Kuinka outoa kaikki onkaan!

Risto Harisalo on Tampereen yliopiston hallintotieteen professori.

Keskustelu valtioiden lainanotosta ja lainojen hoidosta on ryöpsähtänyt valloilleen. Sitä seuratessa on kiehtovaa huomata, kuinka vaivattomasti liberalismi, siis tuo pahamaineiseksi luonnehdittu uusliberalismi, on julistettu syylliseksi valtioiden taloudellisiin ongelmiin. On siis paikallaan palauttaa mieleen eräitä keskeisiä syy- ja seuraussuhteita.

Vaikka liberalismia nyt syytetään globaalista finanssi- ja pankkikriisistä, on syytä varautua myös siihen, että ongelmaan löytyy aikanaan todellinen syyllinen, johon liberalismilla ei ole ollut mitään vaikutusta. Kaikkea ruutia ei siis kannattaisi uhrata liberalismiin.

Kun valtiot ottivat lainaa kriisin hoitamiseksi, siitä syytettiin välittömästi liberalismia, vaikka liberaalit suhtautuivat hyvin epäilleen moiseen toimintaan. Kun valtiot ottivat lainaa, kukaan ei epäillyt valtioiden kykyä vastata veloistaan eikä edes unissaan uskonut valtioiden menevän konkurssiin.

Valtioiden lainanottoa perusteltiin tarpeella korjata asiat ja laittaa ahnaat ja sääntelemättömät markkinat kuriin. Monet liberalismin vastustajat näkivät lainanotossa kauan kaipaamansa mahdollisuuden vahvistaa valtiojohtoisuutta yhteiskunnassa.

Yllättäen valtioiden lainanotossa saavutettiin jokin raja, jonka ylittäminen teki lainanotosta valtioille uhan, joka vaaransi vähintään koko Euroopan Unionin taloudellisen vakauden. Kysyttiin miksi markkinat laskivat väärin valtioiden taloudellisen kantokyvyn ja miksi ne antoivat valtioiden surutta velkaantua. Aivan oikein! Tästäkin asiasta alettiin jälleen syyttää liberalismia.

Oudointa kaikessa tässä ovat mielipiteet, joiden mukaan valtiot selviytyvät veloistaan korottamalla veroja ja lisäämällä taloudellisen elämän poliittista sääntelyä. Molempia käytäntöjä on suositeltu jatkettavasti usean vuoden ajan. Valitettavasti ne ovat toimenpiteitä, jotka hidastavat vääjäämättä taloudellista kasvua ja kehitystä.

Tilanteen jossa taloudellinen elämä uhkaa olosuhteiden pakosta hidastua ja jopa näivettyä, pitäisi väistämättä synnyttää kysyntää liberaaliin talouspolitiikkaan. Se tarjoaa tehokkaita keinoja, jotka helpottavat valtioiden selviytymistä suurista lainataakoistaan ja auttavat samalla kansalaisia parantamaan taloudellista asemaansa.

Tämä tarkoittaa, että yrittäjyyttä on yksinkertaistettava, yritysten sisäistä elämää koskevaa sääntelyä on helpotettava, työsuhteiden perustamista ja muuttamista ja lopettamista on uudistettava. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä liberalismin tarjoamista keinoista.

Miksi ihmisten pitäisi tyytyä taloudelliseen ahdinkoon, jos he voisivat siltä välttyä? Juuri tässä ajassa tarvitaan enemmän liberalismia kuin pitkään aikaan. Ne keinot, joilla valtiot yrittävät selviytyä ongelmistaan, ovat myrkkyä sitä jo nauttineille. Outoa on myös se, kuinka ponnekkaasti liberalismia vastustetaan, vaikka se tarjoaa keinon ratkaista vakava yhteiskunnallinen ongelma.

Vain välttyäkseen liberalismilta ihmiset hyväksyvät jopa oman asemansa huonontumisen. Tosi outoa!

Pitkä aika, lyhyt matka

Risto Harisalo on Tampereen yliopiston hallintotieteen professori.

Matkan teon haaste

Kysymys: Kuinka paljon aikaa ihmiset tarvitsevat lyhyen yhteiskunnallisen matkan kulkemiseen? Vastaus: He tarvitsevat siihen paljon aikaa! Kysymys ja vastaus tulivat mieleeni selatessani Ludwig von Misesin mestariteoksen Human Action ensimmäisiä sivuja.

Hänen mukaansa tarvittiin vuosisatoja sen havaitsemiseen, että ihmisten ei tarvinnut olla epäitsenäisiä rattaita kokonaisuudessa, johon he olivat syntyneet eikä palvella sen heille sanelemia tavoitteita. Ajatus, että ihmiset voivat tehdä markkinoilla omat valintansa ja palvella omia pyrkimyksiään yhteistyössä toisten kanssa, pelotti ja järkytti heitä. Markkinataloutta koskevassa kritiikissä on yhä edelleen voimakkaita jäänteitä näistä huolista ja peloista.

Matkan rajoitteet

Kun ihmiset alkoivat vapautua yliluonnollisten – uskonnollisten – voimien sääntelystä, uudet holistiset – kollektiiviset – ideat ottivat niiden paikan heidän mielissään. Näistä keskeisimpiä ovat Misesin mielestä rotu, kansakunta ja valtio. Ne määrittävät jälleen ihmisten paikan kokonaisuudessa oikeuksineen ja velvollisuuksineen.

Valtiolla on voimakas tiedollinen yliote (epistemology) ihmisten mielissä. Valtion uskotaan olevan asioista perillä huomattavasti paremmin kuin yksilöt olipa kysymys sitten lyhyestä tai pitkästä aikavälistä. On valtioita, jotka uskovat itseensä niin horjumattomasti, että ne ovat lailla kieltäneet valtion kritisoimisen ja vastustamisen. Tällä yliotteella täytyy olla enemmän tekemistä perinteisen tai evolutiivisen uskomisen kuin luottamisen kanssa.

Vaikka valtiot ovat kohdelleet kansalaisiaan kaltoin ja käyneet sotia, niitä ei vaadita lakkautettavaksi tai alistettavaksi vahvaan sääntelyyn. Toisin on laita yritysten kanssa, joiden vähäisetkin rikkomukset johtavat vaatimuksiin alistaa ne julkiseen ohjaukseen.

Rotuajattelun ja nationalismin olisi luullut menettäneen voimansa kansallissosialismin tuhossa, mutta niin ei kuitenkaan näytä käyneen. Kansallisten saavutusten ruokkima ylemmyyden tunne ruokkii vastakkainasettelua ja kiihkoilua, joista saadaan lähes päivittäin uusia esimerkkejä.

On yllättävää löytää yhä edelleen ihmisiä, jotka ovat valmiit käyttämään väkivaltaa jopa Karl Marxin ajatusten edistämiseksi, vaikka hänen käsityksensä esimerkiksi ihmisen mielen loogisesta rakenteesta, arvon luomisesta ja tuotannon organisoinnista ovat osoittautuneet korjaamattomiksi virheiksi.

Luonnosta on tullut ihmisille uusi jumala. Sen suojelemiseksi ihmisiä vaaditaan vähentämään kulutusta, hillitsemään teknologian kehittämistä ja rajoittamaan markkinataloutta, koska se on kestävän kehityksen vakavin uhka. Luonnolla on asiaansa uskova ja äänekäs papisto, jonka viestiä monet levittävät, vaikka tuskin ovat siitä perillä. Tältä osin aikamme ei mainittavasti eroa menneiden vuosisatojen olosuhteista.

Politiikkaan kohdistuu yllättävän vanhoja odotuksia. Ihmiset kaipaavat suuria johtajia avaamaan heille tien tulevaisuuteen. Poliittiset päättäjät vastaavat tähän kysyntään kertomalla mitä kaikkea he ovat valmiit kansalaisille tarjoamaan.

Tieteen odotettiin vapauttavan ihmiset ajattelun kahleista, nurkkakuntaisuudesta, ennakkoluuloista ja ihmisten elämää yhteiskunnassa keskeisimmin rajoittavista syy- ja seuraussuhteista. Toisin kuitenkin kävi, kun tutkijat innostuivat palvelemaan poliittisia päämääriä ja alistivat ihmiset yhtälöissään manipuloitaviksi muuttujiksi.

Politiikkaa ja julkista hallintoa koskevassa tutkimuksessa ollaan tänään suurin piirtein samassa pisteessä kuin yli sata vuotta siten käydyssä metodisodassa (Methodenstreit), jossa itävaltalaisten liberaalien vastassa olivat Preussin historiallinen koulukunta ja amerikkalainen institutionalismi. Metodisodan nykyisessä versiossa ajatuksena on, että politiikkaa ja julkista hallintoa tutkimalla voidaan myös ymmärtää ja hyödyttää yhteiskuntaa. Ajatus on liian pelkistetty ollakseen totta.

Liberalismi matkan teon nopeuttajana

Liberalismin tarkoituksena on luoda ihmisille mahdollisuus elää oma elämänsä haluamallaan tavalla. Onnistuakseen tässä heidän on suostuttava vapaaehtoiseen yhteistyöhön muiden kanssa ja vältettävä heitä vahingoittavaa vilppiä, pakkoa ja väkivaltaa. Vapaaehtoisuuden ja väkivallattomuuden avulla ihmiset voivat hallita itseään, tilanne, joka vie pohjan nykymuotoiselta politiikalta. Samalla he saavat mahdollisuuden keksiä ja kehittää asioita, joiden varassa yhteiskuntien matkanteko nopeutuu.

Edellä sanotun perusteella on yllättävää kuulla lähes päivittäin, että juuri liberalismi, eli tuo pahamaineinen uusliberalismi, olisikin jokin yliluonnollinen voima, joka vaatii ihmisiä uhrautumaan, tuhoaa demokratian, ohjaa poliittista päätöksentekoa sekä yksityistää yritysten voitot, mutta kansallistaa niiden tappiot. Syytökset liberalismia kohtaan ovat niin mittavat, että niihin on syytä palata myöhemmin.

Suuren laman suuret myytit

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama pidemmästä artikkelista (englanniksi).

Suuresta lamasta ja sen vaikutuksesta ympäri maailmaa miljoonien kansalaisten elämään on kirjoitettu paljon. Historioitsijat, taloustieteilijät ja poliitikot ovat haravoineet raunioita etsien ”mustaa laatikkoa”, joka paljastaisi tämän tarunomaisen tragedian syyn. Surullisesti liian monet heistä päättävät hylätä etsimisen huomaten ehkä helpommaksi kierrättää joukkoa virheellisiä ja vahingollisia johtopäätöksiä tapahtumista kahdeksan vuosikymmentä sitten.

