Liberalismi – menneen talven lumia vai uuden alku?

Risto Harisalo on Tampereen yliopiston hallintotieteen professori.


Henkinen romahdus

Suuri hämmennys vaivaa poliittista ja taloudellista elämää. Yhteiskuntien kehitystä ohjaavat suuret aatteet ja ideologiat ovat tehneet haaksirikon. Kansallissosialismi ja sosialismi tuhosivat henkisen ja taloudellisen perustan jokaisessa maassa, jossa niitä kokeiltiin. Hyvinvointivaltio kolmannen tien ideologiana on huomaamatta sitonut yhteiskunnallisen elämän riippuvaiseksi valtiovallan sääntelystä, taloudellisista tuista ja palvelumonopoleista. Globaali finanssi- ja pankkikriisi koettelee liberalismin suosiota.

Näissä oloissa ihmiset ovat ymmällään, koska he ovat menettäneet tutut kartat ja kompassit, joiden avulla he ovat aiemmin selkeyttäneet olosuhteiden muutoksia niihin vaikuttavine tekijöineen ja yrittäneet ymmärtää niiden merkitystä omalle elämälleen. Näissä olosuhteissa epäusko omiin mahdollisuuksiin, periksi antaminen, nihilismi ja täydellinen piittaamattomuus kanssaihmisten hengestä ja omaisuudesta ovat ennakoituja käyttäytymisen tapoja.

Tässä ajassa on kaksi huomionarvioista asiaa. Näistä ensimmäinen on sen unohtaminen, että aikaisemminkin on koettu yhteiskuntaan syvästi vaikuttavia ongelmia. Siksi ihmiset ovat myös unohtaneet kuinka niistä on selvitty.

Toinen seikka on se, että ihmisten vastaus kysymykseen ”mitä pitää tehdä” on antaa ongelma jonkun heitä suuremman voiman ratkaistavaksi. Ei ole vaikea nähdä, että valtio on se voima, jolta ihmiset odottavat ratkaisuja. Tämä tarkoittaa kollektivismin suosion kasvua. Kuka on viime aikoina kuullut kenenkään puhuvan yksilöiden vapauden alan laajentamisesta ja keskitettyjen ratkaisujen purkamisen välttämättömyydestä?

Onko paluu vanhaan alkamassa?

Jos vahvan valtion kaipuu kanavoituu poliittiseksi ohjelmaksi, palataan ajassa kauaksi taaksepäin. On hyvä palauttaa mieleen, että luottamus ja usko yhteiskunnallisten olosuhteiden keskitettyyn suunnitteluun alkoivat murtua jo 1970-luvulla. Kun muualla suunnittelujärjestelmiä alettiin purkaa, Suomessa ne otettiin avosylin vastaan.

Kahta vuosikymmentä myöhemmin Neuvostoliitto ja koko sosialistinen blokki menehtyi mahdottomuuteensa kaikkialla Euroopassa. Samalla liberalismi sai pitkästä aikaa uuden mahdollisuuden, joka törmäsi hetki sitten finanssi- ja pankkikriisiin. Vaikka liberalismi on julistettu syylliseksi kriisiin, tuomio voi olla ennenaikainen.

Kriisin syitä on etsittävä kollektiivisesta talouspolitiikasta; julkisesta sääntelystä, taloudellisista tuista ja kilpailulta suojelluista palveluista. Lainsäätäjät ovat jättäneet huomiotta liberaalien ajattelijoiden käsitykset inhimillisten motivaatioiden ja poliittis-hallinnollisten järjestelmien välisistä suhteista. On epäreilua syyttää liberalismia talousrikollisuudesta, koska liberaalit yhteiskunnat pystyvät parhaiten estämään rikollisuuden ja korruption muuttumisen yhteiskunnan rakenteelliseksi ominaisuudeksi.

On helppoa tarkkailla kriisiä finanssi- ja pankkisektorilla ja julistaa se siihen syylliseksi. Vaikeaa on sen sijaan tunnistaa niitä pitkän ajan kuluessa kehittyneitä syy- ja seuraussuhteita, joiden enemmän tai vähemmän väistämätön seuraus finanssi- ja pankkikriisi todennäköisesti on.

Liberalismia lisää!

Kollektiiviseen todellisuuteen syntyneiden ja kasvaneiden ihmisten on luonnollista ajatella, että vapaudettomuus on luonnollista ja vapaus luonnotonta. Heille todellinen kauhistus on liberalismi, koska se korostaa yksilön vapautta, kansalaisten tasa-arvoa lain edessä, perustuslaillista hallintovaltaa, hallitusvallan rajoittamista, yksityisomaisuutta ja markkinoiden vapauttamista poliittisesti tarkoitushakuisesta sääntelystä. Se on kauhistus, koska he etsivät ratkaisuja yksilöiden vapauden, markkinoiden toiminnan ja yksityisomaisuuden rajoittamisesta ja poliittisen päätösvallan laajentamisesta.

Ihmiset unohtavat, että kautta historian kollektivismi on syypää yhteiskunnallisiin ongelmiin ja kriiseihin, joista on kuitenkin selviydytty vain liberalismin avulla.

Yhteiskunnat lännessä ja idässä, etelässä ja pohjoisessa tarvitsevat liberalismia, eivät kollektivismia. Liberalismi ei ole menneen talven lumia, se on uuden alku.

Demokratian kultainen vasikka

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuoden 2004 joulukuun “The Freeman” -julkaisussa.

“Demokratia”, sanoi toimittaja H. L. Mencken kerran, “on teoria siitä, että tavalliset ihmiset tietävät mitä haluavat ja ansaitsevat saada sen”. Hän määritteli kuuluisasti vaalit ”varastettujen tavaroiden etukäteishuutokaupaksi”.

Mencken ei ollut täysin vihamielinen demokratiaa kohtaan. Hänellä oli vain selkeämpi käsitys sen rajoituksista kuin nykyisellä yleisellä käsityksellä.

Demokratia saattaa tosiaan olla maailman eniten ylimyyty poliittisen hallinnon käsite. Yleisesti, vaikkakin virheellisesti, romantisoituna sen oletetaan useimmissa piireissä takaavan enemmän kuin se mitenkään mahdollisesti kykenee. Normal Rockwell kuvaus sitoutuneista, asioista hyvin perillä olevista kansalaisista kilvoitellen vapaasti yhteisen hyvän puolesta on utopistinen ihannekuva, joka hämärtää todellisuuden sotkuiset yksityiskohdat.

Tarkalleen kuinka ylimyytyä demokratia onkaan selvisi minulle äskettäin kuunnellessani ryhmää yliopisto-opiskelijoita keskustelemassa maataloustuista. Ohjeistettuna, että kokemus ja taloustiede alleviivaavat tukien hullutusta, oppilaat siitä huolimatta olivat yksimielisiä tuessaan ”auttaa viljelijöitä”. Miksi? Koska sitä kansa ilmeisesti halusi äänestäessään tuet jakanutta edustajaansa. Näille oppilaille ja häiritsevän suurelle määrälle muita kansalaisia ”demokratian” pintakiilto peittää jotenkin syntien moninaisuuden. Se saattaa jopa pyhittää ne. Tarvitsemme toisen annoksen menckeniläistä todellisuutta – ja se alkaa selkeämmälle kuvalla siitä, mikä ihastuttaa niin monia.

Monarkia on helppo määritellä. Jos löytyy kuningas, siitä on kyse. Sotilasdiktatuuri on myös selkeäpiirteinen ilmaisussaan. Jos yhdellä kaverilla on univormu, kaikki tankit ja kertoo muille mitä pitää tehdä, silloin siitä on kyse. Mutta mitä tarkalleen on demokratia?

