Katsaus vapauden yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin

Risto Harisalo toimii hallintotieteen professorina Tampereen yliopiston Johtamistieteiden laitoksella. Hän on tutkinut liberalismin lisäksi mm. hyvinvointivaltion ongelmakohtia, yrittäjyyttä ja innovatiivisten organisaatioiden problematiikkaa.

JOHDANTO

Mitä on vapaus ja kuinka se voidaan määritellä? Mikä on vapauden merkitys ihmisille? Miksi muista arvoista puhutaan huomattavasti enemmän kuin vapaudesta? Ovatko muut arvot, kuten esimerkiksi tasa-arvo, peitonneet vapauden peruuttamattomasti? Onko enää lainkaan tarvetta puhua ja väitellä vapaudesta? Artikkelissa etsitään vastauksia näihin kysymyksiin.

Vaikka vapaus näyttää syrjäytyneen lähes tyystin ihmisten mielistä, julkisesta keskustelusta ja tieteellisestä tutkimuksesta, sillä on ollut kuitenkin huomattava merkitys yhteiskuntien pitkässä kehityksessä. Vapaus on läntisen kulttuurin huomattavimpia saavutuksia.[1] Historiallisesti monet tämän kulttuurin ajattelijoista ovat suosineet sellaista yhteiskuntaa, jossa jokainen kansalainen voisi olla mahdollisimman vapaa poliittisten päättäjien mielivallasta.[2] On ollut aika, jolloin vapautta on kunnioitettu niin paljon, että sitä ei edes haluttu tai uskallettu asettaa kyseenalaiseksi.[3]

Vapauden merkitys ihmisten elämän ja yhteiskunnallisten olosuhteiden kehityksen perustana alkoi kuitenkin menettää suosiotaan jo 1800-luvun loppupuolella. Ihmisten oli ymmärrettävästi vaikeaa nähdä ja ymmärtää kuinka vapauden vahvistuminen oli muutamassa vuosikymmenessä vähentänyt yhteiskunnasta alistamista, mielivaltaa ja orjuutusta ja parantanut samalla aineellisesti heidän elämäänsä. Ranskan vallankumous ja sosialistiset aatteet nostivat tasa-arvon vapautta merkittävämmäksi arvoksi. Lenin kutsui vapautta porvarilliseksi ennakkoluuloksi.[4]

Ryysyrannan Jooseppi on meillä hyvä esimerkki siitä, kuinka väärin vapaus voidaan ymmärtää.[5] Jooseppi oli ja pysyi köyhänä, koska julkinen valta ei antanut hänen tehdä sitä, mitä hän parhaiten osasi eli valmistaa pontikkaa. Jos laki olisi sallinut Joosepin harjoittaa kättensä taitoja, hän olisi saattanut olla varakas mies, joka olisi tarjonnut työtä, toimeentuloa ja varallisuutta perheelleen ja yhteisölleen.

Vapautta väheksyvien arvojen suosiota kuvaa äänestys, jonka Malagan maakunnassa sijaitsevan pienen El Borgen kaupunginvaltuusto järjesti asukkailleen.[6] Äänestyksessä he ottivat kantaa joko inhimillisyyteen tai vapauteen. Äänestyksen tulos oli, että 515 kuntalaista valitsi inhimillisyyden ja vain neljä kuntalaista valitsi vapauden. Llosa mietti keitä nuo neljä rohkeaa olivat ja miksi he uskalsivat olla eri mieltä enemmistön kanssa. Äänestyksen ironia on siinä, että vapaus ei ole inhimillisyyden vastakohta, vaan sen perusta.

Varmasti on monia, joiden mielestä poliittisessa päätöksenteossa on valittava joko tasa-arvo
tai vapaus. Hyvinvointivaltiota korostavassa pohjoismaisessa ajattelussa politiikan tehtävänä on edistää ennen kaikkea tasa-arvoa eikä vapautta. Tässä logiikassa tasa-arvoon on siten yhteiskunnan terveelle ja tasapainoiselle kehitykselle huomattavasti merkittävämpi arvo kuin vapaus.

On ainakin neljä painavaa perustetta sille, miksi on kannattavaa ja hyödyllistä puhua vapaudesta. Näistä ensimmäinen on tieteellinen argumentti, jonka mukaan asioita, joiden merkitys on olennaisesti hämärtynyt ja jotka ovat menettäneet sen seurauksena olennaisen sisältönsä, on asiallista selkeyttää. Tällaisten asioiden analyysi on tieteellisesti hyödyllistä, vaikka sen tekijät eivät pidä niitä kaikkein tärkeimpinä tutkimuskohteina.

Toinen tärkeä kriteeri tutkia vapautta on poliittinen. Demokratia ja poliittinen päätöksenteko vaikuttavat olennaisesti vapauden alan laajenemiseen ja supistumiseen. On siksi välttämätöntä selkeyttää käsityksiä siitä, milloin lait ovat välttämättömiä ja millaiset lait suosivat tai syrjivät vapautta. Lainsäätäjien olisi hyödyllistä muodostaa käsitys niistä motiiveista, jotka ohjaavat lakien säätämistä ja joissa on kysymys joko yleisestä edusta tai eri ryhmien eduista.

Kolmannen, yhteiskunnallisen, kriteerin mukaan vapautta pidetään suhteellisen yleisesti epätoivottavien yhteiskunnallisten ongelmien syynä. Karl Marxin mukaan vapaus palveli vain pienen omistavan luokan, mutta ei ihmisten suuren enemmistön intressejä. Vapaus tarjoaa otollisen maaperän ahneudelle ja röyhkeydelle. Epätasaarvo ja sen mukanaan tuomat erilaiset ongelmat ovat vapauden väistämättömiä seurauksia.

Neljäs kriteeri on psykologinen. Se tarjoaa mahdollisuuden eritellä niitä voimia, jotka kamppailevat ihmisten mielistä ja sielusta. Nämä vastakkaiset voimat ovat pysyvyys ja muutos. Ihmisten on inhimillistä ennakoida tulevaa ja suojautua sen muutoksia vastaan. Heidän on myös luonnollista tunnistaa muutoksen tarjoamat mahdollisuudet avoimin mielin.

Vapaus ei ole modernin ajan keksintö, vaan sen juuret ulottuvat ajassa aina Antiikin Kreikkaan.[7] Sieltä vapaus on kulkeutunut nykyaikaan monia erilaisia polkuja myöten. Vapauden tarina on suureksi osaksi vielä kirjoittamatta ja siksi sen merkitystä ei ole helppoa ymmärtää. Ihmiskunnan historiassa on myös aikoja, jolloin vapaudelle ei ole annettu mitään merkitystä. Ne ovat mielivallan, väkivallan ja pakkovallan aikoja. Juuri nämä ajanjaksot ovat synnyttäneet ihmisten mieliin vapauden kaipuun ja kysynnän.

VAPAUDEN HAURAS HISTORIA

Historiallisessa katsannossa alistaminen ja orjuutus ovat olleet hallitsevia yhteiskunnallisia käytäntöjä. Eri kulttuureissa ihmisten suurella enemmistöllä ei ole ollut mitään mahdollisuutta päättää omasta elämästään. Ihmisten osana on ollut taipua ja totella. Satojen, jopa tuhansien vuosien kulttuurillisen kehityksen painolasti ohjaa heitä hakemaan suojaa muista tekijöistä kuin vapaudesta. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää miksi vapauteen suhtaudutaan epäillen ja torjuen.

Ajan saatossa vapaudella on ollut kuitenkin myös puolustajansa. Esimerkiksi Adam Smith ja Karl Marx korostivat vapautta omalla tavallaan ja pitivät sitä toivottuna ja tavoittelemisen arvoisena olosuhteena kaikille ihmisille. Smithin mukaan vapaus laajeni yhtä aikaa markkinatalouden kehityksen myötä. Marx tarjosi ilmestysmäisen kuvan vapaudesta yhteiskunnassa, josta markkinataloudelliset instituutiot oli väkivalloin täydellisesti eliminoitu.

Historiallisesti vapaus on kehittynyt pienin, lähes olemattomin askelin kohti nykypäivää. Ensimmäiset merkit orastavasta vapaudesta voidaan löytää Antiikin Kreikasta. Tuona aikana vapautta luonnehdittiin ihmisten henkilökohtaisten ominaisuuksien ja käyttäytymistaipumusten perusteella.[8] Hyvä ihminen oli vapaa, ei pelkuri, tyhmä, ilkeä eikä valehtelija.[9] Vapaudella kuvattiin ihmisten itsenäisyyttä ja riippumattomuutta.[10] Vapauden suojelemiseksi ihmisten edellytettiin vastustavan tyrannian eri muotoja omassa lähipiirissään ja kaupunkivaltioissaan sekä niiden välisissä suhteissa.[11]

Huolimatta siitä, että Antiikin ihmiset tunnistivat vapauden merkityksen omalle elämälleen, he asettivat perheensä ja sosiaalisen statuksensa vapauden edelle.[12] Antiikin Kreikka oli puhdas luokkayhteiskunta, jossa ihmisen syntymä ja sukupuoli määräsivät hänen mahdollisuutensa yhteiskunnalliseen asemaan ja arvokkuuteen. Vapaus oli siten mahdollinen vain maata omistaville aristokraateille ja tiettyjen ammattien harjoittajille.

Naiset ja orjat suljettiin vapauden piirin ulkopuolelle.[13] Naiset, jotka eivät olleet joutuneet orjiksi, mutta elivät orjuuden pelossa, saattoivat ymmärtää vapauden tarjoaman suojan ja mahdollisuudet. Tätä miettivät varmasti myös jotkut niistä naisista, jotka olivat joutuneet orjiksi ja jotka elivät vapautumisen toivossa.[14] On siten mahdollista, että naisten asema on ollut se ponnahduslauta, jolta vapaus on aloittanut pitkän matkansa läntisen maailman ihmisten tietoisuuteen.[15]

Antiikin ihmisille vapauden arvon ja merkityksen ymmärtäminen on ollut parhaimmillaan vain hyvin rajallista ja hämärää. Siksi he eivät kantaneet mainittavaa huolta esimerkiksi vapauden ja poliittisen tarkoituksenmukaiuuden välisistä jännitteistä. Jos aristokraatit katsoivat vapauden rajoittavan heidän henkilökohtaisia pyrkimyksiään, vapaus sai väistyä. Vasta Rooman valtakunnassa alettiin ymmärtää, että vapautta saattoi olla hyödyllistä suojella hallitsijoiden poliittiselta tarkoituksenmukaisuudelta.[16]

Roomassa laki saatiin suojelemaan vapautta kahdella toisiaan vahvistavalla tavalla. Ensinnäkin laki suojeli kansalaisia viranomaisten mielivaltaista toimintaa vastaan, koska se pakotti virkamiehet asettamaan lain tarkoitukset omien pyrkimystensä edelle.[17] Toiseksi laki suojeli kansalaisten yksityisomaisuutta poliittista mieli- ja pakkovaltaa vastaan.[18] Näillä kahdella asialla on ollut kauaskantoiset seuraukset, sillä Rooman laki loi yksityisen omaisuuden kunnioituksen perustan koko läntiseen Eurooppaan.

Esimerkiksi Antiikin Kreikassa yksityistä omaisuutta ja sen hankkimista pidettiin yleisesti tuomittavana. Erään tuona aikana eläneen filosofin mielestä ihmisten elämän kultainen kausi oli mahdollinen vasta sitten, kun kaikki yksityinen omaisuus oli jaettu tasan kaikkien kaupunkivaltiossa elävien ihmisten kesken. Pidemmälle kuin tämä ajattelija meni Platon, jonka mukaan yksityinen omaisuus on kaikkien yhteiskunnassa esiintyvien paheiden, kuten sotien, syy. Aristoteleen mukaan ihmisen ongelmana oli omistamisen tahto, josta luopuminen takaksi hänelle vapauden.

On mahdotonta sanoa tarkasti kytkivätkö roomalaiset vapauden ja yksityisen omaisuuden toisiinsa, toimivatko he asiassa johdonmukaisesti ja oivalsivatko he kytkennän yhteiskunnallisen merkityksen. Heitä huomattavasti myöhemmin joukko liberaaleiksi kutsuttuja ajattelijoita kiinnitti huomionsa samaan kytkentään ja korosti sen merkitystä taloudellisen vaurauden luomisen välttämättömänä perustana.

Rooman keisarikunnan taantuessa ja menettäessä valtaansa oman käden oikeus, mielivalta ja väkivalta tuhosivat samalla vapauden hauraat perusteet. Vasta 1400-luvulla orastava liberalismi toivat vapauden takaisin poliittiseen ja tieteelliseen keskusteluun. Huomattakoon, että liberaalit elivät ja ajattelivat sellaisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa, joissa vapaus oli vahvemman oikeutta itsevaltaan, mielivaltaan ja väkivaltaan.

He pystyivät kuitenkin nousemaan omien kokemustensa ja yhteiskunnallisten olosuhteiden yläpuolelle ja muotoilemaan uudelleen vapauden merkityksen ihmisille ja yhteiskunnille. Tästä pyrkimyksestä on kirjoitettu:

”He (liberaalit ajattelijat) osoittivat, että vapaus ja hyvä hallitusvalta eivät sulje toisiaan pois, vaan ovat toisiaan vahvistavia. Vapaus ei ole keino tavoitella korkeampia poliittisia tavoitteita. Se on itsessään korkein poliittinen tavoite. Vapautta ei tarvita takaamaan hyvää hallintoa, vaan turvaamaan yksittäisten ihmisten ja kansalaisyhteiskunnan mahdollisuus tavoitella korkeampia arvoja ja päämääriä.”[19]

Liberaaleista huolimatta vapaus ei edennyt isoin askelin ja eikä esteitä sen tieltä kyetty raivaamaan kyllin nopeasti. Ihmiset eivät suinkaan innostuneet vapauden mahdollisuudesta. Ihmisten suuri enemmistö oli lähes täysin tietämätön vapaudesta. Vapaus uhkasi vallanpitäjien asemaa ja etuoikeuksia. Vapauden puolustajat ovat olleet yleensä vähemmistönä.

