonloppuosion etusivulla keskellä jatkuvasta piinasta kertovia raportteja maanjäristyksen jälkiseurauksista levittyneenä koko sivun mitalle, kuinka vaikutamme tulleen kyvyttömiksi nähdä ”ilmeistä totuutta modernilta ajalta, että tuhot olivat kehityksen välineitä.”

Kirjoittaja, Kevin Rozario, Amerikan opintojen apulaisprofessori Smith Collegesta selittää, kuinka suurpalojen jälkeen Lissabonissa (1755), Lontoossa (1666), Bostonissa (1676) ja San Franciscossa (1906)  ”valtavat uudelleenrakennusprojektit vaativat…pääoman laittamista kiertoon, tuottivat valtavia voittoja joillekin ja mahdollistivat innovaatioita, jotka lisäsivät tuottavuutta”. Hän jatkaa argumentointiaan lainaamalla Journal –julkaisua, jonka mukaan vuoden 1994 Northridgen maanjäristys ”loi keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä taloudellisia hyötyjä, jotka ylittivät alkuperäiset tappiot”. Ja todettuaan vuoden 2008 Sichuan maanjäristyksen tappaneen 80 000 ihmistä hän viisaasti muistuttaa meitä, että loppujen lopuksi se ”käynnisti rakennusbuumin, joka voimistaa kotimaisen talouden kasvua 0,3 prosentilla”.

Onko hän tosissaan? Kyllä, pelkäänpä niin. Ja taloustieteilijöiden sanotaan olevan kylmiä ja laskelmoivia!

Tämä on samaa ”logiikkaa”, jonka mukaan toisessa maailmasodassa suurten kaupunkien raunioiksi pommittaminen oli hyväksi taloudelliselle kehitykselle, koska se toi mahdollisuuden rakentaa nykyaikaista infrastruktuuria, jonka paikallaan saattaminen olisi muutoin vaatinut useita vuosia. Taivas varjelkoon meitä siltä, että joutuisimme odottamaan arvonalennuksia ja tavanomaista kulumista! (Se oli kuitenkin hyväksi New Yorkille, jolla oli hyvä onni jäädä koskemattomaksi sodan jälkeen ainoana merkittävänä länsimaisena kaupunkina, mutta tämä toki sen vuoksi, ettei New Yorkia ilmapommitettu.)

Virhepäätelmä tulee ilmiselväksi viemällä sitä loogisesti pidemmälle: tällöin tulisi suositella kaupunkiemme tarkoituksellista altistamista luonnontuhoille – ehkäpä kieltäytymällä rakentamasta meren rantaan patoja tai järistyksien kestäviä rakenteita. Miksi odottaa tuhoja? Meidän tulisi kutsua ne tervetulleiksi! Miksi tuhlata resursseja kotimaan turvallisuuteen, kun yksi hyvin sijoitettu ydinpommi pystyisi voimistaa talouttamme – ehkäpä 0,3 prosentin verran? Ajatelkaa työllisyyttä! Jos pommit eivät ole mieleen, niin entäpä 1960-luvun tyyliset uuden aallon ”urbaanit uudistamiset” vapauttamalla merkittäville taaja-alueillemme armeijallinen valtiollisia puskutraktoreita?

Professori Rozario vaikuttaa olevan riittävän tietämätön taloustieteestä (tai jopa maalaisjärjestä) tulkitakseen Joseph Schumpeterin kuuluisaa kuvausta kapitalismin kilpailevista voimista  kirjaimellisesti ”luovan tuhon myrskytuulina”. Hän on ilmeisesti kykenemätön erottamaan kielikuvaa todellisuudesta; luovaa tuhoa, joka ilmenee uusien tuotteiden, innovaatioiden ja markkinoiden syrjäyttämien vakiintuneiden yritysten kilpailuna – mihin Schumpeter itse asiassa viittasi – ja todellisia myrskytuulia (ja maanjäristyksiä ja muita luonnontuhoja).

Vauraus aivan nurkan takana?

Tarkoittaako tämä, että Haiti tulee nyt vaurastumaan? Ei, sillä professori Rozario selittää ongelmaksi, ettei se ole sellainen ”dynaaminen, järeä kapitalistinen talous”, jolle hän väittää kuoleman ja tuhon olevan hyväksi liiketoiminnalle.

Ja mikä tekee näistä asioista hyvää liiketoiminnalle? Katarinan hävittämän rannikon tapauksessa se on ollut ”harras sitoutuminen kapitalistiselle kehitykselle”. Suhteellisen köyhille alueille ”katastrofit ovat usein olleet todella tuhoisia köyhille”. (Hän ei selitä, miksei se ole ”todella tuhoisaa” kaikille muille uhreille.) Hän osoittaa esimerkiksi (paikkansapitävästi), että Floridassa ja New Orleansissa köyhiä kodinomistajia on rohkaistu uudelleen rakentamaan ja laajentamaan asutuksia ”alttiille rannikkoalueille ja siten lisäten todennäköisyyttä tuleville tuhoille”. Tietämättömänä taloustieteestä tai ilmeisesti taloushistoriasta professori Rozario jättää mainitsematta, kuinka vuosikymmenien valtion rahoittamat ohjelmat tukea tulvavakuutuksia Floridassa ja valtava rakentaminen Meksikonlahden rannikolle ovat saattaneet luoda juuri kyseiset tilanteet, joita hän valittelee.

