Artikkelit

Ken Schoolland on taloustieteen apulaisprofessori Havaijin yliopistossa, Mont Pelerin yhteisön jäsen, International Society for Individual Liberty:n johtokunnan jäsen ja tutkijoiden johtoryhmässä Grassroot Institute of Hawaii -organisaatiossa.
Tämä puhe on pidetty the International Society for Individual Liberty konferenssissä, Phoenix, Arizonassa 8. tammikuuta 2010.

Maahanmuuttajien matkat tähän maahan, joita edelsivät valtavia ponnistuksia ja usein tuskaa vaatineet valmistelut, ovat eräitä jännittävimpiä ja jaloimpia toimia ihmiskunnan historiassa. Nämä naiset, miehet ja lapset ovat olleet vahvoja ja urheita. He ovat kestäneet väistämättä pelottavat matkat uuteen paikkaan mitä parhaimmilla motiiveilla; halusta parantaa omaa ja perheidensä elämänlaatua; tarpeesta hylätä kotimaansa, joiden hallintojärjestelmiä he eivät voineet hyväksyä; ja halusta olla mukana rakentamassa uutta maata, jossa ihmiset voivat elää vapaata ja ihmisarvoista elämää.

– Julian Simon, A Life Against the Grain

Täällä me olemme vapautta rakastavia ihmisiä täynnä olevassa huoneessa, jossa on turvallista hurrata vapaudelle ja vastustaa sortoa. Kuitenkin jopa tällaisessa hengenheimolaisten täyttämässä huoneessa on yksi puheenaihe, joka aiheuttaa varmasti levottomuutta ja kitkaa ihmisten välille.

Se aihe on ‘maahanmuutto’, joka voi jakaa mielipiteet huoneessa nopeammin kuin mikään muu. Joten aina, kun minua hermostuttaa tai jännittää keskustella maahanmuutosta, haen rohkeutta maahanmuuttajilta itseltään.

ROHKEUS

Ajattelen miten uskomatonta rohkeutta vaatii paeta sortoa, jättää kaikki tuttu taakseen ja kohdata täysin vieras kulttuuri löytääkseen vapauden, mahdollisuuden ja paremman elämän. Tuota rohkeutta ajatellessani rohkaistun itsekin. Kuinka paljon helpompaa onkaan puhua ystävällismieliselle yleisölle kuin vaarantaa henkensä huterassa veneessä myrskyjen, merirosvojen ja haiden armoilla. Tai ryömiä kuolemaa uhmaten piikkilanka-aitojen ali ja yrittää selvitä tunteja tai jopa päiviä ilman vettä kuumassa erämaassa lämpötilan hipoessa viittäkymmentä celsiusastetta.

En voi paheksua niitä, jotka yrittävät. Minä ihailen heitä. Omat esivanhempani kenties yrittivät kauan aikaa sitten jotakin samankaltaista, ja se on hyödyttänyt minua. Voin vain toivoa, että minulla olisi ollut rohkeutta samaan, jos olisin ollut heidän sijassaan.

Mutta jos olisin ollut 1930-luvun Saksan tai Puolan juutalainen, en ole varma olisiko minulta löytynyt rohkeutta paeta yhtä vihamielisemmäksi käyvää natsihallintoa. Olisinko uhmannut viranomaisia ja yrittänyt paeta Sveitsiin tai Yhdysvaltoihin, vaikka ne olivat ilmoittaneet kiintiönsä olevan täynnä Saksan ja Puolan juutalaisten osalta?¹ Vai olisinko vain katsellut vierestä, kun perheeni olisi tuhottu?

Jos olisin ollut kuubalainen tai pohjoiskorealainen 1990-luvulla, olisiko minulla ollut rohkeutta luovuttaa elinikäiset säästöni kokemattomalle pienen vuotavan purkin kapteenille ja kohdata avomeren vaarat? Vai olisinko hyväksynyt kommunistisen tai sotilasdiktaattorin, joka olisi orjuuttanut ja köyhdyttänyt minua ja perhettäni vuosikymmenien ajan?

Jos olisin ollut sisällissotaa edeltävän ajan musta orja 1800-luvun alun Etelävaltioissa, olisinko uskaltanut yrittää paeta maanalaisen vastarintaliikkeen avulla? Olisinko uskaltanut pyrkiä Pohjoisvaltioihin, jossa minut olisi luokiteltu lainsuojattomaksi karkuriksi, jonka monet olisivat empimättä ilmiantaneet viranomaisille, jotka olisivat palauttaneet minut takaisin omistajalleni? Vai olisinko tyytynyt lain minulle määräämään osaan orjana, ja vain seurannut sivusta kuinka perheeni joutuu elämään tyranniassa?

Kaikesta tästä tulee mieleeni ylistetty amerikkalainen sankari Patrick Henry, jonka kuuluisat sanat löytyvät jokaisesta historian oppikirjasta: “Antakaa minulle vapaus tai kuolema!”

Näitä sanoja kyllä palvotaan, mutta palvommeko myös ihmisiä, jotka elävät niiden mukaan? Toivon, etten itse joudu koskaan kohtaamaan tuota dilemmaa. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka joutuvat. Maailma on edelleenkin täynnä hirmuvaltiaita. Hallitsijoita, jotka katsovat ihmisten olevan heidän orjiaan.

PELKO

Entäpä ihmiset, jotka vastustavat vapaata maahanmuuttoa? Eivätkö mitkään heidän argumenttinsa ole päteviä? Minun mielestäni eivät ole.

Tottakai ihmisten muuttoliike ympäri maapalloa aiheuttaa myös ongelmia. En kiellä sitä, mutta en kuitenkaan syytä niistä ongelmista vapautta. Päinvastoin. Mietin, että olisiko nimenomaan vapauden puute se, joka nuo ongelmat aiheuttaa. Ja yleensä se on.

Ongelmien ratkaisuja etsiessäni en kysy “Mitä valtio voisi tehdä?” Sen sijaan kysyn “Mitä sellaista valtio on alun perin tehnyt, joka on aiheuttanut tai pahentanut noita ongelmia?” Perutaan se, ja ongelmat on ratkaistu.

Kaikkien ihmisten vapaata liikkuvuutta vastustavien argumenttien takana on pelko. Joskus nämä pelot ilmaistaan avoimesti, mutta useimmiten ne ovat naamioituja tai peiteltyjä. Maahanmuuttajien pelko tarkoittaa rohkeuden puutetta.

Rohkeus ei pelkää kilpailua. Pelko pyrkii torjumaan kilpailun. Rohkeus toivottaa tulijan tervetulleeksi. Pelko haluaa häätää hänet pois. Rohkeus vapautta. Pelko yrittää torjua sitä.

Kun mietin näitä pelkoja, ajattelen heidän virallista nimitystään “muukalaiset” (eng. “aliens”). Viranomaiset kutsuvat heitä “muukalaisiksi” ja antavat heille “muukalaispasseja” (eng. “alien registration card”).

Olen nähnyt muukalaisista kertovia elokuvia. Alien, Aliens, Aliens 3 ja Alien Resurrection. Elokuvaluetteloissa on yli 20 listaa muukalaisista. Ne ovat kaikki ulkoavaruudesta kotoisin.

Tuollaiset elokuvat ovat suosittuja, koska ne koskettavat ihmisten alkukantaisia vieraan pelkäämisen tunteita. Muukalaiselokuvat kertovat tyypillisesti kammottavista olioista, jotka naamioituvat kauniiden ja rakastavien Hollywood-ihmisten ja heidän lastensa ruumiisiin. Tällä esitetään sitä, että muukalaiset imevät energiaa ja voimaa näistä ihmisistä. Sitten muukalaiset yhtäkkiä hyppäävät esiin omana itsenään, ja valloittavat ja tuhoavat kaikki tuntemamme elämänmuodot. Tämä vastaa suunnilleen sitä pelkoa, jota ihmiset kaikkialla ja läpi koko ihmiskunnan historian ovat tunteneet maahanmuuttajia kohtaan.

Mitä nämä pelot, joita maahanmuuttajat herättävät, oikein ovat? Peruspelot liittyvät rotuun, kulttuuriin, muutokseen, toimeentuloon, turvallisuuteen ja suuriin ihmismääriin, ja toisten ulkopuolelle sulkemiseen käytettäviä perusteluja naamioidaan monin eri tavoin.

LAISKAT MAAHANMUUTTAJAT?

Yksi amerikkalaisten yleisimmistä syistä vastustaa rajojen avaamista on se, että maahanmuuttajat saapuvat sosiaalituen perässä ja, että yhdysvaltalaiset veronmaksajat joutuvat kustantamaan näiden laiskojen siirtolaisten elämän. Tässä kohtaa törmää usein myös mielenkiintoiseen ristiriitaan: ihmiset pelkäävät maahanmuuttajien työskentelevän liian ahkerasti ja vievän heiltä työpaikat, ja heidän työskentelevän liian vähän ja hyväksikäyttävän sosiaalitukea. Kumpi se näistä nyt sitten olikaan?

Itse kyselen aina opiskelijoiltani näistä niin sanotuista ‘laiskoista maahanmuuttajista’. Pyydän heitä kuvittelemaan tilanteen, jossa työnantajalla on työpaikkaan kaksi hakijaa, joista ei tiedetä muuta kuin, että toinen on amerikkalainen ja toinen on maahanmuuttaja. Kumman hakijan opiskelijat olettavat olevan ahkerampi työntekijä? He aina, aina, aina sanovat, että maahanmuuttaja olisi ahkerampi.

He, jotka maasta toiseen muuttavat, ovat yleensä kaikkein tarmokkaimpia, rohkeimpia ja yritteliäimpiä. He jättävät taakseen kaiken, mikä heille on tuttua, muuttaakseen paikkaan, jossa kaikki on vierasta ja mahdollisesti vihamielistä.

Kun maahanmuuttajat perustavat yrityksiä Amerikkaan, palkkaavat amerikkalaisia työntekijöitä ja myyvät tuotteita amerikkalaisille, on kuluttajilla oikeus ostaa näitä tuotteita niin halutessaan.

Entäpä amerikkalaiset työnantajat? Onko heillä oikeus palkata maahanmuuttajia niin halutessaan? Robert W. Tracinski Ayn Rand -instituutista kirjoitti tästä seuraavasti:

Tämän maan maahanmuuttolaeilla on se järjetön lähtöoletus, että syntyperäisellä amerikkalaisella on ‘oikeus’ johonkin työpaikkaan, ei siksi, että hän olisi ansainnut sen, vaan siksi, että hän sattui syntymään täällä. Tälle ‘oikeudelle’ laki alistaa työnantajan oikeuden palkata paras hakija – ja maahanmuuttajan oikeuden saada työpaikka, jonka hän olisi ansainnut. Lyhyesti sanottuna aloitteellisuus ja tuottavuus uhrataan laiskuudelle ja pysähtyneisyydelle.

‘Amerikkalainen unelma’ tarkoittaa jokaisen yksilön vapautta päästä niin korkealle kuin hänen kykynsä sallivat. Maahanmuuton vastustajat haluavat kuitenkin torjua tuon unelman muuttamalla Amerikan etuoikeutettujen suojelualueeksi niille, jotka haluavat lain takaavan heille työpaikat – työpaikat, joita he eivät ole omilla ansioillaan ansainneet… Jokainen maahanmuuttaja, joka haluaa tulla Amerikkaan etsimään parempaa elämää pitäisi toivottaa tervetulleeksi, ja jokaisen työnantajan, joka haluaa hänet palkata, pitäisi olla vapaa tekemään niin.²

MAAN AARTEET

Entä mitä taloudellisia seuraamuksia on maahanmuuttajien työskentelystä? Käytännön kysymyksiin on jo vastannut Julian Simon erinomaisessa tutkielmassaan.³ Simonin mukaan maahanmuuttajista on valtavasti hyötyä heidät vastaanottaneelle valtiolle. Suurin osa maahanmuuttajista tulee maahan parhaassa työiässään.

Yleisesti ottaen saapuvat maahanmuuttajat ovat keskimäärin vain vuoden verran vähemmän koulutettuja kuin syntyperäiset yhdysvaltalaiset, mutta heidän lapsensa ovat erittäin motivoituneita ja pärjäävät koulussa syntyperäisiä amerikkalaisia paremmin. Maahanmuuttajilla on keskimäärin enemmän korkeakoulututkintoja kuin kantaväestöllä erityisesti korkean tuottavuuden aloilla tieteessä ja tekniikassa. Yli kolmannes Yhdysvaltoihin saapuvista maahanmuuttajista, joilla on tekninen tai tieteellinen tausta, ovat Intiasta. The Economic Times raportoi viime kuussa, että amerikanintialaisten mediaanitulo oli $60 000, 50% korkeampi kuin Amerikassa keskimäärin.⁴

Yhdysvaltoihin saapuneet maahanmuuttajat, jopa köyhistä maista saapuneet, ovat yleisesti ottaen terveempiä kuin samanikäiset syntyperäiset amerikkalaiset, sanoo Simon. Heidän perhesiteensä ja ahkeran työnteon perinteensä ovat voimakkaampia kuin syntyperäisten amerikkalaisten. Simon esittelee myös 14 eri tutkimusta, joiden mukaan maahanmuuttajat eivät aiheuta työttömyyttä edes matalapalkka-aloilla, vähemmistöjen keskuudessa, vähän koulutettujen eivätkä korkeasti koulutettujen syntyperäisten amerikkalaisten joukossa.

12 muuta tutkimusta paljastavat, että maahanmuuttajilla ei ole alentavaa vaikutusta palkkatasoon. Työpaikkojen määrä ei ole vakio. Yritteliäillä maahanmuuttajilla on kädet, jalat ja aivot, joilla he luovat työpaikkoja mihin ikinä asettuvatkaan asumaan. Huonosti koulutetut maahanmuuttajat ovat yleensä olleet motivoituneita tekemään sellaisia töitä, joita useimmat syntyperäiset amerikkalaiset pitävät liian vaikeina, vaarallisina tai likaisina.

Simon päättää esityksensä tutkimukseen, jonka mukaan silloin, kun maahanmuuttajia ei lain voimalla estetä työskentelemästä, he tuottavat enemmän verotuloja kuin mitä kuluttavat sosiaalitukien muodossa. Näin ajan kuluessa maahanmuuttajien tulotaso nousee syntyperäisen väestön yläpuolelle. Julian Simon väittääkin, että sosiaalietuuksien takaaminen ikääntyvälle väestölle saattaa riippua siitä, miten paljon nuoriin maahanmuuttajiin panostetaan.⁵

Jos näin on, niin miksi maahanmuuttajia ei kohdella maan suurimpina aarteina? Miksi poliitikot ympäri maailman eivät kilpaile siitä, ketkä saavat houkuteltua eniten näitä inhimillisiä resursseja omaan maahansa? Miksi maahanmuuttajia ei nähdä inspiraation lähteinä – kuten tehtiin sellaisten maahanmuuttajien kuten Mikhail Baryshnikov, Enrico Fermi, Irving Berlin tai Albert Einstein kohdalla?

Varakkaita turisteja, opiskelijoita ja liikematkailijoita lukuun ottamatta uudet tulijat, jotka haluaisivat asettua maahan asumaan, herättävät vierauden pelkoa. Tämä pelko ei pysäytä maahanmuuttajia tavoittelemasta sitä, mikä on mitä suurimmissa määrin ihmisluonnon mukaista, vapautta ja mahdollisuutta parempaan elämään.

Ryhmäkeskusteluissa ohjaamani opiskelijat kuulevat kaikki maahanmuuttoon liittyvät argumentit ja näkevät vaikuttavan määrän todisteita sekä puolesta että vastaan. Keskustelun edetessä opiskelijat joutuvat kohtaamaan pelon ja etiikan dilemman.

Minulle etiikka on päivänselvä: jos minulla itselläni ei ole oikeutta estää jotakuta rauhanomaisesti pyrkimästä vapauteen, ei minulla ole myöskään oikeutta vaatia ketään poliitikkoa tekemään sitä puolestani. Laki voi julistaa jonkun henkilön laittomaksi, mutta jos hänen toimintansa on moraalista, niin silloin se laki on moraaliton.

KORKEAT SOSIAALITUET KORRELOIVAT MAASTAMUUTON KANSSA

Tämä henkilökohtaiseen etiikkaan perustuva näkemys monille vapaata markkinataloutta kannattaville mieleinen suunnilleen jokaisella talouden osa-alueella paitsi maahanmuutossa. He saattavat teoriassa hyväksyä maahanmuuton, mutta vasta kun kaikki sosiaalituet on lakkautettu – joka tuskin tapahtuu minun elinaikanani.⁶

Voidaanko olettaa, että maahanmuutto johtuu sosiaalituista? Jos maahanmuuttajat tulevat Amerikkaan sosiaalitukien takia, niin he maahan päästyään muuttaisivat niihin osavaltioihin, joissa tuet ovat suurimmat. He kuitenkin toimivat juuri päinvastoin.

Sekä maahanmuuttajien että kantaväestön muuttoliike suuntautuu pois korkean sosiaaliturvan osavaltioista ja kohti matalimpien sosiaalitukien osavaltioita.

Tarkastellaan esimerkiksi Havaijia. CATO instituutin⁷ Michael Tannerin ja Stephen Mooren mukaan kuusi Havaijin sosiaalitukijärjestelmän perustukea (kuusi 77 erilaisen tuen joukosta) toisivat kahden lapsen äidille $36 000:n vuositulot eli $17,50/h tuntipalkaksi muutettuna, korkein sosiaalituki koko liittovaltiossa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita maan sisäistä muuttoliikettä Havaijin suuntaan. Yhdysvaltain tilastokeskuksen mukaan 1990-luvulla Havaiji oli muuttotappio-osavaltio sekä maahanmuuttajien että kantaväestön suhteen.

Kymmenen korkeimman sosiaaliturvan tason osavaltiota kokivat yhteensä 1 500 000 hengen muuttotappion kantaväestössä ja 500 000 hengen muuttotappion maahanmuuttajissa.⁸ Kahdeksan kymmenestä korkeimman sosiaaliturvan osavaltiosta koki kantaväestön suhteen muuttotappioita.

MATALAT SOSIAALITUET KORRELOIVAT MAAHANMUUTON KANSSA

Vastakohtana edelliselle ovat matalan sosiaaliturvan osavaltiota. Kahdeksan kymmenestä matalimpien sosiaalitukien osavaltioista kokivat muuttovoittoa kantaväestön suhteen. Yhdeksän kymmenestä koki muuttovoittoa maahanmuuttajien suhteen.

Stephen Moore, “Why Welfare Pays,” Wall Street Journal, 28.9.1995
“Migration of Natives and the Foreign Born: 1995-2000,” USA:n tilastokeskus, elokuu 2003

On joitain suuria poikkeuksia, mutta valtaosin muuttoliikkeen motivaationa ovat olleet mahdollisuudet, ei sosiaaliturva. Ihmiset, jotka ovat liian laiskoja työskennelläkseen, ovat myös liian laiskoja jättääkseen kaiken tutun ja turvallisen taakseen ja muuttaakseen tuntemattomaan ja mahdollisesti vihamieliseen ympäristöön. Vielä paremmin tämä pitää paikkansa niiden kohdalla, jotka muuttavat valtiosta toiseen ja ottavat samalla henkilökohtaisen riskin niin tehdessään.

Sosiaalitukien houkuttelevuuden teorian kumoamisessa eettiset argumentit ovat miellyttävämpiä kuin käytännön argumentit. Väite, jonka mukaan Yhdysvaltain sosiaalitukijärjestelmä olisi maahanmuuttajien syytä, on kollektivistinen. Yksilönvapauksien etiikan mukaan Yhdysvaltojen pitää vaatia ihmisiä olemaan vastuussa omasta toiminnastaan, ei muiden toiminnasta. Maahanmuuttajat eivät ole vastuussa Yhdysvaltain sosiaalitukijärjestelmästä yhtään sen enempää kuin he ovat vastuussa oman maansa tyranniasta, jota pakoon he olivat lähteneet.

On hyvä asia, että yhdysvaltalaiset poliitikot ovat alkaneet toimia, jotta sosiaalitukijärjestelmän paisuminen ei karkaisi käsistä. Köyhyysrajan alapuolella elävien osuus on pudonnut 21 vuoden alhaisimpaan lukemaan. Sekä sosiaalituen varassa elävien absoluuttinen lukumäärä, että heidän osuutensa koko väestöstä ovat puolittuneet.⁹

Sosiaalituki ei ole itsestäänselvyys. Sosiaalitukea ei pidä käyttää tekosyynä maahanmuuton vastustamiseen. Sosiaalitukijärjestelmä on poliitikkojen luoma, ja poliitikot voivat myös muuttaa sen.

Jotkut maahanmuuton vastustajat sanovat, että ihmisten pitäisi ennemmin yrittää muuttaa asioita omassa maassaan, kuin paeta toisiin maihin. Minun vastaukseni on, että tämä päätös kuuluu vain heille itselleen.

Joskus pakolaiset –  kuten Ludwig von Mises, Friedrich Hayek ja Ayn Rand – saivat enemmän muutoksia aikaan kaukana kotoaan kuin mitä olisivat saaneet, jos olisivat jääneet kotimaahansa tapettavaksi, vangituiksi tai raatamaan otsa hiessä muutaman roposen päiväpalkalla. Maahanmuuttaja itse on paras henkilö arvioimaan omia mahdollisuuksiaan, aivan kuten kaikki aikoinaan Amerikkaan muuttaneetkin olivat.

TROIJAN HEVONEN?

Toinen huolenaihe, erityisesti nykypäivän Amerikassa, on huoli kansallisesta turvallisuudesta. Tämä on vaatinut aikaisempaa enemmän huomiota erityisesti 11.9. tapahtuneiden World Trade Centerin terrori-iskujen jälkeen. Jotkut ovat vaatineet maahanmuuton lopettamista, jotta terroristit saadaan pidettyä poissa. He näkevä jokaisen laivan, veneen ja lentokoneen potentiaalisena Troijan hevosena.

Jos hallituksella on katsotaan olevan yhtään legitiimiä toimialaa, niin yksi sellainen on kansalaisten suojelu ulkopuolista valloittajaa vastaan, ja hallinnon tulisi olla riittävän hyvin tilanteen tasalla onnistuakseen siinä. En vastusta lainkaan hyökkäävän armeijan viisumien eväämistä, mutta luulen, että jos Pohjois-Korean hallitus käynnistäisi hyökkäyksen Yhdysvaltoihin, niin suunnilleen jokainen nälkiintynyt sotilas vaihtaisi puolta välittömästi rajan ylitettyään.

On hyvin ymmärrettävää, että syyskuun yhdennentoista päivän kaltaisten traagisten kriisien jälkeen ihmiset ryhtyvät, ja heidän pitää ryhtyä äänekkäästi vaatimaan turvatoimia terroristien varalle. Näissä toimissa järjen pitää kuitenkin mennä kollektivististen vaatimusten edelle, jotta todellista turvallisuutta saadaan parannettua.

Yhdysvaltain hallituksella ei ole ollut puutetta puolustusmenoista ‘tuhlatessaan enemmän kuin koko muu maailma yhteensä’.¹⁰ Kuitenkin Yhdysvaltain tiedustelupalvelu ja turvallisuuspalvelut – huolimatta käytettävissään olevista valtavista rahavaroista, henkilökunnasta ja tekniikasta – epäonnistuivat vuosikymmenen kestäneessä yrityksessä kitkeä terroristijärjestöä, jonka maailmanlaajuiset lonkerot olivat lähtöisin eräistä maailman köyhimmistä valtioista.

Syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskujen toteuttajat olivat jo pitkään julistaneet haluaan hyökätä Yhdysvaltoihin. He olivat yrittäneet samanlaisia hyökkäyksiä aiemminkin jopa samoja kohteita vastaan. Heidän on raportoitu olleen Yhdysvaltain hallituksen kynsissä jo aiemmin, mutta heitä ei otettu kiinni.¹¹

Pystytäänkö tuollaiset hyökkäykset jatkossa torjumaan lopettamalla maahanmuutto? En usko. Tätä mieltä oli myös Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell:

Joidenkin mielestä meidän pitäisi laittaa rajat kiinni, eikä päästää maahan enää yhtään ulkomaalaisia. He ovat väärässä. Se olisi voitto terroristeille, sillä silloin he olisivat saaneet meidät hylkäämään kaikkein rakkaimman periaatteemme. Oman hyvinvointimme ja sen, että meillä on niin paljon annettavaa maailmalle, takia meidän on pidettävä ovemme auki…

Avoimuus on erittäin tärkeää kansakuntamme taloudelliselle, kulttuurilliselle ja poliittiselle hyvinvoinnille. Taloutemme taantuu, jos Amerikka ei jatkossakin houkuttele yrityksiä kaikkialta maailmasta. Kulttuurimme taantuu, ellemme jatkuvasti lisää uusia paljoa kulttuurien mosaiikkiimme. Suuri kansallinen tavoitteemme, vapauden levittäminen, kariutuu, jos suljemme portit uusilta ihmisiltä ja ideoilta. Avoimuus on myös diplomaattisen menestyksemme avaintekijöitä, sillä se on Amerikan vaikutusvallan ja johtoaseman peruspilari.…¹²

Ministeri Powell ymmärsi avoimuuden merkityksen johtoasemalle, mutta hänen ministeriönsä on sulkenut ovia tältä johtoasemalta. Yhdysvaltoihin töihin pyrkiville tiedemiehille ja insinööreille myönnettävien viisumien määrä kutistunut yhteen kolmasosaan kahden viimeisen vuoden aikana.¹³ Ulkomaalaisten pelko on myös johtanut opiskelijaviisumien dramaattiseen vähenemiseen kolmen viime vuoden aikana. Nature-lehden mukaan ‘ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä väheni 19% biotieteiden alalla ja 17% elotonta luontoa tutkivien tieteiden alalla. Kiinasta, Intiasta ja Etelä-Koreasta, joista leijonanosa ulkomaalaisista opiskelijoista on kotoisin, saapuneiden opiskelijoiden määrä väheni jyrkästi.’¹⁴

Kiristetyn viisumipolitiikan seurauksena Havaijin yliopisto raportoi ulkomaalaisten opiskelijoiden määrän vähentyvän seuraavana vuonna 28%. Nämä opiskelijat, kaikkine lahjakkuuksineen ja taitoineen, menevät kuuntelemaan luentoja muualle.

Kaiken maahanmuuton lopettaminen vaatisi erinomaista tiedustelupalvelua ja tehokkaita poliisivoimia. Se syyllistäisi juuri heidät, jotka nimenomaan ovat terrorin uhreja. Olisi paljon parempi, jos yksittäiset rikolliset jäljitettäisiin tehokkaasti ja vietäisiin oikeuden eteen.

Eräs lähestymistapa turvallisuusasiaan on pohtia hallituksen toimia, jotka ovat saattaneet vaarantaa kansallisen turvallisuuden. Tähän liittyen olen sitä mieltä, että kaksi entistä presidenttiä, George Washington ja Thomas Jefferson, olivat kaksi vuosisataa sitten oikeassa, kun he varoittivat sotkeutumasta liittoihin vieraiden valtojen kanssa. Jefferson totesi virkaanastujaispuheessaan vuonna 1801: ‘Rauhaa, kaupankäyntiä ja rehellistä ystävyyttä kaikkien kansojen kanssa – sotkuisia liittoja ei kenenkään kanssa.’

Mistä sotkuisista liitoista Jefferson olisi saattanut Yhdysvaltoja varoittaa?

Hän olisi saattanut neuvoa hallitusta olemaan syrjäyttämättä demokraattisesti valittua Iranin johtoa vuonna 1953 ja olemaan korvaamatta sitä tyrannilla, joka hallitsi seuraavat 26 vuotta.¹⁵ Thomas Jefferson olisi varoittanut Yhdysvaltoja aseistamasta Saddam Husseinia hänen kahdeksan vuotta kestäneessä Irakin vastaisessa sodassaan. Hän olisi saattanut suhtautua epäilevästi Yhdysvaltojen Osama bin Ladenille osoittamaan tukeen Afganistanin sodassa 1980-luvulla.

Toisten valtioiden asioihin sekaantuvan politiikan kannattajat varmaankin ajattelivat, että he pystyisivät manipuloimaan ja hallitsemaan suhteita ulkomaihin. He olivat täysin väärässä. Washington ja Jefferson olivat kaukonäköisempiä, ja olisivat vastustaneet moista ylimielisyyttä.

IHMISKAUPPA

Yhdysvaltain ulkoministeriön mukaan Yhdysvalloissa on tuhansia orjia. Kuulostaako uskomattomalta? The Economist -lehti kertoo, että ‘Joka vuosi Yhdysvaltain ulkoministeriön arvion mukaan noin 50 000 ihmistä, enemmistö heistä naisia ja lapsia, kuljetetaan väkisin Yhdysvaltoihin eri puolilta maailmaa – Itä-Euroopasta, Aasiasta, Väli-Amerikasta, Afrikasta… Heidät pakotetaan käytännössä orjatyöhön prostituutiossa, peltotyössä tai tehtaissa.’¹⁶ Tämän lisäksi on arvioitu, että maailmassa on yhteensä neljä miljoonaa orjaa.¹⁷

Mikseivät nämä orjat vain yksinkertaisesti karkaa ja juokse lähimmälle poliisiasemalle hakemaan suojelua? Sen takiahan poliisi on olemassa, eikö niin? Vaan eipä olekaan. Poliisi karkottaisi nämä ihmiset, ja toimii siten samalla tahattomasti yhteistyössä mustan pörssin orjanomistajien kanssa. Orjat eivät hakeudu poliisin suojiin, koska poliisi vain lähettäisi heidät takaisin kotimaahansa, missä heitä odottaisi vielä kauheammat olot ja julmemmat orjanomistajat. Se ei ole mikään houkutteleva vaihtoehto.

Samasta syystä 1850-luvun puuvillaplantaaseilla työskennelleet orjat eivät karanneet ja turvautuneet poliisiin. Poliisi teki avoimesti yhteistyötä orjanomistajien kanssa. Karkaaminen oli laitonta, mutta moraalista. Laki oli epämoraalinen.

Karanneita orjia saatettiin hyväksikäyttää työvoimana, heille ei välttämättä maksettu lainkaan palkkaa ja heitä saatettiin pahoinpidellä tai jopa raiskata. Orjat eivät uskaltaneet kääntyä poliisin puoleen apua saadakseen, koska se niin sanottu ‘apu’ olisi ollut siirto valtion plantaaseille, joissa olot olivat jopa entistä pahemmat. Sekään ei ollut houkutteleva vaihtoehto.

Tästä syystä orjuutta yhä vieläkin esiintyy maapallolla. Se jatkuu, koska burmalaisia, sudanilaisia, kuubalaisia ja pohjoiskorealaisia käännytetään ja lähetetään takaisin niihin orjavaltioihin. Amerikkalaiset saattavat jopa saada 3000 dollarin sakon, jos he syyllistyvät siihen ‘rikokseen’, että pelastavat pakolaisia meren armoilta ja tuovat heidät maihin.¹⁸ Niin vaikea kuin sitä onkin hyväksyä, me emme ole edenneet mihinkään niistä kauheista ajoista, jolloin karanneita orjia otettiin kiinni ja palautettiin omistajilleen.

Orjuus jatkuu, koska maahanmuuttolait tekevät yhteistyötä tyrannioiden kanssa. Nämä lait pitäisi kumota aivan samoin, kuin 1850-luvun orjalait kumottiin 150 vuotta sitten.

Eikä se riitä, että Yhdysvaltain rannikkovartiosto jahtaa pakolaisia ympäri Karibianmerta. Yhdysvaltojen kotimaan turvallisuudesta vastaava virasto näyttää nykyään katsovan koko maailman olevan amerikkalaisten ‘kotimaata’, ja lähettää rannikkovartioston aluksia tuhansien merimailien päähän Ecuadorin rannikolle, jossa ne ovat ottaneet kiinni yli 4000 laittomasta maahantulon yrityksestä epäiltyä ja upottaneet tuhansia tyhjennettyjä veneitä tulittamalla niitä .50-kaliiberin tykeillään.¹⁹

Eräs entinen oppilaani, joka on nykyään rannikkovartiostossa, sanoi, että hän nähdessään liian täyteen lastatut merikelvottomat veneet, hän todellakin kohtasi dilemman. ‘Kuvittele,’ sanoi Craig, ‘kuvittele putoavasi tällaisesta veneestä ja joutuvasi katselemaan, miten se jatkaa matkaa ilman sinua.’ Tämä lähes varman ja kauhistuttavan kuoleman vaara tuo hyvin esiin pakolaisten epätoivoisuuden. Jokainen pakolaisen matka toistelee Patrick Henryn sanoja, ‘Vapaus tai kuolema!’

Eikä se ole myrskyävä meri tai kiikkerät veneet, jotka nämä ihmiset tappavat. Jos minä haluan matkustaa Haitiin tai Ecuadoriin, voin lentää sinne turvallisesti ja mukavasti muutamalla sadalla dollarilla. Ainoat syyt siihen, että nämä pakolaiset käyttävät tuhansia dollareita päästäkseen vaaralliselle matkalleen, ovat nykyiset maahanmuuttolait.

SOSIAALITUKEA TYRANNEILLE JA SUURYRITYKSILLE

Amerikkalaisten ei tarvitsisi olla huolissaan pakolaisille myönnettävästä sosiaalituesta, mutta on muunkinlaista sosiaalitukea, joista heidän pitäisi olla huolissaan. Kaksi sosiaalituen muotoa, jotka ajavat ihmisiä lähtemään kodeistaan, ovat avustukset tyranneille ja suuryrityksiä varten harjoitettu protektionismi.

Yhdysvaltalainen veronmaksaja on vuosikymmenien kuluessa tahtomattaan maksanut tätä tyrannien sosiaalitukea monelle roistolle: Duvalierista, Mobutusta ja Marcosista Pahlaviin, Noriegaan, Suhartoon – jopa miljardeja dollareita Saddam Husseinille.

Turvallisuusasioita ja maanpuolustusta tutkiva The Center for Defense Information (CDI) kertoo,²⁰ että Yhdysvallat myy aseita 150 kansallisvaltion poliittiselle eliitille – neljä viidesosaa näistä kansallisvaltioista ovat epädemokraattisia, ja kaksi kolmasosaa on sisäministeriön mukaan maita, joissa poljetaan ihmisoikeuksia.

Kylmän sodan päättymisen ja loputtomien huumesotien alkamisen seurauksena Amerikan osuus koko maailman aseistuksesta nousi häikäisevään 70 prosenttiin,²¹ ja suurimman osan siitä rahoittavat joko suoraan tai epäsuorasti yhdysvaltalaiset veronmaksajat. Tämä on varmasti vaikuttanut siihen, että pakolaisten määrä maailmassa on kymmenkertaistunut viime vuosikymmeninä.