Kuinka paha oli suuri lama? Yleisesti ottaen se oli pahempi Amerikassa kuin Länsi-Euroopassa ja Kanadassa, ja keskityn tässä vain Yhdysvaltoihin. Neljässä vuodessa vuodesta 1929 vuoteen 1933 tuotanto Amerikan tehtaissa, kaivoksissa ja hyödykkeissä putosi yli puolella. Todelliset reaaliansiot putosivat 28 prosenttia. Osakekurssit romahtivat yhteen kymmenesosaan korkeudestaan ennen romahdusta. Työttömien amerikkalaisten määrä nousi 1,6 miljoonasta 1929 12,8 miljoonaan vuonna 1933. Joka neljäs työntekijä oli ilman työtä laman aallonpohjassa ja rumat huhut kapinasta kiersivät ensimmäistä kertaa 1860-luvun sisällissodan jälkeen.

Vanhat myytit eivät kuole; ne vain ilmaantuvat korkeakoulujen taloustieteen ja valtiotieteen oppikirjoihin. Nykyään oppilaille opetetaan yhtenään, että kahlitsematon vapaa yrittäjyys romahti omaan painoonsa vuonna 1929, johtaen vuosikymmenen pituiseen taloudelliseen lamaan täynnä vastoinkäymisiä ja kurjuutta. Presidentti Herbert Hoover esitetään ”näpit irti” tai laissez-faire talouspolitiikan puolestapuhujana, kun taas hänen seuraajansa Franklin Roosevelt on talouden pelastaja, jonka toimet saivat aikaan elpymisen. Tämä yleinen käsitys lamasta kuuluu satukirjoihin eikä vakavaan keskusteluun taloushistoriasta, kuten tosiasioiden tarkastelu osoittaa.

Suuri, suuri, suuri, suuri lama

Ajan tapahtumien kunnolliseksi ymmärtämiseksi on soveliasta pitää suurta lamaa ei yhtenä vaan neljänä perättäisenä yhteen käärittynä lamana. Professori Hans Sennholz on nimennyt nämä neljä ”vaihetta” seuraavasti: suhdannevaihtelu; maailmantalouden hajoaminen; New Deal ja Wagner-lainsäädäntö. [1]

Ensimmäinen vaihe selittää miksi vuoden 1929 romahdusta tapahtui ylipäätänsä; muut kolme osoittavat kuinka valtion väliintulot pitivät talouden tokkurassa yli vuosikymmenen.

Vaihe 1: Suhdannevaihtelu

Suuri lama ei ollut Amerikan ensimmäinen lama, vaikka se osoittautui pisimmäksi. Yhteinen nimittäjä useille aikaisemmille romahduksille oli valtion tuhoisa rahan tarjonnan manipulointi. Erinäisistä syistä valtio omaksui toimintatapoja, jotka paisuttivat rahan ja luoton määrää. Seuraukseni oli nousukausi, jota myöhemmin seurasi kivulias tilinteon päivä. Yksikään Amerikan lamoista ennen vuotta 1929 eivät kestäneet enempää kuin neljä vuotta ja useimmat olivat ohi kahdessa. Suuri lama kesti 12 vuotta, koska valtio yhdisti rahataloudelliset virheensä sarjaan vahingollisia väliintuloja.

Useimmat rahatalouden taloustieteilijät, erityisesti ”itävaltalaisen koulukunnan” (sitä edustaen merkittävät taloustieteilijät kuten Ludwig von Mises ja Nobel-palkittu F. A. Hayek), ovat havainneet läheisen suhteen rahan tarjonnan ja taloudellisen toiminnan välillä. Kun valtio inflatoi rahan ja luoton tarjontaa, aluksi korkotaso laskee. Liike-elämä sijoittaa tämän ”helpon rahan” uusiin tuotantohankkeisiin ja noususuhdanne ilmenee pääomahyödykkeissä. Nousukauden kypsyessä liiketoiminnan kustannukset nousevat, korkotasot sopeutuvat ylöspäin ja voitot supistuvat. Siten helpon rahan vaikutus kuluu pois ja rahatalouden viranomaiset, pelätessään hintainflaatiota, hidastavat kasvua tai jopa supistavat rahan tarjontaa. Molemmissa tapauksissa manipulaatio riittää potkaisemaan hatarat tuet taloudellisen korttitalon alta.

Eräs kaikkein perusteellisimmista ja tarkimmin dokumentoiduista kuvauksista Fedin inflatoivista toimista ennen vuotta 1929 on edesmenneen Murray Rothbardin teos America’s Great Depression. Laajaa mittaa käyttäen, joka sisältää valuutan, käteis- ja määräaikaistalletukset ja muita komponentteja Rothbard arvioi, että Fed laajensi rahan tarjontaa yli 60 prosenttia vuoden 1921 puolivälistä vuoden 1929 puoliväliin. [2] Helpon rahan tulva ajoi korkotasot alas, työnsi osakemarkkinat huimaaviin korkeuksiin ja synnytti ”iloisen kaksikymmentäluvun”.

Vuoden 1929 alussa keskuspankki otti boolin pois juhlista. Se tukahdutti rahan tarjonnan, nosti korkotasoa ja piti seuraavat kolme vuotta rahan tarjontaa hallussaan, joka laski 30 prosenttia. Tämä inflaatiota seurannut deflaatio tempasi talouden valtavasta nousukaudesta suunnattomaan laskukauteen.

”Älykäs” raha – terävät sijoittajat kuten Bernard Baruch ja Joseph Kennedy, jotka seurasivat mm. rahan tarjontaa – näkivät juhlien olevan lopussa ennen muita amerikkalaisia. Baruch alkoi myymään osakkeita ja ostamaan velkakirjoja ja kultaa jo niinkin aikaisin kuin 1928; Kennedy teki samoin todeten, että ”ainoastaan hölmö jää odottamaan huippuhetkeä”. [3]

Kun sijoittajamassat lopulta aistivat muutokset Fedin politiikassa, pakokauhu käynnistyi. Osakemarkkinat kahden maltillisen laskun kuukauden jälkeen sukelsivat ”mustana torstaina” – 24. lokakuuta 1929 – suurten ja tiedostavien sijoittajien näkemyksen levitessä.

Osakekurssien romahdus oli vain oire – ei syy – suurelle lamalle: markkinat nousivat ja laskivat läheisessä synkronissa Fedin toimien kanssa.

Vaihe II: maailmantalouden hajoaminen

Jos romahdus olisi ollut aikaisempien kaltainen, seuranneet kovat ajat olisivat saattaneet päättyä vuodessa tai parissa.

Työttömyys vuonna 1930 oli keskimäärin miedon taantuman mukainen 8,9 prosenttia, kivunneena 3,2 prosentista vuodesta 1929. Se syöksyi pikaisesti ylös saavuttaen huippunsa 25 prosentissa vuonna 1933. Vuoden 1933 maaliskuuhun saakka nämä olivat presidentti Herbert Hoovertin vuosia – miehen, jota kapitalismin vastustajat kuvaavat sekaantumattomuuden, laissez-faire talouden, puolustajana.

Kannattiko Hoover todella ”näpit irti taloudesta”, vapaiden markkinoiden, filosofiaa? Hänen vastustajansa vuoden 1932 vaaleissa ei ajatellut niin. Kampanjassaan Roosevelt parjasi Hooveria liian suuresta kulutuksesta ja verotuksesta, valtion velan kasvattamisesta, kaupan tukahduttamisesta ja miljoonien sysäämisestä sosiaaliavun varaan. Hän syytti presidenttiä ”holtittomasta ja ylettömästä” kulutuksesta, ajattelusta ”että meidän tulee mahdollisimman nopeasti keskittää kaikesta valta Washingtoniin” ja ”koko rauhanajan historian eniten tuhlaavimman hallinnon” johtamisesta.

Rooseveltin kanssa ehdolla ollut John Nane Garner syytti Hooveria ”maan johtamisesta sosialismiin”. [4] Nykyaikaisen Hoover-myytin vastaisesti Roosevelt ja Garner olivat täysin oikeassa.

Hoover hallinnon kruunajaishullutus oli Smoot-Hawley tariffi, joka hyväksyttiin kesäkuussa 1930. Se tuli vuoden 1922 Fordney-McCumber tariffin päälle, joka oli jo laittanut edellisenä vuosikymmenenä amerikkalaisen maanviljelyn syöksykierteeseen. Yhdysvaltain historian kaikkein protektionistisin lainsäädäntö, Smoot-Hawley, sulki käytännössä rajat ulkomaisilta tuotteilta ja sytytti rajun kansainvälisen kauppasodan. Professori Barry Paulson toteaa, että 887 tariffin jyrkän noston lisäksi laki laajensi tullattavien hyödykkeiden listaa 3 218 artikkeliin. [5]

Hallinnon viranomaiset ja kongressi uskoivat, että kauppatullien nostaminen pakottaisi amerikkalaiset ostamaan kotimaisia tuotteita, joka ratkaisisi jäytävän työttömyysongelman. He sivuuttivat tärkeän kansainvälisen kaupan periaatteen: kauppa on lopulta kaksisuuntainen tie; jos ulkomaalaiset eivät voi myydä tuotteitaan tänne, silloin he eivät voi ansaita ostoihinsa tarvitsemiaan dollareita.

Smoot-Hawleyn jyrkät tariffit talloivat ulkomaiset yritykset ja niiden työntekijät, ja pian ulkomaiset hallinnot ympäri maailmaa vastasivat omilla kauppaesteillään. Mahdollisuuksiensa myydä Amerikan markkinoilla ollessa hyvin hankaloitettua he rajoittivat amerikkalaisten tuotteidensa ostamista. Tämä kohdistui erittäin raskaasti Amerikan maatalouteen. Presidentin kynän vedolla Amerikan viljelijät menettivät lähes kolmasosan markkinoistaan. Maatilojen hinnat sukelsivat ja tuhannet maanviljelijät menivät konkurssiin. Maatalouden romahtaessa maaseutupankkeja meni ennätysmäärä nurin, vetäen mukanaan satoja tuhansia asiakkaitaan.

Hoover lisäsi merkittävästi valtion kulutusta tukiin ja avustusohjelmiin. Ainoastaan yhdessä vuodessa, vuodesta 1930 vuoteen 1931, liittohallinnon osuus bruttokansantuotteesta kasvoi yhdellä kolmanneksella.