Vasta 1800-luvulla vapaus kehittyi voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Sen ansiosta ihmiset saivat vapauden käyttää omaa järkeään ja yrittäjyyden taitojaan viranomaisten estämättä. Vapauden ansiosta poliittista päätöksentekoa alettiin sitoa perustuslakiin ja rajoittaa sen käyttöä mielivaltaisiin tarkoituksiin. Vapaus antoi ihmisille oikeuden päättää omasta elämästään, sillä he eivät olleet enää sidottuja rotuun, uskontoon eikä kansakuntaan. Vapaus on kiistatta luonut ihmisille taloudellista vaurautta ja sen myötä itsenäisyyttä.[20]

Vaikka vapaus eteni huomattavin askelin, siitä ei kuitenkaan muodostunut hallitsevaa yhteiskunnallista arvoa. Perustuslaillisen hallinnon ja demokratian kehitys eteni hitaasti, etuoikeuksistaan kiinnipitävät aateliset vastustivat vapauden laajentamista ja valtioiden johtajat kävivät sotia. Ongelmien ratkaisemiseksi väkivaltaan turvauduttiin mieluummin kuin omistusoikeuksien laajentamiseen.

Kun 1800-luku kääntyi 1900-luvuksi, vapaus jäi sotien jalkoihin. Juuri päättynyttä vuosisataa on luonnehdittava kollektiivisten voimien, yhteiskunnallisen keskityksen ja valtiollisen väkivallan aikakaudeksi. Sitä on tuskin millään kriteerillä mahdollista kuvata vapauden ajaksi.

VAPAUDEN MÄÄRITTELY

Vapauden kolme ulottuvuutta

On hyödyllistä määritellä analyysin kohteena olevat asiat, koska se tarjoaa kriteerin erottaa olennaiset asiat muista asioista. Vapauden määrittely on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Vapauden arvosta on huomattavasti helpompi keskustella ja sopia kuin määritellä vapauden ala ja sisältö.[21] Arkinenkaan puhe ei tarjoa mainittavaa apua vapauden määrittelyyn.[22] Ihmiset käsittävät ja muistavat kokemuksensa monin eri tavoin.

Yksi tapa määritellä vapaus on ajatella sitä kolmiona, jonka sivut ovat yhtä pitkät. Kolmion oikeaa alareunan kärkeä kutsutaan yksilölliseksi vapaudeksi. Kolmion vasemman alareunan kärkeä kutsutaan poliittiseksi vapaudeksi. Kolmion ylintä kärkeä kutsutaan oikeudelliseksi vapaudeksi. Kuvio 1 havainnollistaa tätä asiaa.

KUVIO 1. Vapauden perusulottuvuuksien kolmio

Vapauden ulottuvuudet ovat eritasoisia, mutta ne muodostavat kokonaisuuden, joka auttaa määrittelemään vapautta ja tulkitsemaan vapauden moniulotteisuutta ja monimutkaisuutta. Nämä ulottuvuudet ovat kehittyneet eri aikoina eri tavalla eikä niitä ole aina osattu liittää yhteen. Niistä muodostuu kuitenkin kokonaisuus, jota voidaan luonnehtia liberalismin klassiseksi vapauskäsitykseksi.

Yksilöllinen vapaus

Yksilöllinen vapaus voidaan määritellä ihmisen mahdollisuudeksi toimia ja ilmaista ajatuksensa oman harkintansa, tahtonsa ja kykynsä mukaan. Hayek luonnehtii yksilöllistä vapautta sisäiseksi, subjektiiviseksi ja metafyysiseksi vapaudeksi.[23] Patterson kutsuu tätä todelliseksi vapaudeksi.[24] Mueller kutsuu sitä yksilön itsemääräämisoikeuden mahdollistavaksi vapaudeksi.[25]

Jokaiselle ihmiselle todellinen vapaus on sitä, että hän voi päättää ja toimia oman mielensä mukaisesti. Hän on perillä omista mahdollisuuksistaan ja niiden toteuttamisen kannalta välttämättömistä tiedoista, taidoista ja valmiuksista. Hän tietää mitä haluaa saavuttaa ja kuinka hän siitä suoriutuu. Hän tuntee, oivaltaa, tulkitsee ja tekee asioita omalla ainutlaatuisella tavallaan ja se erottaa hänet muista.

Ihminen ei ole vapaa, jos joku estää tai kieltää häntä tekemästä asioita, joita hän haluaisi tehdä. Hän ei ole vapaa, jos joku pakottaa hänet tekemään muuta kuin hän haluaisi. Hän ei ole vapaa, jos joku sanelee hänelle mitä hänen on asioista ajateltava tai kuinka ne on tulkittava ja muistettava. Näillä kriteereillä esimerkiksi orjuutta ja suomalaista torpparijärjestelmää voidaan pitää eriasteisina yksilöllisen vapauden rajoitteina.

Vapaa tahto, joka on käsitteenä hyvin pulmallinen, on yksilöllisen vapauden peruskivi. Ihminen ei voi olla ihminen, jos hänellä ei oleteta olevan vapaata tahtoa tai se on häneltä riistetty. Ihminen ei myöskään voi olla vapaa, jos hänellä ei ole mahdollisuutta vapaaseen tahtoon. On mahdollista olettaa, että ihmisellä on vapaa tahto huolimatta siitä, että hän ei syystä tai toisesta halua tai voi sitä käyttää.

Hayekin mukaan yksilöllisen vapauden vastakohta ei ole toisten harjoittama määräysja pakkovalta, vaan ihmisen omat tunteet, moraalin heikkous ja tiedon rajallisuus.26 Joutuessaan intohimojensa vangiksi hänellä on yhtä vähän vapautta kuin ollessaan toisten tahdon alaisena.[27] Sanonta tieto on valtaa tarkoittaa, että ihminen pystyy vastustamaan houkutusta ottaa riskejä moraalin alueella ja että taikausko ja tietämättömyys eivät ohjaa hänen valintojaan.[28] Ihminen voi itse vaarantaa omilla valinnoillaan oman henkilökohtaisen vapautensa.

Henkilökohtaista vapautta ja vapaata tahtoa ei voida vähätellä vetoamalla siihen, että jokaisessa yhteiskunnassa on erilaisia ihmisiä, jotka eivät pysty huolehtimaan itsestään ja joista toisten on siksi huolehdittava. On järkevää ajatella, että esimerkiksi pienillä lapsilla ja toimintakykynsä menettäneillä sairailla, vanhuksilla ja vammaisilla on oma yksilöllinen tahtonsa. Jos heistä vastaavat ihmiset tämän unohtavat, on todennäköistä, että se johtaa aikaa myöten välinpitämättömään ja epäinhimilliseen kohteluun.

Henkilökohtainen vapaus ja vapaa tahto tulkitaan usein oikeuksiksi, jotka antavat ihmisten toimia piittaamatta kanssaihmisistään. Tämä täysin virheellinen käsitys on keskeisiä syitä siihen, miksi ihmiset vieroksuvat vapautta yhteiskunnallisena ihanteena.29 Henkilökohtainen vapaus ei ole vain oikeus, vaan se sisältää myös velvollisuudet. Oikeuksia ei voi olla ilman velvollisuuksia eikä velvollisuuksia ilman oikeuksia. On kohtalokasta erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.

Puhe henkilökohtaisesta vapaudesta nostaa ihmisten mieliin ajatuksen yksilöstä, joka toimii yksin ja selviytyy tavoitteistaan muiden apuun ja tukeen turvautumatta. Tämä ajatus, jonka mukaan jotkut ihmiset ovat kaikkivoipaisia ja muista täysin riippumattomia, on monien mielestä hyvin pulmallinen ja jopa pelottava. Kuvaus ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Kukaan ei selviydy yksin ilman muiden myötämielisyyttä. Jokaisen on suostuttava vapaaehtoiseen yhteistyöhön toisten kanssa tavoitteittensa ja pyrkimystensä edistämiseksi.[30]

Henkilökohtainen vapaus on mahdollista vain vapaaehtoisessa ja molempia osapuolia hyödyttävässä yhteistyössä – koordinaatiossa.[31] Henkilökohtaisen vapauden käytöllä on tarkat rajansa. Kukaan ei saa käyttää vilppiä, pakkoa eikä väkivaltaa toisia kohtaan omia tavoitteitaan edistäessään.32 Näistä rajoitteista seuraa, että henkilökohtaisen vapauden käyttö on pääsääntöisesti vapaaehtoista.

Historian kulussa ihmisillä on ollut eri yhteiskunnissa vähäiset tai jopa olemattomat mahdollisuudet omaan henkilökohtaiseen vapauteensa. Valtaa käyttävä vähemmistö on sanellut ihmisten suurelle enemmistölle sen aseman, paikan, mahdollisuudet ja elannon. Enemmistöllä ei ole ollut mainittavia mahdollisuuksia kyseenalaistaa harvojen tahtoa eikä välttyä siltä. Tällä seikalla on vakavat seuraukset yhteiskunnassa.

Yhteiskunnalliset olosuhteet opettavat ihmisille selviytymisen ja häviämisen lain. Kun he huomaavat, että vilpillä, pakolla ja väkivallalla saa tahtonsa läpi, he soveltavat oppimaansa sen sijaan, että tyytyisivät asemaansa ja kääntäisivät toisen posken vastustajilleen. Tämä auttaa ymmärtämään miksi vapaudella ei ole ollut mainittavaa sijaa historiallisessa kehityksessä ja miksi vapaudettomuuden kulttuuria on hyvin vaikea murtaa.

Yhteiskunnissa, joissa vapaudelle on annettu tilaa, ihmiset ovat tukeutuneet vapaaehtoiseen yhteistyöhön, välttäneet vilppiä, pakkoa ja väkivaltaa ja luoneet taloudellista vaurautta ja vakautta. Näiden yhteiskuntien lukumäärä on ollut aina vähäinen verrattuna vapautta väheksyviin maihin.

Poliittinen vapaus

Poliittinen vapaus viittaa niihin erilaisiin institutionaalisiin järjestelyihin, joiden avulla kansalaiset päättävät heitä yhteisesti sitovista asioista ja käytännöistä.[33] Nämä järjestelyt, joita yleisesti luonnehditaan demokratiaksi, ovat kehittyneet nykyiseen muotoonsa hyvin pitkän ajan kuluessa.[34] Liberalismin näkökulmasta monet eri tekijät ovat vaikuttaneet sen kehitykseen.

Ensimmäinen tekijä, joka on luonut poliittisen vapauden kysynnän, on paikallinen itsevalta. Euroopassa on ollut tällaisia pieniä ja itsenäisiä alueyhteisöjä – enklaaveja – aina 1800-luvulle saakka. Saksaa puhuvilla alueilla on ollut lukemattomia kuninkaiden, prinssien, kreivien, herttuoiden ja piispojen hallitsemia alueita. Näiden alueiden lukumäärä on ollut huomattava. Kun Saksan keisarikunta perustettiin vuonna 1871, se muodostui neljästä kuningaskunnasta, neljästä suuriruhtinaskunnasta, neljästätoista vähäisestä ruhtinaskunnasta, kolmesta itsenäisestä Hansakaupungista ja valloitetusta Elsass-Lothringenin maakunnasta.

Saksa ei ollut poikkeus Euroopassa. Esimerkiksi Ranska on muodostunut samanlaisista palasista kuin Saksa. Se jakaantui vielä 1800-luvulla varsinaiseen Ranskaan ja vieraisiin maakuntiin, joiden asukkaat eri puolilla maata puhuivat omaa murrettaan.[35] Tilanne oli samanlainen myös Italiassa ja Espanjassa 1800-luvulla.

Nämä minivaltiot olivat itsevaltaisesti ja mielivaltaisesti hallittuja. Niiden hallitsijat kohtelivat asukkaitaan kuin karjaa ja tapattivat heitä väkivaltaisissa kahakoissa ja sodissa uutta maata vallatessaan tai omaansa puolustaessaan.[36] Asukkaiden osana oli nurkumatta maksaa veroja tai tehdä työtä tai suoriutua molemmista. Hallitsijat vaativat tietulleja maittensa läpi matkaavilta.[37] Nämä maksut saattoivat olla niin suuria, että ne tyrehdyttivät matkustamisen lähes kokonaan.[38] Nykykielellä luonnehdittuna nämä enklaavit olivat hyvin epädemokraattisia ja protektionistisia.

Vapautta puolustavat liberaalit asettivat kyseenalaisiksi itsevaltaisten minivaltioiden – enklaavien – toiminnan ja sitä ohjaavat periaatteet.[39] He osoittivat, että niiden johtajat hankkivat varallisuutensa valloittamalla maita ja ihmisiä.[40] Kaupan vapaus ja vapaaehtoinen vaihdanta oli hallitsijoille vierasta. Liberaalit ovat siksi suhtautuneet dogmaattisen kielteisesti kaikkien valtioiden mieli-. pakko- ja väkivallan menetelmiin. Liberaalien tavoitteena oli rajoittaa poliittisten päättäjien mahdollisuuksia käyttää valtaoikeuksiaan mielivaltaisiin tarkoituksiin.

Toinen poliittisen vapauden kysyntään olennaisesti vaikuttanut tekijä on keskitetty valtiollinen itsevalta. Valtiot ovat olleet kautta historian hyvin itsevaltaisesti hallittuja. Poliittinen valta on siirtynyt perimällä eikä kansalaisten valitsemana. Hallitsijat kuninkaat, keisarit ja tsaarit ovat pitäneet ihmisiä alamaisinaan, joita heillä oli oikeus käsitellä mielensä mukaisesti. Minivaltioiden hallitsijoiden tapaan myös he hankkivat varallisuuttaan valloittamalla.

Historiallisesti erilaiset poliittisen ja sotilaallisen vallan keskittymät, joita kutsutaan valtioiksi, ovat olleet suhteellisen pienten ryhmien hallitsemia. Ne ovat hankkineet ja menettäneet valtansa väkivalloin. Historialliset tosiseikat tukevat ajatusta valtioista väkivallan synnyttäminä.[41] Sodat ovat synnyttäneet valtiot ja luoneet maaperän niissä joko yksinvallalle tai harvainvallalle. On virheellistä olettaa, että ihmiset olisivat sallineet kaiken tapahtuvan vapaaehtoisesti.

Liberaalit olivat ensimmäisinä vastustamassa yksinvaltaisia ja mielivaltaisesti hallittuja valtioita. He vastustivat kaikkea väkivaltaa ja sotaa, joihin valtiot turvautuivat sisäisesti ja ulkoisesti.[42] He vastustivat itsevaltaista hallitsemistapaa ja vaativat sen syrjäyttämistä demokratialla. He halusivat, että kansa saa valita hallitsijansa ja vaihtaa heitä mielensä mukaan.[43]

Poliittinen vapaus demokratiana on se keino, jonka avulla kansanvaltaa voidaan vahvistaa ja valtioiden välistä protektionismia torjua. Poliittiseen vapauteen ei sisälly miekkaa eikä väkivallan uhkaa muita kansoja kohtaan, koska poliittinen vapaus on tyrannian vastavoima.[44] Vapaus on yhtä aikaa sekä kansallista että yleismaailmallista.

