Blogi

Kaj Grüssner

Kaj Grüssner on verokonsultti ja omistautunut edistämään sekä itävaltalaisen taloustieteen oppeja että klassisen liberalismin periaatteita. Sarjan muut osat: 1, 3, 4, 5.

Ensimmäisessä osassa esitettin ne virheelliset johtopäätökset, joilla elvytystä perustellaan. Puhuttiin myös lyhyesti niistä toimenpiteistä, joihin valtio ryhtyy pelastakseen meidät laskevien hintojen aiheuttamilta ongelmilta. Tässä osassa käymme nämä johtopäätökset läpi ja selvitämme, miksi niiden logiikka pettää.

Laskevat hinnat – huonompi kannattavuus -logiikka pettää, koska hintojen lasku tarkoittaa myös pienempiä kustannuksia yrityksille. Tuotantokustannusten leikkaaminen on keskeinen tekijä kannattavuuden parantamisessa. Jos yhtiön on pakko laskea omien tuotteiden hintoja, mutta se pystyy samalla vähentämään omia kustannuksiaan, kannattavuus voi jopa nousta, riippuen hintojen laskun ja leikattujen kustannusten suhteesta. Ongelmiin johtaa usein tosiasia, että yhtiöiden yhden keskeisimmistä kustannuksista eli palkkakustannusten ei sallita tulla leikatuiksi tuotehintojen laskusta huolimatta. Tässä tapauksessa on varsin selvää, että yhtiölle tulee kannattavuusongelmia. Mutta ongelman ydin on tällöin valtion sääntely, ay-liikkeiden vahva asema, työehtosopimukset ja muut valtion väliintulot, ei laskevat hinnat sinänsä.

Supistunut tuotanto – korkeampi työttömyys – heikompi kysyntä -logiikalla on samat yllä selitetyt puutteet, mutta sillä on myös muitakin heikkoja lenkkejä. Jos palkkakulujen leikkaaminen sallitaan suhteessa muihin hintoihin, ei ole ollenkaan varmaa, että tuotanto supistuu sen kummemmin. Siinä määrin kun tuotanto supistuu, se johtuu kysynnän tosiasiallisesta vähenemisestä, joka olisi tapahtunut työllisyydestä huolimatta. Mutta tämän ymmärtämiseksi, meidän pitää ensin ymmärtää kysynnän luonne.

Kysyntä vaihtelee kuluttajien muuttuneiden preferenssien johdosta. Vapaassa taloudessa nämä muutokset ovat hyvin hallittuja ja tasaisia. Yleisen kysynnän täydellinen romahdus, joka on talouskriisin tunnusmerkki, johtuu siitä, että kysyntää oli keinotekoisesti pidetty korkealla tasolla. Tällainen keinotekoinen kysyntä perustuu yleensä tyhjästä luotuun ja lainattuun rahaan. Toisin sanoen, kulutettiin luotolla enemmän kuin mitä tulot ja varat olisivat sallineet. Kun tämä kupla puhkeaa, kuten asuntokupla USA:ssa, seuraa kysynnän jyrkkä romahdus. Tällöin ei siis ole kyse luonnollisesta muutoksesta, vaan välttämättömästä korjausliikkeestä, johon markkinat ryhtyvät. Mitä suurempi kupla, sitä suurempi (ja tuskallisempi) oikaisu, kun kysyntä korjautuu vastaamaan kuluttajien todellista taloudellista tilannetta. Kyseessä on taas siis valtion luoma ongelma, joka on korjattava.

”Kannattavia” yrityksiä askarruttavat maksuhäiriöt tarkoittavat sitä, että yrityksillä ei ole tarpeeksi rahaa kassassa millä maksaa laskuja, velkoja ja palkkoja tai riittävästi pääomaa tarvittuihin investointeihin. Myös näiden ongelmien juuret ovat kuplassa. Kassaongelmat voivat johtua siitä, että yhtiön tuotteiden kysyntää oli pidetty keinotekoisella korkealla tasolla ja kun korjausliike tapahtuu, käy ilmi, ettei yhtiöllä aidosti ollutkaan edellytyksiä toimia siinä mittakaavassa kuin se toimi.

Ongelmana voi olla myös, että yhtiö oli sitonut paljon pääomaa, sekä omaa että vierasta, erilaisiin investointeihin, jotka nyt osoittautuivat kannattamattomiksi – esimerkiksi kalliita koneita taikka uusia tehtaita. Nämä investoinnit tehtiin siinä uskossa, että kysyntä pysyy korkealla tasolla ja että niiden tuotanto ylittää keinotekoisen matalan korkotason. Kun kysyntä romahtaa, kannattavuus menee negatiiviseksi (korko- ja tuotantokustannukset ylittävät tulot) ja vähentävät yhtiön kassaa.

Jälleen kerran kyseessä on valtion luoma ongelma. Keinotekoisesti lisätty kysyntä ja matalat korot antavat täysin vääristettyjä signaaleja tuottajille, jotka näiden vääristettyjen signaalien perusteella tekevät virheellisiä investointipäätöksiä ja vakavia liiketaloudellisia virheitä.