Hooverin maatalousbyrokratia jakoi satoja miljoonia dollareita vehnän ja puuvillan viljelijöille, vaikka uudet tariffit hävittivät heidän markkinansa. Hänen jälleenrakennuksen rahoituslaitoksensa kauhoi miljardeja yritystukiin. Rexford Guy Tugwell, eräs Franklin Rooseveltin toimintatapojen arkkitehdeistä 1930-luvulla, kommentoi vuosikymmeniä myöhemmin Hooverin hallintoa selittämällä, ”Emme hyväksyneet sitä silloin, muta koko New Deal oli käytännössä Hooverin käynnistämien ohjelmien jatkamista.” [6]

Pahentaakseen korkeiden tariffien ja valtavien tukien hullutusta kongressi sääti ja Hoover hyväksyi vuoden 1932 liikevaihtolain. Se tuplasi amerikkalaisten pääosan tuloverot; ansiotulohyvitys lopetettiin; yritys- ja kiinteistöveroja korotettiin; uusia lahja, bensa ja autoveroja asetettiin ja postimaksuja nostettiin jyrkästi.

Pystyykö kukaan vakavasti otettava tutkija havainnoidessaan Hooverin hallinnon massiivisia taloudellisia väliintuloja väittämään vakavalla naamalla, että väistämättömät turmiolliset seuraukset olivat vapaiden markkinoiden syytä?

Vaihe III: New Deal

Franklin Delano Roosevelt voitti vuoden 1932 presidentinvaalit äänivyöryllä, keräten 472 ääntä valtaapitävää Herbert Hooverin 59 ääntä vastaan. Demokraattisen puolueen vaaliohjelma, jonka listoilta Roosevelt valittiin, julisti: ”Pidämme vaaliohjelmaa sopimuksena kansan kanssa, jota vallalla uskotun puolueen tulee uskollisesti noudattaa.” Se vaati 25 prosentin vähennystä liittovaltion kulutuksessa, tasapainotettua budjettia, vakaata kultavaluuttaa ”säilytettynä kaikissa olosuhteissa”, valtion poistamista aluilta, jotka soveltuvat paremmin yksityisyrityksille ja päätöstä Hooverin maatalousohjelmien ”ylettömyydelle”. Tätä ehdokas Roosevelt lupasi, mutta se ei muistuta lainkaan sitä, mitä presidentti Roosevelt todellisuudessa toimitti.

New Dealin ensimmäisenä vuotena Roosevelt ehdotti 10 miljardin kuluttamista tulojen ollessa vain 3 miljardia dollaria. Vuosien 1933 ja 1936 välillä valtion kulut nousivat yli 83 prosenttia. Liittovaltion velka nousi huimasti 73 prosentilla.

Roosevelt turvasi maatalouden sopeutumislainsäädännön (AAA) läpimenon, joka lisäsi uuden veron maataloustuottajille ja käytti varat arvoviljan ja –karjan massatuhoamisen valvomiseen. Liittovaltion edustajat valvoivat rumaa näytöstä täysin hyvien puuvilla-, vehnä- ja maissipeltojen kyntämisestä. Tervettä karjaa, lampaita ja sikoja teurastettiin miljoonittain ja upotettiin joukkohautoihin.

Vaikka AAA auttoi viljelijöitä rajoittamalla tarjontaa ja nostamalla hintoja, se pystyi tekemään sen ainoastaan vahingoittamalla miljoonia muita, jotka joutuivat maksamaan korkeat hinnat tuotteista tai tulemaan toimeen vähemmällä.

New Dealin ehkä kaikkein radikaalein puoli oli kansallisen teollisuuden elvytyslainsäädäntö (NIRA), joka hyväksyttiin kesäkuussa 1933 ja jolla perustettiin kansallisen elvytyksen viranomainen (NRA). NIRAn alaisena pääosa valmistavasta teollisuudesta pakotettiin yhtäkkiä valtion asettamiin kartelleihin. Hintoja ja myyntiehtoja säännelleet määräykset muunsivat pikaisesti pääosan Amerikan taloudesta fasististyyliseen järjestelyyn, NRA:n tullessa rahoitetuksi uusi veroilla kyseisiltä teollisuudenaloilta, joita se kontrolloi. Eräät taloustieteilijät ovat arvioineet NRA:n lisänneen liiketoiminnan kustannuksia keskimäärin 40 prosentilla – sitä ei elpymistä kaivannut lamatalous tarvinnut.

Hooverin tavoin ennen häntä Roosevelt hyväksyi lait jyrkistä hyvätuloisten tuloveroasteiden korotuksista ja esitteli 5 prosentin veron yritysten osingoille. Itse asiassa verojen korotuksista tuli presidentin suosittua politiikkaa seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi huipentuen 94 prosentin huipputuloveroasteeseen toisen maailmansodan kahtena viimeisenä vuotena. Hänen aakkosvirastojen valtuutetut kuluttivat kansan verorahoja ikään kuin tyhjää vain.

Esimerkiksi Rooseveltin julkisen avun ohjelmat palkkasivat näyttelijöitä antamaan ilmaisia esityksiä ja kirjastonhoitajia luetteloimaan arkistoja. New Deal palkkasi jopa tutkijoita tutkimaan hakaneulan historiaa, 100 Washingtonin työntekijää partioimaan katuja ilmapallojen kanssa kottaraisten karkottamiseksi julkisista rakennuksista ja laittoi ihmisiä julkisen sektorin palkkalistoille jahtaamaan idänotakilokkeja tuulisina päivinä.

Roosevelt loi siviilityön viraston marraskuussa 1933 ja päätti sen maaliskuussa 1934, keskeneräiset hankkeet tosin siirrettiin liittovaltion hätäapuvirastoon. Roosevelt oli vakuutellut kongressille vuosipuheessaan, että kaikki tällaiset uudet ohjelmat lopetettaisiin vuoden sisällä. ”Liittovaltion hallinnon”, sanoi presidentti, ”täytyy ja se tulee lopettamaan tällainen avustamisen. En salli, että kansamme vireyttä estetään pidempään jakamalla rahaa, tuotteita, muutamia rippeitä viikoittaisesta työstä ruohoa leikkaamalla, lehtiä keräämällä tai roskia puistoista poimimalla.”

Mutta vuonna 1935 luotiin hankkeiden edistämisvirasto (WPA). Nykyään se tunnettaan nimenomaisena valtion ohjelmana, joka synnytti termin ”näennäistyötä” (boondoggle), koska se ”tuotti” paljon enemmän kuin 77 000 siltaa ja 116 000 rakennusta, joihin sen kannattajat mielellään viittasivat osoituksena sen tehokkuudesta. [7] Näiden työohjelmien synnyttämä ällistyttävä lista tuhlaavasta kulutuksesta edusti arvokkaiden resurssien ohjaamista poliittisesti motivoituneisiin ja taloudellisesti haitallisiin tarkoitusperiin.

Amerikan talous vapautui pian joistakin New Dealin ylettömyyksien taakoista, kun korkein oikeus kielsi NRA:n vuonna 1935 ja AAA:n vuonna 1936 ansaiten samalla Rooseveltin ikuisen vihan ja ivan. Tunnistaen pääosan Rooseveltin toimista perustuslaittomiksi oikeuden ”yhdeksän vanhaa miestä” heittivät ulos muita, paljon vähäisempiä lakeja ja ohjelmia, jotka haittasivat elpymistä.

Talous osoitti jotain elon merkkejä vapauduttuaan pahimmasta osasta New Dealiä. Työttömyys putosi 18 prosenttiin vuonna 1935 ja 14 prosenttiin vuonna 1936 ja vielä alemmas vuonna 1937. Mutta vuonna 1938 se oli takaisin 20 prosentissa talouden sukellettua uudestaan. Franklin Rooseveltin ”taloudellisen elvyttämisen” New Deal oli aikaansaanut ”ensimmäisen” oikean laman lamassa!

Vaihe IV: Wagner lainsäädäntö

Pohjatyö oli tehty vuosien 1937-38 romahdukselle kansallisen työsuhteiden lainsäädännön läpiviemisellä vuonna 1935 – paremmin tunnettuna Wagner lainsäädäntönä ja työn järjestäytymisen ”Magna Cartana”. Hans Sennholzia lainaten:

”Tämä laki mullisti Amerikan työsuhteet. Se poisti työriidat oikeusistuimista ja asetti ne juuri luotuun liittovaltion virastoon, kansalliseen työsuhteiden lautakuntaan, josta tuli syyttäjä, tuomari ja lautamiehistö, kaikki yhdessä. Ammattiliittojen tukijat lautakunnassa vääristivät tätä lakia vielä lisää, joka jo valmiiksi myönsi ammattijärjestöille laillisen immuniteetin ja etuoikeuksia. Siten Yhdysvallat hylkäsi läntisen sivistyksen suuren saavutuksen, tasa-arvoisuuden lain edessä.” [8]

Varustettuina näillä laajoilla uusilla valtuuksilla ammattijärjestöt siirtyivät taistelunhaluiseen järjestäytyneeseen kiihkoon. Uhkailut, boikotit, lakot, tehtaiden haltuunotot ja laajalle levinnyt väkivalta painoivat tuottavuuden jyrkästi alas ja työttömyys nousi dramaattisesti. Jäsenyys kansakunnan ammattiliittoihin kohosi; liitoissa oli kaksi ja puoli kertaa yhtä paljon amerikkalaisia vuonna 1941 kuin vuonna 1935.

Wagner lainsäädännön myötä valkoisesta talosta sateli loukkauksia liike-elämää kohtaan. Liikemiehet, Roosevelt vaahtosi, olivat esteenä toipumiselle. Osakemarkkinoille asetettiin uusia rajoitteita. Luotiin vero yritykseen jätetyille tuloille, jota kutsuttiin ”jakamattomien voittojen veroksi”. ”Nämä kyykytä rikkaita ponnistelut”, kirjoittaa taloustieteilijä Robert Higgs, ”eivät jättäneet epäselväksi, että presidentti ja hänen hallintonsa pyrkivät saamaan kongressista läpi kaiken mahdollisen ottaakseen varallisuutta korkeatuloisilta, jotka olivat vastuussa pääosasta kansakunnan yksityisistä sijoituspäätöksistä.” [9]

Higgs löytää läheisen yhteyden yksityisten sijoitusten ja Amerikan talouden suunnan väliltä 1930-luvulla. Rooseveltin hallinnon kyltymättömät hyökkäykset – sekä sanoin että teoin – liike-elämää, omaisuutta ja yrittäjyyttä kohtaan takasivat, että talouden käynnistämiseen vaadittu pääoma joko verotettiin pois tai pakotettiin piiloon. Rooseveltin viedessä Amerikan sotaan 1941 hän helpotti yrityselämän vastaista ohjelmaansa, mutta suuri määrä kansakunnan pääomaa poikkeutettiin sotaponnisteluihin tehtaiden laajennuksien tai kulutushyödykkeiden sijaan. Ainoastaan sodan ja Rooseveltin väistyttyä sijoittajat olivat riittävän vakuuttuneita ”käynnistämään sodanjälkeisten sijoitusten nousukauden, joka vahvisti talouden paluuta kestävällä vauraudelle.” [10]

Amerikan toiseen maailmansotaan liittymisen aattona ja kaksitoista vuotta mustan torstain osakemarkkinoiden romahduksen jälkeen kymmenen miljoonaa amerikkalaista oli ilman työtä. Roosevelt oli vuonna 1934 luvannut päättää kriisin, mutta se kesti kaksi presidenttikautta ja lukemattomat interventiot myöhemmin.