Myös toinen sosiaalituen muoto johtaa lisääntyvään muuttoliikkeeseen. Tämä on suuryrityksille annettava sosiaalituki, jota kutsutaan ‘protektionismiksi’. Kaupankäynnin rajoituksilla amerikkalaisia, japanilaisia ja eurooppalaisia kuluttajia estetään ostamasta ulkomailla valmistettuja tuotteita. Erityisestä tämä pätee maatalous- ja tekstiilituotteissa, joiden valmistus sopii hyvin kehitysmaiden oloihin.

OECD:n mukaan Euroopan maataloustuotteisiin liittyvä protektionismi nostaa ruuan hintaa 20 prosentilla. Samaan aikaan viljelijät ja kankaiden ja vaatteiden valmistajat köyhemmissä maissa eivät pysty viemään tuotteitaan ulkomaille ja heidän kotimarkkinansa täytetään tukien avulla tuotetuilla tuotteilla.²²

Tilanne on pitkälti sama Yhdysvalloissa, jossa kaupankäynnin rajoitukset nelinkertaistavat sokerin hinnan yhdysvaltalaisille kuluttajille. Sokerin maailmanmarkkinahinta on 5 centtiä/pauna, ja Yhdysvaltain markkinoilla 20 senttiä/pauna. Tämän korkean hintatason ylläpitämiseksi sokerijuurikkaan viljelijöille maksettiin jokin aika sitten siitä, etteivät he viljelisi yli 120 000 eekkeriä. Ulkomaalaisia viljelijöitä ei päästetä Yhdysvaltoihin. Alemman palkkatason naapurimaita kielletään tuomasta tuotteitaan Yhdysvaltalaisten kuluttajien ulottuville, ja monet elintarvikealan yritykset ajetaan pois Yhdysvalloista.

Tämä ei ole viisasta politiikkaa. Tämä on hulluutta – poliitikot toimivat tiettyjen voimakkaiden eturyhmien hyväksi, ja pettävät kansalaisten luottamuksen.

‘Jos rikkaat maat lopettaisivat [maatalous]tuet … köyhät maat hyötyisivät yli kolme kertaa sen summan, joka tällä hetkellä jaetaan kehitysapuna.’²³ Sama pätee myös tekstiilikauppaan.

Protektionismi on suureksi osaksi syyllinen köyhien maiden taloudellisiin ongelmiin. Ja koska politiikka ja talous ovat niin tiiviisti kytköksissä, niin miksi maahanmuuttajat sitten jaetaan kahteen erilliseen kategoriaan: poliittisiin maahanmuuttajiin ja taloudellisista syistä maahan muuttaneisiin?

Minä en hyväksy tällaista erottelua. Ihmiset eivät joudu taloudellisiin ongelmiin sen takia, että he olisivat sanoneet jotakin sellaista, joka ei miellytä heidän hallitsijoitaan, vaan siksi, että he usein haluavat toimia markkinoilla johtajiaan uhmaten. Politiikan taloudellisia seurauksia ei voi erottaa politiikasta.

Ihmisillä on oikeus muuttaa paikasta toiseen omista syistään. Ei heidän tarvitse kirjoittaa protesteja poliittisille foorumeille ollakseen aitoja poliittisia pakolaisia. Tässä mielessä vapaaehtoiset taloudelliset teot ovat poliittisia tekoja, joiden seurauksena saattaa olla vangitseminen tai jotakin vieläkin pahempaa, jos tekijät yrittävät vastustaa lain pitkää kouraa.

KARANNEITA ORJIA

Orjat, jotka ennen sisällissotaa karkasivat etelävaltioiden puuvillaplantaaseilta eivät ehkä osanneet pukea sanoiksi sitä, että he vastustivat silloista poliittista järjestelmää, mutta käytännössä he joka tapauksessa olivat poliittisia pakolaisia etsimässä taloudellista vapautta. Ja heillä oli oikeus siirtyä vähemmän vapailta alueilta vapaammille alueille.

Ei ole sattumaa, että aina kun kaupankäynnin esteitä kasataan jotakin köyhää maata kohtaan, tuloksena on lisää köyhyyttä, levottomuuksia, enemmän huumekauppaa ja enemmän maastamuuttoa. Aina kun Yhdysvaltain presidentti matkustaa johonkin naapurimaahan ja pyytää apua huumeiden tai laittoman siirtolaisuuden vastaisessa taistelussa, hän saa vastauksen, jossa pyydetään Yhdysvaltoja avaamaan ovensa kaupankäynnille erityisesti maatalous- ja tekstiilituotteiden osalta. Mutta nämä pyynnöt ovat kaikuneet kuuroille korville.

Tässä kuussa, vuosikymmenien rajoitusten jälkeen, tekstiilikaupan esteitä on vihdoin alettu purkaa. Mutta maataloustuotteiden kaupan rajoitukset ovat edelleen olemassa.

Maailman rikkaat kansakunnat voisivat helposti lisätä köyhien maiden vaurautta yksinkertaisesti toteuttamalla käytännössä sitä, mitä ne saarnaavat vapaasta kaupankäynnistä, mutta ne eivät tee niin.

Kun muutama viikko sitten tsunami iski useisiin Intian valtameren rannikkovaltioihin, rikkaat valtiot toitottivat suureen ääneen kuinka paljon katastrofiapua he antavatkaan. Toisaalta, nämä samat rikkaat maat ovat täysin vaiti Sri Lankaa, Indonesiaa, Intiaa, Bangladeshia, Malesiaa ja Thaimaata koskevista vuosikymmeniä voimassa olleista kaupankäynnin rajoituksista. Jos näitä  rajoituksia ei olisi, niin kaupankäynti olisi voinut tuoda näihin maihin niin paljon vaurautta, että ihmiset olisivat voineet varautua moisiin katastrofeihin rakentamalla parempia teitä, siltoja koteja, sairaaloita ja toimivampia tulvasta varoittavia ja väestönsuojelullisia järjestelmiä.

Talouskasvu tekee maailmasta luonnonkatastrofien suhteen paljon turvallisemman paikan. Carlo Stagnaro kirjoittaa aiheesta, ‘Tieteen edistysaskeleiden ja luonnonilmiöiden paremman hallinnan ansiosta luonnonkatastrofien vaatimien uhrien määrä on vähentyy koko ajan. Kuolonuhrien määrä on vähentynyt 98 prosenttia viime vuosisadan aikana … Absoluuttisina määrinä tämä tarkoittaa sitä, että – huolimatta samaan aikaan tapahtuneesta väestöräjähdyksestä – luonnonkatastrofeissa kuolleiden määrä on pudonnut 20. vuosisadan alun 1,2 miljoonasta 77 000:een vuosisadan loppuun mennessä. Tämä on tietenkin vielä liian suuri luku, mutta paljon kehitystä on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana.’  ²⁴ Tämä kehitys ei tietenkään ole mahdollista, jos taloudellinen kehitys estetään.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että rikkaat kansakunnat olisivat yksin vastuussa suuressa osassa maailmaa vallitsevista kurjista oloista. Korruptio, inflaatio, kaupankäynnin esteet ja lamat ovat olleet avainasemassa siinä, että monet Latinalaisen Amerikan maat eivät ole saavuttaneet Aasian taloustiikereiden vaikuttavia kasvulukuja.

Molemmat aloittivat suunnilleen samalta tasolta vuonna 1950, mutta Aasian tiikerit ovat kasvaneet paljon nopeammin kuin Latinalaisen Amerikan maat. 50 vuodessa Aasian tiikereiden bruttokansantuote on 20-40 kertaistunut, kun taas monessa Latinalaisen Amerikan maassa se on vain kaksin-kolminkertaistunut. Rigoberto Steward ja José Cordiero osoittivat, että vapaampi talousjärjestelmä selittää tuon eron.²⁵ Ja rikkaiden maiden harjoittama politiikka voi olla joko myötävaikuttamassa tai estämässä sitä.

RESURSSIEN NIUKKUUS?

Vuonna 1783 Amerikan ensimmäinen presidentti, George Washington, julisti ‘… Amerikan syli on avoinna ei ainoastaan rikkaille ja kunnioitetuille muukalaisille, vaan myös sorretuille ja vainotuille kansallisuuteen ja uskontoon katsomatta, jotka meidän pitää toivottaa tervetulleiksi jakamaan kanssamme meidän oikeutemme ja etuoikeutemme.’

Monet kriitikot sanovat, ‘Hyvä on, George Washington olisi toivottanut kaikki maahanmuuttajat tervetulleiksi 200 vuotta sitten, mutta nykypäivän maailmassa meillä ei ole tarpeeksi tilaa ja resursseja siihen.’

Tämä ei pidä paikkaansa.

Vapaassa markkinataloudessa ihmiset tuottavat koko ajan kasvavia määriä kaikkea, mitä he tarvitsevat. Jälleen Julian Simon tulee apuun. Simon osoitti, että resurssit eivät lopu, vaan tulevat yhä runsaammiksi ja edullisemmiksi.

Michal Cox kirjoitti Reason-aikakausilehdessä julkaistussa artikkelissaan, ‘Kapitalismi luo vaurautta. Kahden viime vuosisadan aikana Yhdysvalloista on tullut maailman rikkain kansakunta, koska se otti käyttöön talousjärjestelmän, joka kannustaa kasvuun, tehokkuuteen ja innovaatioihin.’ Yhdysvaltain bruttokansantuote henkeä kohden on nyt noussut 36 000 dollariin.²⁶

Hyvä on, varakkuus kasvaa, mutta entäs maa? Maata ei synny enää lisää. Eikö Yhdysvallat ole jo ylikansoitettu?

Kun puhutaan Meksikon vastaisen rajan avaamisesta, minua kritisoivat tosiaan kuvittelevat valtavien ihmismassojen ryntäävän Yhdysvaltoihin. ‘Minne he kaikki mahtuisivat?’

Vaikka Yhdysvaltoihin pyrkiikin paljon ihmisiä, niin on omahyväistä olettaa, että kaikki haluaisivat asua siellä. Jo tällä hetkellä on 10 miljoonaa Yhdysvaltain kansalaista, jotka ovat päättäneet asua jossakin muualla kuin Yhdysvalloissa.

Vaikka monet amerikkalaiset asuvat ulkomailla, he tietävät, että he voivat aina vaaran uhatessa palata takaisin Yhdysvaltoihin. Monet Yhdysvaltoihin muuttaneet toivovat myös voivansa palata takaisin kotimaahansa, kunhan ovat saavuttaneet taloudelliset tai henkilökohtaiseen turvallisuuteen liittyvät tavoitteensa. Monet kiinalaiset ja intialaiset tekevät tätä nykyään.

Fraser-instituutti julkaisee maailman taloudellisen vapauden raporttia, josta voi huomata talouden vapauttamisen ja talouskasvun voimakkaan korrelaation. On ihmisluonnon mukaista pyrkiä muuttamaan taloudellisesti vapaammille alueille, joissa ihmisillä on paremmat mahdollisuudet hyötyä tiedoistaan ja taidoistaan. Intialaiset tiedemiehet ja insinöörit ovat perustaneet monia Piilaakson dynaamisimpia tietotekniikan alan yrityksiä, ja nyt kun monet osat Intiaakin alkavat olla taloudellisesti vapaampia, monet näistä insinööreistä ja tiedemiehistä palaavat takaisin.

Tämä selittää myös sen, miksi monet syntyperäiset amerikkalaiset tutkijat muuttavat Yhdysvalloista toisiin maihin, kuten Singaporeen, jotka ovat taloudellisesti vielä vapaampia. Charles Piller kirjoittaa Los Angeles Timesissä, ‘Palkat Singaporessa ovat Yhdysvaltain tasolla, mutta elinkustannukset ovat matalammat… Jopa täysipäiväisen kotiapulaisen palkattuaan he pystyvät säästämään enemmän rahaa kuin mitä Yhdysvalloissa asuessaan.’ ²⁷

Täsmälleen sama asia tapahtui Espanjassa maan liityttyä Euroopan Unioniin. Heti kun oli selvää, että raja avattaisiin, ne, jotka olivat aiemmin muuttaneet laittomasti alkoivat joukolla palata takaisin. Juuri viime vuonna EU:n liittyi kymmenen uutta maata Itä-Euroopasta. Tämä ei johtanut massiiviseen muuttoliikkeeseen. Jos johonkin, niin se johti massiiviseen sijoitusmahdollisuuksien laajenemiseen ja toi vaurautta koko Euroopan Unionille – eihän EU:ta muuten laajennettaisi muutaman vuoden välein.

Ihmiset haluavat ne mahdollisuudet, joita vapaus heille voi suoda, ja useimmat haluaisivat nähdä nuo vapaudet siinä maassa, joka on heille tutuin. Jos tämä ei ole mahdollista, he muuttavat.

Viime vuosina Kiinan ja Intian talouspolitiikka on vapautunut, ja niiden talous onkin kasvanut. Politiikka ei kuitenkaan ole samanlaista kaikissa osissa Kiinaa. Fraser-instituutti raportoi, että talouspolitiikka Kiinan eri provinsseissa vaihtelee maailman vapaimmasta maailman säännellyimpään. Kaikkein vapaimmat provinssit ovat ne, jotka ovat toimineet talouskasvun moottoreina ja jotka ovat motivoineet suurimman osan Kiinaan suuntautuvasta muuttoliikkeestä.

Sama muutos on käynnissä myös Intiassa. Joitakin vuosia sitten Nobel-palkittu taloustieteilijä Milton Friedman sanoi TV-uutisissa, että “intialaiset pärjäävät kaikkialla muualla paitsi Intiassa. He eivät pärjää, koska he eivät pysty hyödyntämään kykyjään Intiassa. Hallitus määrää siitä, miten heidän tulee toimia.” (“Is America #1,” ABC News Special, 19.9.1999.) Tämä kuitenkin muuttuu alue alueelta, ja intialaiset muuttavat maan sisällä kasvun moottoreina toimiville alueille.

Osan maahanmuuttajien pelosta aiheuttaa pelko väestöräjähdyksestä. Nämä pelot ovat kuitenkin turhia. YK:n raportin mukaan syntyvyys niin köyhissä kuin rikkaissakin maissa on laskenut jo 30 vuoden ajan, ja laskee edelleen. Rikkaissa maissa syntyvyys on pienempi kuin kuolleisuus, mikä tarkoittaa, että ilman maahanmuuttoa väestön kokonaismäärä pienenee. Jonakin päivänä tämä pätee kaikkialla maailmassa.

Mutta entäpä nykytilanne? Maahanmuuttokriitikot sanovat, ettei mikään maa pysty asuttamaan nykymaailman valtavaa pakolaismäärää!

Planeettamme pystyy kuitenkin asuttamaan paljon suuremman väestön kuin ihmiset tajuavatkaan. Vielä on paljon tilaa ihmiskunnalle. Ajatellaanpa perspektiiviä saadaksemme vaikka nykymaailman 30 miljoonaa pakolaista.

Tähän lukuun sisältyy 12 miljoonaa sellaista, jotka ovat ylittäneet valtionrajoja ja 18 miljoonaa muuta, jotka ovat muuttaneet maan sisällä sisäisten konfliktien takia.²⁸ Vertaa tätä Hong Kongin tai pikkuisen Havaijin osavaltion väestömäärään.

VAPAUS JA VÄENTIHEYS

Hong Kong on tullut tunnetuksi yhtenä tiheimmin asutuista paikoista Maan päällä. Sen väentiheys on 17 500 henkeä neliökilometrillä ja bruttokansantulo henkeä kohden suunnilleen Iso-Britannian luokkaa. Harva kuitenkaan tietää, että väentiheys Hong Kongissa on niin suuri siitä syystä, että hallitus on määrännyt 40% maapinta-alasta puistoiksi – ihmiset eivät voi siis asua sillä osalla Hong Kongia.

Sama pätee Havaijin osavaltioon. Ei siellä ole maasta puutetta, vaan hyötykäyttöön kaavoittamisesta. Havaijin maapinta-alasta alle 5% on kaavoitettu kaupalliseen tai asutuskäyttöön. Siellä olisi paljon tilaa uusille tulokkaille, jos hallitus ei vain sekaantuisi asiaan.

Itse asiassa, jos havaijilaiset suostuisivat elämään siten, että väentiheys Havaijilla olisi kolmasosa Hong Kongin väentiheydestä, niin kaikki maailman pakolaiset mahtuisivat elämään Havaijilla – ja silti 40% maapinta-alasta voitaisiin kaavoittaa luonnonpuistoiksi. Jos noiden pakolaisten sallittaisiin viljellä sokeriruokoplantaaseja, joista monet on nykyään lopetettu taloudellisesti kannattamattomina Yhdysvaltojen korkeiden työvoimakustannusten takia, niin epäilemättä ahkerat kiinalaiset, vietnamilaiset ja flippiiniläiset tulijat saisivat maan tuottamaan tarvitsematta penniäkään tukea valtiolta.

Tai otetaan esimerkiksi 65 kertaa Havaijin kokoinen maa-alue Yhdysvaltain alueella, maa-alue, jota hallinnoi maankäyttövirasto Bureau of Land Management. BLM vuokraa 270 miljoonaa eekkeriään muutamille etuoikeutetuille karjatilalliselle seitsemäsosalla markkinahinnasta. Tämä tarkoittaa, että $1,43:lla kuukaudessa liittovaltio tarjoaa tarpeeksi maata lehmille ja vasikoille.²⁹

Maailmasta löytyisi varmasti paljon ihmisiä, jotka olisivat valmiita maksamaan enemmän kuin $1.43 kuukaudessa saadakseen elää kymmenen eekkerin (viiden hehtaarin) alueella vapaassa maassa. Eikö maan vuokraamista ihmisille pitäisi harkita ennemmin kuin sen vuokraamista karjalle? Erityisesti tätä pitäisi harkita, kun länsimaiden hallitukset maksavat maanviljelijöille suuria summia siitä että nämä eivät hyödyntäisi maata.

Jokainen sukupolvi näyttää luulevan, että elintila olisi ongelma. Jo 1800-luvulla, kun Yhdysvalloissa oli viisi miljoonaa asukasta, jotkut valittivat uusien tulokkaiden suurista määristä. Kuinka joku 1800-luvulla elänyt olisi voinut kuvitellakaan Yhdysvalloissa asuvan nykyiset 281 miljoonaa ihmistä?

Yhdysvallat ei ole köyhempi sen takia, että siellä asuu 56 kertaa enemmän ihmisiä kuin 200 vuotta sitten. Se on paljon rikkaampi. Ihmiset hyväksyvät menneinä aikoina tapahtuneet muutokset paljon helpommin kuin vasta tulossa olevat muutokset. Tulevaisuudessa Yhdysvallat tulee olemaan entistä rikkaampi, mutta silti ihmiset ovat peloissaan.

Peloissaan? Miksi? Siksi, että huolimatta vapaiden markkinoiden valtavasta potentiaalista, ihmiset tulevat aina pelkäämään uutta ja vierasta.

Donald Boudreaux väittää, että historiaan verrattuna Yhdysvalloissa on nykyään huomattavan vähän siirtolaisia ja, että Amerikka on nykyään paljon rikkaampi ja kyvykkäämpi vastaanottamaan siirtolaisia kuin koskaan aikaisemmin.

Verrattuna vuoden 1920 tilanteeseen Yhdysvalloissa on nykyään kaksi kertaa enemmän lääkäreitä per asukas, kolme kertaa enemmän opettajia per asukas ja 50% enemmän poliiseja per asukas kuin 80 vuotta sitten. Ruokaa, terveydenhoitoa, asuinalueita ja työpaikkoja on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Boudreaux sanoo, ‘Tosiasia on, että Amerikka on tänään vauraampi, terveempi, tilavampi ja sillä on enemmän resursseja kuin sata vuotta sitten. Monet näistä edistysaskeleista ovat maahanmuuttajien luovuuden ja ponnistelujen ansiota.’³⁰

ENEMMÄN IHMISIÄ JA ENEMMÄN TILAA

Mikä on Yhdysvaltojen kapasiteetti pahimman skenaarion tilanteessa – tai parhaimman – riippuen näkökulmasta?

Yhdysvaltain maapinta-ala, josta 30% omistaa valtio, pystyisi elättämään kymmenen kertaa nykyisen väestön väentiheyden jäädessä silti pienemmäksi kuin esimerkiksi tämän päivän Japanissa. Vaikka vain prosentti tuosta mainitusta väestönlisäyksestä sallittaisiin, niin silti kaikki maailman pakolaiset mahtuisivat sisään.

Tosiasia on, että luonnonpuistoiksi jätettyä murto-osaa lukuun ottamatta suurinta osaa valtion omistamista maista käytetään hyödyttämään muutamia etuoikeutettuja kansalaisia. Se maa, mikä kerran otettiin intiaaneilta, ei nykyään kuulu minulle tai kaikille Yhdysvaltain kansalaisille. Se kuuluu niille, joilla on poliittista vaikutusvaltaa: metsänomistajille, karjatilallisille, kaivosyhtiöille ja ympäristönsuojelijoille.

Kansallisista metsävarannoista tehty tutkimus paljasti, että valtio kulutti metsäteiden rakentamiseen 13 dollaria jokaista metsien tuotosta saatua yhtä dollaria kohti. Se ei ole tuloksellista johtamista. Se on veronmaksajien ryöstämistä muutamien pienten eturyhmien hyväksi.

Näkisin paljon mieluummin hallituksen kunnioittavan enemmän maan yksityisomistusta kuin ottavan sen väkivalloin haltuunsa pakkolunastuksilla. Ja niiden maiden suhteen, jotka valtio jo omistaa, sen pitäisi olla myötämielisempi valtauksia tai uudisraivausta haluavien yksityisten ihmisten suhteen. Jos tämä tarkoittaa asuinalueita miljoonille ihmisille nautojen ja preeriakoirien sijaan, niin olkoon sitten niin.

Pitävätkö yhdysvaltalaiset enemmän maaseudusta kuin kaupungeista? Kaipaavatko he kukkuloita ja pitkiä etäisyyksiä välilleen? Jotkut kaipaavat. Ja nykyään kaikille on tarjolla enemmän kumpiakin asumistapoja, kaupunkeja ja maaseutua.

Yleisesti ottaen, amerikkalaiset ovat kuten ihmiset kaikkialla muuallakin maailmassa. He haluavat asua ja työskennellä kaupungeissa tai lähiöissä, jotka kattavat alle 3% Manner-Yhdysvaltojen 48 osavaltion maapinta-alasta.³¹ Useimmat ihmiset pitävät tiheästi asutuista kaupungeista, sillä eivät he muuten muuttaisi niihin. Niissä on menoa ja meininkiä.

Tämä selittää sen, miksi 1990-luvulla New Yorkin osavaltion väkiluku pieneni, kun taas New Yorkin kaupungin väkiluku kasvoi. Samoin Kalifornian osavaltion väkiluku pieneni, mutta Los Angelesin kaupungin väkiluku kasvoi. Kaupunkien ulkopuolella on siis enemmän asumatonta maaseutua ja kaupungeissa on enemmän menoa ja meininkiä.

Kuten jokainen Yhdysvalloissa matkustellut tietää, väestö on tiukasti keskittynyt tietyille alueille. Lentokoneesta voi katsella tuntien ajan lähes täysin asumatonta maata. Jopa kaikkein karuin maa muuttuu houkuttelevaksi, jos laki sallii vapauden.

Havaijin asukkaiden ykköslomakohde on Nevadan autiomaassa, ei asumattoman tilan takia, vaan väenpaljouden täyttämien Las Vegasin, jossa uhkapeli on sallittua, kasinoiden takia. Onnenpelien laillistaminen on tehnyt Las Vegasista yhden koko maan nopeimmin kasvavista alueista.

Tällaisissa kaupungeissa esiintyvät ongelmat eivät johdu niiden asukasmäärästä vaan siitä, että hallitukset eivät pysty takaamaan turvallisuuspalveluita, joita poliitikot niin auliisti lupaavat. Washington DC, rikollisuuden pääkaupunki, on tästä hyvä esimerkki.

Meidän ei pitäisi käyttää huonoa hallintoa syynä torjua maahanmuuttajat. Sen sijaan meidän pitäisi, aina kun mahdollista, pyrkiä parantamaan hallintoa vapaiden markkinoiden suuntaan.

VAPAUDEN ETIIKKA

Joka heinäkuun neljäs päivä Yhdysvaltain kansalaiset ylpeinä toistavat Thomas Jeffersonin rohkeita sanoja, ‘Meille nämä totuudet ovat itsestään selviä: että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi, että heidän Luojansa on heille antanut tiettyjä rikkomattomia Oikeuksia, että näihin oikeuksiin kuuluvat Elämä, Vapaus ja Pyrkimys onneen.’ Jeffersonin sanat ovat tänään yhtä totta kuin päivänä, jona ne ensimmäistä kertaa kirjoitettiin.

Kertauksena haluan sanoa voimakkaimmilla mahdollisilla sanoilla, korostettuna maailmanhistorian kaikkien maahanmuuttajien rohkeudella ja luonteenlujuudella, että meidän ei pitäisi yrittää keksiä keinoja rationalisoida vapauden rajoituksia.

Sen sijaan ryhtykäämme kaikki taisteluun pelkoja, ennakkoluuloja, tulleja ja lakeja vastaan vapauden puolesta. Se on käytännöllistä, humanitääristä ja ennen kaikkea eettistä. Olkaamme osa nykypäivän pyrkimystä vapauteen. Puolustakaamme miljoonia maahanmuuttajia, jotka etsivät vapautta samalla innolla, kuin jos olisimme itse heidän housuissaan.³²

Lähdeviitteet

1. Horberger, Jacob G., “Locking Out the Immigrant,” The Case For Free Trade and Open Immigration, s. 93, The Future of Freedom Foundation, Fairfax, Virginia, 1995, “Nostra Culpa,” The Economist, March 30, 2002, s.27-28

2. Tracinski, Robert W., “Opposition to Immigration is Un-American: Restrictions on ‘H-1B’ Visas Punish Ability and Trample the Rights of Employer and Employee, Ayn Rand Institute, http://www.aynrand.org/medialink/immigration.txt

3. Simon, Julian, Immigration: The Demographic and Economic Facts, The Cato Institute, Washington, D.C., 1995, s. 3-5. Another excellent source is Population: The Ultimate Resource, edited by Barun Mitra, President of the Liberty Institute, New Delhi, India, 2000

4. Ferguson, Ellyn, “Skilled US workers lose jobs: Visa programs give positions to recruits from overseas,” Honolulu Advertiser, December 20, 2004, see also  “NRI’s among US’s superachievers,” The Economic Times, December 30, 2004, http://economictimes.indiatimes.com/articleshow/msid-975426,curpg-1.cms

5. Simon, Julian, os. cit., s. 3-5

6. An excellent presentation of various arguments can be found in The Journal of Libertarian Studies, 13:2 (Summer 1998), www.vonmises.org. Hans-Hermann Hoppe presents his case with “The Case for Free Trade and Restricted Immigration.” Walter Block’s essay, “A Libertarian Case for Free Immigration,”  is the best defense of open immigration that I have seen anywhere. Also excellent is: Horberger, Jacob G., “Locking Out the Immigrant,” The Case for Free Trade and Open Immigration, Future of Freedom Foundation, Fairfax, Virginia, 1995, www.fff.org

7. Moore, Stephen, “Why Welfare Pays,” Wall Street Journal, September 28, 1995

8. “Migration of Natives and the Foreign Born: 1995-2000,” US Census Bureau, August 2003

9. “An End to Poverty?” Investors Business Daily, October 19, 2000

10. “World Defense Spending,” Investors Business Daily, October 18, 2002, s. A16

11. Ijaz, Mansoor, “Clinton let bin Laden get away,”  Honolulu Advertiser, December 7, 2001 and “Inept National Security,” The Economist, March 23, 2002

12. Powell, Colin, “Secure Borders, Open Doors,” Wall Street Journal, April 21, 2004

13. Ferguson, Ellyn, os. cit., s. C3

14. Brumfiel, Geoff,  “Security restrictions lead foreign students to snub US universities,” News@nature.com, September 15, 2004

15. “Iran coup mastermind Kermit Roosevelt dies,” Honolulu Advertiser, 6/11/00, see also, Solberg, Carl, Oil Power)

16. “A cargo of exploitable souls,” The Economist, June 1, 2002, s. 30

17. Shapiro, Treena, “Conference to spotlight trafficking in humans,” Honolulu Star-Bulletin, June 13, 2002, s. A6

18. “$24,000 cruise ship fine for rescuing 8 Cubans,” Honolulu Advertiser, Oct. 22, 1993 and “Piracy done with fines,” Honolulu Advertiser, Nov. 6, 1993

19. Finley, Bruce, US takes border war on the road: Boats being sunk near Ecuador, Denver Post, December 19, 2004, http://www.denverpost.com/Stories/0,1413,36~11676~2606736,00.html

20. Center for Defense Information, America’s Defense Monitor, Washington, D.C., www.cdi.org. The data cited in the text of this article was derived from their film, “The Human Cost of America’s Arms Sales,” Nov. 8, 1998,

21. Omicinski, John, “US dealers dominating world arms market,” Honolulu Advertiser, April 17, 1994

22. “Europe’s Farms,” The Economist, 7/13/02, p 42

23. “Patches of Light: Special Report on Agricultural Trade,” The Economist, June 9, 2001

24. Stagnaro, Carlo, “When Your Mother Kills,” Tech Central Station, December 28, 2004, http://www.techcentralstation.com/122804B.html

25. Stewart, Rigoberto, Ph.C., Limon Real: A Free and Autonomous Region, Litografia e Imprenta LIL, S.A, San Jose, Costa Rica, 2000, drawing from the excellent research of José Cordiero of Venezuela, including The Great Taboo: A True Nationalization of the Venezuelan Petroleum, 1998.

26. Cox, W. Michael and Alm, Richard, “Off the Books,” Reason, August 2002, p 48

27. Piller, Charles, “ ‘Brain drain’ flowing from US to Asia,” Honolulu Advertiser, December 12, 2004

28. “Refugees: Exporting misery,” The Economist, Apr. 17, 1999

29. “Subsidized cow chow,” The Economist, March 9, 2002, s. 39

30. Boudreaux, Donald, “Absorbing Immigrants,” Ideas on Liberty, Foundation for Economic Education, June 2002, s. 54

31. Ibid, s. 54

32. Schoolland, Ken, “Immigration: An Abolitionist Cause,” Ideas on Liberty, January 2002.

Henry Hazlitt

Artikkelin kirjoittajalla, Henry Hazlittilla on pitkä ja arvostettu ura ekonomistina, lehtimiehenä, kirjailijana, päätoimittajana ja kirjallisuuskriitikkona.

“Inflaation vastaisten taistelijoiden” ryhmän vetäjä lähetti minulle äskettäin yhden koneella kirjoitetun liuskan, joka sisälsi tiivistelmän heidän inflaation vastaisesta lausunnostaan, ja pyysi mielipidettäni siitä. Lausunto oli vilpitön ja hyvää tarkoittava, mutta suuressa määrin tyypillisiin inflaatiokirjoituksiin perustuvana, se oli hämäävä sekä analyysiltään että suosituksiltaan.

Kirjoitin hyväksyväni hänen yrityksensä “tehdä jotain” ja hyväksyin myös hänen ajatuksensa yrittää osoittaa yhdellä sivulla inflaation aiheuttaja ja hoitokeinot siihen, mutta ehdottaen seuraavaa korvaava selostusta.

Inflaation syy ja hoito

1. Inflaatio on rahan ja luoton määrän kasvua. Sen pääseurauksena on hintojen nousu. Tästä syystä inflaatio – jos väärinkäytämme termiä tarkoittamaan itse hintojen nousua – johtuu pelkästään lisärahan painamisesta. Hallituksen rahapolitiikka on täysin vastuussa tästä.

2. Yleisin syy lisärahan painamiseen on julkisen talouden budjetin epätasapaino. Tasapainottomat talousarviot aiheutuvat kohtuuttomista menoista, joita hallitus on haluton tai kyvytön maksamaan nostamalla vastaavasti verotuloja. Liialliset menot ovat pääasiassa seurausta hallituksen pyrkimyksistä jakaa tuloja ja hyvinvointia – lyhyesti, pakottaa tuottavat tukemaan tuottamattomia. Tämä heikentää molempien, sekä tuottavien että tuottamattomien, työn kannustimia.

3. Inflaation syyt eivät ole, kuten niin usein sanotaan, “moninaisia ja monimutkaisia”, vaan yksinkertaisesti seurausta liiasta rahan painamisesta. Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin “kustannuspaineinflaatio”. Jos palkka- ja muut kustannukset nousevat ilman vastaavaa rahakannan kasvua ja tuottajat yrittävät siirtää nämä kustannukset tuotteisiinsa nostamalla myyntihintoja, niin useimmat heistä vain myyvät vähemmän tavaroita. Tuloksena on tuotannon vähenemistä ja työpaikkojen menetyksiä. Korkeammat kustannukset voidaan siirtää hintoihin vain, kun kuluttajilla on enemmän rahaa korkeampien hintojen maksamiseen.

4. Hintasääntelyillä ei voida estää tai hidastaa inflaatiota. Ne ovat kaikissa tapauksissa vahingollisia. Hintasääntely ainoastaan kaventaa tai pyyhkii pois voittomarginaalit, häiriten tuotantoa ja johtaen toimitusvaikeuksiin ja pulaan. Kaikki valtion harjoittama hinta- ja palkkakontrolli tai pelkästään “valvonta” on vain poliitikkojen yritys syyttää inflaatiosta tuottajia ja myyjiä oman rahapolitiikkansa sijasta.

5. Pitkäaikainen inflaatio ei koskaan “piristä” taloutta. Päinvastoin, se epätasapainottaa, häiritsee, ja ohjaa tuotantoa ja työllisyyttä harhaan. Joidenkin toimialojen työttömyys johtuu pääasiassa liiallisesta palkkatasosta, joka on seurausta joko liiton kiskurivaatimuksista, vähimmäispalkkalaeista (jotka rajaavat nuoret ja ammattitaidottomat ulos työmarkkinoilta) tai pitkästä ja liian anteliaasta työttömyysturvasta.

6. Korjaamattoman vahingon välttämiseksi talousarvio pitää tasapainottaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa eikä vähitellen. Tasapaino täytyy saada aikaan alentamalla holtittomia menoja eikä lisäämällä verorasitusta, joka jo valmiiksi heikentää kannustimia ja tuotantoa.

Felix R. Livingston

Artikkelin kirjoittaja Tohtori Livingston toimii varapuheenjohtajana ja johtajana Freeman Services osastolla The Foundation for Economic Education -organisaatiossa.

Yrittäjillä on vertaansa vailla oleva kyky tyydyttää aineelliset halumme ja tarpeemme. Tavoitellakseen ja voittaakseen asiakkaiden hyväksynnän päivittäin markkinoilla kilpailevien täytyy tarjota jatkuvasti yhä parempaa laatua ja alhaisempia hintoja.