Tästä näkökulmasta vapauden periaate on hyvin kumouksellinen, koska sen tehtävänä on purkaa rauhanomaisin pasifistisin keinoin kaikki vapauden rajoitteet kansakunnan sisällä ja kansakuntien välillä. Liberaalissa ajattelussa poliittisen vapauden periaate on läpikotaisin rauhaa rakentava ja ylläpitävä ja rauhan tae on demokratia.[45]

Kansallisvaltioiden synty ja kehitys on kolmas tekijä, joka on vaikuttanut poliittisen vapauden kysyntään. Kansat, joilla ei ole ollut itsemääräämisoikeutta, ovat halunneet saada itselleen oman valtion. Ensimmäinen uusi eli moderni valtio oli 1700-luvun loppupuolella perustettu Yhdysvallat.[46] Sen jälkeen on syntynyt jatkuvasti uusia valtioita, joissa kansat voivat harjoittaa itsemääräämisoikeuttaan valitsemillaan enemmän tai vähemmän demokraattisilla käytännöillään. Liberaalit ajattelijat ovat tukeneet johdonmukaisesti kansojen itsemääräämisoikeutta, koska he ovat uskoneet sen edistävän valtioiden sisäistä turvallisuutta ja kansainvälistä rauhaa.

Poliittisen vapauden ideana on mahdollistaa ihmisten henkilökohtainen vapaus, tarjota heille mahdollisuus osallistua demokraattiseen prosessiin ja luoda perusta kansalliselle itsemääräämisoikeudelle. Se rakentaa maaperän myös oikeudelliselle vapaudelle. Liberaalien ajatus vapauden vaurautta luovasta rauhanomaisesta kehityksestä ei ole kuitenkaan aina toteutunut.

Demokraattisin keinoin hankittua valtaa voidaan käyttää samoissa tarkoituksissa kuin minivaltioiden prinssit ja valtioista vastaavat kuninkaat sitä käyttivät. He eivät kunnioittaneet demokratian pelisääntöjä. Vallassa olevat johtajat toimivat mielivaltaisesti harjoittamalla positiivista ja negatiivista diskriminaatiota ja sortamalla väkivaltaisesti vastustajiaan. He kävivät myös sotia muita valtioita vastaan.

Liberalismista ei ollut rajoittamaan eikä estämään poliittista mieli-, pakkoja väkivaltaa. Liberalismia ei siitä voida kuitenkaan syyttää, koska se on jäänyt lähes aina yksin puolustamaan käsityksiään poliittisesta vapaudesta, demokratiasta. Poliittiset johtajat ovat yleensä suosineet liberalismin vastaisia ajattelutapoja ja käytäntöjä.[47]

Oikeudellinen vapaus – vapaus lain viitekehyksessä

Oikeudellinen vapaus määritellään vapaudeksi lain tarjoamassa viitekehyksessä. Vapaus on siten riippuvainen lainsäädännöstä, koska se määrittää ihmisten vapauden rajat eri asioissa. Tätä tapaa ajatella vapautta ovat huomattavat liberaalit ajattelijat tukeneet kautta aikain.[48] Vapautta koskevassa keskustelussa tähän käsitykseen vapaudesta on kiinnitetty yllättävän vähän huomiota ja siksi se on ymmärretty usein väärin.

Kun vapaus ymmärretään lainsäädännön luomaksi tai tarjoamaksi alueeksi, ollaan tekemisissä pakkovallan (coercion) kanssa. Pakkovalta on vapauden vastavoima ja vapauden määrää rajoittava voima. Esimerkiksi Hayekin mukaan tämä on järkevä tapa yrittää ymmärtää vapauden alaa ja määrää yhteiskunnassa.[49] Tämä käsitys on johdettavissa liberalismin tavasta ajatella valtiota ja yhteiskuntaa.

Liberalismi määrittelee valtion pakkovaltaa monopolioikeudella harjoittavaksi instituutioksi.[50] Liberalismi pitää pienempänä pahana antaa valtiolle yksinoikeus pakkovallan käyttöön kuin sallia se kaikille halukkaille. Liberaalit ajattelijat eivät pidä ihmisiä enkeleinä, jotka toimivat aina oikein ja korjaavat pyydettäessä toimintaansa. Ilman pakkovaltaa valtio ja yhteiskunta olisivat voimattomia niiden ihmisten edessä, jotka valitsevat vilpin, pakon ja väkivallan vapaaehtoisen vaihdannan sijasta.

Liberalismi ymmärtää yhteiskunnan valtavana, vapaaehtoista yhteistoimintaa työnjakoa harjoittavana ja koordinoivana prosessina.[51] Työnjako on ihmisen ja yhteiskunnan kehityksen perusta.[52] Ollakseen ihmisille hyödyllistä työnjaon on oltava vapaaehtoista, ei pakkoon perustuvaa. Valtion, jolla on yhteiskunnassa ainoana pakkovallan käytön monopoli, tehtävänä on edistää vapaaehtoista vaihdantaa ja suojella sitä erilaisilta pakkovallan yrityksiltä, joita aina jotkut ihmiset päättävät käyttää.

Edellä sanotun perusteella vapauden ja pakkovallan välinen suhde määräytyy lainsäädännössä. Ihmiset voivat olla vapaita siinä määrin kuin lainsäädäntö sen heille sallii. Kun vapaus on riippuvainen lainsäädännöstä, vapautta ei voida rinnastaa yksilön omiin tulkintoihin elämästään (olosuhteet rajoittavat vapauttani), taloudelliseen vaurauteen (en ole vapaa, koska minulla ei ole varallisuutta hankkia elantoa itselleni) eikä hankittuun valta-asemaan (en ole vapaa, koska minulla ei ole valtaa) kuten valitettavan usein tehdään.[53]

Vapaus lainsäädännön ja pakkovallan määrittelemissä rajoissa on kestävä tapa ymmärtää sitä. Ihminen, joka haluaa olla erinomainen laulaja ilman laulutaitoa tai taitelija ilman kyvykkyyttä, voi kokea, että hän ei ole vapaa tekemään sitä, mitä hän pohjimmiltaan haluaisi. Käsityksestään huolimatta hän on kuitenkin oikeudellisesti vapaa. Ihminen, joka ei pysty fyysisten ominaisuuksiensa vuoksi juoksemaan yhtä nopeasti kuin ystävänsä, voi kokea, että hän ei ole vapaa. Tästä huolimatta hän on oikeudellisesti vapaa. Ihminen voi olla sitä mieltä, että hän ei ole vapaa, koska hänellä ei ole varaa matkustaa ulkomaille eikä ostaa haluamaansa taloa. Tässäkin tilanteessa hän on oikeudellisesti vapaa.

Kun vapaus on riippuvainen lainsäädännöstä, se on aina jossain määrin suhteellista. Vapauden yhteiskunnalliset rajat määräytyvät siitä, kuinka lainsäätäjät käsittelevät pakkovaltaa. Lakien avulla on mahdollista vähentää ja lisätä viranomaisten oikeuksia käyttää pakkovaltaa erilaisissa tarkoituksissa.[54] Lakien avulla lainsäätäjät voivat vähentää pakkovaltaa ihmisten välisistä moninaisista suhteista.

Vapaus saa siten todellisen merkityksensä siitä tavasta, jolla lainsäädännössä käsitellään vapauden ja pakkovallan keskinäisiä suhteita. Vapaus lisääntyy, kun lait estävät viranomaisia käyttämästä pakkovaltaa omissa tarkoituksissaan. Vapaus laajenee, kun lait estävät kansalaisia turvautumasta pakkovaltaan keskinäisissä suhteissaan. Lait ovat vapautta vahvistavia, kun ihmiset voivat olla perillä siitä, millaisia seurauksia pakkovallan käytöllä on heille.

Ihminen ei ole vapaa, jos viranomaiset voivat lakeihin vedoten estää häntä harjoittamasta ammattiaan, valitsemasta asuinpaikkaansa ja elämäntyyliään, ilmaisemasta mielipidettään ja ohjata hänet tekemään asioita, joita hän ei tekisi, jos hän saisi itse päättää. Ihminen ei ole vapaa, jos lait määräävät kuinka hänen on varansa käytettävä ja mitä asioita hänen on kulutettava. Vapaus vähenee, kun ihmiset voivat ratkoa keskinäisiä suhteitaan vilpillä, pakolla ja väkivallalla viranomaisten estämättä.

Ranskalaisen Frederick Bastiatin (1801-1850) kirja The Law on yksi parhaista lain ja vapauden keskinäistä suhdetta käsittelevistä kirjoista. Kirja on suppea, mutta se on kestänyt ajan paineet, ei vähiten siksi, että kaikilla hallitsijoilla on taipumus käyttää lakia mielivaltaisiin tarkoituksiin. Hänen mukaansa vähemmistö voi lain avulla pakottaa enemmistön taipumaan tahtoonsa.[55] Näin toimittiin esimerkiksi sosialistisissa maissa. Toinen mahdollisuus on se, että vaihtuvilla enemmistöillä on oikeus ajaa lainsäädännöllä omia intressejään.[56] Näin toimitaan moderneissa demokratioissa.

Rajoitetun ja yleisen oikeudellisen mielivallan vaihtoehto on, että kukaan ei voi käyttää lakia omiin tarkoituksiinsa.[57] Kun näin tapahtuu, lainsäädäntö tukee oikeudenmukaisuutta, rauhaa, järjestystä, vakautta ja harmoniaa. Juuri tähän tarkoitukseen lainsäädäntö on Bastiatin mukaan tarkoitettu.

KAKSI VAPAUTTA

Isaiah Berlin on aikamme arvostetuimpia liberalistisia ajattelijoita. Hänen kirjoituksensa Kaksi vapauden käsitettä, jonka hän esitti virkaanastujaisluennossaan vuonna 1957, on yksi merkittävimmistä vapautta käsittelevistä esityksistä 1900-luvulla.[58] Vapautta ei ole mahdollista käsitellä viittaamatta hänen näkemyksiinsä asiasta.

Berlinin kaksi vapautta ovat negatiivinen ja positiivinen vapaus. Ne ovat samanaikaisia vapauksia, joiden välistä suhdetta arvioidaan ja muokataan jatkuvasti lakeja säädettäessä. Berlinin mukaan negatiivisessa vapaudessa on kysymys seuraavasta ongelmasta:

”Mikä on se alue, jolla subjekti ihminen tai ihmisryhmä saa tai subjektin tulee saada toimia tai olla, niin kuin se itse haluaa, muiden ihmisten siihen puuttumatta?”[59]

Vastaavasti positiivisessa vapaudessa on kysymys seuraavasta ongelmasta:

”Mikä tai kuka on se hallinnan tai asioihin puuttumisen lähde, joka voi määrätä jonkun olemaan tai tekemään jotain nimenomaista eikä jotain muuta?”[60]

Berlinin mukaan kysymykset ovat selvästi erilaiset, vaikka niihin annetut vastaukset voivat mennä limittäin. Limittäisyydestä johtuen olennaista on huomata, että kun kysymyksistä esitetään toinen, on myös esitettävä toinen kysymys ja niihin annettuja vastauksia on arvioitava samanaikaisesti lainsäädännössä.

Negatiivisesta vapaudesta puhuessaan Berlin on samaa mieltä kuin klassiset englantilaiset filosofit, joiden mukaan vapaus ei voi olla koskaan rajoittamatonta. Jos ihmisillä olisi täydellinen vapaus, he voisivat puuttua rajoituksitta toistensa tekemisiin, joka teko johtaisi väistämättä yhteiskunnalliseen sekasortoon, jonka vallitessa ihmisten perustarpeet jäisivät tyydyttämättä ja vahvat tukahduttaisivat heikkojen vapauden.[61] Berlinin mukaan englantilaisfilosofit ymmärsivät, että ihmisillä on monia erilaisia arvoja, tavoitteita ja pyrkimyksiä, joita on hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta sovittaa yhteen ja joille he siitä huolimatta antoivat suuren arvon. Tämän vuoksi:

”… he   suostuivat   tinkimään   vapauden   vaatimuksista   paitsi muiden arvojen myös vapauden itsensä hyväksi. Ilman tällaista rajoitusta ei nimittäin ollut mahdollista luoda sellaista yhteisöä, jonka he näkivät suotavaksi. Tämän perusteella englantilaisklassikot totesivat, että ihmisen vapaan toiminnan aluetta täytyy kaventaa laein.”[62]

Paradoksaalisesti liberaalissa ajattelussa ihmisten vapaus on lakien rajoittamaa vapautta. Ihmiset eivät voi olla täysin vapaita, vaan heidän on luovuttava osasta vapauttaan säilyttääkseen lopun siitä.[63] Tässä lakien rajoittamassa vapaudessa on kuitenkin alue, negatiivisen vapauden alue, jota Berlin luonnehtii henkilökohtaisen vapauden vähimmäisalueeksi ja jolla ihminen voi olla vapaa. Tällä vapauden alueella ihmiset voivat kehittää luontaisia kykyjään ja edistää hyvinä pitämiään asioita.

Negatiivinen vapaus tarjoaa ihmisille yksityiselämän alueen erottamalla sen julkisen vallan vaikutusalueesta.[64] Näiden kahden alueen välisestä rajanvedosta käydään jatkuvaa kiistaa. Ongelmaan ei ole olemassa helppoja ratkaisuja, vaikka ne ovat poliittisesti usein suosittuja. Kuinka paljon vapautta on ihmisille suotava heidän omia arvojaan, päämääriään ja elämäntapojaan koskevissa asioissa? Milloin ja millaisin keinoin on oikeutettua puuttua heidän valintoihinsa? Kuinka voidaan vakuuttua siitä, että puuttuminen on ihmisen perimmäisten etujen mukaista?