Nyt olemme selvittäneet kuinka keinotekoisesti lisätty ja luottoon perustuva kulutus sekä keinotekoisesti matalat korot, jotka siis ovat luonnollisia seuraamuksia ekspansiivisesta rahapolitiikasta ja valtion velkaantumisesta, johtavat vakaviin ongelmiin markkinoilla. Seuraavassa osassa tarkastelemme kuinka ne toimenpiteet, joihin valtio ryhtyy ongelmien ratkaisemiseksi, tosiasiassa pahentavat tilannetta entisestään.

Johnny Munkhammar on ruotsalainen kirjoittaja ja yrittäjä, sekä European Enterprise Instituten tutkimusjohtaja ja teoksen ” The Guide to Reform” tekijä.

Kolmekymmentä vuotta Margaret Thatcherin valtaan tulon jälkeen ja kaksikymmentä vuotta Berliinin muurin kaatumisen jälkeen taloudellinen vapaus on vähentynyt viime vuonna puolessa päätalousalueista. Valtiot jahtaavat intensiivisesti pankkeja, veroparatiiseja ja sijoitusrahastoja.

Uudet määräykset, kasvava julkinen kulutus ja protektionistiset menettelyt rehottavat läntisen maailman toimintapolitiikoissa. Onko jatkuvasti kasvava julkinen valta uusi trendi, käänteinen viime vuosikymmenten taloudelliselle vapaudelle?

Siltä näyttäisi. Tukitoimet vastauksena kriisiin ovat merkittävä askel velan rakentamisessa, joka täytyy maksaa tulevilla veroilla. Demografinen kehitys ja kulutuskysyntä johtavat massiivisiin kustannuslisäyksiin monissa julkisissa järjestelmissä tulevina vuosikymmeninä.

Itse asiassa niin kutsutut anglosaksiset maat – väitetysti vapaimmat merkittävät taloudet – alkoivat jo laajentaa julkista sektoriaan ennen kriisiä. Julkinen kulutus lisääntyi Yhdysvalloissa vuodesta 2000 vuoteen 2008 35 prosentista 39 prosenttiin bruttokansantuotteesta, ja Iso-Britanniassa 37 prosentista 47 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Terveyden- ja vanhustenhoidon kulut ovat nousussa, yhtälailla eläkkeiden kanssa. Japanissa, Italiassa ja Espanjassa eläkekulut tulevat räjähtämään. Jopa Yhdysvallat vaikuttaa olevan kykenemätön välttämään julkisen vallan kulutuksen kasvua nykypäivän Ranskan ja Saksan tasolle niin kutsuttujen oikeuksien takia.

Tämä olisi erittäin vahingollinen kehitys monesta syystä. Ensinnäkin, ei ole olemassa merkkejä, että tukipaketit paransivat pitkän aikavälin kasvua. Siten valtavat summat veronmaksajien rahoja tuhlattiin velkaa kasvattamalla, mikä lisää tulevaa verotaakkaa.

Toiseksi, viimeisen neljännesvuosisadan lisääntynyt taloudellinen vapaus on ollut ennenkuulumaton menestys. Globaali BKT henkeä kohden nousi 50 prosenttia, äärimmäinen köyhyys leikkaantui puoleen ja läntisestä elintasosta nauttii enemmän ihmisiä kuin koskaan aikaisemmin.

Kolmanneksi, taloudellisella vapaudella on vahva korrelaatio muiden tärkeiden tavoitteiden kanssa, kuten ympäristönsuojelun, yhteiskunnallisen kehityksen ja elämän laadun indikaattoreiden kanssa.

Neljänneksi, kriisistä huolimatta liberalisoinnin tulokset pysyvät. Vuodesta 1990 BKT henkeä kohden on kasvanut Yhdysvalloissa 64 prosentilla ja Iso-Britanniassa 47 prosentilla – mutta ainoastaan 35 prosentilla Ranskassa ja 23 prosentilla Saksassa ja 16 prosentilla Japanissa.

Ja viimeiseksi, jos eurooppalaisten olisi tullut oppia jotain, niin se on välttää suurta julkista valtaa. Itä- ja Keski-Euroopan hylättyä komentotaloutensa niiden elintaso on parantunut enemmän kuin kukaan pystyi kuvittelemaan vuonna 1989.

Elintasollemme olisi tuhoisaa sivuttaa tämä opetus ja palata takaisin ennen Thatcherin aikaa edeltäneisiin toimintatapoihin. Mutta eikö tämä ole ilmenen suunta tällä hetkellä? Ei onneksi. Sitä, miten poliittinen ilmapiiri on kääntynyt ympäri, voidaan kuvata yhdellä sanalla: Massachusetts.

Äänestäjien tehdessä republikaani Scott Brownista Ted Kennedyä seuranneen senaattorin, demokraatit hävisivät välttämättömän enemmistön terveysuudistuksen läpiviemiseksi. Kyseessä oli ikään kuin kansanäänestys suuresta julkisesta sektorista, ja se hävisi.