Hyvinvointiimme vaikuttaa voimakkaasti myös toinen yrittäjyyden vähemmän ymmärretty tehtävä. Se on tehtävä, joka toistaa niitä itsetietoisia urotekoja, joita paronit, maa-aateli ja muut tekivät menneinä vuosisatoina puolustaessaan yksityisiä oikeuksiaan kuninkaiden, keisarien, hallitsijoiden ja parlamenttien loukkauksilta. Tällaiset teot yhdistettiin usein vapauden laajenemiseen. Samalla tavalla yrittäjän itsepintainen pyrkimys tavoitella henkilökohtaisia etuja kilpailuhenkisessä ympäristössä voi luoda uusia elinkeinoja ja synnyttää suuremman vapauden.

Useat tapahtumat 1800-luvun poliittisessa elämässä heijastuivat John Locken vallan rajoittamista puoltaviin kirjoituksiin [1]. Locken ja muiden filosofien, mukaan lukien David Hume, James Harrington, Montesquieu ja Adam Smith, viisauden ohjaamina [2], Amerikan perustajat loivat rauhanomaiset perustuslailliset menetelmät elämän, vapauden ja omaisuuden puolustamiseksi [3]. Kun korkeimman oikeuden presidentti John Marshall vuonna 1803 pani menestyksekkäästi alulle menettelytavan, jonka avulla perustuslain vastaiset lainsäädännölliset toimenpiteet uskottiin voitavan kumota, yrittäjät saivat oikeuden riitauttaa pakkolunastussäädökset tuomioistuimessa [4].

Yrittäjät ovat puolustaneet omaisuuttaan käyttäen useita perustuslaillisia säädöksiä, mukaan lukien artiklan 1 kohdan 10 “sopimuslauseke” ja viidennen ja neljännentoista lisäyksen “oikeus oikeudenkäyntiin” ja “pakko-oton” lausekkeet. Yrittäjät käyttivät 1900-luvun kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana huomattavan paljon “sopimuslauseketta”, joka kieltää osavaltioita säätämästä mitään sopimusten velvoitteita heikentävää lakia. “Sopimuslausekkeen” perustuslailliset määräykset estivät osavaltioita rikkomasta sopimuksiaan yksityisten ihmisten kanssa, kumoamasta yritysten perustamiskirjoja ja mitätöimästä tiettyjä verohelpotuksia, jotka oli ulotettu koskemaan omaisuuden edellisiä omistajia. [5] “Sopimuslausekkeen” tärkeys omaisuuden puolustamisessa väheni, kun osavaltiot huomasivat, että ne voivat kiertää sitä lisäämällä omia lisäehtojaan lainsäädäntöön varaamalla oikeuden kumota tai muuttaa säädöksiä.

Seuraava omaisuuden puolustamisessa hyödyllinen perustuslaillinen lauseke oli viidennen lisäyksen “oikeus oikeudenkäyntiin”. Periytyen Magna Cartasta ja vuonna 1791 ratifioituna osana Bill of Rightia se julistaa, että “keneltäkään ei saa. . . riistää elämää, vapautta tai omaisuutta, ilman asiaankuuluvaa oikeudenkäyntiä”. Alunperin liittovaltion lainsäädäntöön soveltuvaa lauseketta laajennettiin myöhemmin käsittämään myös osavaltion lainsäädäntö hyväksymällä neljästoista lisäys vuonna 1868. Yrittäjät käyttivät tätä lauseketta 1800-luvun loppuun saakka hillitäkseen taloudellista toimintaa rajoittavaa säätelyä. [6] Tuomioistuin arvioisi kiistanalaista lakia vertaamalla sen vaikutuksia lainsäätäjän aikomuksiin. Tuomioistuin kumoaisi säädöksen, jos sitä pidettäisiin kohtuuttoman ankarana tai jos ei se liittynyt lainsäätäjän osoittamaan tarkoitukseen. Tämä “oikeus oikeudenkäyntiin” johti monien osavaltion säätelylakien kumoamiseen 1800-luvun loppupuolelta 1930-luvun puoliväliin, taloudellista vapautta ja yksilönvapautta tukevien tuomareiden kirjoittamien mielipiteiden kera. [7]

Suurimman osan presidentti Franklin Rooseveltin ensimmäinen kauden ajasta tuomioistuin käytti “oikeus oikeudenkäyntiin” -lauseketta perusteenaan New Deal -lainsäädännön kumoamiseen. Tuomioistuin alkoi kuitenkin luisua perusteistaan. Kun se luopui omaisuutta suojaavasta “oikeudesta oikeudenkäyntiin” vuonna 1936, sääntelyhirviö alkoi kasvaa. Seuraavat puoli vuosisataa yrittäjät lyötiin jatkuvasti tuomioistuimen päätöksissä, joissa perustuslakia sovellettiin kaksinaismoralistisesti. Vaikka tuomioistuin antoi todellista suojaa aineettomille kansalais- ja ihmisoikeuksille, se jätti samalla huomioimatta yksityisen omaisuuden materiaaliset oikeudet. [8]

Kun taloudellisten oikeuksien “oikeus oikeudenkäyntiin” -suoja menetettiin, Amerikka altistui virkamiesten harjoittamalle takavarikointitoiminnalle. Yritysten pitää nyt kuluttaa yli neljä kertaa niin paljon säännösten noudattamisesta aiheutuviin kustannuksiin, kuin ne maksavat veroina. [9] Laantumaton sääntelyn kasvu heikentää edelleen omistusoikeuksia, kunnes niistä ei ole jäljellä enää mitään, paitsi nimellinen omistuskirja ja velvollisuus maksaa veroja.

Jotta tyrannian troijan hevonen voitaisiin tuhota, taistelua taloudellisista oikeuksista on käytävä monella rintamalla. Yrittäjien täytyy taistella näitä virkamiehiä ja muita sääntelyviranomaisia vastaan tuomioistuimissa, julkisessa keskustelussa ja vaaliuurnilla. Omistusoikeuksien vahvistamisen strategioihin kuuluvat: vaatimukset valtion korvausvelvollisuudesta sääntelyn omistajille aiheuttamissa kuluissa [10], oikeudellisten vastuulakien uudistamisesta [11] ja viranomaisten pakottamisesta vertaamaan ehdotetun sääntelyn kustannuksia ja hyötyjä [12].

Omistusoikeuksien puolustaminen

Viimeisimmät tuomioistuimen tulkinnat “pakko-oton” -lausekkeesta perustuslain viidennessä ja neljännessätoista lisäyksessä ovat antaneet toivoa yrittäjille heidän omaisuutensa puolustamisessa. Tätä lauseketta, joka julistaa: “eikä yksityistä omaisuutta tule ottaa julkiseen käyttöön, ilman oikeudenmukaista korvausta”, sovellettiin ensimmäisen kerran sääntelylliseen “pakko-ottoon” vuonna 1992. [13] Oikeustapauksessa Lucas v. South Carolina Coastal Council, valtion oli pakko maksaa urakoitsijalle “pakko-otosta” sen jälkeen, kun sääntely oli käytännöllisesti katsoen laskenut hänen omaisuutensa arvon nollaan. Vielä tuoreemmassa tapauksessa, korkein oikeus tuomitsi kaupungin pakkolunastustoimia vastustaneen yrittäjän eduksi. Kaupunki olisi antanut hänelle luvan laajentaa liiketoimintaansa vain, jos hän olisi luovuttanut kymmenen prosenttia omaisuudestaan julkiseen käyttöön. Tuomiosta, joka vahvisti omistusoikeuksia ja vapautti yrittäjien kädet, ylituomari William Rehnquist kirjoitti: “Emme näe mitään syytä, miksi “pakko-oton” -lauseke viidennessä lisäyksessä, yhtä lailla kuin Bill of Rights:n osana ensimmäisessä lisäyksessä tai neljännessä lisäyksessä, pitäisi alentaa lapsipuolen asemaan”. [14] Näiden tuomioiden ansiosta “pakko-oton” -lauseke on nyt yrittäjän tärkein perustuslaillinen keino puolustaa omaisuuttaan.

Omistusoikeuksien periaatteellinen puolustaminen edellyttää kykyä ajatella tietoisesti vapauden “tärkeimpiä periaatteita”. Se vaatii myös rohkeuden moraalista ihannetta. Jos markkinoiden nerokkuus on siinä, etteivät yrittäjät ole velvollisia hankkimaan enempää tietoa, kuin mikä liittyy suoraan heidän tuotteisiinsa tai palveluihinsa ([15], niin tietämättömyys taloudesta inhimillisen toiminnan tieteenä ei aiheuta välitöntä uhkaa kannattavuudelle. Tällainen tietämättömyys tekee kuitenkin jatkuvan toiminnan vapauden edistämiseksi mahdottomaksi, koska siitä johtuvia harha-askelia on mahdoton välttää politiikan miinakentissä. Esimerkiksi, kun yrittäjät hakevat etuuksia, he olettavat, että tuottajana saavutetut hyödyt ylittävät heidän kuluttajiensa tappiot. He ovat tietämättömiä tekojensa pitkän aikavälin seurauksista; kuluttajien tappiot ovat vähintään yhtä suuret kuin tuottajien edut, jolloin elintaso ja tuottavuus laskevat jyrkästi. [16]

Tietämättömyys johtaa yrittäjät joskus myös väittämään, että heidän etuoikeutensa ovat yleisen edun mukaisia. [17] Mikään ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta. Etuoikeuksien hakeminen on vastoin eettistä käyttäytymistä, se hämärtää oikeaa ja väärää ja edistää laajaa laillistettua varkautta. [18] Poliittista valtaansa kasvattavat ryövätyt ryhmät hakevat kostoa, josta seuraa “oikeusvaltion” kumoutuminen ja yleinen ryöstely.

Suurin osa ihmisistä demokratiassa ei osaa tai halua ajatella ongelmia yksityisen omistusoikeuden ja vapauden näkökulmasta. On erityisen tärkeää, että yritysjohtajat, jotka ovat kykeneviä haastamaan poliittiset auktoriteetit, ymmärtävät vapauden keskeiset periaatteet ja käyttävät tätä tietämystä omaisuutensa periaatteellisessa puolustamisessa.

Toinen omaisuuden puolustajilta vaadittava hyve on rohkeus. Muinaisissa sivilisaatioissa rohkeutena kunnioitettiin sitä, kun aateliset ja ylimykset noudattivat yhteiskuntaa suojelevia sääntöjä. [19] Esimerkiksi sotilaallinen urheus oli tärkein keino, jolla keskiajan aatelisto voi ansaita kunniaa. Tämä oli luonnollinen seuraus aristokratialle, joka oli olemassaolonsa velkaa sodalle. Rohkeus oli niin korkealle arvostettua Roomassa, että latinankielinen sana hyve, alkoi tarkoittaa rohkeutta. [20] Tämä heijastui kansakunnan taipumuksena vaatia maailman valloitusta.

Etuoikeuksien vastustaminen ja hallinnon tunkeilua vastaan taisteleminen perustuslaillisessa demokratiassa vaatii rohkeutta, uhrauksia ja ansaitsee kunnioitusta. Ne, jotka haastavat poliittisen auktoriteetin, ovat vaarassa tulla leimatuiksi epäsosiaalisiksi aikakaudella, jolla lakien uskotaan heijastelevan kansan tahtoa. Vastaavasti, muiden häpeämättömästi ajamien etuoikeuksien vastustamisesta saattaa seurata alhaisemmat tulot. Lisäksi omaisuuden puolustamisen kustannukset tuomioistuimissa ja lainsäädännön areenalla voivat olla korkeita. Yrittäjien on kunniakasta puolustaa taloudellisia oikeuksiaan omistushaluista poliittista valtaa vastaan, sillä puolustautuminen toteuttaa vapaan yhteiskunnan vaatimukset. Etuuksien ja etuoikeuksien tavoittelu on kunniatonta, sillä ne heikentävät sosiaalista yhteistyötä ja helpottavat siirtymistä kohti rajoittamatonta demokratiaa. Vapaus ei edellytä yrittäjiltä epäitsekkyyttä. Se vaatii vain, etteivät he voiton tavoittelussaan irrota kunniallisuutta ja etua toisistaan. Niin se on aina ollut: Cicero katsoi tämän olevan etiikan suurin ongelma. [21]

Uhat vapaudelle ovat aina läsnä, kun utopiasta unelmoivat puoltavat valtion pakkovaltaa toteuttamaan heidän näkemyksiään hyvästä, harhaan johdetut kansalaiset vaativat äänekkäästi valtiota ratkaisemaan niin sanottuja hetken “ongelmia” ja yksilöt vaativat etuoikeuttavaa lainsäädäntöä muiden kustannuksella. Meidän on opittava tunnistamaan keskusjohtoisen politiikan virhepäätelmät ja ymmärtämään yrittäjän rohkeuden rooli tämän edistäessä ja kasvattaessa vapautta. [22] Kuten Mises muistutti meitä: “Taistelu vapauden puolesta .. ei ole monien taistelua harvoja vastaan vaan vähemmistöjen – toisinaan vähemmistö ei ole kuin yksi ihminen – enemmistöä vastaan”. [23]

Viitteet

1. Bertrand de Jouvenel, On Power: The Natural History of Its Growth, Liberty Press Edition (Indianapolis: Liberty Fund Inc., 1993), s. 316.

2. Yhdysvaltain perustajaisät toistuvasti lainasivat tai mukailivat näitä filosofeja kirjeenvaihdossaan ja perustuslakikokouksessaan. Forrest McDonald, Novus Ordo Seclorum (Lawrence, Kan: University Press of Kansas, 1985), s. 7.

3. Ludwig von Mises piti perustuslaillisten demokratioiden mahdollistamia rauhanomaisia muutoksia tämän muotoisen valtion “pääasiallisena etuna ja arvona”. Ludwig von Mises, Theory and History: An Interpretation of Social and Economic Evolution (Auburn, Ala.: The Ludwig von Mises Institute, 1985), s. 372.

4. Marbury v. Madison, 1 Cranch 137, 163 (1803), Justice Marshall kirjoitti “Kansalaisoikeuksien ydin sisältää ehdottomasti jokaisen kansalaisen oikeuden vaatia lain suojaa aina kun häntä vahingoitetaan.”

5. James W. Ely, Jr., The Guardian of Every Other Right: A Constitutional History of Property Rights (New York: Oxford University Press, 1992), s. 62-68.

6. Ibid., s. 87-100.

7. Bernard H. Siegan, Economic Liberties and the Constitution (Chicago: University of Chicago Press, 1980), s. 110-155.

8. Ibid., s. 184-246.

9. Clichés of Politics, ed. Mark Spangler (Irvington-on- Hudson, N.Y.: The Foundation for Economic Education, Inc., 1994), s. 2.

10. Väite siitä, että sääntely on osittaista omaisuuden pakko-ottoa, voidaan todeta: Richard A. Epstein, Takings: Private Property and the Power of Eminent Domain (Cambridge: Harvard University Press, 1985), s. 93-104.

11. Esimerkiksi “taannehtiva, tiukka, yhteisvastuu” antaa ympäristönsuojeluviranomaiselle valtuudet laittaa yritys maksamaan sääntöjen rikkomisesta, vaikka yritys olisi poistunut paikalta ennen vaatimusten käyttöönottoa. Yksi vauras yritys voidaan pakottaa rahoittamaan koko puhdistusoperaatio, vaikka sen osuus saastuttamisesta olisi vähäinen. Tämän vuoksi kolmasosa 200 Superfund -kohteeseen (Comprehensive Environmental Response, Compensation, and Liability Act) käytetystä 30 miljardista dollarista on kulunut oikeudenkäyntikuluihin. Saastuneiden kohteiden puhdistus on kestänyt keskimäärin 12 vuotta. James M. Strock, “Wizards of Ooze”, Policy Review (Winter 1994), s. 42.

12. Tämä arviointi olisi oletettavasti julistanut mitättömäksi Occupational Safety and Health Administrationin vaatimukset bentseenille ja arseenille. John Hood, “OSHA’s Trivial Pursuit,” Policy Review 73 (Summer 1995), s. 60.

13. Lucas v. South Carolina Coastal Council, 112 U.S. 2886 (1992).

14. Dolan v. City of Tigard, 129 L Ed 2d 304, (U.S. 1994).

15. Friedrich A. Hayek, The Price System as a Mechanism for using Knowledge, American Economic Review 35 (September 1945).

16. Mises, s. 32-33.

17. Väite tasapuolisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta voi myös edustaa tietoista pyrkimystä johtaa yleisöä harhaan. Tulos etuuksien tavoittelusta on sama, onko yrittäjä vilpitön tai vilpillinen julkisissa lausunnoissaan.

18. Etuuksien ja etuoikeuksien tavoittelu rikkoo väistämättä Immanuel Kantin esittämää etiikan periaatetta: “meidän tulisi toimia niin, että voimme ajatella säätävämme universaaleja lakeja maksiimiemme kautta”.

19. Keskustelua rohkeudesta ja kunniasta: Alexis de Tocqueville, Democracy in America, ed. JP Mayer, trans. George Lawrence (Garden City, N.Y.: Anchor Books Edition of Doubleday & Company, Inc., 1969), s. 616-627.

20. Plutarch’s Lives of the Noble Grecians and Romans, vol. 1, ed. A. H. Clough, trans. John Dryden (New York: Modern Library Edition, 1992), s. 291.

21. Cicero, On Duties, eds. M. T. Griffin and E. M. Atkins (New York: Cambridge University Press, 1991).

22. “Se on yhtä totta tänään, kuin se oli kymmenentuhatta vuotta sitten, että valta, josta maaginen hyvyys on kadonnut, romahtaa.” Jouvenel, s. 87.

23. Mises, s. 66-67.

Frédéric Bastiat (1801-1850) oli ranskalainen taloustieteilijä, lainsäätäjä ja kirjailija, joka kannatti yksityisomistusta, vapaita markkinoita ja rajoitettua hallintoa. Tämä artikkeli on ote Basam Books Oy:n kevään julkaisuohjelmaan kuuluvasta Frédéric Bastiatin kirjoituksia sisältävästä teoksesta “Kirjoituksia taloudesta“.

Johdanto – Näkyvä ja näkymätön

Taloudessa teko, tapa, instituutio ja laki eivät aiheuta pelkästään yhtä vaikutusta vaan sarjan vaikutuksia. Näistä vaikutuksista ainoastaan ensimmäinen on välitön; se ilmenee samanaikaisesti aiheuttajansa kanssa – se on näkyvä. Muut vaikutukset ilmaantuvat peräkkäisinä – ne ovat näkymättömiä: olemme onnekkaita, jos voimme ennakoida ne.

Huonon ja hyvän taloustieteilijän välillä on vain yksi ero: ensimmäinen huomioi ainoastaan näkyvän vaikutuksen; toinen huomioi sekä näkyvän vaikutuksen että myös välttämättömät ennakoitavat vaikutukset.

Tämä ero on valtava, sillä lähes aina kun välitön vaikutus on suosiollinen, seuraavat vaikutukset ovat kohtalokkaita ja päinvastoin. Tästä seuraa, että huono taloustieteilijä tavoittelee pientä nykyistä hyvää, josta seuraa suuri pahuus, hyvän taloustieteilijän tavoitellessa suurta tulevaa hyvää pienen nykyisen pahan riskillä.

Sama pätee luonnollisesti terveyteen ja moraaliin. Usein käy, että mitä makeampi tapojen ensimmäinen hedelmä on, sitä kitkerämmät ovat sen seuraukset. Esimerkkeinä mainittakoon paheellisuus, joutilaisuus ja tuhlaavaisuus. Ihmisen keskittyessä näkyvään vaikutukseen, ilman että hän on vielä oppinut erottamaan näkymättömiä vaikutuksia, hän sortuu kohtalokkaisiin tapoihin, ei pelkästään luonnollisesta taipumuksestaan vaan myös tarkoituksella.

Tämä selittää ihmiskunnan tuskallisen kehityksen. Tietämättömyys ympäröi hänen kehtoaan: toimintaa ohjaavat ensimmäiset vaikutukset, alkuvaiheessa pelkästään nähtävissä olevat. Hän oppii huomioimaan muut vasta pitkän ajan kuluttua. Tämän hän oppii kahdelta eri mestarilta: kokemukselta ja harkinnalta. Kokemus opettaa pätevästi mutta säälimättömästi. Se tekee meidät tietoisiksi kaikista teon vaikutuksista saaden meidät tuntemaan ne; emme voi lopulta olla tiedostamatta tulen polttavaa vaikutusta, jos poltamme itsemme. Tämän karkean opettajan suosisin korvattavan hiukan hienovaraisemmalla, jos mahdollista. Tarkoitan harkintaa. Tässä tarkoituksessa käyn läpi tiettyjen taloudellisten ilmiöiden vaikutuksia asettamalla vastatusten näkyvät ja näkymättömät vaikutukset.

RIkottu ikkuna

Oletteko koskaan sattunut todistamaan kelpo kauppias Matti M. Kansalaisen suuttumusta silloin, kun hänen huolimaton poikansa rikkoo ikkunan? Jos olette ollut paikalla tällaisessa tilanteessa, olette samalla varmasti todistaneet myös paikalle saapuneiden katsojien lähes yhdestä suusta tarjottua vakiopahoittelua epäonniselle ikkunan omistajalle: ”Vain huono tuuli ei puhalla mitään hyvää. Jokaisen täytyy elää, ja miten kävisikään ikkunan lasittajan, jos lasit eivät koskaan hajoaisi?”

Tällainen pahoittelu pitää sisällään kokonaisen teorian, jota meidän on hyvä tutkailla tarkemmin tämän yksinkertaisen tapauksen kautta, sillä se vastaa tarkalleen samanlaista tapausta, joka epäonneksemme vaikuttaa useimpien talouselämämme instituutioiden taustalla.

Oletetaan korjauksen maksavan kuusi frangia. Onnettomuus tuo lasittajalle kuuden frangin arvosta liiketoimintaa – sen myönnän. Minulla ei ole mitään sitä vastaan; se on perusteltu oikeutetusti. Lasittaja tulee, suorittaa tehtävänsä, vastaanottaa kuusi frangia, hieroo käsiään ja sydämessään siunaa huolimatonta lasta. Kaikki tämä on näkyvää.

Mutta jos toisaalta tullaan johtopäätökseen, kuten liian usein tapahtuu, että lasien rikkominen on hyvä asia, koska se saa rahan kiertämään ja aikaansaa yleistä talouden virkistymistä, olen velvoitettu huudahtamaan: ”Tuo ei kelpaa! Teoria käsittää vain näkyvän; se ei huomioi näkymätöntä.”

Näkymättömäksi jää, että kun kauppias kuluttaa kuusi frangia yhteen asiaan, hän ei voi kuluttaa niitä johonkin toiseen. Näkymättömäksi jää, että ellei hänen olisi täytynyt korjata ikkunalasia, hän olisi korvannut esimerkiksi kuluneet kenkänsä tai hankkinut uuden kirjan kirjastoonsa. Lyhyesti sanottuna hän olisi käyttänyt kuusi frangia tavalla, jonka tämä onnettomuus on estänyt.

Seuraavaksi laajennetaan näkymää liiketoimintaan yleisesti. Ikkunan rikkoutuessa lasittajan toiminta vilkastuu kuudella frangilla: tämä on näkyvissä.

Ellei ikkuna rikkoutuisi, kenkäteollisuus (tai joku muu) olisi vilkastunut kuuden frangin edestä: tätä ei nähdä.

Ja jos otamme huomioon näkyvän, koska se on negatiivinen tekijä, ja näkymättömän, koska se on positiivinen tekijä, tulee meidän huomata, ettei liiketoiminnalle yleensä tai kansalliselle työllisyydelle kokonaisuutena koidu mitään hyötyä, rikotaan ikkunoita tai ei.

Keskitytään nyt Matti M. Kansalaiseen.

Ensimmäisessä oletuksessa, jossa ikkuna oli rikki, hän kuluttaa kuusi frangia eikä hänellä ole enempää tai vähempää kuin aikaisemmin, vain ilo ehjästä ikkunasta.

Toisessa, jossa oletamme ettei ikkuna rikkoudu, hän olisi käyttänyt kuusi frangia kenkiin ja pystynyt samaan aikaan nauttimaan sekä kenkäparista että ikkunasta.

Matti M. Kansalaisen ollessa osa yhteiskuntaa meidän täytyy päätyä lopputulokseen, kun otetaan huomioon sekä nautinnot että työt, että yhteiskunta on menettänyt rikkoutuneen ikkunan arvon.

Mistä saavumme yleistämällä tähän odottamattomaan johtopäätökseen: ”Yhteiskunta menettää tarpeettomasti tuhottujen esineiden arvon”; ja tähän elämänohjeeseen, joka nostattaa protektionistien hiukset pystyyn: ”Rikkominen, pilaaminen tai tuhlaaminen ei voimista kansallista työllisyyttä”, tai vielä lyhyemmin: ”Tuhoaminen ei ole hyödyksi.”

Mitä sanot, Moniteur Industriel – tai mitä M. de Saint-Chamansin1 seuraajat, joiden esikuva on laskenut erittäin tarkasti mitä liiketoiminta hyötyisi Pariisin polttamisesta, jos talot pitäisi rakentaa uudelleen?

Olen pahoillani keskeyttäessäni hänen nerokkaat laskelmansa, erityisesti koska niiden henki on läpäissyt lainsäädäntömme. Mutta pyydän häntä aloittamaan uudelleen ottamalla huomioon sen mikä ei ole näkyvissä ja asettamalla sen näkyvän rinnalle.

Lukijan tulee muistaa, että esittämäni pieni draama ei koske pelkästään kahta vaan kolmea tahoa. Yksi heistä, Matti M. Kansalainen, edustaa kuluttajaa, joka joutuu tihutyön takia tyytymään yhteen nautintoon kahden sijasta. Toinen, lasittajaksi nimetty, edustaa tuottajaa, jonka liiketoiminta vilkastuu onnettomuuden ansiosta. Kolmas on suutari (tai joku muu valmistaja), jonka liiketoiminta kärsii vastaavasti samasta syystä. Nimenomaan tämä kolmas henkilö pysyy piilossa, vaikka ilmentämällä näkymätöntä hän on välttämätön osa ongelmaa. Hän saa meidät ymmärtämään, kuinka mieletöntä on nähdä hyötyä tuhoavassa toiminnassa. Hän tulee opettamaan meille pian, kuinka on yhtä lailla mieletöntä nähdä hyötyä kaupan rajoitteissa, jotka loppujen lopuksi eivät ole enempää tai vähempää kuin osittaista tuhoamista. Näin ollen, jos ollaan valmiit kohtaamaan kaikkien sääntelyä suosivien väitteiden alkuperä, tullaan ainoastaan löytämään muunnelma tästä kuluneesta yleisestä sanonnasta: ”Miten kävisi ikkunan lasittajien, jos kukaan ei koskaan rikkoisi yhtään lasia?”

Steven Horwitz ja Peter Boettke, toimittanut Lawrence W. Reed

Johdanto

Artikkelin Yhdysvaltain valtion rakentama talo: kertomaton tarina vuoden 2008 suuresta taantumasta teemana on, että valtion toimintapolitiikkaa vapaiden markkinoiden sijaan on aiheuttanut taloudellisen trauman, jota nyt käymme läpi. Emme elä vapailla markkinoilla. Elämme sekataloudessa. Sekoitus vaihtelee aloittain. Teknologia on pääosin vapaata. Rahoituspalvelut ovat pääosin valtiollisia. Ei ole yllättävää, että valtion kaikkein eniten sääntelemä ja kontrolloima talouden segmentti, rahoituspalvelut on kokenut suurimmat ongelmat. Nämä ongelmat sai aikaan Yhdysvaltain keskuspankin, Fedin, toimet yhdessä valtion asuntopolitiikan kanssa (erityisesti valtion tukemat yhteisöt: Freddie Mac ja Fannie Mae). Harhautunut valtiollinen väliintulo markkinoille on todellinen syyllinen suuren taantuman perusteiden luomiselle.

Tämä kirjoitus tarjoaa ”maalaisjärjellisen” ja ymmärrettävän yleiskatsauksen perustaviin syihin ja hoitokeinoihin. Tämä analyysi pohjautuu kauan sitten todistettuihin talouden lainalaisuuksiin. Poliitikkojen toiveista ja pyyteistä huolimatta talouden lait ovat yhtä järkähtämättömät kuin fysiikan lait. Jos hyppäät kerrostalon katolta, maahan tulo ei ole miellyttävä. Jos Fed pitää korkotasoja alle markkinoiden luonnollisen tason laajentamalla nopeasti rahan tarjontaa (”painamalla” rahaa), kuten Alan Greenspan teki, yksilöt ja yritykset tulevat tekemään huonoja investointipäätöksiä ja seurauksena on negatiivisia seuraamuksia taloudelliselle pitkän aikavälin hyvinvoinnillemme. Ilmaisia lounaita ei tarjoilla.

Kun lääkäri tekee sairaudesta virhediagnoosin, hänen hoitonsa todennäköisesti huonontaa potilaan tilaa. Jos teemme virhediagnoosin suuren taantuman syistä, hoitokeinomme vähentävät pitkän aikavälin elintasoamme. Vaikka Yhdysvaltain talousjärjestelmä on hyvin joustava ja tulemme todennäköisesti kokemaan jonkin muotoisen taloudellisen elpymisen, lähes jokainen merkittävä valtion tekemä poliittinen toimenpide vastineena suureen taantumaan vähentää pitkällä aikavälillä elintasoa. Ymmärrys, että epäonnistuneet valtion toimintapolitiikat, vapaiden markkinoiden sijaan, aiheuttivat taloudelliset haasteemme, on kriittistä soveltuvien hoitokeinojen määrittämiseksi. Koska valtion sai ongelman aikaan, toisin sanoen aiheutti tuhon, on järjen vastaista uskoa, että lääkkeenä on lisää valtiollisia toimia. Olemme velkaa itsellemme ja lapsillemme ja lastenlapsillemme, että otamme nämä asiat erittäin vakavasti.

John Allison, Chairman, BB&T

Yhdysvaltain valtion rakentama talo

Henkilö, joka juhlii ikään kuin huomista ei olisi lainkaan, asettaa kehonsa ”nousujen” ja ”laskujen” kurssille, joka vaikuttaa hyvin paljolti suhdannevaihtelusykliltä. Juhlissa henkilö juo vapaasti alkoholia. Hänellä on hauskaa, ennen kuin hän horjuu takaisin kahdelta yöllä kotiin romahtaen sohvalle. Muutamaa tuntia myöhemmin hän herää julmetun päänsäryn kourissa. Tällöin hänellä on valinnan paikka: ottaa loiventava ryyppy tai tulla selväksi. Jos hän valitsee jälkimmäisen ja kärsii muutaman tunnin epämukavuudesta, hän toipuu. Kukaan ei kuitenkaan missään tapauksessa sano, että vahinko tuli tehtyä krapulavaiheessa; vahinko tuli tehtyä edellisenä yönä ja krapula on todisteena siitä.

Suuren taantuman (tai suuren krapulan), joka alkoi vuonna 2008, ei olisi tarvinnut tapahtua. Sen syyt ja seuraukset eivät ole mysteerejä. Itse asiassa tämä kyseinen ja erittäin kivulias episodi vahvistaa sen, mitä parhaat riippumattomat taloustieteilijät ovat yrittäneet kertoa poliitikoille ja päättäjille vuosikymmeniä. Nimittäin, että mitä enemmän he pyrkivät inflatoimaan ja ohjaamaan taloutta, sitä enemmän vahinkoja me loput tulemme ennemmin tai myöhemmin kärsimään. Jälkiviisaus on aina täydellistä, mutta tässä tapauksessa vanha kunnon maalaisjärki olisi tarjonnut kaiken tarvittavan kauaskatseisuuden nykyiseen sotkuun joutumisen välttämiseksi.

Tässä esseessä jäljitämme taantuman polkua sen asuntomarkkinakuplan alkulähteiltä sen seurauksien hoitokeinoiksi tarjottuihin toimintapoliitikoihin asti. Ei ole parempaa tapaa ymmärtää kriisiä, joka alkoi asuntosektorilta, kuin aloittamalla pohtimalla taloa.

Talo tulee rakentaa vankalle ja kestävälle perustalle. Jos se on kasattu hyvin pyrkimyksin, mutta huonoista materiaaleista ja työn laadusta, se romahtaa lopullisesti. Jos heikkojen tukirakenteiden päälle kasataan liian paljon puuta tai tiiltä tai jos rakennusmateriaali on jakautunut väärin läpi talon, silloin tukevalta vaikuttava rakenne voi luhistua kuin hiekkalinna sen heikkouksien paljastuessa. Viime vuosikymmenellä amerikkalaiset rakensivat ja ostivat paljon taloja ilman kestäviä perusteita tai rahoitusta, kuten on tullut ilmi. Miksi näin on tapahtunut täytyy olla osana hyvää selitystä suurelle taantumalle.

Mutta eikö kodin omistajuus ole hieno asia, nimenomaisesti ytimessä ylistetyssä ”amerikkalaisessa unelmassa”? Eikö maailman vauraimmassa maassa kaikkien tulisi kyetä omistamaan kotinsa? Mitä mahdollisesti voi olla pielessä toimintapolitiikassa, joka tähtää asumisen saattamiseksi edullisemmaksi? Voimme toivoa, ettei asia olisi niin, mutta hyvät pyrkimykset eivät voi suojella meitä huonojen toimintapoliitikoiden seurauksilta.

Poliitikot lumoutuivat kodin omistajuudesta ja edullisesta asumisesta – ja irtopisteistä, joita he pystyivät keräämään julistuksillaan edistää näitä – että, he työnsivät talouden keinotekoiselle polulle, josta seuraa väistämätön (ja kivulias) korjaus. Kongressi loi massiivisia valtion tukemia yrityksiä ja tämän jälkeen kannusti näitä alentamaan lainanantostandardejaan. Kongressi taivutti verolakeja suosiakseen kiinteistöjä suhteessa muihin sijoituksiin. Holtittoman löydän rahan toimintapoliitikoiden kautta Fed, myös eräs kongressin luomus, täytti talouden likviditeetillä ja ajoi korkotasot alas. Jokainen näistä toimintapoliitikoista rohkaisi liian monia talouden resursseja asuntosektorin puoleen. Merkittävän osan tätä vuosikymmentä Washingtonin päätöksentekijät valoivat erittäin heikkoa perustaa talouskasvulle.

Oliko vapaa yrittäjyys roistona?