Toisen maailmansodan kauheuksien myötä kauppa elpyi Amerikan liittolaisten kanssa. Ihmisten ja resurssien tuho sodassa ei auttanut Yhdysvaltain taloutta, vaan kaupankäynnin elpyminen. Vielä merkittävämmin Rooseveltia seurannut Trumanin hallinto oli ratkaisevasti vähemmän innokas moittimaan ja nuijimaan yksityisiä sijoittajia ja sen seurauksena nämä sijoittajat palasivat talouteen ruokkimaan voimakasta sodanjälkeistä nousukautta. Vuodet 1945-45 toivat valtavat vähennykset valtion kulutuksessa ja paljon alhaisemmat veroasteet liiketoimille, yhdessä pienempien alennuksien kanssa yksityishenkilöiden veroasteissa.

Suuren laman synty nojaa Yhdysvaltain valtion inflatorisissa rahatalouden 1920-luvun toimenpiteissä. Sitä pidensi ja kärjisti poliittisten harha-askelmien sarja: kauppaa murskanneet tariffit, kannustimet vieneet verot, mieltä turruttavat tuotannon ja kilpailun kontrollit, tolkuttomat viljan ja karjan tuhoamiset ja pakottavat työlainsäädännöt vain muutamia mainitakseen. Vapaat markkinat eivät luoneet kahdentoista vuoden kärsimystä; sen sai aikaan poliittinen taitamattomuus koskaan aikaisemmin näkemättömässä mittakaavassa.

Viitteet

1. Hans F. Sennholz, “The Great Depression,” The Freeman, Huhtikuu 1975, s. 205.

2. Murray Rothbard, America’s Great Depression (Kansas City: Sheed and Ward, Inc., 1975), s. 89.

3. Lindley H. Clark, Jr., “After the Fall,” Wall Street Journal, Lokakuu 26, 1979, s. 18.

4. “FDR’s Disputed Legacy,” Time, Helmikuu 1, 1982, s. 23.

5. Barry W. Poulson, Economic History of the United States (New York: Macmillan Publishing Co., Inc., 1981), s. 508.

6. Paul Johnson, A History of the American People (New York: HarperCollins Publishers, 1997), s. 741.

7. Martin Morse Wooster, “Bring Back the WPA? It Also Had A Seamy Side,” Wall Street Journal, September 3, 1986, s. A26.

8. Sennholz, s. 212–13.

9. Robert Higgs, “Regime Uncertainty: Why the Great Depression Lasted So Long and Why Prosperity Resumed After the War,” The Independent Review, Kevät 1997, s. 573.

10. Ibid., s. 564.

Varmuuden epäilyä

Risto Harisalo on Tampereen yliopiston hallintotieteen professori.

Tuomioiden lukemisen lumovoima

Vaikka yhteiskunnalliset – poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset – asiat ympärillämme ovat erittäin monimutkaisia ja kaoottisia, ihmisillä on niistä kuitenkin erittäin varmoja mielipiteitä. He pitävät käsityksiään vankkumattomina tosiasioina. Tämä on erityisen huolestuttavaa julkisessa sanassa, radiossa, televisiossa ja sanomalehdissä. On kuitenkin hyvä muistaa seuraavat kaksi asiaa.

Näistä ensimmäinen on se, että ihmisillä on vain rajallinen, jopa hyvin puutteellinen käsitys ajankohtaisten asioiden perusteista ja syy- ja seuraussuhteista. Toinen asia on se, että tiedon tuottaminen ajankohtaisista ongelmista vaatii aikaa ja resursseja. Tästä seuraa, että uusi tietämys voi muuttaa dramaattisesti aikaisempia käsityksiämme.

Avoin mieli

Otetaan esimerkki! Koko maailma uskoi vuosikymmeniä sosialismin voittokulkuun ja ummisti toiveissaan silmänsä sen heikkouksilta. Tarvittiin 70 vuotta sen näkemiseen, että sosialismi ei merkinnyt edistystä vaan taantumaa. Kun sosialismi romahti Neuvostoliitossa, maa oli huonommassa jamassa kuin vuonna 1917.

On siis hyvä varautua siihen, että tulevaisuudessa asioita uudelleen arvioitaessa myös hyvinvointivaltiolla havaitaan olleen samanlaisia, inhimillistä kehitystä hidastavia ja jopa jarruttavia vaikutuksia kuin sosialismilla. Ei kannattaisi ummistaa silmiä siltä tosiasialta, että lisääntyneet investoinnit hyvinvointivaltioon eivät ole vähentäneet sosiaalisia ongelmia, vaan lisänneet niitä.

Toinen yleinen käsitys on, että markkinavoimat selittävät finanssi- ja pankkikriisin ja valtioiden velkaantumisen ja että ne on pantava uudelleen ruotuun, josta uusliberalismi sen aikanaan vapautti. Se into, jolla kapitalismia syytetään kaikista ongelmista, selittyy sillä, että vain kollektiivisesti ajattelevilla on tällä hetkellä kirkas selitys asioiden syistä ja seurauksista.

On siis hyvä varautua siihen, että aikanaan politiikan ja valtion havaitaan olleen ne voimat, jotka synnyttivät taloudelliset kriisit ja että niiden valintojen seuraukset tuntuivat ja näkyivät markkinoilla, olosuhde, jonka vuoksi markkinat julistettiin syyllisiksi. Lopullista tuomiota markkinavoimille ei kannata vielä julistaa.

Hyvä on myös varautua siihen, että ilmastonmuutoksen torjunta tuottaa alkuperäistä ongelmaa huomattavasti vakavampia ongelmia. He, jotka kaikkein ponnekkaimmin uskovat ilmastonmuutoksen vastaisen kamppailun välttämättömyyteen, eivät ehkä sittenkään tiedä kaikkea. Ihmiset, jotka uskovat vankkumattomasti samoihin asioihin, unohtavat, että yksimielisyys ei tarkoita samaa kuin oikeassa oleminen ja että monet objektiivisina pidetyt tosiasiat ovat käytännössä vain subjektiivisten valintojen kumulatiivisia seurauksia.

Avoimen mielen turvaaminen

Kun ihmiset tulkitsevat käsityksensä totuudeksi, he unohtavat epäilyn ja muuttuvat dogmaattisiksi. Tieteessä ja vapaassa sanassa on voitava tuulettaa käsityksiä, ottaa yhteen ja muodostaa uusia käsityksiä. Tiede ja vapaa sana menettävät elinvoimaansa ja merkitystään, jos näille tehtäville ei niissä anneta tilaa. Dogmaattinen väittely tuhoaa luovan dialogin.

Tilanne on toinen käytännön päätöksenteossa, jossa on otettava konkreettisesti kantaa asioihin, toisin kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Käytännössä päätöksiä on tehtävä ankarissa aika- ja resurssirajoitteissa ja vähäisellä tietämyksellä. Koska tämä lisää virheiden todennäköisyyttä, päätöksenteossa on suurta viisautta ottaa pieniä askeleita ja jättää tilaa erehdysten korjaamiselle.

Valtion koulutus keksii valtiota uudelleen

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuoden 1999 joulukuun “The Freeman” -julkaisussa.

Ehkä kaikkein tärkein periaate, mitä valtion luonteesta on opittavissa, on tämä: Se eroaa kaikista muista organisaatioista yhteiskunnassa, koska ainoastaan sillä on laillinen valta käyttää pakkovaltaa. Valitettavasti tämä periaate on pääosin pyyhitty pois läntisestä muistipankista. Yli sata vuotta pakollista julkista koulutusta monissa länsimaissa on todennäköiseti pääsyyllinen.

Selvennetään ensin pidemmälle menemättä erästä asiaa. Toteamus, että valtio nojaa voimankäyttöön, ei ole mikään radikaali anarkistinen ajatus. Se on nimenomaisesti kyseisen instituution määritelmä ja sen perimmäinen erottava piirre. Käytännössä kaikkien aatesuuntien poliittiset tutkijat pääosan viime vuosituhannen loppupuoliskosta hyväksyivät tämän tosiasiana. Kukaan vakavasti otettava tutkija ei pyrkinyt peittämään sitä ja pitämään valtiota jonain vapaaehtoisena hyväntahtoisena yhteisönä.

Amerikan perustajat ymmärsivät tämän periaatteen hyvin ja loivat hallinnon, joka ei koskaan pyrkinyt poistamaan voimankäyttöä; he ainoastaan pyrkivät rajoittamaan sen kapeaan elämän alueeseen ja siten säilyttämään suuren osan yksilön vapaudesta. George Washingtonin viitataan usein todenneen (en pysty varmistamaan): ”Valtio ei ole tarkoitus. Se ei ole kaunopuheisuutta – se on voima! Tulen lailla se on vaarallinen palvelija ja hirvittävä isäntä.” Toisin sanoen, jopa silloin kun valtio ei tee enempää kuin mitä Washington halusi sen tekevän ja kun se tekee nämä tehtävät erittäin hyvin kansan ”palvelijana”, se on silti vaarallinen, koska sen takana on kaikki laillistettu voimankäyttö.

Keltainen valo

Tämän valtion sisäsyntyisen luonteen syvään iskostettu ymmärrys on yksi vapaan yhteiskunnan pilareista. Se on keltainen varoitusvalo, joka kehottaa viisaita ja rauhanomaisia kansalaisia harkitsemaan pitkään ja raskaasti ennen valtion tehtävien laajennuksien hyväksymistä. Se luo tervettä epäluuloa houkutteleviin ohjelmiin korvata yksityinen aloitteellisuus julkisella toiminnalla. Se nujertaa pyrkimyksiä tyrkyttää kollektiivista yhdenmukaisuutta yksilön kustannuksella.

Jos olet tänä päivänä vapaan yhteiskunnan puolella, olet varmasti huomannut eroosion tämän periaatteen ymmärryksessä. Ei saata olla liioittelua vakuuttaa, että mureneminen on ollut valtavaa ja paljon tuhoisampaa vapaudellemme ja hyvinvoinnillemme kuin vain harvat ovat koskaan pystyneet kuvittelemaan.

