Demokratian tuolla puolen – Esipuhe

Frank Karsten

Esipuheen kirjoittaja Frank Karsten on Hollannin Mises Instituutin puheenjohtaja ja toinen Demokratian tuolla puolen (Beyond Democracy) -kirjan kirjoittajista.

Kirjassamme esitetty voimakas demokratian arvostelu saattaa vaikuttaa kohtuuttomalta tai jopa järjettömältä. Kommunismin kaatumisen jälkeen demokratiaa ylistettiin ainoana oikeana vaihtoehtona. Sorretut ihmiset kaikkialla maailmassa kaipaavat enemmän vapautta ja demokratiaa, joten kuka uskaltaa puhua sitä vastaan?

Vaikka arvostelemmekin vahvasti demokratiaa, ei ole syytä loukkaantua tai pelästyä. Emme halua viedä demokratiaa pois ihmisiltä, sillä ihmisten tulisi olla vapaita elämään missä tahansa poliittisessa järjestelmässä he haluavatkin. Emme myöskään väitä, että demokratia olisi pahempi tai parempi kuin diktatuuri tai, että kirjassa kuvatut ongelmat kuuluisivat yksinomaan demokratiaan.

Selitämme parlamentaarisen demokratian luontaiset ongelmat ja kuvaamme mikseivät tämän suuresti ylistetyn poliittisen järjestelmän periaatteet ja dynamiikka johda toivottuihin tuloksiin. Näemme nyt kriisejä syntyvän monissa demokraattisissa maissa, selvimmin Yhdysvalloissa, Kreikassa ja Espanjassa. Näitä ongelmia ei koskaan yhdistetä demokraattisen järjestelmän ominaisuuksiin, vaan vapaisiin markkinoihin, demokratian puutteeseen, ahneisiin pankkiireihin tai petollisiin poliitikkoihin.

Jokainen vitsi on pieni vallankumous. George Orwell

Kuten useimmat ihmiset, minäkin uskoin parlamentaariseen demokratiaan. Mutta se oli viisitoista vuotta sitten. Tiesin demokratiasta hyvin vähän, mutta vakaumukseni oli silti hyvin voimakas. Kuten kaikille meistä, minullekin kerrottiin koulutusjärjestelmän, median ja poliitikkojen toimesta, että demokratia oli jotain, jota tulisi vaalia ja lisätä, ja ettei sille olisi varteenotettavaa vaihtoehtoa. Mutta tutkittuani ja harkittuani sitä, olen tullut aivan toisenlaiseen lopputulokseen.

Monet ihmiset uskovat edelleenkin demokratian olevan yhtä kuin vapaus. Ja monet vapautta rakastavat yksilöt uskovat edelleenkin, että oikea tie suurempaan vapauteen kulkee demokraattisen prosessin kautta. Monet demokratiaa kritisoivat ovat vakuuttuneita siitä, että sitä täytyy korjata, mutta he eivät löydä mitään ongelmaa demokratian perusteista itsestään. Kirjamme osoittaa vääräksi nämä uskomukset. Demokratia on vapauden vastakohta – lähes luonnostaan ​demokraattinen prosessi pyrkii kohti pienempää vapautta suuremman sijasta – eikä demokratia ole korjattavissa. Demokratia on kollektivistinen järjestelmä, joka on luonnostaan viallinen, kuten sosialismikin.

Nämä toisinajattelijoiden ajatukset ovat melko ainutlaatuisia, jopa koko maailman mittakaavassa. Hans-Hermann Hoppe on kirjoittanut akateemisen kirjan nimeltään Democracy: The God That Failed. Tämän lisäksi vain muutamia artikkeleita on kirjoitettu tästä aiheesta. Mutta kuten tiedämme, demokratiasta ei ole kirjoitettu helppolukuisia, jäsenneltyjä ja ytimekkäitä kirjoja, jotka osoittavat se luontaiset heikkoudet ja dynamiikan vapautta rakastavien libertaarien näkökulmasta. Kirjamme on tällainen ja se on tarkoitettu tavalliselle ihmiselle. Se ei olisi voinut tulla parempaan aikaan; nyt kun monet demokratiat kamppailevat sosiaalisten ja taloudellisten ongelmien kanssa, ja ihmiset etsivät selityksiä ja ratkaisuja niihin.

Ratkaisu, jota demokraattiset poliitikkonne kerta toisensa jälkeen ehdottavat, on antaa heille lisää rahaa ja valtaa huolimatta siitä, kuinka usein he ovat aikaisemmin epäonnistuneet.

Olet mahdollisesti pettynyt poliitikkoihinne ja toivot parempia tilalle. Tämä kirja selittää sen, miksi sinun ei tule syyttää heitä, vaan demokraattista järjestelmää itseään. Poliitikkojen vakavasti ottamisen sijaan on parempi pilkata heitä. Se heikentää heidän legitimiteettiänsä ja valtaansa. Tiedät, että demokraattinen järjestelmä suosii automaattisesti poliitikkoja, jotka lupaavat enemmän kuin pystyvät antamaan. Tämä on seurausta siitä, että poliitikot, jotka lupaavat eniten, tulevat valituksi. Joten miksi syyttäisit heitä? Koska demokraattiset poliitikot tietävät olevansa vallassa vain tilapäisesti, he tuhlaavat, yliverottavat ja ylilainaavat tietäen, että heidän seuraajansa (tai pikemminkin tulevat sukupolvet) joutuvat maksamaan laskun. Sitä paitsi, he tuhlaavat joka tapauksessa toisten ihmisten rahoja. Joten miksi odottaa muuta? Käyttäytyisitkö itse paremmin eduskunnassa? Epäilen sitä.

Kymmenen vuotta sitten olin usein pettynyt ja turhautunut politiikkaan. Kuvittelin, että minun pitäisi tulla poliittisesti aktiiviseksi voidakseni muuttaa asioita parempaan suuntaan. Nyt olen huomannut, että minun ei tarvitse tehdä muuta, kuin paljastaa demokraattisen järjestelmän puutteet, pilkata poliitikkoja ja olla odottamatta mitään hyvää heistä.

Kuuluisa kirjailija George Orwell sanoi kerran, että “Jokainen vitsi on pieni vallankumous.” Huumorin on todellakin sanottu olevan osaltaan vastuussa neuvostokommunismin kaatumisesta. Se paljastaa poliittisia mielettömyyksiä ja alentaa poliitikkojen statusarvoa. Joten naura makeasti poliitikoille; se on paljon terveellisempää, kuin turhautuminen. He ovat keisareita ilman vaatteita: heidän lupauksensa ovat vääriä ja heidän ratkaisunsa eivät toimi. Kuten edellä sanoin, poliitikkojenne kerta toisensa jälkeen ehdottamat ratkaisut vaativat antamaan heille yhä enemmän rahaa ja valtaa, huolimatta siitä, kuinka usein he ovat aikaisemmin epäonnistuneet.

Kirjoittamalla demokratiasta olen saanut mielenrauhaani lisääviä oivalluksia. Politiikka ja poliitikot eivät enää turhauta minua. Jaan ajatuksiani tässä kirjassa siinä toivossa, että niillä on sama vaikutus sinuunkin.

Kleinin doktriini – Tuhopolemiikin nousu

Johan Norberg

Yhteenveto

Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousu yrittää olla teos, joka paljastaa vapaaseen markkinatalouteen perustuvan kapitalismin ja sen puolestapuhujana tunnetun Milton Friedmanin säälimättömän luonteen. Klein väittää, että kapitalismi kulkee käsi kädessä diktaattorien ja raakalaismaisuuden kanssa ja, että diktaattorit ja muut epäilyttävät poliittiset hahmot hyödyntävät ”shokkeja” — luonnollisia tai tarkoituksella aiheutettuja katastrofeja — valtansa kasvattamiseen ja epäsuosittujen talousuudistusten ajamiseen. Klein esittelee kenraali Augusto Pinochetin Chilen, Margaret Thatcherin Iso-Britannian, Tiananmenin aukion kriisin aikaisen Kiinan ja Irakin sodan esimerkkeinä tästä menettelytavasta.

Kleinin analyysi on toivottoman virheellistä lähes jokaisella tasolla. Friedmanin omat sanat paljastavat hänet rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien puolestapuhujaksi. Friedmanin mielestä asteittaiset taloudelliset muutokset ovat usein parempia kuin nopeat muutokset ja, että ihmisille pitäisi tiedottaa avoimesti kaikista uudistuksista, jotta he voivat paremmin varautua niihin. Friedman myös tuomitsi Pinochetin hallinnon ja vastusti Irakin sotaa.

Kleinin historialliset esimerkitkään eivät kestä lähempää tarkastelua. Klein esimerkiksi väittää, että Tiananmenin aukion verilöyly olisi ollut tarkoitettu murskaamaan markkinatalousuudistusten vastustajat, kun tosiasiassa sen seurauksena talouden liberalisointi pysähtyi vuosikausiksi. Hän myös väittää, että Thatcher käytti Falklandin saarten sotaa epäsuositun talouspolitiikkansa peittämiseen, vaikka tosiasiassa tuo talouspolitiikka ja sen tulokset olivat suuren yleisön keskuudessa hyvin suosittuja. Kleinin laajemmat kokemusperäiset väitteet eivät pärjää sen paremmin. Politiikasta ja taloudesta tehdyt tutkimukset vahvistavat, että poliittisesti epäliberaalit hallinnot yleensä vastustavat myös markkinoiden liberalisointia, kun taas laajempia vapauksia sisältävillä hallintojärjestelmillä on taipumus ajaa myös markkinatalouden vapauttamista.

Johdanto

Viime syksynä ilmestynyt kanadalaisen kirjailijan Naomi Kleinin kirja Tuhokapitalismin nousu on noussut nuorten antikapitalistien raamatuksi. Sitä on myös ylistetty kirja-arvosteluissa. Filosofi John Gray kirjoittaa The Guardianissa: ”On hyvin vähän kirjoja, jotka auttavat meitä ymmärtämään nykytodellisuutta. Tuhokapitalismin nousu on yksi niistä kirjoista.” [1] New York Timesissä Nobel-palkittu Joseph Stiglitz kirjoittaa, että se on ”värikäs kuvaus poliittisista keinoista, joita vaaditaan vastenmielisten talouspolitiikkojen ajamisesta niitä vastustaviin maihin”. [2] Amazon.comin toimittajien mukaan se on kymmenen parhaan vuonna 2007 julkaistun ei-fiktiivisen kirjan joukossa.

Kleinin väittämä kuuluu, että talouden liberalisointi on epäsuosittua, ja siksi sitä voidaan ajaa läpi vain äänestäjiä huijaamalla tai painostamalla. Erityisesti vapaaseen markkinatalouteen liittyvät ajatukset hyödyntävät kriisejä. Luonnonkatastrofin, sodan tai muiden väkivaltaisuuksien aikana ihmiset ovat hämmentyneitä ja keskittyvät lähinnä omaan selviämiseensä ja hyvinvointiinsa, ja jättävät näyttämön vapaaksi yhtiöille, poliitikoille ja ekonomisteille, jotka ajavat markkinoiden vapauttamista, yksityistämistä ja julkisten menojen karsintaa kohtaamatta lainkaan vastarintaa. Kleinin mukaan ”uusliberaalit” taloustieteilijät iloitsivat hurrikaani Katrinasta, vuoden 2004 tsunamista, Irakin sodasta ja 1970-luvun Etelä-Amerikan levottomuuksista mahdollisuuksina purkaa vanhaa talouspolitiikkaa ja ajaa läpi radikaaleja vapaan markkinatalouden ajatuksia. Jos sodat ja katastrofit eivät riitä järkyttämään kansalaisia, uusliberaalit ovat ilmeisen tyytyväisiä, jos uudistusten vastustajien kimppuun hyökätään ja heitä kidutetaan, kunnes he suostuvat alistumaan. Kleinin tarinan arkkivihollinen on Milton Friedman, Chicago-koulukuntaa edustanut taloustieteilijä, joka oli 1900-luvun tunnetuin vapaan markkinatalouden puolestapuhuja.

Todistaakseen väitteensä Klein liioittelee kriisien aikana toteutettavia uudistuksia, yleensä jättämällä keskeisiä tapahtumia huomiotta tai kirjoittamalla tapahtumien aikajärjestyksen uusiksi. Hän käyttää väljiä kielikuvia ja pahoja vääristelyjä osoittaakseen, että vapaa markkinatalous olisi yksi väkivallan muoto. Hän sekoittaa libertarismin korporatismiin ja uuskonservatismiin ja syyttää Milton Friedmania yleisöltä salassa toteutettavien uudistusten ajamisesta. Niin tehdessään hän tulee tehneeksi yhden viime aikojen suurimmista ajatusvirheistä. Klein yrittää esittää hyväntahtoisen ja vapautta rakastaneen tohtori Friedmanin kylmäsydämisenä sotaa lietsovana Mr. Hydenä.

Tohtori Friedman ja Mr. Hyde

Kleinin mukaan Milton Friedman piti kriisejä hyvänä tapana saada ihmiset hämilleen. Tällöin liberaaleja talousuudistuksia voitaisiin ajaa läpi kansalaisia huomioimatta. Kleinin todistuskappale A Friedmania vastaan on lainaus ”yhdestä hänen vaikutusvaltaisimmasta kirjoituksestaan”:

”Vain kriisi — todellinen tai havainnollinen — aikaansaa todellisia muutoksia. Kun tuollainen kriisi kohtaa, sitä seuraavat toimenpiteet riippuvat kriisin aikana vallalla olevista ajatuksista. Minä uskon, että tämä on meidän perustehtävämme: kehitellä vaihtoehtoja olemassa oleville toimintatavoille, ja pitää ne hengissä ja saatavilla, kunnes poliittisesta mahdottomuudesta tulee poliittinen välttämättömyys.” [3]

Tämä on Kleinin mukana ”shokkidoktriini” ja kaikkien konflikteja, katastrofeja ja sotia tervetulleiksi toivottavien inspiraation lähde. Klein esittää tämän lainauksen kirjansa mukana tulevan ei niin hienotunteisen kidutettavien ja sähköshokkeja saavien vankien filminpätkän yhteydessä luodakseen vaikutelman, että filmin esittämä kriisi olisi sellainen, jonka Friedman toivottaisi tervetulleeksi.

