Demokratian tuolla puolen – Esipuhe

Frank Karsten

Esipuheen kirjoittaja Frank Karsten on Hollannin Mises Instituutin puheenjohtaja ja toinen Demokratian tuolla puolen (Beyond Democracy) -kirjan kirjoittajista.

Kirjassamme esitetty voimakas demokratian arvostelu saattaa vaikuttaa kohtuuttomalta tai jopa järjettömältä. Kommunismin kaatumisen jälkeen demokratiaa ylistettiin ainoana oikeana vaihtoehtona. Sorretut ihmiset kaikkialla maailmassa kaipaavat enemmän vapautta ja demokratiaa, joten kuka uskaltaa puhua sitä vastaan?

Vaikka arvostelemmekin vahvasti demokratiaa, ei ole syytä loukkaantua tai pelästyä. Emme halua viedä demokratiaa pois ihmisiltä, sillä ihmisten tulisi olla vapaita elämään missä tahansa poliittisessa järjestelmässä he haluavatkin. Emme myöskään väitä, että demokratia olisi pahempi tai parempi kuin diktatuuri tai, että kirjassa kuvatut ongelmat kuuluisivat yksinomaan demokratiaan.

Selitämme parlamentaarisen demokratian luontaiset ongelmat ja kuvaamme mikseivät tämän suuresti ylistetyn poliittisen järjestelmän periaatteet ja dynamiikka johda toivottuihin tuloksiin. Näemme nyt kriisejä syntyvän monissa demokraattisissa maissa, selvimmin Yhdysvalloissa, Kreikassa ja Espanjassa. Näitä ongelmia ei koskaan yhdistetä demokraattisen järjestelmän ominaisuuksiin, vaan vapaisiin markkinoihin, demokratian puutteeseen, ahneisiin pankkiireihin tai petollisiin poliitikkoihin.

Jokainen vitsi on pieni vallankumous. George Orwell

Kuten useimmat ihmiset, minäkin uskoin parlamentaariseen demokratiaan. Mutta se oli viisitoista vuotta sitten. Tiesin demokratiasta hyvin vähän, mutta vakaumukseni oli silti hyvin voimakas. Kuten kaikille meistä, minullekin kerrottiin koulutusjärjestelmän, median ja poliitikkojen toimesta, että demokratia oli jotain, jota tulisi vaalia ja lisätä, ja ettei sille olisi varteenotettavaa vaihtoehtoa. Mutta tutkittuani ja harkittuani sitä, olen tullut aivan toisenlaiseen lopputulokseen.

Monet ihmiset uskovat edelleenkin demokratian olevan yhtä kuin vapaus. Ja monet vapautta rakastavat yksilöt uskovat edelleenkin, että oikea tie suurempaan vapauteen kulkee demokraattisen prosessin kautta. Monet demokratiaa kritisoivat ovat vakuuttuneita siitä, että sitä täytyy korjata, mutta he eivät löydä mitään ongelmaa demokratian perusteista itsestään. Kirjamme osoittaa vääräksi nämä uskomukset. Demokratia on vapauden vastakohta – lähes luonnostaan ​demokraattinen prosessi pyrkii kohti pienempää vapautta suuremman sijasta – eikä demokratia ole korjattavissa. Demokratia on kollektivistinen järjestelmä, joka on luonnostaan viallinen, kuten sosialismikin.

Nämä toisinajattelijoiden ajatukset ovat melko ainutlaatuisia, jopa koko maailman mittakaavassa. Hans-Hermann Hoppe on kirjoittanut akateemisen kirjan nimeltään Democracy: The God That Failed. Tämän lisäksi vain muutamia artikkeleita on kirjoitettu tästä aiheesta. Mutta kuten tiedämme, demokratiasta ei ole kirjoitettu helppolukuisia, jäsenneltyjä ja ytimekkäitä kirjoja, jotka osoittavat se luontaiset heikkoudet ja dynamiikan vapautta rakastavien libertaarien näkökulmasta. Kirjamme on tällainen ja se on tarkoitettu tavalliselle ihmiselle. Se ei olisi voinut tulla parempaan aikaan; nyt kun monet demokratiat kamppailevat sosiaalisten ja taloudellisten ongelmien kanssa, ja ihmiset etsivät selityksiä ja ratkaisuja niihin.