Lainsäädännössä usein esiintyvä ajatus, jonka mukaan on olemassa vain yksi oikea elämisen tapa, on hyvin etäinen liberalismille, koska se sallii viisaiden pakottaa kypsymättömät, oppimattomat ja lyhytnäköiset ihmiset omaksumaan sen heidän oman vapautensa nimessä. Berlin varoittaa tästä tilanteesta:

”Kehitettäessä rationalistista argumenttia, johon sisältyy oletus yhdestä ainoasta oikeasta ratkaisusta, on siis edetty yksilön vastuuta ja itsensä täydellistämistä korostavasta eettisestä opista vaatimukseen autoritaarisesta valtiosta, jossa totellaan platonilaisten holhoojien muodostaman eliitin käskyjä.”[65]

Negatiivisen vapauden vaatimus on Berlinille aidompi ja humaanimpi kuin niiden ihmisten päämäärät, jotka etsivät suurista, ankarista säännönmukaisuuksista ja autoritaarisista järjestelmistä yhteiskuntaluokkia, kansoja tai koko yhteiskuntaa koskevaa itsensä hallitsemisen positiivista ihannetta.[66] Pluralismi on hänen mukaansa muita aidompi ihanne, koska siihen sisältyy sen tosiasian tunnustaminen, että ihmisillä on useita päämääriä, jotka eivät ole yhteismitallisia ja jotka jatkuvasti kilpailevat keskenään.[67]

Positiivisen vapauden tulkinta perustuu Berlinin mukaan ihmisten toiveisiin olla oma herransa. Tätä tavoitetta he eivät voi kuitenkaan hänen mielestään toteuttaa yleisen kurjuuden ja räikeän eriarvoisuuden olosuhteissa. Hädänalaisia pilkataan, jos lukutaidottomille, aliravituille ja sairaille tuotetaan poliittisia oikeuksia ja takuita, jotka turvaavat heitä valtion väliintuloilta.[68] He tarvitsevat ravintoa, koulutusta, sairaanhoitoa ja työtä, ennen kuin he voivat hyödyntää henkilökohtaisen vapautensa laajentumista ja siihen sisältyviä mahdollisuuksia.

Positiivista vapautta on luonnehdittu vapaudeksi johonkin, jolloin sillä tarkoitetaan julkisen vallan erilaisia toimenpiteitä hädässä ja puutteessa olevien auttamiseksi ja heidän asemansa korjaamiseksi. Näissä tarkoituksissa positiivinen vapaus näyttää tarjoavan alati etenevän ja laajenevan tien erilaisille julkisille toimenpiteille. Berlin muistuttaa kuitenkin positiivisen vapauden liian suoraviivaisista tulkinnoista.

Berlinin mukaan on kyseenalaista, jos julkiset viranomaiset uskovat tietävänsä parhaiten ihmisten toiveet ja tarpeet, joita he tyydyttävät. Näin tehdessään viranomaiset voivat jättää selvittämättä ihmisten omat toiveet ja saavat siten oikeuden ohjata heitä sen tietämyksen perusteella, joka heillä on ihmisten päämääristä. Tällainen käytäntö muuttaa positiivisen vapauden huomaamatta pakoksi. Sen omaksuminen julkisessa hallinnossa johtaa siihen, että vapaus saadaan tarkoittamaan aivan mitä tahansa vapautta muokkaavat viranomaiset haluavat.[69]

Positiiviseen vapauteen liittyvä toinen ongelma on, kuinka auttaminen voidaan järjestää niin, että se ei vähennä vapauden määrää yhteiskunnassa. Yhteiskunta, jossa yhden tai muutaman vapaus edellyttää monien elämistä kurjuudessa, on Berlinin mukaan epäoikeudenmukainen ja moraaliton. Vapaus vähenee kuitenkin absoluuttisesti, kun ihmiset yrittävät korjata tilannetta omaa vapauttaan rajoittamalla. Uhrautuminen ei enennä uhrattavaa eli vapautta, vaikka tarve uhrautua olisi kuinka suuri tahansa. Kysymys on siten siitä, kuinka ihmisten elinolosuhteita voidaan korjata aiheuttamatta vahinkoa vapaudelle.

VAPAUS JA TASA-ARVO

Tasa-arvon merkitys

Juuri päättynyttä 1900-lukua on mahdollista perustellusti kutsua enemmän tasa-arvon kuin vapauden vuosisadaksi. Ranskan vallankumouksen kolmesta arvosta, jotka ovat vapaus, veljeys ja tasa-arvo, jälkimmäinen on hallinnut ihmisten mieliä voimakkaammin kuin kaksi edellistä. Kommunismi ja sosialismi sekä hyvinvointivaltio niiden modernina johdannaisena ovat edistäneet tasa-arvoa ns. ensimmäisenä yhteiskunnallisena periaatteena, josta kaikki muu on mahdollista johtaa.

Tasa-arvo on innostanut ja kannustanut ihmisiä toimimaan paremman yhteiskunnan ja maailman puolesta. Sen edistämiseksi on pidetty oikeana luopua muista arvoista lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Se on tehnyt demokratiasta tasa-arvon edistäjän ja luonut julkiseen hallintoon kulttuurin, jossa asiantuntijoiden tehtävänä on päättää keinoista valitun päämäärän toteuttamiseksi. Kun kaikki poliittiset ja moraaliset kysymykset on näin muutettu teknisiksi luonteeltaan, eri alojen asiantuntijat saavat valtaa, joka alistaa aikaa myöten poliittiset päättäjät ja tarjoaa kansalaisille kuulijan ja hyväksyjän osan yhteiskunnallisessa keskustelussa ja väittelyssä.

Tasa-arvo ja vapaus eivät ole toistensa vastavoimia, vaan ne kytkeytyvät toisiinsa. On siis väärin ajatella, vaikka usein juuri niin tehdään, että niistä on toinen valittava ja toinen hylättävä. Hämmennys johtuu mm. siitä, että huomio on tapana kohdistaa vain yhteen arvoon sen sijaan, että tarkasteltaisiin arvojen keskinäisiä suhteita ja liittymäkohtia. Toinen hämmennyksen syy on, että tasa-arvo jää määrittelemättä, jolloin jokainen voi ymmärtää sen mielensä mukaisesti.

Luontainen tasa-arvo

Liberalismi puolustaa käsitystä ihmisten luontaisesta sosiaalisesta tasaarvosta, koska kaikki ihmisten väliset erot ovat tilapäisiä ja jatkuvasti muuttuvia. Ihmiset ovat tasa-arvoisia, vaikka he eroavat toisistaan luonteenpiirteittensä, taitojensa ja kykyjensä suhteen. He ovat tasa-arvoisia, vaikka he vastaavat erilaisista tehtävistä ja ovat erilaisissa auktoriteettiasemissa yhteiskunnassa. He ovat tasa-arvoisia, vaikka he eroavat toisistaan rodullisesti, uskonnollisesti ja sosioekonomisesti. Luontaista tasa-arvoa voidaan kutsua myös ontologiseksi tasa-arvoksi, koska ihmiset ovat eroistaan huolimatta ihmisiä.

Liberalismi puolustaa luontaista tasa-arvoa kahdella argumentilla, joista ensimmäinen liittyy työnjakoon markkinoiden vapaaehtoisessa vaihdannassa. Koska jokainen tarvitsee tarpeittensa ja halujensa tyydyttämisessä monien myötävaikutusta, työnjaossa jokainen toimija on yhtä arvokas ja välttämätön. Siksi heitä on pidettävä luontaisesti tasa-arvoisina, vaikka heidän tehtävänsä, oikeutensa ja velvollisuutensa eroavat toisistaan. Vapaaehtoinen työnjako on valtava luontaista tasa-arvoa luova ja ylläpitävä prosessi.

Luontaisen tasa-arvon toinen argumentti on liberalismin kielteinen asenne kaikkia niitä yrityksiä kohtaan, joilla ihmisiä arvotetaan ja luokitellaan hierarkkisesti. Tästä syystä liberalismi suhtautuu kriittisesti aristokratiaan ja meritokratiaan, mutta myös professionalismin kärjekkäimpiin muotoihin. Liberalismin mukaan lakisääteiset etuoikeudet – privilegiot – rikkovat luontaista tasa-arvoa. Vaikka ihmiset eroavat toisistaan tulojen, kulutustottumusten ja elämäntyylien perusteella, heitä ei voi luokitella paremmuusjärjestykseen niiden perusteella.

Luontainen tasa-arvo on inhimillisyyden ja humanismin kova ydin, jota jokainen kantaa sisällään ja johon jokaisen on otettava kantaa päivittäin eri tilanteissa. Valitettavasti on ihmisiä, jotka eivät pysty vastustamaan kiusausta asettua toisten yläpuolelle ja kohdella muita itseään huonompina. Luontaisen tasa-arvon kirkastamisessa ja puolustamisessa liberalismi luottaa tieteessä ja julkisessa sanassa käytävään keskusteluun ja väittelyyn.[70] Olisi toivottavaa, että työnjaon kehittyessä yhä monipuolisemmaksi ja monimutkaisemmaksi ihmiset oppisivat ymmärtämään keskinäisen riippuvuutensa ja arvostamaan ja kunnioittamaan toistensa erilaisuutta.

Mahdollisuuksien tasa-arvo

Liberalismi puolustaa mahdollisuuksien tasa-arvoa, joka kytkee ihmiset ja julkisen vallan yhteen. Mahdollisuuksien tasa-arvon edistäminen edellyttää julkiselta vallalta aktiivista valppautta ja toimintaa ihmisten mahdollisuuksia rajoittavien tekijöiden tunnistamiseksi ja minimoimiseksi. Ajatus, jonka mukaan liberaalia politiikkaa harjoittava valtio olisi passiivinen, ei siten pidä paikkaansa.

Mahdollisuuksien tasa-arvoa rajoittavat monet eri tekijät, joista keskeisimmät ovat lainsäädännöllä voimaan saatettuja privilegioita. Orjuus oli aikoinaan mahdollisuuksien tasa-arvon rajoite.[71] Vaatimus, jonka mukaan kaikkien ammattien on oltava kaikkien kyvykkäiden ja halukkaiden tavoiteltavissa, on peräisin Ranskan vallankumouksesta.[72] Synnyinsääty, uskonto, kansallisuus, sukupuoli eikä mikään muukaan epäolennainen tekijä saa rajoittaa ihmisten valintoja ammatin ja asuinpaikan valinnassa, yritystoiminnan käynnistämisessä, poliittisen puolueen tai yhdistyksen perustamisessa, elintapojen valinnassa ja ajatusten ilmaisemisessa.

Privilegiot ovat valtion lainsäädännöllä voimaan saattamia positiivisia tai negatiivisia mahdollisuuksien tasa-arvon rajoitteita.[73] Positiivinen privilegio on etu tai hyöty, jonka valtio antaa yleensä joillekin harvoille, mutta ei kaikille. Negatiivinen privilegio on haitta tai kustannus, jonka julkinen valta säätää joillekin, mahdollisesti jopa hyvin monille, mutta ei kuitenkaan kaikille. Positiiviset ja negatiiviset privilegiot ovat hyvin yleisiä jokaisessa maassa, koska valtiolta haetaan taloudellista apua, tukea ja suojaa monille erilaisille yksityisille intresseille yleisen edun nimissä.

De Soto yritti ymmärtää miksi kolmannessa maailmassa on köyhyyttä hyvin paljon ja löysi vastaukseksi privilegiot.74 Nämä privilegiot ovat hallinnollisia määräyksiä, jotka suojelevat markkinoilla jo olevia toimijoita kilpailulta. Esimerkiksi Perussa taksiluvan saaminen kestää 26 kuukautta ja laillisen oikeuden saaminen viralliselle maalle rakennettuun taloon edellyttää 52:den eri viranomaisen 207:ää hallinnollista toimenpidettä. Filippiineillä maan ostamiseen menee 13 vuotta. Tontin laillinen rekisteröinti Egyptin autiomaalle vaatii 31 viranomaisen luvan, joiden saamiseen voi mennä 5-14 vuotta ja luvan saaminen viljelysmaalle kestää 6-11 vuotta.

Monet sosiaaliset ongelmat, kuten köyhyys, vammaisuus, syrjäytyneisyys jne., ovat mahdollisuuksien tasa-arvon rajoitteita. Siksi julkisella vallalla on oikeus auttaa näistä ongelmista kärsiviä ihmisiä. Sosiaalisten tai yhteisöllisten voimavarojen puute on myös mahdollisuuksien tasa-arvon rajoite. Julkisella vallalla on oikeus taata kansalaisilleen esimerkiksi peruskoulutus, koska ilman lukuja kirjoitustaitoa ihmiset eivät voi toimia menestyksellisesti yhteiskunnassa.

Mahdollisuuksien tasa-arvo ei ole ristiriidassa vapauden vaatimusten kanssa. Kun tavoitteena on sosiaalisten ongelmien korjaaminen ja yhteisöllisten resurssien tarjoaminen, mahdollisuuksien tasa-arvossa on kysymys Berlinin tarkoittamasta positiivisesta vapaudesta. Kun kysymys on muiden mahdollisuutta rajoittavien tekijöiden minimoimisesta, ollaan tekemisissä Berlinin negatiivisen vapauden kanssa.

Tulosten tasa-arvo

Tulosten tasa-arvolla tarkoitetaan sitä, kuinka tasa-arvoisesti ihmisten tulot ja varallisuus jakaantuvat. Koska ihmisten tulot ja varallisuus jakaantuvat epäoikeudenmukaisesti, tulosten tasa-arvon ideana on korjata tilanne oikeudenmukaiseksi. Tulosten tasa-arvo perustuu ajatukselle, että huomattavat tuloerot aiheuttavat vakavia häiriöitä kuten köyhyyttä, rikollisuutta ja levottomuutta yhteiskunnassa.

Tulosten tasa-arvo on osoittautunut hyvin suosituksi ja sitä edistetään kahdella eri käytännöllä, jotka ovat progressiivinen verotus ja kerättyjen tulojen jakaminen tulonsiirtoina ja julkisina palveluina kansalaisille. Kummatkin käytännöt ovat pulmallisia vapauden näkökulmasta. Kysymykseen, mikä on oikeudenmukainen tulojen ja varallisuuden jakaantuminen, on olemassa vain poliittisia vastauksia. Progressiivisella verotuksella kerättyjä varoja voidaan jakaa myös muille ihmisille kuin heille, joiden edulla verotusta puolustettiin. Näillä verovaroilla ylläpidetään myös julkisia palvelumonopoleja.

Yksi vakavimmista tulosten tasa-arvoon liittyvistä ongelmista on se, että tasoittamisen idea on laajentunut tuloista ja varallisuudesta myös muihin ihmisten välisiin eroihin. Tämä tarkoittaa, että tulosten tasa-arvon logiikalla on alettu tarkastella vähin eri kaikkia ihmisten välisiä eroja. Koska tavoitteena on tasa-arvo, näiden erojen tasoittamista pidetään hyväksyttävänä oikeudenmukaisen yhteiskunnan edistämiseksi. Näin meneteltäessä ihmisten välisiä luontaisia ja yleisesti hyväksyttäviä eroja yhdenmukaistetaan ja muutetaan yksiulotteisiksi.