Merkittävät muutokset voidaan usein jäljittää takaisin tällaisiin pieniin tapahtumiin. Presidentti Obama joutuu nyt liikkumaan keskemmälle. Ja vaikkakin amerikkalaiset äänestäjät eroavat eurooppalaisista, on epätodennäköistä, että tämä jäisi huomaamatta Euroopassa.

Monet Euroopan maat vastasivat kriisiin jatkamalla vapaiden markkinoiden uudistuksiaan, erityisesti Itä- ja Keski-Euroopassa, mutta myös esimerkiksi Ruotsissa. Heidän menestyksensä asettaa lisää paineita valtioille, jotka ovat valinneet isolla julkishallinnolla lastatun tien.

Lopulta kohdatessaan BRIC-maiden taloudellisen vallan jopa vastahakoiset uudistajat, kuten EU:n presidentti Herman van Rompuy, näkevät uudistukset selviytymiskeinona. Eurooppa on tehnyt uudistuksia viimeisenä kahtena vuosikymmenenä, ja sen tulee jatkaa niiden tekemistä.

Elvytyspaketit tulisi vetää takaisin, mutta pääasialliset haasteet nousevat pitkällä aikavälillä, ja ne koskevat myös Yhdysvaltoja ja Japania. Välttääkseen räjähtävät kustannukset terveydenhuollossa, vanhustenhoidossa ja eläkkeissä julkinen kulutus täytyy muuntaa yksityiseksi kulutukseksi.

Tämä on ainoa tapa välttää jatkuvasti kasvava julkinen sektori kaikkine sen ongelmineen. Ja se toisi itse asiassa monia hyötyjä. Ihmisillä olisi enemmän valinnan varaa, tuottajat kilpailisivat ja tämä parantaisi laatua sekä tehokkuutta.

Sosiaalivaltion muuntaminen sosiaaliyhteiskunnaksi ei välttämättä ole helppoa tai nopeaa ja juuri sen takia keskustelut siitä, kuinka se toteutetaan, tulee käydä nyt. Poliitikot saattavat pelätä julkista mielipidettä ja suosivat odottamista. Mutta olemme odottaneet jo liian pitkään.

Ja mitä tulee yleiseen mielipiteeseen – vahvistakoon Massachusetts päätöstämme.

Kaj Grüssner

Kaj Grüssner on verokonsultti ja omistautunut edistämään sekä itävaltalaisen taloustieteen oppeja että klassisen liberalismin periaatteita. Sarjan seuraavat osat: 2, 3, 4, 5.

Poliitikot ja valtamedia yrittävät pelästyttää ihmisiä kaikenlaisilla tuomiopäiväskenaarioilla. Suurin uhkakuva on deflaatio, jolla yleisesti tarkoitetaan hintojen laskua, vaikka se aidosti tarkoittaa rahamäärän supistumista. Sitä sietää kummastella, koska eihän kukaan pidä kalliista hinnoista. Mutta jos kuuntelee politiikkoja, ekonomeja ja toimittajia, saa kuvan, että halvat hinnat ovat vielä pahempi asia. Mutta miksi hintojen lasku on huono asia? Se on hyvä kysymys, johon valitettavan usein saa väärän vastauksen. Seuraavassa viiden osan sarjassa käyn läpi elvytystoimenpiteiden taustateoriaa ja selitän, miksi se ei toimi.

Välttyminen deflaatiolta oli 1930-luvulla yksi New Dealin tärkeimpiä tavoitteita. Silloin pelättiin, että laskevat hinnat johtaisivat huonompaan kannattavuuteen, joka puolestaan johtaisi korkeampaan työttömyyteen, joka johtaisi heikompaan ostovoimaan, joka johtaisi pienempään kysyntään, joka johtaisi entistä huonompaan kannattavuuteen, tuotannon supistumiseen, työllisyyden vähenemiseen ja niin edelleen, kunnes lähes kaikki yritykset menevät konkurssiin ja maassa vallitsee massiivinen työttömyys. Hintojen lasku johtaa siis noidankehään, joka vetää koko maan talouden pohjattomaan kuiluun. Tästä syystä hintojen laskua on kaikin keinoin vältettävä. Tämän lisäksi nostetaan usein esille tavallisten yritysten maksuhäiriöt, jotka johtuvat pankkien haluttomuudesta myöntää lainoja. Tosiasiassa kannattavat yritykset menevät konkurssiin, koska ne eivät saa rahoitusta. Myös tätä ongelmaa vastaan valtion tulee taistella kaikin voimin.