Ratkaisu, jota demokraattiset poliitikkonne kerta toisensa jälkeen ehdottavat, on antaa heille lisää rahaa ja valtaa huolimatta siitä, kuinka usein he ovat aikaisemmin epäonnistuneet.

Olet mahdollisesti pettynyt poliitikkoihinne ja toivot parempia tilalle. Tämä kirja selittää sen, miksi sinun ei tule syyttää heitä, vaan demokraattista järjestelmää itseään. Poliitikkojen vakavasti ottamisen sijaan on parempi pilkata heitä. Se heikentää heidän legitimiteettiänsä ja valtaansa. Tiedät, että demokraattinen järjestelmä suosii automaattisesti poliitikkoja, jotka lupaavat enemmän kuin pystyvät antamaan. Tämä on seurausta siitä, että poliitikot, jotka lupaavat eniten, tulevat valituksi. Joten miksi syyttäisit heitä? Koska demokraattiset poliitikot tietävät olevansa vallassa vain tilapäisesti, he tuhlaavat, yliverottavat ja ylilainaavat tietäen, että heidän seuraajansa (tai pikemminkin tulevat sukupolvet) joutuvat maksamaan laskun. Sitä paitsi, he tuhlaavat joka tapauksessa toisten ihmisten rahoja. Joten miksi odottaa muuta? Käyttäytyisitkö itse paremmin eduskunnassa? Epäilen sitä.

Kymmenen vuotta sitten olin usein pettynyt ja turhautunut politiikkaan. Kuvittelin, että minun pitäisi tulla poliittisesti aktiiviseksi voidakseni muuttaa asioita parempaan suuntaan. Nyt olen huomannut, että minun ei tarvitse tehdä muuta, kuin paljastaa demokraattisen järjestelmän puutteet, pilkata poliitikkoja ja olla odottamatta mitään hyvää heistä.

Kuuluisa kirjailija George Orwell sanoi kerran, että “Jokainen vitsi on pieni vallankumous.” Huumorin on todellakin sanottu olevan osaltaan vastuussa neuvostokommunismin kaatumisesta. Se paljastaa poliittisia mielettömyyksiä ja alentaa poliitikkojen statusarvoa. Joten naura makeasti poliitikoille; se on paljon terveellisempää, kuin turhautuminen. He ovat keisareita ilman vaatteita: heidän lupauksensa ovat vääriä ja heidän ratkaisunsa eivät toimi. Kuten edellä sanoin, poliitikkojenne kerta toisensa jälkeen ehdottamat ratkaisut vaativat antamaan heille yhä enemmän rahaa ja valtaa, huolimatta siitä, kuinka usein he ovat aikaisemmin epäonnistuneet.

Kirjoittamalla demokratiasta olen saanut mielenrauhaani lisääviä oivalluksia. Politiikka ja poliitikot eivät enää turhauta minua. Jaan ajatuksiani tässä kirjassa siinä toivossa, että niillä on sama vaikutus sinuunkin.

Rosvoparonit, politiikka ja markkinatalous

Risto Harisalo on Tampereen yliopiston hallintotieteen professori.

Markku Kuisma on kirjoittanut kirjan Rosvoparonien paluu, jossa yrittäjiä luonnehditaan rosvoparoneiksi. Väite rosvoparoneista on mielenkiintoinen ja usein kuultu. Siksi keskustelua aiheesta on syytä jatkaa.

Rosvoparonin arvon voi ansaita, kun ottaa luvatta tai vastoin toisen tahtoa hänen omaisuuttaan. On kyseenalaista voiko tässä mielessä huomattavan hyvin menestyneitä yrittäjiä kuten esimerkiksi John Rockefelleriä, Cornelius Vanderbiltiä, Pierpont Morgania jne. kutsua rosvoparoneiksi.

Yrittäjät ovat meillä ja muualla aloittaneet liiketoimintansa omilla ideoillaan ja ahkeruudellaan. He eivät ole pakottaneet ketään tekemään työtä puolestaan. He ovat hankkineet tarvitsemansa raaka-aineet maksamalla niistä vaaditut summat. He eivät ole pakottaneet ketään ostamaan tuotteitaan. Kaikki tämä on tapahtunut avoimesti kulloinkin voimassa olleiden sääntöjen mukaan.

