Kirjoja

Risto Harisalo on Tampereen yliopiston hallintotieteen professori.

Markku Kuisma on kirjoittanut kirjan Rosvoparonien paluu, jossa yrittäjiä luonnehditaan rosvoparoneiksi. Väite rosvoparoneista on mielenkiintoinen ja usein kuultu. Siksi keskustelua aiheesta on syytä jatkaa.

Rosvoparonin arvon voi ansaita, kun ottaa luvatta tai vastoin toisen tahtoa hänen omaisuuttaan. On kyseenalaista voiko tässä mielessä huomattavan hyvin menestyneitä yrittäjiä kuten esimerkiksi John Rockefelleriä, Cornelius Vanderbiltiä, Pierpont Morgania jne. kutsua rosvoparoneiksi.

Yrittäjät ovat meillä ja muualla aloittaneet liiketoimintansa omilla ideoillaan ja ahkeruudellaan. He eivät ole pakottaneet ketään tekemään työtä puolestaan. He ovat hankkineet tarvitsemansa raaka-aineet maksamalla niistä vaaditut summat. He eivät ole pakottaneet ketään ostamaan tuotteitaan. Kaikki tämä on tapahtunut avoimesti kulloinkin voimassa olleiden sääntöjen mukaan.

Kuluttajat ovat luoneet heille heidän varallisuutensa omaa etuaan palvelevilla vapaaehtoisilla valinnoilla. Tämä asia on syytä pitää mielessä. Esimerkiksi Alcoalla oli Yhdysvalloissa ylivoimainen asema alumiinin tuottajana vuosina 1888-1940. Se pystyi kuitenkin vuodesta toiseen myymään tuotteensa niin edullisesti, että kukaan ei kyennyt kilpailemaan sen kanssa. Tuona aikana yritys laski alumiinin paunahinnan 8 dollarista 20 senttiin. Lisäksi yritys toi markkinoille satoja uusia tuotteita.

Alcoa on yksi monista yrityksistä, jotka ovat menestyneet palvelemalla kuluttajia. Tästä huolimatta niitä kutsutaan säälimättömiksi monopoleiksi ja niiden omistajia rosvoparoneiksi.

Ovatko esimerkiksi suomalaiset pankinjohtajat sitten rosvoparoneita? He ovat, jos he pystyvät lainsäädäntöön vedoten pakottamaan kuluttajat käyttämään palveluitaan heidän määräämillään hinnoilla ja estämään uusien kilpailijoiden tulon markkinoille. Jos heillä ei ole tällaista valtaa, heidän on lunastettava menestyksensä avoimien markkinoiden pelisääntöjen mukaan eikä heitä siksi voi kutsua rosvoparoneiksi.

Ajatus, että ahneus tekee ihmisistä rosvoparoneita, koskee luonnollisesti kaikkia ihmisiä, ei pelkästään yrittäjiä. Jokainen, joka tuntee edes jonkin verran ihmismielen monimutkaisuutta ja arvaamattomuutta, on huolissaan ahneuden sokaisevista vaikutuksista.

On kuitenkin virhe tulkita oman edun mukainen toiminta automaattisesti ahneudeksi ja yleisen edun vastaiseksi, jopa rikolliseksi. Tämä kritiikki on suunnattu valitettavan usein erityisesti liberaaleihin.

Olisi kuitenkin todella outoa, jos vain liberaalit olisivat ahneita. Yhtä outoa on kuulla väitteitä, että vain politiikan avulla on mahdollista rajoittaa rosvoparonien ahneutta ja luoda edellytykset yleiselle hyvinvoinnille.

Tällaisten väitteiden esittäjät unohtavat, että ahneus kukoistaa erityisesti politiikassa eikä markkinataloudessa. Kun esimerkiksi omistusoikeuksia vähätellään ja omistamista rajoitetaan, avataan tietä rajoittamattomalle ahneudelle, joka ei kanavoi yksilöiden valintoja yleiseksi eduksi toisin kuin markkinataloudessa.