Lisäksi Haiti ei ole ollut tarkalleen ottaen kapitalismin linnake, ellei tarkoituksena ole viitata interventioihin, joita Kansainvälisen valuuttarahaston harjoittaa. Mutta juuri tätä professori Rozario tarkoittaa ”kapitalistisella kehityksellä”. En lähde kiistelemään termeistä. Jos hän haluaa määrittää ”kapitalistisen kehityksen” sisältämään julkis-yksityiset yhteishankkeet, valtion tukemat kulutushankkeet infrastruktuuriin ja miedon ylhäältä alas keskussuunnittelun, se on hänen etuoikeutensa.

Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä ”vapaiden markkinoiden kapitalismin” kanssa, jota Ludwig von Mises, F. A. Hayek ja Milton Friedman niin vankasti puolustivat. Sen sijaan se on, mitä Mises kutsui ”interventionismiksi” – erääksi traagisista tahattomista seurauksista, joka köyhdyttää lisää heikosti toimeentulevia.

Köyhät kärsivät suhteettoman paljon enemmän luonnonkatastrofeista ja vauraammat ihmiset ja alueet toipuvat niistä köyhempiä nopeammin. Mutta tiedämme, osaksi James Gwartneyn, Robert Lawsonin ja muiden työn ansiosta, että suurempi taloudellinen vapaus saa aikaan suurempaa vaurautta ja varallisuutta henkeä kohden.

Haitissa kaivataan eniten taloudellista vapautta – ei luonnonkatastrofeja – kasvaakseen sellaiseksi järeäksi taloudeksi, jolle professori Rozario pitää fyysistä tuhoa liiketoiminnalle hyvänä. Pyydän, että lopettaisimme tämän kaltaisten luonnontuhojen pyörittämisen taloudellisiksi tukipaketeiksi tai miksikään muuksi kuin inhimillisiksi tai taloudellisiksi tragedioiksi, joita ne ovat.

Artikkeli Haiti and the Broken-Window Fallacy on julkaistu FEE:n luvalla.

Kirja-arvostelu: Meltdown

Meltdown

Teos: Meltdown: A Free-Market Look at Why the Stock Market Collapsed,
the Economy Tanked, and Government Bailouts Will Make Things Worse
Tekijä: Thomas E. Woods Jr.
Kustantaja: Regnery Publishing
Sivumäärä: 194
ISBN-13: 978-1596985872
Tilaa Adlibrikseltä tai Amazonilta

Arvostelun kirjoitti: Steven Horwitz

Thomas Woodsin Meltdown on kirjoittamisen ja julkaisemisen ihme. Saapuessaan hyllyihin helmikuussa se tarjosi täydellisen analyysin nykyisen taantuman syistä sekä kriittisen arvioinnin päättäjien tekemistä virheistä ja siitä, että he toistavat niitä uudestaan vastauksena taloudelliseen taantumaan.

Ihme on se nopeus, jolla Woods kokosi lähes 200-sivuisen kirjan ja jolla Regnery sai sen markkinoille. Näissä olosuhteissa toimitetulta kirjalta voisi olettaa puuttuvan kattavuutta tai syvällistä analyysia, mutta näin ei ole. Itse asiassa muutamista pienistä virheistä huolimatta Meltdown on paras saatavilla oleva kaiken kattava analyysi lamasta. Tämä tekee siitä oikean kirjan annettavaksi kelle tahansa, joka haluaa ymmärtää miten valtion markkinoihin puuttuminen aiheutti tämän tilanteen ja miten itävaltalainen taloustiede voi selittää syyt ja ongelmat ja ehdottaa ratkaisut niihin.

Ensimmäinen luku tarjoaa yleiskatsauksen romahduksen tapahtumiin sekä valtamedian analyyseihin niistä. Analyysit keskittyvät enimmäkseen syyttämään “vapaita markkinoita” ja “sääntelemätöntä” / “laissez-faire” -kapitalismia. Tuskin yksikään niistä kyseenalaisti tällaisten syyttävien arvioiden järkevyyttä. Tämä luku tiedostaa myös “elefantin olohuoneessa” eli Federal Reserve System:sin. Woods toteaa oikeutetusti, että lähes kaikki lamaa koskeva kommentointi on sivuuttanut todellisen keskustelun keskuspankin roolista “Boom and Bust” -syklin synnyttäjänä.