Puhdas, laimentamaton demokratia on kahlitsematon enemmistön valta. Kaikki äänestävät kaikesta ja 50 prosenttia plus yksi ääni päättävät kaikista ”julkisista” asioista – ja väistämättä paljosta, joiden tulisi olla yksityisiä. Muinaiset kreikkalaiset pääsivät ehkä lyhyeksi aikaa lähimmäksi tätä, mutta vähänkään suurempi ja monimutkaisempi yhteiskunta ei pysty harjoittamaan tällaista hallintoa pitkään. Ensinnäkin se on kömpelö ja toimimaton, loputtoman riitaisa ja epäkunnioittava tiettyjä erottamattomia yksilöiden oikeuksia kohtaan, jotka saattavat löytää itsensä vähemmistöstä.

Ihmiset pitävät siitä miltä ”demokratian” kuulostaa, koska se olettaa, että meillä kaikilla on tasavertainen sananvalta hallintoomme ja että yksinkertainen enemmistö on jotenkin sisäisesti oikeudenmukainen ja älykäs päättämään kaikista tai käytännössä lähes kaikista asioista. Lähemmässä tarkastelussa tulisi ilmetä, että jokaisen hallintopäätöksen saattaminen kansan äänestettäväksi on silkkaa mahdottomuutta. Useat päätökset joudutaan tekemään pikaisesti; ja monet päätökset eivät kuulu lainkaan minkään hallinnon käsiin. Puhdas demokratia, jos edes mahdollinen, rappeutuisi pikaisesti kuuluisaan kahden suden ja lampaan äänestykseen lounaasta.

Oletetaan jonkun sanovan: ”En pidä ihmisistä, joilla on veneitä ja koruja. Minusta meidän tulisi takavarikoida heidän omaisuutensa. Äänestetään siitä.” Demokratian puristin täytyisi vastata: ”Kaikki puolesta sanovat kyllä.” Yksilön oikeuksien turvaamisesta kiinnostuneen täytyisi sanoa: ”Tämä ei ole hallinnolle sovelias tehtävä, ja vaikka 99 prosenttia äänestäisi sen puolesta, se on silti väärin. Enemmistön jengivallassa ei ole mitään, mikä tekee päätöksestä laillisen.”

Tavallisessa kielenkäytössä ”demokratia” on vanunut tarkoittamaan pelkästään reagoivaa hallintoa. Vaalien takia valtion viranomaiset eivät pysty toimimaan täysin kansasta irrallaan. Tämä tosiasia on ansiokas, mutta se tuskin tekee ”demokraattisesta” hallinnosta taivaallisen. Läpitunkevassa kirjassaan ”Capitalism, Democracy, and Ralph’s Pretty Good Grocery” Ohio State yliopiston professori John Mueller kirjoittaa, että demokratialle ”on luonteenomaista suuret määrä rumaa ja ryhmäsidonnaista kinastelua itsekeskeisten, lyhytnäköisten ihmisten ja ryhmien toimesta ja sen menettelytavat ovat usein seurausta huomattavan epätasa-arvoisesta kilpailusta kuka pystyy kaikkein taitavimmin painostamaan ja manipuloimaan järjestelmää. Vielä ahdistavimmin kansalaiset vaikuttavat haluttomilta ilmaisemaan mitään kaukaisestikaan harkinnallisia ominaisuuksia muistuttavaa, joita monet teoreetikot ovat taipuneet pitämään keskeisenä vaatimuksena, jotta järjestelmä toimisi oikein.”

Huolimatta presidenttiehdokkaiden päättymättömistä ylistyslauluista ”demokratiallemme”, Amerikka ei sitä onneksi ole ja ei ole koskaan ollut. Perustajamme loivat tasavallan, ja tasavaltainen hallintotapa muuntaa puhdasta demokratiaa merkittävästi. Se tarjoaa mekanismin, jolla lähes jokaisella voi olla jonkinlainen sananvalta joihinkin valtion asioihin. Voimme olla ehdokkaina. Voimme tukea ehdokkaita ja valitsemiamme tarkoitusperiä. Voimme puhua julkisilla foorumeilla. Ja tosiaankin, muutamat asiat päätetään enemmistöäänestyksellä. Mutta perustuslaillinen tasavalta perustettiin periaatteille, jotka ovat tärkeämpiä kuin äänestäminen – kuten yksilön oikeudet – ja asettavat vahvat rajoitteet tälle kaikelle. Ihmisoikeuksissaan (Bill of Rights) itsenäisyysjulistuksemme toteaa selkeästi: ”Kongressin ei tule säätää lakeja…” Se ei sano: ”Kongressi voi hyväksyä mitä tahansa, kunhan yli 50 prosenttia tukee sitä.”

Nämä tasavaltamme demokraattiset elementit tulisi tunnustaa. Vaalit ovat poliittinen varaventtiili toisinajatteleville näkemyksille, sillä äänestykset luotien sijaan ratkaisevat kiistat. Mutta demokratian pelastavaan armoon ei kuulu, että se takaisi hyvän tai rajoitetun hallinnon; se ei ole muuta kuin järjestelmä, joka sallii poliittisen muutoksen ilman väkivaltaa – oli enemmistön suosima muutos oikein tai väärin, hyvä tai huono.

Meidän tulisi olla kiitollisia ettei meillä ole ehdotonta monarkiaa tai pappisdiktatuuria tai muuta todella kyseenalaista hallinnon muotoa, mutta meillä ei tulisi olla harhakuvia vahingoista, joita jopa reagoiva hallinto – kutsuttiin sitä miksi tahansa – pystyy silti tekemään.

Jopa parhaat ja kaikkein reagoivimmat hallinnot, meidän ei tule koskaan unohtaa, nojaavat silti lailliseen voimankäyttöön – vääjäämätön tosiasia, joka ei edellytä sokeaa ja hännystelevää kunnioitusta, vaan rohkeaa ja päättäväistä tarkkaavaisuutta. Se edellyttää harkitsevia ihmisiä, jotka ymmärtävät hallinnon luonteen ja vapauden tärkeyden.

Mitä on todellinen myötätunto?

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuonna 1997.

Jokaisessa vaalikampanjassa kuulemme vähintään tuhat kertaa sanan “myötätunto”. Suuret valtion ohjelmat ovat osoitus myötätunnosta; valtion leikkaukset ovat osoitus kylmäsydämisestä saituudesta. Termin väärinkäytöllä puoluepoliittiseksi edukseen poliitikot ovat sotkeneet sanan todellisen merkityksen.

Kuten Marvin Olasky toi esiin teoksessaan ”The Tragedy of American Compassion”, myötätunnon alkuperäinen määritelmä Oxford-English sanakirjan mukaan on ”toisen kanssa kärsiminen, osallistuminen kärsimykseen”. Painotus on henkilökohtaisessa osallistumisessa tarpeessa olevan kanssa, kärsiminen heidän kanssaan, ei pelkästään heille antamisessa.

Mutta nykyään termiä käytetään lähes pelkästään, kuten Olasky asian mainitsee: ”tuntemukseen tai tunteeseen, kun henkilö on liikuttunut toisen kärsimyksestä tai ahdingosta ja pyyteestä lievittää sitä.” Nämä kaksi määritelmää ovat hyvin kaukana toisistaan: Toinen vaatii henkilökohtaista toimintaa, toinen on pelkästään ”tunne”, johon yleensä liittyy vaade jonkun toisen – tarkoittaen valtiota – ongelman hoitamisesta. Toinen kuvaa Äiti Teresaa tai Punaista Ristiä ja toinen kuvaa tyypillistä vastuun siirtäjä, pehmeäsydämistä yhteiskunta-aktivistia mielenosoituskyltti kädessään.