Tuo lainaus ei kuitenkaan ole yhdestä Friedmanin vaikutusvaltaisimmasta kirjoituksesta. Se on hänen vuonna 1982 kirjoittamastaan hyvin lyhyestä johdannosta teokseen Capitalism and Freedom (julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1962). [5] Se ei myöskään toivota kriisejä tervetulleiksi, vaan ainoastaan osoittaa sen suhteellisen yleisesti hyväksytyn tosiasian, että ihmiset muuttavat tapojaan useimmiten silloin, kun he huomaavat entisten tapojen epäonnistuvan — Kleinkään ei ole tästä eri mieltä. Itse asiassa Friedmanin esimerkistä (joka koski markkinoiden vapautumista, kun kommunismi epäonnistui Kiinassa ja Neuvostoliitossa tai kun Yhdysvallat ja Iso-Britannia kärsivät stagflaatiosta) on selvää, että Friedman ei puolustellut shokkeja ja kriisejä pakottaakseen ketään hylkäämään vanhoja tapojaan, vaan ainoastaan havainnoi ihmisten käyttäytymistä tilanteissa, joissa vanhat järjestelmät osoittautuvat epäonnistuneiksi. Kirjan loppuosassa Klein kuitenkin teeskentelee osoittaneensa, että Friedman puolusti tarkoituksellisesti aikaansaatuja kriisejä.

Klein esittää myös muita lainauksia tarkoituksenaan vahvistaa tätä tulkintaa ja ne ovat samalla tavalla asiayhteydestään irrotettuja. Hän teeskentelee, että Friedmanin ”vallitsevan tilan tyrannian” käsite tarkoittaa äänestäjien tyranniaa ja, että kriisejä tarvitaan demokraattisen prosessin ohittamiseen. [6] Friedman tarkoitti vallitsevien olojen tyrannialla jotain aivan muuta — poliitikkoja, byrokraatteja ja eturyhmiä (esimerkiksi yritysten), jotka ajavat omaa etuaan äänestäjien kustannuksella. [7]

Kun Klein puhuu Friedmanin ehdotuksista inflaation vähentämiseksi, hän kirjoittaa: ”Friedman ennusti, että taloudellisten muutosten nopeus, äkillisyys ja laajuus tuottaisi yleisössä psykologisia reaktioita, jotka ’jouduttavat sopeutumista’”. [8]

Klein antaa sen vaikutelman, että Friedman oli brutaali ja halusi lisätä tuskaa saadakseen ihmiset hämilleen ja ajaakseen läpi omat uudistuksensa. Sanavalinta ”psykologiset reaktiot” on myös merkityksellinen, koska Klein yrittää yhdistää liberaalit muutokset psykologiseen kidutukseen ja sähköshokkeihin. Lainauksen esittäminen oikeassa asiayhteydessään osoittaa Friedmanilla olleen mielessään jotakin aivan muuta. Hän jopa kirjoitti, että jos hallitus aikoo taistella inflaatiota vastaan näillä keinoilla, niin ”mielestäni ne pitäisi esitellä yleisölle yksityiskohtia myöten… Mitä enemmän ihmiset tietävät muutoksista, sitä paremmin heidän reaktionsa jouduttavat sopeutumista niihin.” [9]

Toisin sanoen, jos ihmiset eivät ole välinpitämättömiä ja hämmentyneitä, vaan hyvin tietoisia uudistuksen vaiheista, he sopeutuvat paremmin muuttamalla käyttäytymistään suhteessa neuvotteluihin, säästämiseen, kuluttamiseen ynnä muuhun. Friedman oli asiasta aivan päinvastaista mieltä kuin mitä Klein esittää hänen olleen. [10]

Täsmälleen samalla tavalla Klein esittää koko taloustieteen ”Chicago-koulukunnan” koostuvan dogmatisteista ja fundamentalisteista, jotka aivopesevät oppilaansa ja juonittelevat maailmanlaajuisen vallan kahvassa. Totuus on, että Chicago-koulukunta nousi maineeseen ei pelkästään tutkimuksensa laadun, vaan myös avoimuutensa ansiosta. Kaikki ajatukset olivat tervetulleita, kunhan ne perusteltiin hyvin. Friedman itse sanoi ”erilaisuuden suvaitsemisen” olevan yksi Chicago-koulukunnan menestyksen salaisuuksia. [11] Keskusteltuaan Friedmanin entisten työtovereiden ja opiskelijoiden kanssa hänen elämänkertansa kirjoittaja Lanny Ebenstein kirjoittaa, että hän kehotti opiskelijoitaan tutustumaan myös muihin näkökulmiin kuin omaansa ja, että hän ei yrittänyt käännyttää heitä omiin näkemyksiinsä. Hänen menetelmiinsä kuului hypoteesien tarkka testaaminen kokeellisten havaintojen pohjalta ja hän myönsi nopeasti omat virheensä, jos joku niitä hänen työstään löysi. [12]

Kuusi päivää Chilessä

Klein pitää Milton Friedmanin talouspoliittisten näkemysten vaikutusta Augusto Pinochetin sotilasdiktatuuriin 1970-luvun Chilessä todisteena siitä, että vapaa markkinatalous hyödyntäisi tyranniaa ja kidutusta. Hän kirjoittaa, että Friedman toimi ”Chilen diktaattorin neuvonantajana”. [13] Tämä ei pidä paikkaansa. Friedman ei koskaan työskennellyt neuvonantajana, eikä ottanut vastaan penniäkään Chilen hallinnolta. Friedman jopa kieltäytyi ottamasta vastaan kahta kunniatohtorin arvoa, joita valtion rahoittamat Chileläiset yliopistot hänelle tarjosivat, koska hän ajatteli, että se tulkittaisiin tuen osoitukseksi Chilen hallinnolle.

Friedman kylläkin vietti marraskuussa 1975 kuusi päivää Chilessä luennoimassa yksityisen säätiön kutsumana. Tuona aikana hän tapasi myös Pinochetin kerran noin 45 minuutin ajan ja kirjoitti Pinochetille myöhemmin kirjeen, jossa hän esitti suunnitelman hyperinflaation lopettamiseksi ja talouden liberalisoinnista. Samanlaisen neuvon Friedman antoi kommunistisille diktatuureille, kuten Neuvostoliitolle, Kiinalle ja Jugoslavialle, eikä kukaan sen perusteella ole väittänyt Friedmania kommunistiksi.

Kleinin mukaan Friedman ei välittänyt hyperinflaation sosiaalisista vaikutuksista — tämä on jälleen valetta. Klein ei koskaan mainitse, että Friedman ehdotti uudistuksia, jotka vähentäisivät väliaikaista työttömyyttä tai, että yksi Friedmanin ehdotuksista oli työttömyydestä ja ahdingosta kärsivien chileläisten auttamiseen tähtäävä ohjelma. [14]

Klein kirjoittaa, että Chilen vallankaappaus vuonna 1973 oli neoliberaalien vallankumous, joka toimeenpantiin siten, että liberaalit taloustieteilijät (”Chicago-pojat”) saisivat uudistuksensa läpi. Hän tekee niin luodakseen vaikutelman, että uusliberaalien kädet olisivat veren tahrimat, koska väkivaltaisin jakso osuu hieman vallankaappauksen jälkeiselle ajalle. Tätä varten hänen on keksittävä aivan uusi aikajärjestys ja väitettävä, että liberalisointi alkoi juntan valtaantulon ensimmäisenä päivänä. [15] Tässä hän joutuu kuitenkin suuriin vaikeuksiin. Jos liberalisointi alkoi tuona päivänä, niin silloin hänen on mahdotonta väittää, että Friedmanin vierailulla olisi ollut niin suuri merkitys ja että se olisi aloittanut muutoksen, koska tuo vierailu tapahtui vasta marraskuun lopulla vuonna 1975. Klein kuitenkin yrittää sekä syödä että säästää kakkuansa.

Tosiasia on, että sotilasvirkamiehet olivat alussa vastuussa talouspolitiikasta. He olivat useimmiten korporatisteja ja paternalisteja ja heidän ajatuksensa olivat täysin Chicago-poikien radikaalien uudistusten vastaisia. Esimerkiksi ilmavoimat tyrmäsivät sosiaalipolitiikan markkinamyönteiset uudistukset vuoteen 1979 asti. [16] Vasta Friedmanin vierailun aikoihin, kun harjoitettu talouspolitiikka oli johtanut kasvavaan inflaatioon, Pinochet alkoi myöntyä liberalisoinnille ja nimitti siviilihenkilöitä ministereiksi. Heidän menestyksekkäät toimensa inflaation hillitsemiseksi tekivät Pinochetiin vaikutuksen, joten heille annettiin entistä suurempi rooli hallinnossa. [17] Klein olisi voinut käyttää asioiden todellista aikajärjestystä syyttääkseen Friedmania vastustajiaan kiduttavan diktaattorin tapaamisesta — perinteinen kritiikki — mutta hän ei tyytynyt siihen. Hamutessaan todisteita väitteelleen talousliberalismin väkivallan tarpeesta hänen täytyy saada asiat näyttämään siltä, että kidutus ja väkivalta olisivat olleet osa Friedmanin suunnitelmia.

Useita lukuja sen jälkeen, kun hän on antanut lukijalle vaikutelman, että Friedman tuki Pinochetia ja oli hänen neuvonantajansa, Klein myöntää lyhyellä sitaatilla, että Friedman ei tukenut Pinochetin politiikkaa. Se on aika lievä kuvaus Friedmanin mielipiteestä hallinnosta, jota hän kutsui ”kauheaksi” ja ”halveksuttavaksi”. [19]

Klein väittää, että Friedmanin määritelmä vapaudesta tarkoitti, että ”poliittiset vapaudet olivat sivuseikkoja, jopa tarpeettomia, verrattuna kaupankäynnin vapauksiin”. [20] Friedman ei ollut tätä mieltä. Hänen mielestään ne kulkivat käsi kädessä ja että diktaattorien olisi helppo hallita köyhdytettyjä pelkästään selviytymisestään taistelevia ihmisiä, kun taas paremmin toimeentulevat kasvavassa taloudessa elävät ihmiset alkaisivat vaatia poliittisia oikeuksia. Vielä viimeisessä haastattelussaan Milton Friedman varoitti, että hän oli paljon pessimistisempi Kiinan kuin Intian suhteen Kiinan autoritäärisen järjestelmän takia. Hänen mukaansa Kiina ”on ajautumassa konfliktiin, koska taloudellinen vapaus ja poliittinen kollektivismi eivät ole yhteensopivia”. [21] Friedmanin näkökulmasta yksi tärkeimmistä syistä saada sekä kommunistiset että sotilasjuntat hyväksymään liberaali talouspolitiikka oli, että se parantaisi demokratisoitumiskehityksen mahdollisuutta. Kuten hän kirjoitti vuonna 1975:

”En hyväksy mitään näistä autoritäärisistä hallinnoista — en Venäjän enkä Jugoslavian kommunistihallintoja enkä Chilen tai Brasilian sotilasjunttia. … en pidä vierailemista missään niistä kannatuksen osoituksena. … en pidä talouspoliittisten neuvojen antamista epämoraalisena, jos olosuhteet näyttävät siltä, että talouspolitiikan muutokset voisivat koitua sekä tavallisten ihmisten hyvinvoinnin eduksi että antaisivat mahdollisuuden muutokseen kohti poliittisesti vapaata yhteiskuntaa.” [22]

Friedmanin toiveet talouden liberalisoinnin johtamisesta poliittiseen liberalisointiin eivät ehkä ole aina toteutuneet (vaikka ne Chilen tapauksessa toteutuivatkin), mutta on epärehellistä teeskennellä, että hänellä ei olisi ollut näitä toiveita — että hän ei olisi välittänyt demokratiasta. Kun Friedman saapui Chileen inflaatio oli 340 prosenttia. Jos Friedman olisi todella ajatellut, että kriisit olivat hyvästä, hän olisi antanut Chilen (ja Venäjän ja Jugoslavian) talouksien romahtaa vallitsevan politiikan seurauksena. Hän ei tehnyt niin, koska hän ajatteli, että pitkällä tähtäimellä ihmisten hyvinvoinnin ja heidän kotimaidensa vapauden kannalta olisi parempi, että niissä olisi toimiva talousjärjestelmä. Friedmanin todelliset näkemykset olivat siis pikemminkin anti-shokkidoktriini. Chilen esimerkki osoittaa täysin päinvastaista, kuin mitä Klein kuvittelee sen osoittavan.

Leikkaa ja liimaa

Kuten edellä nähtiin, yksi Kleinin suosikkimenetelmiä Friedmanin mustamaalaamiseen on käyttää asiayhteydestään irrotettuja lainauksia. Friedmanin jotkut lauseet ovat kuitenkin liian kaukana siitä, mitä Klein hänestä väittää ja silloin Klein vain vaikenee Friedmanin todellisista näkemyksistä. Selkein esimerkki tästä on, että Klein pitää Milton Friedmania vastuullisena Irakin sodasta, jolle hän omistaa pisimmän osan työstään.