Teos: Meltdown: A Free-Market Look at Why the Stock Market Collapsed,
the Economy Tanked, and Government Bailouts Will Make Things Worse
Tekijä: Thomas E. Woods Jr.
Kustantaja: Regnery Publishing
Sivumäärä: 194
ISBN-13: 978-1596985872
Tilaa Adlibrikseltä tai Amazonilta

Arvostelun kirjoitti: Steven Horwitz

Thomas Woodsin Meltdown on kirjoittamisen ja julkaisemisen ihme. Saapuessaan hyllyihin helmikuussa se tarjosi täydellisen analyysin nykyisen taantuman syistä sekä kriittisen arvioinnin päättäjien tekemistä virheistä ja siitä, että he toistavat niitä uudestaan vastauksena taloudelliseen taantumaan.

Ihme on se nopeus, jolla Woods kokosi lähes 200-sivuisen kirjan ja jolla Regnery sai sen markkinoille. Näissä olosuhteissa toimitetulta kirjalta voisi olettaa puuttuvan kattavuutta tai syvällistä analyysia, mutta näin ei ole. Itse asiassa muutamista pienistä virheistä huolimatta Meltdown on paras saatavilla oleva kaiken kattava analyysi lamasta. Tämä tekee siitä oikean kirjan annettavaksi kelle tahansa, joka haluaa ymmärtää miten valtion markkinoihin puuttuminen aiheutti tämän tilanteen ja miten itävaltalainen taloustiede voi selittää syyt ja ongelmat ja ehdottaa ratkaisut niihin.

Ensimmäinen luku tarjoaa yleiskatsauksen romahduksen tapahtumiin sekä valtamedian analyyseihin niistä. Analyysit keskittyvät enimmäkseen syyttämään “vapaita markkinoita” ja “sääntelemätöntä” / “laissez-faire” -kapitalismia. Tuskin yksikään niistä kyseenalaisti tällaisten syyttävien arvioiden järkevyyttä. Tämä luku tiedostaa myös “elefantin olohuoneessa” eli Federal Reserve System:sin. Woods toteaa oikeutetusti, että lähes kaikki lamaa koskeva kommentointi on sivuuttanut todellisen keskustelun keskuspankin roolista “Boom and Bust” -syklin synnyttäjänä.

Toinen luku tarjoaa selkeät todisteet siitä, että valtio on romahduksen aiheuttaja. Woods nimeää kuusi “syyllistä”. Ensimmäiset ovat Fannie Mae ja Freddie Mac, asuntoluottomarkkinoita hallitsevat valtion tukemat yritykset. Pitkälti riippumattomina voitoista ja tappiosta sekä kykenevinä “luomaan markkinoita” tavalla, joka ei ole mahdollista yksityisille yrityksille, Fannie ja Freddie loivat epäsuorasti valtion takaamat markkinat asuntoluotoille ja asuntoluottoihin perustuville arvopapereille. Tämä kannusti asuntoluotottajia myöntämään uusia riskipitoisia asuntolainoja tietäen Fannien ja Freddien voivan käyttää erityistä luottopiikkiä Yhdysvaltain valtiovarainministeriössä (U.S. Treasury) ostaakseen näitä asuntoluottoja heiltä ja myydäkseen ne edelleen sijoittajille jälkimarkkinoilla. Tämä tuskin oli “vapaita markkinoita”. Pikemminkin se oli olotila, jossa nämä valtion luomukset toimivat ilman alisteisuutta markkinoiden normaaleille sääntelyprosesseille eli voitolle, tappiolle ja riskien hallinnalle.

Vähäisempiä syyllisiä ovat Community Reinvestment Act ja muut luottokriteereihin vaikuttaneet syrjinnän ehkäisemistoimet (affirmative action) sekä spekulointia edistänyt hallituksen politiikka. Muiden taantumatekijöiden joukossa Woods mainitsee luottoluokituslaitokset, jotka muodostavat U.S. Securities and Exchange Commissionin suojeleman kartellin. Monet tarkkailijat ovat sivuuttaneet tämän näkökulman analyyseissään. Woodsia on syytä kiittää sen esille tuomisesta.