Vapaus tasa-arvoisen yhteiskunnan edellytyksenä

Vieraillessaan Yhdysvalloissa 1830-luvulla Alexis de Tocqueville havaitsi, että maassa vallitseva vapauden henki on luonut maahan voimakkaan tasaarvon hengen.75 Hänen mukaansa vapaus ja tasa-arvo tukevat ja vahvistavat toisiaan. Hän kirjoittaa kannattavansa tasa-arvoa, koska se istuttaa jokaiseen ihmiseen vaistomaisen poliittisen vapauden periaatteen.[76]

Tasa-arvo, joka tuolloin maassa vallitsi, oli mahdollisuuksien tasa-arvoa eikä tulosten tasa-arvoa.[77] Valtiossa, jossa hallitusvalta asettaa tulosten tasaarvon mahdollisuuksien tasa-arvon tilalle, kansalaiset menettävät vapautensa ja tasa-arvonsa.[78] Maat, joissa valtiovalta on edistänyt taloudellista vapautta, tasa-arvo on itse asiassa lisääntynyt, kun taas maissa, joissa hallitukset ovat pidättäytyneet liberalisoimasta taloutta, tasa-arvo on pysynyt ennallaan tai vähentynyt.[79] James Galbraith osoittaa että tulojen ja varallisuuden tasoittamiseen tähtäävä politiikka ei ole kyennyt tasoittamaan ihmisten välisiä eroja, vaan vastoin odotuksia se on pahentanut epätasa-arvoa.[80]

Olettamus, jonka mukaan vapaa taloudellinen elämä ruokkisi epätasa-arvoa ja tekisi siitä yhteiskunnallisesti sietämättömän ongelman, ei näyttäisi pitävän paikkaansa. Sitä vastoin yritykset kahlita ja hallita taloudellista elämää eivät auta korjaamaan epätasa-arvoa, vaan ne pahentavat sitä. Kun yhteiskunnassa raportoidaan epätasa-arvosta, nähdään vain markkinat, mutta ei markkinoiden toimintaan vaikuttavia julkisen vallan erilaisia toimenpiteitä. Siksi niin moni pitää virheellisesti markkinoita ongelmana ja julkista valtaa ratkaisuna.

VAPAUDEN EDISTÄMINEN OHJEITA LAINSÄÄTÄJILLE

Ajatus, että poliittinen päätöksenteko on luonnostaan demokraattista ja että demokratia lisääntyy, kun yhä useammasta asiasta päätetään poliittisessa prosessissa, on houkutteleva, mutta huomaamattoman petollinen ja vaarallinen. Siksi on todella hämmästyttävää, että demokratian kehittäjät ovat kiinnittäneet yllättävän vähän huomiota ajatukseen sisältyviin riskeihin ja vaaroihin. Se on hämmästyttävää, koska liberaalit ajattelijat ovat kiinnittäneet niihin jatkuvasti huomiota demokraattisessa prosessissa.

Vaikka Hobbes hyväksyi Aristoteleen näkemyksen, jonka mukaan vapaus on demokratian tarkoitus tai perusta [81], perustuslain mukaan toimiva poliittinen päätöksenteko voi silti vahingoittaa ja vaarantaa vapautta.[82] Vuonna 1776 julkaistussa Kansojen varallisuudessa Adam Smith tunnistaa monia eri tapoja, joilla lainsäätäjä voi heikentää ihmisten vapautta.[83] Vuonna 1853 kirjoittamassaan artikkelissa Over-Legislation [84] Spencer osoittaa kuinka poliittista päätöksentekoa voidaan käyttää vapauden vastaisesti. Frederick Bastiat osoitti vuonna 1850 julkaisemassaan pamfletissa kuinka helmikuun vallankumous vuonna 1848 muutti Ranskan lainsäädännön julmaksi pakkovallaksi.[85]

Hayek muistutti kirjassaan Tie orjuuteen, että lainsäädännön tarjoamilla hyveillä ihmiset voidaan huomaamatta johdatella tilaan, jota hän luonnehtii orjuudeksi, josta ihmiset ovat valtaosin tietämättömiä ja jonka he hyväksyvät itselleen edullisena.[86] Lainsäätäjän lupaus kansalaisille on yhteiskunnan tarkoituksenmukainen ohjaus kohti demokraattisesti hyväksyttyä tavoitetilaa. Lainsäätäjät kuvaavat lupaustaan ”yhteiskunnalliseksi päämääräksi”, ”yhteiseksi tarkoitukseksi”, ”yhteiseksi hyväksi”, ”yleiseksi eduksi”ja ”yleiseksi hyvinvoinniksi”.[87] Hayek kirjoitti kirjansa, koska hän näki näitä tarkoituksia palvelevassa lainsäädännössä samoja piirteitä kuin kansallissosialistisen Saksan lainsäädännössä.

Berlinin mukaan yksilönvapaus, alue, jolla hän voi olla oma itsensä, on ollut kautta historian harvinaisen heikoissa kantimissa.[88] Demokraattinen valta voi olla monella eri tavalla vaaraksi yksilönvapaudelle. Poliittiset päättäjät eivät ole kansa, vaikka he edustavat kansaa. Berlinin mukaan ei ole olemassa tehokkaita ja varmoja keinoja suojella kansalaisten vapautta demokraattisesti valittujen lainsäätäjien pyrkimyksiltä.

Berlin asettaa toivonsa siihen, että lainsäätäjät ymmärtävät tehtävänsä perimmäisen luonteen eettisine ja moraalisine vaatimuksineen. Hän toivoo, että lakeja ei tulkita keinoiksi poliittisesti hyväksyttyjen päämäärien toteuttamiseksi, koska se muuttaa lainsäädännön keinoja koskevaksi tekniseksi valinnaksi. Kun näin tapahtuu, ihmisistä tulee persoonattomia muuttujia jatkuvasti muuttuvassa poliittisessa yhtälössä. Berlin toivoo, että lakeja säätäessään lainsäätäjät selkeyttävät omaa ihmiskuvaansa seuraavan kysymyksen avulla: Mitä jää jäljelle ihmisestä, jolta lait ovat vieneet vapauden?

On myös toinen kysymys, jota lainsäätäjien olisi hyvä miettiä ja joka on seuraava: Kuinka poliittista ja julkista valtaa on käytettävä, jotta vapauden alaa voidaan laajentaa ja pakkovallan alaa rajoittaa? Kysymyksen tärkeyttä vapaudelle ja tasa-arvolle kuvaavat seuraavat pohdinnat.

Oletetaan ensiksi, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia samanlaisia olennaisilta ominaisuuksiltaan ja päämääriltään. Tässä tilanteessa lainsäätäjän pitäisi kohdella heitä epätasa-arvoisesti saadakseen välttämättömät asiat hoidetuiksi yhteiskunnassa. Oletetaan seuraavaksi, että ihmiset ovat erilaisia olennaisilta ominaisuuksiltaan ja päämääriltään. Tässä tilanteessa lainsäätäjän on kohdeltava tällaisia ihmisiä mahdollisimman tasa-arvoisesti, jotta välttämättömät asiat hoituvat spontaanisti yhteiskunnassa vapaaehtoisuutta vahvistamalla ja julkista pakkoa minimoimalla.

Kun ihmiset voivat käyttää vapauttaan, erilaisuus lisääntyy yhteiskunnassa ja sen olosuhteet muuttuvat yhä monimutkaisemmiksi. Tämä kehitys vaikuttaa väistämättä lainsäädäntöön, siihen, millainen sisältö laille annetaan. Mitä monimutkaisempi yhteiskunta on, sitä haitallisempia ovat lait, jotka kohtelevat ihmisiä epätasa-arvoisesti lain edessä. Laki, joka edistää yhtä intressiä, voi vaikeuttaa joitakin toisia intressejä, joista lainsäätäjä voi olla täysin tietämätön ja joilla on huomattavasti suurempi arvo yhteiskunnalle kuin lainsäätäjän edistämällä intressillä.

Lainsäätäjät voivat kuitenkin toimia kuin entisaikain itsevaltaiset hallitsijat, jotka eivät piitanneet kansalaisten tasa-arvosta lain edessä. Tällainen toiminta on luonteeltaan hyvin mielivaltaista ja sille on tunnusomaista, että lainsäätäjät suosivat tiettyjä asioita ja vastustavat toisia asioita saattamalla voimaan ihmisiä positiivisesti tai negatiivisesti diskriminoivia sääntöjä. Antaessaan rahaa mieleisiinsä tarkoituksiin ja rajoittaessaan mielestään epätoivottavia tarkoituksia, he ovat kuin minivaltioiden ruhtinaat.

On ilmeistä, että juuri lainsäätäjien mielivaltainen toiminta vähentää inhimillisen elämän luontaista taipumusta muuttua ja erilaistua. Vastoin Herbert Marcusenm[89] väittämää, jonka mukaan markkinoiden vapaus tekee ihmisistä yksiulotteisia, juuri taloudellisen elämän sääntely tarkoitushakuisilla laeilla tekee yhteiskunnasta yksiulotteisen. Koska yksiulotteisessa yhteiskunnassa ihmisten elanto riippuu vain muutamasta mahdollisuudesta, he ovat hyvin haavoittuvia. Vastaavasti lait, jotka sallivat ihmisten harjoittaa vapauttaan, tekevät yhteiskunnasta moniulotteisen, jossa ihmisten elanto on riippuvainen monista erilaisista mahdollisuuksista.

Nootit

JOHDANTO

1 Patterson 1991, s. 402.

2 Watkins 1948, s. 10.

3 Mises 1985, s. 20.

4 Mises 1985, s. 20.

5 Kianto 1994.

6 Llosa 2002, s. 26.

7 Ks. esim. Skinner 2008, s. viii, Mueller 1987, s. 68 ja Patterson 1991, s. 2.

VAPAUDEN HAURAS HISTORIA

8 Mueller 1987, s. 6.

9 Mueller 1987, s. 6.

10 Patterson 1991, s. 55.

11 Mueller 1987, s. 6.

12 Patterson 1991, s. 55.

13 Mueller 1987, s. 5051.

14 Patterson 1991, s. 5051. Pattersonin mukaan orjat olivat yleensä naisia ja lapsia, sillä vangeiksi joutuneet miehet yleensä surmattiin.

15 Mueller 1987, s. 51.

16 Ks. erityisesti Pipes 1999, s. 11 ja Pipes 2004, s. 1.

17 Mueller 1987, s. 8.

18 Pipes 2004, s. 1.

19 DalbergActon

1985, s. 22.

20 Ks. erityisesti Hayek 1954.

VAPAUDEN MÄÄRITTELY

21 Crocker 1980, s. 1.

22 Patterson 1991, s. 1.

23 Hayek 1960, s. 15.

24 Patterson 1991, s. 2.

25 Mueller 1987, s. 2.

26 Hayek 1960, s. 15.

27 Hayek 1960, s. 15.

28 Hayek 1960, s. 15.

29 Hayek 1960, s. 1516.

30 Murray 1997, s. 7.

31 Murray 1997, s. 7.

32 Murray 1997, s. 6.

33 Hayek 1960, s. 13.

34 Ks. erityisesti Dunn 2006. Hänen kirjansa kuvaa demokratian matkaa ja kehityskulkuja Antiikin Kreikasta nykypäivään.

35 Toivanen 2000, s. 63.

36 Mises 1983, s. 39.

37 Toivanen 2000, s. 132.

38 Camusso 2000, s. 3738.

39 Mises 1983, s. 31.

40 Mises 1983, s. 32.

41 Ks. esim. Oppenheimer 1997.

42 Mises 1983, s. 87.

43 On ihmeellistä, että tänään tämä tosiasia näyttää tyystin unohtuneen. Tuskin kukaan muistaa, että juuri liberaalit ajattelijat ovat tehneet muita merkittävämmän päivätyön demokratian kehittämisessä.

44 Mises 1983, s. 35.

45 Mises 1983, s. 36.

46 Ks. erityisesti Lipset 1971. Yhdysvallat perustettiin perustuslaille ja demokratiaa kunnioittaville poliittisille käytännöille, joista monet olivat tuolloin luonnollisesti hyvin vajavaisia tämän hetken kriteereiden mukaan. On kuitenkin hyvä huomata, että noin 300 vuotta sitten luotu valtiollinen järjestys ja poliittiset instituutiot ovat yhä edelleen toiminnassa Yhdysvalloissa. Vaikka eurooppalaisilla on tapana ylenkatsoa Yhdysvaltoja, on hyvä muistaa, että 300 vuotta sitten Eurooppa oli itsevaltaisesti ja mielivaltaisesti hallittu maanosa.

47 On mahdollista, että tulevaisuuden historioitsijat pitävät päättynyttä 1900lukua enemmän väkivallan ja sotien kuin rauhan vuosisatana.

48 Berlin 2001, s. 49.

49 Hayek 1960, s. 20.

50 Mises 1985, s. 35.

51 Mises 1985, s. 18.

52 Mises 1985, s. 18.

53 Hayek 1960, s. 17.

54 Hayek 1960, s. 21.

55 Bastiat 1996, s. 20.

56 Bastiat 1996, s. 20.

57 Bastiat 1996, s. 20.

KAKSI VAPAUTTA

58 Berlin 2001.

59 Berlin 2001, s. 47.

60 Berlin 2001, s. 47.

61 Berlin 2001, s. 49.

62 Berlin 2001, s. 49.

63 Berlin 2001, s. 52.

64 Berlin 2001, s. 49.

65 Berlin 2001, s. 77.

66 Berlin 2001, s. 96.

67 Berlin 2001, s. 96.

68 Berlin 2001, s. 50.

69 Berlin 2001, s. 59.

VAPAUS JA TASAARVO

70 Tästä traditiosta hyvinä esimerkkeinä mainittakoon Lasch 1996, Sennett 2004, Taleb 2008 ja Samuelson 1995.

71 Friedman, Milton & Rose 1990, s. 131.

72 Friedman, Milton & Rose 1990, s. 132.

73 Tästä problematiikasta ks. Harisalo & Miettinen 1995, s. 8486.

74 de Soto 1989 ja de Soto 2000.