Kuluttajat ovat luoneet heille heidän varallisuutensa omaa etuaan palvelevilla vapaaehtoisilla valinnoilla. Tämä asia on syytä pitää mielessä. Esimerkiksi Alcoalla oli Yhdysvalloissa ylivoimainen asema alumiinin tuottajana vuosina 1888-1940. Se pystyi kuitenkin vuodesta toiseen myymään tuotteensa niin edullisesti, että kukaan ei kyennyt kilpailemaan sen kanssa. Tuona aikana yritys laski alumiinin paunahinnan 8 dollarista 20 senttiin. Lisäksi yritys toi markkinoille satoja uusia tuotteita.

Alcoa on yksi monista yrityksistä, jotka ovat menestyneet palvelemalla kuluttajia. Tästä huolimatta niitä kutsutaan säälimättömiksi monopoleiksi ja niiden omistajia rosvoparoneiksi.

Ovatko esimerkiksi suomalaiset pankinjohtajat sitten rosvoparoneita? He ovat, jos he pystyvät lainsäädäntöön vedoten pakottamaan kuluttajat käyttämään palveluitaan heidän määräämillään hinnoilla ja estämään uusien kilpailijoiden tulon markkinoille. Jos heillä ei ole tällaista valtaa, heidän on lunastettava menestyksensä avoimien markkinoiden pelisääntöjen mukaan eikä heitä siksi voi kutsua rosvoparoneiksi.

Ajatus, että ahneus tekee ihmisistä rosvoparoneita, koskee luonnollisesti kaikkia ihmisiä, ei pelkästään yrittäjiä. Jokainen, joka tuntee edes jonkin verran ihmismielen monimutkaisuutta ja arvaamattomuutta, on huolissaan ahneuden sokaisevista vaikutuksista.

On kuitenkin virhe tulkita oman edun mukainen toiminta automaattisesti ahneudeksi ja yleisen edun vastaiseksi, jopa rikolliseksi. Tämä kritiikki on suunnattu valitettavan usein erityisesti liberaaleihin.

Olisi kuitenkin todella outoa, jos vain liberaalit olisivat ahneita. Yhtä outoa on kuulla väitteitä, että vain politiikan avulla on mahdollista rajoittaa rosvoparonien ahneutta ja luoda edellytykset yleiselle hyvinvoinnille.

Tällaisten väitteiden esittäjät unohtavat, että ahneus kukoistaa erityisesti politiikassa eikä markkinataloudessa. Kun esimerkiksi omistusoikeuksia vähätellään ja omistamista rajoitetaan, avataan tietä rajoittamattomalle ahneudelle, joka ei kanavoi yksilöiden valintoja yleiseksi eduksi toisin kuin markkinataloudessa.

Kirja-arvostelu: Meltdown

Meltdown

Teos: Meltdown: A Free-Market Look at Why the Stock Market Collapsed,
the Economy Tanked, and Government Bailouts Will Make Things Worse
Tekijä: Thomas E. Woods Jr.
Kustantaja: Regnery Publishing
Sivumäärä: 194
ISBN-13: 978-1596985872
Tilaa Adlibrikseltä tai Amazonilta

Arvostelun kirjoitti: Steven Horwitz

Thomas Woodsin Meltdown on kirjoittamisen ja julkaisemisen ihme. Saapuessaan hyllyihin helmikuussa se tarjosi täydellisen analyysin nykyisen taantuman syistä sekä kriittisen arvioinnin päättäjien tekemistä virheistä ja siitä, että he toistavat niitä uudestaan vastauksena taloudelliseen taantumaan.

Ihme on se nopeus, jolla Woods kokosi lähes 200-sivuisen kirjan ja jolla Regnery sai sen markkinoille. Näissä olosuhteissa toimitetulta kirjalta voisi olettaa puuttuvan kattavuutta tai syvällistä analyysia, mutta näin ei ole. Itse asiassa muutamista pienistä virheistä huolimatta Meltdown on paras saatavilla oleva kaiken kattava analyysi lamasta. Tämä tekee siitä oikean kirjan annettavaksi kelle tahansa, joka haluaa ymmärtää miten valtion markkinoihin puuttuminen aiheutti tämän tilanteen ja miten itävaltalainen taloustiede voi selittää syyt ja ongelmat ja ehdottaa ratkaisut niihin.