Toinen luku tarjoaa selkeät todisteet siitä, että valtio on romahduksen aiheuttaja. Woods nimeää kuusi “syyllistä”. Ensimmäiset ovat Fannie Mae ja Freddie Mac, asuntoluottomarkkinoita hallitsevat valtion tukemat yritykset. Pitkälti riippumattomina voitoista ja tappiosta sekä kykenevinä “luomaan markkinoita” tavalla, joka ei ole mahdollista yksityisille yrityksille, Fannie ja Freddie loivat epäsuorasti valtion takaamat markkinat asuntoluotoille ja asuntoluottoihin perustuville arvopapereille. Tämä kannusti asuntoluotottajia myöntämään uusia riskipitoisia asuntolainoja tietäen Fannien ja Freddien voivan käyttää erityistä luottopiikkiä Yhdysvaltain valtiovarainministeriössä (U.S. Treasury) ostaakseen näitä asuntoluottoja heiltä ja myydäkseen ne edelleen sijoittajille jälkimarkkinoilla. Tämä tuskin oli “vapaita markkinoita”. Pikemminkin se oli olotila, jossa nämä valtion luomukset toimivat ilman alisteisuutta markkinoiden normaaleille sääntelyprosesseille eli voitolle, tappiolle ja riskien hallinnalle.

Vähäisempiä syyllisiä ovat Community Reinvestment Act ja muut luottokriteereihin vaikuttaneet syrjinnän ehkäisemistoimet (affirmative action) sekä spekulointia edistänyt hallituksen politiikka. Muiden taantumatekijöiden joukossa Woods mainitsee luottoluokituslaitokset, jotka muodostavat U.S. Securities and Exchange Commissionin suojeleman kartellin. Monet tarkkailijat ovat sivuuttaneet tämän näkökulman analyyseissään. Woodsia on syytä kiittää sen esille tuomisesta.

Suurin osa hänen syytöksistään lankeaa kuitenkin Fedille. Woods tarjoaa täydellisen analyysin Fedin roolista itävaltalaisen suhdannevaihteluteorian näkökulmasta. Hän selittää selkeästi säästöjen, aikapreferenssien ja korkojen vuorovaikutuksen vakaassa rahataloudessa osoittaakseen mitä tapahtuu, kun Fed puuttuu markkinoihin ekspansiivisella rahapolitiikallaan. Luku viisi jatkaa hyvällä keskustelulla suuren laman myyteistä.

Kaksi viimeistä lukua kertovat rahasta ja siitä, mitä nyt pitäisi tehdä. Molempien lukujen keskeinen väite on, että Federal Reserve System ja muut keskuspankkitoiminnan elementit ovat ongelmien todellinen lähde ja että meidän pitäisi harkita uudelleen tätä instituutiota. Lisäksi Woods kumoaa lukuisia kultaa ja muita hyödykerahastandardeja vastaan esitettyjä väitteitä. Nämä kaksi lukua ovat arvokkaita, vaikkakin olisi ollut toivottavaa, että Woods olisi tuonut julki sen, ettei hänen implisiittinen rahatalouden teoriansa, mukaan lukien hänen määritelmänsä inflaatiosta ja deflaatiosta ole ainoita itävaltalaisessa perinteessä. (Se pohjautuu rothbardilaiseen näkemykseen 100-prosenttisesta kassavarannosta raha- ja pankkijärjestelmässä.)

Vaikka Woods vihastuu muutamissa kohdissa tarpeettoman paljon, joka voi sammuttaa lukijoiden alttiuden tälle viestille, Meltdown on monin tavoin poikkeuksellinen saavutus. Hän on sulattanut monimutkaisen teorian, koko joukon lähihistoriaa ja nykyisyyttä sekä esittänyt yhden parhaista nykyisen taantuman analyyseistä. Kirja on loistava esimerkki itävaltalaisen taloustieteen ja vapaiden markkinoiden ajattelutavan käyttämisestä todellisen maailman analyysissä ja helposta lähestymistavasta tavalliselle lukijalle.

Kirja-arvostelu: Vaurauden loppu: Kuinka korkeammat verot tuhoavat talouden – jos annamme sen tapahtua

The End Of Prosperity

Teos: The End of Prosperity: How Higher Taxes Will Doom the Economy–
If We Let it Happen
Tekijät: Arthur B. Laffer, Stephen Moore, and Peter J. Tanous
Kustantaja: Threshold Editions
Sivumäärä: 352
ISBN-13: 978-1416592389
Tilaa Adlibrikseltä tai Akateemiselta tai Amazonilta.

Arvostelun kirjoitti: George C. Leef.

Jos Obaman hallitusta ja sen taloustietelijöitä on uskominen, niin valtiontalouden koko ja oma elintasomme eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. He haluavat ihmisten päinvastaisesti uskovan, että mitä suuremmaksi valtio kasvaa, sitä enemmän se voi “piristää” taloutta ja ratkaista kaikenlaisia oletettuja sosiaalisia ongelmia, kuten “edullisen” terveydenhuollon tarpeen. Heidän Liisan seikkailujen ihmemaailmassa valtio on hyvinvoinnin lähde.