75 Tocqueville 2006, s. 647. Ks. myös Norberg 2004, s. 82.

76 Tocqueville 2006, s. 648.

77 Friedman, Milton & Rose 1990, s. 1, 3 ja 146.

78 Friedman, Milton & Rose 1990, s. 148.

79 Norberg 2004, s. 81.

80 Galbraith 1998.

VAPAUDEN EDISTÄMINEN OHJEITA LAINSÄÄTÄJILLE

81 Skinner 2008, s.76.

82 Skinner 2008, s. 84.

83 Smith 1933.

84 Spencerin artikkeli on julkaistu The Man Versus The State kirjassa (1982).

85 Bastiat 1996.

86 Hayek 1995.

87 Hayek 1995, s. 78.

88 Berlin 2001, s. 5455.

89 Ks. erityisesti Marcuse 1964.

LÄHTEET

  • Bastiat, Frederick, The Law. The Foundation of Economic Education, Inc. (Irvington-on-Hudon, New York 1996).
  • Berlin, Isaiah, Vapaus, ihmisyys ja historia. Gaudeamus (Tampere 2001).
  • Camusso, Lorenzo, Eurooppalainen matkakirja 1492. Otava (Helsinki 2000).
  • Crocker, Lawrence, Positive Liberty. Hague (Martinus Niijhoff 1980).
  • Dalberg-Acton, John, Emerich, Edward, History of Freedom in Essays in the History of Liberty: Selected Writings of Lord Acton ed. by Fears, Rifus. Volume I. Liberty Fund (Indianapolis 1985).
  • Dunn, John, Setting the People Free: The Story of Democracy. Atlantic Books (London 2006).
  • Friedman, Milton & Rose, Free to Choose: A Personal Statement. A Harvest/HBJ Book Harcourt Brace Jovanovich, Publishers (San Diego 1990).
  • Galbraith, James K., Created Unequal: The Crisis in American Pay. The Free Press (New York 1998).
  • Harisalo, Risto & Miettinen, Ensio, Vastuuyhteiskunnan peruslait. Tampere University Press (Jyväskylä 1995).
  • Hayek, Friedrich von, Capitalism and the Historians. University of Chicago Press (Chicago 1954).
  • Hayek, Friedrich von, The Constitution of Liberty. Routledge (London1960).
  • Hayek, Friedrich von, Tie orjuuteen. Gaudeamus (Tampere 1995).
  • Kianto, Ilmari, Ryysyrannan Jooseppi. Otava (Keuruu 1994).
  • Lasch, Christopher, The Revolt of the Elites and the Betrayal of Democracy. W. W. Norton & Company (New York 1996).
  • Lipset, Seymour Martin, USA – vastakohtien kansakunta. K. J. Gummerrus Osakeyhtiö (Jyväskylä 1971).
  • Llosa, Mario Vargas, Liberalism in the New Millenium in Toward Liberty: The Idea That Is Changing the World ed. by Boaz, David D. Cato Institute (Washington, D.C. 2002).
  • Marcuse, Herbert, One Dimensional Man. Beacon (Boston 1964).
  • Mises, Ludwig von, Nation, State, and Economy: Contribution to the Politics and History of Our Time. New York University Press (New York 1983).
  • Mises, Ludwig von, Liberalism in the Classical Tradition. The Foundation for Economic Education, Inc. (Irvington-on-Hudson, New York 1985).
  • Mueller, Tabion James, The New Age of Politics: A Contemporary Declaration of Life, Liberty, and the Pursuit of Dignity. Amherst Press (Amherst 1987).
  • Murray, Charles, What it Means to Be a Libertarian: A Personal Interpretation. Broadway Books (New York 1997).
  • Norberg, Johan, Globaalin kapitalismin puolustus. Ajatus Kirjat (Jyväskylä 2004).
  • Oppenheimer, Franz, The State. Fox & Wilkes (San Francisco 1997).
  • Patterson, Orlando, Freedom: Freedom in the Making of Western Culture. Volume I. I. I. Tauris & Co. Ltd. (London 1991).
  • Pipes, Richard, Propery and Freedom. Alfred A. Knopf (New York 1999).
  • Pipes, Richard, Property and Freedom: The Inseparable Connection. NOTES FROM FEE. November 2004.
  • Samuelson, Robert J., The Good Life and Its Discontents: The American Dream in the Age of Entitlements 1945-1995. Times Books (New York 1995).
  • Sennett, Richard, Kunnioitus eriarvoisuuden maailmassa. Vastapaino (Tampere 2004).
  • Skinner, Quentin, Hobbes and Republican Liberty. Cambridge University Press (Cambridge 2008).
  • Smith, Adam, Kansojen varallisuus I. WSOY (Porvoo 1933).
  • Soto, Hernando de, The Other Path: The Invisible Revolution in the Third World. Harper & Row, Publishers (New York 1989).
  • Soto, Hernando de, The Mystery of Capital: Why Capitalism Triumphs in the West and Fails Everywhere Else. Bantam Press (London 2000).
  • Spencer, Herbert, The Man versus the State with Six Essays on Government, Society, and Freedom. LibertyClassics. Indianapolis 1982).
  • Taleb, Nassim Nicholas, The Black Swan: The Impact of the Highly Improbable. Penguin Books (London 2008).
  • Tocqueville, Alexis de, Demokratia Amerikassa. Gaudeamus (Helsinki 2006).
  • Toivanen, Erkki, Kahden puolen Kanaalin. Otava (Keuruu 2000).
  • Watkins, Frederick, The Political Tradition of the West. Harvard University Press (Cambridge 1948).

Artikkeli julkaistu Tampereen yliopiston luvalla.

Miksi vapaudesta välittävien ihmisten pitäisi iloita Elinor Ostromin Nobel-palkinnosta

Elinor Ostrom (lähde: Courtesy of Indiana University)
(Courtesy of Indiana University)

Elinor Ostrom, ensimmäinen taloustieteen Nobelin palkinnon voittanut nainen (2009), on samalla myös yksi kuvia kumartamattomimmista palkinnon voittaneista ajattelijoista. (Hän jakoi palkinnon Oliver Williamsonin kanssa.) Professori Ostromin työssä keskitytään erilaisissa yhteisöissä toimivien itsehallintojen (self-governance) mekanismeihin. Hänen älyllinen uteliaisuutensa johti hänet tutkimaan paikallista julkista taloutta, erityisesti kunnan poliisipalvelujen järjestämistä, vesihuollon hoitoa, kalataloutta, metsätaloutta ja niiden kehitystä kehitysmaissa. Hänen analyysinsä viitekehys rakentui inhimillisesti järkevän valinnan mallista historiallisesti perusteltuun institutionaaliseen analyysiin. Hän tutkii sääntöjä, jotka ohjaavat yksilöiden käyttäytymistä heidän ollessaan vuorovaikutuksessa luonnon ja toistensa kanssa.

Hänen kollegansa Indianan yliopistossa kuvaavat Ostromia “nöyräksi ja ahkeraksi” ja eräs toinen Nobel-palkinnon voittaja, Vernon Smith, kutsuu häntä “merkittäväksi tutkijaksi”, jolla on intohimoinen tarve ymmärtää ihmisyhteisöjä niiden kaikissa eri muodoissa. Public Choice Societyn ja American Association of Political Sciencen entinen puheenjohtaja Ostrom on myös yksi rakastetuimmista opettajista akateemisessa maailmassa. Poliittisen teorian ja politiikan analyysin työpaja Indianan yliopistossa, jota hän johtaa yhteistyössä miehensä Vincentin kanssa, on ihanteellinen malli tutkimus- ja korkeakoulukeskuksille.

Mutta mitä voimme oppia hänen tutkimuksistaan? Väittäisin, että opimme ainakin kolme pääkohtaa tyylistä ja sisällöstä. Ensinnäkin pääosaa viime vuosisadan poliittista ja taloudellista keskustelua on hallinnut väittely täydellisten markkinoiden ja täydellisen keskusjohtoisen suunnittelun kannattajien välillä. Jälkimmäinen pyrki osoittamaan markkinoiden epäonnistumisen ja sillä perusteella vaatimaan, että hallitus tarjoaisi tarvittavat korjaustoimenpiteet. Ostrom oli yksi keskeisistä yhteiskuntatietieteellisistä ajattelijoista, joka sanoi: “Hetkinen. Markkinat voivat epäonnistua, mutta valtion ratkaisut eivät myöskään välttämättä toimi.” On muistettava, että Elinor ja Vincent Ostrom ovat perusteiltaan julkisen valinnan teorian edistäjiä. Ostromit eivät tyytyneet pelkästään osoittamaan valtion epäonnistumisen mahdollisuutta.

Käytetyt säännöt

Tämä johtaa toiseen näkökohtaan. Poliittisen ja taloudellisen ajattelun historiassa sosiaalisen järjestyksen lähde luetaan joko markkinoita ohjaavan näkymättömän käden (Adam Smith) tai valtion kovakätisen kontrollin (Hobbes) ansioksi. Ehkä yksi parhaista tavoista ymmärtää Elinor Ostromin työtä on nähdä se ratkaisuna hobbesilaiseen ongelmaan smithiläisen ratkaisun keinoin. Tässä ehkä hieman oikaistiin mutkia, mutta ei paljon. Hänen työnsä paikallisista julkista talouksista ja yhteisresursseista (common-pool resources) keskittyy todellisiin “käytettyihin sääntöihin” (eikä “muodollisiin sääntöihin”), joihin yksilöt ja ryhmät turvautuvat tehdessään päätöksiä ja koordinoidessaan käyttäytymistään välttyäkseen sosiaalisilta ongelmilta. Se tuottaa optimistisen viestin itsehallinnon kyvystä onnistua vaikeissakin tilanteissa. Kuten kollegani Alex Tabarrok ilmaisi asian, Ostrom näkee erilaisten vapaaehtoisten yhteisöjen avulla, miten ryhmät muuttavat yhteisresurssitilanteen “yhteismaan tragediasta” “yhteismaan mahdollisuuksiksi”.

Perinteinen taloudellinen teoria väittää, ettei julkisia palveluita voida tuottaa markkinoilla. Perinteinen julkisen valinnan teoria väittää, että valtio usein epäonnistuu ratkaisujen tarjoamisessa. Ostrom osoittaa, että hajautetut ryhmät voivat kehittää erilaisia sääntöjärjestelmiä, jotka mahdollistavat sosiaalisen yhteistyön syntymisen vapaaehtoisen yhteistyön kautta.

Lukijoita silloin tällöin hämäävä näkökohta on, että Ostrom usein keskittyy tilanteisiin, joissa omaisuuden lohkomistekniikkaa yksityisiksi osuuksiksi ei ole olemassa. Näissä tilanteissa hän tutkii yhteistä, mutta ei valtiollista, päätöksentekoa yhteisresurssien suhteen. Vaikka yksityisen omaisuuden ratkaisuja ei käytetä tällaisissa tapauksissa, “käytetyt säännöt” johtavat samaan päämäärän kuin yksityisen omaisuuden tapauksessa. Löydämme sääntöjä, jotka rajoittavat omaisuuden käyttöä ja jotka asettavat ryhmän yksilöt vastuuseen resurssien väärinkäytöstä. Löydämme myös sääntöjen täytäntöönpanoa. Lyhyesti sanottuna analyytikon pitää olla valmis tarkastelemaan sekä sääntöjen muotoa että tarkoitusta erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Paikallisia ratkaisuja paikallisiin ongelmiin

Monimuotoiset instituutiot, jotka toimivat erilaisissa yhteisöissä, edistävät vapaaehtoista yhteistyötä. Yhteiskuntatieteiden tutkijoina meidän on kyettävä ymmärtämään tätä mekanismia. On olemassa sääntöjä, jotka ovat käytössä, sääntöjä, jotka mainitaan, mutta eivät ole käytössä. Sääntöjä, jotka esiintyvät yhdellä nimellä, mutta käytännössä tekevät jotain muuta ja sääntöjä, jotka tiukasti sopivat käyttötarkoitukseen muodoltaan ja tarkoitukseltaan. Ostrom on vaatinut, että yhteiskuntatieteiden tutkijoiden on ymmärrettävä säännöt, jotka hallitsevat ihmisten käyttäytymistä keskinäisessä vuorovaikutuksessa sekä vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Jotkut sääntöjärjestelmät tukevat inhimillistä kehitystä rauhanomaisen yhteiskunnallisen yhteistyön ja vaurauden edistämisen kautta. Toiset estävät inhimillistä kehitystä taaten väkivaltaa ja köyhyyttä. Se on itse asiassa näin yksinkertainen ja näin syvällinen asia.

Vapaiden ihmisten sosiaalisen järjestyksen perusta on itsehallinto, ei valtiollinen auktoriteetti ja keskitetty valta. Hajautettu päätöksenteko, joka porautuu syvälle paikallisiin sosiaalisiin ongelmiin, joita todelliset ihmiset kohtaavat, luo kannustimia paikallisen sääntöjärjestelmän puitteissa. Se hyödyntää paikallista tietoa siitä, miten institutionaalisen kehityksen prosessi takaa itsehallinnon tehokkuuden, sallien erehtyväisen ihmisen järkevästi hoitaa niukkoja resursseja ja suhteita toisiinsa.

Lopuksi haluan korostaa Ostromin tutkimuksen metodologista sanomaa. Hänen työnsä on humanistista ja tieteellistä. Hän yrittää ymmärtää ihmisyhteisöjä niiden kaikissa eri muodoissa. Tehdäkseen niin, hänen täytyi päästä lähelle ja henkilökohtaiseen kontaktiin: kalifornialaisesta paikallishallinnosta kastelujärjestelmiin Nepalissa ja kaikkeen siltä väliltä. Hänen kenttätyötään taloustieteessä ja poliittisessa taloustieteessä ohjaa inhimillisen valinnan logiikka. Hän kuvailee tutkimusohjelmaansa “käyttäytymistieteellisenä lähestymistapana kollektiivisen toiminnan rationaalisen valinnan teoriaan”. Jos hylätään akateeminen kieli, niin tämä tarkoittaa tutkimusohjelmaa, joka alkaa ihmisistä ja heidän aikomuksistaan ja suunnitelmistaan, ja päättyy heidän kompasteluunsa ja haparointiinsa löytää vapaaehtoisia ratkaisuja vaikeisiin sosiaalisiin ongelmiin normien, sopimuksien ja sääntöjen kautta.

Toivon sanoma

Päätän tämän otsikkooni: Miksi vapaudesta välittävien ihmisten pitäisi iloita tästä valinnasta palkinnolle? Elinor Ostromin työ on ideologisesti merkittävä. Hän ei korostanut sitä työssään, mutta Vincent on uskaltautunut yhteiskuntafilosofian alueelle. Suosikkini hänen kirjoistaan on The Meaning of Democracy and the Vulnerabilities of Democracies (1997). Tässä työssä Vincent tutki edellytyksiä autonomiselle porvaristolle. Itsehallinnollisen yhteiskunnan, hän sanoo, täytyy koostua kansalaisista, jotka ovat täysin kykeneviä hyväksymään “ajattelun huolet ja elämän murheet”. Valitettavasti demokraattisen politiikan juonittelut – eturyhmien manipulointi, lehmänkaupat, ylivoiton tavoittelu (rent-seeking) ja äänestysmotiivi – yleensä heikentää itsehallinnon mahdollisuutta ihmisten keskuudessa.