Oivalsin tämän asian erittäin voimakkaasti, kun taannoin luin sanomalehden mielipidekirjoitusta. Kirjeen kirjoittaja vastasi aikaisemmin julkaistuun kommenttiin, jossa aikaisempi kirjoittaja oli väittänyt, että kirjailija Ernest Hemingway vastusti taiteiden valtion rahoitusta, koska hänestä taiteilijoiden tulisi olla vapaita valtion vaikutuksesta. Kirjoittaja esitti kommentaattorille, että Hemingway ”vastaanotti rahaa lahjoittajilta.” Kirjoittajan mielessä rahan vastaanottaminen vapaasti lahjoitettuna oli erottamatonta rahan vastaanottamisesta valtiolta.

Vastaavanlaisesti olen todistanut lukemattomia tilanteita, jossa yksiköt perustelevat, että jos valtio tekee jotain ja se pyrkii hyvään, se ei voi mitenkään mahdollisesti olla pakottamista; tai että jos se on ”demokraattista”, se on jotenkin vapaaehtoista. Pelkkä tosiasia, että poliitikot on vaaleilla valittu, perustelee lähes mitä tahansa he tekevätkään pelkästään yhteisesti hyväksyttyinä toimina pyyteettömien aikuisten kesken. Paljon järkiperäisempi ja reaalisempi näkemys demokraattisen tasavallan rajallisuuteen – tosin suotavampana kaikkiin muihin hallinnon muotoihin, on sellainen, joka kuvaa sitä kahden suden ja lampaan äänestyksenä lounaasta.

Olemme saapuneet pisteeseen, jota Edgar Freidenberg vuoden 1964 klassikossaan Coming of Age in America kuvaa seuraavasti: ”Amerikkalaiset lukiolaiset näkevät valtion hyväntahtoisena instituutiona, jota tulee noudattaa sen toimiessa kaikkien ihmisten hyväksi.” [1] Kuinka näin surullinen älyllinen asiantila on kohdannut kansakuntaa, joka on perustettu vapaudelle ja järkiperäiselle näkemykselle valtiosta? Kuinka tähän on jouduttu, että miljoonat ihmiset läntisissä maissa kuten Amerikassa kavahtavat ”radikaalia” ehdotusta, että  valtio ja laillistettu voimankäyttö ovat yksi ja sama asia?

En pysty keksimään mitään muuta syytä ongelmaan kuin satavuotista valtiollista (”julkista”) koulutusta. Kun lähes 90 prosenttia amerikkalaisista on koulutettu 12 vuotta muodollisesti valtion työntekijöiden toimesta, joista monet ansaitsevat opettajan tutkintonsa valtion yliopistoissa, miksi meidän tulisi odottaa muuta kuin mielisteleviä kansalaisia, jotka näkevät valtion hyväntahtoisena kirkkoherrana sille, mitä Rousseau kutsui ”yleiseksi tahdoksi”?

Amerikan julkisen koulutuksen historia on täynnä ammatillisia valtion koulutuksen puolestapuhujien lausuntoja, jotka löyhkäävät valtion palvonnalta. Tuomari Archibald Dougles Murpheyn, Pohjois-Carolinan julkisen koulujärjestelmän perustajan, mukaan valtion tulee opettaa, koska ”vanhemmat eivät tiedä kuinka heitä opetetaan… Valtion kiintymyksen lämmössään ja heidän hyvinvointinsa huolenpidossaan täytyy ottaa vastuu lapsista ja laittaa heidät kouluun, jossa heitä mieliään voidaan valaista.” [2]

Yhdysvaltain opetusviraston tiedonanto vuodelta 1914 toteaa: ”Julkiset koulut ovat pääosin olemassa valtion eduksi yksiöiden etujen sijaan.” Edward Ross, merkittävä sosiologi, tarjosi kaikkein jäätävimmän kuvauksen valtion roolista koulutuksessa: ”Kerätä pienet muovautuvat ihmistaikinan möykyt yksityisistä kotitalouksista ja muovata ne yhteiskunnallisella leivinpöydällä.” [3]

Tämä lopputulema oli ennustettavissa Amerikan julkisen koulutuksen alkupäivistä lähtien, eikä se poikkea mistään muusta, mitä valtio ryhtyy hallitsemaan. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Ei vain ole valtion tai siitä riippuvaisten intressissä tahrata omaa pesäänsä myöntämällä rehellisesti, että heidän työnsä rahoitetaan ja pakotetaan aseella uhaten. Kuten opetuksen tutkija Joel Spring esitti asian 20 vuotta sitten: ”Opettaja, koulun hallintovirkamies tai äänestyksellä valittu kouluista vastuussa oleva edustaja voivat uskoa, että hänen henkilökohtaiset arvonsa edustavat yhteisön yleisiä arvoja; vielä pahempaa, hän saattaa uskoa, että yhteisön tulisi omaksua hänen arvonsa.” [4] Tilanne ei vaikuta olevan yhtään parempi, ja on väitetysti huonompi, monissa muissa länsimaissa.

Näistä peittelemättömistä toteamuksista huolimatta olisi vaikeaa ja ehkä poliittisesti haitallista väittää, että nykyinen vajavainen valtiollinen koulutusjärjestelmä juontuisi jostain suuresta salaliitosta. Läntisten kansalaisten kauhistuttavaa tietämättömyyttä valtion perimmäisestä luonteesta selittämään ei vaadita mitään salaliittoteorioita. Riittää kun huomataan, että vain harvat järjestelmän työntekijöistä nousevat välittömän oman pyyteellisyytensä yläpuolelle edes tunnistaakseen, levittämisestä puhumattakaan, että valtion yleisesti ja heidän työpaikkansa erityisesti nojaavat laillistettuun voimankäyttöön.

Mitä merkitystä tällä kaikella on? Paljon. En voi kuvitella mitään vapaudelle vihamielisempää tilannetta, kuin että vapaat ihmiset epäonnistuvat erottamasta valtiota kaikesta muusta.

Viitteet

1.     Lainauksena William F. Rickenbacker, toim., The Twelve-Year Sentence (San Francisco: Fox & Wilkes, 1999 [1974]), s. 140.

2.     Lainauksena Murray Rothbard, “Historical Origins,” in ibid., s. 11.

3.     Lainauksena Joel Spring, The American School, 1642-1985 (New York: Longman, 1986), s. 155.

4.     Lainauksena Joel Spring, Educating the Worker-Citizen (New York: Longman, 1980), s. 14.

Kultaiset pellot: EU:n maataloustukien paljastuminen

Euroopan unioni käyttää 55 miljardia euroa vuodessa maataloustukiin. Viime aikoihin saakka kysymys rahojen käytöstä oli tarkkaan varjeltu salaisuus. Toimittajien, tutkijoiden, ohjelmoijien ansioista Euroopan veronmaksajilla on nyt oikeus tietää, kuinka heidän verorahansa kulutetaan.
Tämä lyhyt filmi kertoo farmsubsidy.org:n tarinan.

Katso Suomen EU-maataloustukien vastaanottajat: http://farmsubsidy.org/FI/

Alkuperäinen video: http://vimeo.com/6184633

Grover välitti

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama maaliskuussa 2006 National Review Onlinessa julkaistusta artikkelista. Hurrikaani Katarinan aiheuttamat tuhot New Orleansissa tapahtuivat edellisvuoden elokuussa.

Vuosi 1887 oli rankka Teksasille. Päivä toisensa jälkeen toi kuumia, kuivia tuulia, jotka kärvensivät maata. Maanviljelijät seurasivat viljansa kuihtumista ja karjansa janosta heikentymistä. Mielialat horjuivat epätoivoisten teksasilaisten rukoillessa sadetta, ilman näkyvää tulosta. Innokkaana auttamaan (ainakin muiden rahoilla), kongressiedustajat työnsivät läpi lakiehdotuksen tarjota liittovaltion apua siementen muodossa, mutta yksi mies seisoi heidän tiellään – Amerikan 22. presidentti Grover Cleveland. Aikana, jolloin liittovaltion budjetti leveili suurella ylijäämällään, hän käytti veto-oikeuttaan.

Millainen henkilö voi sanoa ei ilmaisille siemenille rutikuivan ahdingon lähimmäisilleen? Oliko Cleveland, presbyteeripapin poika, kylmä, julma ja sydämetön saituri? Voitko tämä olla sama mies, joka aikanaan opetti New Yorkin sokeiden koulutusinstituutissa ja viljeli palavaa, elinikäistä omistautumista sokeiden auttamiseksi?

Kyllä tosiaan, sama mies. Mutta presidentti ei ollut mikään pahantahtoinen kitsastelija. Hän vain tiesi sen, mitä lähes kukaan kongressissa ei enää nykyään ymmärrä: Hän tiesi ratkaisevan eron valtion ja kaiken muun välillä. Jos hän olisi elossa todistamassa liittovaltion hätäapuviraston (FEMA) traagista irvokkuutta hurrikaani Katrinan jälkivaikutuksissa, häntä saattaisi kovasti houkutella kommentoida: ”Mitä minä sanoin.”

Liittovaltion byrokratia pulitti 438 dollaria yöltä majoittaakseen New Orleansista evakuoituja manhattanilaiseen hotelliin, kulutti 300 miljoonaa dollaria asuntovaunuihin, jotka makasivat ja mätänivät kilometrien päässä tarkoitetuista vastaanottajistaan, esti Punaisen Ristin ja muiden valtion virastojen avun, jakoi 2000 dollarin arvoisia maksukortteja kaikille vastaantulleille, jotka kaipasivat tatuointia tai hierontaa ja asetti jäälastirekkoja kaikkialle paitsi sinne, missä jäitä tarvittiin: Nämä eivät ole tuloksia väitetystä tunteettomasta 1880-luvun laissez-fairesta. Nämä ovat tulosta ”myötätunnostamme” ja valtavasta valtionhallinnosta, jolle jokainen pyyde on tekosyy kuluttaa, kasvaa, politisoida ja sulauttaa itseensä.

Teksasin siementen lakiehdotuksen veto-oikeudessaan Cleveland varoitti yleisestä piittaamattomuudesta liittovaltion ”rajoitetuttua tarkoitusta” kohtaan. Hänestä kongressin tai presidentin ei tule kiduttaa perustuslakia, kunnes se tunnustaa, että hätäapu kuuluu Washington D.C:n tehtäviin. Hän koki maan tarvitsevan huomioida perinteikkään läksyn, kuten hän sen ilmaisi, että ”Vaikka ihmiset tukevat valtiota, valtion ei tule tukea ihmisiä.”

Nykypäivän sosiaalivaltion valtiojohtoisuuden kannattajat ovat satuloineet meidät 8 biljoonan dollarin velkoihin, 7-8 kertaiseen liittovaltion verorasitukseen Clevelandin päivistä ja tukiohjelmien perintöön, jotka eivät ole saaneet paljon muuta aikaan kuin riippuvuutta ja rikkinäisiä perheitä. Miljardien yritystuet ovat vaatineet vastaavan veronsa Amerikan yrityksistä. Cleveland yritti kertoa meille, ettei valtiolla ole mitään annettavaa kellekään paitsi ottaessaan ensin joltain muulta, ja että riittävän iso valtio antaakseen meille kaiken haluamamme on riittävän iso ottaakseen kaiken mitä meillä on. Mutta jossain matkan varrella päädyimme uskomaan, että valtio pystyy auttamaan veljiämme ja siskojamme paremmin, nopeammin ja edullisemmin kuin voimme itse auttaa heitä. Millaiseen valitettavaan soppaan olemmekaan pantanneet lapsiemme tulevaisuuden.