Ensimmäinen toimenpide on lisätä valtion menoja, jolla elvytetään supistunutta kysyntää lisäämällä valtion kulutusta. Tähän vaiheeseen kuuluu suoria tukipaketteja, niin sanottuja bailouts, mutta myös isoja julkisia projekteja, kuten infrastruktuurin parantamista ja laajentamista. Tämä kulutus rahoitetaan yleisesti valtion velalla (valtio ottaa lainaa) ja inflaatiolla (valtio painaa uutta rahaa). Tällä tavalla luodaan keinotekoista kysyntää, jonka tavoitteena on ylläpitää kannattavuutta ja tuotantoa ja sen myötä myös työllisyyttä entisellä tasollaan. Toinen toimenpide on hinta- ja palkkakontrollit. Toisin sanoen, säädetään laittomaksi myydä tuotteita tiettyä hintaa halvemmalla tai korkeammalla hinnalla, tai maksaa tiettyä tasoa alhaisempaa palkkaa. Kolmas toimenpide on kartellisoida koko talous. Se on luonnollinen jatko toiselle toimenpiteelle ja tarkoittaa, että ainoastaan tietyt, valtion hyväksymät yhtiöt, hallitsevat yhdessä tiettyä markkinasektoria tai alaa, ja lupaavat noudattaa valtion hinta- ja palkkamääräyksiä. Muut yhtiöt suljetaan pois markkinoilta. Neljäs toimenpide on kansallistaa koko talous ja kaikki tuotannontekijät.

USA on ryhtynyt laajamittaisesti ensimmäiseen toimenpiteeseen. Finanssiala on jo pitkään ollut hyvin kartellisoitu ja nyt se on osittain kansallistettu. Keskuspankin (The Federal Reserve) ohjauskoron manipulointi on tapa hallita hintoja, joten kaikkiin neljään toimenpiteisiin on tietyssä mittakaavassa USA:n finanssimarkkinoilla jo ryhdytty. EU:ssa tilanne on hyvin pitkälti sama.

Mutta jos nämä toimenpiteet eivät toimi, miksi Nobel-palkitut ekonomistit, kuten Paul Krugman, väittävät toisin ja kehottavat meitä ryhtymän niihin? Missä heidän logiikkansa pettää? Tästä enemmän seuraavassa osassa.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu FEE:n vuoden 2009 toukokuun “the Freeman” -julkaisussa.

Yhteiskunnaksi, joka on ruokkinut, vaatettanut, majoittanut, huolehtinut, viihdyttänyt ja muilla tavoin rikastuttanut ihmisiä enemmän kuin mikään muu yhteiskunta maapallolla, Amerikassa on totisesti paljon perusteetonta syyllisyyttä (ja monessa muussa länsimaassa vielä enemmän).

Tämä syyllisyys ilmenee monissa eri muodoissa. Minua eniten etoo esimerkki, jonka kuulemme usein hyvää tarkoittavilta hyväntekijöiltä, jotka koristelevat hyväntekeväisyyteen antamansa lahjoitukset kuluneella fraasilla: ”Haluan antaa jotain takaisin.” Se kuulostaa aina siltä kuin he pyytäisivät anteeksi menestystään.

Suomennettuna tuo fraasi tarkoittaa jotakuinkin seuraavaa: ”Olen elämäni aikana onnistunut keräämään jonkin verran varallisuutta. Huolimatta siitä miten olen sen tehnyt, minä vain tunnen syyllisyyttä sen tekemisestä. Siinä, että minulla on enemmän kuin joillakuilla toisilla, on jotakin väärää, mutta älä pyydä minua selittämään sitä, sillä se on vain jonkinlainen utuinen epämiellyttävä tunne. Koska minulla on jotakin, tunnen velvollisuudekseni antaa osan siitä pois. Minusta tuntuu hyvältä antaa se pois, koska se sovittaa sitä syntiä, että minulla ylipäätään alkujaan oli se. Nyt olen hyvä ihminen, enkö olekin?”

Minulle selvisi, miten syvään tämä ajatus on juurtunut, kun muutama vuosi sitten vierailin John D. Rockefellerin haudalla Lakeviewin hautausmaalla Clevelandissa. Tämän merkittävän liikemiehen elämästä kertoneen muistolaatan sanat antoivat ymmärtää, että suuren osan omaisuudestaan pois lahjoittaminen oli yhtä suuri saavutus kuin perustaa valtava kansainvälinen yritys, Standard Oil, joka tuon omaisuuden tuotti. Monet nykyisistä oppilaiden lukemista koulujen historiankirjoista menevät vielä askeleen pidemmälle. Ne rutiininomaisesti kritisoivat Rockefellerin kaltaisia ihmisiä heidän rikkauksistaan ja voittojen ja oman edun tavoittelustaan, joiden avulla he loivat rikkautensa, ja ylistävät heitä siitä, että he luopuivat osasta rahojaan.