Tosiasiallisesti valtion ”myötätunto” ei ole samaa kuin henkilökohtainen tai yksityinen myötätunto. Kun odotamme valtion korvaavan sen mitä meidän itse tulisi tehdä, odotamme mahdotonta ja saamme sietämättömän. Emme oikeasti ratkaise ongelmia, hallitsemme vain kalliisti niiden jatkumista loputtomiin ja samalla luomme joukon uusia.

Vuodesta 1965, niin kutsutun sodan köyhyyttä vastaan alusta, 1990-luvun puoliväliin Yhdysvalloissa kokonaiskulutus hyvinvointiin oli 5,4 biljoonaa dollaria. Vuonna 1965 koko valtion hyvinvointikulutus oli vain hiukan yli prosentin bruttokansantuotteesta (BKT), mutta 30 vuotta myöhemmin se oli paisunut 5,1 prosenttiin vuosittaisesta BKT:stä – korkeammaksi kuin suuren laman asettama ennätys. Ennen kuin sosiaaliuudistukset, jotka painottivat työntekoa, alkoivat toimimaan 1990-luvun lopussa, köyhyysaste oli lähes paikallaan siitä, mitä se oli vuonna 1965. Vuosikymmeniä miljoonat elivät elämää turmelevassa riippuvuudessa, perheitä palkittiin niiden hajoamisesta ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä nousi taivaisiin – hirvittäviä tosiasioita, jotka suurimmalta osalta aiheutuivat ”myötätuntoisista” valtion ohjelmista.

Henkilön halukkuus kuluttaa valtion varoja tukiohjelmiin ei ole todiste, että henkilö itse on myötätuntoinen. Professori William B. Irvine Wright State yliopistosta Daytonista, Ohiosta, selittää: ”Olisi älytöntä pitää henkilön halukkuutta lisätä puolustusbudjettia osoituksena, että henkilö itse on urhea tai pitää henkilön halukkuutta kuluttaa valtion rahoja urheiluun osoituksena, että henkilö itse on fyysisesti hyvässä kunnossa.” Samalla tavoin kuin ”sohvaperunalle” on mahdollista suosia valtion rahoitusta urheilujoukkueelle, samoin henkilölle, jolta puuttuu myötätuntoa, on mahdollista suosia erinäisiä valtion tukiohjelmia, ja käänteisesti myötätuntoiselle henkilölle on mahdollista vastustaa näitä ohjelmia.

On virhe käyttää henkilön poliittisia uskomuksia myötätunnon lakmustestinä. Professori Irvine sanoo, että jos haluat määrittää kuinka myötätuntoinen yksilö on, tuhlaat aikaasi, jos tiedustelet ketä hän äänesti; sen sijaan tulisi kysyä mitä hyväntekeväisyyslahjoituksia hän on tehnyt ja onko hän tehnyt viime aikoina mitään vapaaehtoistyötä. Kannattaa ehkä myös tiedostella kuinka hän vastaa hänen sukulaistensa, ystäviensä ja naapuriensa tarpeisiin.

Todellinen myötätunto on vahvojen perheiden ja yhteisöjen, vapauden ja itsenäisyyden suojavalli, kun taas toisen käyttötarkoituksen tekaistu myötätunto on lastattu suurilla vaaroilla ja kyseenalaisilla tuloksilla. Todellinen myötätunto on ihmisiä auttamassa toisia ihmisiä aidosta välittämisen tunnosta. Se ei ole poliittisen edustajasi pyytämistä sen tekemisestä puolestasi. Aito myötätunto tulee sydämestä, ei valtion kassasta. Todellinen myötätunto on syvästi henkilökohtainen asia, ei rahalähetys etäiseltä byrokratialta.

Kun kuulet seuraavan kerran jonkun käyttävän termiä ”myötätunto”, kysy tietääkö hän todella mistä puhuu.

Vaje taloustiedoissamme

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu FEE:n vuoden 1994 syyskuun “The Freeman” -julkaisussa.

Talous on aihe, joka näinä päivinä hallitsee julkista elämää ja tärkeitä poliittisia keskusteluja. Kuitenkin useimmat ihmiset, nojaten koulussa oppimaansa, joutuvat tähän älylliseen taisteluun aseettomina.

Lukion taloustiedon kurssit ovat harvassa ja käsittelevät usein lähes pelkästään ”kuluttajien” asioita: kuinka pitää oma talous tasapainossa, kuinka löytää edullisimmat tarjoukset tai kuinka lainata rahaa alhaisimmilla koroilla. Nämä ovat hyödyllisiä asioita tietää, mutta älylliset työkalut ja olennaiset periaatteet, joita tarvitaan tämän hetken tärkeiden asioiden analysointiin ja arviointiin puuttuvat liian usein.

Lisäksi jo pintapuolinen lukion talouden kurssien oppikirjojen tarkastelu osoittaa kurjan ymmärryksen tason tai avoimen kirjojen kirjoittajien puolueellisuuden. Oppilaat lukevat esimerkiksi, että kansalaisia ei veroteta tarpeeksi, että valtion kulutus luo uutta varallisuutta ja että poliitikot ovat parempia pitkän aikavälin suunnittelijoita kuin yksityisyrittäjät. Kirjoille ei ole epätyypillistä tuoda esiin vapaiden markkinoiden kilpailua ja yksityisomistajuutta epäilyttävässä valossa, esitellen samaan aikaan valtion väliintuloja vähäisellä tai ei lainkaan kriittisyydellä. Näin ollen saattaa olla tosiasiassa siunaus kirouksen sijaan, että vain hyvin harvat oppilaat altistuvat sille, mitä näinä aikoina kouluissa pidetään ”taloustietona”.

Talouden opiskelu ilman puolueellisuutta on suunnattoman tärkeää. Tosiaankin, ilman sitä meiltä puuttuu merkittävä osa siitä ymmärryksestä, joka tekee meistä ainutlaatuisia, ajattelevia olentoja, joita olemme. Taloustiede on ihmisen toiminnan tutkimista rajallisten resurssien ja rajattomien tarpeiden maailmassa – eloisa aihepiiri, jota ei voida typistää elottomiin käppyröihin ja mieltä turruttaviin yhtälöihin, jotka täyttävät teennäisen suunnittelijan ajankäytön.

Mitä taloustiede opettaa

Taloustiede opettaa meille, että kaikella arvokkaalla on kustannus. Se kertoo meille, että korkeampi elintaso voi syntyä ainoastaan suuremmasta tuotannosta. Se tuo esiin, että kansakunnat eivät tule vauraiksi rahaa painamalla tai sitä kuluttamalla, vaan pääoman kartuttamisella ja tavaroiden ja palveluiden luomisella. Se kertoo meille, että kysynnän ja tarjonnan tasapainottuvat signaaleista, joita kutsumme hinnoiksi ja että poliittiset pyrkimykset manipuloida niitä aiheuttavat vahingollisia seurauksia.

Taloustiede opettaa, että hyvät aikomukset ovat arvottomia huonompia silloin, kun ne  uhmaavat väistämättömiä ihmisen toiminnan lakeja. Se muistuttaa meitä ottamaan huomioon tekojemme pitkäaikaiset vaikutukset pelkästään lyhytaikaisten tai päiväperhosmaisten vaikutusten sijaan. Se kertoo meille paljon kannustimien tärkeästä asemasta ihmisen käyttäytymisen muokkaamisessa.