Kutsutaan sitä vapaaksi yrittäjyydeksi, kapitalismiksi tai laissez-faireksi – oletetusti kahleista vapaiden markkinoiden syyttäminen jokaisesta taloudellisesta shokista on ollut monotoninen perinteisen tietämyksen kertauma viimeiset sata vuotta. Tällaisten väitteiden tekijöiden joukossa on poliitikkoja, jotka poseeraavat itseään meidän pelastajina, byrokraatit, joita tarvitaan pelastussuunnitelmien toteuttamisessa ja erityisintressit, jotka tulevat pelastetuiksi. Sitten on meidän kanssa-akateemikot – ne, jotka lisäävät arvostettavuuden pintakiillon – toitottaen ”elvytystä”, jonka me loput saamme, kun tulemme pelastetuiksi.

Näille henkilöille harvoin tulee mieleen, että valtion interventiot saattavat olla ongelmien syynä. Ja silti meillä on keskuspankkijärjestelmän menneet saavutukset, tuhansia sivuja finanssisääntelyä ja tuhansia sivuja lisää valtion asuntopolitiikka, jotka osoittavat täydellistä ”laissez-fairen” puuttumista talouden niillä osa-alueilla, jotka ovat keskeisiä nykyiselle taantumalle.

Taantumien käsittäminen vaatii ymmärrystä, miksi monet ihmiset tekevät samanlaisia virheitä samaan aikaan. Muutamina viimeisinä vuosina nämä virheet keskittyivät asuntomarkkinoille, kun monet ihmiset yliarvostivat asuntojensa arvon tai kuvittelivat, että niiden arvo jatkaa nousuaan. Miksi kaikki uskoivat tähän samaan aikaan? Laskeutuiko tyhjästä joku mystinen hysteria kaikkien meidän ylle? Tulivatko ihmiset yllättäen epäjohdonmukaisiksi? Totuus on tämä: ihmiset reagoivat talouden tuottamiin signaaleihin. Nämä signaalit olivat virheellisiä. Mutta nämä signaalit olivat epäjohdonmukaisia, eivät ihmiset.

Kuvitellaan, että näemme merkittävässä kaupungissa valtavan kasvun liikenneonnettomuuksissa. Autot törmäävät risteyksissä toisiinsa kuskien vaikuttaessa tekevän yhtä aikaa samanlaisia virheitä. Onko kaikkein todennäköisin selitys, että ajajat ovat epäjohdonmukaisesti lopettaneet keskittymisensä tiehen vai epäilisimmekö, että liikennevaloissa saattaisi olla jotain vikaa? Jopa täysin rationaalisten kuskien tapauksessa virheellisesti toimivat liikennevalot johtavat moniin onnettomuuksiin ja he vaikuttavat olevan massiivisen epäjohdonmukaisia.

Markkinoiden hinnat ovat hyvin paljon liikenteen signaalien kaltaisia. Korkotasot ovat olennainen liikenteen signaali. Ne sovittavat yhteen joidenkin ihmisten toiveet säästää – viivästyttää kulutusta tulevaisuuteen – muiden ihmisten toiveiden kanssa sijoittaa ideoihin, materiaaleihin tai laitteisiin, jotka tekevät heistä ja heidän liiketoimistaan tuottavampia. Markkinataloudessa korkotasot muuttuvat mieltymysten ja olosuhteiden muuttuessa. Esimerkiksi, jos ihmiset kiinnostuvat enemmän tulevasta kulutuksesta suhteessa nykyiseen kulutukseen, he lisäävät säästämisensä määrää. Tämä puolestaan alentaa korkotasoja, mikä sallii muille ihmisille lainata lisää rahaa sijoitettavaksi heidän liiketoimiinsa. Suuremmat investoinnit tarkoittavat hienostuneempia tuotantoprosesseja, mikä tarkoittaa, että tulevaisuudessa tulee olemaan enemmän hyödykkeitä saatavilla. Normaalisti toimivassa markkinataloudessa tämä prosessi varmistaa, että säästöt vastaavat investointeja ja että molemmat ovat linjassa muiden olosuhteiden ja yleisön perustana olevien mieltymysten kanssa.

Kuten on tullut liiankin ilmiselväksi vuonna 2008, meillä ei ole normaalisti toimivaa markkinataloutta. Valtio on sisällyttänyt itsensä lähes jokaiseen maksutapahtumaan, pitkin matkaa manipuloiden ja vääristäen hintasignaaleja. Harvat interventiot ovat yhtä merkittäviä kuin rahapolitiikkaan liittyvät, joita Fed toteuttaa. Rahan perusolemuksena on, että se on yleisesti hyväksytty vaihdannan väline. Tämä tarkoittaa sen olevan taloudessa toinen osapuoli jokaisessa ostamisen tai myymisen toimessa. Samoin kuin kehossa kiertävä veri, se koskettaa kaikkea. Kun Fed peukaloi rahan tarjontaa, se ei vaikuta ainoastaan yhteen tai kahteen tiettyyn markkinaan, kuten asuntopolitiikka tekee, vaan kaikkiin markkinoihin koko taloudessa. Fedin valta antaa sillä suunnattoman ulottuvuuden luoda taloudellista kaaosta.

Kun keskuspankit, kuten Fed, inflatoivat, ne tarjoavat pankeille lisää rahaa lainattavaksi, vaikka yleisö ei ole tarjonnut yhtään lisää säästöjä. Pankit vastaavat alentamalla korkotasoja houkutellakseen lisää lainaajia. Lainaajat huomaavat alhaisemmat korkotasot ja uskovat sen osoittavan, että kuluttajat ovat kiinnostuneempia viivästetystä kulutuksesta suhteessa välittömään kulutukseen. Lainaajat aloittivat siten sijoittaa pitkäaikaisiin hankkeisiin, jotka ovat suhteellisesti houkuttelevampia alhaisempia korkotasojen ansiosta. Ongelmana on kuitenkin, että näille pitkäaikaisille hankkeille ei ole todellisuudessa kysyntää. Yleisö ei ole kiinnostuneempi tulevasta kulutuksesta, vaikka korkotasojen signaalit muuta kertovatkin. Viallisten liikennevalojen tapaan inflaation vääristämät korkotasot tulevat aiheuttamaan paljon ”onnettomuuksia”. Nämä onnettomuudet ovat virheellisiä investointeja pitkäaikaisiin tuotantoprosesseihin.

Lopulta näihin pitkäaikaisiin prosesseihin sitoutuneet tuottajat huomaavat raaka-aineiden hankintakustannuksien olevan liian korkeita, erityisesti kun paljastuu, että yleisön halukkuus viivästyttää kulutustaan tulevaisuuteen ei ole sitä, mitä korkotasot antoivat ymmärtää. Tällöin nämä pitkäaikaiset hankkeet hylätään, josta seuraa laskevat omaisuuserien hinnat (sekä pääomahyödykkeiden että finanssiomaisuuserien, kuten asiaan liittyvien yritysten osakkeiden hinnat) ja työttömyyttä pääomahyödykkeisiin liittyville toimialoille.

Näin alkaa rahatalouspolitiikan aikaansaaman syklin laskusuhdannevaihe; kun osakkeiden hinnat laskevat, omaisuuserien hinnat ”supistuvat”, yleinen taloudellinen toiminta hidastuu ja työttömyys kohoaa. Laskusuhdanne tarkoittaa, että talous käy läpi pääoman ja työllisyyden uudelleensovittamisen ja –järjestämisen sen poistaessa noususuhdanteen aikana tehdyt virheet.  Olennaista tässä on, että virheet tehtiin keinotekoisen nousukauden aikana ja laskusuhdanteen aikana nämä virheet korjataan.

Vuodesta 2001 noin vuoteen 2006 Fed toteutti vähintäänkin sitten 1970-luvun kaikkein suurinta laajentumisen rahapolitiikkaa työntäen korkotasot kauaksi alle niiden luonnollisten tasojen.

Vuoden 2001 tammikuussa keskuspankin ohjauskorko, Fedin pääasiallisesti keskittymä korkotaso, oli 6,5 prosentissa. Vain 23 kuukautta myöhemmin 12 perättäisen leikkauksen jälkeen korkotaso oli ainoastaan 1,25 prosenttia – yli 80 prosenttia sen aikaisempaa tasoa alempana. Se pysyi alle 2 prosentin kaksi vuotta, kunnes Fed lopulta alkoi nostaa korkotasoja vuoden 2004 kesäkuussa. Tänä ajanjaksona korkotaso oli niin alhainen, että todellinen keskuspankin ohjauskorko – nimelliskorkotaso vähennettynä inflaatiolla – oli negatiivinen kaksi ja puoli vuotta. Tämä tarkoitti käytännössä, että pankeille maksettiin rahan lainaamisesta! Kohoten nopeasti vuoden 2004 ensimmäisen puoliskon jälkeen korkotaso oli jälleen takaisin 5 prosentin tasossa vuoden 2006 toukokuussa, juuri kun asuntojen hinnat aloittivat romahduksensa. Ylläpitääkseen tätä ohjauskorkotasoa viiden vuoden ajanjakson Fed joutui lisäämään rahan tarjontaa merkittävästi. Erään yleisen mittarin mukaan rahan tarjonta kasvoi 32,5 prosenttia. Tänä aikana tehtiin paljon taloudellisesti epäjohdonmukaisia investointeja, mutta se ei johtunut ”laissez-faire talouden tuomasta epärationaalisesta ylenpalttisuudesta”, kuten eräät ehdottivat. On epätodennäköistä, että useat hyvin samankaltaiset huonot sijoitukset ovat seurausta massajärjettömyydestä aivan samoin kuin liikenneonnettomuudet ovat paljon todennäköisemmin seurausta virheellisestä liikennesignaaleista kuin, että suuri joukko ihmisiä kadottaa ajotaitonsa yhdessä yössä. Ne olivat tulosta Fedin rahan ja luottojen manipuloinnista aiheutuvista virheellisistä markkinasignaaleista. Valtion laitoksen huono rahapolitiikka on tuskin ”laissez-fairea”.

Entäpä asunnot?

Tällaisessa rahapolitiikan laajentumassa asuntomarkkinoille lähetettiin ristiriitaisia ja vääriä signaaleja. Yhtäältä asunto- ja asuntoteollisuuden liittyville toimialoille annettiin valtava vihreä valo laajentua ikään kuin Fed tarjosi niille yltäkylläisesti puutavaraa ja rohkaisi heitä rakentamaan taloudellista taloaan niin suureksi kuin he halusivat.

Tämä olisi ollut järkevää, jos lisääntynyttä puutavaran (pääoman) määrä olisi tukenut yleisön tahto lisätä tulevaa kulutusta suhteessa välittömään kulutukseen. Toisin sanoen, jos yleisö olisi todella halunnut säästää suurempaan taloon. Mutta näin ei ollut asian laita. Korkotasot eivät olleet alhaalla sen takia, että yleisöllä olisi ollut säästämishaluja; ne olivat alhaalla, koska Fed oli määrännyt ne alhaiseksi. Vielä pahempaa, Fedin toimintapolitiikka näytti potentiaalisille pääoman tarjoajille – niille, joilla olisi saattanut olla houkutus säästää – valtavaa punaista valoa. Korkotasojen ollessa niin alhaalla heillä ei ollut mitään kannustimia laittaa rahojaan pankkiin muiden lainattavaksi.

Siten talouden talo kyhättiin kasaan siitä, mikä vaikutti olevan rajoittamaton puutavaran tarjonta. Se rakennettiin yhä korkeammaksi, imien resursseja muusta osaa taloutta. Mutta sillä ei ollut perustuksia. Koska pääoma ei heijastanut alla olevia kuluttajien mieltymyksiä, tällaiselle suurelle talolle ei ollut tukea. Perustuksen heikkoudet paljastuivat lopulta ja 70-kerroksinen pilvenpiirtäjä, joka oli rakennettu omakotitalon perustuksille, alkoi horjua. Lopulta se kaatui vuoden 2008 syksyllä.

Mutta miksi Fedin luotot valuivat kaikki asuntoihin? Pitää paikkansa, että löysä luototus rahoitti kulutusluottojen, yrityskauppojen ja henkilöautojen huumaa. Mutta pääosa luotoista meni asuntoihin. Miksi? Vastaus löytyy valtion pyrkimyksistä lisätä edullista asumista.

Valtion interventiot asuntomarkkinoill ajoittuvat taaksepäin ainakin suureen lamaan. Viimeaikaisemmat valtion kannustimet, jotka ovat relevantteja nykyisessä taantumassa, alkoivat Clintonin hallintokaudella. Siitä lähtien keskushallinto on ottanut käyttöön joukon toimintapoliitikoita tarkoituksenaan tehdä asumisesta edullisempaa alemman ja keskiluokan tuloryhmille ja erilaisille vähemmistöille. Valtion toimenpiteiden joukossa ne, jotka koskivat valtion tukemia asuntolainamarkkinoilla aktiivisia yhteisöjä, olivat keskeisiä. Fannie Mae (the Federal National Mortgage Associate; ”Liittovaltion kansallinen asuntolainojen yhdistys”) ja Freddie Mac (Federal Home Loan Mortgage Corporation; ”Liittovaltion kodinomistamislainojen yritys) ovat tässä keskeisimmät toimijat. Kumpikaan Fannie tai Freddie eivät ole ”vapaiden markkinoiden” yrityksiä. Ne olivat liittovaltion perustamia ja vaikkakin nimellisesti yksityissomisteisia vuoden 2008 romahdukseen asti, niille oli myönnetty joukko valtiollisia etuoikeuksia sen lisäksi, että niihin sisältyi sisäsyntyinen lupaus valtiollisesta tuesta, jos ne sattuisivat ajautumaan ongelmiin.

Suurin osa huonoista luotoista, joista asuntoluottokriisi koostuu, ei kuitenkaan saanut alkuansa Fanniesta ja Freddiesta. Lainat myönsivät pankit ja asuntoluottoyritykset, jotka tiesivät, että ne voisivat myydä ne pankkien asuntoluottomarkkinoilla, joilla Fannie ja Freddie ostaisivat ne ja paketoisivat ne uudelleen myydäkseen ne muille sijoittajille. Fannie ja Freddie kehittivät myös joukon vähäisen käsirahan ja muita luovia korkean riskityypin lainoja, joita käytettiin asuntobuumissa. Lainojen myöntäjät olivat valmiit myöntämään tällaisia luottoja, koska he tiesivät, että Fannie ja Freddie olivat valmiit ne ostamaan. Takanaan valtion sisäsyntyinen tuki riski siirrettiin sen luojilta veronmaksajille. Jos kodinomistajat laiminlöivät maksunsa, asuntoluottojen ostajat kärsisivät niiden alullepanijoiden sijaan. Fannien ja Freddien läsnäolo asuntoluottomarkkinoilla vääristi merkittävästi yksityisten toimijoiden kuten pankkien kannustimia.

Fedin alhaiset korkotasot yhdessä Fannien ja Freddien valtion tukemien asuntoluottojen ostojen kanssa tekivät erittäin ja keinotekoisen kannattavaksi antolainata kelle tahansa ja jokaiselle. Pankkien ja asuntoluottoyritysten ei tarvinnut olla yhtään ahneempia kuin ne jo olivat. Kun pankit huomasivat, että Fannie ja Freddie olivat valmiit ostamaan käytännössä jokaisen luottokriteerit alittavalle lainaajalle myönnetyn lainan, ne tekivät niitä paljon lisää. Näissä huonoissa asuntoluotoissa ahneutta voidaan syyttää yhtä paljon kuin painovoimaa lentokoneen maahansyöksyssä. Painovoima on aina läsnä, samoin kuin ahneus. Ainoastaan Fedin löysä rahapolitiikka ja kongressin asuntopolitiikka voivat selittää, miksi kupla tapahtui silloin kun se tapahtui ja missä se tapahtui.

Lisämerkitystä on tosiasialla, että Fannie ja Freddie olivat suuren poliittisen painostuksen alaisina pitääkseen asumisen lisääntyvissä määrin edullisena (samaan aikaan edistäen instrumentteja, jotka olivat riippuvaisia jatkuvasti nousevista asuntojen hinnoista) ja laajentaakseen mahdollisuuksia historiallisesti ”alipalvelluille” ryhmille. Monet uusista asuntoluotoista, joissa oli vähäinen tai ei lainkaan käsirahaa, suunniteltiin vastauksena tähän painostukseen. Varoja ei ollut pelkästään tarjolla suuria määriä lainattavaksi ja valtio ei pelkästään implisiittisesti tukenut asuntolainojen ostoa, vaan se myös rohkaisi lainaajia löytämään lisää luotonottajia, joilla ei aikaisemmin katsottu olevan varaa asuntolainaan.

Fannien ja Freddien, asuntoluottoyritysten, yhteisöjen toimintaryhmien ja lainsäätäjien väliset kumppanuudet yhdessä tekivät asuntoluotot saataville monille, joiden ei olisi koskaan pitänyt saada niitä perustuen heidän tuloihinsa ja omaisuutensa määrään. Lisätään vielä yhteisön uudelleeninvestointiasetuksen vaikutukset, joka vaatii luotottajia palvelemaan alipalveltuja ryhmiä, sekä kaavoitus- ja maankäyttölait, jotka työnsivät asumisen rajoitettuun tilaan lähiöissä ja hienostoalueilla (ajaen prosessin myötä hintoja ylös) ja lopputuloksena on ainesosat luottojen synnyttämään ja säännöstelyn ohjaamaan asuntojen nousu- ja laskusuhdanteeseen.

Valtavat määrät varallisuutta ja pääomia kaadettiin kokonaisuutena asuntotuotantoon näiden poliittisten masinointien seurauksena. Case-Shiller –indeksi osoittaa selkeästi ennenkuulumattomia asuntojen hintojen nousuja ennen vuoden 2008 romahdusta. Vuosien 1946-1996 väliltä ei löydy merkittävää kasvua asuntokiinteistöjen hinnoissa. Tätä seurannut vuosikymmen näki taas päinvastaisesti pilviä hipovat hinnat.

On huomionarvoista todeta, että jopa veropolitiikka on suosinut sijoituksien ruokkimista asuntoihin. Kiinteistösijoituksia on verotettu paljon alhaisemmalla veroasteella kuin muita investointeja. Muutokset 1990-luvulla mahdollistivat perheille realisoida pääomatulot (tulot hinta-arvostuksien kohoamisesta) joka toinen vuosi heidän pääasiallisista asuinkiinteistöistään 500 000 dollariin saakka. Tämä tarkoittaa käytännössä efektiivistä 0 prosentin tasoa verrattuna normaaleihin tuloveroasteisiin, joita sovelletaan pääomatuloihin muista sijoitusmuodoista. Pääomatulojen eriarvoinen verokohtelu teki asumisesta suhteellisesti paremman sijoituksen kuin muista vaihtoehdoista. Vaikkakin verojen leikkaukset ovat suhteellisesti suositeltavampia talouskasvun edistämiseksi silloin kun poliitikot peukaloivat verotuksen kanssa suosiakseen sellaisia sijoituksia, joita ihmisten heidän mielestään tulisi tehdä, meidän ei tule olla yllättyneitä, jos seurauksena on markkinoiden vääristymiä.

Fedin aikaisempi puheenjohtaja Alan Greenspan teki selväksi, että Fed ei tulisi seisomaan toimettomana,silloin, kun kriisi uhkaisi aiheuttaa merkittävän finanssiomaisuuserien devalvoitumisen. Sen sijaan se vastaisi tarjoamalla likviditeettiä ehkäistäkseen pudotuksen. Greenspan julisti, että Fed ei pystyisi tekemään paljoakaan estääkseen kuplia omaisuuserissä, mutta se pystyisi aina pehmentämään pudotusta silloin, kun kuplat puhkeaisivat. Ajatus siitä, että Fed pelastaisi sijoittajat aina kuplan puhkeamisen jälkeen tuli tunnetuksi vuonna 1998 nimellä ”Greenspanin put”. (”Put” on rahoitussopimus, jossa ostaja hankkii oikeuden myydä omaisuuserän uudelleen etukäteen määritettyyn hintaan.) Nähtyään Fedin pelastavan sijoittajia tällä tavoin tapahtumien sarjassa jo niinkin aikaisen kuin vuoden 1987 osakemarkkinoiden romahduksessa ja jatkuen läpi 9/11-tapahtuman asuntomarkkinoiden toimijoilla oli kaikki syyt odottaa, että jos asuntojen ja muiden heidän luomiensa instrumenttien arvot putoaisivat, Fed tulisi pelastamaan myös heidät. ”Greenspan putista” tuli yksi lisää valtion ”vihreissä valoissa” – viestittäen sijoittajille ottaa riskejä, joita he eivät olisivat muutoin saattaneet ottaa.

Asuntojen hintojen alkaessa nousta, ja joillakin osa-alueilla valtavasti, sijoittajat näkivät mahdollisuuksia luoda uusia rahoitusinstrumentteja, jotka perustuivat näihin nouseviin asuntojen hintoihin. Näistä instrumenteista koostui seuraava vaihe nousussa nousu- ja laskusuhdanteen syklissä ja niiden lopulta tapahtuneesta epäonnistumisesta tuli pääasiallinen keskipiste romahduksessa.

Hienot rahoitusinstrumentit – syy vai oire?

Pankit ja muut rahoitusmarkkinoiden toimijat hyödynsivät asuntobuumia luomalla joukon uusia instrumentteja. Nämä uudet instrumentit rikastuttivat monia, mutta kadottivat lopulta arvonsa, vieden mukanaan useita merkittäviä yrityksiä. Ne perustuivat kaikki uskomukseen, että asuntojen hinnat jatkaisivat nousemistaan, mikä mahdollistaisi uudet asuntolainat ottaneiden ihmisten maksukyvyn jatkumisen.

Markkinoille ilmestyi vähäisen tai ei lainkaan käsirahan asuntolainoja. Lainaajan omistusosuus asuntoon oli pääosin omaisuuserä, joka muodostui asunnon arvon noususta. Vähäisellä tai ei lainkaan alkuperäisellä omalla pääomalla lainatut määrät ja siten kuukausimaksut olivat melko korkeita, mikä tarkoitti, että jos talon arvo laski, omistajalla saattoi olla talosta velkaa enemmän kuin talolla oli arvoa.

Asuntoluottojen suuri virta inflaatiolla luodusta asuntokuplasta muutettiin joukoksi uusia sijoitusvälineitä. Yksinkertaisesti ilmaistuna rahoituslaitokset kuten Fannie ja Freddie alkoivat ostaa näitä asuntolainoja niiden alkuperäisiltä pankeilta ja asuntoluottoyrityksiltä paketoiden ne yhteen ja myyden paketin maksuvirrat velkakirjan omaisina instrumentteina muille sijoittajille. Niiden kansallistamisen aikana vuoden 2008 syksyllä Fannie ja Freddie omistivat tai kontrolloivat puolta koko asuntoluottomarkkinoista. Sijoittajat pystyivät ostamaan niin kutsuttuja ”asuntoluottotaattuja arvopapereita” (mortgage-backed securities) ja ansaitsemaan tuottoja johdettuna viimekädessä kodinomistajien asuntolainojen maksuista. Arvopaperien myyjät ottivat välikäden roolistaan luonnollisesti osansa. Ne jakoivat myös arvopaperit ”haaroihin” tai riskitasoihin. Alhaisimman riskin haaroille maksettiin ensin, koska ne edustivat arvopaperin takaaman vähäisimmän riskin asuntoluottoja. Korkeamman riskin haaroille maksettiin jäljelle jääneistä varoista, niiden heijastellessa riskialttiimpia asuntoluottoja.

Ostajat sieppasivat nämä instrumentit erinäisistä syistä. Ensinnäkin, asuntojen hintojen jatkaessa nousuaan nämä instrumentit vaikuttivat vakaalta yhä lisääntyvältä tulonlähteeltä. Riskiä pidettiin alhaisena suhteessa asuntomarkkinoiden noususuhdanteeseen. Luonnollisesti tämä buumi oli illuusioita, jota lopulta tuli ilmeiseksi.

Toiseksi, useimmat näistä asuntoluotoilla taatuista arvopapereista oli arvioitu luokkaan AAA, korkeimpaan luokkaan kolmelta luokituslaitokselta: Moody’s, Standard and Poor’s ja Fitch. Tämä sai sijoittajat uskomaan, että nämä arvopaperit olivat erittäin turvallisia. Tämä on johtanut myös monet syyttämään, että markkinat olivat irrationaalisia. Kuinka nämä arvopaperit, jotka pian paljastuisivat hirvittävän ongelmallisiksi, olivat arvostetut niin korkealle? Vastaus on, että nämä kolme luokituslaitosta ovat valtion luoma kartelli ilman merkittävää kilpailua.

Vuonna 1975 Yhdysvaltain arvopaperi- ja pörssikomissio (SEC) teki päätöksen, että ainoastaan kolmen ”kansallisesti tunnustetun tilastollisen luokitusorganisaation” luokitukset tyydyttävät valtion lukuisat määräykset luottoluokituksille. Siitä lähtien heidän toiminta on suuntautunut tyydyttämään lainsäätäjien vaatimuksia todellisen kilpailun sijaan. Jos he tekevät virheen luottoluokituksissaan, ei ole mahdollista, että uusi tulija astuisi markkinoille tarkemmalla tekniikallaan. Seurauksena oli, että monet instrumentit luokiteltiin AAA-luokkaan vaikkei niitä olisi koskaan pitänyt sinne päästää, ei sen takia, että markkinat jollain tavoin olisivat epäonnistuneet ahneuden tai irrationaalisuuden takia, vaan koska valtio oli lopettanut lyhyeen oppimisprosessin todellisille kilpailluille markkinoille.

Kolmanneksi, muutokset kansainvälisissä säädöksissä liikepankkien pääomavaatimuksista saivat asuntovakuudelliset arvopaperit sijoitusvälineinä näyttämään monille pankeille keinotekoisesti houkuttelevimmilta. Erityisesti vuoden 1988 Baselin sopimus määräsi, että jos pankit pitivät valtion tukemien yhteisöjen liikkeelle laskemia arvopapereita, niiden pääoma ei saisi olla vähäisempi kuin jos ne pitäisivät muita arvopapereita, mukaan lukien niiden alullepanevat asuntolainat. Pankit pystyivät luomaan asuntoluoton ja myymään sen sitten Fannie Maelle. Fannie pakotoi sen sitten muiden asuntoluottojen kanssa asuntovakuudelliseksi arvopaperiksi. Jos juuri kyseinen sama pankki osti tämän arvopaperin (jonka tulot olivat riippuvaisia sen alkuperäisestä asuntoluotosta) sitä vaadittiin pitämään vain 40 prosenttia pääomasta, jonka se olisi joutunut varaamaan, jos se olisi vain pitänyt alkuperäisen asuntoluoton.

Nämä säännöt tarjosivat pankeille voimakkaan kannustimen panna alulle asuntoluottoja, jotka ne tiesivät Fannien tai Freddien ostavan ja arvopaperistavan. Sen jälkeen asuntoluotot olivat saatavilla ostettaviksi takaisin osana hienompaa instrumenttia. Sääntelyrakenteen pyrkimys toimia liikennevaloina oli täysi floppi. Markkinat itsessään eivät olisivat voineet tuottaa tällaisia itsepintaisen huonoja signaaleja tai tällaista hirveää lopputulosta. Kun nämä instrumentit tulivat suosituiksi sijoitusvälineiksi pankeille ja muille instituutioille (pääosin sääntelyinterventioiden ansiosta, jotka loivat ja ylläpitivät niitä), näiden päälle rakennettiin yhä muita instrumentteja. Tässä kohdin luottoriskinvaihdot (credit-default swaps) ja muut vielä monimutkaisemmat keksinnöt astuvat kuvaan mukaan. Luottoriskinvaihtojohdannaiset olivat muoto vakuuttaa asuntovakuudellisia arvopapereita vastaan, jos nämä epäonnistuivat maksuissaan. Tavanomaisesti tällaiset järjestelyt olisivat sijoittajille täysin oikeutettu riskien vähentämisen muoto, mutta ottaen huomioon korttitalon, jonka päällä alla olevat arvopaperit makasivat, ne korostivat virheellisiä järjestelmän luomia ”liikennesignaaleja”.

Vuonna 2006 Fed näki asuntokuplan, jonka rakentamisessa sillä oli ollut niin keskeinen rooli ja siirtyi puhkaisemaan sitä kääntämällä rahatalouspolitiikkansa päinvastaiseksi. Rahaa ja luottoja supistettiin ja korkotasoja nostettiin merkittävästi. Olisi vain ajan kysymys, koska kupla puhkeaisi.

Säännöstelyn purkaminen, väärä syyllinen

On ilmeisen virheellistä sanoa, että ”säännöstelyn purkaminen” tuotti nykyisen kriisin (katso liite A). Vaikka pitää paikkansa, että uusiin instrumentteihin, kuten ”luottoriskinvaihtojohannaisiin” ei kohdistunut suurta määrää sääntelyä, tämä aiheutui pääsin siitä syystä, että ne olivat uusia. Lisäksi niiden nimenomainen olemassaolo oli tahaton seuraamus kaikista muista asunto- ja finanssimarkkinoiden sääntelyistä ja interventioista, joita oli toteutettu aikaisempina vuosikymmeninä. Kaikkein huomattavin rahoitusmarkkinoiden ”sääntelyn purkaminen” kymmenen vuotta ennen vuoden 2008 romahdusta oli Clintonin hallintokaudella läpimennyt Gramm-Leach-Bliley –lainsäädäntö vuonna 1999, joka salli liikepankeille, investointipankeille ja arvopaperifirmoille sulautua parhaaksi katsomallaan tavalla, poistaen siten tällaista toimintaa estäneet säädökset New Dealin aikakaudelta. Tämän lainsäädännön vaikutus itse asuntokuplaan oli minimaalinen. Kuitenkin sen läpimeno osoittautui vuoden 2008 kriisin aikana hyödylliseksi vahingollisen sijaan, koska romahtaneet investointipankit pystyivät sulautumaan liikepankkeihin ja välttämään vararikon.

Lopulta asuntokuplan täytyi tulla päätökseensä ja sen mukana romahtivat sen päälle rakennetut instrumentit. Inflaatiolla rahoitetut buumit päättyvät, kun inflaatiolla keinotekoisesti stimuloidut toimialat huomaavat lisääntyvissä määrin hankalaksi hankkia tarvitsemiaan tarvikkeita kannattavilla hinnoilla ja huomaavat myös lisääntyvissä määrin vaikeaksi löytää ostajia tuotteilleen. Vuoden 2006 lopussa asuntojen hinnat kokivat huippunsa ja alkoivat pudotuksensa yltäkylläistein markkinoiden ja korkeiden ostohintojen alkaessa ottaa oman veronsa seurauksena aikaisempien vuosien rallista rakentaa.

Laskevilla asuntojen hinnoilla oli kaksi merkittävää seurausta taloudelle. Ensinnäkin, monet asunnonomistajat löysivät itsensä ongelmista asuntolainojensa kanssa. Vähäisen tai ei lainkaan oman pääoman asuntolainat, jotka mahdollistivat niin monille ostaa kotinsa nouseviin hintoihin perustuen, kääntyivät nyt heitä vastaan. Heidän asuntojensa laskevat hinnat tarkoittivat, että he olivat velkaa enemmän kuin heidän asunnoillaan oli arvoa. Joissain tapauksissa tämä ongelma koostui muuttuvakorkoisista asuntolainoista, joissa oli ”esittelykorot” muutamina ensimmäisinä vuosina, jotka sen jälkeen palasivat takaisin markkinalähtöisiksi. Monet näistä asuntolainoista olivat taloihin, joita ihmiset halusivat ”vaihtaa” sijoitustuotoiksi pysyvän asumisen sijaan. Lainaajilla oli varaa alhaisempiin esittelymaksuihin, koska he uskoivat pystyvänsä kattamaan nämä kulut arvonnousulla. Mutta asuntojen hintojen romahduksen ollessa käynnissä näitä asuntoja ei ollut mahdollista myydä voitolla ja kun korkotasot muuttuivat, monilla omistajilla ei ollut enää varaa maksuihin. Pakkolunastukset lisääntyivät.

Toiseksi, asuntojen hintojen laskiessa ja pakkolunastuksien lisääntyessä maksuvirrat asuntovakuudellisiin arvopapereihin alkoivat tyrehtyä. Sijoittajat alkoivat arvioida näiden arvopaperien laatua uudelleen. Kun ilmeni, että monet näistä arvopapereista pohjautuivat nousevien maksukyvyttömyyksien ja laskevien asuntojen arvojen asuntolainoihin, näiden arvopapereiden markkina-arvot alkoivat laskea. Investointipankit, joilla oli suuria määriä arvopapereita, olivat pakotettuja realisoimaan suuria tappioita paperilla. Tappiot arvopapereissa merkitsivät valtavia tappioita niille, jotka myivät luottoriskinvaihtojohdannaisia, erityisesti AIG:lle. Merkittävien investointipankkien kirjatessa alas merkittäviä omaisuuseriä ja näiden yritysten sekä niiden toimialan tulevaisuuden ollessa epävarmalla pohjalla näiden tiettyjen markkinoiden luottovirrat ehtyivät. Mutta nämä markkinat ovat ainoastaan pieni osa koko liikepankkitoiminnasta ja rahoitussektorista. Jää paljon keskustelun varaan, kuinka vakava syyskuun kriisi oli. Jopa silloin, jos se olisi ollut todellinen, oikea toimintamalli olisi kuitenkin ollut antaa niiden yritysten epäonnistua ja soveltaa tavanomaisia konkurssimenettelyjä niiden taseiden uudelleenjärjestämiseksi.

Taantuma on toipumista

Taantuman käynnistyminen ja sen näkyvä ilmiasu nousevina työttömyyslukuina ja epäonnistuvina yrityksinä sai monet vaatimaan ”toipumissuunnitelmaa”. Mutta juuri harhaanjohdettu pyrkimys ”suunnitella” rahataloudellista järjestelmää ja asuntomarkkinoita sai meidät alunperin näihin ongelmiin. Lisäksi taantuma on prosessi, jolla markkinat elpyvät. Kun 70-kerroksinen pilvenpiirtäjä rakennetaan pienen talon perustuksille, rakennuksen tulisi romahtaa. Ei ole mitään hyötyä pystyttää hienoa pönkkien ja tukien järjestelmää turvattoman rakenteen pystyssä pitämiseksi. Valitettavasti sen jälkeen, kun heikkoudet Yhdysvaltain talousrakenteissa paljastuivat, liittovaltio pyrki tekemään juuri näin.