Monesti hyväntekijät ovat antaneet lahjoituksia järjestölleni ja kertoneet, että he ”antavat jotain takaisin”. He tarkoittavat, että lahjoittamalla meille, he maksavat jotain velkaa koko yhteiskunnalle. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta nämä lahjoittajat eivät ole tehneet mitään väärää. He kyllä loivat rikkauksia elämänsä aikana, mutta he eivät varastaneet niitä. He ottivat riskejä, joita heidän ei olisi ollut pakko ottaa. He sijoittivat omia rahojaan tai rahoja, jotka he olivat lainanneet, ja jotka he myöhemmin maksoivat takaisin korkojen kanssa. He loivat työpaikkoja, maksoivat kilpailukykyisiä palkkoja omasta halustaan töihin tulleille ja siten antoivat toimeentulon tuhansille perheille. He tekivät uusia keksintöjä, joista osa on pelastanut ihmishenkiä tai edistänyt ihmisten terveyttä. He valmistivat tuotteita ja tarjosivat palveluita, joista he pyysivät ja saivat markkinahinnan. Heillä oli innokkaita asiakkaita, jotka palasivat heidän liikkeeseensä yhä uudestaan ja uudestaan. Heillä oli osakkeenomistajia, jotka halusivat riittävää tuottoa sijoituksilleen. Heillä oli myös kilpailijoita ja heidän piti olla aina askeleen edellä voittaakseen kilpailijansa. He eivät käyttäneet väkivaltaa saavuttaakseen päämääränsä; he luottivat vapaaseen kaupankäyntiin ja vapaaehtoisesti solmittuihin sopimuksiin. He maksoivat laskunsa ja velkansa. Ja joka vuosi he lahjoittivat osan voitoistaan hyväntekeväisyyteen, vaikka mikään laki ei määrännyt heitä niin tekemään. En tunne ketään sellaista lahjoittajaa, joka olisi koskaan ollut vankilassa tai saanut muita rangaistuksia.

Miten on siis mahdollista, että joku voi tehdä kaiken tuon ja silti tuntea syyllisyyttä? Minusta he ovat syyllisiä korkeintaan siihen, että ovat altistaneet itsensä huono-osaisten ja kateellisten – ihmisten, jotka ovat jakamassa heidän omaisuuttaan uudelleen, koska eivät itse onnistuneet luomaan mitään tai vain yksinkertaisesti halusivat valita helpon tien – panettelulle. Nämä ihmiset vain ottavat mitä haluavat, tai haluavat poliitikkojen ottavan sen heidän puolestaan.

Tai kuten jotkut papit, jotka ajattelevat, ettei rikkauksia luoda, vaan ne vain ”kerätään”, omaisuuden uudelleenjakajat saarnaavat ihmisille syyllisyydestä, kunnes he luopuvat maallisesta mammonastaan – välittämättä kymmenennestä käskystä, joka kieltää himoitsemasta toisen omaisuutta. Uskovaisilla on tietysti velvollisuus tukea kirkkoaan, moskeijaansa tai synagogaansa, mutta se on eri asia, eikä kuulu tähän.

Todelliset syyt antamiselle

Sopimuksen rikkova henkilö on korvausvelvollinen, mutta tämä velvollisuus hänellä on vain sopimuksen toista osapuolta kohtaan. Jos varastat jonkun toisen omaisuutta, olet sen omaisuuden verran velkaa nimenomaan varkauden kohteelle, et koko yhteiskunnalle. Nuo velvollisuudet ovat todellisia ja ne seuraavat ensin mainitussa tapauksessa vapaaehtoisen sopimuksen solmimisesta ja jälkimmäisessä tapauksessa moraalittomasta teosta. Tämä ajatus ”antaa jotakin takaisin” vain siksi, että olet ansainnut sen, on puolestaan seurausta jostain mystisistä velvollisuuksista, jotka eivät ole todellisia. Se kääntää nurinniskoin koko velan käsitteen. Antaa jotain ”takaisin” viittaa siihen, että se jokin ei alun perinkään ollut sinun, mutta vaurauden luominen yksityisyrittäjyydellä ja vapaaehtoisiin kauppoihin perustuen ei ole kenenkään omaisuuden pakkolunastamista.

Miten se voisikaan olla? Mihin järkeilyyn perustuu ajatus, että vapailla markkinoilla menestynyt henkilö, joka on täyttänyt kaikki velvollisuutensa ja maksanut kaikki velkansa sanan perinteisessä merkityksessä, olisi jotakin velkaa niinkin epämääräiselle käsitteelle kuin yhteiskunnalle? Jos yrittäjä X ansaitsee miljardi dollaria ja yrittäjä Y kaksi miljardia, voidaanko sanoa, että Y:n pitäisi ”antaa takaisin” kaksi kertaa enemmän kuin X:n? Ja jos näin on, kuka saa päättää, kenelle hän on sen velkaa? Selvästi koko ajatus ”jonkin takaisin antamisesta” vain siksi, että sinulla on se, seisoo älyllisessä mielessä juoksuhiekalla.

Menestyneet ihmiset, jotka ovat ansainneet omaisuutensa vapaalla ja rauhanomaisella kaupankäynnillä, voivat antaa osan omaisuudestaan pois, mutta he eivät ole yhtään vähemmän moraalisia eivätkä enempää velkaa, vaikka he eivät antaisi mitään. Se, että hyväntekeväisyys olisi velan maksamista tai, että sen pitäisi olla jonkinlaisen syyllisyyden tai itseruoskinnan seurausta, halventaa koko hyväntekeväisyyden käsitettä.