Kaikesta huolimatta amerikkalaiset ovat edelleen kaikkein avokätisimpiä hyväntekeväisyyteen lahjoittajia tällä planeetalla. Paras todiste siitä, ettemme ole täysin kadottaneet Clevelandin vetoamaa vaistoamme on tosiasia, että kun amerikkalaiset haluavat lahjoittaa rahaa muiden auttamiseksi, he eivät osoita lahjoituksiaan FEMA:lle tai millekään muulle valtion virastolle.

Cleveland ei sanonut ei kuivuusavulle sen takia, että katsoi etteivät kärsivät maanviljelijät ansainneet apua. Hän kehotti amerikkalaisia yleisesti ja kongressin jäseniä erityisesti antamaan sydämestään ja henkilökohtaisista resursseistaan. Hänen veto-oikeuden viestinsä totesi: ”Maanmiestemme ihmisrakkauteen ja armeliaisuuteen voidaan aina luottaa heidän kanssakansalaistensa ahdingon helpottamisessa.” Apu Washington D.C:stä, hän kirjoitti, ainoastaan ”rohkaisee odotuksia isällisestä huolenpidosta valtion osalta ja heikentää kansallista vahvuuttamme.”

Maanviljelijät Teksasissa saivat apunsa – yksityisenä tukena kymmenkertaisesti tai yli sen määrän, mitä Cleveland kieltäytyi ensin mankeloimasta liittovaltion byrokratian läpi.

Toisessa esimerkissä valtavasta avokätisyydestä vain kuusi vuotta aikaisemmin amerikkalaiset tulivat lähimmäistensä apuun yksityisin keinoin. Vuonna 1881 Clara Barton jalkautti juuri perustamansa Amerikan Punaisen Ristin sen ensimmäiseen laajaan avustushankkeeseen, lähettäen virran rahaa, ruokaa, vaatteita ja vapaaehtoisia Michiganiin suurpalon tuhottua suuren osaa neljästä maakunnasta. Amerikan historia on täynnä vastaavia kertomuksia, joissa ihmiset auttavat toisiaan ilman Washington D.C:n avokätisyyttä.

Katrinasta toipumisen jatkuessa valtio tekee sitä, mitä valtio tekee parhaiten. Se puhuu, valittaa ja saarnaa. Se pitää kuulemistilaisuuksia, osoittelee syyllisiä ja julistaa hyviä aikomuksiaan. Se ei opi mitään ja muuttuu vähän, sillä se on sen luonne ja suuri syy, miksi perustajamme alkujaankin halusivat pitää sen pienenä ja rajoittuneena. Se tulee, kuten eräs Franklin Rooseveltin läheisistä ystävistä aikanaan totesi, ”verottamaan ja verottamaan, kuluttamaa ja kuluttamaan, äänestämään ja äänestämään.”

Epäilen, että samaan aikaan huolimatta laajan valtion mieltä turruttavista heidän tielleen asettamista esteistä, todelliset sankarit ovat hiljaista väkeä, jotka auttavat lähimmäisiään antamallaan ja rakentamallaan. Grover Cleveland kertoi meille, että voimme luottaa heihin, koska ainakaan he eivät ole koskaan tuottaneet pettymystä.

Ilmastonmuutoksen tosiasia vai harha

Risto Harisalo on Tampereen yliopiston hallintotieteen professori.

Ongelma

Yleisen käsityksen mukaan ilmastonmuutoksen torjunta on koko ihmiskunnan tärkein ja kiireellisin haaste, jolle kaikki muut tehtävät ja voimavarat on alistettava. Jokaista toimenpidettä, pientä ja suurta, on tarkasteltava ympäristön näkökulmasta. Rohkeimpien ennusteiden mukaan kulttuurimme on vaarassa tuhoutua, jos mitään ei tehdä yhteiskuntien kehityksen muuttamiseksi ekologisempaan suuntaan.

Pitävätkö väitteet ilmastonmuutoksen torjunnan välttämättömyydestä paikkansa? Onko mahdollista luottaa valittujen toimenpiteiden moitteettomuuteen? Näitä kysymyksiä on syytä tarkasti pohtia.

Tieteen harha

Tiede etsii säännönmukaisuuksia ja lainalaisuuksia kahden olettamuksen varassa. Näistä ensimmäinen on se, että tieteessä vain muutamat totuudet ovat pysyviä ja useimmat tilapäisiä. Uudet tutkimustulokset kyseenalaistavat ja kumoavat jatkuvana virtana totuuksina pidetyt havainnot. Thomas Kuhnin mukaan tieteelle on ominaista, että se korjaa ja uudistaa jatkuvasti omaa ajatteluaan.

Tieteen kehityksen perusteella on arveluttavaa julistaa ilmastonmuutosta koskevat tutkimustulokset niin vahvoiksi totuuksiksi, että tieteen kehitys ei enää pysty niitä kumoamaan. On kyseenalaista luottaa vuosia ja vuosikymmeniä koskeviin ennusteisiin, koska ihmiset eivät pysty tekemään osuvia ennusteita edes pienen mittakaavan asioista lyhyellä tähtäyksellä.

Tieteen toinen olettamus liittyy kritiikkiin. Tieteen voima on sen kyvyssä ja rohkeudessa kritisoida tutkimustuloksia ja hallitsevia ajattelutapoja. Ilmastonmuutoksen torjunnassa on kuitenkin kritiikki korvattu lujalla uskolla omiin totuuksiin. Tällainen asenne ei ole kovin tieteellinen.

Asiantuntemuksen harha

Ilmastonmuutoksesta puhuvat vetoavat tieteelliseen asiantuntemukseensa suositelleessaan keinoja ongelman ratkaisemiseksi. Vaikka he ovat hyvin perillä itse ongelmasta, siitä ei kuitenkaan automaattisesti seuraa, että he pystyvät sanomaan millaisin keinoin ongelma on ratkaistavissa. Kun he suosittelevat poliittisia ja taloudellisia keinoja yhteiskunnan toimintojen ja rakenteiden muuttamiseksi, he astuvat alueelle, josta heillä ei ole enää asiantuntemusta.

Keinoja on helpompi esittää kuin toteuttaa ne käytännössä. Mikä pitäisi olla huoneistojen optimikoko ja optimaalinen lämpötila? Kuinka tiivisti ja korkealle asunnot on rakennettava? Jos asunnot on rakennettava junaradan varteen, onko rakentaminen kiellettävä alueilla, joissa ei ole junaratoja? Mistä tuotannosta on luovuttava joko osittain tai kokonaan?

Näihin kysymyksiin ei edes ympäristöä parhaiten tuntevilla ole tieteellisesti hyväksyttäviä vastauksia. Näistä pohdinnoista huolimatta on hämmentävää havaita kuinka kritiikittömästi heidän suosituksensa on otettu todesta.

Ihmisten tietämättömyys yhteiskunnan toimintaan keskeisimmin vaikuttavista syy- ja seuraussuhteista on korjaamatonta. Tämä pitää paikkansa myös ilmastonmuutoksen asiantuntijoiden suhteen. Tiede tarjoaa erehtyville ihmisille mahdollisuuden tietää takaamatta heille kuitenkaan ehdotonta tietämystä.

Yhteisen hyvän harha

Ilmastonmuutoksen torjunta on ymmärretty koko yhteiskunnan kattavaksi haasteeksi. Ihmisten kaikkia tekemisiä on tarkasteltava tästä näkökulmasta. Ilmastonmuutoksesta on hyvää vauhtia tulossa kaikki muut totuudet poissulkeva totuus.

Se sallii sälyttää kustannuksia ihmisille, vaikka kenelläkään ei ole varmaa tietoa siitä, mitä hyötyä he siitä saavat. Se oikeuttaa ohjailemaan ihmisten valintoja ja käyttäytymistä asioissa, joita he pitävät tärkeinä omalle hyvinvoinnilleen. Onnistuminen näissä asioissa edellyttää poliittisen vallan keskittämistä.

Ajatus ympäristöstä kaikki muut totuudet alistavana on hyvin totalitaarinen. Kun se hyväksytään, annetaan valtaa ihmisille, joille päämäärä pyhittää keinot. Kun ihmiset uskovat tietävänsä perimmäisen totuuden, he eivät anna enää todellisuudelle mahdollisuutta osoittaa, että asiat voivat kehittyä toisin.

Kun yhteiskunnan kehitystä ohjataan haluttuun suuntaan, poliittisten päättäjien on puututtava moniin erilaisiin asioihin. He muuttavat matkan varrella tavoitteiden ja keinojen tärkeysjärjestystä tekemällä suosimistaan keinoista tavoitteita. Tuloksena on aikaa myöten sekasotku, jonka vuoksi kukaan ei oikeastaan tiedä mikä on oikein ja mikä väärin.

Ihmiskunnan historiassa jokainen yritys ohjata kehitystä tietyn kriteerin mukaan on väistämättä epäonnistunut. On todennäköistä, että ekologisia muutoksia pelkääville käy samalla tavoin.

Taloudellisen tuen harha

Valtiot ovat kaikkialla luopumassa sellaisista tuotannonaloista, joita on tuettava verovaroin. Käytäntöön on monia syitä, joista yksi on se, että julkisen vallan taloudellisesta tuesta muodostuu jatkuva ja se vääristää kilpailua. Tämä asia on tyystin unohdettu ilmastonmuutosta koskevassa keskustelussa.

Useimmat strategiset ehdotukset energian säästämiseksi perustuvat julkiselta vallalta saatavaan taloudelliseen tukeen. Harvassa ovat ne oivallukset, jotka pystyvät varmistamaan tulevaisuutensa omin voimin ilman julkista tukea.

On tietenkin totta, että uudet hankkeet työllistävät ja tarjoavat vientimallisuuksia. Jos niiden menestys on kuitenkin kiinni valtion varoista, niillä ei voi olla kestävää perustaa. Ympäristöteollisuudesta on hyvää vauhtia tulossa uusi maatalous, joka voi toimia vain julkisen rahan turvin. Kun nämä alat kasvavat, ne muodostavat niin vaikuttavan painostusryhmän, että valtio voi tuskin toimia sen tahtoa vastaan.