Eräs pääasiallista ongelmista valtion vastineessa kriisiin on ollut epäonnistuminen ymmärtää, että romahdusvaihde on itse asiassa aikaisempien virheiden korjausta. Kun firmat epäonnistuvat ja työntekijöitä irtisanotaan, kun pankit uudelleenarvioivat lainakriteerejään, kun yritykset alkavat (täsmällisesti) kirjata huonoja investointeja tappioiksi, talous on itse asiassa korjaamassa aikaisempia virheitään. Saattaa olla houkuttelevaa pyrkiä pitämään työntekijät noususuhdanteen toimialoilla tai ylläpitää sijoituspositioita, mutta talouden täytyy muuttaa painopistettään. Korjausliikkeiden tulee antaa tapahtua. Muutoin asetamme itsellemme vielä kivuliaampia laskukausia eteemme. (On muistettava, että vuoden 2008 kriisi tapahtui, koska Fed ei halunnut talouden käyvän läpi tuskallista uudelleenjärjestäytymisen prosessia nettikuplan puhkeamisen seurauksena.) Pääoman ja työvoiman tulee sijoittua uudelleen, odotuksien mukautua ja talousjärjestelmän täytyy sopeutua kuluttajien olemassa oleviin mieltymyksiin ja todellisiin rajoitteisiin resursseissa, joita tuottajat kohtaavat. Nämä mukautumiset eivät ole miellyttäviä; itse asiassa ne ovat äärimmäisen kivuliaita yksilöille, jotka joutuvat käymään ne läpi, mutta ne ovat myös olennaisia järjestelmän saattamiseksi takaisin oikealla paikalleen.

Kun valtio ryhtyy toimenpiteisiin estääkseen mukautumista, se ainoastaan pidentää ja viivästyttää korjausprosessia. Valtion löysän luoton toimintapolitiikat luovat noususuhdanteen. Valtion toimintapolitiikoilla, jotka on suunniteltu estämään laskusuhdannetta, on kyky muuntaa markkinoiden korjausliike täysimittaiseksi talouskriisiksi.

Kukaan ei halua nähdä perheyrityksen epäonnistuvan tai naapurin menettävän työpaikkansa tai avustusjärjestöjen venyvän yli resurssiensa. Mutta markkinataloudessa vararikko ja konkurssimenettely ovat kaksi pääasiallista mekanismia, joilla resursseja uudelleenallokoidaan aikaisempien päätöksentekojen virheiden korjaamiseksi. Kuten Lionel Robbins kirjoitti teoksessaan The Great Depression: ”Jos vararikko ja konkurssi voidaan välttää kestävällä rahoituksella, kukaan ei ole tällaisia toimenpiteitä vastaan. Väitteen alaisena on vain, että kun virheinvestointien ja ylivelkaisuuden laajuus on ylittänyt tietyn rajan, toimenpiteillä, jotka viivästyttävät vararikkoa, on taipumus vain pahentaa asioita.”

Taantuman ymmärtäminen toipumisprosessiksi pitää myös sisällään, että se mikä näyttää huonoilta uutisilta on usein välttämätöntä lääkettä. Esimerkiksi uutiset heikkenevästä asuntokaupasta tai työpaikkojen katoaminen rahoitussektorilta raportoidaan huonoina uutisina. Todellisuudessa tämä on välttämätön osa toipumista näiden tietojen ollessa todisteena markkinoiden noususuhdanteen virheiden korjauksista. Rakensimme liian monta taloa ja meillä oli liian paljon resursseja omistettuna rahoitusinstrumentteihin, jotka olivat seurausta asuntokuplasta. Talouden oikaiseminen vaatii, että resurssit siirtyvät pois uusille aluille näiltä toimialoilta. Poliitikot usein väittävät tietävänsä minne resursseja tulisi allokoida, mutta vuoden 2008 suuri taantuma on ainoastaan viimeisin todiste, etteivät he todella tiedä.

Bushin hallinto pahensi asioita pelastamalla Bear Sternsin vuoden 2008 keväällä. Tämä lähetti selvän signaalin rahoitusyrityksille, ettei heidän välttämättä tarvitse maksaa omista virheistään. Tämän käännöksen jälkeen hallinto teki täyskäännöksen sen antaessa Lehman Brothersin epäonnistua. Jotkut väittävät, että Lehmanin epäonnistumisen salliminen käynnisti kriisin. Meidän mukaamme Lehmanin epäonnistuminen oli oire todellisista ongelmista, joita olemme jo käsitelleet. Luotuaan odotukset, että epäonnistuvat firmat pelastetaan, liittovaltion kieltäytyminen Lehmanin pelastamisesta sekoitti ja yllätti sijoittajat, josta seurasi monien vetäytyminen markkinoilta. Tämä reaktio ei ole välttämätön seuraus suurten yritysten sallimisesta epäonnistua, vaan paremminkin tulosta sekavista ja ristiriitaisista valtion toimintapolitiikoista. Valtionhallinnon mielivaltaiset ja ennakoimattomat muutokset luoden suunnatonta epävarmuutta – erityisesti  Bernanken ja Paulsonin vuoden 2008 syyskuun 23. päivän epävakuuttava todistus ongelmallisten omaisuuserien pelastusohjelman yksityiskohdista (TARP) – olivat lähin syy sijoittajien vetäytymiselle, jotka käynnistivät syksyllä tulleet valtavat pelastustoimet, mukaan lukien Fannie Maen ja Freddie Macin.

Bushin pelastusohjelma oli ongelmallinen vähintäänkin kahdella tavalla. Ensinnäkin, perustelut tällaiselle aggressiiviselle valtion toiminnalle, mukaan luettuna Fedin miljardien dollarien uusien reservien syöttäminen, olivat, että luottomarkkinat olivat jähmettyneet ja mitään lainaamista ei tapahtunut. Tuolloin useat havainnoijat kyseenalaistivat tämän väitteen osoittamalla, että uusien lainauksien kokonaismäärä, joka kasvoi paljon hitaammin kuin aikaisimpina kuukausina, ei ollut tipahtanut nolliin.

Merkittävien investointipankkien markkinat olivat tosiaankin hidastuneet ryömintävauhtiin, sekä sen vuoksi, että monet niiden asuntoihin liittyvät omistukset olivat paljastuneet virhesijoituksiksi, että koska epäjohdonmukaiset poliittiset reaktiot saivat aikaan suurta epävarmuutta. Tavanomainen liikepankkisektori jatkoi kuitenkin pääosin lainaamistaan aikaisemmilla tasoilla.

Olennaisempaa on kuitenkin tämä tosiasia: moninaiset pelastusohjelmat pitkittivät juuri kyseisten virheiden olemassaoloa, jotka olivat korjausprosessin alaisena! Yritysten pelastaminen, jotka kärsivät valtavia tappioita virheellisistä sijoituksista, yksinkertaisesti vain pitkittää virhesijoituksia ja estää tarpeellisen resurssien uudelleen allokoitumisen.

Obaman hallinnon vuoden 2009 helmikuun lähes 800 miljardin elvytyspaketti perustui myös väärille oletuksille taantuman luonteesta ja toipumisesta. Itse asiassa nämä olivat samoja vääriä perusteita, joilla kerrottiin paljon parjatun Bushin hallinnon lähestymistavasta kriisiin. Virallinen oikeutus elvytykselle oli, että ainoastaan valtiollisen kulutuksen ”rykäisy” pystyisi elvyttämään talouden.

Valtion luomien työpaikkojen virheellisyyden paljasti ensi kerran ranskalainen taloustieteilijä Bastiat 1800-luvulla tarinallaan rikkinäisestä ikkunasta. Kuvitellaan nuoren pojan rikkovan ikkunan kiveä heittämällä. Kyläläiset kerääntyvät ja surkuttelevat kauppiaan menetystä. Mutta lopulta eräs toteaa, että tapahtuma tarkoittaa lisää liiketoimintaa lasittajalle. Ja toinen huomioi, että lasittajalla on siten varaa ostaa uudet kengät. Ja sitten kenkien myyjällä on rahaa kuluttaa uuteen pukuun. Pian väkijoukko on vakuuttuneena, että rikkoutunut ikkuna on itse asiassa aika hyvä juttu.

Virhepäätelmä on tietysti, että jos ikkunaa ei olisi koskaan rikottu, kauppiaalla olisi yhä toimiva ikkuna ja hän pystyisi kuluttamaan rahat johonkin muuhun, kuten uuteen varastoon kaupassaan. Ikkunan rikkominen ainoastaan pakottaa kauppiaan kuluttamaan rahaa, jota hänen ei olisi tarvinnut kuluttaa, jos ikkuna olisi jätetty koskemattomaksi. Tästä ei ole seurauksena nettovarallisuuden lisäystä. Jos näin olisi, miksi emme suosittelisi kaupunkimellakoita taloudelliseksi elvytysohjelmaksi?

Kun valtio pyrkii ”luomaan” työpaikan, se ei eroa vandaalista, joka ”luo” työtä lasittajalle. Valtiolla on vain kolme tapaa hankkia resursseja: se voi verottaa, lainata tai painaa rahaa (inflatoida). Riippumatta resurssien hankkimiseen valitusta menetelmästä valtion elvytykseen kuluttamien rahojen täytyy tulla yksityiseltä sektorilta. Jos se tapahtuu verojen kautta, on ilmiselvää, että yksityissektorilla on vähemmän kulutettavanaan, johtaen menetyksiin, jotka vähintäänkin kumoavat jokaisen valtion luoman työpaikan. Jos se tapahtuu lainaamalla, tämä vähentää yksityissektorille käytettävissä olevia säästöjä (ja nostaa prosessin myötä korkotasoja), vähentäen määrää, jolla sektori voi lainata ja luoda työpaikkoja. Jos se tapahtuu rahaa painamalla, se vähentää yksityissektorin tulojen ja säästöjen ostovoimaa. Kun vielä lisäämme tähän raskaasti politisoidun julkisen sektorin yleisen tehottomuuden, on erittäin todennäköistä, että valtion kulutusohjelmista koituu yksityissektorille enemmän työpaikkojen menetyksiä kuin ne luovat.

Japanilaisten kokemus 1990-luvulta on valaisevaa. Heidän oman kiinteistökuplansa puhkeamisen seurauksena Japanin valtio käynnisti aggressiivisen pyrkimyksen tukea taloutta. Vuosien 1992 ja 1995 välillä Japani kävi läpi kuusi erillistä kulutusohjelmaa, yhteensä 65,5 biljoonaa jeniä. Mutta he jatkoivat panoksien lisäämistä. Vuoden 1998 huhtikuussa he hyväksyivät 16,7 biljoonan jenin elvytyspaketin. Saman vuoden marraskuussa se oli 23,9 biljoonaa jeniä lisää. Sitten tuli 18 biljoonan jenin paketti vuonna 1999 ja 11 biljoonan jenin paketti vuonna 2000. Kaiken kaikkiaan Japanin hallitus hyväksyi 10 (!) erillistä rahataloudellista ”elvytysohjelmaa”, yhteisarvoltaan yli 100 biljoonaa jeniä. Kaikista näistä pyrkimyksistä huolimatta Japanin talous oli edelleen heikkona. Nykyään Japanin velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on yksi teollistuneen maailman korkeimmista, ilman mitään osoitettavanaan. Tämä ei ole malli, jota meidän tulisi matkia.

Yhdysvallat teki saman virheen suuressa lamassa, kun sekä Hooverin ja Rooseveltin hallinnot pyrkivät taistelemaan syvenevää taantumaa vastaan hyödyntämällä laajamittaisesti valtionhallintoa pahentaen näin vain asioita. Keskuspankkijärjestelmän tekemien virheiden lisäksi, jotka pahensivat laskusuhdannetta, jonka se sai aikaan 1920-luvun inflatorisilla toimintapoliitikoillaan, Hoover pyrki itse estämään välttämätöntä palkkojen laskua vakuuttamalla merkittävät teollisuusmiehet olemaan leikkaamatta palkkoja yhdessä esittäen merkittävää lisäystä julkisiin hankkeisiin, ja lopulta verojen korotuksia. Nämä kaikki pahensivat lamaa.

Rooseveltin New Deal jatkoi tällaisten poliittisten virheiden sarjaa. Huolimatta nykyisen taantuman aikaisista väitteistä, että New Deal säästi meidät taloudelliselta katastrofilta, viimeaikainen akateeminen tutkimus on vakaasti osoittanut, ettei New Deal pelastanut taloutta. Toimintapolitiikat, kuten lait maataloudellisesta sopeutumisesta ja kansallisesta teollisuuden toipumisesta, ainoastaan häiritsivät markkinoiden pyrkimyksiä sopeutua ja toipua, pitkittäen kriisiä. Myöhemmät toimintapolitiikat karkottivat yksityissijoittajat heidän ollessaan epävarmoja siitä, kuinka paljon ja millä tavoin valtio seuraavaksi sekaantuisi. Seurauksena oli, että kuudentena vuonna New Dealia työttömyysluvut olivat yhä yli 17 prosenttia ja bruttokansantuote henkeä kohden oli edelleen alle sen pitkän aikavälin tason.

Viimeaikaisempina vuosina presidentti Nixonin pyrkimys taistella 1970-luvun alun stagflaatiota vastaan palkka- ja hintasäännöstelyllä hylättiin pikaisesti, kun ne eivät auttaneet vähentämään inflaatiota tai työttömyyttä. Kaikkein valaisevin tähän liittyvä esimerkki oli tosiasia, että Fedin laajentumispolitiikat aikaisemmin tällä vuosikymmenellä olivat tarkoitettu ”pehmentämään iskua” nettikuplasta vuonna 2001. Tietenkin nämä toimintapolitiikat toivat meille inflatorisen noususuhdanteen, joka aiheutti vuonna 2008 alkaneen kriisin. Jos nykyinen taantuma matelee tai tulee toiseksi suureksi lamaksi, se ei ole seurausta markkinoiden sisäsyntyisistä ongelmista, vaan koska poliittiset vastineet poliittisesti luodulle nousu- ja laskusuhdanteelle ovat estäneet virheiden korjausprosessia toteuttamasta tehtäväänsä. Uskomus, että laajamittaiset valtion interventiot ovat ratkaisu meidän saattamiseen pois taantumasta, on myytti, jonka sekä historia että nykyiset tapahtumat ovat osoittaneet vääräksi.

Lapsiamme odottava tulevaisuus

Kommentaattoreilla on ollut kiireinen päivä biljoonien dollarien yhteenlaskemisessa, jotka on käytetty Bush-pelastusohjelmiin, Obaman elvytykseen ja hallinnon esittämään budjettiin vuodelle 2010. Räjähdysmäinen kulutus ja velka – oli loppulukema mikä tahansa – on millä mittarilla hyvänsä ennennäkemätön. Se tulee ”syrjäyttämään” merkittävän osan yksityisiä sijoituksia, vähentämään kasvuvauhtia ja palkkoja tulevaisuudessa. Tosiasiallisesti olemme vähentämässä lapsiemme huomista toimeentuloa maksaaksemme nykyiset ja menneet laskumme. Suuri valtion velka on myös houkutus inflaatioon. Jotta valtiot voivat lainata, jonkun täytyy olla valmis ostamaan niiden velkakirjoja.  Jos luottamus valtioon laskee riittävästi (Kiina, merkittävänä, on ilmaissut vastahakoisuuttaan jatkaa meidän velkamme ostamista), on mahdollista, että ostajia voi olla vaikea löytää. Tämä asettaa paineita järjestelmän ”voitelemiseksi” valtion rahaviranomaisille luomaan tyhjästä uutta rahaa ja luottoja.

Jopa jos talous saa nostetta lähiaikoina joko sen omista korjaavista mekanismeistaan tai valtion rahan ja luottojen uudelleen inflatoimisesta, emme ole silti toipuneet krapulasta. Sen lisääminen, mikä aiheutti vuoden 2008 suuren taantuman – löysä raha, lainsäädännölliset interventiot pääomien ohjaamiseksi kestämättömiin suuntiin, poliitikot ja lainsäätäjät rahoitusmarkkinoita viritellen – ei tuota todennäköisesti mitään muuta kuin saman lopputuloksen; omaisuuserien hintainflaation ja viimekäden ”mukautumisen”, jota kutsumme taantumaksi tai lamaksi. Matkan varrella tulemme kumuloimaan valtavasti velkaa, joka tekee tulevan laskun ilmeisemmäksi ja sitoo meidät uusiin taakkoihin.

Ellemme aloita korjaamaan viimeisen tai aikaisempien vuosikymmenten virheitä, lapsiamme odottava tulevaisuus tulee olemaan köyhempi ja vähemmän vapaa kuin sen tulisi olla. Poliitikkojen kiinnittäessä tulevat sukupolvet biljooniin, johtaessa ja tukiessa auto ja vakuutusyrityksiä, kuluttaessa sokeasti ja painaessa solkenaan rahaa – kaikkea tätä, samaan aikaan syyttäen vapaata yrittäjyyttä omista virheistään – meillä on paljon opittavanamme.

Kuten Albert Einstein kuuluisasti mainitsi, saman asian toistaminen yhä uudelleen eri lopputulosten odotuksilla on mielenvikaista. Parasta mitä voimme toivoa on, että opimme oikeat läksyt tästä kriisistä. Meillä ei ole varaa toistaa vääriä läksyjä.

Liite A: Myytti säännöstelyn purkamisesta

Liite B: Valtion väliintulot kriisin aikana loivat epävarmuutta

Yksi ihmisten toimintaan kaikkein tehokkaimmin vaikuttavista asioita on historiallinen myytti – väärä uskomus menneisyydestä. Joillain historiallisilla myyteillä on kauaskantoisia ja vahingollisia vaikutuksia, sillä ne muokkaavat ihmisten ymmärrystä menneisyyden lisäksi myös nykyisyydestä, johdattaen heitä tekemään haitallisia tai jopa vaarallisia päätöksiä. Tämä vaikuttaa olevan erityisen paikkansapitävää talouden historiassa.

Tutkitaan esimerkiksi yleistä käsitystä suuresta lamasta ja New Dealistä. New Deal oli itse monin tavoin seurausta toisesta historiallisesta myytistä; yleisestä käsityksestä siitä, mitä tapahtui Saksan taloudelle 1900-luvun alkupuoliskolla ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan ja kolmannen valtakunnan aikana. Tämä myytti teki luultavasti enemmän vahinkoa, kuin mikään muu uskomus kyseisellä vuosisadalla.

Kolmannesta valtakunnasta oli yleisesti ja on vieläkin vallalla käsitys, että mitä muuta tahansa voidaan sanoa Hitlerin hallinnosta, niin se onnistui dramaattisesti elvyttämään Saksan talouden. Vuoden 1933 jälkeen Hitler ja hänen valtiovarainministerinsä Hjalmar Schacht vakauttivat talouden ja onnistuivat ratkaisemaan valtavan työttömyyskriisin, joka oli tuhonnut Weimarin tasavallan oikeutuksen. Tämän sanotaan johtuneen osittain Schachtin mielikuvituksellisesta rahapolitiikasta ja toisaalta massiivisista julkisista rakennushankkeista, kuten autobahneista. Saksa siirrettiin nopeasti vapaista markkinoista voimakkaasti säänneltyyn talouteen, joka sitten toimi paremmin. Puhuttaessa sotatuotannosta, tämä talous oli toisen maailmansodan aikana suuri menestys. Eritoten Hitlerin varusteluministerin Albert Speerin alaisuudessa.

Tässä näkökulmassa on ilmeisesti jonkin verran perää, muuten se ei olisi uskottava. On totta, että muutos valtion voimakkaampaan talouden kontrolliin oli nopea. Tosiasiassa vain harvat ymmärtävät, miten interventionistinen – jopa sosialistinen – natsien politiikka lopulta oli. (Vaikka puolueen koko nimen pitäisi antaa viitteitä tästä). Joka tapauksessa, kokonaiskuva on enimmäkseen väärä. Adam Tooze kumosi lopullisesti tämän näkökulman mestarillisessa teoksessaan Wages of Destruction: The Making and Breaking of the Nazi Economy. Tooze osoittaa, että julkisilla hankkeilla oli vain vähän vaikutusta työttömyyteen ja haaskattuihin resursseihin, että valtakunnassa oli 1930-luvulla jatkuva rahoitus- ja valuuttamarkkinakriisi, että vuoteen 1939 tultaessa Saksan talouden tila oli epätoivoinen, ja että tämä oli itse asiassa tärkeä tekijä Hitlerin yhä aggressiivisemmalle politiikalle, että oletettu Speerin menestys ei yksinkertaisesti toteutunutkaan, ja että koko hallinto on niin rampa sen taloudellisen epäpätevyyden vuoksi, että on suorastaan ihme, että sotilaallinen menestys oli niinkin suuri.

Onneksi, vaikkakin natsi-Saksan talouspolitiikkalla ja sen oletetulla menestyksellä oli jonkin verran vaikutusta 1930-luvulla (eikä vähiten joidenkin New Deal:n kannattajien joukossa), sitä ei enää ollut vuoden 1945 jälkeen. Sen sijaan tätä edeltävällä välivaiheella Saksan talouden historiassa oli paljon laajemmat seuraukset ja vaikutukset – kummatkin pelkästään vahingollisia. Kun sota syttyi heinäkuussa 1914, Saksan hallitus ja ylin johto suunnitellivat ja toivoivat lyhyttä ja ratkaisevaa sotaa. Asiat eivät tietenkään menneet tällä tavalla ja syksyllä 1916 oli selvää, että tämä strategia oli epäonnistunut Britannian johtaman kauppasaarron yhä tiukentuessa. Uhkaavan tappion edessä armeija otti Saksan keisarikunnan hallinnon haltuunsa Erich Ludendorfin ollessa varaesikuntapäällikkönä. Ludendorfin ajattelua ja politiikkaa esitettiin 1935 hänen työ- ja puolustuspuheessaan: Totaalinen sota (Der Totale Krieg).

Ludendorf väitti ensinnäkin, että kaikki kansakunnan inhimilliset ja aineelliset voimavarat muodostavat sen sotilaallisen kapasiteettin, tai puolustusvoimat. Varmistaakseen voiton ja eloonjäämisen kansakuntien nollasummapelissä, kaikkia näitä voimavaroja täytyi kontrolloida ja ohjata yhteen tarkoitukseen. Kenen tehtävä se olisi? Vastaus oli hänelle yksinkertainen: Koska tavoitteena oli voitto sodassa, sen täytyi olla armeija. Mitä tämä tarkoitti käytännössä oli eräänlaista suunnitelmataloutta, jossa yleisesikunta kontrolloi kaikkea taloudellista toimintaa erilaisten suunnitteluviranomaisten ja yksityiskohtaisten määräysten ja tavoitteiden avulla.

Pääkohta oli voitontavoittelun poistaminen ja sen korvaaminen järjestäytyneellä komentohierarkialla. Ludendorf ei koskaan väsynyt paasaamasta epäisänmaallisia voiton tavoittelijoita ja itsekkäitä individualisteja vastaan. Eräässä mielessä tavoitteena oli muuttaa koko talous ja yhteiskunta armeijaksi, jolla oli tyypillinen nykyaikaisen sotaväen komento- ja kontrollirakenne. Toisessa mielessä tavoitteena oli muuttaa keskusjohtoisella suunnitteluprosessilla ja kartellisoimalla Saksan teollisuus yhdeksi jättimäiseksi korporaatioksi. Yksi Ludendorfin luoman järjestelmän tärkeä näkökulma, aivan kuten natsi-Saksassa, oli tiivis liitto sotilaallisen, poliittisen, valtion hallinnollisen luokan sekä suuryritysten eliitin välillä, tai ainakin osan niistä.

Ludendorfin politiikka oli katastrofi. Tuotanto tosiasiallisesti vähentyi tai meni hukkaan ja rahoitusmenetelmät johtivat vakavaan inflaatioon, joka jopa paheni sodan jälkeen. Tämä politiikka myös lisäsi vastustusta väestössä, kuten hänen yhä raivoisammista purkauksistaan kävi ilmi. Lopulta pahentuva epätoivoinen tilanne johti uhkapeliin, joka oli suunnaton hyökkäys keväällä 1918. Sen epäonnistuminen merkitsi sodan lopullista häviämistä.

Kuitenkaan, Saksan vuoden 1916 jälkeistä politiikkaa ei nähty silloin eikä pitkänkään ajan kuluttua sellaisena valtavana virheenä, kuin se oli, edes ylimmän sotilaallisen johdon näkökulmasta. Sen sijaan sen katsottiin olleen suuri menestys. Outoa, että tämä näkemys omaksuttiin vielä laajemmin vuoden 1918 jälkeen – eikä vähiten voittajavaltioiden joukossa. Myytti juurtui niin, että Lundendorfin alaisen talouden rakenne oli mallina muille kansoille rauhan aikana.

Tällä uskomuksella oli tuhoisat seuraukset. Näin oli varmasti Saksalle itselleen, sillä se antoi perustan kolmannen valtakunnan talouspolitiikalle, sekä tarjosi oikeutuksen orjatyövoimalle ja kukistettujen kansojen järjestelmälliselle ryöstölle. Tällä näkökulmalla oli lievemmässä muodossaan voimakas vaikutus sotien välisinä vuosina sekä Isoon-Britanniaan että Yhdysvaltoihin.

Sen merkittävin vaikutus koettiin kuitenkin idässä. Kun bolševikit nousivat valtaan vuonna 1917, heillä ei ollut todellista käsitystä siitä, miltä sosialismi näyttäisi. Heidän alkuperäinen yrityksensä, niin kutsuttu sotakommunismi, osoittautui täysin katastrofaaliseksi ja se peruttiin uudella talouspolitiikalla (NEP:llä) vuonna 1921. Sitä seurasi suunnaton väittely siitä, millainen malli pitäisi ottaa käyttöön. Keskeinen argumentti, joka lopulta saavutti Stalinin toimesta voiton, oli ensimmäisen maailmansodan aikaisen Saksan sotatalouden ilmeisen onnistuneen mallin omaksuminen. Näin ollen Neuvostoliiton talous oli monin tavoin tulosta väärästä käsityksestä Saksan sotataloudesta ja sen toimivuudesta.

Väärinkäsityksillä siitä, mitä todella tapahtuu taloudessa, ei ole ainoastaan välittömiä vaikutuksia. Kun ne muotoilevat poliitikkojen ja yleisön näkemystä historiasta, niiden vaikutukset voivat olla valtavia, joskus koomisia, mutta usein traagisia.

Artikkelin kirjoittaja William L. Anderson on Frostburg State yliopiston taloustieteen apulaisprofessori.

Kun kongressi viime vuonna keskusteli presidentti Obaman ehdottamasta ”elvyttämisestä”, kaksi hokemaa lähes biljoonan dollarin turhuudelle oli ”työpaikat” ja lapiointivalmius”. Huomioiden mitä Washingtonista tulee ulos, nyt tarvitaan lapioita töryn siivoamiseen, ja olen kiitollinen medialle ja poliitikoille, jotka kertoivat meille olla valmiina lapioiden kanssa.

Nyt, kun luvut ovat selvillä, vaikuttaa kuitenkin, että kulutetulla rahalla ei ole ollut tuntuvaa vaikutusta työttömyyden alentamiseen:

Liittovaltion yli 20 miljardin dollarin kulutusaallolla teihin ja siltoihin presidentti Obaman ensimmäisessä elvytyspaketissa ei ole ollut vaikutusta paikallisiin työttömyysasteisiin, mikä herättää kysymyksiä hänen perusteluilleen kohdistaa yhä uusia miljardeja ”kiireelliselle tarpeelle kiihdyttää työpaikkojen kasvua”.

Associate Pressin analyysi elvytyspaketeista toi esiin, ettei ollut merkitystä josko maanteihin käytettiin paljon rahaa tai ei lainkaan. Paikalliset työttömyysasteet nousivat ja laskivat siitä huolimatta. Ja analyysi osoitti elvytyskuluttamisen auttaneen ainoastaan vähäisesti ongelmissa painivaa rakennusteollisuutta.

Ei ole yllätys, että keynesiläisillä on vastaus valmiina. Valtio ei kuluttanut tarpeeksi. Heidän mukaansa taloudellista kasvua voi ilmetä ainoastaan, jos ”kokonaiskysyntä” on riittävän suurta estämään yleistä myymättömien tuotteiden ”liikatarjontaa”. (Kuten merkantilistit ennen heitä, keynesiläiset uskovat, että taantuma aiheutuu, koska liiketoimet eivät pysty myymään kaikkia valmistamiaan tuotteita. Sosialistit vastaavasti väittävät, että työntekijät ovat ”kykenemättömiä ostamaan takaisin valmistamiaan tuotteitaan”.)

Siten jos valtio pyrkii estämään taantumaa aiheuttavan ”liikatarjonnan”, sen tulee kuluttaa kaikki mikä on tarpeen kattaakseen ”vajeet” yksityisessä kulutuksessa ja investoinneissa. Tästä ”teoriasta” seuraa nykyinen ”elvyttäminen” täydennettynä huippuyliopistojen taloustieteilijöiden siunauksella (jotka vaikuttavat suorittavan ylimmän papiston roolia nykyisessä talouspolitiikassa.)

Tällainen ”teoria” on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan joka kerta, ja haluan tuoda esiin muutamia syitä miksi.

• yksilöt ovat päättäväisiä olentoja, joten heidän kulutuksensa heijastaa myös heidän omaa päättäväistä käyttäytymistään. (On mielenkiintoista, että monet ”kokonaiskysynnän” terminologiaa ylistävät halventavat myös sitä, mitä he pitävät ”massojen päättömänä kuluttamisena”.)
• talous ei ole epämääräinen möykky, johon sekoitetaan rahaa samoin kuin aineosia sekoitetaan kakkuun. Toisin sanoen taloudessa ei ole ”lisää vain rahat” kohtaa reseptissään. Sitä ohjaa merkityksellisiä päätöksiä tekevät ihmiset.
• Taloudella on tuotantorakenne, joka hyvin toimiessaan ohjaa resursseja, työtä ja pääomaa niitä tuotannon osa-alueita kohden, jotka heijastavat kuluttajien haluja ja tarpeita.
• Kun valtiot laajentavat rahan tarjontaa keskuspankkiensa kautta, uuden rahan rynnäkkö häiritsee tuotantorakennetta ja muuttaa omaisuuserien ja tuotannontekijöiden suhteellisia arvoja. Valtiojohtoisen nousukauden alkuvaiheissa virheinvestoidut omaisuuserät (ne, jotka tulevat arvokkaimmiksi itse keinotekoisesta nousukaudesta) laajenevat suhteessa muihin omaisuuseriin.
• Luottovetoinen nousukausi ei voi lopulta pysyä yllä ja tulee kivuliaan selväksi, että virheinvestoidut omaisuuserät (katso asuntokiinteistöjen kupla) kadottavat nopeasti arvonsa suhteessa muihin omaisuuseriin. Tämä on alku taantumalle, joka on ajanjakso, jolloin talous alkaa voimallisesti palauttamaan taloudellisten omaisuuserien ”kuluttajien suosimaa” arvoa.

Pyrkimykset ”elvyttää” taloutta massiivisilla valtion kulutusohjelmilla saattaa laittaa rahaa poliittisesti kytköksissä olevien ihmisten taskuihin, mutta se ei tee mitään palauttaakseen taloudelliset tekijät aikaisempaan tasapainoonsa. Sen sijaan ”elvyttäminen” palvelee ainoastaan häiritäkseen lisää talouden perustaa ja pitkittää alavirettä.

Aivan. Elvyttäminen ei ole estänyt merkittävää lamaa. Sen sijaan se on taannut suuremman mahdollisuuden merkittävälle taloudelliselle romahdukselle pitämällä osatekijät epätasapainossa ja häiritsemällä tuotantorakennetta.

Tosiasia, että ”eliittitaloustieteilijät” sivuuttavat (tai jopa ilkkuvat) sille, mikä tunnettaan itävaltalaisena suhdannevaihteluteoriana, ei muuta tosiasiaa, että se selittää miksi keynesiläiset ”ratkaisut” pahentavat tilannetta. Valtio ei pysty päättämään taantumaa kaatamalla uutta rahaa talouteen sen enempää kuin tulipalo voidaan sammuttaa kaatamalla siihen bensaa. Mutta sillä voi polttaa taloutemme maan tasalle.

Alkuperäinen artikkeli: Why Did the “Stimulus” Fail to Help the Economy? Spending Money Does Nothing to Address the Economic Factors Causing a Recession on julkaistu FEE:n luvalla.

“Pääoman omistaja on todennäköisesti maailmankansalainen, eikä välttämättä ole sidoksissa mihinkään tiettyyn maahan. Hän on taipuvainen jättämään maan, jossa hänet altistetaan harmilliselle tutkinnalle raskaiden verojen arvioimiseksi… Veroilla, jotka yleensä karkottavat pääomat mistä tahansa maasta, on taipumus kuihduttaa jokainen tulonlähde valtiolle ja yhteiskunnalle.”
-Adam Smith, The Wealth of Nations, 1776

Presidentti Obama julisti toukokuussa sodan niille amerikkalaisille, jotka suojelivat rahojaan ulkomaisilla alhaisen verotuksen alueilla.

Samaan aikaan kansainväliset hallintokoneistot ahdistelevat näitä veroparatiiseja korkean verotuksen maiden käskystä. Esimerkiksi Pariisissa sijaitseva Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD) on laittanut mustalle listalle 41 tällaista hallintoaluetta osana “haitallisen verokilpailun” ohjelmaansa ja yrittää nyt pelotella ne muuttamaan houkuttelevaa veropolitiikkaansa. Euroopan komissiolla on useita verokilpailun vastaisia hankkeita, kuten lähdeverotusta koskeva direktiivi, jolla pyritään pakottamaan alhaisen verotuksen maat auttamaan Euroopan hyvinvointivaltioita jäljittämään ja verottamaan pakenevia pääomia. YK:lla on veroasiain kansainvälistä yhteistyötä käsittelevä asiantuntijakomitea (Committee of Experts on International Cooperation in Tax Matters), jonka tavoitteena on määrätä maailmanlaajuiset säännöt estämään työpaikkojen ja pääoman virta korkean verotuksen valtiosta alhaisen verotuksen valtioihin. Ikään kuin tämä ei vielä riittäisi, edellisen kevään G20-kokouksen päätöslauselma mainitsi erikseen veroparatiisien päättäväisen kuriinpanon.

Yhteinen teema kaikille näille toimille on, että poliitikot haluavat korvata verokilpailun verotuksen yhdenmukaistamisella. Verokilpailun olemassaolo realisoituu, kun poliitikot tuntevat paineita parantaa veropolitiikkaansa, jotta kultamunia munivat hanhet eivät lentäisi pois. Reaganin ja Thatcherin veronalennukset aloittivat verokilpailun. Kansakunnat ovat kilpailleet kohti alhaisempia veroja toivoessaan houkuttelevansa tai säilyttääkseen työpaikkoja ja investointeja. Vuodesta 1980 lähtien kehittyneiden maiden keskimääräinen ylin tuloveroaste on laskenut noin 26 prosenttiyksikköä ja yhtiöveroaste yli 21 prosenttia. Tällä hetkellä 27 maassa on käytössä tasavero, mikä on hämmästyttävä kehitys. Ei ihme, että maailmantalous huolimatta nykyisestä myllerryksestä on niin paljon vahvempi nyt, kuin se oli 1970-luvulla.