He, joilla todella on velvollisuus antaa jotain takaisin ovat esimerkiksi pankkirosvoja, myymälävarkaita, huijareita, laskunsa maksamatta jättäneitä tai siltarumpupolitiikkaa harjoittavia poliitikkoja. Heillä on hyvä syy tuntea syyllisyyttä, koska he ovat syyllisiä.

Mutta jos olet tyypillinen vapaan markkinatalouden harjoittaja, joka on todella ansainnut ja pitänyt huolta omaisuudestaan, etkä ole vahingoittanut toisia ihmisiä tai heidän omaisuuttaan, etkä loukannut heidän oikeuksiaan, et kuulu edellä mainittuun ryhmään. Kun annat jotain hyväntekeväisyyteen, sinun pitäisi antaa se sen takia, että saat tyydytystä tukiessasi hyviä asioita, ei sen takia, että sinun pitäisi rauhoitella huonoa omaatuntoasi.

Mitä teit tänään vapauden hyväksi?
(laita kuittausmerkki jokaiseen soveltuvaan kohtaan)

___ Toin sen esiin keskustelussa ja toivottavasti sain valot päälle ainakin yhdellä ihmisellä.

___ Puolustin sitä, kun sitä haastettiin virheellisesti.

___ Paransin omaa vapauden tietämystäni kirjallisuudella, jotta voin olla parempi vapauden puolestapuhuja.

___ Kirjoitin yleisönosastokirjeen puolustaakseni vapautta.

___ Suosittelin hyvää artikkelia, kirjaa tai elokuvaa, jonka arvot edistävät ja ovat sopusoinnussa vapaan kansalaisyhteiskunnan kanssa.

___ Tuin rahallisesti organisaatiota, jonka tiedän työskentelevän vapauden edistämiseksi.

___ Vastustin houkutusta turmella vapautta hyväksymällä valtiolta jotakin, joka ei kuulunut minulle.

___ Ryhdyin toimiin ja siivosin omaa tonttiani, jotta voin olla kunnon esimerkki hyveistä, joita tarvitaan vapaan yhteiskunnan kukoistamiseksi.

___ Kävin läpi ainakin yhden tyttärelleni/pojalleni koulusta annetun oppikirjan, selitin jälkikasvulleni löytämäni virhekäsitykset ja valitin kouluun niistä, jotka olivat erityisen törkeitä.

___ Kerroin ainakin yhdelle edustajalleni, että jos hän vielä äänestää valtion laajentumisen puolesta, pidän huolen siitä, että pyrin kaikin tavoin estämään häntä voittamasta seuraavia vaaleja.

___ Kerroin alma mater oppilaitokselleni tai korkeakoululleni, että elleivät he ala palkkaamaan laitoksiinsa henkilöitä, jotka osaavat tuoda esiin ja puolustaa vapaata yrittäjyyttä, he eivät saa enää tukeani jatkossa.

___ En tehnyt mitään vapauden hyväksi tänään, paitsi nautin sen hedelmistä ja jätin taistelun sen palauttamisesta ja säilyttämisestä muille. Olin lähinnä vapauden vapaamatkustaja tänään.

(Lähetä tämä lista eteenpäin sähköpostilla, tulosta jääkaapin oveen tai laita muutoin eteenpäin.)

Julkaistu FEE:n luvalla. Alkuperäinen artikkeli: Daily Liberty Checklist.

Vervon Orval Wattsin kirjasta Away From Freedom (pdf-versio) kappale neljä löytyy otsikolla “Valtio on poliittiinen” Talouden perusteet -sivustolta ja käy läpi miksi vapaiden markkinoiden toimintatapojen sivuuttaminen johtaa väistämättömästi byrokratiaan ja mielivaltaisiin (tai poliittisiin) toimintamalleihin, joita Ludwig von Mises kutsui aikanaan “suunnittelluksi kaaokseksi”.

Alla pari otetta artikkelista:

Mistä johtuu, että valtion interventiot epäonnistuvat saavuttamasta ”suunnittelijoiden” toivomia tuloksia?

Misesin mukaan vastaus löytyy nimenomaisesti valtion luonteesta. Teoksessaan Bureucracy hän pyrkii osoittamaan, että valtio ei pysty toimimaan taloudellisilla periaatteilla, koska sen toimintaa ei voida saattaa talouslaskennan arvioiden tai tarkistuksien alaiseksi. Perusluonteeltaan pakottavana toimijana sen toimintaa täytyy rajata säännöillä, jotka vähentävät sen viranomaisten aloitteellisuutta ja päätäntävaltaa. Toisin sanoen, sen täytyy olla byrokraattinen; se ei voi toimia yritysmäisesti.

Valtio kuluttaa miljoonia lunastaakseen maata maatalouden tarpeisiin ja se käyttää miljardeja lisää rajoittaakseen maataloudellista tuotantoa tai ostaakseen viljan ”ylijäämiä” jätteeksi ja tuhottavaksi. Se antaa maanviljelijöille miljoonien dollarien arvosta neuvoja ja apua tuotannon lisäämiseksi ja sitten se maksaa heille miljoonia pitääkseen viljan pois markkinoilta.