Lukuisat kirjailijat, jotka ymmärtävät yksinkertaisia talouden käsitteitä, ovat päinvastaista mieltä – niukkuus asettaa kompromisseja. Mitä enemmän valtio kasvaa, sitä enemmän se kuluttaa ja ohjaa resursseja, jotka muussa tapauksessa olisivat jääneet yksityishenkilöiden, yritysten, ja muiden vapaaehtoisjärjestöjen käyttöön. Valtio ei ole vaurautta eikä se luo vaurautta. Kaikki mitä se voi tehdä, on siirtää vaurautta ja käyttää sitä politiikkojen valitsemilla tavoilla, riippumatta siitä, miten kuluttajat olisivat valinneet. Kun ymmärtää, että poliittisia valintoja hallitseva lyhyen aikavälin äänten kalastelu estää pitkän aikavälin tuottavuutta, niin huomaa, että mitä isommaksi valtio kasvaa, sitä vähemmän hyvinvointia ihmisille kertyy.

The End of Prosperity -kirjan kirjoittajat kuuluvat niiden kirjailijoiden joukkoon, jotka ymmärtävät tämän. He kannattavat tarjontapuolen teoriaa, jonka mukaan valtio tukahduttaa kannustimet ja tuottavuuden liian korkeilla veroilla. Ennen vuoden 2008 vaaleja julkaistussa kirjassa ennakoitiin selvästi Barack Obaman voitto ja keynesiläinen taloustieteen nousu (ajatus siitä, että mitä enemmän valtio tuhlaa, sitä enemmän talous vahvistuu). Kirja selittää miksi korkean verotuksen ja suuren valtion lähestymistapa saa aina talouden masennukseen. Laffer, Moore ja Tanous tarjoavat hyvän katsauksen useisiin edellisiin talouden vuosikymmeniin niille, jotka ovat liian nuoria tai huonomuistisia tietääkseen, että valtion koon ja hyvinvoinnin välillä on olemassa käänteinen suhde.

Tämä hyödyllinen katsaus historiaan ulottuu 1960-luvulle ja yhdistää talouden ylä- ja alamäet heidän nimeämiinsä “neljään hyvinvoinnin tappajaan”: kaupan protektionismiin, veronkorotuksiin ja moraalittomaan tuhlaukseen, talouden sääntelyyn ja rahapolitiikan virheisiin. Meillä oli näitä kaikkia suurina annoksina 1960-luvun lopulla ja koko 70-luvun, jolloin kansakuntaa kuritettiin Nixon-Ford -stagflaatiolla ja myöhemmin Carterin aikana matalan tuottavuuden ja korkean koron taloudellisella ahdingolla. Seuraavina Reaganin vuosina kohtasimme hieman vähemmän “Neljää hyvinvoinnin tappajaa” ja talous parani huomattavasti.

Kirjoittajat olisivat voineet selittää enemmän, miten nykyinen talouden romahdus (erityisesti asuntokupla) aiheutettiin poliittisilla virheillä, mutta ainakin he paljastavat poliittisten sisäpiiriläisten väitteet siitä, että talouskriisi olisi johtunut laissez-faire markkinoista. “Ikään kuin meillä oli joskus ollut sellaiset”, he kirjoittavat. He osoittavat Obaman talouspoliittisen ohjelman olevan tuhoisa sekoitus näistä hyvinvoinnin tappajista ja jos se menee läpi, joudumme kohtaamaan hyvinvoinnin lopun.

Tähän asti kaikki on hyvin, mutta kirjassa on vakava puutekin. Kuten useat tarjontapuolen leirin kannattajien kirjoitukset, tämäkin ylipainottaa veropolitiikkaa ja alipainottaa tarvetta vähentää julkisia menoja. Vieläkin pahempaa on se, että kirja toistuvasti mainitsee yhdeksi veronalennuksien suosimisen syyksi niiden kyvyn lisätä valtion tuloja. Valtion tulojen lisääntyminen tarkoittaa vain lisääntyviä menoja sotilaallisiin seikkailuihin, epäonnistuneeseen sosiaalipolitiikkaan ja tiettyjen etuoikeutettujen ryhmien tukiaisiin.

Kuten Milton Friedmanilla oli tapana huomauttaa, valtion todellinen rasite taloudelle mitataan menoissa eikä veroissa. Se hankkii menorahoituksensa tavalla tai toisella: verotuksella, lainaamalla tai painamalla. Ongelman ydin on, miten estää Leviathania tuhoamasta sitä, mitä yhteiskunnassa on jäljellä vapaudesta ja yksityistä omistusoikeuksista. Täten kirjoittajat menettivät mahdollisuutensa tuoda esiin näkökohdan, että liittovaltion budjetti on laitettava teho-dieetille.

Todellinen ongelma ei ole niinkään saada veropolitiikkaa oikeaksi, vaan vakuuttaa ihmiset siitä, että meidän pitäisi radikaalisti supistaa valtion budjettia. Jos tässä onnistutaan, silloin se miten valtio kerää verotuloja, ei ole enää kovin tärkeää.