Hän väittää, että Friedman oli ”neokonservatiivi” [23] ja siten Yhdysvaltojen aggressiivisen ulkopolitiikan puolustaja ja väittää, että Irak miehitettiin, jotta siellä voitaisiin harjoittaa Chicago-koulukunnan mukaista politiikkaa. Klein menee jopa niin pitkälle, että väittää Bushin hallinnon virkamiesten lakkauttaneen Irakin ja syrjäyttäneen Baath-puolueen hallinnosta, koska he ovat uusliberaaleja, jotka inhoavat julkista sektoria [24], mutta ei mainitse missään Friedmanin esittämiä näkökantoja sodasta. Friedman itse sanoi: ”Olin alusta saakka Irakiin menoa vastaan. Pidän sitä virheenä siitä yksinkertaisesta syystä, että en halua Yhdysvaltojen sekaantuvaan aseellisiin konflikteihin.” [25] Eikä tämä ollut vain yksi sota, jota Friedman sattui vastustamaan. Vuonna 1995 hän kuvaili itseään ulkopolitiikan suhteen ”anti-interventionistiksi”. Puhuessaan Persianlahden sodasta hän sanoi, että se oli ”vain hieman oikeutetumpi kuin muut lähiaikojen sotilasoperaatiot”, mutta piti sen perusteluja ”erehdyttävinä”. [26]

Toisin sanoen henkilö, jota Klein syyttää sotien ja vallankaappausten lietsonnasta ei kyennyt edes puolustamaan sotaa, jonka tarkoituksena oli lopettaa Irakin väkivaltainen Kuwaitin valloitus, muista Yhdysvaltain sotilasoperaatioista puhumattakaan. Klein ei myöskään mainitse, että Friedman itse piti asevelvollisuuden lopettamista Yhdysvalloissa suurimpana poliittisena saavutuksenaan. [27]

Tämä väärintulkinta ei ole millään tavalla ainutlaatuinen. Klein syyttää myös Friedmania ja Chicago-koulukuntaa Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) toimista Aasian talouskriisin aikana ja Sri Lankan hallituksen päätöksestä takavarikoida kalastajien maita luksushotellien rakentamiseksi tsunamin jälkeen. Tosiasia kuitenkin on, että Friedmanin mukaan IMF:n ei olisi pitänyt sekaantua Aasian tapahtumiin ja hänen mielestään hallitukset eivät saa pakkolunastaa maata luovuttaakseen sen yksityisille rakennusyhtiöille. Klein voisi tietysti väittää, että Friedman oli jonkinlainen inspiraation lähde noille toimintatavoille, vaikka hän niitä vastustikin. Mutta Klein ei tee niin. Hän väittää Friedmanin olleen noiden toimenpiteiden kannalla ja että Friedman ja muut Chicago-koulukunnan taloustieteilijät halusivat niitä alun perinkin.

Saattaa vaikuttaa siltä, että Klein ei ole ymmärtänyt, mitä Friedman noista asioista todella ajatteli. Se on kuitenkin epätodennäköistä, sillä hän esittää lainauksia haastatteluista, joissa Friedman vastustaa Irakin sotaa ja IMF:n toimia Aasiassa, mutta teeskentelee jälkeenpäin, että Friedman ei olisi sanonut noita asioita. Ehkä hän yrittää huijata lukijaa. Tai ehkä joku huijaa häntä?

Tässä on yksi hypoteesi: Friedmanin ei ollut alun perin tarkoitus olla Kleinin kirjan päähenkilö. Projekti alkoi tutkielmana Irakin sodasta, mutta sitten Klein keksi, että sitä voisi laajentaa muihinkin kriiseihin ja yleisesti ottaen kapitalismiin. Edes hänen ensimmäinen artikkelinsa ”tuhokapitalismista”, joka julkaistiin The Nationissa toukokuussa 2005, ei mainitse Friedmania [28], eikä hän lainkaan osoita tuntevansa Friedmania tai hänen työtään — Klein vaikuttaa pitävän uusklassista Chicago-koulukuntaa ja itävaltalaista taloustieteen koulukuntaa suunnilleen samana asiana [29] ja, kuten on jo mainittu, hän piti Milton Friedmania neokonservatiivina. Jossain vaiheessa, ehkä kun Friedman kuoli, ja jokainen sanoma- ja aikakauslehti julkaisi kirjoituksia Friedmanista, hän kenties sai ajatuksen lisätä tarinaansa maailman johtavan vapaan markkinatalouden gurun.

Kleinin kirjan kiitososion mukaan, jos jätämme huomiotta hänen kenttätyöhön käyttämänsä apulaiset, hän kirjoitti kirjansa yhteistyössä kahdentoista tutkijan kanssa. Voisiko olla, että joillekin noista tutkijoista annettiin tehtäväksi käydä läpi kaikki Friedmanin kirjat, artikkelit ja haastattelut, ja etsiä sanoja ja lauseita, jotka liittyvät shokkeihin ja kriiseihin? Innokkaat tutkijat keräsivät lainauksia ja antoivat ne Kleinille, joka kokosi niistä tarinaansa sopivan kollaasin. Tämä selittäisi sen, miksi hän tulkitsee Friedmanin sanoja täsmälleen päinvastoin, kuin mitä niiden asiayhteys paljastaa niiden tarkoittaneen ja miksi hän vaikenee aina, kun Friedmanin lausunnot ovat ristiriidassa hänen oman tulkintansa kanssa jopa, vaikka nämä ristiriidat esiintyvät niissä samoissa haastatteluissa ja artikkeleissa, joista hän lainauksensa ottaa.

Tämä on tietysti vain hypoteesi. Se on kuitenkin paljon miellyttävämpi selitys kuin vaihtoehtoinen selitys, että hän johtaa lukijoitaan täysin tietoisesti harhaan, vaikka tuo harhaan johtaminen on hyvin helposti paljastettavissa muutamalla yksinkertaisella tarkistuksella.

Shokki ja pelko

Vaikka Klein on väärässä Friedmanin suhteen, hän voisi olla oikeassa yleisemmässä teesissään siitä, että liberalisointi on helpompaa kriisien aikana ja että talouden vapauttamisen ja diktatuurien välillä on läheinen yhteys. Hän antaa esimerkkejä diktatuureista, jotka ovat liberalisoineet taloutta, kuten Chile ja Kiina, mutta hän myös kuvaannollisesti rinnastaa talouden ”shokkiterapiat” sähköshokkikidutukseen. Yhteys näiden välillä on, että niitä molempia käytetään pyyhkimään pois menneisyyttä ja luomaan uutta — kidutus on ”kielikuva tuhokapitalismin logiikalle”. [30] Klein tekee hyvin selväksi, että sähköshokkikidutusta tiedetään käytetyn maissa, jotka ovat yrittäneet toteuttaa talousuudistuksia — kuten Pinochetin Chile tai Yhdysvaltain miehittämä Irak.

Klein ei ole kovin hienovarainen. Hän aloittaa kertomalla Ewen Cameronista, psykiatrista, joka käytti sähköshokkeja ja muita aivopesumenetelmiä asiasta tietämättömiin potilaisiin osana CIA:n projektia. Seuraava luku, joka kertoo Milton Friedmanista ja hänen toiminnastaan vapaan kaupan ja vapaan markkinatalouden puolesta, on otsikoitu ”toinen shokkitohtori”. Tietenkin hän myös myöhemmin yhdistää sähköshokit ja shokkiterapian Yhdysvaltain armeijan ”shokin ja pelon” strategiaan Irakin miehityksessä. Shokki-shokki-shokki. Tajusitteko?

Todellinen argumentti on piilotettuna Kleinin sanaleikkeihin — tosiasia, että monet diktatuurit ovat viime aikoina liberalisoineet talouksiaan ja että osa niistä on myös kiduttanut vastustajiaan. Mutta miten selvä tämä yhteys on? Fraser Instituutin Economic Freedom of the World (EFW) -tilastosta voi huomata, että tilastoiduista kansantalouksista vain neljä ei ole liberalisoitunut lainkaan sitten vuoden 1980. [31] Kaikki muut ovat. Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että taloutta on liberalisoitu niin brutaaleissa diktatuureissa kuin rauhallisissa demokratioissakin.

Klein luottaa omaan henkilökohtaisen tulkintaansa antamistaan anekdooteista ja esimerkeistä eikä koskaan yritä tarjota tilastotietoja väitteidensä todisteeksi. Se on tietysti siinä mielessä ymmärrettävää, että tilastot eivät tue hänen väitteitään. Tilastot osoittavat voimakasta korrelaatiota taloudellisten vapauksien ja poliittisten oikeuksien sekä yksilönvapauksien välillä. Taloudellisesti vapaimpien maiden neljänneksen saamien pistemäärien keskiarvo on 1,8 Freedom Housen tilastossa (1 = eniten vapautta, 7 = vähiten vapautta), toiseksi vapaimpien maiden neljänneksen keskiarvo on 2,0, kolmannen neljänneksen 3,4, ja taloudellisessa mielessä vähiten vapaiden maiden neljänneksen keskiarvo on 4,4. Vapaimman neljänneksen maat ovat keskimäärin demokraattisempia kuin Taiwan, ja vähiten vapaaseen neljännekseen kuuluvat maat ovat keskimäärin epädemokraattisempia kuin Nigeria. [32]

Liberalismista väkivaltaa

Pew Research Center julkaisi vuonna 2007 tutkimuksen, jonka mukaan kaiken kaikkiaan 46:sta tutkitusta maasta 41 oli sitä mieltä, että suurin osa ihmisistä pärjää parhaiten vapaassa markkinataloudessa. Suurimmassa osassa maista suuri enemmistö on tätä mieltä. Klein ei koskaan esittele mitään tutkimusta, joka tukisi hänen väitettään siitä, että vapaa markkinatalous olisi epäsuosittua. [33] Hän ei myöskään mainitse mitään nopeasti liberalisoituvista demokratioista, kuten Islannista, Virosta, Australiasta, tai 1980-luvun Yhdysvalloista, jossa uudistukset saivat tuen useissa eri vaaleissa. Nämä maat eivät ole tarpeeksi epädemokraattisia tai väkivaltaisia.

Klein kuitenkin käsittelee Margaret Thatcherin aikaista Isoa-Britanniaa ja väittää, että Thatcherkin hyödynsi shokkeja ja väkivaltaa uudistaakseen taloutta. Se, että Thatcher voitti vaalit Falklandin saarten sodan ansiosta ei mitenkään todista ”tuhokapitalismin” olleen hänen tarkoituksellinen strategiansa, koska Thatcher ei tuota sotaa aloittanut. Klein ei mainitse, että Thatcherin suosion kasvun toinen syy oli samaan aikaan tapahtunut Ison-Britannian talouden voimakas parantuminen. Se ei käy yksiin sen väitteen kanssa, että liberalisointi vahingoittaisi ihmisiä. (Eräs aihetta käsitellyt tutkimus jopa osoitti, että Thatcherin puolue hyötyi Falklandin sodasta vain kolmen prosenttiyksikön verran, ja muu osa kannatuksen kasvusta johtui talouspolitiikan muutoksista. [34])

Myöhemmin Klein yrittää yhdistää Thatcherin väkivaltaan huomauttamalla, että Thatcher vuoden 1984-1985 lakoista huolimatta sulki valtion hiilikaivokset, joka johti yhteenottoihin poliisin kanssa. ”Thatcher käytti valtion väkivaltakoneistoa täysillä lakkoilijoita vastaan” kirjoittaa Klein [35], ja mainitsee erikseen 8000 mellakkapoliisin hyökkäyksen lakkoilijoita vastaan Orgreavessa kesäkuussa 1984. [36] Klein ei käsittele tapauksen yksityiskohtia ja yrittää saada asiat näyttämään siltä, että Thatcher lähetti mellakkapoliisit lakkoilijoiden kimppuun siitä syystä, että he olivat lakossa. Todellisuudessa väkivaltaisuudet kuitenkin saivat alkunsa siitä, että lakkoilijat yrittivät sulkea muitakin kaivoksia ja estää lakon ulkopuolisia työntekijöitä menemästä töihin. Lakkoilijat yrittivät murtaa poliisien linjat kivittämällä niin kauan, että poliisit ryhtyivät vastatoimiin. Poliisi kyllä käytti myös väkivaltaa, mutta alun perin poliisit vain suojelivat kaivoksia, lakon ulkopuolisia työntekijöitä, eivätkä suinkaan hyökänneet lakkoilijoiden kimppuun.

Mikä vielä huonompaa Kleinin kannalta, Thatcher ei toteuttanut epäsuosittuja muutoksia. Päinvastoin, lakon aikana tehdyt tutkimukset järjestään osoittivat, että suuri yleisö vastusti lakkoilijoita ja tuo vastustus kasvoi lakon aikana. Joulukuussa 1984 lakkoilijoita tuki 26% ja työnantajia 51% vastaajista. Vain 7% vastaajista hyväksyi lakkoilijoiden menetelmät, ja 88% vastusti niitä. [37] Klein esittää, kuten asiat olisivat olleet päinvastoin. Se ei ollut Thatcher, joka käytti väkivaltaa ajaakseen läpi epäsuosittuja uudistuksia, vaan lakkoilijat, jotka yrittivät estää noita uudistuksia.

Väkivallasta liberalismia

Kleinin väitteiden ydin on, että markkinoiden vapauttaminen ei ainoastaan tapahdu diktatuureissa, vaan että markkinauudistuksia kannattavat nimenomaan kannattavat myös diktatuureja. Kleinin mukaan autoritäärisissä maissa julmuudet ja kidutus ovat hallitsevan luokan keinoja ajaa läpi epäsuosittuja talousuudistuksia. Hänelle on tärkeää, että Chilen tapaus ei ollut poikkeus, koska jos se olisi ollut, niin Friedman olisi saattanut olla oikeassa sanoessaan, että yllättävää ei ollut se, että markkinat toimivat, vaan se, että kenraalit sallivat niiden toimia. On todellakin houkutteleva ajatus nähdä Chile esimerkkinä, joka tukee Friedmanin ajatuksia siitä, että hyvin toimiva talous voi lieventää hallinnon julmuutta ja lopulta johtaa demokratian palauttamiseen. Tämän takia Kleinin pitää esitellä myös muita brutaaleja diktatuureja, jotka toteuttivat liberaaleja uudistuksia. Välttääkseen puhumasta pelkästään Chilesta hän ottaa esimerkin myös Argentiinan vuosien 1976-1983 sotilasdiktatuurista. Näiden kahden esimerkin voimalla hän väittää, että Latinalaisen Amerikan eteläosa on ”nykyaikaisen kapitalismin” synnyinkoti. [38] Hän jopa käyttää näiden kahden maan hallituksista nimitystä ”Chicago-koulukunnan juntta”. [39]

Argentiinassa todella oli neuvonantajia Chicagon yliopistosta. Chicagon taloustieteilijät ovat olleet hyvin suosittuja, joten he ovat vierailleet monessa paikassa ja tämä vahvistaa Kleinin salaliittoteorioita. Markkinoiden vapauttamistoimenpiteet olivat kuitenkin hyvin vähäisiä Argentiinassa. Talouden vapautta mittaavalla EFW indeksillä, jonka skaala on yhdestä (vähiten vapaa) kymmeneen (eniten vapaa), Argentiinan lukema nousi vuodesta 1975 vuoteen 1985 vain 3,25:stä 3,86:een. On mielenkiintoista verrata näitä tuloksia sellaisiin maihin, joiden Klein mainitsee olevan hyviä vaihtoehtoja brutaaleille ”neoliberaaleille” malleille. Vertaaminen paljastaa, että Argentiinassa taloutta vapautettiin vähemmän kuin Ruotsissa, jonka lukema nousi samana aikana 5,62:sta 6,63:een. Ruotsi on maa, jota Klein ylistää ”demokraattisen sosialismin” harjoittamisesta. [40] Toinen hyvä esimerkki Kleinin pitämästä ”hallitusta sekatalousjärjestelmästä” on Malesia, jonka lukema nousi 6,43:sta 7,13:sta. Mutta Argentiinassa harjoitettiin kidutusta, joten Kleinin maailmassa sen piti olla nopeasti liberalisoituva maa.