Stereotypioiden mukaan veroparatiisit ovat pieniä saaria Karibialla ja se on todellakin totta joidenkin maailman tärkeimpien offshore-keskuksien tapauksessa. Ollaksemme tarkkoja, veroparatiisi on mikä tahansa hallintoalue, joka täyttää kaksi perustetta: ensinnäkin sen verolait ovat houkuttelevia kansainvälisille sijoittajille ja yrittäjille ja toiseksi se suojelee kansallista finanssivaltaansa ja -suvereniteettiaan pitäytymällä toisten valtioiden verolainsäädäntöjen täytäntöönpanosta, ainakin silloin, kun ne yrittävät verottaa taloudellista toimintaa rajojensa ulkopuolella. Tämä tarkoittaa tietenkin, että korkean verotuksen maiden yksityishenkilöillä ja yrityksillä on mahdollisuus käyttää näitä hallintoalueita suojasatamina liiallista verotusta vastaan.

Mikä katsotaan verokeitaaksi, riippuu arvioijan kansallisuudesta

Mitkä ovat veroparatiiseja? Paikat kuten Liechtenstein ja Caymansaaret kuuluvat listalle, mutta niin tekevät monet onshore-valtiotkin. Yksi maailman johtavista offshore-kysymysten asiantuntijoista, Marshall Langer, kirjoitti Tax Notes International:ssa, että “tärkein veroparatiisi maailmassa on Manhattan .. toiseksi tärkein veroparatiisi maailmassa on Lontoo”. Yhdysvallat ja Yhdistyneet kuningaskunnat ovat veroparatiiseja, koska niiden lait mahdollistavat ulkomaalaiset sijoitukset ilman tulojen raportoimista veroviranomaisille. Se on hyvä sekä Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian taloudelle että ulkomaisille veronmaksajille.

Joidenkin laskelmien mukaan maailmassa on yli 70 veroparatiisia: ulottuen aina suuresta Yhdysvalloista pieniin hallintoalueisiin, kuten Melillaan, Espanjalle kuuluvaan kaupunkiin Marokon rannikolla ja Sarkiin, Ison-Britannian hallinnassa olevaan saareen Ranskan rannikolla. Joissakin tapauksissa, kuten Yhdysvalloissa, veroparatiisipolitiikka on suunniteltu houkuttelemaan kansainvälistä pääomaa ja on vain ulkomaalaisten käytettävissä. Muissa tapauksissa, kuten Bahamalla, suotuisat verosäännökset ovat avoimia sekä vakinaisille asukkaille että vieraille.

Veroparatiisit ovat hyviä maailmantaloudelle pääasiassa neljästä syystä. Ensinnäkin ne edistävät hyvää politiikkaa ympäri maailmaa painostamalla korkean verotuksen maiden poliitikkoja alhaisempaan verokantaan. Kasvua edistävät muutokset ovat tapahtuneet pääasiassa verokilpailun ansiosta ja veroparatiisit ovat arvokkaita juuri siksi, etteivät poliitikot todennäköisesti ole yhtä ahneita tietäessään veronmaksajilla olevan pakomahdollisuuden. Merkittävää on, että jopa OECD:n ekonomistit ymmärtävät verokilpailun olevan kasvua edistävä voima maailmantaloudessa. He ovat myöntäneet, että mahdollisuus valita taloudellinen toimintaympäristö on vastapainona hallituksen budjetointiprosesseille, rajoittaen taipumusta tuhlata ja verottaa liikaa.

Veroparatiisit ovat olleet erityisen hyödyllisiä vakuuttamaan poliitikot vähentämään tuloista säästettävän ja sijoitettavan varallisuuden kaksinkertaista verotusta. Monet valtiot ovat alentaneet tai poistaneet perintöveroja ja varallisuusveroja, koska poliitikot ovat vihdoin ymmärtäneet, että ahdistavat verolait yksinkertaisesti ohjaavat verovelvollisia siirtämään rahojaan veroparatiiseihin, kuten Luxemburgiin ja Panamaan. Samalla tavoin valtiot ovat vähentäneet osinkojen, korkojen ja myyntivoittojen kaksinkertaista verotusta. Poliitikot ymmärtävät, että on parempi pitää alhaista veroastetta ja kerätä kohtuullisesti rahaa, kuin pitää korkeaa veroastetta, joka ajaa investoinnit Sveitsiin tai Singaporeen.

Taloudellisesta näkökulmasta nämä alemmat verokannat ovat äärimmäisen tärkeitä, koska ne vähentävät verotuksen painottumista säästämiseen ja investointeihin. Tämä kannustaa ihmisiä säästämään enemmän nykypäivän tuloista rahoittaakseen tulevaisuuden kasvua. Jopa sosialistiset ekonomistit ovat yhtä mieltä siitä, että pääoman muodostus on avain pitkän aikavälin hyvinvointiin ja elintason nousuun.

Toiseksi veroparatiisit tuottavat korkeaa elintasoa. Maailmanpankin tietojen mukaan yhdeksän maailman 13 rikkaimmasta hallintoalueesta on veroparatiiseja. Akateemiset tutkijat ovat vahvistaneet, että veroparatiisit kasvavat nopeammin ja luovat enemmän vaurautta ihmisille kuin korkeamman verotuksen alueet. Tämä on erityisen tärkeää kolmannessa maailmassa, missä veroparatiiseiksi muuttuvat köyhät kansakunnat nauttivat voimakkaasta köyhyyden vähentymisestä.

Kolmanneksi veroparatiisit edistävät parempaa hallintotapaa. Yksi kehitysmaita vaivaava ongelma on vakaiden instituutioiden puute. Omistusoikeudet, laillisuusperiaate ja vakaa rahat ovat välttämättömiä rakennuselementtejä vaurauden luonnille ja talouden kasvulle. Kaksi tutkijaa, James Hines ja Dhammika Dharmapala, totesivat, että halu tulla veroparatiisiksi johti valtioita parantamaan instituutioitaan siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät kansainväliset sijoittajat halua sijoittaa rahojaan huonosti hallinnoiduille alueille. Maailmanpankin hallintoindikaattorit osoittavatkin veroparatiisien sijoittuvan listalla erittäin korkealle. Tälle asialle pitäisi osoittaa suosiota eikä hyökätä sen kimppuun.

Neljäs syy on se, että veroparatiisit edistävät taloudellista toimintaa myös korkean verotuksen maissa. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta, mutta useimmissa, myös korkean verotuksen maissa on yleensä suosiollisemmat verotuskäytännöt saapuville investoinneille kuin omien kansalaisten taloudellisille aktiviteeteille. Poliitikot laskevat omien kansalaistensa olevan “sitoutuneita asiakkaita”, joita voidaan yliverottaa, mutta he kuitenkin ymmärtävät, että kansainvälisistä investoinneista on kilpailtava. Lisäksi asiantuntijat ovat havainneet, että korkean verotuksen maiden kansalaiset hyödyntävät usein tämän edun ja käyttävät lähiveroparatiisia tukiasemana investoidakseen omaan maahansa. Nämä lisäinvestoinnit, joita muuten ei olisi tapahtunut, lisäävät korkean verotuksen maiden vaurautta.

Verokilpailua kannattavat myös ne Nobel-palkinnon saajat, jotka ovat tunnistaneet valtioiden välisen kilpailun olevan tärkeä voima kohti parempaa politiikkaa. Kolmea esimerkkiä siteerataksemme: James Buchanan kirjoitti, että verokilpailu erillisten elementtien joukossa .. on itseisarvoisesti tavoiteltava päämäärä. Milton Friedman totesi, että kilpailu kansallisten hallitusten tarjoamien julkisten palveluiden ja niiden määräämien verojen kesken on aivan yhtä tuottavaa kuin kilpailu yksilöiden tai yritysten tarjoamien tavaroiden ja palveluiden ja niiden hintojen välillä. Gary Becker puolestaan kirjoitti, että valtioiden välisellä kilpailulla on taipumus tuottaa kilpailua huipulle rajoittamalla vaikutusvaltaisia ja ahneita ryhmiä ja poliitikkoja toteuttamasta halujaan väestön enemmistön kustannuksella.

Suoja vainolta

Matalan verotuksen alueet tarjoavat turvasataman myös vainotuille ihmisille. Suurin osa maailman väestöstä asuu valtioissa, missä hallitukset eivät tarjoa sivistyneen yhteiskunnan edellyttämää perusturvallisuutta. Itse asiassa valtionhallinto on monissa tapauksissa ongelma, koska valtaeliitti käyttää valtaansa riistääkseen kansalaisia. Korruptio rehottaa, pakkolunastukset ovat yleisiä ja rikollisuus on endeemistä. Myös laajamittaista vainoa esiintyy. Ei ole yllättävää, että ihmiset, joilla on rahaa, ovat yleisiä sorron kohteita. Varsinkin jos he kuuluvat uskonnollisiin, poliittisiin, etnisiin, rodullisiin tai seksuaalisiin vähemmistöihin.

Veroparatiisit suojelevat ihmisiä korruptoituneilta ja epäpäteviltä hallituksilta tarjoamalla turvallisen paikan varojen sijoittamiselle. Esimerkiksi, jos hallitus on antisemitistinen, niin juutalainen yrittäjä olisi typerä pitäessään rahansa paikallisessa pankissa. Itse asiassa Sveitsin ihailtavaa vuosisatoja vanhaa pankkisalaisuutta suojelevaa ihmisoikeuspolitiikkaa vahvistettiin vuonna 1930 suojelemaan Saksan juutalaisia, jotka halusivat turvata omaisuutensa natseilta.

Monet ryhmät maailmassa kohtaavat syrjintää ja vihamielisyyttä – usein valtioiden taholta. Paikallinen väestö paheksuu usein etnisiä kiinalaisia maissa, kuten Indonesiassa ja Filippiineillä. Sama pätee intialaista syntyperää oleviin Itä-Afrikassa. Kun ihmiset kuuluvat epäsuosittuihin ryhmiin, ollen alttiita hallituksen vainolle, heille on järkevää suojata perheidensä omaisuutta siirtämällä varojaan paikkoihin kuten Hongkong, joista vainoajilla ei ole mahdollista löytää niitä. Samat taloudellista yksityisyyttä suojelevat lait, jotka tekevät veroparatiisit houkutteleviksi raskasta verotusta pakeneville ranskalaisille perheille ja ruotsalaisille yrittäjille, suojelevat myös muita ihmisiä erilaisilta vainon muodoilta.

Verohurskastelua, ei yhdenmukaistamista

On huomion arvoista, että jopa kansainväliset byrokratiat tunnustavat veroparatiisien tärkeän rooliin ja taloudellisen yksityisyyden. Esimerkiksi YK myönsi vuoden 1998 raportissaan, että säilyttääkseen poliittisen kontrollinsa hallitukset ympäri maailmaa vakoilivat omia kansalaisiaan suurimman osan 1900-luvusta. Ja, että poliittinen vapaus voi riippua kyvystä piilottaa puhtaasti henkilökohtaiset tiedot valtiolta. OECD:n verokilpailun vastaisen kampanjan johtaja Jeffrey Owens myönsi brittiläiselle Observer -lehdelle, että veroparatiisit ovat olennaisia henkilöille, jotka elävät epävakaissa järjestelmissä.

Veroparatiisien vastainen kampanja puuttuu valtioiden oikeuteen tavoitella kasvua edistävää politiikkaa ja syrjii erityisesti köyhiä kansakuntia. “Verottomuus tai vähäinen verotus” on tärkein kriteeri OECD:n listatessa maita veroparatiiseiksi. Vaikka useimmilla OECD-maillakaan ei ollut tuloveroja 1700- ja 1800-luvuilla, kun ne kiipesivät maatalouden köyhyydestä keskiluokkaiseen vaurauteen. Meidän kaikkien pitäisi olla loukkaantuneita, että tällaiset kansakunnat haluavat nyt kieltää samat mahdollisuudet köyhiltä mailta. Vahvojen OECD:ssä ja Euroopan komissiossa suurta valtaa käyttävien kansakuntien on sopimatonta pitää maalitaulunaan vähemmän voimakkaita kansakuntia ja hallintoalueita Karibian tapaisissa paikoissa.

Toinen kysymys on OECD:n tekopyhä pääoman kohtelu suhteessa työvoimaan. Pariisissa sijaitseva byrokratia on järkyttynyt siitä, että sijoitusrahastot virtaavat alhaisille veroalueille, joista monet ovat kehitysmaissa. Mutta samaan aikaan OECD-maat ovat suuria edunsaajia “aivovuodossa” kehitysmaista. Tämä lahjakkuuden virta on hyödyllistä työvoiman saajamaille, aivan kuten maailmanlaajuiset rahavirrat ovat hyödyllisiä pääoman saajamaille. OECD ei kuitenkaan ehdota, että kehitysmailla olisi oikeus verottaa emigranttien OECD-maissa ansaitsemia tuloja. Joten miksi OECD-mailla pitäisi olla oikeus verottaa liikkuvia pääomaa OECD:n ulkopuolisissa maissa?

Toinen esimerkki tekopyhyydestä on se, että Yhdysvallat, Iso-Britannia, Itävalta, Belgia, Sveitsi ja Luxemburg ovat OECD:n jäseniä, mutta eivät ole sen alkuperäisellä mustalla listalla, vaikka ovatkin veroparatiiseja ulkomaisille sijoittajille. (Luettelo tarkistettiin myöhemmin). Vain pienet vähemmän vaikutusvaltaiset maat ovat tällaisen syrjinnän kohteita. Ja tietysti kaiken tekopyhyyden huipentuma on se, että kaikki OECD:n ja YK:n byrokraatit saavat verovapaata palkkaa samalla, kun he juoksentelevat ympäri maailmaa vaatimassa, että muiden maiden pitää nostaa veroja.

Korkean verotuksen maiden poliitikot ja edustajat kansainvälisissä byrokratioissa myöntävät usein, että moraaliset kysymykset ovat olennaisia. Mutta sitten he kuitenkin sanovat olevansa huolissaan siitä, että jotkin heidän omista kansalaisistaan välttyvät verotukselta veroparatiisien avulla. Mutta miksi se on paremman veropolitiikan maiden vika? Jos korkean verotuksen kansakunnat haluavat parempaa kuuliaisuutta, eikö heidän pitäisi korjata verojärjestelmiään sen sijaan, että yrittävät pakottaa muita kansoja luopumaan verotuksellisesta itsemääräämisoikeudesta ja tulemaan heidän veronkerääjävasalleikseen? Joka tapauksessa ajatus, että on olemassa valtava määrä maksamattomia veroja on vain yksi monista verokilpailua vastustavien levittämistä myyteistä. Tarkastellaanpa hieman näitä myyttejä.

Kilpailun vastaiset myytit

Myytti 1: Veroparatiisien ansiosta maksamattomia veroja on 100 miljardia dollaria. Presidentti Obama haluaa lisätä huomattavasti verohallituksen (IRS) valtaa väittäen, että tämä on ainoa tapa kerätä rahaa, joka oletettavasti piilottelee matalan veron alueilla. Määrä on huijausta. IRS, mikä ei varmasti ole veroparatiisien kannattaja, arvioi suurimman osan ns. verovajeesta olevan seurausta toimista Yhdysvalloissa. Osa uskotellusta 100 miljardista dollarista on ilmeisesti peräisin John Kerryn entiseltä työntekijältä, joka sepitti $70 miljardin arvion maksamattomista henkilökohtaisista tuloveroista. Mutta kun Kongressin tutkimuslaitos (CRS) pyysi luvun tuottamaa menetelmää, niin työntekijä tunnusti keksineensä luvun tahallaan ja tarkoitushakuisesti. CRS:n muistion mukaan hän “ei voinut lähettää meille kirjallista selvitystä hänen arviointimenetelmästään” ja “hän ilmaisi arvion olevan epävarma”. Se on vuosisadan vähättelevin lausunto.

Myytti 2: Veroparatiisien kukistaminen on paras tapa parantaa kuuliaisuutta. Korkean verotuksen maiden poliitikot ja OECD:n byrokraatit väittävät, että “offshore” -alueet riistävät poliitikoilta kipeästi tarvittavia verotuloja. Tämä väite on varsin outo, koska verotulot olivat ennätystasolla OECD-maissa, kunnes nykyinen taantuma iski. Mutta miten verotuksen noudattamista voidaan parantaa? Akateeminen tutkimus osoittaa vahvasti, että suurin tekijä verojen noudattamisessa on veroaste. Kun veroaste on kohtuuton, ihmiset eivät todennäköisesti noudata lakia. Jos he eivät voi suojata tulojaan käyttämällä veroparatiiseja, he käyttävät kotimaista harmaata taloutta. Tai he tulevat vähemmän tuottaviksi. Itävaltalaisen Johannes Kepler yliopiston asiantuntija Friedrich Schneider selittää, että tuloverot ovat “tärkein harmaan talouden syy ja, että korkea veroaste lisää kannustinta .. työskennellä harmaassa taloudessa”.

Myytti 3: Veroparatiisit johtavat korkeampiin veroihin tavallisilla ihmisillä. Yksi pahimmista myyteistä on, että veroparatiisit vähentävät kierojen ihmisten veroja ja pakottavat poliitikkoja nostamaan muiden veroja kompensoidakseen erotuksen. Jos tämä olisi totta, niin lisääntyvää rahavirtaa veroparatiiseihin pitäisi seurata korkeampi verotus lähdemaissa. Mutta kuten aikaisemmin todettiin, niin on tapahtunut päinvastoin. Poliitikot ovat alentaneet veroastetta vastatessaan veroparatiisien verokilpailuun. Tämä tarkoittaa, että kaikki veronmaksajat hyötyvät veroparatiiseihin sijoittavien ansiosta.

Myytti 4: Veroparatiisit ovat rahanpesun keskuksia. Vastoin tätä rutiininomaista mustamaalausta, kaikki objektiiviset todisteet osoittavat, että veroparatiiseilla on kaikkein tiukimmat rikollisen rahan vastaiset säännöt. Yksikään veroparatiisi ei ole rahanpesun ja terrorismin rahoituksen vastaisen toimintaryhmän (Financial Action Task Force on Money Launderingin, FATF) mustalla listalla. CIA tarkastelee muutama veroparatiisia rahanpesun keskuksena, mutta sillä on kuitenkin paljon enemmän muita maita listallaan. Ulkoministeriö sanoo samaa. On myös syytä huomata, että IRS on selvittänyt kaikilla suurilla veroparatiiseilla olevan hyvät “tunne asiakkaasi”-lait likaisen raha torjumiseksi. Kaikki suuret veroparatiisit myös kuuluvat Egmont-ryhmään, joka on avoin vain sellaisille hallintoalueille, joilla on tehokkaat likaisen rahan vastaiset tiedusteluosastot. Ei siis ihme, että australialaiset tutkijat havaitsivat rahanpesun olevan paljon helpompaa paikallisesti kuin ulkomaisissa veroparatiiseissa.

Ollessaan senaattorina, presidentti Obama kannatti veroparatiiseja vainoavaa lainsäädäntöä. Hänen kansallisen talousneuvostonsa puheenjohtaja Larry Summers on myös veroparatiisien ankara ideologinen vastustaja. Presidentiksi päästyään Obama on nyt pitänyt linjansa. Tämä asettaa Yhdysvallat Ranskan ja Saksan kaltaisten maiden puolelle antaen OECD:n aiemmin estämälle verotuksen yhdenmukaistamiselle uuden mahdollisuuden.

Taloudellisen vapauden kannattajien täytyy vastustaa näitä pyrkimyksiä. Vuonna 2000 verokilpailua suojaamaan perustettu The Center for Freedom and Prosperity on tehnyt erinomaista työtä. (Olen hallituksen jäsen, joten olen ehkä puolueellinen). Siitä huolimatta verokilpailun säilyttäminen uudessa poliittisessa ympäristössä tulee olemaan suuri haaste.

Muutamia päiviä Haitin tragedian jälkeen todistamme nyt uskomusta, että arvokkaan omaisuuserän tuhoaminen luo nettovarallisuutta, kunhan se vain korvataan. Pohdinkin kuinka kauan kestää ennen kuin joku mediasta lankeaa rikotun ikkunan virhepäätelmään. Toisin sanoen, että satasen maksaminen rikotun ikkunan korjaamisesta luo jotenkin enemmän vaurautta kuin ehjä ikkuna ja satasen kuluttaminen johonkin muuhun. En kuitenkaan odottanut sen hyppäävän silmille täydeltä Wall Street Journalin sivulta.

Siinä se oli viikonloppuosion etusivulla keskellä jatkuvasta piinasta kertovia raportteja maanjäristyksen jälkiseurauksista levittyneenä koko sivun mitalle, kuinka vaikutamme tulleen kyvyttömiksi nähdä ”ilmeistä totuutta modernilta ajalta, että tuhot olivat kehityksen välineitä.”

Kirjoittaja, Kevin Rozario, Amerikan opintojen apulaisprofessori Smith Collegesta selittää, kuinka suurpalojen jälkeen Lissabonissa (1755), Lontoossa (1666), Bostonissa (1676) ja San Franciscossa (1906)  ”valtavat uudelleenrakennusprojektit vaativat…pääoman laittamista kiertoon, tuottivat valtavia voittoja joillekin ja mahdollistivat innovaatioita, jotka lisäsivät tuottavuutta”. Hän jatkaa argumentointiaan lainaamalla Journal –julkaisua, jonka mukaan vuoden 1994 Northridgen maanjäristys ”loi keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä taloudellisia hyötyjä, jotka ylittivät alkuperäiset tappiot”. Ja todettuaan vuoden 2008 Sichuan maanjäristyksen tappaneen 80 000 ihmistä hän viisaasti muistuttaa meitä, että loppujen lopuksi se ”käynnisti rakennusbuumin, joka voimistaa kotimaisen talouden kasvua 0,3 prosentilla”.

Onko hän tosissaan? Kyllä, pelkäänpä niin. Ja taloustieteilijöiden sanotaan olevan kylmiä ja laskelmoivia!

Tämä on samaa ”logiikkaa”, jonka mukaan toisessa maailmasodassa suurten kaupunkien raunioiksi pommittaminen oli hyväksi taloudelliselle kehitykselle, koska se toi mahdollisuuden rakentaa nykyaikaista infrastruktuuria, jonka paikallaan saattaminen olisi muutoin vaatinut useita vuosia. Taivas varjelkoon meitä siltä, että joutuisimme odottamaan arvonalennuksia ja tavanomaista kulumista! (Se oli kuitenkin hyväksi New Yorkille, jolla oli hyvä onni jäädä koskemattomaksi sodan jälkeen ainoana merkittävänä länsimaisena kaupunkina, mutta tämä toki sen vuoksi, ettei New Yorkia ilmapommitettu.)

Virhepäätelmä tulee ilmiselväksi viemällä sitä loogisesti pidemmälle: tällöin tulisi suositella kaupunkiemme tarkoituksellista altistamista luonnontuhoille – ehkäpä kieltäytymällä rakentamasta meren rantaan patoja tai järistyksien kestäviä rakenteita. Miksi odottaa tuhoja? Meidän tulisi kutsua ne tervetulleiksi! Miksi tuhlata resursseja kotimaan turvallisuuteen, kun yksi hyvin sijoitettu ydinpommi pystyisi voimistaa talouttamme – ehkäpä 0,3 prosentin verran? Ajatelkaa työllisyyttä! Jos pommit eivät ole mieleen, niin entäpä 1960-luvun tyyliset uuden aallon ”urbaanit uudistamiset” vapauttamalla merkittäville taaja-alueillemme armeijallinen valtiollisia puskutraktoreita?

Professori Rozario vaikuttaa olevan riittävän tietämätön taloustieteestä (tai jopa maalaisjärjestä) tulkitakseen Joseph Schumpeterin kuuluisaa kuvausta kapitalismin kilpailevista voimista  kirjaimellisesti ”luovan tuhon myrskytuulina”. Hän on ilmeisesti kykenemätön erottamaan kielikuvaa todellisuudesta; luovaa tuhoa, joka ilmenee uusien tuotteiden, innovaatioiden ja markkinoiden syrjäyttämien vakiintuneiden yritysten kilpailuna – mihin Schumpeter itse asiassa viittasi – ja todellisia myrskytuulia (ja maanjäristyksiä ja muita luonnontuhoja).

Vauraus aivan nurkan takana?

Tarkoittaako tämä, että Haiti tulee nyt vaurastumaan? Ei, sillä professori Rozario selittää ongelmaksi, ettei se ole sellainen ”dynaaminen, järeä kapitalistinen talous”, jolle hän väittää kuoleman ja tuhon olevan hyväksi liiketoiminnalle.

Ja mikä tekee näistä asioista hyvää liiketoiminnalle? Katarinan hävittämän rannikon tapauksessa se on ollut ”harras sitoutuminen kapitalistiselle kehitykselle”. Suhteellisen köyhille alueille ”katastrofit ovat usein olleet todella tuhoisia köyhille”. (Hän ei selitä, miksei se ole ”todella tuhoisaa” kaikille muille uhreille.) Hän osoittaa esimerkiksi (paikkansapitävästi), että Floridassa ja New Orleansissa köyhiä kodinomistajia on rohkaistu uudelleen rakentamaan ja laajentamaan asutuksia ”alttiille rannikkoalueille ja siten lisäten todennäköisyyttä tuleville tuhoille”. Tietämättömänä taloustieteestä tai ilmeisesti taloushistoriasta professori Rozario jättää mainitsematta, kuinka vuosikymmenien valtion rahoittamat ohjelmat tukea tulvavakuutuksia Floridassa ja valtava rakentaminen Meksikonlahden rannikolle ovat saattaneet luoda juuri kyseiset tilanteet, joita hän valittelee.

Lisäksi Haiti ei ole ollut tarkalleen ottaen kapitalismin linnake, ellei tarkoituksena ole viitata interventioihin, joita Kansainvälisen valuuttarahaston harjoittaa. Mutta juuri tätä professori Rozario tarkoittaa ”kapitalistisella kehityksellä”. En lähde kiistelemään termeistä. Jos hän haluaa määrittää ”kapitalistisen kehityksen” sisältämään julkis-yksityiset yhteishankkeet, valtion tukemat kulutushankkeet infrastruktuuriin ja miedon ylhäältä alas keskussuunnittelun, se on hänen etuoikeutensa.

Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä ”vapaiden markkinoiden kapitalismin” kanssa, jota Ludwig von Mises, F. A. Hayek ja Milton Friedman niin vankasti puolustivat. Sen sijaan se on, mitä Mises kutsui ”interventionismiksi” – erääksi traagisista tahattomista seurauksista, joka köyhdyttää lisää heikosti toimeentulevia.

Köyhät kärsivät suhteettoman paljon enemmän luonnonkatastrofeista ja vauraammat ihmiset ja alueet toipuvat niistä köyhempiä nopeammin. Mutta tiedämme, osaksi James Gwartneyn, Robert Lawsonin ja muiden työn ansiosta, että suurempi taloudellinen vapaus saa aikaan suurempaa vaurautta ja varallisuutta henkeä kohden.

Haitissa kaivataan eniten taloudellista vapautta – ei luonnonkatastrofeja – kasvaakseen sellaiseksi järeäksi taloudeksi, jolle professori Rozario pitää fyysistä tuhoa liiketoiminnalle hyvänä. Pyydän, että lopettaisimme tämän kaltaisten luonnontuhojen pyörittämisen taloudellisiksi tukipaketeiksi tai miksikään muuksi kuin inhimillisiksi tai taloudellisiksi tragedioiksi, joita ne ovat.

Risto Harisalo toimii hallintotieteen professorina Tampereen yliopiston Johtamistieteiden laitoksella. Hän on tutkinut liberalismin lisäksi mm. hyvinvointivaltion ongelmakohtia, yrittäjyyttä ja innovatiivisten organisaatioiden problematiikkaa.

JOHDANTO

Mitä on vapaus ja kuinka se voidaan määritellä? Mikä on vapauden merkitys ihmisille? Miksi muista arvoista puhutaan huomattavasti enemmän kuin vapaudesta? Ovatko muut arvot, kuten esimerkiksi tasa-arvo, peitonneet vapauden peruuttamattomasti? Onko enää lainkaan tarvetta puhua ja väitellä vapaudesta? Artikkelissa etsitään vastauksia näihin kysymyksiin.

Vaikka vapaus näyttää syrjäytyneen lähes tyystin ihmisten mielistä, julkisesta keskustelusta ja tieteellisestä tutkimuksesta, sillä on ollut kuitenkin huomattava merkitys yhteiskuntien pitkässä kehityksessä. Vapaus on läntisen kulttuurin huomattavimpia saavutuksia.[1] Historiallisesti monet tämän kulttuurin ajattelijoista ovat suosineet sellaista yhteiskuntaa, jossa jokainen kansalainen voisi olla mahdollisimman vapaa poliittisten päättäjien mielivallasta.[2] On ollut aika, jolloin vapautta on kunnioitettu niin paljon, että sitä ei edes haluttu tai uskallettu asettaa kyseenalaiseksi.[3]

Vapauden merkitys ihmisten elämän ja yhteiskunnallisten olosuhteiden kehityksen perustana alkoi kuitenkin menettää suosiotaan jo 1800-luvun loppupuolella. Ihmisten oli ymmärrettävästi vaikeaa nähdä ja ymmärtää kuinka vapauden vahvistuminen oli muutamassa vuosikymmenessä vähentänyt yhteiskunnasta alistamista, mielivaltaa ja orjuutusta ja parantanut samalla aineellisesti heidän elämäänsä. Ranskan vallankumous ja sosialistiset aatteet nostivat tasa-arvon vapautta merkittävämmäksi arvoksi. Lenin kutsui vapautta porvarilliseksi ennakkoluuloksi.[4]

Ryysyrannan Jooseppi on meillä hyvä esimerkki siitä, kuinka väärin vapaus voidaan ymmärtää.[5] Jooseppi oli ja pysyi köyhänä, koska julkinen valta ei antanut hänen tehdä sitä, mitä hän parhaiten osasi eli valmistaa pontikkaa. Jos laki olisi sallinut Joosepin harjoittaa kättensä taitoja, hän olisi saattanut olla varakas mies, joka olisi tarjonnut työtä, toimeentuloa ja varallisuutta perheelleen ja yhteisölleen.

Vapautta väheksyvien arvojen suosiota kuvaa äänestys, jonka Malagan maakunnassa sijaitsevan pienen El Borgen kaupunginvaltuusto järjesti asukkailleen.[6] Äänestyksessä he ottivat kantaa joko inhimillisyyteen tai vapauteen. Äänestyksen tulos oli, että 515 kuntalaista valitsi inhimillisyyden ja vain neljä kuntalaista valitsi vapauden. Llosa mietti keitä nuo neljä rohkeaa olivat ja miksi he uskalsivat olla eri mieltä enemmistön kanssa. Äänestyksen ironia on siinä, että vapaus ei ole inhimillisyyden vastakohta, vaan sen perusta.

Varmasti on monia, joiden mielestä poliittisessa päätöksenteossa on valittava joko tasa-arvo
tai vapaus. Hyvinvointivaltiota korostavassa pohjoismaisessa ajattelussa politiikan tehtävänä on edistää ennen kaikkea tasa-arvoa eikä vapautta. Tässä logiikassa tasa-arvoon on siten yhteiskunnan terveelle ja tasapainoiselle kehitykselle huomattavasti merkittävämpi arvo kuin vapaus.

On ainakin neljä painavaa perustetta sille, miksi on kannattavaa ja hyödyllistä puhua vapaudesta. Näistä ensimmäinen on tieteellinen argumentti, jonka mukaan asioita, joiden merkitys on olennaisesti hämärtynyt ja jotka ovat menettäneet sen seurauksena olennaisen sisältönsä, on asiallista selkeyttää. Tällaisten asioiden analyysi on tieteellisesti hyödyllistä, vaikka sen tekijät eivät pidä niitä kaikkein tärkeimpinä tutkimuskohteina.

Toinen tärkeä kriteeri tutkia vapautta on poliittinen. Demokratia ja poliittinen päätöksenteko vaikuttavat olennaisesti vapauden alan laajenemiseen ja supistumiseen. On siksi välttämätöntä selkeyttää käsityksiä siitä, milloin lait ovat välttämättömiä ja millaiset lait suosivat tai syrjivät vapautta. Lainsäätäjien olisi hyödyllistä muodostaa käsitys niistä motiiveista, jotka ohjaavat lakien säätämistä ja joissa on kysymys joko yleisestä edusta tai eri ryhmien eduista.

Kolmannen, yhteiskunnallisen, kriteerin mukaan vapautta pidetään suhteellisen yleisesti epätoivottavien yhteiskunnallisten ongelmien syynä. Karl Marxin mukaan vapaus palveli vain pienen omistavan luokan, mutta ei ihmisten suuren enemmistön intressejä. Vapaus tarjoaa otollisen maaperän ahneudelle ja röyhkeydelle. Epätasaarvo ja sen mukanaan tuomat erilaiset ongelmat ovat vapauden väistämättömiä seurauksia.

Neljäs kriteeri on psykologinen. Se tarjoaa mahdollisuuden eritellä niitä voimia, jotka kamppailevat ihmisten mielistä ja sielusta. Nämä vastakkaiset voimat ovat pysyvyys ja muutos. Ihmisten on inhimillistä ennakoida tulevaa ja suojautua sen muutoksia vastaan. Heidän on myös luonnollista tunnistaa muutoksen tarjoamat mahdollisuudet avoimin mielin.

Vapaus ei ole modernin ajan keksintö, vaan sen juuret ulottuvat ajassa aina Antiikin Kreikkaan.[7] Sieltä vapaus on kulkeutunut nykyaikaan monia erilaisia polkuja myöten. Vapauden tarina on suureksi osaksi vielä kirjoittamatta ja siksi sen merkitystä ei ole helppoa ymmärtää. Ihmiskunnan historiassa on myös aikoja, jolloin vapaudelle ei ole annettu mitään merkitystä. Ne ovat mielivallan, väkivallan ja pakkovallan aikoja. Juuri nämä ajanjaksot ovat synnyttäneet ihmisten mieliin vapauden kaipuun ja kysynnän.

VAPAUDEN HAURAS HISTORIA

Historiallisessa katsannossa alistaminen ja orjuutus ovat olleet hallitsevia yhteiskunnallisia käytäntöjä. Eri kulttuureissa ihmisten suurella enemmistöllä ei ole ollut mitään mahdollisuutta päättää omasta elämästään. Ihmisten osana on ollut taipua ja totella. Satojen, jopa tuhansien vuosien kulttuurillisen kehityksen painolasti ohjaa heitä hakemaan suojaa muista tekijöistä kuin vapaudesta. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää miksi vapauteen suhtaudutaan epäillen ja torjuen.