Ensimmäinen luku tarjoaa yleiskatsauksen romahduksen tapahtumiin sekä valtamedian analyyseihin niistä. Analyysit keskittyvät enimmäkseen syyttämään “vapaita markkinoita” ja “sääntelemätöntä” / “laissez-faire” -kapitalismia. Tuskin yksikään niistä kyseenalaisti tällaisten syyttävien arvioiden järkevyyttä. Tämä luku tiedostaa myös “elefantin olohuoneessa” eli Federal Reserve System:sin. Woods toteaa oikeutetusti, että lähes kaikki lamaa koskeva kommentointi on sivuuttanut todellisen keskustelun keskuspankin roolista “Boom and Bust” -syklin synnyttäjänä.

Toinen luku tarjoaa selkeät todisteet siitä, että valtio on romahduksen aiheuttaja. Woods nimeää kuusi “syyllistä”. Ensimmäiset ovat Fannie Mae ja Freddie Mac, asuntoluottomarkkinoita hallitsevat valtion tukemat yritykset. Pitkälti riippumattomina voitoista ja tappiosta sekä kykenevinä “luomaan markkinoita” tavalla, joka ei ole mahdollista yksityisille yrityksille, Fannie ja Freddie loivat epäsuorasti valtion takaamat markkinat asuntoluotoille ja asuntoluottoihin perustuville arvopapereille. Tämä kannusti asuntoluotottajia myöntämään uusia riskipitoisia asuntolainoja tietäen Fannien ja Freddien voivan käyttää erityistä luottopiikkiä Yhdysvaltain valtiovarainministeriössä (U.S. Treasury) ostaakseen näitä asuntoluottoja heiltä ja myydäkseen ne edelleen sijoittajille jälkimarkkinoilla. Tämä tuskin oli “vapaita markkinoita”. Pikemminkin se oli olotila, jossa nämä valtion luomukset toimivat ilman alisteisuutta markkinoiden normaaleille sääntelyprosesseille eli voitolle, tappiolle ja riskien hallinnalle.

Vähäisempiä syyllisiä ovat Community Reinvestment Act ja muut luottokriteereihin vaikuttaneet syrjinnän ehkäisemistoimet (affirmative action) sekä spekulointia edistänyt hallituksen politiikka. Muiden taantumatekijöiden joukossa Woods mainitsee luottoluokituslaitokset, jotka muodostavat U.S. Securities and Exchange Commissionin suojeleman kartellin. Monet tarkkailijat ovat sivuuttaneet tämän näkökulman analyyseissään. Woodsia on syytä kiittää sen esille tuomisesta.

Suurin osa hänen syytöksistään lankeaa kuitenkin Fedille. Woods tarjoaa täydellisen analyysin Fedin roolista itävaltalaisen suhdannevaihteluteorian näkökulmasta. Hän selittää selkeästi säästöjen, aikapreferenssien ja korkojen vuorovaikutuksen vakaassa rahataloudessa osoittaakseen mitä tapahtuu, kun Fed puuttuu markkinoihin ekspansiivisella rahapolitiikallaan. Luku viisi jatkaa hyvällä keskustelulla suuren laman myyteistä.

Kaksi viimeistä lukua kertovat rahasta ja siitä, mitä nyt pitäisi tehdä. Molempien lukujen keskeinen väite on, että Federal Reserve System ja muut keskuspankkitoiminnan elementit ovat ongelmien todellinen lähde ja että meidän pitäisi harkita uudelleen tätä instituutiota. Lisäksi Woods kumoaa lukuisia kultaa ja muita hyödykerahastandardeja vastaan esitettyjä väitteitä. Nämä kaksi lukua ovat arvokkaita, vaikkakin olisi ollut toivottavaa, että Woods olisi tuonut julki sen, ettei hänen implisiittinen rahatalouden teoriansa, mukaan lukien hänen määritelmänsä inflaatiosta ja deflaatiosta ole ainoita itävaltalaisessa perinteessä. (Se pohjautuu rothbardilaiseen näkemykseen 100-prosenttisesta kassavarannosta raha- ja pankkijärjestelmässä.)