Lyhyesti, taloustiede on toimintamalli vapaalle ja kestävälle taloudelle, joka on korvaamaton ihmisten aineellisten tarpeiden ja halujen tyydyttämiseksi. Kun aihealue on hyvin ymmärretty, ihmiset oppivat, että toisten ihmisten rauhaan jättäminen on paljon todennäköisempi polku hyvinvointiin kuin heidän tönimisensä poliittisilla määräyksillä.

Silloin kun ihmisillä on vähän tai ei lainkaan taloudellista ymmärrystä, he ylistävät ”pikakorjauksia” ja tukevat epäkäytännöllisiä taivaanrantaa syleileviä ratkaisuja ongelmiin. He saattavat ajatella, että mitä tahansa valtio antaakaan, sen täytyy todella olla ”ilmaista” ja valtion tulee vaurauden kasvattamiseksi ainoastaan käskeä sitä.

Taloustiedossa oppimattomat ihmiset ovat helppoa saalista valuuttaintoilijoille, jotka väittävät meidän vaurastuvan lisää rahaa painamalla. He saattavat jopa ajatella, että kauppa on pahasta, että jos suljemme rajamme tuotteiden virralta, elintasomme nousee. He eivät ole pelkästään kykenemättömiä tunnistamaan taloudellista käärmeöljyä vaan myös kouluttamattomia näkemään sen vahingollisia seurauksia.

Amerikan suurilla talousongelmilla on väitetysti juurensa laajalle levinneessä taloudellisten periaatteiden tietämättömyydessä. Kun tunnetulta taloustieteilijältä, John Maynard Keynesiltä, kysyttiin 1930-luvun lopulla, pitäisikö lisääntyvästä velasta ja rahan painamisesta olla huolissaan, hän vastasi raportoidun näsäviisaasti kommentilla: ”Pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleita.” Totuus on, kuten paljon suurempi taloustieteilijä Henry Hazlitt aikanaan mainitsi, että ”Tänään on huominen, josta eilisen huonot taloustieteilijät kuten Keynes kertoivat meidän voivan turvallisesti – mutta virheellisesti – olevan piittaamatta.”

Kansalaisia pyydetään joka päivä muodostamaan käsitys ja antamaan äänensä ohjelmille ja ehdotuksille, jotka ovat pääosin taloudellisia luonteeltaan. Olisi suotavaa, että käynnistäisimme keskustelun, kuinka tarjoamme puuttuvat työkalut, joita tarvitaan näiden ja muiden päätösten tekemiseen, jotta emme kaiva itseämme syvemmälle kehnon ajattelut ja huonojen julkisten toimintamallien suohon.

Valtuutukset eivät ole ratkaisu

Todetaan, että vastauksena on tehdä valtuutus taloustiedon opetuksesta! Jos koulut eivät opeta ainetta, silloin laitetaan ne tekemään niin! Voi, tässä on jälleen houkutteleva, mutta täysin kielteisesti vaikuttava ”pikakorjaus” – oire juuri nimenomaisesti kuvaamastani sairaudesta.

Lakien laatiminen taloustiedon opettamiseksi ei juurikaan ole se ratkaisu. Julkisessa koulutuksessa se voi ainoastaan politisoida aiheen ja taata, että liian monet ihmiset, jotka eivät ymmärrä tai halua opettaa sitä, ohjeistavat kyllästyneitä nuoria, jotka eivät voisi vähempää välittää aiheesta. Suuri valtion kouluopettajien enemmistö on kunnollista hyvällä tahdolla ja taidolla varustettuja kansalaisia, mutta valtion työntekijöinä he työskentelevät luontaisesti vihamielisellä alueella valtion toimintojen kritiikille, jota paikkansapitävä taloustiede väistämättä tuottaa.

Ajatus valtion valtuuttamasta taloustiedon opetuksesta vaikuttaa minusta todennäköisesti olevan ei yhtään sen tehokkaampaa kuin valtio valtuuttama minkään muunkaan opetus. Emmekö ole keskellä koulutuskriisiä, testitulosten ja muiden oppilaiden taitojen mittaustulosten vajotessa ala-arvoisille tasoille? Onko mitään syytä uskoa, että valtio voi opettaa taloutta yhtään sen paremmin kuin se pystyy opettamaan matematiikkaa?

Lääke taloustiedon vajaaseemme on todella sama kuin lääke yleistietojemme vajeeseen: yhdistelmä koulutusjärjestelmän monopolin purkamisesta kilpailun ja toimeliaan itse-opetuksen avulla.

Jos taloustieto on niin tärkeää kuin olen viitannut, tällöin markkinavetoinen, valintoihin keskittyvä, tuloksiin perustuva ja täysin tilivelvollinen koulutusjärjestelmä opettaisi varmasti paremmin kuin valtion monopoli, joka saa tukensa opetti se todellista elämää varten tai ei. Kun koulutuksesta tehdään markkinoiden tuote politiikan sijaan, niin paljon enemmän kuin pelkkää taloustiedettä tullaan opettamaan, ja opettamaan hyvin.

Muodollinen koulutus, vaikka jopa täysin yksityistetyssä ympäristössä, pysyy olemaan vain osa taloustiedon opettamisen yhtälöä. Se mitä opimme itseksemme, erityisesti jos toivomme inspiroivamme ja vakuuttavamme muita, voi olla yhtä tärkeää. Tarkastellen omaa taloustiedon koulutustani, totean että pääosa siitä tapahtui yksityisten ryhmien suojeluksessa kuten Foundation for Economic Educationin ja julkaisujen kuten The Freeman.

Joka tapauksessa taloustiedon suhteellinen puuttuminen luokkahuoneista on ongelma, joka vaatii huomiomme. Monet yksityiset ponnistelut sen ratkaisemiseksi ansaitsevat tukemme. Mutta kenenkään ei tule erehtyä ajattelemaan, että valtiolle vastuun vierittäminen ratkaisisi ongelman.

Hintojen laskun noidankehä, osa 5

Kaj Grüssner

Kaj Grüssner on verokonsultti ja omistautunut edistämään sekä itävaltalaisen taloustieteen oppeja että klassisen liberalismin periaatteita. Sarjan aikaisemmat osat: 1, 2, 3, 4.

Edellisessä osassa käytiin läpi inflaation aiheuttamia ongelmia. Tässä viimeisessä osassa keskustellaan siitä, mitä pitäisi tehdä kriisin ratkaisemiseksi ja tulevien kriisien välttämiseksi.

Olemme nyt käyneet läpi valtion standardiretoriikkaa ja sen teoreettisia perusteita. Tämän lisäksi olemme nähneet kuinka valtion väliintulo on aiheuttanut nykyiset ongelmat ja miten ehdotetut, sekä jossain määriin toteutuneet, toimenpiteet pahentavat näitä ongelmia. Mitä sitten tulisi tehdä? Lyhyellä tähtäimellä vastaus on helppo: ei mitään. Tämän päivän kriisi ei ole muuta kuin markkinoiden yritys oikaista virheinvestoinnit, joihin elvyttävä talouspolitiikka johti. Sitä emme voi, eikä meidän tulisikaan yrittää, estää. Mitä enemmän yritämme, sitä tuskallisempi siitä tulee.