Kleinin mukaan Latinalaisen Amerikan eteläosa oli ”ensimmäinen paikka, missä moderni vapaiden markkinoiden uskonto karkasi Chicagon yliopiston kellareista, ja sitä sovellettiin tosielämään”. [42] Tosiasiassa sotilasdiktatuurin kuvitellun uskonnollisella intohimolla toteuttaman talouden liberalisoinnin jälkeen Argentiinan talous oli EFW:n mukaan vähemmän vapaa kuin kommunistisen Itä-Euroopan maiden, Puola, Unkari ja Romania mukaan luettuna. [43]

Miten Klein onnistuu kääntämään talouden, joka oli epäliberaalimpi kuin vuoden 1985 Itä-Euroopan suunnitelmataloudet, Chicagon talousoppien laboratorioksi? Jälleen kerran hän luottaa valheellisiin kielikuviin. Esimerkiksi joitakin argentiinalaisia vankeja epäinhimillistettiin pakottamalla heidät valitsemaan lisäkidutuksen kohteeksi joko itsensä tai vankitoverinsa. Koska Klein ajattelee vapaan markkinatalouden olevan nollasummapeliä, hän tulkitsee tuollaisen kidutuksen tavaksi yrittää muokata vangeista individualisteja. Kleinin mukaan ”he olivat antaneet periksi laissez-faire kapitalismin kurkunleikkaamisen ilmapiirille”. [44]

Heti seuraavalla sivulla hän esittää kuvaannollisen yhteyden: Kidutuskeskuksen paikalle rakennettu ylellinen kauppakeskus Buenos Airesissa. Kleinin johtopäätös: ”Chicago-koulukunnan projekti Latinalaisessa Amerikassa rakennettiin kirjaimellisesti kidutusleirien päälle.” [45] Jos sille paikalle olisi rakennettu sosiaaliturvatoimisto, olisiko se ollut kuvaannollinen todiste hyvinvointivaltion ja kidutuksen yhteydestä?

Kaikki ei ole aivan näin kaukaa haettua, mutta Klein säännönmukaisesti liioittelee vapaan markkinatalouden elementtejä kaikessa, minkä hän voi yhdistää kriiseihin. Hän esimerkiksi kirjoittaa, että yhdysvaltalaiset poliitikot hyödynsivät hurrikaani Katrinaa ottaakseen ”fundamentalistisen kapitalismin” käyttöön New Orleansissa. [46] Näin hän kuvaa uusia charter-kouluja — julkisesti rahoitettuja ja säädeltyjä mutta voittoa tavoittelemattomien järjestöjen pyörittämiä oppilaitoksia, jotka Klein sekoittaa Friedmanin ehdottamaan opintosetelijärjestelmään. Hän liioittelee paitsi muutosta, myös sen laajuutta. Hän kirjoittaa, että julkisia kouluja oli alun perin 123, mutta hurrikaanin jälkeen vain neljä, kun taas charter-koulujen lukumäärä kasvoi seitsemästä 31:een. Hän ei mainitse sitä, että nuo lukemat ovat välittömästi hurrikaanin jälkeiseltä ajalta, ja tulosta siitä, että julkinen koulutoimi avasi omia koulujaan paljon charter-kouluja hitaammin. Syksyllä 2007 toiminnassa oli 47 julkista koulua ja 44 charter-koulua. [47]

Toisessa kohdassa hän tulkitsee väärin ”Washingtonin konsensus” -käsitteen keksineen ekonomisti John Williamsonin ajatuksia muuttamalla Williamsonin suosituksen ”valtion yrityksiä pitäisi yksityistää” muotoon ”kaikki valtion yritykset pitäisi yksityistää”. Todellisuudessa Williamson on kuitenkin vastustanut kaiken yksityistämistä. Sen sijaan hän on suositellut valtion säilyttävän hallussaan yritykset, jotka toimivat alalla, jolla on vaikeaa luoda kilpailua (hän mainitsee julkisen liikenteen) tai alalla, jotka vaikuttavat monien ulkopuolisten elämään (kuten esimerkiksi vesijohtolaitos). [48]

Kleinille on kuitenkin tärkeää esittää Williamson radikaalina kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että se auttaa esittämään Washingtonin konsensuksen osapuolet (Yhdysvaltain hallitus, kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki) radikaaleina friedmanilaisina järjestöinä ja osana Chicago-koulukunnan ristiretkeä. Toinen syy on se, että Williamson on ainoa taloustieteilijä, jolta Klein on löytänyt sitaatin, jossa pohditaan, olisiko hyväksi yllyttää pieni kriisi (inflaatio), jotta uudistusten läpiviemiseksi saataisiin hyväksyntä. Se oli ainoastaan konferenssissa vuonna 1993 esitetty kysymys, jonka tarkoituksena oli herättää keskustelua, mutta se oli Kleinille riittävä peruste kirjoittaa seuraavalla sivulla, että tämä oli nyt ”osa globaalia strategiaa” ja kirjoittaa kirjan loppuosa aivan kuin se olisi kaikkien liberaalien taloustieteilijöiden näkemys. [49]

Tianamenin aukion historian uudelleenkirjoitus

Klein näkee Kiinan toisena esimerkkinä valtiosta, jonka johto on omaksunut Friedmanin ajatukset ja vienyt läpi markkinauudistuksia väkivaltaisin keinoin. Todistaakseen tämän hän kirjoittaa uusiksi Tiananmenin aukion vuoden 1989 verilöylyn ja väittää, että mielenosoittajat pääasiassa vastustivat talouden vapauttamista. Kleinin mukaan Deng Xiaopingin johtama kommunistinen puolue hyökkäsi opiskelijoita vastaan tarkoituksenaan pelastaa vapaan markkinatalouden ohjelmansa ja viedä läpi vielä laajamittaisempia uudistuksia ihmisten ollessa vielä shokissa.

Kuten monessa muussakin asiassa, hän aloittaa varovasti siteeraamalla kiinalaista vasemmistoälykköä ja mielenosoittajaa ja sanoo, että tämä on yksi mahdollinen tulkinta. Pian, tarjoamatta mitään lisätodisteita, hän kuitenkin ryhtyy käsittelemään sitä hänen omana tulkintanaan ja itsevarmasti väittää, että mielenosoittajat vastustivat ”uudistusten friedmanilaista luonnetta” ja, että ”verilöylyn aiheuttama shokki … teki shokkiterapian mahdolliseksi”. [50] Kirjansa loppuosassa hän käyttää tätä yhtenä esimerkkinä miten vapaa markkinatalous ja väkivalta käyvät käsi kädessä.

Mutta jos mielenosoittajat vastustivat talousuudistuksia, he ilmaisivat sitä hyvin harvoin. Sen sijaan he esittivät kannattavansa demokratiaa, hallinnon läpinäkyvyyttä, tasapuolisuutta lain edessä ja vastustavansa byrokratiaa ja väkivaltaa. [51] Asioiden todellinen laita on siis hyvin erilainen kuin mitä Klein antaa ymmärtää. Alun perin mielenosoittajat kerääntyivät suremaan edesmennyttä pääsihteeri Hu Yaobangia, erästä maan merkittävimmistä uudistajista. Nuo opiskelijat ja älyköt halusivat demokraattisia uudistuksia, erityisesti sananvapautta. Mielenosoitukset kasvoivat, ja houkuttelivat mukaan kaikkia demokraattisia uudistuksia kannattavia. Sekä niitä, jotka halusivat talousuudistuksia, että niitä, jotka tyytyivät vähempään (Klein yleistää jälkimmäisen ryhmän koko mielenilmaukseen).

Ei ole viitteitä siitä, että puoluejohtajien enemmistö päätti lopettaa mielenosoitukset voimakeinoin siksi, että he olisivat halunneet pelastaa markkinoiden vapauttamisprojektin, kuten Klein väittää. He halusivat pelastaa puolueen valta-aseman, ja enemmistön muodostivat talouspoliittisesti konservatiiviset, jotka olivat epäileväisiä liberalisoinnin suhteen. Jotkut heistä jopa periaatteesta kieltäytyivät vierailemasta vapaakauppa-alueilla. [52] Uudistukset eivät myöskään kiihtyneet verilöylyn jälkeen, kuten Klein kirjoittaa. Ne itse asiassa pysähtyivät ensimmäistä kertaa.

Otetaan esimerkiksi puoluejohdon kaikkein eniten vapaata markkinataloutta kannattanut jäsen. Pääsihteeri Zhao Ziyang. Zhao erotettiin hänen ilmaistuaan kannatuksensa mielenosoittajille ja hän vietti loppuelämänsä kotiarestissa. Friedman oli tavannut hänet Beijingissä vuonna 1988 ja kirjoitti hänelle myöhemmin kirjeen — jälleen tapaaminen tyrannin kanssa, mistä Klein häntä syyttää. Zhaon vastustajat, esimerkiksi pääministeri Li Peng, joka vaati mielenosoitusten väkivaltaista lopettamista, yrittivät perua markkinauudistuksia ja ottaa talouden takaisin valtion hallintaan. Konservatiivit syyttivät levottomuuksista avoimuutta, ja Dengin asema puolueessa heikkeni. Kaukana shokkiterapiasta, Tiananmenin aukion tapahtumat olivat lähes lopettaa koko talouden vapauttamisen Kiinassa. Klein kirjoittaa, että ”Tiananmen päällysti tien radikaaleille uudistuksille ilman pelkoa vastarinnasta.” [53] Economic Freedom of the World -indeksin mukaan Kiina oli kuitenkin taloudellisesti vähemmän vapaa vuonna 1990 kuin mitä se oli ollut vuonna 1985, EFW-indeksin laskiessa lukemasta 5,11 lukemaan 4,91 skaalalla yhdestä kymmeneen.

Klein vääristelee tapahtumien aikajärjestystä ja hän tietää tekevänsä niin, koska hän kirjoittaa, että Deng avasi Kiinan taloutta ”verilöylyä välittömästi seuranneiden kolmen vuoden aikana.” [54] Hänen täytyy muuttaa ilmaisun ”seurata välittömästi” merkitys tarkoittamaan ”kolmea vuotta”, koska verilöylyä seuranneina kolmena vuotena talousuudistukset hidastuivat. Dengin täytyi yrittää saada talousuudistukset nopeasti käyntiin keväällä 1992, vaikka hän oli tuolloin 87-vuotias ja muodollisesti jo eläkkeellä. Hänen ”etelän kiertueensa” oli täynnä puheita ja verkostoitumista talousuudistusten pelastamiseksi. Tuota kiertuetta ei aluksi raportoitu kansallisessa mediassa lainkaan, koska media oli Dengin vastustajien käsissä. Dengin täytyi jopa kirjoittaa ajatuksiaan tukevia artikkeleita nimimerkillä saadakseen ne julkaistuksi. Hänen onnistui kuitenkin saada paikallisten ihmisten tuki ja muodostaa yhteyksiä liberalisointia tukeviin maakuntien kuvernööreihin. Vasta tämän jälkeen vastahakoinen presidentti Jiang Zemin suostui tukemaan Dengiä. Kiertueen jälkeen media alkoi julkaista uutisia siitä ja uudistukset pääsivät jälleen vauhtiin.

Osoittaakseen, että radikaalit talousuudistukset ovat mahdollisia vain diktatuureissa, Klein vertaa Kiinaa demokraattiseen 1980- ja 1990-luvun Puolaan:

Kiinassa, missä valtio käytti terrorin, kidutuksen ja salamurhien menetelmiä oli menestys täydellinen. Puolassa, missä talouskriisin shokki ja muutokset olivat hallitumpia — ja missä ei käytetty avointa väkivaltaa — shokkivaikutus lieveni ajastaan, ja tulokset olivat paljon epäselvempiä. [55]

Jälleen kerran Klein vain vetää johtopäätöksiä esittämättä mitään tilastoja väitteidensä tueksi. Jos katsotaan EFW:n tilastoja, nähdään, että Klein jälleen vääristää tosiasioita yrittäessään yhdistää talousliberalismin väkivaltaan. Kiina ei ole taloudellisissa vapauksissa lähelläkään Puolaa, ja Kiina kehittyi paljon hitaammin. Vuonna 1985 Puolan talous oli paljon suljetumpi, indeksilukema 3,93 Kiinan lukeman ollessa 5,11. Vuonna 1995 Puolan lukema oli 5,3. Vuonna 2005 demokraattinen Puola oli paljon Kiinan edellä lukemalla 6,83, kun taas Kiinan lukema oli 5,9. [56]

Suuren valtionhallinnon konservatismi

Kleinin väite siitä, että kriisit hyödyttävät vapaita markkinoita ja rajoitettua hallintoa, on vähintäänkin ristiriitainen. Tosiasiassa poliitikot ja valtion virkamiehet usein käyttävät kriisejä mahdollisuutena lisätä omia budjettejaan ja omaa valtaansa. Ensimmäinen maailmansota johti kommunismiin Venäjällä ja hyperinflaatio ja lama johtivat kansallissosialismiin Saksassa. Sodat ja katastrofit ovat harvoin vapauden ystäviä. Taloushistorioitsija Robert Higgs osoitti klassisessa teoksessaan Crisis and Leviathan, että Yhdysvaltain hallinto kasvoi nimenomaan kriisien, kuten suuren laman ja maailmansotien yhteydessä. [57] Kun kriisi on ohi, hallinto ei palaudu kriisiä edeltävään tilaansa, vaan pitää osan siitä vallasta ja rahasta, jonka se kriisin varjolla itselleen hankki. Valtio, eivät markkinat, kasvaa kriisien avulla.