Deregulaatio ja finanssikriisi

Yleisen uskomuksen mukaan sääntelyn purkaminen aiheutti finanssikriisin sallimalla liiallisen rahoitusinnovoinnin, riskinoton ja rahoituspelureiden ahneuden asuntolainavälittäjistä Wall Streetin pankkiireihin. Tämän uskomuksen mukainen parannusehdotus on sääntelyn lisääminen ja rahoitusjärjestelmän kontrollointi OTC -johdannaismarkkinoista aina asuntolainavälittäjiin ja johtajien palkitsemisiin.

Vaihtoehtoinen selitys väittää hallituksen aiheuttaneen kriisin omalla asuntopolitiikallaan saaden aikaan 25 miljoonaa subprime-lainaa ja muuta huonolaatuista asuntoluottoa, jotka muodostivat puolet kaikista Yhdysvaltain asuntoluotoista. Se väittää myös, ettei sääntelyn vähentäminen koskenut CDS -johdannaisia, joilla oli keskeinen osa kriisissä. Selityksen mukaan hallinnon sääntelyehdotus lepää myyttisellä perustalla.

Lisää aiheesta AEI:n artikkelissa: Deregulation and the Financial Crisis.

Lama ei koske byrokratiaa

Yli 100 000 dollaria vuodessa tienaavien osuus USAn liittovaltion työntekijöistä kasvoi 14 prosentista 19 prosenttiin raportoi USA Today. Raportoitu nousu tapahtui 18 ensimmäisen taantumakuukauden aikana. Samaan aikaan, kun miljoonat ihmiset menettivät työpaikkansa, monet liittovaltion työntekijät elävät leveämmin kuin koskaan aikaisemmin. Ne, jotka jo ansaitsivat keskimääräistä enemmän, myös kasvattivat tulojaan kaikkein eniten. Joulukuussa 2007 puolustusministeriössä oli 1 868 yli 150 000 dollaria ansaitsevaa siviilityöntekijää ja nyt heitä on 10 100. Vastaavasti liikenneministeriössä oli vain yksi yli 170.000 dollaria ansaitseva, mutta nyt heitä on jo 1 690.

Kirjoituksia liberalismin teorioista ja käytännöistä

Tampere University Press on julkaissut tänänään uuden julkaisusarjan Kirjoituksia liberalismin teorioista ja käytännöistä – Writings on Liberalism’s theories and practices:

Sarjassa julkaistaan ajankohtaisia, kansantajuisia ja lyhyitä esityksiä liberalismin filosofisesta ja teoreettisesta perustasta, arvoista ja periaatteista, saavutuksista ja sovellutuksista. Kirjoituksia sarja tarjoaa halukkaille mahdollisuuden kehittää liberalismia ja vastata siihen kohdistettuun kritiikkiin.

JOHDATUS SARJAAN KIRJOITUKSIA LIBERALISMIN TEORIOISTA JA KÄYTÄNNÖISTÄ
Risto Harisalo & Jani Rajaniemi

Kirjoituksia liberalismin teorioista ja käytännöistä –sarjassa julkaistaan ajankohtaisia, kansantajuisia ja lyhyitä esityksiä liberalismin filosofisesta ja teoreettisesta perustasta, arvoista ja periaatteista, saavutuksista ja sovellutuksista. Kirjoituksia sarja tarjoaa halukkaille mahdollisuuden kehittää liberalismia ja vastata siihen kohdistettuun kritiikkiin.

Kirjoituksia sarjan kantavana voimana on ajatus liberalismin saavutuksista yhteiskuntaelämän eri aloilla; sosiaalisuudessa, kulttuurissa ja taloudessa. Näistä yksi suurimmista on oikeusvaltio, jolle on tunnusomaista mm. demokratia, perustuslaillinen hallinto, julkisen toiminnan sitominen lakiin ja kansalaisten tasa-arvo lain edessä.

Liberalismi on puolustanut johdonmukaisesti ajatusta kansalaisyhteiskunnasta, jolle on tunnusomaista yksilön oikeus elää elämänsä haluamallaan tavalla ja rauhanomaisesti. Yksilöiden ainutlaatuisuus, vapaus ja ihmisarvo ovat kansalaisyhteiskunnan rakennuspuita. Taloudellinen ulottuvuus ei ole ainoa, vaan yksi monista yksilöä luonnehtivista ulottuvuuksista.

Liberalismi on vastustanut kaikkea väkivaltaa ja sotia. Se on ajanut johdonmukaisesti rauhaa valtioiden sisällä ja välillä, koska heikoimmat ja puolustuskyvyttömimmät kärsivät eniten vahvojen mieli- ja väkivallasta. Ihmiset toivovat saavansa elää elämänsä turvallisissa olosuhteissa ja rauhassa.

Liberalismi puolustaa markkinataloutta ja sitä ylläpitäviä instituutioita, joista keskeisimmät ovat yrittäjyys, yksityisomaisuus ja sitä tukevat omistusoikeudet, vapaa hintajärjestelmä ja valinnan vapaus. Nämä vaurautta mahdollistavat instituutiot edellyttävät jatkuvaa suojelua, huolenpitoa ja kehittämistä.