Valtio panikoi aina, kun massiivisen inflaation (valuuttayksikköjen lisäämisen) aiheuttamat kuplat alkavat puhjeta. Toimenpiteeseen 1 ryhdytään heti laajassa mittakaavassa, yleensä lisäämällä inflaatiota. Näin tapahtui Yhdysvalloissa 2000-luvun alussa, kun IT-kupla puhkesi. Keskuspankin, Fed:n, ohjauskorko laski 6,5 prosentista 1 prosenttiin valtavien luottoinjektioiden johdosta. Satoja miljardeja uusia dollaria luotiin tyhjästä ja pumpattiin pankkijärjestelmään, missä ne moninkertaistuivat entisestään. Nykyään tiedetään, että suuri osa näistä miljardeista menivät asuntolainoihin, muun muassa sub-prime lainoihin. Yrittäessään estää toisen kuplan puhkeamista keskuspankki loi sen tilalle uuden ja paljon suuremman kuplan. Kun myös tämä kupla alkaa puhkeamaan, huomaamme, että samat keinot eivät enää tepsi yhtä hyvin. Amerikassa korot on jo ajettu nollaan ja täällä Euroopassa tärkein korko, 12-kuukauden Euribor, on reilussa prosentissa.

Uudet ja isommat kuplat eivät kuitenkaan ole vanhan kuplan puhkeamisen estämisen vakavin ongelma. Kaikki valuutat ovat riippuvaisia niiden käyttäjien luottamuksesta ja luottamus tiettyä valuttaa kohtaan vähenee aina, kun valuuttayksikköjen määrä kasvaa nopeaan tahtiin. Tässä valuutassa arvostettujen varojen arvo laskee, koska valuutan arvo laskee suhteessa muihin valuuttoihin ja yleensä myös suhteessa kultaan, joka on tärkeä mittari valuuttojen arvosta. Samalla vähenee myös valuutan ostovoima. Pohja saavutetaan silloin, kun luottamus on kadonnut täysin ja kun valuutan arvo ja ostovoima on laskenut nollaan. Tätä tilaa kutsutaan hyperinflaatioksi. Se seuraa aina, kun valtio tai sen keskuspankki luo liian monta valuuttayksikköä lyhyessä ajassa, eikä löydy ketään, joka veisi ne pois markkinoilta, esimerkiksi ostamalla valtion obligaatioita. Muun muassa Kiina on vienyt suuren määrän dollareita pois markkinoilta, koska se kokee olevansa riippuvainen vahvasta dollarista, jotta amerikkalaisilla olisi jatkossakin varaa ostaa kiinalaisia tuotteita.

Aiheuttamansa kriisin päättämiseksi valtion on pakko lopettaa elvytystoimenpiteet. Sen on sallittava, että tappiolliset yhtiöt menevät konkurssiin, jotta resursseja vapautuu ja jotka voidaan sitten allokoida kannattavampiin sektoreihin. Tämä koskee myös pankkeja. Pankkien reservivaatimuksia pitää hitaasti mutta varmasti nostaa, samalla kun sallitaan, että korot nousevat kohti markkinatasoja. Tämä antaa kannustimia säästämiselle, joka puolestaan johtaa siihen, että pääomaa alkaa taas kertyä. Pitkällä tähtäimellä keskuspankki tulee lakkauttaa, jolloin inflaatiokone poistuu. Tämä johtaisi myös siihen, että pankkien olisi pakko toimia niiden todellisten edellytysten mukaisesti, koska enää ei olisi mitään taho, joka pelastaisi ne. Lopuksi on sallittava kilpailevat valuutat, joista markkinatoimijat valitsevat ne valuutat, joita he haluavat käyttää. Historiallisesti näitä ovat olleet kulta ja hopea tai niihin sidotut rahakorvikkeet.

Kaikkea tätä ei tietenkään voida tehdä käden kääntäessä, mutta suunnan tulisi olla tämä mukainen: valtion välintulojen asteittainen väheneminen, valtion tuettujen kartellien poistaminen, petollisen pankkitoiminnan ja rahan väärentämisen kieltäminen. Nyt tarvitaan vähemmän välintuloja valtiolta, ei massiivisia elvytyspaketteja. Markkinoiden pitää saada oikaista itseään. On korkea aika oppia läksy, jota Amerikan suuri lama on turhaan yrittänyt meille opettaa.

Hintojen laskun noidankehä, osa 4

Kaj Grüssner

Kaj Grüssner on verokonsultti ja omistautunut edistämään sekä itävaltalaisen taloustieteen oppeja että klassisen liberalismin periaatteita. Sarjan muut osat: 1, 2, 3, 5.

Edellisessä osassa selitimme inflaation aiheuttamia ongelmia. Tässä osassa on vuorossa hinta- ja palkkakontrollit.

Kun valtion elvytystoimenpiteet eivät ole riittäviä estämään hintojen laskua, käyttöön otetaan välittömämmät keinot: hinta- ja palkkakontrollit. Valtio tekee yritysten sopeutumisen uusiin markkinaolosuhteisiin laittomaksi määräämällä kiinteät hinta- ja palkkatasot. Jos litra maito maksaa tänään yhden euron, sen tulee maksaa yhden euron myös huomenna, mikäli valtio määrää maidon litrahinnaksi yhden euron.

Tällainen toimenpide johtaa tuotteiden ja palveluiden osalta siihen, että nimellinen hintataso pysyy ennallaan, muta mitä enemmän tämä taso poikkeaa markkinatasosta, sitä enemmän seuraa kaaosta ylijäämistä (jos kiinteä hinta on liian korkea) tai alijäämistä (jos kiinteä hinta on liian matala). Tämä taas johtaa niin sanottuihin pimeisiin markkinoihin, jossa kaupankäynti tapahtuu kunkin tuotteen ja palvelun markkinahinnalla.

Jos valtio onnistuu sulkemaan nämä pimeät markkinat, mahdolliset ylijäämät muuttuvat ajan myötä alijäämiksi, sillä jos hintataso on liian korkea, tuotteet eivät tule myydyksi ja tämä johtaa siihen, että tuotanto vähenee ja lopulta loppuu kokonaan. Sama tapahtuu, jos valtion määräämä kiinteä hinta on liian alhainen. Ensin liian matala hinta johtaa alijäämään, kun ihmiset varastoivat halpoja tuotteita. Niin kauan kuin kaupankäynti pimeillä markkinoilla tapahtuu markkinahinnoilla, tuotanto voi teoriassa jatkua, mutta jos nämä suljetaan, tuotanto loppuu, koska yksinkertaisesti ei ole kannattavaa jatkaa tuotantoa valtion määräämään kiinteään hintaan. Hintakontrollit johtavat lyhyellä tähtäimellä pimeisiin markkinoihin ja salakuljetukseen ja pitkällä tähtäimellä tuotannon merkittävään supistumiseen.

Palkkakontrollit, jotka käytännössä tarkoittavat minimipalkkaa, toimivat samalla tavalla. Jos minimipalkan taso on liian korkea, työttömyys lisääntyy, koska entistä harvempi työntekijä pystyy ylläpitämään riittävän korkeaa tuottavuutta. Jos sinä työntekijänä maksat enemmän kuin mitä tuotat, saat potkut. Jos olet jo työtön, niin mahdollisuutesi saada työtä pienenevät entisestään. Näissä olosuhteissa luonnollisesti moni ryhtyy tekemään työtä pimeästi matalammalla palkalla kuin valtion määräämällä minimipalkalla. Tuotanto on kuitenkin hintakontrollitapauksessakin riippuvainen pimeiden markkinoiden menestyksestä. Mitä paremmin valtio pystyy estämään pimeän työvoiman käyttöä, sitä enemmän ihmisiä pysyy työttöminä, josta seuraa supistunut tuotanto.

Johtopäätöksenä on siis, että valtio ei pysty ylläpitämään tiettyjä hinta- ja palkkatasoja, jos niille ei ole taloudellisia edellytyksiä. Mitä enemmän valtion määräämät tasot poikkeavat markkinatasoista, sitä laajemmat pimeät markkinat syntyvät yli- ja/tai alijäämistä ja mitä enemmän valtio yrittää estää näitä pimeitä markkinoita, sitä vakavimmaksi ongelmat muuttuvat.