”Sota on valtion ystävä… Sodan aikana hallinto ottaa sellaisia valtuuksia, joita se ei muuten itselleen ottaisi” sanoi eräs kuuluisa taloustieteilijä selittäessään, miksi hän vastusti Irakin sotaa. Tuo taloustieteilijä oli Milton Friedman — henkilö, jonka Klein väittää halunneen sotia ja katastrofeja edistääkseen laissez-faire kapitalismia. [58] Friedman oli oikeassa Irakin sodan suhteen. Bushin hallinto käytti sotaa laajentaakseen liittovaltion hallituksen valtaa dramaattisesti ja Bush kasvatti valtion menoja enemmän kuin kukaan toinen presidentti sitten Lyndon Johnsonin (toinen sotapresidentti) jopa, vaikka sotilas- ja turvallisuusmenoja ei huomioitaisi. [59] Tämä ei ole ainoastaan pettyneiden libertaarien vaikutelma. Viidellätoista avainalueella juuri ennen vuoden 2006 vaaleja toteutettu kysely osoitti, että 55% yhdysvaltalaisista äänestäjistä piti republikaaneja vahvaa valtiota ajavana puolueena. [60]

Voisi kuvitella, että Klein kokisi hankalaksi sisällyttää tätä julistukseensa. Mutta ei. Sen sijaan hän käyttää syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuja tärkeänä esimerkkinä hänen väitteidensä puolesta. Hän väittää, että terroriteot antoivat Bushin hallinnolle mahdollisuuden toteuttaa Friedmanin ajatuksia hyödyttämällä kumppaneitaan puolustus- ja turvallisuusalan yrityksissä uusilla sopimuksilla ja tuntemattomiksi jääneillä rahasummilla. Klein ei koskaan selkeästi kerro miksi tämä olisi friedmanilaista. Todellisuudessa Friedman ”painotti aina puolustusbudjettien tuhlailevaisuutta ja militarismin poliittisille vapauksille muodostamaa uhkaa”, kertoo hänen elämänkertansa kirjoittanut Lanny Ebenstein. [61] Kleinille on mahdollista vetää tällaisia yhteyksiä vain yhdestä syystä — hän ei koskaan selkeästi määrittele mitä Friedmanin ajatukset olivat ja mitä ne eivät olleet, eikä hän millään tavalla osoita ymmärtäneensä niitä. Niinpä hän sekoittaa Friedmanin rajoitettua hallintoa kannattaneen liberalismin sekä neokonservatismiin että suoraan korporatismiin — eli siihen, että joillekin yrityksille annetaan erikoisoikeuksia ja etuja, joita ne eivät ilman valtion apua saavuttaisi.

Kuten Klein asian esittää, Bushin Amerikassa ”sovelletaan korporatismia: suuret yritykset ja vahva valtio yhdistävät voimansa määräilläkseen ja kontrolloidakseen kansalaisia”. [62] Niin oudolta kuin se kuulostaakin, tämä on kuin tervettä libertaarista valtiota vastaan suunnattua kritiikkiä. Ainoa ongelma on, että Kleinin mielestä tämä on ”Friedmanin aloittaman vastavallankumouksen huipentuma” [63] ja, että Bushin lähipiiri, joka tuon toteutti, oli ”ytimeltään friedmanilainen”. [64]

Vaikka liittovaltion hallitus rikkoo Milton Friedmanin kirjan kaikkia sääntöjä, Klein syyttää siitä Friedmania. Eräässä kohdassa Klein kirjoittaa avoimuuden puutteesta Irakin taloudessa:

”Kaikki … yhdysvaltalaiset yritykset, jotka olivat Irakissa hyötyäkseen jälleenrakennusprojektista, olivat osa valtavaa protektionistista salaliittoa, jossa Yhdysvaltain hallitus oli luonut markkinat sodan avulla, esti kilpailevia yrityksiä osallistumasta projekteihin, maksoi sitten tehdystä työstä ja takasi suuret voitot — kaikki tämä veronmaksajien kustannuksella.” [65]

Tämä olisi jälleen erinomaista friedmanilaista kritiikkiä sitä kohtaan, että valtion hallinto rikastuttaa kumppaneitaan reilun kilpailun ja veronmaksajien kustannuksella, ellei Klein lopettaisi lausettaan seuraavasti: ”Chicago-koulukunnan ristiretki … saavutti vihdoin huippunsa tässä korporatismin New Dealissa.” [66]

Klein toistuvasti yhdistää libertarismin (tai ”neoliberalismin”) neokonservatismiin. Hän tuntuu pitävän niitä samoina ja jopa kutsuu Cato Instituuttia neokonservatiiviseksi, kahdessa eri yhteydessä. [67] Hän kirjoittaa ”ytimeltään friedmanilaisesta neocon-liikkeestä”. [68] Eli aina, kun Bush laajensi hallintoaan saavuttaakseen konservatiivisia päämääriä ja aina, kun Yhdysvallat teki jotain miehitetyssä Irakissa, Klein pitää Milton Friedmania ja muita libertaareja, kuten Cato Instituuttia, vastuullisena, vaikka ne kaikki vastustivat sekä valtionhallinnon laajentamista että Irakin sotaa.

On selvää, että Klein ei tiedä, mitä neokonservatismi tarkoittaa, eikä ole vaivautunut ottamaan selvää. Hän kirjoittaa kuin ohimennen, että Friedman oli neokonservatiivi ja väittää, että konservatiivit haluavat ”julkisen sektorin alasajoa, täydellistä vapautta yrityksille ja minimaalisia sosiaalimenoja”. [69] Amerikkalaisen neokonservatismin perustaja, Irving Kristol, määrittelee liikkeen ajatukset hyvin erilaisiksi. Vuonna 1979 hän sanoi ”Neokonservatiivit eivät ole missään määrin libertaareja. Konservatiivinen hyvinvointivaltio sopii täydellisen hyvin neokonservatiiviseen malliin.” Hän toisti tuon näkökulman uudemmassa julistuksessaan: ”Neokonservatiivit eivät ole huolissaan valtion hallinnon kasvamisesta kuluneen vuosisadan aikana, vaan näkevät sen luonnollisena ja väistämättömänä.” [70] Jos neokonservatiivien ja libertaarien näkemykset eroavat sisäpolitiikassa, niin ulkopolitiikan suhteen erot ovat vieläkin suuremmat. Sen friedmanilaisen ytimen täytyy olla todella valtava, jotta se voisi pitää sisällään noin paljon toisistaan eroavat näkemykset!

Itsemurhahakuisuus

Klein sekoittaa myös libertarismin korporatismiin väittämällä, että yrityksille verorahoin kustannetut edut ovat Chicagon vapaan markkinatalouden vallankumouksen huipentuma. Klein hyväksyy sen, että yritysten tukeminen ei ole sitä, mitä Chicagon liberaalit alun perin kannattivat: ”Mutta se ei ole poikkeama; se on sitä, mihin koko Chicago-koulukunnan ristiretki — kolmine pakkomielteineen — yksityistäminen, sääntelyn purkaminen ja ammattiliittojen alasajo — on johtanut.” [71] Hän ei kuitenkaan selitä miksi tämä valtionhallinnon ja markkinoiden erottaminen johtaisi lisääntyvään kumppaneiden suosimiseen ja yritysten tukemiseen. Hänen ainoa argumenttinsa on kehäpäätelmä — sitä tapahtui maissa, joiden johdossa oli henkilöitä, joita hän pitää friedmanilaisina, ja tiedämme heidän olevan friedmanilaisia, koska he tilaisuuden tullen tukevat yrityksiä.

Idea tuntuu olevan se, että Friedman ja muut libertaarit pitävät yrityksistä, joten, jos valtio tukee yrityksiä antamalla niille edullisia sopimuksia, tukia, suojelua ja etuoikeuksia, niin sen pitää olla friedmanilaista — ytimeltään. Joskus tuntuu, että Klein pitää mitä tahansa politiikkaa uusliberaalina, jos siihen liittyy yksityisiä yrityksiä — jos yksityinen yritys tuotti salakuuntelulaitteita, esimerkiksi. Jos hänen väärinkäsityksensä uuskonservatismista on välinpitämättömyyden tulosta, niin tämä sekaannus johtuu siitä, että hän on joutunut klassisen vasemmistolaisen retoriikan pauloihin. Vastustajat ovat aina syyttäneet libertaareja yritysten etujen puolustamisesta, joten jos jokin puolustaa yritysten etuja, sen täytyy olla libertaaria.

Tässä Kleinin tulkinta Friedmanin näkökulmasta:

”Hän [Friedman] ymmärsi, että normaaleissa olosuhteissa taloudelliset päätökset tehtiin kilpailevien etujen paineessa — työntekijät haluavat työpaikkoja ja palkankorotuksia, omistajat haluavat alhaisia veroja ja vähäistä sääntelyä, ja poliitikkojen pitää löytää tasapaino näiden toistensa kanssa kilpailevien voimien välille.” [72]

Tämän takia friedmanilaiset tarvitsevat kriisejä, koska he haluavat poistaa ”normaalit olosuhteet” voidakseen hyödyttää omistajia ja toteuttaa suunnitelmiaan, kun ihmiset ovat kiireisiä muiden asioiden parissa. Kleinin sanat kuulostavat yhteenvedolta jostakin, mitä Friedman oli sanonut, mutta hän ei koskaan täsmennä, missä Friedman ”ymmärsi” tämän. Lähdeviite puuttuu. Syy siihen on, että se ei ole Friedmanin näkökulma. Päinvastoin, Friedman väitti, että ”työpaikat ja palkankorotukset” ovat pitkän aikavälin tuloksia ”alhaisista veroista ja vähäisestä sääntelystä”. Hän oli myös sitä mieltä, että yritysten harjoittama etujen lobbaaminen säännönmukaisesti tuhosi noita hyviä tuloksia.

Olisi luultavasti hyvin vaikeaa löytää yhtään taloustieteilijää, joka olisi yhtä sinnikkäästi varoitellut siitä, miten yritykset ja omistajat solmivat salaliittoja kansalaisia vastaan saadakseen erikoisoikeuksia, tukia ja suojelua. Kuten Friedman asian ilmaisi:

”Yritykset eivät yleisesti ottaen ole vapaan yrittäjyyden puolustajia. Päinvastoin, ne ovat yksi suurimmista vaaroista. … Jokainen liikemies kannattaa vapautta kaikkien muiden kohdalla, mutta kun kyse on hänestä itsestään, niin ääni muuttuu kellossa. Me tarvitsemme ne ja ne tullimääräykset suojelemaan meitä ulkomaisten yritysten kilpailulta. Me tarvitsemme ne ja ne verohelpotukset. Me tarvitsemme ne ja ne tukiaiset.” [73]

Friedman kutsui tuota etuoikeuksien vaatimista ”liikemaailman itsemurhaimpulssiksi”, ja se oli hänen useaan kertaan pitämänsä luennon otsikko. Se oli säännönmukainen teema Friedmanin töissä. Hänen klassisen TV-sarjansa Free to Choose ensimmäisessä jaksossa vaikuttaa siltä, kuin hän olisi suunnannut sanansa juuri Kleinin hänestä tekemää tulkintaa kohti:

”En usko, että on oikein esittää teollisuusjohtajia ja valtionhallintoa vastavoimina. Päinvastoin, yksi syistä siihen, että kannatan valtionhallinnon kutistamista on, että mitä voimakkaampi hallinto on, sitä vahvemman otteen teollisuusjohtajat ottavat siitä. Nuo kaksi yhdessä muodostavat liiton tavallista työntekijää ja tavallista kuluttajaa vastaan. Olen sitä mieltä, että liike-elämä on hieno instituutio, jos asiat ovat niin, että sen täytyy kohdata kilpailua vapailla markkinoilla, eikä se voi pärjätä muuten kuin tuottamalla parempia tuotteita edullisemmilla kustannuksilla; siksi en halua valtionhallinnon sekaantuvan asioihin, ja auttavan liikeyrityksiä.” [74]

Friedmanin kuvaus siitä miten järjestelmä toimii on hyvin samanlainen kuin Kleinin: ”Vahva valtionhallinto liittoutuu suurten liikeyritysten kanssa jakaakseen varallisuuden uudelleen.” [75] Erona on tietenkin se, että Klein syyttää Friedmania siitä, että tämä pitäisi kyseistä asiantilaa hyvänä. Friedman ei kuitenkaan ollut yritystukien puolustaja, vaan eräs niiden kovimpia vastustajia: ”Yksityisyritykset ovat oikeutettuja nauttimaan menestyksen hedelmistä vain, jos ne joutuvat myös kantamaan epäonnistumisten seuraukset… Sääntöihin ei pitäisi kuulua mitään esteitä tai tukia.” [76]

Sen sijaan, että syyttää Friedmanin sanoneen sellaista, mitä hän ei sanonut, Klein olisi voinut väittää, että yrityksien tukeminen on avoimen talouden ja rajoitetun valtionhallinnon ei-toivottu seuraus. Hän ei kuitenkaan esitä tähän viittaavia perusteluja, vaan hänen esimerkkinsä tukevat vastakkaista näkemystä. Hän kirjoittaa Venäjän oligarkeista, syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskujen jälkeisistä Yhdysvalloista ja Latinalaisen Amerikan yksityistämisprojekteista. Oligarkit ja monet Latinalaisen Amerikan toimet olivat kuitenkin seurausta siitä, että ulkopuoliset ja ulkomaalaiset pidettiin poissa. Asia, jonka Klein myöntää, mutta jonka seuraamuksia hän ei näe. [77] Samaan aikaan yritysten tukeminen Yhdysvalloissa ja Irakissa on julkisen rahoituksen valtavan lisäämisen tulos ja — Kleinin itsensä mukaan — kilpailun rajoittamista. Ytimeltään täysin epäfriedmanilaista.