Vaikka Woods vihastuu muutamissa kohdissa tarpeettoman paljon, joka voi sammuttaa lukijoiden alttiuden tälle viestille, Meltdown on monin tavoin poikkeuksellinen saavutus. Hän on sulattanut monimutkaisen teorian, koko joukon lähihistoriaa ja nykyisyyttä sekä esittänyt yhden parhaista nykyisen taantuman analyyseistä. Kirja on loistava esimerkki itävaltalaisen taloustieteen ja vapaiden markkinoiden ajattelutavan käyttämisestä todellisen maailman analyysissä ja helposta lähestymistavasta tavalliselle lukijalle.

Kirja-arvostelu: Vaurauden loppu: Kuinka korkeammat verot tuhoavat talouden – jos annamme sen tapahtua

The End Of Prosperity

Teos: The End of Prosperity: How Higher Taxes Will Doom the Economy–
If We Let it Happen
Tekijät: Arthur B. Laffer, Stephen Moore, and Peter J. Tanous
Kustantaja: Threshold Editions
Sivumäärä: 352
ISBN-13: 978-1416592389
Tilaa Adlibrikseltä tai Akateemiselta tai Amazonilta.

Arvostelun kirjoitti: George C. Leef.

Jos Obaman hallitusta ja sen taloustietelijöitä on uskominen, niin valtiontalouden koko ja oma elintasomme eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. He haluavat ihmisten päinvastaisesti uskovan, että mitä suuremmaksi valtio kasvaa, sitä enemmän se voi “piristää” taloutta ja ratkaista kaikenlaisia oletettuja sosiaalisia ongelmia, kuten “edullisen” terveydenhuollon tarpeen. Heidän Liisan seikkailujen ihmemaailmassa valtio on hyvinvoinnin lähde.

Lukuisat kirjailijat, jotka ymmärtävät yksinkertaisia talouden käsitteitä, ovat päinvastaista mieltä – niukkuus asettaa kompromisseja. Mitä enemmän valtio kasvaa, sitä enemmän se kuluttaa ja ohjaa resursseja, jotka muussa tapauksessa olisivat jääneet yksityishenkilöiden, yritysten, ja muiden vapaaehtoisjärjestöjen käyttöön. Valtio ei ole vaurautta eikä se luo vaurautta. Kaikki mitä se voi tehdä, on siirtää vaurautta ja käyttää sitä politiikkojen valitsemilla tavoilla, riippumatta siitä, miten kuluttajat olisivat valinneet. Kun ymmärtää, että poliittisia valintoja hallitseva lyhyen aikavälin äänten kalastelu estää pitkän aikavälin tuottavuutta, niin huomaa, että mitä isommaksi valtio kasvaa, sitä vähemmän hyvinvointia ihmisille kertyy.

The End of Prosperity -kirjan kirjoittajat kuuluvat niiden kirjailijoiden joukkoon, jotka ymmärtävät tämän. He kannattavat tarjontapuolen teoriaa, jonka mukaan valtio tukahduttaa kannustimet ja tuottavuuden liian korkeilla veroilla. Ennen vuoden 2008 vaaleja julkaistussa kirjassa ennakoitiin selvästi Barack Obaman voitto ja keynesiläinen taloustieteen nousu (ajatus siitä, että mitä enemmän valtio tuhlaa, sitä enemmän talous vahvistuu). Kirja selittää miksi korkean verotuksen ja suuren valtion lähestymistapa saa aina talouden masennukseen. Laffer, Moore ja Tanous tarjoavat hyvän katsauksen useisiin edellisiin talouden vuosikymmeniin niille, jotka ovat liian nuoria tai huonomuistisia tietääkseen, että valtion koon ja hyvinvoinnin välillä on olemassa käänteinen suhde.