Päästökaupan harha

Päästökauppaa pidetään huomattavana edistysaskeleena ilmastonmuutoksen globaalissa torjunnassa. Päästökaupasta sopiminen on kuitenkin eri asia kuin varmistaa sopimuksen mukainen toiminta. Tässä on syy siihen, miksi päästökaupan tavoitteet eivät välttämättä toteudu.

Kun sopijat ovat poistuneet näyttämöltä, peliin astuvat uudet toimijat, jotka tuntevat omat etunsa ja etsivät sopimuksesta itselleen edullisimmat tulkinnat. Tätä peliä sopimuksentekijät eivät enää pysty täysin hallitsemaan ja valvomaan. On mahdollista, että tässä pelissä, jossa hyödyt ja haitat jaetaan uudelleen, päästökaupan tavoitteet muuttuvat ja murtuvat.

On todennäköistä, että kansalaiset ovat päästökaupan suurin häviäjä. Heillä ei ole neuvotteluvaltaa päästökauppaa toteutettaessa. Voimakkaat tuotannonalat hankkivat halutessaan vapausasteita sopimusvelvollisuuksiinsa.

Lopuksi

Ilmastonmuutos on niin laaja ja monimuotoinen ilmiö, että sitä on vaikeaa määritellä yksiselitteisesti poliittisten toimenpiteiden mahdollistamiseksi. Vaikka ihmiset olisivat varmoja asiastaan, siitä ei seuraa, että heidän suosituksensa auttaisivat ratkaisemaan ongelman. Lääkkeet voivat myös pahentaa tautia.

Ilmastomuutoksen torjunnassa tarvitaan maanläheistä realismia ja kriittistä ajattelua utopioiden sijasta. Vain tällä ajattelulla on mahdollista korjata ja kehittää asioita. Paikallisesti on mahdollista tehdä paljon enemmän hyvää ympäristölle kuin globaalisti.

Sosiaalisista lumihiutaleista

Steven Horwitz on taloustieteiden professori St. Lawrence yliopistossa. Hän on myös toiminut vierailevana tutkijana Bowling Green State yliopistossa ja George Mason yliopistossa.


Päädyin tänä aamuna RSS-lukijani avustamana Marginal Revolutionin artikkeliin, jossa on vaikuttava lähikuvasta lumihiutaleesta niitä esittelevästä kirjasta valittuna. Toivottavasti teille käy samoin kuin minulle eli pelkkä valokuvan katselu sai hengen salpautumaan ja pysähdyin katselemaan sitä hämmästyksen, kunnioituksen ja ihmetyksen vallassa. On mahdotonta edes pukea sanoiksi tuon luonnon ihmeen moninaisuutta, yksityiskohtaisuutta ja puhdasta kauneutta. Ja kun pysähdyn hetkeksi miettimään niitä lukemattomia lumihiutaleita, jotka joka vuosi putoavat taivaalta (suurin osa nähtävästi minun pihatielleni), niin kaikki tuo kunnioitus kasvaa vielä kertaluokkaa suuremmaksi.

Kun tarkastelen kyseistä lumihiutaletta, minussa herää syvä arvostus luonnon suunnittelemattoman järjestyksen kauneutta kohtaan. Tarkastele ensin lumihiutaleen symmetrisyyttä ja sen yksityiskohtia. Ota sitten huomioon, että se on luonnon toiminnan suunnittelematon tuotos. Pidän hämmästelyn arvoisena, että luonto osaa omissa prosesseissaan tuottaa kyseisen kaltaisia, yksityiskohtaisia, monimuotoisia ja kauniita ihmetyksen kohteita. Sanotaan, että vain Jumala osaa luoda lumihiutaleen. No, me jotka ymmärrämme taustalla olevan tieteen tai olemme ateisteja, tiedämme, että luomiseen ei tarvita Jumalaa. Mutta jopa minun kaltaiselleni ateistille luonnon spontaani järjestys voi (ja sen pitääkin!) herättää vastaavaa hämmästystä, kunnioitusta ja ihmetystä kuin uskonnollinen mietiskely herättää Jumalaan uskoville. Valitettavasti aina kun herään ihmettelemään luonnon kauneutta, siihen liittyy ripaus turhautuneisuutta. Turhautuneisuuteni liittyy siihen, että niin monet älykkäät ja hyväntahtoiset ihmiset vaikuttavat olevan kyvyttömiä näkemään ja arvostamaan identtisten suunnittelemattoman järjestyksen prosessien toimintaa sosiaalisissa yhteyksissä. ”Sosiaalisia lumihiutaleita” löytyy kaikkialta ympäriltämme. Silti valitettavan harva vaikuttaa olevan kykeneväinen ymmärtämään ja arvostamaan niitä samassa määrin kuin luonnosta löytyviä lumihiutaleita. Ja liian moni ihminen uskoo, että nämä ”sosiaaliset lumihiutaleet” tarvitsevat oman ”luojansa”.

Tämä lumihiutale tuo mieleeni saman esteettis-tunteellisesti kokemani reaktion, kun muistelen Leonard Readin ”Minä, Lyijykynä” kirjoitusta tai kun pohdin niitä mutkikkaita, seikkaperäisiä, monimuotoisia ja kauniita prosesseja, joiden avulla chileläiset rypäleet löytävät tiensä keskellä talvea lähikauppaani New Yorkin maalaismaisemiin. Sekä lyijykynä että rypäleet ovat ”sosiaalisia lumihiutaleita”. Ne näyttävät aluksi yksinkertaisilta, mutta kun keskitymme ja tarkastelemme niitä vastaavalla yksityiskohtien tasolla, jotka valokuva tuo esiin lumihiutaleesta, ne osoittautuvat epätavallisen monimutkaisten ja seikkaperäisten sosiaalisten prosessien tuotoksiksi; prosessien, joita kukaan ei suunnitellut. Minun kunnioituksen ja ihmetyksen sekainen esteettinen reaktioni on samainen, johon Pete Boettke hiljattain viittasi – täydellisellä tulkinnallaan – lauseessaan ”tavanomaisuuden mysteerit” (”the mystery of the mundane”). Mikä voisikaan olla tavanomaisempaa kuin lumihiutale? Ja mikä kuitenkaan loppujen lopuksi on kauniimpi tai monimuotoisempi kuin lumihiutale? Ja siinä mielessä kuin niiden tavanomaisuuden ulkokuori kätkee taakseen uskomattoman monimutkaiset ihmisten toimista koostuvat tuotantoprosessit, mutta eivät ihmisten suunnitelmista, ja joiden tulisi yhtä lailla olla esteettisen ja älyllisen tutkiskelun lähde, lyijykynä ja rypäleet ovat todella esimerkkejä ”sosiaalisista lumihiutaleista”.

Harras toiveeni 21. vuosisadalle on, että useampi älykäs ja hyväntahtoinen ihminen alkaisi näkemään ja arvostamaan ”sosiaalisia lumihiutaleita”. Ihmisten, jotka ovat niin auliita hyväksymään luonnossa esiintyvän suunnittelemattoman järjestyksen olemassaolon ja kauneuden (ja hyväntahtoisuuden!), tulisi olla avoimempia mahdollisuudelle, että myös sosiaalisissa yhteyksissä toimii suunnittelemattoman järjestyksen toteuttavia prosesseja. Nämä henkilöt tietävät, että kukaan yksittäinen henkilö ei osaa luoda lumihiutaletta. Silti he näyttävät olevan sokeita sille tosiasialle, että suuri osa viime vuosisadalla vuodatetusta viattomien verestä johtui siitä, että liian moni ihminen luuli voivansa älykkäästi suunnitella sosiaalista maailmaamme. Jotta välttyisimme noiden virheiden toistamiselta, tarvitsemme uudistetun esteettisen arvostuksen ja vakaan tahdon ymmärtää ”sosiaalisten lumihiutaleiden” suunnittelemattoman järjestyksen uskomatonta kauneutta ja moninaisuutta.

Vapaus ja ajatusten mahti

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuoden 1979 helmikuun “The Freeman” -julkaisussa.

Opettaessani Northwood yliopistossa Michiganissa painotin yhtä uudestaan kursseillani, että olemme sodassa – ei fyysisissä ammuskeluissa, mutta yhtä kaikki sodassa, jolla on täydet kyvykkyydet tulla yhtä tuhoisaksi ja kalliiksi.

Taistelu vapauden säilyttämisestä ja edistämisestä ei ole taistelua henkiöitä vastaan vaan sitä vastustavia ajatuksia. Ranskalainen kirjailija Victor Hugo julisti, että ”armeijoita mahtavampi on ajatus, jonka aika on tullut”. Armeijat valloittavat kehoja, mutta ajatukset vangitsevat mieliä. Englantilainen filosofi Carlyle ilmaisi asian monta vuosikymmentä sitten seuraavasti: ”Mutta asiaan, johon ihminen käytännöllisesti uskoo (ja tämä on usein riittävästi ilman sen vakuuttamista hänelle, vielä vähemmän muille): asia, jota henkilö tekee käytännössä, asettuu sydämeen, ja hän tietää varmasti keskeisen suhteensa tähän arvoitukselliseen maailmankaikkeuteen sekä velvollisuuteensa ja kohtaloonsa siinä, tämä on kaikissa tapauksissa pääasiallinen asia hänelle, ja määrittää luovasti kaiken muun.”

Ajatuksilla on ollut menneisyydessä maata järisyttäviä vaikutuksia. Ne ovat määrittäneet historian suunnan. Hyvässä tai pahassa ne hajottavat hallintoja ja saattavat muita valtaan.

Feodalistinen järjestelmä pysyi vallassa tuhansia vuosia pääosin, koska tutkijat, opettajat, älyköt, kouluttajat, virkamiehistö ja poliitikot edistivät feodalistisia ajatuksia. Toteamus ”kerran maaorja, aina maaorja” piti miljoonia ihmisiä koskaan kyseenalaistamasta asemaansa elämässä. Merkantilismissa 1500-luvulta 1700-luvulle laajalti hyväksytty käsitys maailman vaurauden kiinteästä määrästä aiheutti sen, että ihmiset ottivat haluamansa muilta pitkässä sarjassa verisiä sotia.

Adam Smithin ”Kansakuntien varallisuus” julkaiseminen vuonna 1776 on rajapyykki ajatusten voiman historiassa. Smithin vapaakaupan viestin levitessä poliittiset esteet rauhanomaiselle yhteistoiminnalle romahtivat ja käytännössä koko maailma päätti kokeilla vaihteeksi vapautta.

Perusteluissaan lehdistönvapautta vastaan vuonna 1924 Lenin lausui kuuluisan toteamuksensa, että ”ajatukset ovat paljon tappavampia kuin aseet.” Vielä tänäkin päivänä pelkät ajatukset voivat saada sinut vankilaan monissa paikoissa ympäri maailmaa.