Asenteet demokratiaa kohtaan

Jos selkeät väärinkäsitykset ja vääristelyt jätetään huomiotta, niin Kleinin libertarismin ja Milton Friedmanin vastaisista perusteluista Tuhokapitalismin nousussa ei jää jäljelle paljoakaan. Onko hänen tuon liikkeen vastainen perustelunsa todella se, että sen talousguru hyödynsi kriisejä saadakseen ihmiset hyväksymään ajatuksensa ja hännysteli fasistisia ja kommunistisia diktaattoreita saadakseen heidän tukensa? Että tuon talousopin kuuluisalla seuraajalla oli vain hyvää sanottavaa diktaattoreista, poliittisten murhien toteuttajista ja terroristeista, kunhan he vain jakavat hänen käsityksensä vapaasta markkinataloudesta? Että nuo ajatukset soveltuvat hyvin poliittisen sorron ilmapiiriin?

Jos näin on, niin Kleinillä on ongelma. Nimittäin tuo talousguru on hänen oma suosikkinsa, John Maynard Keynes, joka nousi huomattavaan asemaan suuren laman ja toisen maailmansodan seurauksena ja, joka kuvasi Neuvostoliittoa sanalla ”vaikuttava”, ja oli teoksensa Yleinen teoria vuoden 1936 saksankielisessä painoksessa sitä mieltä, että hänen ajatuksensa soveltuivat hyvin totalitaristiseen järjestelmään. [78] Ja seuraaja, joka hännystelee diktaattoreita, on Naomi Klein itse, joka ei ole tehnyt muuta kuin ylistänyt Kuubaa, [79] Che Guevaraa, [80] ja Hizbollahia [81] mainitessaan heistä kirjassaan ja, joka puolusti radikaalia irakilaista johtajaa Muqtada al-Sadria esittäen hänet Irakin kansan asialla olevana ja ainoastaan itsepuolustukseksi taistelevana. [82] Johtajia, jotka harjoittavat Kleinin haluamaa ”talousnationalismia” ovat sellaiset henkilöt kuin Vladimir Putin, Hugo Chavéz ja Mahmoud Ahmedinejad, jotka harjoittavat politiikkaansa hajottamalla itsenäisiä demokraattisia instituutioita. Toisin sanoen diktaattorit, fasistit ja murhaajat sopivat Kleinille aivan hyvin, kunhan he eivät vain alenna veroja tai poista kaupankäynnin esteitä. [83]

Kleinin tulkinta 1990-luvun Venäjästä paljastaa hänen asenteensa demokratiaan. Hän syyttää Venäjän presidentti Boris Jeltsiniä demokratian tuhoamisesta syksyllä 1993, kun Jeltsin jätti huomiotta sen, että parlamentin enemmistö vastusti häntä. Kun lainsäätäjät miehittivät parlamentin, ja vaativat Jeltsinin eroa, Jeltsin hajotti parlamentin ja järjesti uudet vaalit. Klein myöntää, että parlamentin miehittäjien joukossa oli ”esifasistisia” ryhmiä, mutta se ei tunnu häntä häiritsevän — kun taistelee demokratian puolesta, ei näköjään voi olla turhan valikoiva kumppaneiden suhteen. Fred Kaplan, eräs kommunististen ja äärinationalististen miehittäjien joukossa vieraillut lehtimies, kuitenkin sanoo tätä kuvausta ”naurettavaksi”:

”Olin yksi monista reporttereista, jotka viettivät eriskummallisen iltapäivän parlamenttirakennuksessa jutellen sen aseistettujen, mustasaappaisten ja ympäripäissään olleiden miehittäjien kanssa. Usko minua — ja Kleinin pitäisi, sillä hän lainaa yhtä minun Globe-lehdelle kirjoittamistani raporteista kuvatessaan rakennusta miehittäneitä sotilaita seuraavana aamuna — siinä joukossa ei ollut yhtään demokratian kannattajaa.” [84]

Jälleen kerran Kleinin on pitänyt muuttaa tapahtumien aikajärjestystä saadakseen ne sopimaan omiin väitteisiinsä. Hän väittää Jeltsinin hajottaneen parlamentin väkivaltaisesti päästäkseen soveltamaan shokkiterapiaa. Ainoa shokki Venäjällä — kuluttajahintojen nousu ja valuutan kontrollointi — tapahtui kuitenkin yli puolitoista vuotta aikaisemmin. Sen jälkeen Jeltsin oli korvannut liberaalin pääministeri Yegor Gaidarin teknokraatti Viktor Chernomyrdinillä ja oli käyttänyt yli 7 miljardia dollaria valtion omistamien tehtaiden lunastamiseen. Tämä ei kuitenkaan ole pääasia tässä jutussa. Eräs toinen asia on paljon mielenkiintoisempi.

Parlamentin enemmistö syytti presidenttiä epädemokraattisista ja perustuslain vastaisista toimista ja halusi syrjäyttää hänet. Presidentti ei välitä vastustajistaan ja parlamentti hyväksyy autoritääristen tahojen tuen taistellakseen jonkin, joka he väittivät olevan demokratiaa, puolesta. Eikö tämä muistuta erästä toista tapahtumaa lähiajan poliittisessa historiassa? Juuri näin tapahtui Chilessä elokuussa 1973, kun parlamentin enemmistö pyysi armeijalta apua diktaattorimaisista otteista syytetyn Salvador Allenden syrjäyttämiseen. [85] Klein kuitenkin kutsuu Allendea ”intohimoiseksi demokraatiksi” [86], kun taas Jeltsiniä, ilman kansainvälistä ironiaa, ”Venäjän Pinochetiksi”. [87]

En asetu kummankaan osapuolen puolelle näissä tapahtumissa. Haluan vain kiinnittää huomiota siihen, että Klein kutsuu yhden presidentin parlamenttia vastaan käymää taistelua hyökkäykseksi demokratiaa vastaan, ja toisen presidentin samanlaista taistelua taisteluksi demokratian puolesta. Erona ei kuitenkaan ole se, että toinen olisi ollut demokraattisempi kuin toinen. Ei ainakaan Kleinin kantaa tukevalla tavalla — kaikista vioistaan huolimatta Jeltsinin hallinto oli kiistatta maan historian demokraattisin, kun taas samaa ei voi sanoa Allenden sekasortoisesta hallinnosta. Ei, merkittävä ero Chilen Allenden ja Venäjän Jeltisinin välillä oli, että toinen näistä presidenteistä oli vapaan markkinatalouden puolustaja, kun taas toinen vastusti sitä. Ilmeisesti ketkä tahansa, ketkä sattuvat taistelemaan vapaata markkinataloutta vastaan, vaikka he yrittäisikin syrjäyttää demokraattisesti valitun presidentin, taistelevat Kleinin maailmassa ”demokratian” puolesta.

Kyse ei ole myöskään shokeista eikä kriiseistä. Mikään Tuhokapitalismin nousussa ei viittaa siihen, että Kleinin mielestä olisi väärin käyttää kriisejä omien ajatustensa edistämiseen. Näyttää siltä, että tämä taktiikka on väärin vain, jos sillä edistetään vääriä ajatuksia. Klein itse ei ole koskaan epäröinyt esittää omia ehdotuksiaan ongelmien ratkaisemiseksi hurrikaani Katrinan tai Irakin sodan jälkeen eikä hän ole koskaan edes uneksinut pitävänsä sitä kyynisenä tapana hyödyntää ihmisten kärsimyksiä — hän kutsuisi sitä toisten auttamiseksi. Hänen ainoa syynsä pitää libertaarien vastaavia toimia kyynisinä ja pahoina on se, että hänen mielestään libertaarien ajatukset ovat pahoja ja tuottavat hirvittäviä lopputuloksia. Näille väitteilleen hän ei kuitenkaan esitä mitään perusteluja. Kaikki ne pitää ottaa annettuna, jotta voisi nähdä mitään arvoa Kleinin ”tuhokapitalismin” kritiikissä.

Elämää tuhokapitalismissa

Hämmästyttävää kyllä, yli 500 sivuisessa kirjassaan Klein ei tarjoa juuri mitään perusteluja sellaiselle lukijalle, joka ei ole jo valmiiksi vakuuttunut siitä, että vapaa markkinatalous on pahasta. Hän antaa kyllä muutaman esimerkin siitä, miten köyhyys ja työttömyys ovat lisääntyneet suunnitelmatalouden romahdettua tai kun hyperinflaatio on saatu kuriin. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään outoa, ja monesti se on juuri sitä, mitä taloustieteilijät ennustivatkin tapahtuvaksi, mutta joka oli heidän mielestään välttämätöntä, jotta köyhyyttä ja työttömyyttä saataisiin vähennettyä pitkällä tähtäimellä. Juuri tästä syystä Klein ei koskaan esitä lukijoilleen pitkän aikavälin tilastoja. Hän sanoo, että uudistukset muuttivat Chilen työväenluokan ”hyväksikäytettäviksi köyhiksi”, mutta ei koskaan myönnä, että Chile on Latinalaisen Amerikan sosiaalinen ja taloudellinen menestystarina ja on käytännössä päässyt kokonaan eroon äärimmäisestä köyhyydestä. Hän kirjoittaa, että uudistukset ovat kasvattaneet kaupunkien ja maaseudun tuloeroja Kiinassa, mutta ei koskaan mainitse, että nuo uudistukset johtivat köyhyyden vähentymiseen suuremmassa mittakaavassa kuin koskaan maailmanhistoriassa.

Kahdessa yhteydessä Klein lyhyesti mainitsee pidemmän aikavälin. Ne ovat muunnoksia samasta väitteestä — että 25 – 60% väestöstä hylätään ja heistä tulee pysyvää alaluokkaa maissa, jotka ovat liberalisoineet talouttaan. [88] Hän ei selitä, mitä hän noilla luvuilla tarkoittaa, eikä kerro mistä ne tulevat. Lähdeviitettä ei ole, eikä Klein mainitse lähdettään.

EFW:n tilastot osoittavat, että asia on päinvastoin kuin Klein esittää. Köyhyyttä ja työttömyyttä on vähiten maissa, joissa taloudellista vapautta on eniten. Vapaimpaan viidennekseen kuuluvissa maissa köyhiä on Yhdistyneiden kansakuntien mukaan 15,7%, ja muualla maailmassa 29,8%. Työttömyys vapaimmassa kvintiilissä on 5,2%, joka on alle puolet siitä, mitä muualla maailmassa. Taloudellisesti vähiten vapaassa viidenneksessä, jossa on yksityisomistuksen, yritystoiminnan ja kaupan suhteen paljon rajoituksia, joiden Klein väittää olevan keino auttaa ihmisiä valtaapitävien sorrosta, köyhyysprosentti on 37,4, ja työttömyysprosentti 13. [89]

Klein kirjoittaa, että maailmanlaajuinen kapitalismi on siirtynyt ”sen kaikkein raaimpaan muotoon” vuoden 1990 jälkeen. [90] Jos hän olisi oikeassa yhdistäessään vapaan markkinatalouden riistoon, köyhyyden olisi tuosta ajankohdasta lähtien pitänyt lisääntyä dramaattisesti. On kuitenkin käynyt päinvastoin. Vuosien 1990 ja 2004 välillä äärimmäinen köyhyys kehitysmaissa on Maailmanpankin mukaan vähentynyt 29%:sta 18%:iin. Tämä tarkoittaa, että ”tuhokapitalismin” alaisuudessa joka päivä 54 000 ihmistä on päässyt eroon äärimmäisestä köyhyydestä. [91] Slummeissa asuvien, mikä on Kleinin mukaan toinen liberalisoinnin seuraus, osuus on samana aikana vähentynyt 47%:sta 37%:iin. [92] Keskiarvot eivät kerro koko totuutta, joten on tärkeää huomauttaa, että suurimmat parannukset tapahtuivat niillä alueilla, missä liberalisointi oli kaikkein voimakkainta, kun taas vähemmän vapailla alueilla kehitys on myös taantunut.

Jos Klein olisi oikeassa vapaan markkinatalouden ja poliittisen väkivallan yhteydestä, olisi ”tuhokapitalismin” aikoina pitänyt esiintyä paljon enemmän diktatuureja ja sotia. Klein väittää, että ”maailmasta on tulossa rauhattomampi” perustelematta sitä mitenkään. [93] Hän on väärässä. University of British Columbian Human Security Centren mukaan sotilaallisten konfliktien, joihin osallistuu vähintään yhden valtion joukkoja, on vuodesta 1990 vuoteen 2005 vähentynyt 50:stä 31:een. Vuonna 1990 maailmassa oli käynnissä yhdeksän kansanmurhaa. Vuonna 2005 niitä oli vain yksi, Darfurin verilöyly. Muutamaa silmiinpistävää poikkeusta lukuun ottamatta maailmasta on tullut ”tuhokapitalismin” aikana rauhallisempi paikka.

Maailmasta on myös vastoin Kleinin päätelmiä tullut demokraattisempi. Itse asiassa samaan aikaan, kun markkinataloutta on vapautettu, on tapahtunut maailmanlaajuinen demokratian vallankumous. Vuodesta 1990 vuoteen 2007 demokraattisten maiden määrä on noussut 76:sta 121:een. Vuonna 1990 oli enemmän sellaisia maita, jotka Freedom House luokitteli ”ei vapaiksi” kuin ”vapaiksi”. Vuonna 2007 ”vapaiksi” luokiteltuja oli kaksi kertaa enemmän kuin ”ei vapaiksi” luokiteltuja.

Vakavasti otettavien vapaan markkinatalouden seurauksien vastaisten argumenttien puutteessa jäljelle jää vain Kleinin sinänsä aiheellinen kritiikki kidutusta, diktatuureja, korruptiota ja yrityksien tukemista vastaan. Loppuanalyysissaan Tuhokapitalismin nousu tiivistyy omituiseen väitteeseen siitä, että Milton Friedman ja vapaa markkinatalous ovat pahoja, koska hallitukset ovat kelvottomia, korruptoituneita ja julmia. Ei kenties olekaan sattuma, että kirjan takakannessa on tekstinpätkiä neljältä fiktiota kirjoittavalta kirjailijalta.