Tämä hyödyllinen katsaus historiaan ulottuu 1960-luvulle ja yhdistää talouden ylä- ja alamäet heidän nimeämiinsä “neljään hyvinvoinnin tappajaan”: kaupan protektionismiin, veronkorotuksiin ja moraalittomaan tuhlaukseen, talouden sääntelyyn ja rahapolitiikan virheisiin. Meillä oli näitä kaikkia suurina annoksina 1960-luvun lopulla ja koko 70-luvun, jolloin kansakuntaa kuritettiin Nixon-Ford -stagflaatiolla ja myöhemmin Carterin aikana matalan tuottavuuden ja korkean koron taloudellisella ahdingolla. Seuraavina Reaganin vuosina kohtasimme hieman vähemmän “Neljää hyvinvoinnin tappajaa” ja talous parani huomattavasti.

Kirjoittajat olisivat voineet selittää enemmän, miten nykyinen talouden romahdus (erityisesti asuntokupla) aiheutettiin poliittisilla virheillä, mutta ainakin he paljastavat poliittisten sisäpiiriläisten väitteet siitä, että talouskriisi olisi johtunut laissez-faire markkinoista. “Ikään kuin meillä oli joskus ollut sellaiset”, he kirjoittavat. He osoittavat Obaman talouspoliittisen ohjelman olevan tuhoisa sekoitus näistä hyvinvoinnin tappajista ja jos se menee läpi, joudumme kohtaamaan hyvinvoinnin lopun.

Tähän asti kaikki on hyvin, mutta kirjassa on vakava puutekin. Kuten useat tarjontapuolen leirin kannattajien kirjoitukset, tämäkin ylipainottaa veropolitiikkaa ja alipainottaa tarvetta vähentää julkisia menoja. Vieläkin pahempaa on se, että kirja toistuvasti mainitsee yhdeksi veronalennuksien suosimisen syyksi niiden kyvyn lisätä valtion tuloja. Valtion tulojen lisääntyminen tarkoittaa vain lisääntyviä menoja sotilaallisiin seikkailuihin, epäonnistuneeseen sosiaalipolitiikkaan ja tiettyjen etuoikeutettujen ryhmien tukiaisiin.

Kuten Milton Friedmanilla oli tapana huomauttaa, valtion todellinen rasite taloudelle mitataan menoissa eikä veroissa. Se hankkii menorahoituksensa tavalla tai toisella: verotuksella, lainaamalla tai painamalla. Ongelman ydin on, miten estää Leviathania tuhoamasta sitä, mitä yhteiskunnassa on jäljellä vapaudesta ja yksityistä omistusoikeuksista. Täten kirjoittajat menettivät mahdollisuutensa tuoda esiin näkökohdan, että liittovaltion budjetti on laitettava teho-dieetille.

Todellinen ongelma ei ole niinkään saada veropolitiikkaa oikeaksi, vaan vakuuttaa ihmiset siitä, että meidän pitäisi radikaalisti supistaa valtion budjettia. Jos tässä onnistutaan, silloin se miten valtio kerää verotuloja, ei ole enää kovin tärkeää.

Jim Cox: Ytimekäs opas talouteen

[REMIX]

Ytimekäs opas talouteen

Teos: Ytimekäs opas talouteen
Tekijä: Jim Cox
Kustantaja: Lumo Kustannus
Julkaisuajankohta: Joulukuu 2009
Pehmeät kannet, nidottu
Pokkari, 148 sivua, mustavalk.

…jalo saavutus esittää näin lyhyesti niin monia keskeisiä käsitteitä.

– Nobel-palkittu taloustieteilijä Milton Friedman

Jim Cox: Ytimekäs opas talouteen

Mikä aiheuttaa suhdannevaihtelut?
Mitä on kapitalismi ja onko kapitalisti tarpeellinen?
Mitä ovat hintasäännöstelyn, toimilupien ja monopolien seuraukset?
Mikä ero on valtion ja yksityisten tarjoamilla palveluilla?
Mikä on ammattiliittojen rooli hyvinvoinnissa?
Mikä olikaan Marxin työn arvoteoria?

Jim Coxin erinomainen viiteopas tarjoaa lyhyet ja ytimekkäät vastaukset näihin ja moniin muihin kysymyksiin. Kirja sisältää 37 eri talouden aihealuetta ja käsittelee niitä selkeästi ja paikoin humoristisesti yksinkertaisin esimerkein.