Marx ja marxilaiset uskottelevat meille, että sosialismi on väistämätöntä, että se tulee syleilemään maailmaa yhtä varmasti kuin aurinko huomenna nousee idästä. Kuitenkaan niin kauan kuin ihmisillä on vapaa tahto (valta valita oikean ja väärän väliltä), mikään ihmisen päätösvaltaan kuuluva ei voi olla väistämätöntä! Ihmiset tekevät asioita, koska he ovat päättäneet tehdä niin: he eivät ole ohjelmoituja robotteja, jotka suorittavat ennalta määritettyjä käskyjä.

Winston Churchill sanoi aikanaan, että ”Sosialismi on epäonnistumisen filosofia, tietämättömyyden vakaumus ja kateuden evankeliumi. Sen sisäsyntyinen luonteenpiirre on kurjuuden tasapuolinen jakaminen.” Sosialismi on ikivanha epäkohta, ja silti vapauden pääasiallinen uhka nykyään koostuu sosialistisesta ajatuksesta. Siten ollakseen vaikuttavia vapauteen uskovien tulee ensin tunnistaa ja eristää sosialistiset käsitykset, jotka ovat vahingoittaneet vapautta. Tekemällä näin ja pidättäytymällä edistämästä näitä ajatuksia, voimme samalla edistää vapautta. Nähdäkseni sosialismi voidaan jakaa viiteen ajatukseen.

Säädä laki syndrooma Lakien säätämisestä on tullut läntisten valtioiden kansallinen huvi. Kun yhteiskunnassa todetaan ongelma, kaikkein yleisin vastaus vaikuttaa olevan: ”Säätäkää laki!” Liiketoiminta ongelmissa? Hyväksykää laki julkisten tukien myöntämiseksi sille tai rajoittakaa sen toiminnanvapautta. Köyhyys? Hyväksyy laki sen hävittämiseksi. Ehkä tarvitsemme lain uusien lakien säätämisestä.

Vuonna 1977 Yhdysvaltain kongressi saattoi voimaan 223 uutta lakia. Se poisti hädin tuskin yhtään. Samana vuonna Washingtonin byrokraatit kirjoittivat 7 568 uuttaa määräystä, joilla kaikilla on lain voima. (33 vuotta myöhemmin tilanne on vielä pahempi. Nykyään harvat kongressissa edes lukevat säädöksiä ennen niistä äänestämistä, joista jotkut ovat jopa tuhansia sivuja.)

James Madison vuonna 1795 tunnisti tämän syndrooman ”vanhaksi konstiksi kääntää jokainen vaikeus syyksi lisätä valtion valtaa.” Hänen huomionsa saattaa kysymään, ”Mitä tapahtuukaan, kun uusi laki saatetaan voimaan?” Lähes väistämättä uusi laki tarkoittaa: a) lisää veroja sen hallinnon rahoittamiseksi; b) lisää valtion virkamiehiä siihen mennessä sääntelemättömän elämän alueen sääntelemiseksi; ja c) uusia rangaistuksia lain rikkomisesta. Lyhyesti, lisää lakeja tarkoittaa lisää kurissapitoa, lisää pakkovaltaa. Tulkoon täysin selväksi mitä sana ”pakkovalta” tarkoittaa: voimankäyttöä, varastamista, pakottamista, rajoittamista. Sanan verbi-muodon synonyymit ovat vielä valaisevampia: ajaa, vaatia, alistaa, kutsua, kiristää, vääntää, urkkia, taivuttaa, viedä, nuijia ja pusertaa!

Kun valtio alkaa sekaantumaan vapaaseen talouteen, byrokraatit ja poliitikot käyttävät pääosan ajastaan kumotakseen omia tekemisiään. Korjatakseen ehdon A vahingon, he hyväksyvät ehdon B. Sitten he huomaavat, että korjatakseen ehdon B, he tarvitsevat ehdon C ja kumotakseen C:n, he tarvitsevat D ja niin edelleen, kunnes aakkoset ja vapautemme ovat loppuneet.

Säädä laki syndrooma on todiste sopimattomasta luottamuksesta poliittiseen prosessiin, tukeutumista voimaan, joka on pannassa vapaassa yhteiskunnassa. Se on myös osoitus, että ihmiset ovat kadottaneet luottamuksen itseensä ja suosivat riippuvuutta poliitikoista ja pääosin ei tilivelvollisista byrokraateista, jotka monasti ovat yhteiskunnassa vähiten kykenevien joukossa johtamaan muiden elämää.

Saa jotain valtiolta kuvitelma. Valtiolla ei lähtökohtaisesti ole mitään jaettavaa, paitsi sitä minkä se on ensin ottanut ihmisiltä. Verot eivät ole lahjoituksia!

Sosiaalivaltioissa tämä perustotuus hukkuu rynnäkössä erityisetuihin ja vastikkeettomiin tukiin. Ihmiset puhuvat ”valtion rahoista” ikään kuin se olisi oikeasti ”ilmaista”. Ei ole liioittelua sanoa, että ehkä hyvinvointivaltio on näin nimetty, koska poliitikot voivat hyvin ja loput meistä maksavat sen.

Valtiolta jonkin vastaanottamista harkitsevan, jota hän ei voisi hankkia vapaaehtoisesti, tulisi kysyä: ”Kenen taskusta se tulee? Ryöstetäänkö minut tämän edun maksamiseksi vai ryöstääkö valtio jonkun muun edukseni?” Monasti vastauksena on molemmat. Lopputulos tästä ”kuvitelmasta” on, että yhteiskunnassa jokaisella on näppinsä jonkun toisen taskuissa.

Rahaa tulemaan psykoosi. Hiljattain sosiaalituen vastaanottaja kirjoitti sosiaalitoimistoon ja vaati: ”Tämä on kuudes lapseni. Mitä aiotte tehdä asialle?”

Yksilö on rahaa tulemaan psykoosin uhri, kun hän hylkää itsensä omien ongelmiensa ratkaisijana. Hän saattaa todeta: ”Ongelmani eivät ole oikeasti omiani. Ne ovat yhteiskunnan ja jos yhteiskunta ei ratkaise niitä ja nopeasti, seuraa ongelmia!”

Sosialismi kukoistaa vastuun vähenemisestä. Kun ihmiset kadottavat itsenäisyyden ja aloitteellisuuden hengen, luottamuksen itseensä, heistä tulee muovailuvahaa itsevaltiaiden ja despoottien käsissä. Lisäisin vielä: Ainoa asia, jota sosialismi on koskaan todella tehnyt köyhien eteen on antanut heille paljon seuraa.

Kaiken tietämisen ahdinko. Leonard Read kirjassaan The Free Market and Its Enemy tunnisti ”kaiken tietämisen” sosialistisen ajatuksen keskeiseksi piirteeksi. Kaiken tietäjä on muihin asioihin sekaantuja. Hänen asennettaan voidaan ilmaista seuraavasti: ”Tiedän mikä on sinulle parasta, mutta en tyydy pelkästään vakuuttamaan sinua oikeassa olemisestani; pakotan sinut mieluummin näkemykseeni.” Kaiken tietäminen osoittaa ylimielisyyttä ja suvaitsevaisuuden puutetta ihmisten suuresta erilaisuudesta.

Valtionhallinnossa kaiken tietäisen hokema kuulostaa tältä: ”Jos en ajatellut sitä, sitä ei voida tehdä ja koska sitä ei voida tehdä, meidän täytyy kieltää muita yrittämästä.”

Taannoin ryhmä länsirannikon liikemiehiä törmäsi tähän pulmaan, kun liittovaltioiden välinen kauppakomissio hylkäsi heidän hakemuksensa proomulinjasta Pacific Northwestin ja Eteläisen Kalifornian välillä, koska viraston mukaan he eivät pystyisi toimimaan kannattavasti!

Markkinoiden ihme on, että miehet ja naiset saavat yrittää, he pystyvät ja saavuttavat mahtavia asioita. Leonard Readin hyvin tunnettu varoitus, ettei tulisi olla ”mitään ihmisen kyhäämiä rajoituksia luovien energioiden toteuttamiselle” on voimakas kaiken tietämisen ahdingon torjunta. (Leonard Read on Foundation for Economic Education –järjestön perustaja ja seuraavassa artikkelissa kerrotaan hänestä lisää: http://www.thefreemanonline.org/featured/leonard-e-read-crusader/).

Kateuden pakkomielle. Muiden varallisuuden ja tulojen himoitseminen on synnyttänyt merkittävän määrän nykyisestä sosialistisesta lainsäädännöstä. Kateus ruokkii uudelleenjakamista. Monet kyykytä rikkaita järjestelyt perustuvat epäilemättä kateuteen ja ahneuteen.

Mitä tapahtuu, kun ihmisillä on kateuden pakkomielle? He syyttävät itseään paremmin toimeentulevia omista vastoinkäymisistään. Yhteiskunta on hajonnut luokkiin ja puolueryhmät saalistavat toisiaan. Sivilisaatioiden tunnetaan romahtaneen kateudesta ja yksityisomaisuuden kunnioituksen puutteesta, jota se pitää sisällään.

Näitä viittä sosialistista ajatusta yhdistää punainen lanka. Ne kaikki vetoavat ihmisen synkempään puoleen: alkukantaiseen, ei-luovaan, saamattomaan, riippuvaiseen, turmelevaan, tuottamattomaan ja tuhoavaan puoleen ihmisen luonteessa. Yksikään yhteiskunta ei pysty kestämään pitkään, jos sen kansalaiset harjoittavat tällaisia itsetuhoisia käsityksiä!

Tarkastellaan vapauden filosofiaa. Mikä ero! Se on innostava, uudistava, motivoiva, luova, jännittävä filosofia! Se vetoaa ja nojaa ihmisluonteen ylevämpiin laatuihin kuten riippumattomuuteen, henkilökohtaiseen vastuuseen, yksilön aloitteellisuuteen, omaisuuden kunnioitukseen ja  vapaaehtoiseen yhteistoimintaan.

Nobel-palkittu taloustieteilijä F. A. Hayek (mullistavan vuoden 1944 kirjan ”Tie orjuuteen” kirjoittaja) kutsui huomion kiinnittämistä ajatusten voimaan vapauden säilyttämisessä: ”Jollemme voi tehdä vapaan yhteiskunnan filosofia perusteita uudelleen eläväksi älylliseksi asiaksi ja sen toteuttamista tehtäväksi, joka haastaa vilkkaimpien mieliemme nerokkuutta ja mielikuvitusta, vapauden näköalat ovat tosiaan synkät.”

Päätös vapauden ja orjuuden välisessä kamppailussa riippuu täysin siitä, mitä virtaa ihmisten sydämissä ja mielissä. Jokaisessa maailman maassa tuomio on vielä tänä päivänä julistamatta.