Lähteet:

1. John Gray, ”The End of the World as We Know It”, review of The Shock Doctrine, by Naomi Klein, The Guardian, September 15, 2007, http://books.guardian.co.uk/re…1,00.html.
2. Joseph Stiglitz, ”Bleakonomics”, review of The Shock Doctrine by Naomi Klein, New York Times, September 30, 2007, http://www.nytimes.com/2007/09…tz-t.html.
3. Quoted in Naomi Klein, The Shock Doctrine: The Rise of Disaster Capitalism (London: Allen Lane, 2007), s. 6.
4. See http://www.naomiklein.org/shoc…hort-film.
5. Milton Friedman, Capitalism and Freedom (Chicago: University of Chicago Press, 1982), s. ix.
6. Klein, The Shock Doctrine, s. 6.
7. Milton and Rose Friedman, The Tyranny of the Status Quo (San Diego: Harcourt Brace Jovanovich, 1982).
8. Klein, The Shock Doctrine, s. 7.
9. Milton and Rose Friedman, Two Lucky People (Chicago: University of Chicago Press, 1999), s. 592. (Emphasis added.)
10. In her short film The Shock Doctrine, Naomi Klein takes this distortion of Friedman one step further: “He advised politicians that immediately after a crisis, they should push through all the painful policies at once, before people could regain new footing.” http://www.naomiklein.org/shoc…hort-film.
11. Lanny Ebenstein, Milton Friedman: A Biography (New York: Palgrave, 2007), s. 61.
12. Ibid., chas. 10.
13. Klein, The Shock Doctrine, s. 7.
14. The letter is published in Friedman and Friedman, Two Lucky People, s. 591.
15. Klein, The Shock Doctrine, s. 117.
16. Rossana Castiglioni, ”The Politics of Retrenchment: The Quandaries of Social Protection under Military Rule in Chile, 1973–1990″, Latin American Politics and Society (Winter 2001).
17. Ibid.
18. Klein, The Shock Doctrine, s. 117.
19. Milton Friedman, ”Economic Freedom, Human Freedom, Political Freedom”, address at the Smith Center, California State University, Hayward, California, November 1, 1991, http://www.sbe.csuhay ward.edu/~sbesc/frlect.html; ”Response”, October 3, 1975, in Friedman and Friedman, Two Lucky People, s. 595.
20. Klein, The Shock Doctrine, s. 185.
21. Milton Friedman, ”Milton Friedman @ Rest”, interview by Tunku Varadarajan, Wall Street Journal, January 22, 2007.
22. ”Response” in Friedman and Friedman, Two Lucky People, s. 595.
23. Klein, The Shock Doctrine, ps. 56, 444.
24. Klein, The Shock Doctrine, s. 351.
25. Milton Friedman, ”The Romance of Economics”, interview by Tunku Varadarajan, Wall Street Journal, July 22, 2006.
26. Milton Friedman, ”Best of Both Worlds”, interview with Brian Doherty, Reason, June 1995.
27. Ibid.
28. Naomi Klein, ”The Rise of Disaster Capitalism”, The Nation, May 2, 2005.
29. Klein, The Shock Doctrine, ps. 17, 53.
30. Ibid., s. 15.
31. James Gwartney and Robert Lawson, Economic Freedom of the World, 2007 (Vancouver: Fraser Institute, 2007).
32. Gwartney and Lawson, 2007, s. 27.
33. ”Pew Global Attitudes Project: Spring 2007 Survey”, Pew Research Center, 2007.
34. David Sanders, Hugh Ward, and David Marsh, ”Government Popularity and the Falklands War: A Reassessment”, British Journal of Political Science 3, 1987.
35. Klein, s. 138.
36. Accounts of the events at Orgreave vary considerably, but even left-leaning publications admit that the strikers provoked the police. See Tristram Hunt, ”The Charge of the Heavy Brigade”, The Guardian, September 4, 2006, http://www.guardian.co.uk/ theguardian/2006/sep/04/features
5.37. British Political Opinion 1937–2000: The Gallup Polls, ed. Anthony King (London: Politico’s, 2001).
38. Klein, The Shock Doctrine, s. 97.
39. Ibid., s. 90.
40. Ibid., s. 450.
41. Ibid., s. 267.
42. Ibid., s. 102.
43. Gwartney and Lawson, 2007.
44. Klein, The Shock Doctrine, s. 113.
45. Ibid., s. 114f.
46. Ibid., s. 6.
47. Jan Arild Snoen, ”Skolene i New Orleans trengte sjokkterapi”, Dagbladet, September 28, 2007. Klein mentions that ”many African-American parents” in New Orleans oppose more choice in education because they see it as ”a way of reversing the gains of the civil rights movement”. She doesn’t mention that African Americans are the group most sympathetic to school vouchers nationally. A survey last year showed that 45 percent of the general population and 68 percent of African Americans were in favor of vouchers. William G. Howell, Martin R. West, and Paul E. Peterson, ”What Americans Think about Their Schools”, Education Next 7, no 4, (2007).
48. John Williamson, ”What Washington Means by Policy Reform”, in Latin American Adjustment: How Much has Happened? ed. John Williamson (Washington: Peterson Institute for International Economics, April 1990).
49. Klein, The Shock Doctrine, s. 256f.
50. Ibid., ps. 187, 190.
51. See for instance Liu Xiaobo et al., ”June 2 Declaration of a Hunger Strike”, in China’s Search for Democracy: The Student and Mass Movement of 1989, ed. Suzanne Ogden et al. (Armonk, NY: M. E. Sharpe, 1992).
52. Jonathan Fenby, ”The Tiananmen Square Peg”, Comment Is Free, September 10, 2007, http://commentisfree.guardian.…_peg.html.
53. Klein, s. 189.
54. Ibid., s. 190.
55. Ibid., s. 191.
56. Gwartney and Lawson, 2007.
57. Robert Higgs, Crisis and Leviathan (New York: Oxford University Press, 1987).
58. Milton Friedman, ”Friedman’s Heresy Hits Mainstream”, interview with Carolyn Lockhead, San Francisco Chronicle, June 5, 2005.
59. Stephen Slivinski, Buck Wild: How Republicans Broke the Bank and Became the Party of Big Government (Nashville: Nelson Current, 2006), s. 149.
60. See http://www.clubforgrowth.org/2…ted_g.phs. Klein writes as if Friedman were in favor of Republican power, even though he has consistently spoken out in favor of divided government as the best way to control the government.
61. Ebenstein, s. 232.
62. Klein, The Shock Doctrine, s. 307.
63. Ibid., s. 299.
64. Ibid., s. 298.
65. Ibid., s. 355.
66. Ibid., s. 355.
67. Ibid, ps. 15, 322.
68. Ibid., s. 322.
69. Ibid., s. 15.
70. Irving Kristol, Reflections of a Neoconservative (New York: Basic Books, 1983), s. 77; Irving Kristol, ”The Neoconservative Persuasion”, Weekly Standard, August 25, 2003.
71. Klein, The Shock Doctrine, s. 316.
72. Ibid., s. 140.
73. Milton Friedman, ”Which Way for Capitalism?” Reason, May 1978.
74. Milton Friedman, Free to Choose 1: The Power of the Market, 1980.
75. Klein, The Shock Doctrine, s. 286.
76. Friedman and Friedman, Two Lucky People, s. 593.
77. Klein, The Shock Doctrine, ps. 15, 231.
78. John Maynard Keynes, ”Foreword to the German Edition”, General Theory, http://tmh.floonet.net/articles/foregt.html. For Klein’s own appreciation of Keynes, see Klein, ps. 53–57.
79. Klein, The Shock Doctrine, s. 456.
80. Ibid., ps. 104, 443.
81. Ibid., s. 461.
82. Naomi Klein, ”Bring Najaf to New York”, The Nation, September 13, 2004. To criticize Klein with her own methods one could also make a big fuss about the fact that her European anti-globalization friends are called ATTAC.
83. In passing, she explains that genuine democracy presupposes ”fair rules preventing corporations from buying elections” (The Shock Doctrine, s.134), which seems to suggest that it takes some limits on free speech and voluntary association to build her kind of democracy.
84. Fred Kaplan, ”Blame Yeltsin”, Slate, October 2, 2007.
85. The Chamber of Deputies Resolution of August 22, 1973, http://www.josepinera.com/pag/…oc_en.htm.
86. Klein, The Shock Doctrine, s. 64.
87. Ibid., s. 220.
88. Ibid., ps. 405, 442.
89. James Gwartney and Robert Lawson, Economic Freedom of the World 2005 (Vancouver: Fraser Institute, 2005).
90. Klein, The Shock Doctrine, s. 252.
91. Shaohua Chen and Martin Ravallion, ”Absolute poverty measures for the developing world, 1981–2004,” World Bank, March 2007. These figures might have to be revised down after the World Bank’s recent change in measures of purchasing power of different currencies.
92. United Nations, The Millennium Development Goals Report 2007, s. 26.
93. Klein, The Shock Doctrine, s. 424. Her source only documents that military spending has increased.

(c) 2008 The Cato Institute, Briefing Paper # 102, 14.5.2008. Julkaistu oikeuksien omistajan luvalla. Kaikki oikeudet pidätetään.

Vapauden perusteet – luento

Professori Paul Cwik puhui opiskelijoille kesällä 2009 FEE:n Vapaus yliopistossa vapauden perusteista.

Minua on pyydetty pitämään ensimmäinen luento Vapauden perusteista. Vapaudesta on kirjoitettu paljon. Vapaus on sana, josta on väitelty, taisteltu vuosisatoja ja minua pyydettiin käymään perusteet läpi vajaassa tunnissa. Joten saatan joutua hyppimään muutama kohdan yli. Ehkä.

Kun puhutaan vapaudesta, sitä voidaan tarkoittaa muutamalla eri tavalla. ”Vapaus johonkin” ja ”vapaus jostakin”. Pohtikaa seuraavia. Vapaus palvoa Jumalaa omalla tavallaan, tai ei lainkaan. Vapaus kirjoittaa sanomalehteen, kolumniin tai blogiin mitä haluaa. Vapaus valita omat ystävät ja tavata heitä halutessaan.

Verrataan tätä nyt vapauteen jostakin. Vapaus tarpeista. Vapaus nälästä. Vapaus sairauksista.

Näiden käsitteiden välillä on perustavanlaatuinen ero. Mutta molemmissa käytetään sanaa ”vapaus”. Molemmat keskustelun osapuolet käyttävät sitä. Ja tämä tekee keskustelusta melko sekavaa, koska molemmat puolet sanovat: ”Haluamme vapautta!” Seurauksena monet meidän puolella, hyvien puolella, eikös, käyttävät ”freedom” sanan sijaan sanaa ”liberty”. Voit toki merkitystä kadottamatta käyttää sitä seuraavissa: ”vapaus palvoa, vapaus kirjoittaa, vapaus kokoontua”, mutta on melko kankeaa sanoa sanalla ”liberty”:  ”vapaus tarpeista, nälästä tai sairaudesta”. Se on kömpelö fraasi, joka ei toimi. Kieli on merkityksellistä. En halua menettää enää toista sanaa kollektivisteille. Olemme jo menettäneet heille sanan ”liberaali”[1]. Se riittäköön. He eivät saa enää lisää sanoja. Pidämme ”liberty” –sanan.

Vapauden käsite tai ”vapaus johonkin” on melko uusi ajatus. Se on radikaali poikkeama aikaisemmasta ajattelusta. Itse asiassa se on todella radikaali ajatus. Ludwig von Mises – tulette kuulemaan hänäestä hiukan viikon aikana. Hän esittää, että ajatus vapaudesta on selvästi länsimainen. Ja se syntyi länsimaisesta kulttuurista.

Ajatus oikeuksista, jotka kuuluvat yksilöille ja jotka tulevat ennen valtion luomista, on vastakkainen keskiaikaiselle laille. Se on päinvastainen, käänteinen keskiaikaiselle laille.

Vapauden käsite kertoo, että jokainen yksilö on ainutlaatuinen. Sen vuoksi jokainen yksilö on arvokas.

F.A. Harper kirjassaan ”Liberty: A Path to its Recovery”…

(Minulla on rekvisiittaa. Se näyttää tältä. Nappasin sen kirjahyllystä ja tulen laittamaan sen tunnollisesti valkoiselle pöydälle ja en laita sitä takaisin hyllyyn.)

Harper toteaa seuraavasti: ”Tämä vapauden käsite nojaa ylivoimaiseen yksilön arvokkuuteen.” Tämä on aika tärkeä ero. Se on radikaalia. Se kertoo, että ihmisillä on väliä. Jos katsotaan taaksepäin 5000 vuotta taltioitua ihmishistoriaa, ketkä ovat maaorjia, talonpoikia, maatyöläisiä – mitättömyyksiä? He olivat mitättömyyksiä. Heidät uhrattiin päämääriin, keinoina johonkin suurempaan tavoitteeseen, jonkun kuninkaan tai keisarin mielijohteesta.

Tämä ajattelutapa on kehittynyt – muuttunut – ja voimme jäljittää sen takaisin John Locken, Montesquieun, Thomas Jeffersonin, Frédéric Bastiatin ja Lord Actonin töihin.

Nämä henkilöt esittävät, että yksilöt loivat valtion yksilön oikeuksien suojelemiseksi. Siksi meillä on valtio. Heidän järkeilynsä keskeinen kohta ja yhteinen elementti on mitä kutsumme ”metodologiseksi yksilöllisyydeksi”.

(Tässä on ensimmäinen iso yliopistosananne. Koska tämä on yliopisto…vapaus yliopisto.. joten tarvitsemme korkeakoulusanoja.)

Metodologinen yksilöllisyys.

Puhun tästä enemmän lounaan jälkeisellä luennolla. Mutta haluan nyt mainita siitä – mitä se tarkoittaa. Tarkastelemme metodologiaa. Kun näemme sanan ”-logia” tai ”-loginen” – se tarkoittaa jonkin tiedettä.

Joten metodo-logia tai metodologia on tiede… ja tieteemme – tieteellinen menetelmämme – perustaa sen sen kaikkein perustaviin osasiin. Ja se on yksilö. Ei ole mahdollista mennä pienempiin osasiin.

Nykyään kärsimme kollektiivisista nomineista ja personoimme ne. Se on vain tapa, jolla viestimme keskenämme. Joku siis voi sanoa, että tänään General Motors haki konkurssiin.

General Motors ei ole oikea henkilöä. General Motors ei ole oikea kenraali.

General Motorsilla ei ole aivoja, sydäntä, sielua tai mitään vastaavanlaista. Mikä se on?