Tällaiset toimintatavat ovat järkeenkäypiä ainoastaan poliittiselta ja byrokraattiselta näkökannalta. Byrokraatit noudattavat määräyksiä, joiden poliitikot uskovat auttavan heitä voittamaan ja pysymään poliittisessa vallassa.

Jouko Kajanoja kolumnissaan toteaa hyvinvointivaltion olevan alkujaan käännösvirhe:

Hyvinvointivaltiota oikeampi käännös englannin kielen käsitteelle welfare state ja myös saksan sanalle Wohlfartsstaat on sosiaalivaltio. Sanat welfare state ja Wohlfartsstaat tarkoittavat yhteiskuntaa, jossa valtio tarjoaa sosiaaliturvaa. Esimerkiksi welfare mother ei tarkoita hyvinvoivaa äitiä, vaan sosiaaliturvan varassa elävää äitiä.

Hyvinvointivaltiota mitataan useimmiten julkisten sosiaalimenojen kansantuoteosuudella. Mitä suurempi osuus kansantuotteesta käytetään julkisiin sosiaalimenoihin, sitä laajempi on hyvinvointivaltio.

Kun kiistellään hyvinvointivaltiosta, kiistellään siitä, missä määrin valtion tulee taata kansalaisilleen sosiaaliturvaa ja paljonko sitä varten tulee kerätä veroja. Puhe on siis paremminkin sosiaalivaltiosta.

Tämä Econstories:in video on levinnyt nopeasti julkaisunsa jälkeen:

Nyt siihen löytyy myös suomenkielinen sanoitus.

Lawrence W. Reed on Irvingtonissa, New Yorkissa toimivan Foundation for Economic Education järjestön — www.fee.org puheenjohtaja. Tämä kirjoitus perustuu alun perin FEE:n kausijulkaisussa The Freeman lokakuussa 1999 julkaistuun artikkeliin.

On ne saurait faire une omelette sans casser des oeufs.” Suomennos: “Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia.”

Noilla sanoilla toivotti Maximilian Robespierre vuonna 1790 Ranskan vuotta aiemmin alkaneen hirvittävän vallankumouksen tervetulleeksi. Taitavana valtiomiehenä, joka työskenteli väsymättä ohjaillakseen toisten ihmisten elämää, hänestä tuli vallankumouksen verisimmän vaiheen – vuosien 1793-94 terrorin kauden – arkkitehti.  Robespierre ja hänen giljotiininsa rikkoi tuhansia munia yrittäessään turhaan luoda utopiayhteiskuntaa, joka perustui viettelevälle tunnuslauseelle “liberté, égalité, fraternité.”

Valitettavasti Robespierre ei kuitenkaan koskaan saanut aikaan yhtään munakasta. Eikä niitä tuottanut kukaan muukaan vuoden 1789 jälkeen vallassa ollut roisto. Heidän jäljiltään Ranska oli moraalisesti, poliittisesti ja taloudellisesti raunioina ja kypsä Napoleon Bonaparten diktatuurille.

Robespierren tavoin yhtään munakasta eivät munien ahkerasta rikkomisesta huolimatta saaneet aikaiseksi myöskään Lenin, Mao, Pol Pot, Adolf Hitler eikä Benito Mussolini.

Ranskan vallankumous on yksi esimerkki kuviosta, joka on suorastaan häiritsevän tuttu. Kutsutaanpa heitä miksi tahansa – vasemmistolaisiksi, sosialisteiksi, radikaaleiksi interventionisteiksi tai kollektivisteiksi – historia on täynnä heidän ylimielisiä suunnitelmiaan yhteiskunnan muokkaamisesta vastaamaan heidän visiotaan ”yhteisestä hyvästä”. Suunnitelmia, jotka aina epäonnistuvat ja samalla tappavat tai kurjistavat ihmisiä. Jos sosialismi koskaan ansaitsee muistokirjoitusta, niin sen pitäisi olla seuraavanlainen: ”Tässä lepää kaikkitietävien ja toisten asioihin sekaantujien keksintö, jonka takia rikottiin hillittömästi munia, mutta josta ei koskaan saatu aikaiseksi munakasta.”

Sosialistifilosofit ovat julistaneet jokaisen 1900-luvun kollektivistisen yhteiskuntakokeilun Luvatuksi maaksi. ”Olen nähnyt tulevaisuuden, ja se toimii,” sanoi vasemmistoälykkö Lincoln Steffens vierailtuaan Stalinin Neuvostoliitossa. Kenneth Galbraight väitti vuonna 1984 New Yorker -lehdessä, että Neuvostoliiton talous edistyy loistavasti osittain siitä syystä, että sosialistinen järjestelmä käyttää työvoimaansa ”täydellä teholla” toisin kuin tehottomampi läntinen kapitalistinen järjestelmä. Vuonna 1997 julkaistu arvovaltainen 846-sivuinen tutkielma, Kommunismin musta kirja, arvioi, että kommunistinen ideologia vaati 20 miljoonan ihmisen hengen ”työläisten paratiisissa”. Samoin tuohon mustaan kirjaan on dokumentoitu tilastoja muiden kommunististen valtioiden uhreista: 45-72 miljoonaa uhria Kiinassa, 1,3-2,3 miljoonaa Kamputseassa, 2 miljoonaa Pohjois-Koreassa, 1,7 miljoonaa Afrikassa, 1,5 miljoonaa Afganistanissa, 1 miljoona Vietnamissa, 1 miljoona Itä-Euroopassa ja 150 000 Latinalaisessa Amerikassa.