Talouden kartellisointi on oikeastaan vain laajennettua markkinakontrollia. Sen sijaan että valtio ”vain” määrää yritysten palkka- ja hintatasot, se määrää kuka saa harjoittaa liiketoimintaa ylipäätänsä. Tästä ei askel täyteen sosialismiin ole enää kaukana. Kun tämä taso on saavutettu, yksityistä omistusoikeutta ei ole enää olemassa, mikä johtaa hintamekanismin romahdukseen. Se tekee talouslaskennasta eli nykyisen ja tulevan kysynnän arvioinnista sekä tuotannon sopeuttamisesta tähän arvioon mahdottomaksi. Tästä seuraa vielä suurempi taloudellinen kaaos, joka koostuu resurssien väärinallokoitumisesta, valtavista yli- ja alijäämistä, korruptiosta, nälänhädästä ja lopulta koko talouden täydellisestä romahduksesta, eli siitä mitä tapahtui Neuvostoliitossa. Ludwig von Mises ennusti tämän kirjassaan ”Sosialismi”, jonka hän kirjoitti 1920-luvulla.

Seuraavassa ja viimeisessä osassa keskustellaan siitä, mitä pitäisi tehdä kriisin ratkaisemiseksi ja tulevien kriisien välttämiseksi.

Taloudelliset mahdollisuudet tarvitsevat moraalisen ulottuvuuden

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu FEE:n vuoden 1994 kesäkuun “The Freeman” -julkaisussa.

Joka vaalivuosi odotamme joutuvamme ”maan jaloilleen nostamisesta”, ”työpaikkojen luomisesta” ja ”talouden parantamisesta” kertovan retoriikan ristituleen.

Poliitikot rakastavat tulevaisuuden lupauksia ja omien aikaisempien toimiensa unohtamista. Tyypillisesti he käyttävät paljon enemmän aikaa kehitelläkseen uusia tapoja sekaantua kansalaisten elämään kuin jo käytössä olevien sekaantumistapojen kumoamiseen.

Todellista huomiota ansaitsisivat valtion luomat taloudellisten mahdollisuuksien esteet – kuten säännökset, verot, lisenssikäytännöt, kaavoitussuunnitelmat, työmarkkinajärjestöjen erikoisoikeudet, yritystuet, jatkuvat pääomaa kuluttavat budjettivajeet, sosiaalitukijärjestelmä, joka suosii toimettomuutta ja rankaisee työnteosta, ja koulutusmonopoli, joka epäonnistuu lasten opettamisessa, mutta tyhjentää heidän vanhempiensa tilipussit.

Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että rajoittavat kaavoitusmääräykset, rakennuslupakäytännöt ja kiinteistöverot ovat suurimmat syyt siihen, että köyhille ei saada sellaisia asuntoja, joihin heillä olisi varaa. Minimipalkkalait pitävät työmarkkinoiden ulkopuolella satoja tuhansia sellaisia, joiden osaamistaso ei ole valtion saneleman palkkatason mukainen. Loputtomat markkinoille pääsyä vaikeuttamaan suunnitellut säännöt ja määräykset, kuten esimerkiksi taksiliikennettä tai tavarankuljetusta koskevat, estävät montaa potentiaalista yritystä syntymästä.

En nyt tarkoita perustavanlaatuisia lakeja, jotka pyrkivät estämään toiselle aiheutettavaa vahinkoa tai rankaisevat jo aiheutetusta vahingosta. Puhun aikamme pääasiallisesta sosiaalisesta sairaudesta – siitä, että valtio ylittää soveliaisuuden rajat ja leikkii yhtaikaa Robin Hoodia, joulupukkia ja poikasistaan huolehtivaa kanaemoa, ja siten aiheuttaa todellista vahinkoa todellisille ihmisille, jotka eivät ole riistäneet tai ryöstäneet ketään. Ainakin taloustieteilijät alkavat suhtautua tuollaiseen politiikkaan yhä kriittisemmin.

On kuitenkin ymmärrettävä, että taloustieteellinen analyysi ei yksinään auta meitä pääsemään eroon näistä itse luoduista esteistä. On vaikuttavaa, mutta ei kuitenkaan riittävän, esittää numerotietoa ja näyttää kuinka monta työpaikkaa mikäkin valtion toimenpide on tuhonnut. Kuvioiden piirtely bruttokansantuotteen muutoksista ei riitä.

Tarvitaan kipeästi myös, että keskustelussa tunnustetaan se moraalinen taantumuksellisuus, jota niin monet näistä taloudellisen vapauden esteistä edustavat. Näiden esteiden kaataminen vaatii, että meidän vapaata markkinataloutta kannattavien tulee toimia korkean moraalin mukaisesti. Meidän täytyy vedota siihen, minkä useimmat ihmiset vaistomaisesti tuntevat olevan oikein, ei pelkästään siihen, mikä saa kassakoneen kilisemään. Meidän on opeteltava puhumaan valtion vahingollisista toimista termeillä, jotka viittaavat oikeuksien polkemiseen, unelmien murskaamiseen ja elämien pilaamiseen.

Esimerkiksi, kun Detroitin kaupunki Michiganissa korottaa – kuten se tekee – veroja niin, että verorasitus nousee useita kertoja kovemmaksi kuin muissa michiganilaisissa kaupungeissa, se ei ole pelkästään huonoa talouspolitiikkaa. Se on loukkaus niitä kaupunkilaisia kohtaan, jotka haluavat pelkästään parasta perheelleen, jotka haluavat vain mahdollisuuden olla tuottavia. Näiden korkeiden verojen pitäisi tuoda mieliin näkymiä nälkäisistä lapsista, lopetetuista yrityksistä, jotka kerran olivat joidenkin unelmien täyttymyksiä ja hajonneista kodeista perheiden ollessa kykenemättömiä maksamaan laskujaan vastuuttomien poliitikkojen takia.

Miksi ihmisiä, jotka työskentelevät valtion palkkalistoilla virkamiehinä tai byrokraatteina, kutsutaan ”kansan palvelijoiksi” – jopa kaikkein korkeimmin palkattuja? Miksei ”kansan palvelijat” termiä ole varattu niille yrittäjällisille sankareille yksityisellä sektorilla, jotka luovat työpaikkoja, tekevät keksintöjä, parantavat sairauksia, perustavat yrityksiä, palvelevat asiakkaita ja maksavat valtion laskut veroillaan? Missä ovat julkiset avunhuudot tai oikeudenmukaisuutta vaativa median hehkutus silloin, kun näiden ”kansan palvelijoiden” luomat esteet tuhoavat yritteliäiden ihmisten toimintakyvyn?

Se, mitä verot ja säännökset tekevät ihmisille ja heidän unelmilleen omasta liiketoiminnastaan, ja miten muut valtion toimet vaikuttavat ihmisten jokapäiväiseen elämään, on moraalisesti vastenmielistä. Tällaiset teot ovat muistoja siltä synkältä aikakaudelta, jolloin varasta ja hallitsijaa ei pystynyt erottamaan muutoin kuin vaatetuksen perusteella.

Kampanjan vapauden ja taloudellisten mahdollisuuksien palauttamiseksi tulee perusosanaan sisältää moraalisen ulottuvuuden. Lainsäädäntö, joka tukahduttaa yritteliäiden miesten ja naisten pyrkimykset, on enemmän kuin huonoa talouspolitiikkaa. Vapaassa yhteiskunnassa se olisi moraalinen katastrofi.