Suurin osa hänen syytöksistään lankeaa kuitenkin Fedille. Woods tarjoaa täydellisen analyysin Fedin roolista itävaltalaisen suhdannevaihteluteorian näkökulmasta. Hän selittää selkeästi säästöjen, aikapreferenssien ja korkojen vuorovaikutuksen vakaassa rahataloudessa osoittaakseen mitä tapahtuu, kun Fed puuttuu markkinoihin ekspansiivisella rahapolitiikallaan. Luku viisi jatkaa hyvällä keskustelulla suuren laman myyteistä.

Kaksi viimeistä lukua kertovat rahasta ja siitä, mitä nyt pitäisi tehdä. Molempien lukujen keskeinen väite on, että Federal Reserve System ja muut keskuspankkitoiminnan elementit ovat ongelmien todellinen lähde ja että meidän pitäisi harkita uudelleen tätä instituutiota. Lisäksi Woods kumoaa lukuisia kultaa ja muita hyödykerahastandardeja vastaan esitettyjä väitteitä. Nämä kaksi lukua ovat arvokkaita, vaikkakin olisi ollut toivottavaa, että Woods olisi tuonut julki sen, ettei hänen implisiittinen rahatalouden teoriansa, mukaan lukien hänen määritelmänsä inflaatiosta ja deflaatiosta ole ainoita itävaltalaisessa perinteessä. (Se pohjautuu rothbardilaiseen näkemykseen 100-prosenttisesta kassavarannosta raha- ja pankkijärjestelmässä.)

Vaikka Woods vihastuu muutamissa kohdissa tarpeettoman paljon, joka voi sammuttaa lukijoiden alttiuden tälle viestille, Meltdown on monin tavoin poikkeuksellinen saavutus. Hän on sulattanut monimutkaisen teorian, koko joukon lähihistoriaa ja nykyisyyttä sekä esittänyt yhden parhaista nykyisen taantuman analyyseistä. Kirja on loistava esimerkki itävaltalaisen taloustieteen ja vapaiden markkinoiden ajattelutavan käyttämisestä todellisen maailman analyysissä ja helposta lähestymistavasta tavalliselle lukijalle.

Teos: The End of Prosperity: How Higher Taxes Will Doom the Economy–
If We Let it Happen
Tekijät: Arthur B. Laffer, Stephen Moore, and Peter J. Tanous
Kustantaja: Threshold Editions
Sivumäärä: 352
ISBN-13: 978-1416592389
Tilaa Adlibrikseltä tai Akateemiselta tai Amazonilta.

Arvostelun kirjoitti: George C. Leef.

Jos Obaman hallitusta ja sen taloustietelijöitä on uskominen, niin valtiontalouden koko ja oma elintasomme eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. He haluavat ihmisten päinvastaisesti uskovan, että mitä suuremmaksi valtio kasvaa, sitä enemmän se voi “piristää” taloutta ja ratkaista kaikenlaisia oletettuja sosiaalisia ongelmia, kuten “edullisen” terveydenhuollon tarpeen. Heidän Liisan seikkailujen ihmemaailmassa valtio on hyvinvoinnin lähde.

Lukuisat kirjailijat, jotka ymmärtävät yksinkertaisia talouden käsitteitä, ovat päinvastaista mieltä – niukkuus asettaa kompromisseja. Mitä enemmän valtio kasvaa, sitä enemmän se kuluttaa ja ohjaa resursseja, jotka muussa tapauksessa olisivat jääneet yksityishenkilöiden, yritysten, ja muiden vapaaehtoisjärjestöjen käyttöön. Valtio ei ole vaurautta eikä se luo vaurautta. Kaikki mitä se voi tehdä, on siirtää vaurautta ja käyttää sitä politiikkojen valitsemilla tavoilla, riippumatta siitä, miten kuluttajat olisivat valinneet. Kun ymmärtää, että poliittisia valintoja hallitseva lyhyen aikavälin äänten kalastelu estää pitkän aikavälin tuottavuutta, niin huomaa, että mitä isommaksi valtio kasvaa, sitä vähemmän hyvinvointia ihmisille kertyy.