Lisäksi nuo murhaajahallintojärjestelmät olivat taloudellisesti konkurssikypsiä; ne haaskasivat resursseja poliisiin ja armeijaan, synnyttivät massiivisen ja tehottoman byrokratiakoneiston eivätkä tuottaneet juuri mitään sellaista, jolla olisi ollut markkina-arvoa niiden rajojen ulkopuolella. Ne eivät käyttäneet ”täydellä teholla” mitään muuta kuin poliisivoimiaan. Maailman jokaisessa kommunistisessa valtiossa tarina on ollut poikkeuksetta aina sama: paljon rikottuja munia, ei yhtään munakasta.

Nobel palkittu taloustieteilijä F. A. Hayek selitti tämän väistämättömän lopputuloksen vuonna 1944 uraa uurtaneessa tutkielmassaan, The Road to Serfdom. Hän varoitti meitä siitä, että kaikki yritykset korvata yksilönvapaudet keskusjohtoisella suunnittelulla tulevat päättymään katastrofiin ja diktatuuriin. Mikään ylevä päämäärä ei voi oikeuttaa sen toteuttamisen vaatimia voimakeinoja. ”Periaate, jonka mukaan tarkoitus pyhittää keinot” , kirjoitti Hayek, ”on yksilönvapauksia kunnioittavan etiikan mukaan kaiken moraalin hylkäämistä. Yhteisöllisessä etiikassa siitä tulee väistämättä kaikkein ylin sääntö.”

Pahimpien sosialistien vähemmän radikaalit aatetoverit usein vähättelevät tai sivuuttavat heidän pahimpia rikoksiaan pitäen niitä ”ylilyönteinä”, joihin sortuivat muuten hyvällä asialla olleet miehet ja naiset. Nämä puolustelijat kiistävät rautaisen nyrkin käytön ja väittävät, että valtio voi saavuttaa heidän tasa-arvoiset ja yhteisölliset päämääränsä silkkihansikkain.

Kuitenkin, olkoon kyseessä sitten ruotsalainen ”keskitie”, Jugoslavian ”työläisten sosialismi” tai Ison-Britannian fabianismi, lopputulos on ollut aina sama: rikottuja munia, muttei munakasta.

Oletteko huomanneet, miten sosialistit jatkuvasti uudistavat aikaansaannoksiaan? Koulutuspolitiikan uudistus. Terveydenhoidon uudistus. Sosiaalitukijärjestelmän uudistus. Verouudistus. Se, että he ovat jatkuvasti uudistamassa on sen tosiasian myöntäminen käytännössä, että heidän ajatuksensa eivät toimineet 500 ensimmäisellä yrittämällä.

Lista on loputon: Kanadan terveydenhuoltojärjestelmä, eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunta, Argentiinan peronismi, Afrikan siirtomaa-ajan jälkeinen sosialismi, Kuuban kommunismi ja niin edelleen loputtomiin. Sosialistinen järjestelmä ei ole missään saanut munakastaan valmiiksi. Kaikkialla se johtaa samaan: hakattuja, vatkattuja ja käristettyjä munia. Tuhottuja talouksia. Hävitettyä vapautta.

Paljonpuhuva johtopäätös on, että sosialisteilla ei ole yhtään toimivaksi havaittua mallia, ei munakasta, joka todistaisi heidän reseptiensä toimivuuden meille vapauteen uskoville. Taloustieteilijät James Gwartney, Robert Lawson ja Walter Block toteavat tutkimuksessaan Economic Freedom of the World: 1975-1995, että ”Yksikään taloudellisesti vapaa maa ei epäonnistunut korkean elintason saavuttamisessa. Vastaavasti yksikään tiukkaa suunnitelmataloutta noudattanut maa ei onnistunut saavuttamaan edes keskimääräistä elintasoa… Maat, joissa taloutta vapautettiin seurantajakson aikana eniten, saavuttivat vaikuttavat kasvulukemat.”

Luultavasti kukaan ei ole osoittanut tässä kaikessa piilevää opetusta paremmin kuin ranskalainen taloustieteilijä ja valtiomies Frederic Bastiat yli 150 vuotta sitten:

”Nyt, kun lainsäätäjät ja hyväntekijät ovat turhaan tuottaneet niin monia yhteiskunnan hallintojärjestelmiä, päätykööt he viimeinkin siihen, mistä heidän olisi pitänyt alun perin aloittaakin: hylätä kaikki järjestelmät ja kokeilla vapautta.”