Mitään tästä ei pitäisi tulkita deterministisesti pessimistisesti. Sanoma on, että toivoa on löydettävissä ihmisistä – ei valtiosta. Yhteiskunta, joka koostuu vapaista ja vastuullisista yksilöistä, jotka pystyvät muodostamaan vapaaehtoisjärjestöjä, ratkaisee kohtaamiaan sosiaalisia ongelmia erilaisin itsehallinnollisin keinoin.

Yhdistysten monimuotoinen maailma

Kukaan ei ole tehnyt enempää kuin Elinor Ostrom tutkimuksessaan ja ohjaajana poliittisen filosofian ja analyysin työpajoissa auttaakseen meitä ymmärtämään itsehallinnon käytäntöjä ja instituutioita, jotka toimivat saadakseen esiin yhteistyötä
monenlaisissa yhteiskunnissa. Ja kukaan ei ole tehnyt enempää varoittaakseen meitä vahingoista, joita hallitukset voivat tehdä, kun ne yrittävät määrätä kaukaa vieraita sääntöjä paikalliselle väestölle, varsinkin kun heidän omat järjestelmänsä jo käsitelevät sosiaalisia ongelmia omalla tavallaan. Elinor vaatii, että ymmärrämme ja kunnioittamme institutionaalista monimuotoisuutta maailmassamme nähdäksemme nerokkuutta ja viisautta paikallisissa ratkaisuissa ja yrittäjyyden luovuudessa sekä yksilöiden kekseliäisyydessä kehittyneissä ja vähemmän kehittyneissä maissa. Ohittamalla vanhempia väittelyitä yhteiskuntatieteissä ja julkisessa päätöksenteossa, Elinor Ostromin työ korostaa institutionaalisen ympäristön rikkautta ja luovia ratkaisuja, joita syntyy, kun yksityishenkilöt voivat vapaasti perustaa yhdistyksiä ja työskennellä epävirallisten sääntöjen verkostoissa, jotka edistävät yksilön vastuuta ja kollektiivista vastuullisuutta.

FEEn tukijat ja Freemanin lukijat ovat viehättyneitä näkemykseen vapaiden ja vastuullisten yksilöiden yhteiskunnasta. Elinor Ostromin tutkimus antaa meille ikkunan yhdistysten monimuotoiseen maailmaan, joka ei sovi siististi ryhmään “markkinat” tai “valtio”, mutta joka on kuitenkin välttämätön rauhalliselle ja kukoistavalle sosiaaliselle yhteistyölle.

Teksti on suomennettu professori Peter Boettken The Freemanissa julkaistusta artikkelista “Why Those Who Value Liberty Should Rejoice: Elinor Ostrom’s Nobel Prize” (The Freeman:n luvalla)

De Soton esipuhe: Mitä valtio on tehnyt rahallemme?

Mitä valtio on tehnyt rahallemme?

Mises-instituutti julkaisee yksinoikeudella Suomessa talospolitiikan professori Jesús Huerta de Soto esipuheen Murray N. Rothbardin vaikutusvaltaiseen teokseen Mitä valtio on tehnyt rahallemme? Teoksen julkaisija on Lumo Kustannus ja se on ennakkotilattavissa tästä päivästä lähtien.

Esipuhe
Jesús Huerta de Soto

Rahan, pankkiluoton ja suhdannevaihtelujen teoria esittää suurimman teoreettisen haasteen taloustieteille uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Nyt kun “teoreettinen aukko” on täytetty analyysilla sosialismin mahdottomuudesta ja tutkimuksella interventiopolitiikan sisäisistä ristiriidoista (aiemmin reaalisosialismin kaatumisella ja laajalle levinneellä hyvinvointivaltion kriisillä havainnollistettuna), vähiten tunnetuimmaksi, ja siksi kriittisimmäksi, alueeksi on käynyt raha. Todellakin, tämä alue on vielä täynnä metodologisia virheitä, tieteellistä hämmennystä, karkeaa tietämättömyyttä yleisellä ja poliittisella tasolla, ja tämän kaiken seurauksena institutionaalista manipulaatiota ja järjestelmällistä pakottamista valtioiden ja keskuspankkien toimesta. Sillä yhteiskunnalliset suhteet, jotka käsittävät rahaa, ovat ehdottomasti kaikkein abstrakteimpia ja vaikeimpia ymmärtää ja siksi niiden tuottamat informaation ja yhteiskunnallisen tiedon virrat ovat kaikkein massiivisimpia, monimutkaisimpia ja hämärämpiä yksittäiselle havainnoitsijalle. Yhtäältä nämä olosuhteet ovat helpottaneet valtioiden ja keskuspankkien järjestelmällistä pakottamista rahatalouden alueella, ja toisaalta ne ovat tehneet tästä pakottamisesta ehdottomasti kaikkein vahingollisinta ja haitallisinta yhteiskunnallisen yhteistoiminnan spontaaneille prosesseille, joista markkinat koostuvat. Itse asiassa yhdistelmä älyllisestä vitkastelusta rahatalouden ja pankkitoiminnan teoriassa ja valtioiden ja keskuspankkien järjestelmällisestä finanssimarkkinoihin sekaantumista ei ole epäonnistunut saamaan aikaan vakavia ja usein traumaattisia vaikutuksia maailmantalouden kehityksessä, joka vielä pitkällä uudella vuosituhannella jatkaa vakavien finanssikriisien ja toistuvien nousu- ja laskusuhdanteiden läpikäymistä.

Lisäksi vaikuttaa siltä kuin juuri markkinatalouden puolustajat olisivat kykenemättömiä yhteisymmärrykseen rahan osa-alueella. Niinpä on olemassa useita mielipiteitä siitä, onko välttämätöntä ylläpitää keskuspankkia tai olisiko se parempi korvata vapaan pankkitoiminnan järjestelmällä, ja jälkimmäisessä tapauksessa, millaisia olennaisia sääntöjä yksityisiin pankkiireihin tulisi soveltaa (osittaisen kassavarantovelvoitteen vaiko sadan prosentin reservien vaatimusta käteistalletuksille). Keskuspankit ilmaantuivat seurauksena sarjalle pakottavia valtiollisia interventioita, vaikkakin monissa tapauksissa näihin pyrkivät ja niitä edistivät finanssisektorin omat edustajat (erityisesti pankkiirit), jotka eivät epäröineet vaatia valtion tukea vakuuttamaan liiketoimiensa selviytymistä toistuvissa taloudellisten kriisien vaiheissa. Tarkoittaako tämä, että keskuspankki on ”väistämätön” markkinatalouden kehityksen sivutuote? Vai paremminkin että yksityisten pankkiirien tietyt liiketoimet, jotka tietyssä vaiheessa historiaa ovat tulleet lailliseksi korruptioksi, ovat saaneet aikaan rahataloudellisen toiminnan, joka on kestämätöntä viimekäden rahoittajan puuttuessa? Nämä ja muut rahataloudelliset asiat ovat teoreettisesti ja käytännöllisesti erityisen tärkeitä ja niiden tulisi olla erittäin huolellisen analyysin kohteena. Lyhyesti sanottuna tavoitteen ei tule olla sen vähäisempi kuin luoda kattava tutkimusohjelma tarkoituksenaan selventää kertakaikkisesti millainen rahallinen, rahataloudellinen ja pankkitoiminnallinen järjestelmä vapaassa yhteiskunnassa tulisi olla.

Tässä merkityksessä kädessä pitämäsi Rothbardin pieni kirja on paras ja etevin johdanto itävaltalaiseen rahateoriaan. Joukko erityisiä piirteitä tekee tästä kirjasta rajapyykkiteoksen ja lukijan on vaikea olla näitä piirteitä huomaamatta. Seuraavat ominaisuudet ovat kuitenkin erityisen huomionarvoisia, vaikka tämä ei olekaan kattava luettelo:

Ensinnäkin kirja on kirjoitettu suurella selkeydellä. Todellakin, jos mikään luonteenpiirre kuvaa Rothbardia, se on hänen kykynsä esittää taloudellisia teorioita kenen tahansa ymmärrettävissä olevalla tavalla, jopa sellaisen, joka ei ole aikaisemmin perehtynyt hänen menetelmiinsä ja konsepteihinsa. Rothbardille tieteellisen täsmällisyyden ei tule koskaan olla ristiriidassa selkeyden ja selonteon yksinkertaisuuden kanssa. Päinvastoin: ulkoisesta ilmiasusta huolimatta tylsät tai vaikeat selitykset pelkästään peittävät tieteellisen kelpoisuuden puuttumisen älyllisen sekaannuksen ohessa kirjoittajissa, jotka paradoksaalisesti tulevat usein väärän tieteellisen maineen sädekehän ympäröimäksi, mitä kaikkien niiden kunnioituksellinen pelko ruokkii, jotka eivät halua vaikuttaa tietämättömiltä, vaikkakaan eivät täysin ymmärrä lukemaansa. Rothbardin taloudellisen analyysin selkeys, tuoreus, oppineisuus ja jopa rohkeus eroavat selkeästi suuresta osasta akateemisen maailman tuottaman tieteellisen kirjallisuuden luonteesta.

Toiseksi Rothbardin alituinen päämäärä on etsiä tieteellistä totuutta riippumatta poliittisen korrektiuden tai soveliaisuuden odotuksista, jotka tiettynä aikana vallitsevat. Taloustieteilijän ei tule koskaan pettää tätä periaatetta jo pelkästään siksi, että epäonnistuminen suoraan sanoa ilman mitään taka-ajatuksia sitä, mitä hän pitää missä tahansa asiassa totuutena, tarkoittaa ettei kukaan tee niin, ja siten hän hylkää nimenomaisen tarkoituksensa ja riistää yhteiskunnalta ja kollegoiltaan tietämyksen, joka pidemmällä aikavälillä on olennaista sivilisaation edistymiselle.

Kolmanneksi, kuten on jo annettu ymmärtää, Rothbard kirjoittaa aina itävaltalaisen taloustieteen koulukunnan teoreettisesta näkökulmasta. Tämä alkuperältään mannermainen eurooppalainen koulukunta on vastakkainen englantilaisen klassisen koulukunnan anglosaksiselle perinteelle. Itävaltainen koulukunta syntyi Carl Mengerin myötä vuonna 1871 ja saavutti korkeimman kehityksensä tason Ludwig von Misesin ja Friedrich A. Hayekin käsissä 1900-luvun toisella puoliskolla. Nykyään itävaltalainen lähestymistapa on pääasiallinen tieteellinen vaihtoehto neoklassiselle paradigmalle erilaisissa versioissaan (keynesiläisyys, walrasilaisuus, Chicago-koulukunta jne.), joita yhdistää tutkimuksen keskittyminen tasapainomalleihin ja yrittäjien ajamien dynaamisten markkinaprosessien ylenkatsominen. Tällaiset prosessit ovat itävaltalaisen tutkimuksen keskipisteessä. Rothbard oli innokas Misesin seuraaja, jonka prakseologisen näkemyksen taloustieteeseen ja subjektiiviseen metodologiaan, vastakohtana positivismille ja yhteiskunnan muokkaamiselle, hän omaksui lähes kirjaimellisesti[1]. Nykyään itävaltalainen koulukunta on siirtynyt jännittävään kansainvälisen laajentumisen vaiheeseen, ja tämän ensimmäisen Rothbardin kirjan suomenkielisen laitoksen julkaiseminen on jälleen yksi merkki paljonkaivatusta paradigman muutoksesta, joka on johtamassa pois epärealistisista oletuksista ja tasapainomallien pakkomielteisistä matemaattisista analyyseista kohti paljon realistisempaa, dynaamisempaa ja monitieteellisempää markkinaprosessien analyysia, mikä on luonteenomaista itävaltalaiselle koulukunnalle. Tässä asiayhteydessä kritiikki, jota Rothbard kirjansa useassa kohdassa suuntaa Chicago-koulukunnan rahataloudellisille suosituksille ja analyyseille yleisesti ja erityisesti Milton Friedmanille, on erittäin aiheellista. Näin pääasiallisesti siksi, että itävaltalaisen ja chicagolaisen koulukunnan yhdistäminen yleisellä ja jopa akateemisella tasolla vapaiden markkinoiden ja kapitalistisen vapaan yrittäjyyden talousjärjestelmän puolustajiksi (vaikkakin itävaltalaisen koulukunnan tapauksessa selkeämpinä ja johdonmukaisempina periaatteina verrattuna chicagolaisten teoreetikkojen suurempaan ideologiseen ”laimeuteen” ja poliittisten kompromissien taipumukseen) on saanut monet ihmiset virheellisesti uskomaan näiden kahden koulukunnan käyvän yksiin menetelmissään, teoreettisissa kehittelyissään ja johtopäätöksissään. Kuitenkaan mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Itävaltalaisesta näkökulmasta Chicago-teoreetikot ovat vajonneet kapean, reduktionistisen ja maksimoivan lähestymistavan otteeseen, joka etsiessään ”toimivia” ratkaisuja päätyy perustelemaan yhteiskunnan muokkaamista tavalla, joka on kuolettavaa markkinoiden vapaalle toiminnalle. Toisin sanottuna Chicago-teoreetikkojen markkinoiden puolustus on teoreettisesti vajavaista. Meidän tulee puolustaa markkinoita, koska markkinat ovat prosessi, joka vaalii jatkuvasti luovuutta ja yrittäjällistä koordinaatiota eikä sen takia, että ne ovat tasapainossa (jota ei koskaan saavuteta) ja vielä vähemmän siksi, että ne ovat ”täydelliset” tai Pareto-tehokkaat, kuten Chicago-teoreetikot virheellisesti uskovat paljastaen täten lukemattomia puolia yksinkertaistelulle, itsekeskeiselle arvostelulle kaikkien vapaan talouden vihollisten puolelta.[2] Lisäksi kuten Rothbard kirjassa taitavasti paljastaa, Chicago-koulukunnan lääkkeet rahatalouden alueella (rahallinen nationalismi ja vapaasti kelluvat vaihtokurssit) ovat osoittautuneet erityisen valitettaviksi ja ovat laajassa mittakaavassa tuoneet korruptoivan vaikutuksen taloudellisiin tapahtumiin (kansainvälisen rahatalouden kaaoksen, kilpailullisen arvonalentamisen kauppa-aseena ja rahan tehtävän katoamisen kansainvälisellä tasolla).