Ajan saatossa vapaudella on ollut kuitenkin myös puolustajansa. Esimerkiksi Adam Smith ja Karl Marx korostivat vapautta omalla tavallaan ja pitivät sitä toivottuna ja tavoittelemisen arvoisena olosuhteena kaikille ihmisille. Smithin mukaan vapaus laajeni yhtä aikaa markkinatalouden kehityksen myötä. Marx tarjosi ilmestysmäisen kuvan vapaudesta yhteiskunnassa, josta markkinataloudelliset instituutiot oli väkivalloin täydellisesti eliminoitu.

Historiallisesti vapaus on kehittynyt pienin, lähes olemattomin askelin kohti nykypäivää. Ensimmäiset merkit orastavasta vapaudesta voidaan löytää Antiikin Kreikasta. Tuona aikana vapautta luonnehdittiin ihmisten henkilökohtaisten ominaisuuksien ja käyttäytymistaipumusten perusteella.[8] Hyvä ihminen oli vapaa, ei pelkuri, tyhmä, ilkeä eikä valehtelija.[9] Vapaudella kuvattiin ihmisten itsenäisyyttä ja riippumattomuutta.[10] Vapauden suojelemiseksi ihmisten edellytettiin vastustavan tyrannian eri muotoja omassa lähipiirissään ja kaupunkivaltioissaan sekä niiden välisissä suhteissa.[11]

Huolimatta siitä, että Antiikin ihmiset tunnistivat vapauden merkityksen omalle elämälleen, he asettivat perheensä ja sosiaalisen statuksensa vapauden edelle.[12] Antiikin Kreikka oli puhdas luokkayhteiskunta, jossa ihmisen syntymä ja sukupuoli määräsivät hänen mahdollisuutensa yhteiskunnalliseen asemaan ja arvokkuuteen. Vapaus oli siten mahdollinen vain maata omistaville aristokraateille ja tiettyjen ammattien harjoittajille.

Naiset ja orjat suljettiin vapauden piirin ulkopuolelle.[13] Naiset, jotka eivät olleet joutuneet orjiksi, mutta elivät orjuuden pelossa, saattoivat ymmärtää vapauden tarjoaman suojan ja mahdollisuudet. Tätä miettivät varmasti myös jotkut niistä naisista, jotka olivat joutuneet orjiksi ja jotka elivät vapautumisen toivossa.[14] On siten mahdollista, että naisten asema on ollut se ponnahduslauta, jolta vapaus on aloittanut pitkän matkansa läntisen maailman ihmisten tietoisuuteen.[15]

Antiikin ihmisille vapauden arvon ja merkityksen ymmärtäminen on ollut parhaimmillaan vain hyvin rajallista ja hämärää. Siksi he eivät kantaneet mainittavaa huolta esimerkiksi vapauden ja poliittisen tarkoituksenmukaiuuden välisistä jännitteistä. Jos aristokraatit katsoivat vapauden rajoittavan heidän henkilökohtaisia pyrkimyksiään, vapaus sai väistyä. Vasta Rooman valtakunnassa alettiin ymmärtää, että vapautta saattoi olla hyödyllistä suojella hallitsijoiden poliittiselta tarkoituksenmukaisuudelta.[16]

Roomassa laki saatiin suojelemaan vapautta kahdella toisiaan vahvistavalla tavalla. Ensinnäkin laki suojeli kansalaisia viranomaisten mielivaltaista toimintaa vastaan, koska se pakotti virkamiehet asettamaan lain tarkoitukset omien pyrkimystensä edelle.[17] Toiseksi laki suojeli kansalaisten yksityisomaisuutta poliittista mieli- ja pakkovaltaa vastaan.[18] Näillä kahdella asialla on ollut kauaskantoiset seuraukset, sillä Rooman laki loi yksityisen omaisuuden kunnioituksen perustan koko läntiseen Eurooppaan.

Esimerkiksi Antiikin Kreikassa yksityistä omaisuutta ja sen hankkimista pidettiin yleisesti tuomittavana. Erään tuona aikana eläneen filosofin mielestä ihmisten elämän kultainen kausi oli mahdollinen vasta sitten, kun kaikki yksityinen omaisuus oli jaettu tasan kaikkien kaupunkivaltiossa elävien ihmisten kesken. Pidemmälle kuin tämä ajattelija meni Platon, jonka mukaan yksityinen omaisuus on kaikkien yhteiskunnassa esiintyvien paheiden, kuten sotien, syy. Aristoteleen mukaan ihmisen ongelmana oli omistamisen tahto, josta luopuminen takaksi hänelle vapauden.

On mahdotonta sanoa tarkasti kytkivätkö roomalaiset vapauden ja yksityisen omaisuuden toisiinsa, toimivatko he asiassa johdonmukaisesti ja oivalsivatko he kytkennän yhteiskunnallisen merkityksen. Heitä huomattavasti myöhemmin joukko liberaaleiksi kutsuttuja ajattelijoita kiinnitti huomionsa samaan kytkentään ja korosti sen merkitystä taloudellisen vaurauden luomisen välttämättömänä perustana.

Rooman keisarikunnan taantuessa ja menettäessä valtaansa oman käden oikeus, mielivalta ja väkivalta tuhosivat samalla vapauden hauraat perusteet. Vasta 1400-luvulla orastava liberalismi toivat vapauden takaisin poliittiseen ja tieteelliseen keskusteluun. Huomattakoon, että liberaalit elivät ja ajattelivat sellaisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa, joissa vapaus oli vahvemman oikeutta itsevaltaan, mielivaltaan ja väkivaltaan.

He pystyivät kuitenkin nousemaan omien kokemustensa ja yhteiskunnallisten olosuhteiden yläpuolelle ja muotoilemaan uudelleen vapauden merkityksen ihmisille ja yhteiskunnille. Tästä pyrkimyksestä on kirjoitettu:

”He (liberaalit ajattelijat) osoittivat, että vapaus ja hyvä hallitusvalta eivät sulje toisiaan pois, vaan ovat toisiaan vahvistavia. Vapaus ei ole keino tavoitella korkeampia poliittisia tavoitteita. Se on itsessään korkein poliittinen tavoite. Vapautta ei tarvita takaamaan hyvää hallintoa, vaan turvaamaan yksittäisten ihmisten ja kansalaisyhteiskunnan mahdollisuus tavoitella korkeampia arvoja ja päämääriä.”[19]

Liberaaleista huolimatta vapaus ei edennyt isoin askelin ja eikä esteitä sen tieltä kyetty raivaamaan kyllin nopeasti. Ihmiset eivät suinkaan innostuneet vapauden mahdollisuudesta. Ihmisten suuri enemmistö oli lähes täysin tietämätön vapaudesta. Vapaus uhkasi vallanpitäjien asemaa ja etuoikeuksia. Vapauden puolustajat ovat olleet yleensä vähemmistönä.

Vasta 1800-luvulla vapaus kehittyi voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Sen ansiosta ihmiset saivat vapauden käyttää omaa järkeään ja yrittäjyyden taitojaan viranomaisten estämättä. Vapauden ansiosta poliittista päätöksentekoa alettiin sitoa perustuslakiin ja rajoittaa sen käyttöä mielivaltaisiin tarkoituksiin. Vapaus antoi ihmisille oikeuden päättää omasta elämästään, sillä he eivät olleet enää sidottuja rotuun, uskontoon eikä kansakuntaan. Vapaus on kiistatta luonut ihmisille taloudellista vaurautta ja sen myötä itsenäisyyttä.[20]

Vaikka vapaus eteni huomattavin askelin, siitä ei kuitenkaan muodostunut hallitsevaa yhteiskunnallista arvoa. Perustuslaillisen hallinnon ja demokratian kehitys eteni hitaasti, etuoikeuksistaan kiinnipitävät aateliset vastustivat vapauden laajentamista ja valtioiden johtajat kävivät sotia. Ongelmien ratkaisemiseksi väkivaltaan turvauduttiin mieluummin kuin omistusoikeuksien laajentamiseen.

Kun 1800-luku kääntyi 1900-luvuksi, vapaus jäi sotien jalkoihin. Juuri päättynyttä vuosisataa on luonnehdittava kollektiivisten voimien, yhteiskunnallisen keskityksen ja valtiollisen väkivallan aikakaudeksi. Sitä on tuskin millään kriteerillä mahdollista kuvata vapauden ajaksi.

VAPAUDEN MÄÄRITTELY

Vapauden kolme ulottuvuutta

On hyödyllistä määritellä analyysin kohteena olevat asiat, koska se tarjoaa kriteerin erottaa olennaiset asiat muista asioista. Vapauden määrittely on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Vapauden arvosta on huomattavasti helpompi keskustella ja sopia kuin määritellä vapauden ala ja sisältö.[21] Arkinenkaan puhe ei tarjoa mainittavaa apua vapauden määrittelyyn.[22] Ihmiset käsittävät ja muistavat kokemuksensa monin eri tavoin.

Yksi tapa määritellä vapaus on ajatella sitä kolmiona, jonka sivut ovat yhtä pitkät. Kolmion oikeaa alareunan kärkeä kutsutaan yksilölliseksi vapaudeksi. Kolmion vasemman alareunan kärkeä kutsutaan poliittiseksi vapaudeksi. Kolmion ylintä kärkeä kutsutaan oikeudelliseksi vapaudeksi. Kuvio 1 havainnollistaa tätä asiaa.

KUVIO 1. Vapauden perusulottuvuuksien kolmio

Vapauden ulottuvuudet ovat eritasoisia, mutta ne muodostavat kokonaisuuden, joka auttaa määrittelemään vapautta ja tulkitsemaan vapauden moniulotteisuutta ja monimutkaisuutta. Nämä ulottuvuudet ovat kehittyneet eri aikoina eri tavalla eikä niitä ole aina osattu liittää yhteen. Niistä muodostuu kuitenkin kokonaisuus, jota voidaan luonnehtia liberalismin klassiseksi vapauskäsitykseksi.

Yksilöllinen vapaus

Yksilöllinen vapaus voidaan määritellä ihmisen mahdollisuudeksi toimia ja ilmaista ajatuksensa oman harkintansa, tahtonsa ja kykynsä mukaan. Hayek luonnehtii yksilöllistä vapautta sisäiseksi, subjektiiviseksi ja metafyysiseksi vapaudeksi.[23] Patterson kutsuu tätä todelliseksi vapaudeksi.[24] Mueller kutsuu sitä yksilön itsemääräämisoikeuden mahdollistavaksi vapaudeksi.[25]

Jokaiselle ihmiselle todellinen vapaus on sitä, että hän voi päättää ja toimia oman mielensä mukaisesti. Hän on perillä omista mahdollisuuksistaan ja niiden toteuttamisen kannalta välttämättömistä tiedoista, taidoista ja valmiuksista. Hän tietää mitä haluaa saavuttaa ja kuinka hän siitä suoriutuu. Hän tuntee, oivaltaa, tulkitsee ja tekee asioita omalla ainutlaatuisella tavallaan ja se erottaa hänet muista.

Ihminen ei ole vapaa, jos joku estää tai kieltää häntä tekemästä asioita, joita hän haluaisi tehdä. Hän ei ole vapaa, jos joku pakottaa hänet tekemään muuta kuin hän haluaisi. Hän ei ole vapaa, jos joku sanelee hänelle mitä hänen on asioista ajateltava tai kuinka ne on tulkittava ja muistettava. Näillä kriteereillä esimerkiksi orjuutta ja suomalaista torpparijärjestelmää voidaan pitää eriasteisina yksilöllisen vapauden rajoitteina.

Vapaa tahto, joka on käsitteenä hyvin pulmallinen, on yksilöllisen vapauden peruskivi. Ihminen ei voi olla ihminen, jos hänellä ei oleteta olevan vapaata tahtoa tai se on häneltä riistetty. Ihminen ei myöskään voi olla vapaa, jos hänellä ei ole mahdollisuutta vapaaseen tahtoon. On mahdollista olettaa, että ihmisellä on vapaa tahto huolimatta siitä, että hän ei syystä tai toisesta halua tai voi sitä käyttää.

Hayekin mukaan yksilöllisen vapauden vastakohta ei ole toisten harjoittama määräysja pakkovalta, vaan ihmisen omat tunteet, moraalin heikkous ja tiedon rajallisuus.26 Joutuessaan intohimojensa vangiksi hänellä on yhtä vähän vapautta kuin ollessaan toisten tahdon alaisena.[27] Sanonta tieto on valtaa tarkoittaa, että ihminen pystyy vastustamaan houkutusta ottaa riskejä moraalin alueella ja että taikausko ja tietämättömyys eivät ohjaa hänen valintojaan.[28] Ihminen voi itse vaarantaa omilla valinnoillaan oman henkilökohtaisen vapautensa.

Henkilökohtaista vapautta ja vapaata tahtoa ei voida vähätellä vetoamalla siihen, että jokaisessa yhteiskunnassa on erilaisia ihmisiä, jotka eivät pysty huolehtimaan itsestään ja joista toisten on siksi huolehdittava. On järkevää ajatella, että esimerkiksi pienillä lapsilla ja toimintakykynsä menettäneillä sairailla, vanhuksilla ja vammaisilla on oma yksilöllinen tahtonsa. Jos heistä vastaavat ihmiset tämän unohtavat, on todennäköistä, että se johtaa aikaa myöten välinpitämättömään ja epäinhimilliseen kohteluun.

Henkilökohtainen vapaus ja vapaa tahto tulkitaan usein oikeuksiksi, jotka antavat ihmisten toimia piittaamatta kanssaihmisistään. Tämä täysin virheellinen käsitys on keskeisiä syitä siihen, miksi ihmiset vieroksuvat vapautta yhteiskunnallisena ihanteena.29 Henkilökohtainen vapaus ei ole vain oikeus, vaan se sisältää myös velvollisuudet. Oikeuksia ei voi olla ilman velvollisuuksia eikä velvollisuuksia ilman oikeuksia. On kohtalokasta erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.

Puhe henkilökohtaisesta vapaudesta nostaa ihmisten mieliin ajatuksen yksilöstä, joka toimii yksin ja selviytyy tavoitteistaan muiden apuun ja tukeen turvautumatta. Tämä ajatus, jonka mukaan jotkut ihmiset ovat kaikkivoipaisia ja muista täysin riippumattomia, on monien mielestä hyvin pulmallinen ja jopa pelottava. Kuvaus ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Kukaan ei selviydy yksin ilman muiden myötämielisyyttä. Jokaisen on suostuttava vapaaehtoiseen yhteistyöhön toisten kanssa tavoitteittensa ja pyrkimystensä edistämiseksi.[30]

Henkilökohtainen vapaus on mahdollista vain vapaaehtoisessa ja molempia osapuolia hyödyttävässä yhteistyössä – koordinaatiossa.[31] Henkilökohtaisen vapauden käytöllä on tarkat rajansa. Kukaan ei saa käyttää vilppiä, pakkoa eikä väkivaltaa toisia kohtaan omia tavoitteitaan edistäessään.32 Näistä rajoitteista seuraa, että henkilökohtaisen vapauden käyttö on pääsääntöisesti vapaaehtoista.

Historian kulussa ihmisillä on ollut eri yhteiskunnissa vähäiset tai jopa olemattomat mahdollisuudet omaan henkilökohtaiseen vapauteensa. Valtaa käyttävä vähemmistö on sanellut ihmisten suurelle enemmistölle sen aseman, paikan, mahdollisuudet ja elannon. Enemmistöllä ei ole ollut mainittavia mahdollisuuksia kyseenalaistaa harvojen tahtoa eikä välttyä siltä. Tällä seikalla on vakavat seuraukset yhteiskunnassa.

Yhteiskunnalliset olosuhteet opettavat ihmisille selviytymisen ja häviämisen lain. Kun he huomaavat, että vilpillä, pakolla ja väkivallalla saa tahtonsa läpi, he soveltavat oppimaansa sen sijaan, että tyytyisivät asemaansa ja kääntäisivät toisen posken vastustajilleen. Tämä auttaa ymmärtämään miksi vapaudella ei ole ollut mainittavaa sijaa historiallisessa kehityksessä ja miksi vapaudettomuuden kulttuuria on hyvin vaikea murtaa.

Yhteiskunnissa, joissa vapaudelle on annettu tilaa, ihmiset ovat tukeutuneet vapaaehtoiseen yhteistyöhön, välttäneet vilppiä, pakkoa ja väkivaltaa ja luoneet taloudellista vaurautta ja vakautta. Näiden yhteiskuntien lukumäärä on ollut aina vähäinen verrattuna vapautta väheksyviin maihin.

Poliittinen vapaus

Poliittinen vapaus viittaa niihin erilaisiin institutionaalisiin järjestelyihin, joiden avulla kansalaiset päättävät heitä yhteisesti sitovista asioista ja käytännöistä.[33] Nämä järjestelyt, joita yleisesti luonnehditaan demokratiaksi, ovat kehittyneet nykyiseen muotoonsa hyvin pitkän ajan kuluessa.[34] Liberalismin näkökulmasta monet eri tekijät ovat vaikuttaneet sen kehitykseen.

Ensimmäinen tekijä, joka on luonut poliittisen vapauden kysynnän, on paikallinen itsevalta. Euroopassa on ollut tällaisia pieniä ja itsenäisiä alueyhteisöjä – enklaaveja – aina 1800-luvulle saakka. Saksaa puhuvilla alueilla on ollut lukemattomia kuninkaiden, prinssien, kreivien, herttuoiden ja piispojen hallitsemia alueita. Näiden alueiden lukumäärä on ollut huomattava. Kun Saksan keisarikunta perustettiin vuonna 1871, se muodostui neljästä kuningaskunnasta, neljästä suuriruhtinaskunnasta, neljästätoista vähäisestä ruhtinaskunnasta, kolmesta itsenäisestä Hansakaupungista ja valloitetusta Elsass-Lothringenin maakunnasta.

Saksa ei ollut poikkeus Euroopassa. Esimerkiksi Ranska on muodostunut samanlaisista palasista kuin Saksa. Se jakaantui vielä 1800-luvulla varsinaiseen Ranskaan ja vieraisiin maakuntiin, joiden asukkaat eri puolilla maata puhuivat omaa murrettaan.[35] Tilanne oli samanlainen myös Italiassa ja Espanjassa 1800-luvulla.

Nämä minivaltiot olivat itsevaltaisesti ja mielivaltaisesti hallittuja. Niiden hallitsijat kohtelivat asukkaitaan kuin karjaa ja tapattivat heitä väkivaltaisissa kahakoissa ja sodissa uutta maata vallatessaan tai omaansa puolustaessaan.[36] Asukkaiden osana oli nurkumatta maksaa veroja tai tehdä työtä tai suoriutua molemmista. Hallitsijat vaativat tietulleja maittensa läpi matkaavilta.[37] Nämä maksut saattoivat olla niin suuria, että ne tyrehdyttivät matkustamisen lähes kokonaan.[38] Nykykielellä luonnehdittuna nämä enklaavit olivat hyvin epädemokraattisia ja protektionistisia.

Vapautta puolustavat liberaalit asettivat kyseenalaisiksi itsevaltaisten minivaltioiden – enklaavien – toiminnan ja sitä ohjaavat periaatteet.[39] He osoittivat, että niiden johtajat hankkivat varallisuutensa valloittamalla maita ja ihmisiä.[40] Kaupan vapaus ja vapaaehtoinen vaihdanta oli hallitsijoille vierasta. Liberaalit ovat siksi suhtautuneet dogmaattisen kielteisesti kaikkien valtioiden mieli-. pakko- ja väkivallan menetelmiin. Liberaalien tavoitteena oli rajoittaa poliittisten päättäjien mahdollisuuksia käyttää valtaoikeuksiaan mielivaltaisiin tarkoituksiin.

Toinen poliittisen vapauden kysyntään olennaisesti vaikuttanut tekijä on keskitetty valtiollinen itsevalta. Valtiot ovat olleet kautta historian hyvin itsevaltaisesti hallittuja. Poliittinen valta on siirtynyt perimällä eikä kansalaisten valitsemana. Hallitsijat kuninkaat, keisarit ja tsaarit ovat pitäneet ihmisiä alamaisinaan, joita heillä oli oikeus käsitellä mielensä mukaisesti. Minivaltioiden hallitsijoiden tapaan myös he hankkivat varallisuuttaan valloittamalla.

Historiallisesti erilaiset poliittisen ja sotilaallisen vallan keskittymät, joita kutsutaan valtioiksi, ovat olleet suhteellisen pienten ryhmien hallitsemia. Ne ovat hankkineet ja menettäneet valtansa väkivalloin. Historialliset tosiseikat tukevat ajatusta valtioista väkivallan synnyttäminä.[41] Sodat ovat synnyttäneet valtiot ja luoneet maaperän niissä joko yksinvallalle tai harvainvallalle. On virheellistä olettaa, että ihmiset olisivat sallineet kaiken tapahtuvan vapaaehtoisesti.

Liberaalit olivat ensimmäisinä vastustamassa yksinvaltaisia ja mielivaltaisesti hallittuja valtioita. He vastustivat kaikkea väkivaltaa ja sotaa, joihin valtiot turvautuivat sisäisesti ja ulkoisesti.[42] He vastustivat itsevaltaista hallitsemistapaa ja vaativat sen syrjäyttämistä demokratialla. He halusivat, että kansa saa valita hallitsijansa ja vaihtaa heitä mielensä mukaan.[43]

Poliittinen vapaus demokratiana on se keino, jonka avulla kansanvaltaa voidaan vahvistaa ja valtioiden välistä protektionismia torjua. Poliittiseen vapauteen ei sisälly miekkaa eikä väkivallan uhkaa muita kansoja kohtaan, koska poliittinen vapaus on tyrannian vastavoima.[44] Vapaus on yhtä aikaa sekä kansallista että yleismaailmallista.

Tästä näkökulmasta vapauden periaate on hyvin kumouksellinen, koska sen tehtävänä on purkaa rauhanomaisin pasifistisin keinoin kaikki vapauden rajoitteet kansakunnan sisällä ja kansakuntien välillä. Liberaalissa ajattelussa poliittisen vapauden periaate on läpikotaisin rauhaa rakentava ja ylläpitävä ja rauhan tae on demokratia.[45]

Kansallisvaltioiden synty ja kehitys on kolmas tekijä, joka on vaikuttanut poliittisen vapauden kysyntään. Kansat, joilla ei ole ollut itsemääräämisoikeutta, ovat halunneet saada itselleen oman valtion. Ensimmäinen uusi eli moderni valtio oli 1700-luvun loppupuolella perustettu Yhdysvallat.[46] Sen jälkeen on syntynyt jatkuvasti uusia valtioita, joissa kansat voivat harjoittaa itsemääräämisoikeuttaan valitsemillaan enemmän tai vähemmän demokraattisilla käytännöillään. Liberaalit ajattelijat ovat tukeneet johdonmukaisesti kansojen itsemääräämisoikeutta, koska he ovat uskoneet sen edistävän valtioiden sisäistä turvallisuutta ja kansainvälistä rauhaa.

Poliittisen vapauden ideana on mahdollistaa ihmisten henkilökohtainen vapaus, tarjota heille mahdollisuus osallistua demokraattiseen prosessiin ja luoda perusta kansalliselle itsemääräämisoikeudelle. Se rakentaa maaperän myös oikeudelliselle vapaudelle. Liberaalien ajatus vapauden vaurautta luovasta rauhanomaisesta kehityksestä ei ole kuitenkaan aina toteutunut.

Demokraattisin keinoin hankittua valtaa voidaan käyttää samoissa tarkoituksissa kuin minivaltioiden prinssit ja valtioista vastaavat kuninkaat sitä käyttivät. He eivät kunnioittaneet demokratian pelisääntöjä. Vallassa olevat johtajat toimivat mielivaltaisesti harjoittamalla positiivista ja negatiivista diskriminaatiota ja sortamalla väkivaltaisesti vastustajiaan. He kävivät myös sotia muita valtioita vastaan.

Liberalismista ei ollut rajoittamaan eikä estämään poliittista mieli-, pakkoja väkivaltaa. Liberalismia ei siitä voida kuitenkaan syyttää, koska se on jäänyt lähes aina yksin puolustamaan käsityksiään poliittisesta vapaudesta, demokratiasta. Poliittiset johtajat ovat yleensä suosineet liberalismin vastaisia ajattelutapoja ja käytäntöjä.[47]

Oikeudellinen vapaus – vapaus lain viitekehyksessä

Oikeudellinen vapaus määritellään vapaudeksi lain tarjoamassa viitekehyksessä. Vapaus on siten riippuvainen lainsäädännöstä, koska se määrittää ihmisten vapauden rajat eri asioissa. Tätä tapaa ajatella vapautta ovat huomattavat liberaalit ajattelijat tukeneet kautta aikain.[48] Vapautta koskevassa keskustelussa tähän käsitykseen vapaudesta on kiinnitetty yllättävän vähän huomiota ja siksi se on ymmärretty usein väärin.

Kun vapaus ymmärretään lainsäädännön luomaksi tai tarjoamaksi alueeksi, ollaan tekemisissä pakkovallan (coercion) kanssa. Pakkovalta on vapauden vastavoima ja vapauden määrää rajoittava voima. Esimerkiksi Hayekin mukaan tämä on järkevä tapa yrittää ymmärtää vapauden alaa ja määrää yhteiskunnassa.[49] Tämä käsitys on johdettavissa liberalismin tavasta ajatella valtiota ja yhteiskuntaa.

Liberalismi määrittelee valtion pakkovaltaa monopolioikeudella harjoittavaksi instituutioksi.[50] Liberalismi pitää pienempänä pahana antaa valtiolle yksinoikeus pakkovallan käyttöön kuin sallia se kaikille halukkaille. Liberaalit ajattelijat eivät pidä ihmisiä enkeleinä, jotka toimivat aina oikein ja korjaavat pyydettäessä toimintaansa. Ilman pakkovaltaa valtio ja yhteiskunta olisivat voimattomia niiden ihmisten edessä, jotka valitsevat vilpin, pakon ja väkivallan vapaaehtoisen vaihdannan sijasta.

Liberalismi ymmärtää yhteiskunnan valtavana, vapaaehtoista yhteistoimintaa työnjakoa harjoittavana ja koordinoivana prosessina.[51] Työnjako on ihmisen ja yhteiskunnan kehityksen perusta.[52] Ollakseen ihmisille hyödyllistä työnjaon on oltava vapaaehtoista, ei pakkoon perustuvaa. Valtion, jolla on yhteiskunnassa ainoana pakkovallan käytön monopoli, tehtävänä on edistää vapaaehtoista vaihdantaa ja suojella sitä erilaisilta pakkovallan yrityksiltä, joita aina jotkut ihmiset päättävät käyttää.

Edellä sanotun perusteella vapauden ja pakkovallan välinen suhde määräytyy lainsäädännössä. Ihmiset voivat olla vapaita siinä määrin kuin lainsäädäntö sen heille sallii. Kun vapaus on riippuvainen lainsäädännöstä, vapautta ei voida rinnastaa yksilön omiin tulkintoihin elämästään (olosuhteet rajoittavat vapauttani), taloudelliseen vaurauteen (en ole vapaa, koska minulla ei ole varallisuutta hankkia elantoa itselleni) eikä hankittuun valta-asemaan (en ole vapaa, koska minulla ei ole valtaa) kuten valitettavan usein tehdään.[53]

Vapaus lainsäädännön ja pakkovallan määrittelemissä rajoissa on kestävä tapa ymmärtää sitä. Ihminen, joka haluaa olla erinomainen laulaja ilman laulutaitoa tai taitelija ilman kyvykkyyttä, voi kokea, että hän ei ole vapaa tekemään sitä, mitä hän pohjimmiltaan haluaisi. Käsityksestään huolimatta hän on kuitenkin oikeudellisesti vapaa. Ihminen, joka ei pysty fyysisten ominaisuuksiensa vuoksi juoksemaan yhtä nopeasti kuin ystävänsä, voi kokea, että hän ei ole vapaa. Tästä huolimatta hän on oikeudellisesti vapaa. Ihminen voi olla sitä mieltä, että hän ei ole vapaa, koska hänellä ei ole varaa matkustaa ulkomaille eikä ostaa haluamaansa taloa. Tässäkin tilanteessa hän on oikeudellisesti vapaa.

Kun vapaus on riippuvainen lainsäädännöstä, se on aina jossain määrin suhteellista. Vapauden yhteiskunnalliset rajat määräytyvät siitä, kuinka lainsäätäjät käsittelevät pakkovaltaa. Lakien avulla on mahdollista vähentää ja lisätä viranomaisten oikeuksia käyttää pakkovaltaa erilaisissa tarkoituksissa.[54] Lakien avulla lainsäätäjät voivat vähentää pakkovaltaa ihmisten välisistä moninaisista suhteista.

Vapaus saa siten todellisen merkityksensä siitä tavasta, jolla lainsäädännössä käsitellään vapauden ja pakkovallan keskinäisiä suhteita. Vapaus lisääntyy, kun lait estävät viranomaisia käyttämästä pakkovaltaa omissa tarkoituksissaan. Vapaus laajenee, kun lait estävät kansalaisia turvautumasta pakkovaltaan keskinäisissä suhteissaan. Lait ovat vapautta vahvistavia, kun ihmiset voivat olla perillä siitä, millaisia seurauksia pakkovallan käytöllä on heille.

Ihminen ei ole vapaa, jos viranomaiset voivat lakeihin vedoten estää häntä harjoittamasta ammattiaan, valitsemasta asuinpaikkaansa ja elämäntyyliään, ilmaisemasta mielipidettään ja ohjata hänet tekemään asioita, joita hän ei tekisi, jos hän saisi itse päättää. Ihminen ei ole vapaa, jos lait määräävät kuinka hänen on varansa käytettävä ja mitä asioita hänen on kulutettava. Vapaus vähenee, kun ihmiset voivat ratkoa keskinäisiä suhteitaan vilpillä, pakolla ja väkivallalla viranomaisten estämättä.

Ranskalaisen Frederick Bastiatin (1801-1850) kirja The Law on yksi parhaista lain ja vapauden keskinäistä suhdetta käsittelevistä kirjoista. Kirja on suppea, mutta se on kestänyt ajan paineet, ei vähiten siksi, että kaikilla hallitsijoilla on taipumus käyttää lakia mielivaltaisiin tarkoituksiin. Hänen mukaansa vähemmistö voi lain avulla pakottaa enemmistön taipumaan tahtoonsa.[55] Näin toimittiin esimerkiksi sosialistisissa maissa. Toinen mahdollisuus on se, että vaihtuvilla enemmistöillä on oikeus ajaa lainsäädännöllä omia intressejään.[56] Näin toimitaan moderneissa demokratioissa.

Rajoitetun ja yleisen oikeudellisen mielivallan vaihtoehto on, että kukaan ei voi käyttää lakia omiin tarkoituksiinsa.[57] Kun näin tapahtuu, lainsäädäntö tukee oikeudenmukaisuutta, rauhaa, järjestystä, vakautta ja harmoniaa. Juuri tähän tarkoitukseen lainsäädäntö on Bastiatin mukaan tarkoitettu.

KAKSI VAPAUTTA

Isaiah Berlin on aikamme arvostetuimpia liberalistisia ajattelijoita. Hänen kirjoituksensa Kaksi vapauden käsitettä, jonka hän esitti virkaanastujaisluennossaan vuonna 1957, on yksi merkittävimmistä vapautta käsittelevistä esityksistä 1900-luvulla.[58] Vapautta ei ole mahdollista käsitellä viittaamatta hänen näkemyksiinsä asiasta.

Berlinin kaksi vapautta ovat negatiivinen ja positiivinen vapaus. Ne ovat samanaikaisia vapauksia, joiden välistä suhdetta arvioidaan ja muokataan jatkuvasti lakeja säädettäessä. Berlinin mukaan negatiivisessa vapaudessa on kysymys seuraavasta ongelmasta:

”Mikä on se alue, jolla subjekti ihminen tai ihmisryhmä saa tai subjektin tulee saada toimia tai olla, niin kuin se itse haluaa, muiden ihmisten siihen puuttumatta?”[59]

Vastaavasti positiivisessa vapaudessa on kysymys seuraavasta ongelmasta:

”Mikä tai kuka on se hallinnan tai asioihin puuttumisen lähde, joka voi määrätä jonkun olemaan tai tekemään jotain nimenomaista eikä jotain muuta?”[60]

Berlinin mukaan kysymykset ovat selvästi erilaiset, vaikka niihin annetut vastaukset voivat mennä limittäin. Limittäisyydestä johtuen olennaista on huomata, että kun kysymyksistä esitetään toinen, on myös esitettävä toinen kysymys ja niihin annettuja vastauksia on arvioitava samanaikaisesti lainsäädännössä.

Negatiivisesta vapaudesta puhuessaan Berlin on samaa mieltä kuin klassiset englantilaiset filosofit, joiden mukaan vapaus ei voi olla koskaan rajoittamatonta. Jos ihmisillä olisi täydellinen vapaus, he voisivat puuttua rajoituksitta toistensa tekemisiin, joka teko johtaisi väistämättä yhteiskunnalliseen sekasortoon, jonka vallitessa ihmisten perustarpeet jäisivät tyydyttämättä ja vahvat tukahduttaisivat heikkojen vapauden.[61] Berlinin mukaan englantilaisfilosofit ymmärsivät, että ihmisillä on monia erilaisia arvoja, tavoitteita ja pyrkimyksiä, joita on hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta sovittaa yhteen ja joille he siitä huolimatta antoivat suuren arvon. Tämän vuoksi:

”… he   suostuivat   tinkimään   vapauden   vaatimuksista   paitsi muiden arvojen myös vapauden itsensä hyväksi. Ilman tällaista rajoitusta ei nimittäin ollut mahdollista luoda sellaista yhteisöä, jonka he näkivät suotavaksi. Tämän perusteella englantilaisklassikot totesivat, että ihmisen vapaan toiminnan aluetta täytyy kaventaa laein.”[62]

Paradoksaalisesti liberaalissa ajattelussa ihmisten vapaus on lakien rajoittamaa vapautta. Ihmiset eivät voi olla täysin vapaita, vaan heidän on luovuttava osasta vapauttaan säilyttääkseen lopun siitä.[63] Tässä lakien rajoittamassa vapaudessa on kuitenkin alue, negatiivisen vapauden alue, jota Berlin luonnehtii henkilökohtaisen vapauden vähimmäisalueeksi ja jolla ihminen voi olla vapaa. Tällä vapauden alueella ihmiset voivat kehittää luontaisia kykyjään ja edistää hyvinä pitämiään asioita.