Cox esittelee talouden eri käsitteitä ja rooleja yrittäjyydestä, mainostajista, keinottelijoista ja sankarillisista sisäpiirikauppiaista aina rahaan, inflaatioon, suureen lamaan, protektionismiin, kilpailulainsäädäntöön ja vähimmäispalkkoihin saakka. Kirja tuo esiin monia yleisessä keskustelussa ja politiikassa esiintyviä virhekäsityksiä ja väärinymmärryksiä ja osoittaa, kuinka useilla näistä on vakavat seuraukset yksilöille ja yhteiskunnan hyvinvoinnille. Ytimekäs opas talouteen on saanut kiitosta niin opiskelijoiden kuin taloustieteen ammattilaistenkin parissa. Selkeän ilmaisunsa ansiosta se on korvaamaton kaikille talouden peruskäsitteistä kiinnostuneille.

[/REMIX]

Murray N. Rothbard: Mitä valtio on tehnyt rahallemme?

[REMIX]

MItä valtio on tehnyt rahallemme?

Teos: Mitä valtio on tehnyt rahallemme?
Tekijä: Murray N. Rothbard
Kustantaja: Lumo Kustannus
Julkaisuajankohta: Joulukuu 2009
Pehmeät kannet, nidottu
Pokkari, 125 sivua, mustavalk.

Murray N. Rothbard avasi silmäni vakaan rahan tärkeydelle ja valtioiden traagisille intresseille manipuloida ja korruptoida sitä kautta historian. Seuraukset ovat olleet surullisia jokaisessa maassa. En ole nähnyt sitten ensi kerran Rothbardin löydettyäni yhtä selkeää ja periaatteellista analyysiä rahan luonteesta.

– Professori ja kirjailija Ken Schoolland

Murray N. Rothbard: Mitä valtio on tehnyt rahallemme?

Kuten talouspolitiikan professori Jesús Huerta de Soto hienosti esipuheessaan tuo esiin, raha asettaa nykyiselle taloustieteelle ja -politiikalle suurimmat haasteet nykypäivänä. Vaikka raha on yhteiskunnallisen toimintamme perusta ja elinehto, teoreettisesti ja käytännössä ymmärryksemme siitä on hyvin vajavaista. Tämä on erittäin vaarallinen ja valitettava asiantila. Vaihdannan välineen manipuloinnilla ja väärinkäytöllä on moninaiset suorat ja heijastevaikutukset kaikille elämän osa-alueille yhteiskunnassa.

Murray N. Rothbardin Mitä valtio on tehnyt rahallemme? on erittäin vaikutusvaltainen teos, joka voidaan pitää myös taloustieteen klassikkona. Se on selkeä esitys rahan historiasta yhdistettynä talousteoriaan ja faktoihin tavalla, joka saa lukijan pitämään rahaan liittyviä asioita jännittävinä ja mielenkiintoisina. Rothbardin teos ei pelkästään tuo vastauksia moniin perusasioihin, vaan myös selventää 1900-luvun moninaisen ja sekasortoisen kansainvälisen politiikan ja rahatalouden motiiveja ja seurauksia. Mitä valtio on tehnyt rahallemme? on harvinaisuus taloustieteen kirjallisuudessa. Se kertoo asiat suoraan ja tavalla, joita jokainen voi ja joita jokaisen tulisi tietää rahasta ja rahataloudesta. Ludwig von Mises kirjoitti aikanaan: ” Taloustieto on välttämätön osa ihmiskunnan sivilisaation rakennetta; se on perusta jolle nykyaikainen teollistuminen ja kaikki viime vuosisatojen moraaliset, älylliset, tiedolliset… saavutukset on rakennettu”. Tavallaan on aika pelottavaa kuinka vähän tiedämme rahasta ja silti olemme hyvin paljon siitä riippuvaisia päivittäisessä kanssakäymisessämme. Viimeaikaiset luotto- ja rahoituskriisit ovat osoittaneet selkeästi, että kaikki ei ole hyvin rahapolitiikan osa-alueella. Juuri näihin olennaisiin peruskysymyksiin Rothbard pureutuu ja tuo selkeyttä ja historiallista perspektiiviä, joka auttaa näkemään mitä tulevaisuudelta on odotettavissa.

Talouspolitiikan professori Jesús Huerta de Soton kirjoittama teoksen esipuhe luettavissa myös sivuillamme.

[/REMIX]