Neljänneksi meidän tulee huomata Rothbardin taloudellisten ja rahallisten tapahtumien historiaan teoreettisen analyysin havainnollistajana ja sovelluksena kytkemä merkitys. Itse asiassa kirja on jaettu kahteen hyvin erilaiseen osaan. Ensimmäisessä osassa Rothbard tuo esiin rahan teoreettisen perustan ja valtion interventioiden kriittisen analyysin yleisesti rahatalouden alueella ja erityisesti etuoikeuden harjoittaa osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaa.[3] Toisessa osassa hän soveltaa ensimmäisessä opittuja oppeja selittääkseen loogisella, yhdistetyllä tavalla, kuinka valtio on askel kerrallaan tuhonnut rahataloudellisen järjestelmän, joka oli syntynyt markkinoilla spontaanisti pitkällistä kehityksen jaksoa seuraten. Rothbard tarkastelee yhdeksää perättäistä vaihetta, jotka kulkevat klassisen kultakannan huipusta vuonna 1815 Bretton Woods -järjestelmän tuhoon ja, vuodesta 1973 alkaen, ilmaantuvaan kelluviin valuuttakursseihin perustuvaan kansainväliseen rahataloudelliseen kaaokseen. Tämä aikaisempien rahatalouden alueen tapahtumien läpikäynnistä vedettävä johtopäätös on todella masentava, ja se enemmän kuin oikeuttaa Rothbardin tälle työlle antaman houkuttelevan nimen: Mitä valtio on tehnyt rahallemme? Johtopäätös on erityisen masentava sen tosiasian valossa, että nykyään, pitkällä uutta vuosisataa, jopa lähes maailmanlaajuisen reaalisosialismin ja, vähintäänkin teoreettisessa merkityksessä, taloudellisen interventionismin ja hyvinvointivaltion romahduksen jälkeen, rahatalouden alue (kuten alussa viittasimme) jatkaa kärsimistään keskuspankkien ja valtioiden pakottavista interventioista, monopolisoinneista ja suunnittelusta. Nämä luovat jatkuvasti maailmantaloutta järjestelmällisesti horjuttavia ja hajottavia nousu- ja laskusuhdanteita.

On todella lannistavaa oivaltaa, että viimeisestä kerrasta, kun Rothbard pystyi käymään kirjaansa läpi uusintapainosta varten, tähän päivään on saavutettu vähän tai ei ollenkaan edistystä. Tänä ajanjaksona, erityisesti lukijoille Euroopan alueella, kaikkein merkittävin edistysaskel on epäilemättä ollut kymmenen vuotta sitten tapahtunut euron lanseeraus yhteiseksi valuutaksi suuressa osassa Eurooppaa. Tässä asiayhteydessä meidän tulee korostaa, että Euroopan keskuspankin ja eurooppalaisen yhteisvaluutan kritiikin tulee nojata, Rothbardin ajattelussa pitäytyen, niiden etäisyyteen pankkitoiminnan ideaalista[4] puhtaassa kultakannassa sadan prosentin reservivaatimuksella eikä, kuten monet ”vapaiden markkinoiden” teoreetikot (etupäässä Chicago-koulukunnan virheellisten opetusten vaikuttamina) vakuuttavat, siihen tosiasiaan, että ne tekevät mahdottomaksi haitallisen rahallisen nationalismin selviytymisen kelluvilla valuuttakursseilla. Vaikka Euroopan keskuspankin saavutukset viimeisenä kymmenenä vuotena jättävätkin paljon toivomisen varaa, yksi mahdollisimman tiukka rahastandardi koko Euroopalle, on terveellinen liike kohti puhtaan kultakannan ideaalia yhteisenä kansainvälisenä rahajärjestelmänä. Sen lisäksi se saattaa auttaa viimeistelemään Euroopan vapaakauppajärjestelmän institutionaalisen rakenteen estämällä rahataloudelliset väliintulot ja manipulaatiot jokaisen jäsenvaltion osalta sekä velvoittamalla jäsenet, erityisesti kaikkein jäykimmin järjestyneet, toteuttamaan välttämättömät joustavoittavat uudistukset kilpailukykyisenä pysymiseksi ympäristössä, jossa ei ole enää mahdollista turvautua kansalliseen inflatoriseen rahapolitiikkaan institutionaalisiin jäykkyyksiin mukautumiseksi. Jotta eurolla olisi loistava, lupaava tulevaisuus, sen on perustuttava täydelle erolle ja riippumattomuudelle rahataloudellisesta piittaamattomuudesta ja leväperäisyydestä. Näistä on tullut poikkeuksetta teoreettiseen virheeseen perustuvan huonosti ymmärretyn pragmatismin varjolla anglosaksisen maailman rahapolitiikan tyypillisiä piirteitä Federal Reserven perustamisesta vuonna 1913 ja makrotalouden, ensin keynesiläisen ja myöhemmin Chicago-koulukunnan versioiden, voittokulun jälkeen toisesta maailmansodasta eteenpäin.

Lopuksi on asianmukaista päättää nämä johdannolliset huomiot lyhyellä Rothbardin elämäkerrallisella yhteenvedolla[5]. Murray Newton Rothbard syntyi New Yorkissa vuonna 1926 puolanjuutalaiseen maahanmuuttajaperheeseen. Hän väitteli tohtoriksi New Yorkin Columbian yliopistosta Joseph Dorfmanin ohjauksessa ja naapurinsa, kuuluisan taloustieteilijän, Arthur Burnsin opastamana. Sattuma saattoi hänet erittäin nuorella iällä Ludwig von Misesin tuolloin New Yorkin Yliopistossa johtamaan seminaariin, ja Rothbardista tuli välittömästi yksi hänen kaikkein etevämmistä ja omistautuneimmista seuraajistaan. Myöhemmin Rothbardista tuli taloustieteiden professori New Yorkin Polytechnic -instituuttiin ja myöhemmin taloustieteiden tunnustettu S. J. Hall -professori Nevadan yliopistoon Las Vegasiin. Rothbard oli yksi johdonmukaisimmista ja sinnikkäimmistä vapauden puolustajista kaikilla tasoilla ja sen perustamisessa luonnonoikeuden filosofiaan. Hän kirjoitti yli kaksikymmentä kirjaa täynnä suurta selkeyttä, tuoreutta, oppineisuutta ja jopa hyvää huumoria; omaisuuksia, jotka tunkeutuvat kaikkein perinpohjaisimpiin ja tinkimättömimpiin teoreettisiin analyyseihin. Hänen ensisijaiset panoksensa taloustieteen teoriaan ovat tutkielmat Man, Economy, and State (1962) ja Power and Market (1973). Hänen pääkirjoitustensa joukossa taloustieteellisen ajattelun ja tapahtumien historiasta löytyvät merkittävät työt kuten The Panic of 1819 (1962), America’s Great Depression (1963), Amerikan siirtomaakauden historia neljänä niteenä nimellä Conceived in Liberty (1975–1979) ja ainutlaatuinen postuumina julkaistu kahden teoksen yhteisnide An Austrian Perspective on the History of Economic Thought (1995). Hänen pääasialliset panoksensa poliittiseen filosofiaan, joissa hän luo perustan anarkokapitalistiselle järjestelmälle, käsittävät teokset For a New Liberty:  The Libertarian Manifesto (1973) ja The Ethics of Liberty (1982) satojen artikkelien ja esseiden lisäksi. Rothbardilla oli avainrooli Amerikan libertaarisen puolueen perustamisessa, ja hän oli myös Cato-instituutin, Ludwig von Mises -instituutin (jonka julkaisu on Quarterly Journal of Austrian Economics) ja Center for Libertarian Studies -järjestön (jonka julkaisu on Journal of Libertarian Studies) perustajajäseniä. Varustettuna valtavalla kapasiteetilla älyllisiin haasteisiin, suunnattomalla tinkimättömyydellä, monitieteellisellä tietämyksellä yhdessä loistavan huumorintajun kanssa Rothbardista on tullut yksi klassisista nimistä vapauden puolustamisessa 1900-luvun toisella puoliskolla. Rothbard kuoli sydänkohtaukseen silmälääkärinsä vastaanotolla New Yorkissa tammikuun 7. päivänä vuonna 1995. Hänen kuolemansa myötä maailma menetti erään älyllisistä jättiläisistään, jonka työ, niin kuin Tocquevillen, Actonin, Misesin ja Hayekin, kestää, kantaa hedelmää ja jonka muistavat aina erityisellä ihailulla ja kunnioituksella kaikki ne, jotka rakastavat vapautta ja käsittävät sen ratkaisevan merkityksen.

Madridissa, elokuun 19. päivänä 2009

Jesús Huerta de Soto
Talouspolitiikan professori
Rey Juan Carlosin yliopisto
Espanja


[1] Neoklassisen valtavirran ja itävaltalaisen paradigman eroista, ks. J. Huerta de Soto, The Austrian School:  Market Order and Entrepreneurial Creativity (Cheltenham, UK:  Edward Elgar, 2008).

[2] Hayek meni jopa niin pitkälle, että väitti Keynesin teosta General Theory ja Milton Friedmanin teosta Essays in Positive Economics yhtä vaarallisiksi. Ks. F. A. Hayek, Hayek on Hayek:  An Autobiographical Dialogue, toim. Stephen Kresge ja Leif Wenar (London and New York:  Routledge, 1994), s. 145.

[3] Osittaiskassavarantovelvoitteista pankkitoimintaa seuraavien yleisten laillisten periaatteiden korruptiosta ja tavasta, jolla tämä toiminta yllyttää toistuviin nousu- ja laskusuhdanteisiin ja tekee keskuspankin ilmaantumisen väistämättömäksi, ks. (pohjautuen tiukasti rothbardilaiseen ajatteluun) Huerta de Soto, J., Money, Bank Credit, and Economic Cycles (Auburn, AL:  Ludwig von Mises Institute, 2006).

[4] Ks. Murray N. Rothbard, The Case for a 100 Percent Gold Dollar, 2 p. (Auburn, AL:  Ludwig von Mises Institute, 2005). Tämä työ sisältää esipuheen, jossa Rothbard tarjoaa tulkintansa rahataloudellisista tapahtumista vuosien 1973 ja 1991 välillä (ajanjaksoa voitaisiin pitää vaiheena 10 hänen historiallisessa tulkinnassaan), tutkimus täydentää tätä nyt kommentoitua kirjaa täydellisesti.

[5] Suom. huom. Laajempi katsaus Rothbardin tuotantoon, merkitykseen ja elämänkertaan löytyy Hans-Hermann Hoppen kirjoittamana osoitteesta: http://taloudenperusteet.com/artikkeleja/rothbard.html otsikolla Murray N. Rothbard: talous, tiede ja vapaus.

Tiesitkö, että

  • Ludwig von Mises (1881–1973), eräs 1900-luvun merkittävimmistä taloustieteilijöistä ja filosofeista, yhdisti muun muassa aikaisemmin mahdottomana pidetysti nykytermeillä mikro- ja makrotaloustieteen yhdeksi kokonaisteoriaksi, ennusti 1920-luvun suuren laman suhdannevaihteluteoriallaan (josta hänen seuraajansa F.A. Hayek sai Nobel-palkinnon), ennusti jo 1920-luvulla teoreettisella todistuksellaan kommunismin romahduksen sekä ihmiskunnan ainoaksi tieksi vaurauteen ja vapauteen sosialismista ja valtion interventioista luopumisen.
  • inflaatio aiheuttaa yhteiskuntaan varallisuuden uusjaon, joka luo yhteiskuntaan voittajia ja häviäjiä. Inflaatio on alkuperäisessä merkityksessään rahan tarjonnan lisäystä ja yleinen hintojen nousu on ainoastaan seurausta siitä. Siten valtion rahamonopoli on ainoa inflaation lähde ja aiheuttaja. Inflaatio on piilevä verotuksen muoto ja verottaja ei tunne inflaatiota – se verottaa kirjanpidollisia voittoja, jotka todellisuudessa ovat usein pelkkää seurausta inflaatiosta ja siten  ainoastaan aikaisemman pääoman kuluttamista.
  • yksityinen sektori vapaaehtoisella vaihdannallaan ei ole nollasummapeliä, jossa toisen hyöty on toisen tappio. Vaihdantaa tapahtuu ainoastaan silloin, kun molemmat osapuolet hyötyvät siitä ja arvostavat enemmän sitä minkä vastaanottavat kuin mistä luopuvat.
  • valtio ei voi lisätä yhteisön hyvinvointia. Se voi ainoastaan siirtää vaurautta joiltain yhteisön yksilöiltä toisille tai tuhota sitä. Ainoastaan vapaaehtoinen vaihdanta voi lisätä yhteisön hyvinvointia aiheuttamatta haittaa kellekään yksilölle, toisin kuin julkinen valta, joka joutuu käyttämään yksipuolista pakkovaltaa heikentäen näin samalla jonkun toisen yksilön asemaa.
  • byrokratia on väistämättä tehoton ja tuhlaava tapa yhteisön resurssien organisoimiselle. Jos vapaaehtoinen vaihdanta estetään väkivalloin, se on myös ainoa vaihtoehto. Vapaaehtoisessa vaihdannassa asiakkaalla on lopullinen ja ehdoton päätäntävalta mitä tuotteita ja palveluita tuotetaan, kuinka paljon ja millä hinnalla. Byrokratia ei ole riippuvainen asiakkaasta – sen ainoa todellinen asiakas on sen rahoituksesta päättävä taho.
  • demokratia tarkoittaa ainoastaan enemmistön valtaa käyttää väkivaltaa vähemmistöä kohtaan. Se ei yksinään takaa yksilönvapautta tai oikeudenmukaisuuden toteutumista yhteiskunnassa. Yksilö on pienin vähemmistö.
  • voitot ansaittuna vapaaehtoisella vaihdannalla ovat osoitus suuresta palveluksesta yhteisölle ja tappiot osoitus resurssien tehottomasta käytöstä. Voitot eivät vähennä yhteisössä yhdenkään sen jäsenen hyvinvointia, jos ne perustuvat vapaaehtoiseen vaihdantaan. (ks. yksityinen sektori)
  • lainsäädäntö on lähde ainoille todellisille monopoleille. Erityisetuoikeudet, luvat, lisenssit, rajoitukset, tullit, tuet, tariffit, säädökset ja määräykset rajoittavat kilpailua ja vahingoittavat yhteisön jokaista yksilöä kuluttajana tuotteiden ja palveluiden korkeampina hintoina, vähentyneenä tarjontana ja valinnanvapautena julkisvallan suosiman osapuolen eduksi.