Hintojen laskun noidankehä, osa 3

Kaj Grüssner

Kaj Grüssner on verokonsultti ja omistautunut edistämään sekä itävaltalaisen taloustieteen oppeja että klassisen liberalismin periaatteita. Sarjan muut osat: 1, 2, 4, 5.

Edellisessä osassa kävimme läpi johtopäätösten virheellistä logiikkaa. Tässä osassa tarkastelemme kuinka toimenpiteet, joihin valtio ryhtyy ongelmien ratkaisemiseksi, tosiasiassa pahentavat tilannetta entisestään.

Yleisellä tasolla voidaan todeta, että valtion menojen lisääminen (toimenpide 1, osa 1) on haitallista, koska se on lyhytaikainen ratkaisu rakenteelliseen ongelmaan. Käytännössä se ei ole edes sitä, vaan pikemmin hätäinen reaktio, lisää sitä, mikä aiheutti ongelmat. Toisin sanoen tällä toimenpiteellä ei ratkaista mitään, vaan lykätään oikaisua, joka on yhtä tarpeellinen kuin välttämätön. Mitä kauemmaksi sitä lykätään, sitä tuskallisempi se tulee olemaan.

Toinen tähän liittyvä ongelma on, että valtiolla ei ole omia varoja – se ei itse tuota mitään. Kaikki mitä valtiolla on, tulee yksityiseltä sektorilta,  yksityisistä resursseista, jotka on takavarikoitu verojen ja viranomaisvallankäytön kautta. Ne varat, joilla valtio rahoittaa kasvatetut menonsa, on siis otettu kansalta. Tämä tarkoittaa, että kasvatettu valtion kulutus ja ostovoima vähentävät yksityistä kulutusta ja ostovoimaa, koska yksityisellä sektorilla on nyt vähemmän varoja.

Sekä poliittisista että yllä mainituista taloudellisista syistä valtion kasvatettujen menojen rahoitus ei voi rajoittua pelkästään verottamiseen. Suuri osa rahoituksesta on velkaa eli valtio lainaa rahaa ulkopuolisilta tahoilta. Ongelman tulisi olla ilmiselvä. Valtio syyllistyy samaan virheeseen kuin monet yksityishenkilöt ja yritykset. Kasvatettu valtionvelka johtaa luonnollisesti korkeimpiin korkomaksuihin, joista muodostuu taakka tuleville sukupolville ja joiden on pakko luopua heidän tuloistaan valtion velkojen maksamiseksi. Valtion velan korko on olennainen menoerä monille valtioille, myös Suomelle. Lisättyjen valtion menojen rahoittaminen velkaantumisella ei ole siis pelkästään taloudellisesti kestämätön ratkaisu, se on myös erittäin moraalitonta, koska se pakottaa tulevat veronmaksajat maksamaan omasta kulutuksestaan ja hyvinvoinnistaan.

Lainanotto ei tämän takia ole kovin paljon suositumpaa kuin verojen korotukset. Sitä ei kuitenkaan huomaa yhtä selkeästi kuin korkeampia veroja, mutta se herättää riittävästi huomiota aiheuttaakseen poliittisia ongelmia. ”Syyllisten” osoittaminen on aivan liian helppoa. Tämän takia monet valtiot, varsinkin ne, joilla on oma keskuspankki, ryhtyvät inflaatioon. Inflaatio tarkoittaa, että luodaan tyhjästä uusia valuuttayksikköjä, esimerkiksi euroja tai dollareita. Uusi raha pumpataan pankkijärjestelmään, yleensä siten, että keskuspankki ostaa valtion obligaatioita, mutta myös lainaamalla suoraan pankeille tai ostamalla erilaisia johdannaisia.

Kun uusia valuuttayksikköjä luodaan, niiden arvo on ennallaan, koska niitä ei ole vielä sekoitettu muiden valuuttayksikköjen joukkoon. Tämä tarkoittaa myös, että niiden ostovoima on ennallaan. Siten nämä uudet valuuttayksiköt voidaan käyttää valtion menojen rahoittamiseen ja velkojen maksamiseen. Mutta kun uudet valuuttayksiköt virtavat alaspäin talouden tasojen läpi, niiden arvo laskee jatkuvasti, kun rahamäärän lisääminen alkaa näkyä hintojen nousuna.

Inflaatio johtaa siis olemassa olevien valuuttayksikköjen arvon laskuun, joka taas tarkoittaa, että kyseisessä valuutassa määritettyjen palkkojen ja säästöjen arvo laskee. Koska arvonlasku tapahtuu asteittaisesti, ne, jotka saavat uudet valuuttayksiköt viimeiseksi, kärsivät eniten. Valuuttayksiköt ovat menettäneet suurimman osa arvostaan, kun ne saavuttavat yhteiskunnan alimmat tasot eli matalapalkkaiset, eläkeläiset ja ne, jotka ovat riippuvaisia tuista ja avustuksista. Nämä ihmiset köyhtyvät siis lisää, kun taas ne, jotka saavat uudet rahat ensin eli pankit, poliitikot ja virkamiehet, rikastuvat. Inflaatio on siis vero, joka siirtää köyhempien ihmisten säästöjen ja palkkojen arvon valtion etuoikeuksista päättäville ja niistä nauttiville.

Inflaatio on salakavala, koska sen seuraamukset alkaa näkyä viiveellä, joka voi kestää vuosia. Koska valtio on hoviekonomistien avulla vääristänyt inflaatio-sanan määritelmän, se on pystynyt peittämään tämän erittäin moraalittoman toimenpiteen, sekä syyllistämään markkinatalouden sen seuraamuksista eli osoittamaan ”ahneiden” yritysten suuntaan itsensä sijaan. Näistä syistä inflaatio ja keskuspankki ovat elintärkeitä valtiolle.

Seuraavassa osassa jatkamme valtion toimenpiteiden tarkastelua ja selitämme millaisia ongelmia ne aiheuttavat.

Siviiliyhteiskunnan elvyttäminen

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu FEE:n vuoden 1996 syyskuun “the Freeman” -julkaisussa.

“Verot,” sanoi Oliver Wendell Holmes Jr., “ovat osallistumismaksu sivistyneestä yhteiskunnasta.” Taloustieteilijä Mark Skousen esitti kuitenkin paljon paremman näkökulman todetessaan, että verot ovat maksu sivistyksen puutteesta. Jos ihmiset huolehtisivat paremmin itsestään, perheestään ja lähimmäisistään, valtion rooli kutistuisi ja yhteiskunnasta tulisi vahvempi.

Skousen sanoi hyvin kirjoittaessaan “Aina kun säädämme uuden lain tai asetuksen, aina kun korotamme veroja, aina kun aloitamme sodan, myönnämme, että ihmiset ovat epäonnistuneet oman elämänsä hallitsemisessa. Voimme voittaa kannustamalla ihmisiä toimimaan oikein, mutta aina kun pakotamme heidät toimimaan oikein, olemme epäonnistuneet.” Vapaaehtoisuuden voitto pakottamisesta – kun ihmiset auttavat toisiaan omasta halustaan eikä valtion pakottamina – on merkki sivistyneistä ihmisistä ja siviiliyhteiskunnasta.

Tämä on tärkeä ja kauaskantoinen havainto kaikille kulttuurimme kehittymisestä kiinnostuneille. Kulttuurin edistymistä ei pitäisi määritellä sen mukaan, paljonko toisten omaisuutta otetaan käytettäväksi valtion byrokratian “hyviin” tarkoituksiin. Kulttuuri on aidosti kehittynyt, kun yksilöt pystyvät ratkomaan ongelmia itse ilman poliitikkojen, poliisin tai virkamiesten apua.