Huolimatta kiistattomista saavutuksistaan liberalismia kritisoidaan eniten yhteiskuntatieteen teorioista ja filosofioista. Liberalismi ansaitsee puolustajansa ja kehittäjänsä. Pysyäkseen elinvoimaisena sen on kyettävä jatkuvasti arvioimaan itseään ja säilyttämään rakentavat puhevälit kriitikoittensa kanssa. Liberalismi on paradoksaalisesti puolustanut vastustajiensa oikeutta olla eri mieltä. Ludwig von Mises kuvaa tätä ongelmaa seuraavasti:

Professori J. P. Hamilus Luxemburgista tilasi 28.10.1951 kopion Misesin vuonna 1927 julkaisemasta kirjasta Liberalismus sen julkaisseelta kustantajalta, joka oli jäänyt entisen DDR:n puolelle. Kustantaja ilmoitti 14.11.1951 päivätyllä kirjeellä Hamilukselle, että kirjasta ei ollut saatavilla enää yhtään kopiota, koska viranomaisten päätöksellä kirjan kaikki kopiot oli hävitetty. Kustantaja ei täsmentänyt olivatko viranomaiset olleet kansallissosialisteja, joita Mises pakeni Yhdysvaltoihin, vai Saksan Demokraattisen Tasavallan viranomaisia.

Kirjoituksia sarjassa käytetään käsitettä liberalismi, vaikka sitä kritisoidaan ja käytetään usein väärin. Koska liberalismi on käsitteenä klassinen ja arvokas, ei ole mitään syytä luopua siitä eikä keksiä sille vaihtoehtoista ilmaisua. Liberalismi on johdettu latinan sanasta liber, jolla on alkujaan viitattu vapauden filosofiaan. Kautta aikain ihmiset, jotka ovat eläneet pakon olosuhteissa, ovat aina janonneet vapautta.

Ludwig von Mises ilmaisi liberalismin perustavaa laatua olevan idean seuraa- vasti: Älyllisenä ja poliittisena liikkeenä liberalismi syrjäytti pakkoon perustavan talouden vapaalla yrittäjyydellä ja itsevaltaisen ja keskitetyn hallitusvallan perustuslailla ja demokratialla sekä edisti kaikkien vapautta erilaisista mielivallan ja orjuutuksen kahleista.

Liberalismi tarjoaa ideansa kaikille poliittisille puolueille. Se ei ole minkään yksittäisen puolueen eikä ryhmän puolella. Se ei tarjoa ihmisille maanpäällistä utopiaa, jonka vuoksi heidän olisi uhrauduttava. Se ei lupaa ihmisille onnellisuutta eikä tyytyväisyyttä, mutta se tarjoaa heille ne keinot, joiden avulla he voivat tyydyttää aineelliset tarpeensa.

Kapitalismi luo rauhaa

Avoin talous ja vapaat markkinat estävät aseellisia konflikteja sanoo poliittisen tieteen Professori Indra de Soysa Norjan tieteen ja teknologian yliopistosta (NTNU). Hän toimii tutkimusjohtajana sen globalisaatio-ohjelmassa.

De Soysan mukaan “kapitalismi luo rauhaa”. “Kun katsomme kaikkia niitä tekijöitä, jotka edesauttavat estämään konflikteja, niin taloudellinen vapaus on hyvin tärkeää, jopa suhteessa hyvään hallintotapaan, demokratiaan ja ihmisoikeuksiin.”

Globalisaation vaikutus

De Soysa on tutkinut yhdessä NTNUn ja Oslon Kansainvälisen rauhantutkimusinstituutin (International Peace Research Institute in Oslo, PRIO) kollegojensa kanssa perusteellisesti globalisaation vaikutuksia maiden sisäisiin konflikteihin.

“Lähtökohtanamme oli kysymys: Edistääkö globalisaatio rauhaa ja vaurautta, vai johtaako uusliberalismi kilpailuun kohti pohjaa heikentäen valtioita ja kärjistäen sosiaalisia konflikteja, kuten kriitikot väittävät?” de Soysa selventää.

Näkymätön käsi vai rautainen nyrkki?

De Soysa linkittää kysymyksen näkymätömästä kädestä vs. rautaisesta nyrkistä aina Adam Smithiin 18. vuosisadalle. Markkinoiden näkymätön käsi tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että jos ihmiset toimivat oman etunsa mukaan, niin se palvelee myös yhteistä hyvää. Karl Marx sen sijaan katsoi, että “markkinoiden näkymätön käsi” onkin rautainen nyrkki, joka johtaa hyväksikäyttöön ja luokkaeroihin ja niiden seurauksena kärjistää konflikteja.

Nykyinen keskustelu globalisaatiosta jakautuu pääosin noihin samoihin ideologisiin linjoihin, de Soysa sanoo. Hän kertoo tutkimuksellaan olevan empiirisen perustan, joka tarkoittaa tulosten perustuvan koviin faktoihin.