Negatiivinen vapaus tarjoaa ihmisille yksityiselämän alueen erottamalla sen julkisen vallan vaikutusalueesta.[64] Näiden kahden alueen välisestä rajanvedosta käydään jatkuvaa kiistaa. Ongelmaan ei ole olemassa helppoja ratkaisuja, vaikka ne ovat poliittisesti usein suosittuja. Kuinka paljon vapautta on ihmisille suotava heidän omia arvojaan, päämääriään ja elämäntapojaan koskevissa asioissa? Milloin ja millaisin keinoin on oikeutettua puuttua heidän valintoihinsa? Kuinka voidaan vakuuttua siitä, että puuttuminen on ihmisen perimmäisten etujen mukaista?

Lainsäädännössä usein esiintyvä ajatus, jonka mukaan on olemassa vain yksi oikea elämisen tapa, on hyvin etäinen liberalismille, koska se sallii viisaiden pakottaa kypsymättömät, oppimattomat ja lyhytnäköiset ihmiset omaksumaan sen heidän oman vapautensa nimessä. Berlin varoittaa tästä tilanteesta:

”Kehitettäessä rationalistista argumenttia, johon sisältyy oletus yhdestä ainoasta oikeasta ratkaisusta, on siis edetty yksilön vastuuta ja itsensä täydellistämistä korostavasta eettisestä opista vaatimukseen autoritaarisesta valtiosta, jossa totellaan platonilaisten holhoojien muodostaman eliitin käskyjä.”[65]

Negatiivisen vapauden vaatimus on Berlinille aidompi ja humaanimpi kuin niiden ihmisten päämäärät, jotka etsivät suurista, ankarista säännönmukaisuuksista ja autoritaarisista järjestelmistä yhteiskuntaluokkia, kansoja tai koko yhteiskuntaa koskevaa itsensä hallitsemisen positiivista ihannetta.[66] Pluralismi on hänen mukaansa muita aidompi ihanne, koska siihen sisältyy sen tosiasian tunnustaminen, että ihmisillä on useita päämääriä, jotka eivät ole yhteismitallisia ja jotka jatkuvasti kilpailevat keskenään.[67]

Positiivisen vapauden tulkinta perustuu Berlinin mukaan ihmisten toiveisiin olla oma herransa. Tätä tavoitetta he eivät voi kuitenkaan hänen mielestään toteuttaa yleisen kurjuuden ja räikeän eriarvoisuuden olosuhteissa. Hädänalaisia pilkataan, jos lukutaidottomille, aliravituille ja sairaille tuotetaan poliittisia oikeuksia ja takuita, jotka turvaavat heitä valtion väliintuloilta.[68] He tarvitsevat ravintoa, koulutusta, sairaanhoitoa ja työtä, ennen kuin he voivat hyödyntää henkilökohtaisen vapautensa laajentumista ja siihen sisältyviä mahdollisuuksia.

Positiivista vapautta on luonnehdittu vapaudeksi johonkin, jolloin sillä tarkoitetaan julkisen vallan erilaisia toimenpiteitä hädässä ja puutteessa olevien auttamiseksi ja heidän asemansa korjaamiseksi. Näissä tarkoituksissa positiivinen vapaus näyttää tarjoavan alati etenevän ja laajenevan tien erilaisille julkisille toimenpiteille. Berlin muistuttaa kuitenkin positiivisen vapauden liian suoraviivaisista tulkinnoista.

Berlinin mukaan on kyseenalaista, jos julkiset viranomaiset uskovat tietävänsä parhaiten ihmisten toiveet ja tarpeet, joita he tyydyttävät. Näin tehdessään viranomaiset voivat jättää selvittämättä ihmisten omat toiveet ja saavat siten oikeuden ohjata heitä sen tietämyksen perusteella, joka heillä on ihmisten päämääristä. Tällainen käytäntö muuttaa positiivisen vapauden huomaamatta pakoksi. Sen omaksuminen julkisessa hallinnossa johtaa siihen, että vapaus saadaan tarkoittamaan aivan mitä tahansa vapautta muokkaavat viranomaiset haluavat.[69]

Positiiviseen vapauteen liittyvä toinen ongelma on, kuinka auttaminen voidaan järjestää niin, että se ei vähennä vapauden määrää yhteiskunnassa. Yhteiskunta, jossa yhden tai muutaman vapaus edellyttää monien elämistä kurjuudessa, on Berlinin mukaan epäoikeudenmukainen ja moraaliton. Vapaus vähenee kuitenkin absoluuttisesti, kun ihmiset yrittävät korjata tilannetta omaa vapauttaan rajoittamalla. Uhrautuminen ei enennä uhrattavaa eli vapautta, vaikka tarve uhrautua olisi kuinka suuri tahansa. Kysymys on siten siitä, kuinka ihmisten elinolosuhteita voidaan korjata aiheuttamatta vahinkoa vapaudelle.

VAPAUS JA TASA-ARVO

Tasa-arvon merkitys

Juuri päättynyttä 1900-lukua on mahdollista perustellusti kutsua enemmän tasa-arvon kuin vapauden vuosisadaksi. Ranskan vallankumouksen kolmesta arvosta, jotka ovat vapaus, veljeys ja tasa-arvo, jälkimmäinen on hallinnut ihmisten mieliä voimakkaammin kuin kaksi edellistä. Kommunismi ja sosialismi sekä hyvinvointivaltio niiden modernina johdannaisena ovat edistäneet tasa-arvoa ns. ensimmäisenä yhteiskunnallisena periaatteena, josta kaikki muu on mahdollista johtaa.

Tasa-arvo on innostanut ja kannustanut ihmisiä toimimaan paremman yhteiskunnan ja maailman puolesta. Sen edistämiseksi on pidetty oikeana luopua muista arvoista lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Se on tehnyt demokratiasta tasa-arvon edistäjän ja luonut julkiseen hallintoon kulttuurin, jossa asiantuntijoiden tehtävänä on päättää keinoista valitun päämäärän toteuttamiseksi. Kun kaikki poliittiset ja moraaliset kysymykset on näin muutettu teknisiksi luonteeltaan, eri alojen asiantuntijat saavat valtaa, joka alistaa aikaa myöten poliittiset päättäjät ja tarjoaa kansalaisille kuulijan ja hyväksyjän osan yhteiskunnallisessa keskustelussa ja väittelyssä.

Tasa-arvo ja vapaus eivät ole toistensa vastavoimia, vaan ne kytkeytyvät toisiinsa. On siis väärin ajatella, vaikka usein juuri niin tehdään, että niistä on toinen valittava ja toinen hylättävä. Hämmennys johtuu mm. siitä, että huomio on tapana kohdistaa vain yhteen arvoon sen sijaan, että tarkasteltaisiin arvojen keskinäisiä suhteita ja liittymäkohtia. Toinen hämmennyksen syy on, että tasa-arvo jää määrittelemättä, jolloin jokainen voi ymmärtää sen mielensä mukaisesti.

Luontainen tasa-arvo

Liberalismi puolustaa käsitystä ihmisten luontaisesta sosiaalisesta tasaarvosta, koska kaikki ihmisten väliset erot ovat tilapäisiä ja jatkuvasti muuttuvia. Ihmiset ovat tasa-arvoisia, vaikka he eroavat toisistaan luonteenpiirteittensä, taitojensa ja kykyjensä suhteen. He ovat tasa-arvoisia, vaikka he vastaavat erilaisista tehtävistä ja ovat erilaisissa auktoriteettiasemissa yhteiskunnassa. He ovat tasa-arvoisia, vaikka he eroavat toisistaan rodullisesti, uskonnollisesti ja sosioekonomisesti. Luontaista tasa-arvoa voidaan kutsua myös ontologiseksi tasa-arvoksi, koska ihmiset ovat eroistaan huolimatta ihmisiä.

Liberalismi puolustaa luontaista tasa-arvoa kahdella argumentilla, joista ensimmäinen liittyy työnjakoon markkinoiden vapaaehtoisessa vaihdannassa. Koska jokainen tarvitsee tarpeittensa ja halujensa tyydyttämisessä monien myötävaikutusta, työnjaossa jokainen toimija on yhtä arvokas ja välttämätön. Siksi heitä on pidettävä luontaisesti tasa-arvoisina, vaikka heidän tehtävänsä, oikeutensa ja velvollisuutensa eroavat toisistaan. Vapaaehtoinen työnjako on valtava luontaista tasa-arvoa luova ja ylläpitävä prosessi.

Luontaisen tasa-arvon toinen argumentti on liberalismin kielteinen asenne kaikkia niitä yrityksiä kohtaan, joilla ihmisiä arvotetaan ja luokitellaan hierarkkisesti. Tästä syystä liberalismi suhtautuu kriittisesti aristokratiaan ja meritokratiaan, mutta myös professionalismin kärjekkäimpiin muotoihin. Liberalismin mukaan lakisääteiset etuoikeudet – privilegiot – rikkovat luontaista tasa-arvoa. Vaikka ihmiset eroavat toisistaan tulojen, kulutustottumusten ja elämäntyylien perusteella, heitä ei voi luokitella paremmuusjärjestykseen niiden perusteella.

Luontainen tasa-arvo on inhimillisyyden ja humanismin kova ydin, jota jokainen kantaa sisällään ja johon jokaisen on otettava kantaa päivittäin eri tilanteissa. Valitettavasti on ihmisiä, jotka eivät pysty vastustamaan kiusausta asettua toisten yläpuolelle ja kohdella muita itseään huonompina. Luontaisen tasa-arvon kirkastamisessa ja puolustamisessa liberalismi luottaa tieteessä ja julkisessa sanassa käytävään keskusteluun ja väittelyyn.[70] Olisi toivottavaa, että työnjaon kehittyessä yhä monipuolisemmaksi ja monimutkaisemmaksi ihmiset oppisivat ymmärtämään keskinäisen riippuvuutensa ja arvostamaan ja kunnioittamaan toistensa erilaisuutta.

Mahdollisuuksien tasa-arvo

Liberalismi puolustaa mahdollisuuksien tasa-arvoa, joka kytkee ihmiset ja julkisen vallan yhteen. Mahdollisuuksien tasa-arvon edistäminen edellyttää julkiselta vallalta aktiivista valppautta ja toimintaa ihmisten mahdollisuuksia rajoittavien tekijöiden tunnistamiseksi ja minimoimiseksi. Ajatus, jonka mukaan liberaalia politiikkaa harjoittava valtio olisi passiivinen, ei siten pidä paikkaansa.

Mahdollisuuksien tasa-arvoa rajoittavat monet eri tekijät, joista keskeisimmät ovat lainsäädännöllä voimaan saatettuja privilegioita. Orjuus oli aikoinaan mahdollisuuksien tasa-arvon rajoite.[71] Vaatimus, jonka mukaan kaikkien ammattien on oltava kaikkien kyvykkäiden ja halukkaiden tavoiteltavissa, on peräisin Ranskan vallankumouksesta.[72] Synnyinsääty, uskonto, kansallisuus, sukupuoli eikä mikään muukaan epäolennainen tekijä saa rajoittaa ihmisten valintoja ammatin ja asuinpaikan valinnassa, yritystoiminnan käynnistämisessä, poliittisen puolueen tai yhdistyksen perustamisessa, elintapojen valinnassa ja ajatusten ilmaisemisessa.

Privilegiot ovat valtion lainsäädännöllä voimaan saattamia positiivisia tai negatiivisia mahdollisuuksien tasa-arvon rajoitteita.[73] Positiivinen privilegio on etu tai hyöty, jonka valtio antaa yleensä joillekin harvoille, mutta ei kaikille. Negatiivinen privilegio on haitta tai kustannus, jonka julkinen valta säätää joillekin, mahdollisesti jopa hyvin monille, mutta ei kuitenkaan kaikille. Positiiviset ja negatiiviset privilegiot ovat hyvin yleisiä jokaisessa maassa, koska valtiolta haetaan taloudellista apua, tukea ja suojaa monille erilaisille yksityisille intresseille yleisen edun nimissä.

De Soto yritti ymmärtää miksi kolmannessa maailmassa on köyhyyttä hyvin paljon ja löysi vastaukseksi privilegiot.74 Nämä privilegiot ovat hallinnollisia määräyksiä, jotka suojelevat markkinoilla jo olevia toimijoita kilpailulta. Esimerkiksi Perussa taksiluvan saaminen kestää 26 kuukautta ja laillisen oikeuden saaminen viralliselle maalle rakennettuun taloon edellyttää 52:den eri viranomaisen 207:ää hallinnollista toimenpidettä. Filippiineillä maan ostamiseen menee 13 vuotta. Tontin laillinen rekisteröinti Egyptin autiomaalle vaatii 31 viranomaisen luvan, joiden saamiseen voi mennä 5-14 vuotta ja luvan saaminen viljelysmaalle kestää 6-11 vuotta.

Monet sosiaaliset ongelmat, kuten köyhyys, vammaisuus, syrjäytyneisyys jne., ovat mahdollisuuksien tasa-arvon rajoitteita. Siksi julkisella vallalla on oikeus auttaa näistä ongelmista kärsiviä ihmisiä. Sosiaalisten tai yhteisöllisten voimavarojen puute on myös mahdollisuuksien tasa-arvon rajoite. Julkisella vallalla on oikeus taata kansalaisilleen esimerkiksi peruskoulutus, koska ilman lukuja kirjoitustaitoa ihmiset eivät voi toimia menestyksellisesti yhteiskunnassa.

Mahdollisuuksien tasa-arvo ei ole ristiriidassa vapauden vaatimusten kanssa. Kun tavoitteena on sosiaalisten ongelmien korjaaminen ja yhteisöllisten resurssien tarjoaminen, mahdollisuuksien tasa-arvossa on kysymys Berlinin tarkoittamasta positiivisesta vapaudesta. Kun kysymys on muiden mahdollisuutta rajoittavien tekijöiden minimoimisesta, ollaan tekemisissä Berlinin negatiivisen vapauden kanssa.

Tulosten tasa-arvo

Tulosten tasa-arvolla tarkoitetaan sitä, kuinka tasa-arvoisesti ihmisten tulot ja varallisuus jakaantuvat. Koska ihmisten tulot ja varallisuus jakaantuvat epäoikeudenmukaisesti, tulosten tasa-arvon ideana on korjata tilanne oikeudenmukaiseksi. Tulosten tasa-arvo perustuu ajatukselle, että huomattavat tuloerot aiheuttavat vakavia häiriöitä kuten köyhyyttä, rikollisuutta ja levottomuutta yhteiskunnassa.

Tulosten tasa-arvo on osoittautunut hyvin suosituksi ja sitä edistetään kahdella eri käytännöllä, jotka ovat progressiivinen verotus ja kerättyjen tulojen jakaminen tulonsiirtoina ja julkisina palveluina kansalaisille. Kummatkin käytännöt ovat pulmallisia vapauden näkökulmasta. Kysymykseen, mikä on oikeudenmukainen tulojen ja varallisuuden jakaantuminen, on olemassa vain poliittisia vastauksia. Progressiivisella verotuksella kerättyjä varoja voidaan jakaa myös muille ihmisille kuin heille, joiden edulla verotusta puolustettiin. Näillä verovaroilla ylläpidetään myös julkisia palvelumonopoleja.

Yksi vakavimmista tulosten tasa-arvoon liittyvistä ongelmista on se, että tasoittamisen idea on laajentunut tuloista ja varallisuudesta myös muihin ihmisten välisiin eroihin. Tämä tarkoittaa, että tulosten tasa-arvon logiikalla on alettu tarkastella vähin eri kaikkia ihmisten välisiä eroja. Koska tavoitteena on tasa-arvo, näiden erojen tasoittamista pidetään hyväksyttävänä oikeudenmukaisen yhteiskunnan edistämiseksi. Näin meneteltäessä ihmisten välisiä luontaisia ja yleisesti hyväksyttäviä eroja yhdenmukaistetaan ja muutetaan yksiulotteisiksi.

Vapaus tasa-arvoisen yhteiskunnan edellytyksenä

Vieraillessaan Yhdysvalloissa 1830-luvulla Alexis de Tocqueville havaitsi, että maassa vallitseva vapauden henki on luonut maahan voimakkaan tasaarvon hengen.75 Hänen mukaansa vapaus ja tasa-arvo tukevat ja vahvistavat toisiaan. Hän kirjoittaa kannattavansa tasa-arvoa, koska se istuttaa jokaiseen ihmiseen vaistomaisen poliittisen vapauden periaatteen.[76]

Tasa-arvo, joka tuolloin maassa vallitsi, oli mahdollisuuksien tasa-arvoa eikä tulosten tasa-arvoa.[77] Valtiossa, jossa hallitusvalta asettaa tulosten tasaarvon mahdollisuuksien tasa-arvon tilalle, kansalaiset menettävät vapautensa ja tasa-arvonsa.[78] Maat, joissa valtiovalta on edistänyt taloudellista vapautta, tasa-arvo on itse asiassa lisääntynyt, kun taas maissa, joissa hallitukset ovat pidättäytyneet liberalisoimasta taloutta, tasa-arvo on pysynyt ennallaan tai vähentynyt.[79] James Galbraith osoittaa että tulojen ja varallisuuden tasoittamiseen tähtäävä politiikka ei ole kyennyt tasoittamaan ihmisten välisiä eroja, vaan vastoin odotuksia se on pahentanut epätasa-arvoa.[80]

Olettamus, jonka mukaan vapaa taloudellinen elämä ruokkisi epätasa-arvoa ja tekisi siitä yhteiskunnallisesti sietämättömän ongelman, ei näyttäisi pitävän paikkaansa. Sitä vastoin yritykset kahlita ja hallita taloudellista elämää eivät auta korjaamaan epätasa-arvoa, vaan ne pahentavat sitä. Kun yhteiskunnassa raportoidaan epätasa-arvosta, nähdään vain markkinat, mutta ei markkinoiden toimintaan vaikuttavia julkisen vallan erilaisia toimenpiteitä. Siksi niin moni pitää virheellisesti markkinoita ongelmana ja julkista valtaa ratkaisuna.

VAPAUDEN EDISTÄMINEN OHJEITA LAINSÄÄTÄJILLE

Ajatus, että poliittinen päätöksenteko on luonnostaan demokraattista ja että demokratia lisääntyy, kun yhä useammasta asiasta päätetään poliittisessa prosessissa, on houkutteleva, mutta huomaamattoman petollinen ja vaarallinen. Siksi on todella hämmästyttävää, että demokratian kehittäjät ovat kiinnittäneet yllättävän vähän huomiota ajatukseen sisältyviin riskeihin ja vaaroihin. Se on hämmästyttävää, koska liberaalit ajattelijat ovat kiinnittäneet niihin jatkuvasti huomiota demokraattisessa prosessissa.

Vaikka Hobbes hyväksyi Aristoteleen näkemyksen, jonka mukaan vapaus on demokratian tarkoitus tai perusta [81], perustuslain mukaan toimiva poliittinen päätöksenteko voi silti vahingoittaa ja vaarantaa vapautta.[82] Vuonna 1776 julkaistussa Kansojen varallisuudessa Adam Smith tunnistaa monia eri tapoja, joilla lainsäätäjä voi heikentää ihmisten vapautta.[83] Vuonna 1853 kirjoittamassaan artikkelissa Over-Legislation [84] Spencer osoittaa kuinka poliittista päätöksentekoa voidaan käyttää vapauden vastaisesti. Frederick Bastiat osoitti vuonna 1850 julkaisemassaan pamfletissa kuinka helmikuun vallankumous vuonna 1848 muutti Ranskan lainsäädännön julmaksi pakkovallaksi.[85]

Hayek muistutti kirjassaan Tie orjuuteen, että lainsäädännön tarjoamilla hyveillä ihmiset voidaan huomaamatta johdatella tilaan, jota hän luonnehtii orjuudeksi, josta ihmiset ovat valtaosin tietämättömiä ja jonka he hyväksyvät itselleen edullisena.[86] Lainsäätäjän lupaus kansalaisille on yhteiskunnan tarkoituksenmukainen ohjaus kohti demokraattisesti hyväksyttyä tavoitetilaa. Lainsäätäjät kuvaavat lupaustaan ”yhteiskunnalliseksi päämääräksi”, ”yhteiseksi tarkoitukseksi”, ”yhteiseksi hyväksi”, ”yleiseksi eduksi”ja ”yleiseksi hyvinvoinniksi”.[87] Hayek kirjoitti kirjansa, koska hän näki näitä tarkoituksia palvelevassa lainsäädännössä samoja piirteitä kuin kansallissosialistisen Saksan lainsäädännössä.

Berlinin mukaan yksilönvapaus, alue, jolla hän voi olla oma itsensä, on ollut kautta historian harvinaisen heikoissa kantimissa.[88] Demokraattinen valta voi olla monella eri tavalla vaaraksi yksilönvapaudelle. Poliittiset päättäjät eivät ole kansa, vaikka he edustavat kansaa. Berlinin mukaan ei ole olemassa tehokkaita ja varmoja keinoja suojella kansalaisten vapautta demokraattisesti valittujen lainsäätäjien pyrkimyksiltä.

Berlin asettaa toivonsa siihen, että lainsäätäjät ymmärtävät tehtävänsä perimmäisen luonteen eettisine ja moraalisine vaatimuksineen. Hän toivoo, että lakeja ei tulkita keinoiksi poliittisesti hyväksyttyjen päämäärien toteuttamiseksi, koska se muuttaa lainsäädännön keinoja koskevaksi tekniseksi valinnaksi. Kun näin tapahtuu, ihmisistä tulee persoonattomia muuttujia jatkuvasti muuttuvassa poliittisessa yhtälössä. Berlin toivoo, että lakeja säätäessään lainsäätäjät selkeyttävät omaa ihmiskuvaansa seuraavan kysymyksen avulla: Mitä jää jäljelle ihmisestä, jolta lait ovat vieneet vapauden?

On myös toinen kysymys, jota lainsäätäjien olisi hyvä miettiä ja joka on seuraava: Kuinka poliittista ja julkista valtaa on käytettävä, jotta vapauden alaa voidaan laajentaa ja pakkovallan alaa rajoittaa? Kysymyksen tärkeyttä vapaudelle ja tasa-arvolle kuvaavat seuraavat pohdinnat.

Oletetaan ensiksi, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia samanlaisia olennaisilta ominaisuuksiltaan ja päämääriltään. Tässä tilanteessa lainsäätäjän pitäisi kohdella heitä epätasa-arvoisesti saadakseen välttämättömät asiat hoidetuiksi yhteiskunnassa. Oletetaan seuraavaksi, että ihmiset ovat erilaisia olennaisilta ominaisuuksiltaan ja päämääriltään. Tässä tilanteessa lainsäätäjän on kohdeltava tällaisia ihmisiä mahdollisimman tasa-arvoisesti, jotta välttämättömät asiat hoituvat spontaanisti yhteiskunnassa vapaaehtoisuutta vahvistamalla ja julkista pakkoa minimoimalla.

Kun ihmiset voivat käyttää vapauttaan, erilaisuus lisääntyy yhteiskunnassa ja sen olosuhteet muuttuvat yhä monimutkaisemmiksi. Tämä kehitys vaikuttaa väistämättä lainsäädäntöön, siihen, millainen sisältö laille annetaan. Mitä monimutkaisempi yhteiskunta on, sitä haitallisempia ovat lait, jotka kohtelevat ihmisiä epätasa-arvoisesti lain edessä. Laki, joka edistää yhtä intressiä, voi vaikeuttaa joitakin toisia intressejä, joista lainsäätäjä voi olla täysin tietämätön ja joilla on huomattavasti suurempi arvo yhteiskunnalle kuin lainsäätäjän edistämällä intressillä.

Lainsäätäjät voivat kuitenkin toimia kuin entisaikain itsevaltaiset hallitsijat, jotka eivät piitanneet kansalaisten tasa-arvosta lain edessä. Tällainen toiminta on luonteeltaan hyvin mielivaltaista ja sille on tunnusomaista, että lainsäätäjät suosivat tiettyjä asioita ja vastustavat toisia asioita saattamalla voimaan ihmisiä positiivisesti tai negatiivisesti diskriminoivia sääntöjä. Antaessaan rahaa mieleisiinsä tarkoituksiin ja rajoittaessaan mielestään epätoivottavia tarkoituksia, he ovat kuin minivaltioiden ruhtinaat.

On ilmeistä, että juuri lainsäätäjien mielivaltainen toiminta vähentää inhimillisen elämän luontaista taipumusta muuttua ja erilaistua. Vastoin Herbert Marcusenm[89] väittämää, jonka mukaan markkinoiden vapaus tekee ihmisistä yksiulotteisia, juuri taloudellisen elämän sääntely tarkoitushakuisilla laeilla tekee yhteiskunnasta yksiulotteisen. Koska yksiulotteisessa yhteiskunnassa ihmisten elanto riippuu vain muutamasta mahdollisuudesta, he ovat hyvin haavoittuvia. Vastaavasti lait, jotka sallivat ihmisten harjoittaa vapauttaan, tekevät yhteiskunnasta moniulotteisen, jossa ihmisten elanto on riippuvainen monista erilaisista mahdollisuuksista.

Nootit

JOHDANTO

1 Patterson 1991, s. 402.

2 Watkins 1948, s. 10.

3 Mises 1985, s. 20.

4 Mises 1985, s. 20.

5 Kianto 1994.

6 Llosa 2002, s. 26.

7 Ks. esim. Skinner 2008, s. viii, Mueller 1987, s. 68 ja Patterson 1991, s. 2.

VAPAUDEN HAURAS HISTORIA

8 Mueller 1987, s. 6.

9 Mueller 1987, s. 6.

10 Patterson 1991, s. 55.

11 Mueller 1987, s. 6.

12 Patterson 1991, s. 55.

13 Mueller 1987, s. 5051.

14 Patterson 1991, s. 5051. Pattersonin mukaan orjat olivat yleensä naisia ja lapsia, sillä vangeiksi joutuneet miehet yleensä surmattiin.

15 Mueller 1987, s. 51.

16 Ks. erityisesti Pipes 1999, s. 11 ja Pipes 2004, s. 1.

17 Mueller 1987, s. 8.

18 Pipes 2004, s. 1.

19 DalbergActon

1985, s. 22.

20 Ks. erityisesti Hayek 1954.

VAPAUDEN MÄÄRITTELY

21 Crocker 1980, s. 1.

22 Patterson 1991, s. 1.

23 Hayek 1960, s. 15.

24 Patterson 1991, s. 2.

25 Mueller 1987, s. 2.

26 Hayek 1960, s. 15.

27 Hayek 1960, s. 15.

28 Hayek 1960, s. 15.

29 Hayek 1960, s. 1516.

30 Murray 1997, s. 7.

31 Murray 1997, s. 7.

32 Murray 1997, s. 6.

33 Hayek 1960, s. 13.

34 Ks. erityisesti Dunn 2006. Hänen kirjansa kuvaa demokratian matkaa ja kehityskulkuja Antiikin Kreikasta nykypäivään.

35 Toivanen 2000, s. 63.

36 Mises 1983, s. 39.

37 Toivanen 2000, s. 132.

38 Camusso 2000, s. 3738.

39 Mises 1983, s. 31.

40 Mises 1983, s. 32.

41 Ks. esim. Oppenheimer 1997.

42 Mises 1983, s. 87.

43 On ihmeellistä, että tänään tämä tosiasia näyttää tyystin unohtuneen. Tuskin kukaan muistaa, että juuri liberaalit ajattelijat ovat tehneet muita merkittävämmän päivätyön demokratian kehittämisessä.

44 Mises 1983, s. 35.

45 Mises 1983, s. 36.

46 Ks. erityisesti Lipset 1971. Yhdysvallat perustettiin perustuslaille ja demokratiaa kunnioittaville poliittisille käytännöille, joista monet olivat tuolloin luonnollisesti hyvin vajavaisia tämän hetken kriteereiden mukaan. On kuitenkin hyvä huomata, että noin 300 vuotta sitten luotu valtiollinen järjestys ja poliittiset instituutiot ovat yhä edelleen toiminnassa Yhdysvalloissa. Vaikka eurooppalaisilla on tapana ylenkatsoa Yhdysvaltoja, on hyvä muistaa, että 300 vuotta sitten Eurooppa oli itsevaltaisesti ja mielivaltaisesti hallittu maanosa.

47 On mahdollista, että tulevaisuuden historioitsijat pitävät päättynyttä 1900lukua enemmän väkivallan ja sotien kuin rauhan vuosisatana.

48 Berlin 2001, s. 49.

49 Hayek 1960, s. 20.

50 Mises 1985, s. 35.

51 Mises 1985, s. 18.

52 Mises 1985, s. 18.

53 Hayek 1960, s. 17.

54 Hayek 1960, s. 21.

55 Bastiat 1996, s. 20.

56 Bastiat 1996, s. 20.

57 Bastiat 1996, s. 20.

KAKSI VAPAUTTA

58 Berlin 2001.

59 Berlin 2001, s. 47.

60 Berlin 2001, s. 47.

61 Berlin 2001, s. 49.

62 Berlin 2001, s. 49.

63 Berlin 2001, s. 52.

64 Berlin 2001, s. 49.

65 Berlin 2001, s. 77.

66 Berlin 2001, s. 96.

67 Berlin 2001, s. 96.

68 Berlin 2001, s. 50.

69 Berlin 2001, s. 59.

VAPAUS JA TASAARVO

70 Tästä traditiosta hyvinä esimerkkeinä mainittakoon Lasch 1996, Sennett 2004, Taleb 2008 ja Samuelson 1995.

71 Friedman, Milton & Rose 1990, s. 131.

72 Friedman, Milton & Rose 1990, s. 132.

73 Tästä problematiikasta ks. Harisalo & Miettinen 1995, s. 8486.

74 de Soto 1989 ja de Soto 2000.

75 Tocqueville 2006, s. 647. Ks. myös Norberg 2004, s. 82.

76 Tocqueville 2006, s. 648.

77 Friedman, Milton & Rose 1990, s. 1, 3 ja 146.

78 Friedman, Milton & Rose 1990, s. 148.

79 Norberg 2004, s. 81.

80 Galbraith 1998.

VAPAUDEN EDISTÄMINEN OHJEITA LAINSÄÄTÄJILLE

81 Skinner 2008, s.76.

82 Skinner 2008, s. 84.

83 Smith 1933.

84 Spencerin artikkeli on julkaistu The Man Versus The State kirjassa (1982).

85 Bastiat 1996.

86 Hayek 1995.

87 Hayek 1995, s. 78.

88 Berlin 2001, s. 5455.

89 Ks. erityisesti Marcuse 1964.

LÄHTEET

• Bastiat, Frederick, The Law. The Foundation of Economic Education, Inc. (Irvington-on-Hudon, New York 1996).
• Berlin, Isaiah, Vapaus, ihmisyys ja historia. Gaudeamus (Tampere 2001).
• Camusso, Lorenzo, Eurooppalainen matkakirja 1492. Otava (Helsinki 2000).
• Crocker, Lawrence, Positive Liberty. Hague (Martinus Niijhoff 1980).
• Dalberg-Acton, John, Emerich, Edward, History of Freedom in Essays in the History of Liberty: Selected Writings of Lord Acton ed. by Fears, Rifus. Volume I. Liberty Fund (Indianapolis 1985).
• Dunn, John, Setting the People Free: The Story of Democracy. Atlantic Books (London 2006).
• Friedman, Milton & Rose, Free to Choose: A Personal Statement. A Harvest/HBJ Book Harcourt Brace Jovanovich, Publishers (San Diego 1990).
• Galbraith, James K., Created Unequal: The Crisis in American Pay. The Free Press (New York 1998).
• Harisalo, Risto & Miettinen, Ensio, Vastuuyhteiskunnan peruslait. Tampere University Press (Jyväskylä 1995).
• Hayek, Friedrich von, Capitalism and the Historians. University of Chicago Press (Chicago 1954).
• Hayek, Friedrich von, The Constitution of Liberty. Routledge (London1960).
• Hayek, Friedrich von, Tie orjuuteen. Gaudeamus (Tampere 1995).
• Kianto, Ilmari, Ryysyrannan Jooseppi. Otava (Keuruu 1994).
• Lasch, Christopher, The Revolt of the Elites and the Betrayal of Democracy. W. W. Norton & Company (New York 1996).
• Lipset, Seymour Martin, USA – vastakohtien kansakunta. K. J. Gummerrus Osakeyhtiö (Jyväskylä 1971).
• Llosa, Mario Vargas, Liberalism in the New Millenium in Toward Liberty: The Idea That Is Changing the World ed. by Boaz, David D. Cato Institute (Washington, D.C. 2002).
• Marcuse, Herbert, One Dimensional Man. Beacon (Boston 1964).
• Mises, Ludwig von, Nation, State, and Economy: Contribution to the Politics and History of Our Time. New York University Press (New York 1983).
• Mises, Ludwig von, Liberalism in the Classical Tradition. The Foundation for Economic Education, Inc. (Irvington-on-Hudson, New York 1985).
• Mueller, Tabion James, The New Age of Politics: A Contemporary Declaration of Life, Liberty, and the Pursuit of Dignity. Amherst Press (Amherst 1987).
• Murray, Charles, What it Means to Be a Libertarian: A Personal Interpretation. Broadway Books (New York 1997).
• Norberg, Johan, Globaalin kapitalismin puolustus. Ajatus Kirjat (Jyväskylä 2004).
• Oppenheimer, Franz, The State. Fox & Wilkes (San Francisco 1997).
• Patterson, Orlando, Freedom: Freedom in the Making of Western Culture. Volume I. I. I. Tauris & Co. Ltd. (London 1991).
• Pipes, Richard, Propery and Freedom. Alfred A. Knopf (New York 1999).
• Pipes, Richard, Property and Freedom: The Inseparable Connection. NOTES FROM FEE. November 2004.
• Samuelson, Robert J., The Good Life and Its Discontents: The American Dream in the Age of Entitlements 1945-1995. Times Books (New York 1995).
• Sennett, Richard, Kunnioitus eriarvoisuuden maailmassa. Vastapaino (Tampere 2004).
• Skinner, Quentin, Hobbes and Republican Liberty. Cambridge University Press (Cambridge 2008).
• Smith, Adam, Kansojen varallisuus I. WSOY (Porvoo 1933).
• Soto, Hernando de, The Other Path: The Invisible Revolution in the Third World. Harper & Row, Publishers (New York 1989).
• Soto, Hernando de, The Mystery of Capital: Why Capitalism Triumphs in the West and Fails Everywhere Else. Bantam Press (London 2000).
• Spencer, Herbert, The Man versus the State with Six Essays on Government, Society, and Freedom. LibertyClassics. Indianapolis 1982).
• Taleb, Nassim Nicholas, The Black Swan: The Impact of the Highly Improbable. Penguin Books (London 2008).
• Tocqueville, Alexis de, Demokratia Amerikassa. Gaudeamus (Helsinki 2006).
• Toivanen, Erkki, Kahden puolen Kanaalin. Otava (Keuruu 2000).
• Watkins, Frederick, The Political Tradition of the West. Harvard University Press (Cambridge 1948).

Artikkeli julkaistu Tampereen yliopiston luvalla.