Kun ranskalainen historioitsija Alexis de Tocqueville vieraili 1830-luvulla Yhdysvalloissa, hän piti yhteiskunnan toimeliaisuutta yhtenä nuoren maan suurimmista kilpailuvalteista. Hän oli vaikuttunut siitä, miten amerikkalaiset jatkuvasti perustivat “yhdistyksiä” tukemaan taidetta, rakentamaan kirjastoja ja sairaaloita ja tyydyttämään kaikenlaisia sosiaalisia tarpeita. Halutessaan saada aikaan jotain hyvää esivanhempamme harvoin odottivat niin fyysisesti kuin henkisestikin etäällä olevien poliitikkojen hoitavan asian heidän puolestaan. “Ihmisluontoa hallitsevien luonnonlakien joukossa”, totesi Tocqueville kirjoittaessaan Demokratiasta Amerikassa, “on yksi asia, joka on selvempi kuin mikään muu. Jos ihmiset aikovat säilyttää sivistyksensä tai kehittää sitä, yhdessä toimimisen kyvyn pitää kehittyä ja vahvistua.”

Nykyään, kun hallitukset Amerikassa ja useimmissa muissa länsimaissa kuluttavat 40-60% ihmisten ansioista, pitäisi olla ilmeistä, että monikaan ei ajattele, toimi tai äänestä kuten esivanhempansa Tocquevillen aikoina. Miten siis voisimme palauttaa ja vahvistaa niitä asenteita ja instituutioita, jotka muodostavat eloisan, vapaan ja sivistyneen yhteiskunnan perustan?

Ainakaan emme pysty siihen hyväksymällä sokeasti kaikki hallituksen ohjelmat, jotka hukuttavat alleen yksityiset aloitteet tai kyseenalaistamalla niiden motiiveja, jotka perustellen kyseenalaistavat hallituksen toimet. Emme saa elvytettyä sivistynyttä yhteiskuntaa, jos emme luota itseemme, vaan uskomme, että valtiolla on monopoli myötätuntoon ja hyväntekeväisyyteen. Emme saavuta tavoitettamme ikinä, jos verotamme 40-60% ihmisten ansioista ja sitten ihmettelemme, kuten matematiikassa reputtaneet koululaiset, miten ihmisillä ei ole varaa heidän tarvitsemiinsa asioihin.

Sivistys pääsee edistymään vasta, kun ihmiset alkavat suhtautua vakavasti ajatukseen korvata hallituksen ohjelmia yksityisillä aloitteilla ja, kun keskustelussa päästään yli sellaisista lapsellisista väitteistä kuin “Jos haluat vähentää valtion maksamia tukia, kannatat siis vanhusten jättämistä kuolemaan nälkään.” Sivistys alkaa kukoistaa, kun ymmärrämme, että valtion “palkkaaminen” kalliiksi välikädeksi ei ole paras tapa “tehdä hyvää” ja että se usein katkaisee yhteyden apua tarvitsevien ja auttamishaluisten välillä. Edistymme, kun valtion tarjoaminen ongelmien ratkaisijaksi tunnustetaan siksi, mitä se on – väärää hyväntekeväisyyttä, “lintsaamista”, yksinkertainen epävastaus, joka ei toimi kunnolla, vaikka saakin kannattajansa tuntemaan omahyväistä tyytyväisyyttä.

Siviiliyhteiskunnan palauttaminen ei tule olemaan helppoa. Huonoista tavoista ja lyhytnäköisestä ajattelusta on vaikea päästä eroon. Erityisen vaikeaa on saada sivistyksen viesti vahingoittumattomana läpi valtamedian suodattimista. Erään suuren michiganilaisen sanomalehden hiljattain julkaistu pääkirjoitus on tästä hyvä esimerkki. Kirjoitus vastusti valtion budjettiin ehdotettuja leikkauksia ja rinnasti siviiliyhteiskunnan palauttamisen ihmiselämän alistamiseen “markkinatalouden armoille”. On sääli, että niin monet sanomalehdet rutiininomaisesti harmittelevat poliittisten kampanjoiden pinnallisuutta, mutta kuitenkin itse käyttävät kuluneita sanontoja, kun joku ehdottaa toimia ihmisiä kiusaavan valtion roolin pienentämiseksi.

Kyseinen pääkirjoitus ei ruokkinut, vaatettanut eikä tarjonnut majoitusta yhdellekään tarvitsevalle. Se tuskin paljoa lohdutti vähäosaisia. Se ei inspiroinut yhtään vapaaehtoista toimintaa puutteenalaisten perheiden auttamiseksi. Sen sijaan se saattoi tuudittaa osan lukijoista yhä syvempään omahyväisyyden uneen. Valtio, kuten pitääkin, huolehtii kaikista niistä asioista, joihin kirjoitus viittasi.

Samaan aikaan pohdiskelevammat kirjoittajat huomaavat joitakin rohkaisevia muutoksia. Huomattava artikkeli U.S. News & Worldin tuoreessa numerossa ylisti “kansalaisaktiivisuuden henkiinherättämistä”. Eräs lehden käyttämistä esimerkeistä kertoi Frankfordin kaupungista Pennsylvaniassa. Frankfordista oli tullut korkeiden verojen ja laman koettelema valtiosta riippuvainen yhteisö, joka kaipasi kipeästi ratkaisuja ongelmiinsa. Sivistyneen yhteisön kipinä oli sytytetty, ja nyt ihmiset ratkaisevat ongelmia itse. “Kun kaupunkiin satoi ennätykselliset 76 senttimetriä lunta, … frankfordilaiset eivät jääneet tumput suorina seisomaan ja valittamaan kaupungin työntekijöiden tehottomuutta. Asukkaat vuokrasivat itse lumiauroja ja jakoivat kustannukset”, lehti kertoi.

Jos Tocqueville vierailisi tässä pienessä pennsylvanialaisessa kaupungissa, niin ehkä hän näkisi häivähdyksen siitä suurenmoisuudesta, jota hän todisti 1830-luvulla. Hän vaikuttuisi kaupungin yhteishengestä ja saataisi jopa ehdottaa, että ihmisten kaikkialla pitäisi ottaa siitä oppia. Tocqueville saattaisi huomioida, että asukkaat eivät jääneet istumaan aloilleen valittamaan kurjuuttaan ja kirjoittamaan lehtien palstoille siitä, miten poliitikkojen pitäisi pelastaa heidät. “Kun pääsee eroon närkästyksestä, ettei valtio hoida asioita puolestasi, saa aikaiseksi tehdä sen itse”, eräs paikallinen asukas kertoo.

Voimme oppia paljon frankfordilaisilta ja muilta heidän kaltaisiltaan, jotka ajattelevat, ettei hyväntekeväisyys tarkoita joidenkin toisten rahojen kuluttamista tai sosiaalisten tarpeiden saarnaamista tietokoneen näppäimistön takaa. Sivistyksen palauttaminen yhteiskuntaan edellyttää sitä, että “uskallamme sanoa ei” henkilökohtaisen vastuun pakoilemiselle ja sille, että odottaisimme valtion tekevän puolestamme sen, mikä meidän pitäisi tehdä itse perheidemme ja paikallisten yhdistysten kanssa. Se tarkoittaa, että meidän pitää ajatella luovasti, keksiä yksityisiä aloitteita ja sitten vain toteuttaa ne.

Itse asiassa, mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä paremmin ymmärrän, että asioiden tekeminen sen sijaan, että vain puhuisi niistä tai odottaisi muiden tekevän ne, on yksi tärkeimpiä eroja aikuisten ja lasten välillä. Ehkä meidän kaikkien pitäisi vain kasvaa aikuisiksi – ja siten kasvaa ulos sosiaalivaltion tylsistyttävästä ympäristöstä.