“Olen empiristi, en ideologi. Halusimme tutkia näitä suhteita empiirisin menetelmin”, hän sanoi.

Taloudellinen vapaus on tärkein tekijä

De Soysa ja hänen kollegansa keskittyivät PRIOn tietokantaan kattavasti taltioituihin, vuonna 1970 ja siitä eteenpäin tapahtuneisiin konflikteihin. Tutkijat vertasivat näitä tietoihin, jotka kuvaavat taloudellista vapautta, sekä useisiin muihin muuttujiin, jotka ovat relevantteja vähentämään tai lisäämään aseellisen konfliktin vaaraa.

“Tuloksemme ovat selvät ja kestävät: mitä korkeampi on taloudellisen vapauden taso, sitä pienempi on riski sisäisille konflikteille. Tutkimus osoittaa, että taloudellinen vapaus merkitsee enemmän kuin muut tekijät, kuten demokratia ja hyvä hallintotapa, kun kyse on aseellisen selkkauksen estämisestä, sanoo de Soysa.

Taloudellinen vapaus määritellään politiikkana, joka on investointiystävällistä, tukee vapaita markkinoita, antaa tehokkaan yksityisomaisuuden suojan, antaa yksille taloudellisen valinnanvapauden ja rajoittaa valtion väliintuloa.

Kun kapinointi kannattaa

De Soysa käyttää termiä “vaihtoehtoiskustannukset” selittämään vapaiden markkinoiden rauhaa rakentavaa vaikutusta. Aseellisen kapinan tai rikoksen voidaan yksiselitteisesti katsoa olevan parhaiten kannattava investointi silloin, kun vaihtoehdot ovat rajalliset.

“Suljettu talous, mm. valtion monopolit, pakottaa yrittäjät ahdinkoon. Siitä seuraa salakuljetusta, järjestäytynyttä rikollisuutta – tai aseellisia kapinoita. Kun valtio kontrolloi taloudellisia resursseja, kuten öljyrikkaissa valtiossa, taloudellista hyötyä on saanut myös valtiovallan haltuunottamisesta, jolloin konfliktin riski on kasvanut”, de Soysa sanoo.

“Kapinalla on hintalappu, kuten kaikkilla muillakin sijoituksilla. Täytyy vain hankkia aseita ja organisoida kapinallisryhmiä. Esimerkiksi Tamilitiikerit käyttivät 350 miljoonaa dollaria vuodessa aseiden ostoon” de Soysa sanoo viitaten kotimaahansa Sri Lankaan.

Avoimessa taloudessa saa todennäköisesti huomattavasti suuremman hyödyn sijoitamalla rahaa ja vaivaa markkinoille. Tällaisissa yhteiskunnissa on paljon pienempi riski “kapinallisen pääoman” kertymiselle.

“Katsokaa sisällissotia Afrikassa: Mitä olisi tapahtunut, jos Charles Taylor (sotapäällikkö ja Liberian entinen presidentti) olisi ansainnut enemmän investoimalla tuottavaan toimintaan kuin kapinaan?” De Soysa pohtii.

Miten voimme luoda rauhaa?

Norja markkinoi itseään rauhanomaisena kansakuntana, joka on ollut mukana pitkässä sarjassa yrityksiä ratkaista konflikteja ympäri maailmaa. De Soysa tiivistää tämän ponnistuksen “100 prosenttiseksi epäonnistumiseksi.”

“Tunnistamalla vapaan ja toimivan markkinatalouden olevan rauhan tae, seurauksena olisi sekä kehitysavun ja rauhan työtä”, hän sanoo.

“Perinteiset tuet eivät ole johtaneet rauhaan ja kehitykseen. Päinvastoin, tuki voi johtaa riippuvuuden talouteen, joka estää kannattavia investointeja. Jos haluamme edistää rauhaa ja kehitystä, olisi parempi auttaa rakentamaan toimivia markkinoita, jotka tekevät kannattavammaksi sijoittaa vaurautta tuottavaan toimintaan kuin aseellisisiin konflikteihin”, de Soysa sanoo.

Teksti on suomennettu NTNUn uutisesta “Capitalism creates peace” (NTNU:n luvalla), joka on huomioitu myös Tiede -lehden numerossa 13/2009.

Jim Cox: Ytimekäs opas talouteen

[REMIX]

Ytimekäs opas talouteen

Teos: Ytimekäs opas talouteen
Tekijä: Jim Cox
Kustantaja: Lumo Kustannus
Julkaisuajankohta: Joulukuu 2009
Pehmeät kannet, nidottu
Pokkari, 148 sivua, mustavalk.

…jalo saavutus esittää näin lyhyesti niin monia keskeisiä käsitteitä.