The End of Prosperity -kirjan kirjoittajat kuuluvat niiden kirjailijoiden joukkoon, jotka ymmärtävät tämän. He kannattavat tarjontapuolen teoriaa, jonka mukaan valtio tukahduttaa kannustimet ja tuottavuuden liian korkeilla veroilla. Ennen vuoden 2008 vaaleja julkaistussa kirjassa ennakoitiin selvästi Barack Obaman voitto ja keynesiläinen taloustieteen nousu (ajatus siitä, että mitä enemmän valtio tuhlaa, sitä enemmän talous vahvistuu). Kirja selittää miksi korkean verotuksen ja suuren valtion lähestymistapa saa aina talouden masennukseen. Laffer, Moore ja Tanous tarjoavat hyvän katsauksen useisiin edellisiin talouden vuosikymmeniin niille, jotka ovat liian nuoria tai huonomuistisia tietääkseen, että valtion koon ja hyvinvoinnin välillä on olemassa käänteinen suhde.

Tämä hyödyllinen katsaus historiaan ulottuu 1960-luvulle ja yhdistää talouden ylä- ja alamäet heidän nimeämiinsä “neljään hyvinvoinnin tappajaan”: kaupan protektionismiin, veronkorotuksiin ja moraalittomaan tuhlaukseen, talouden sääntelyyn ja rahapolitiikan virheisiin. Meillä oli näitä kaikkia suurina annoksina 1960-luvun lopulla ja koko 70-luvun, jolloin kansakuntaa kuritettiin Nixon-Ford -stagflaatiolla ja myöhemmin Carterin aikana matalan tuottavuuden ja korkean koron taloudellisella ahdingolla. Seuraavina Reaganin vuosina kohtasimme hieman vähemmän “Neljää hyvinvoinnin tappajaa” ja talous parani huomattavasti.

Kirjoittajat olisivat voineet selittää enemmän, miten nykyinen talouden romahdus (erityisesti asuntokupla) aiheutettiin poliittisilla virheillä, mutta ainakin he paljastavat poliittisten sisäpiiriläisten väitteet siitä, että talouskriisi olisi johtunut laissez-faire markkinoista. “Ikään kuin meillä oli joskus ollut sellaiset”, he kirjoittavat. He osoittavat Obaman talouspoliittisen ohjelman olevan tuhoisa sekoitus näistä hyvinvoinnin tappajista ja jos se menee läpi, joudumme kohtaamaan hyvinvoinnin lopun.

Tähän asti kaikki on hyvin, mutta kirjassa on vakava puutekin. Kuten useat tarjontapuolen leirin kannattajien kirjoitukset, tämäkin ylipainottaa veropolitiikkaa ja alipainottaa tarvetta vähentää julkisia menoja. Vieläkin pahempaa on se, että kirja toistuvasti mainitsee yhdeksi veronalennuksien suosimisen syyksi niiden kyvyn lisätä valtion tuloja. Valtion tulojen lisääntyminen tarkoittaa vain lisääntyviä menoja sotilaallisiin seikkailuihin, epäonnistuneeseen sosiaalipolitiikkaan ja tiettyjen etuoikeutettujen ryhmien tukiaisiin.

Kuten Milton Friedmanilla oli tapana huomauttaa, valtion todellinen rasite taloudelle mitataan menoissa eikä veroissa. Se hankkii menorahoituksensa tavalla tai toisella: verotuksella, lainaamalla tai painamalla. Ongelman ydin on, miten estää Leviathania tuhoamasta sitä, mitä yhteiskunnassa on jäljellä vapaudesta ja yksityistä omistusoikeuksista. Täten kirjoittajat menettivät mahdollisuutensa tuoda esiin näkökohdan, että liittovaltion budjetti on laitettava teho-dieetille.

Todellinen ongelma ei ole niinkään saada veropolitiikkaa oikeaksi, vaan vakuuttaa ihmiset siitä, että meidän pitäisi radikaalisti supistaa valtion budjettia. Jos tässä onnistutaan, silloin se miten valtio kerää verotuloja, ei ole enää kovin tärkeää.