– Nobel-palkittu taloustieteilijä Milton Friedman

Jim Cox: Ytimekäs opas talouteen

Mikä aiheuttaa suhdannevaihtelut?
Mitä on kapitalismi ja onko kapitalisti tarpeellinen?
Mitä ovat hintasäännöstelyn, toimilupien ja monopolien seuraukset?
Mikä ero on valtion ja yksityisten tarjoamilla palveluilla?
Mikä on ammattiliittojen rooli hyvinvoinnissa?
Mikä olikaan Marxin työn arvoteoria?

Jim Coxin erinomainen viiteopas tarjoaa lyhyet ja ytimekkäät vastaukset näihin ja moniin muihin kysymyksiin. Kirja sisältää 37 eri talouden aihealuetta ja käsittelee niitä selkeästi ja paikoin humoristisesti yksinkertaisin esimerkein.

Cox esittelee talouden eri käsitteitä ja rooleja yrittäjyydestä, mainostajista, keinottelijoista ja sankarillisista sisäpiirikauppiaista aina rahaan, inflaatioon, suureen lamaan, protektionismiin, kilpailulainsäädäntöön ja vähimmäispalkkoihin saakka. Kirja tuo esiin monia yleisessä keskustelussa ja politiikassa esiintyviä virhekäsityksiä ja väärinymmärryksiä ja osoittaa, kuinka useilla näistä on vakavat seuraukset yksilöille ja yhteiskunnan hyvinvoinnille. Ytimekäs opas talouteen on saanut kiitosta niin opiskelijoiden kuin taloustieteen ammattilaistenkin parissa. Selkeän ilmaisunsa ansiosta se on korvaamaton kaikille talouden peruskäsitteistä kiinnostuneille.

[/REMIX]

Murray N. Rothbard: Mitä valtio on tehnyt rahallemme?

[REMIX]

MItä valtio on tehnyt rahallemme?

Teos: Mitä valtio on tehnyt rahallemme?
Tekijä: Murray N. Rothbard
Kustantaja: Lumo Kustannus
Julkaisuajankohta: Joulukuu 2009
Pehmeät kannet, nidottu
Pokkari, 125 sivua, mustavalk.

Murray N. Rothbard avasi silmäni vakaan rahan tärkeydelle ja valtioiden traagisille intresseille manipuloida ja korruptoida sitä kautta historian. Seuraukset ovat olleet surullisia jokaisessa maassa. En ole nähnyt sitten ensi kerran Rothbardin löydettyäni yhtä selkeää ja periaatteellista analyysiä rahan luonteesta.

– Professori ja kirjailija Ken Schoolland

Murray N. Rothbard: Mitä valtio on tehnyt rahallemme?

Kuten talouspolitiikan professori Jesús Huerta de Soto hienosti esipuheessaan tuo esiin, raha asettaa nykyiselle taloustieteelle ja -politiikalle suurimmat haasteet nykypäivänä. Vaikka raha on yhteiskunnallisen toimintamme perusta ja elinehto, teoreettisesti ja käytännössä ymmärryksemme siitä on hyvin vajavaista. Tämä on erittäin vaarallinen ja valitettava asiantila. Vaihdannan välineen manipuloinnilla ja väärinkäytöllä on moninaiset suorat ja heijastevaikutukset kaikille elämän osa-alueille yhteiskunnassa.

Murray N. Rothbardin Mitä valtio on tehnyt rahallemme? on erittäin vaikutusvaltainen teos, joka voidaan pitää myös taloustieteen klassikkona. Se on selkeä esitys rahan historiasta yhdistettynä talousteoriaan ja faktoihin tavalla, joka saa lukijan pitämään rahaan liittyviä asioita jännittävinä ja mielenkiintoisina. Rothbardin teos ei pelkästään tuo vastauksia moniin perusasioihin, vaan myös selventää 1900-luvun moninaisen ja sekasortoisen kansainvälisen politiikan ja rahatalouden motiiveja ja seurauksia. Mitä valtio on tehnyt rahallemme? on harvinaisuus taloustieteen kirjallisuudessa. Se kertoo asiat suoraan ja tavalla, joita jokainen voi ja joita jokaisen tulisi tietää rahasta ja rahataloudesta. Ludwig von Mises kirjoitti aikanaan: ” Taloustieto on välttämätön osa ihmiskunnan sivilisaation rakennetta; se on perusta jolle nykyaikainen teollistuminen ja kaikki viime vuosisatojen moraaliset, älylliset, tiedolliset… saavutukset on rakennettu”. Tavallaan on aika pelottavaa kuinka vähän tiedämme rahasta ja silti olemme hyvin paljon siitä riippuvaisia päivittäisessä kanssakäymisessämme. Viimeaikaiset luotto- ja rahoituskriisit ovat osoittaneet selkeästi, että kaikki ei ole hyvin rahapolitiikan osa-alueella. Juuri näihin olennaisiin peruskysymyksiin Rothbard pureutuu ja tuo selkeyttä ja historiallista perspektiiviä, joka auttaa näkemään mitä tulevaisuudelta on odotettavissa.

Talouspolitiikan professori Jesús Huerta de Soton kirjoittama teoksen esipuhe luettavissa myös sivuillamme.

[/REMIX]