Se on kokoelma ihmisiä, yhdessä työskentelevien ihmisten ryhmä, joka tuottaa autoja – joka tuottaa myös rahoitusta jne.

Käytämme siis tällaisia kollektiivisia nomineja. Ympäristöministeriö sääntelee…Yhdysvallat on miehittänyt…General Motors haki…vaikkei näitä oikeasti ole olemassa. Nämä ovat vain kollektiivisia nomineja. Näiden kanssa täytyy olla varovaisia.

Metodologinen yksilöllisyys kertoo, että meidän tulee keskittyä perusyksikköön ja se on yksilö. Tulemme käyttämään tätä paljon enemmän seuraavassa luonnossa ”Praxeologia: kysyntä ja tarjonta”. Mutta takaisin vapauteen…

Polku yksilöllisyydestä oikeuksiin ja teoriaan vapaasta ja vauraasta yhteiskunnasta on monien tekijöiden myötä muotoutunut monista muodoista. Olen määrittänyt neljä erilaista lähestymistapaa.

Ovatko nämä kategoriat parhaita kategorioita? Eivät, muotoilin ne nyt vain näin.

Ensimmäinen on ”luonnollisten oikeuksien lähestymistapa”. Tätä edustavat kirjoittajat kuten Frédéric Bastiat ja Murray Rothbard.

Ja heidän viestinsä on, että Jumalan on antanut elämän. Tai siis, Bastiat sanoo niin ”Laissa”. Toinen rekvisiitta…Käytän tätä uudestaan…

Tästä lähtökohdasta, että Jumala on antanut meille elämän – tästä lähtökohdasta yhdistettynä niukkuuden tosiasiaan eli toisin sanoen ettemme voi saada kaikkea haluamaamme. Meillä ei ole tarpeeksi aikaa kaiken haluamamme tekemiseen.

Ja tosiasiasta ettemme elä eristyksissä voidaan johtaa luonnolliset oikeudet elämälle, vapaudelle ja omaisuudelle.

Jotkut teistä saattavat sanoa, että eikö sen pitäisi olla ”onnellisuuden tavoittelu”.

Mistä me löydämmekään sen: ”Elämä, vapaus ja onnellisuuden tavoittelu”? – Itsenäisyysjulistuksesta. Kuka sen kirjoitti?

Se oli komitea. Se oli komitea. Jefferson oli päätekijä ja hänellä oli alunperin: ”elämä, vapaus ja omaisuus”. Suoraan John Locken teoksesta ”Second Treatise on Government”.

He sanoivat: ”Kansa tulee ottamaan aseensa ja taistelemaan suurinta koskaan tunnettua sotakonetta vastaan – tuolloin… Elämää, vapautta ja omaisuutta varten… meidän tulee koristella tätä – saada ihmisten tunteet liikkeelle.  Joten he laittoivat ”onnellisuuden tavoittelu”. Niin siinä kävi.

Hetken päästä lisää luonnonlain oikeuksien teoriasta.

”Hyötylähestymistapa”

Hyötynäkökulma perustuu ajatukseen hyödystä (ja puhumme siitä hiukan enemmän seuraavassa luonnossa). Se on onnellisuuden taso. Siinä on kyse plussien ja miinusten punnitsemisesta – mitä enemmän hyötyä, sitä onnellisempi olet.

Hyötyajatus esittää, että vapaus on parempi, koska olemme rikkaampia; varakkaampia; vauraampia; meillä on korkeampi elintaso; hyötymme on suurempi. Tätä lähestymistapaa edustaa Jeremy Benthamin kirjoitukset.

Tähän lähestymistapaan sisältyy paljon vaaroja – ainakin minä ajattelen niin – sillä jos joku olettaa sen toisella tavoin: esimerkiksi että kommunismi voi tuottaa enemmän vaurautta, silloin vapaus voidaan heittää yli laidan.

Siten en erityisemmin pidä siitä. Käsitykseni mukaan vapaudesta seuraa korkeammat vaurauden tasot. Tarkastelkaa Pohjois- ja Etelä-Koreaa. Hong Kongia verrattuna Mannerkiinaan ennen sen avautumista kaupalle. Itä- ja Länsi-Saksaa… Esimerkki toisensa jälkeen osoittaa vapauden toimivan.

Seuraava lähestymistapa on ”objektivistinen näkemys”.

Sitä luonnehtii Ayn Randin kirjoitukset.

Hän aloittaa yksilöstä, metodologisesta yksilöllisyydestä, koska ainoastaan ihmisillä on mieli – jälleen, ei kollektiivisia nomineja.

Koska jokainen yksilö on yksinomaan yhdistyneenä mieleensä, ei ole mahdollista erottaa mieltä henkilöstä. Jokaisella henkilöllä on siten täysi omistusoikeus itseensä.

Tästä seuraa, että kaikki yksilöt ovat samalla tasolla muiden kanssa itsensä omistajuudessa. Omitat siis itsesi, omistan itseni ja me kaikki omistamme itsemme.

Siten kellään henkilöllä ei voi olla mistään syystä vaateita toiseen henkilöön.

Käsite oikeuksista muodostuu itsensä omistamisen ajatuksesta ja seuraa läheisesti luonnollisten oikeuksien ajattelutapaa. Se tekee niin ilman viittausta Jumalaan. Rand oli ateisti.

Ja viimeinen lähestymistapa, jonka kirjaan ylös on ”yhteiskunnallinen lähestymistapa”.

Sitä edustaa William Graham Sumnerin kirjoitukset. ”What Social Classes Owe to Each Other” ja ”The Forgotten Man” ovat hänen kaksi pääteostaan.

(Pahoittelut, ei rekvisiittaa näistä. Minulla ei ole kirjaa.)

Se mitä Sumner esittää kirjassaan ”What Social Classes Owe to Each Other” sekoittaa hiukan hyötyajattelua empiiriseen käsityksellä aikaisemmista oikeuksista osoittaakseen, että on olemassa sääntöjä yhteiskunnalle, jotka toimivat ja niitä jotka eivät toimi. Hän oli sosiologian pioneeri. Hän esittää, että sopimukseen perustuva yhteiskunta on yhteiskunnan vahvin muoto.

Tässä on esimerkki Sumnerin tekstistä.

Sumner kirjoittaa: ”Nykyaikaisessa valtiossa, ja Yhdysvalloissa eniten, yhteiskuntarakenne perustuu sopimuksiin ja asema” – asema, kuten keitä vanhempasi ovat…oletko kuninkaallinen tai vastaava, on – ”vähiten tärkeää. Sopimus sen sijaan on järkiperäistä – jopa järkeilyä. Se on myös realistista, kylmää ja faktoihin perustuvaa. Sopimussuhde perustuu riittävään järjen käyttöön, ei tapaan tai määräykseen… Sopimuksiin perustuva yhteiskunta on vapaiden ja riippumattomien ihmisten yhteiskunta, joka muodostaa siteitä ilman palveluksia tai velvollisuuksia ja toimii yhteistyössä ilman nöyristelyä tai vehkeilyä.”

Tarkoitan, että ihmiset ryhtyvät mielellään roskakuskeiksi tai siivoojiksi, jos heille maksetaan tarpeeksi.

Sumner jatkaa: ”Siten sopimuksiin perustuva yhteiskunta antaa eniten tilaa ja mahdollisuuksia yksilön kehitykselle ja kaikelle vapaalle ihmiselle kuuluvalle itsenäisyydelle ja arvokkuudelle. Että vapaiden ihmisten yhteiskunta, joka on yhteistoiminnassa sopimuksien pohjalta, on selkeästi vahvin tähän asti olemassa olleista yhteiskunnista; Että yksikään tällainen yhteiskunta ei ole vielä kehittynyt täyteen kykenevään vahvuuteensa; ja että ainoat nykyisesti ymmärrettävissä olevat yhteiskunnalliset parannukset sijaitsevat täydellisemmin käsitetyn vapaiden ihmisten sopimuksilla yhdistetyn yhteiskunnan suunnalla, ovat asioita, joita ei voida kiistää.”

Sumner siis sanoo: ”Katso, olet syntynyt tähän asemaan. Olet kuningas, kartanon herra – olet syntynyt tähän asemaan. Sen vuoksi sinun tulee palvella.”

Tämä on heikko suhde, koska ihmiset eivät ole tyytyväisiä joutuessaan palvelemaan.

Hallitsijat pitävät sitä itsestään selvänä. Heillä ei ole yhteiskunnan eri osien paras etu mielessään.

Mutta jos tätä verrataan – rinnastetaan – sopimukselliseen suhteeseen, jossa joudutaan tarjoamaan riittävästi, jotta on kannattavaa liittyä siivoustiimiin tai roskakuskiksi tai kaivosmieheksi, he tekevät sen melko mielellään.

Ja erot näkyvät näissä erilaisissa yhteiskunnissa: eräät säännöt ovat vain parempia yhteiskunnille kuin toiset.

Mikä siis on analyysi tähän asti?

Analyysi on seuraava:

1.     Olemme yksilöitä ja sellaisina olemme arvokkaita.

2.     Tätä arvoa eivät muut (ei-omistajat) voi uhrata tarkoitusperiinsä.

3.     Ensimmäinen oikeus on Elämä…

…mutta kun sanomme näin, tarkoitamme oikeutta olla tulematta lyödyksi, murhatuksi, raiskatuksi tai vastaavaksi. Se ei ole oikeus elintasoon tai oikeus rikkoa muiden oikeuksia ylläpitääksesi omaa elämääsi. Toisin sanoen et voi varastaa leipää edes, jos olet nälkäinen ja kuolet ilman sitä leipää.

Toisen leipää ei siis voida vain varastaa.

Seuraus tästä on, että vapauden myötä tulee vastuu. Jos kukaan muu ei ole sinusta vastuussa, joudut pitämään huolta itsestäsi.

Ja se on melko pelottava asia. Joudut olemaan vastuussa itsestäsi – tiedän!

Tästä oikeudesta on nähtävissä mihin tämä johtaa – koska puhumme vastuusta – eli vapauteen.

Jokaisella meistä on taitoja ja kykyjä, joita voimme käyttää varjelemaan, kehittämään ja täydellistämään elämäämme.

Vapautta on  ajatella kuten ajattelemme, hahmottaa maailmaa kuten sen hahmotamme ja ilmaista itseämme kuten haluamme. Näistä koostuu oikeus vapauteen.

Erakko ei välitä oikeudesta vapauteen. Miksei? Koska ei ole ketään, joka asettaisi hänelle mitään rajoituksia.

Koska elämme yhteiskunnassa, joudumme tekemään eroja: kuka saa tehdä mitä ja millä. Tämä johtaa meidät kolmannen oikeuden kehitykseen – omaisuuden.

Omistusoikeudet ovat vapauden ytimessä – vapaassa yhteiskunnassa. Ne suojelevat ja sallivat yhteistyön. Niiden lähteenä on yksilön toiminta.

Harper – tämä kaveri, tässä on hänen kuvansa. Häntä kutsutaan kaljuksi. Onhan sillä hiukan tukkaa. Tavallaan epäreilua. – tässä kirjassaan sanoo: ”Ainoa vapauden kanssa yhtäpitävä menetelmä on sellainen, joka erottaa minun ja sinun säännön perusteella, että tuottajalla on oikeus oman työnsä tuotoksiin. Tämä taloudellisen vapauden perusta on kaikkien muiden pohdintojen yläpuolella. Tällä käsitteellä oikeus omistajuuteen syntyy samanaikaisesti jonkin tuottamisen kanssa; ja omistajuus pysyy siellä kunnes tuottaja-omistaja päättää kuluttaa tuotteen tai siirtää sen omistajuuden toiselle henkilölle vaihdannalla, lahjana tai perintönä. Oikeudesta asian tuottamiseen tulee siten oikeus sen omistaaseen.”

Siten jos sinulla on oikeus sen tekemiseen, silloin sinulla on oikeus sen omistamiseen. Nämä kaksi ovat erottamattomat.

”…ja yhden oikeuden kieltäminen, kieltää käytännössä molemmat. Tämä käsite määrittää, ettei mitään osa tuotannosta kuulu varkaalle, orjaisännälle tai minkä tahansa tittelin mukaiselle hallitsijalle.”

Jos teen sen, se on minun. En välitä miten kansan enemmistö äänesti. Se on minun; minä tein sen.

Murray Rothbard kirjassaan ”The Ethics of Liberty” ilmaisee saman asian. Nämä oikeudet ovat kietoutuneet toisiinsa ja yhden menetys – elämän, vapauden, omaisuuden – tarkoittaa niiden kaikkien menetystä.

Takaisin Bastiatiin. Kerran minulla on kirjallisia mestareita, käytän heitä. Pidän näistä kavereista.

Bastiat sanoo: ”Jokainen meistä saa luonnolta tai Jumalalta oikeuden puolustaa omaa elämäänsä, vapauttaan ja omaisuuttaan. Sillä nämä kolme ovat elämän jatkumisen edellytyksiä, ja ne kaikki ovat täysin riippuvaisia toistensa säilymisestä. Sillä mitä ovat kykymme muuta kuin yksilöllisyytemme jatke? Ja mitä on omaisuus muuta kuin kykyjemme jatke?”

Mikä tekee meistä meidät?

Jos kykenemme jatkuvasti puolustamaan jokaista näitä oikeutta taukoamatta, silloin voimme ryhmittyä yhteen puolustamaan jatkuvasti näitä oikeuksia.

Edelleen Bastiat: ”Jos jokaisella ihmisellä on oikeus suojella elämäänsä, vapauttaan ja omaisuuttaan jopa voimakeinon, tällöin usealla ihmisellä on oikeus liittyä yhteen ja järjestäytyä voidakseen puolustaa oikeuksiaan yhteisvoimin.

”Täten yhteinen oikeus perustelee ja oikeuttaa olemassaolonsa yksilön oikeudella; eikä yhteisellä voimalla voi olla mitään muuta järkevää päämäärää tai tarkoitusperää kuin yksilöiden voimat, joita se edustaa.

”Siitä syystä yksilö ei voi oikeutetusti käyttää voimaa toisen yksilön elämää, vapautta tai omaisuutta vastaan, eikä yhteistä voimaa voida oikeutetusti käyttää tuhoamaan yksilöiden tai yhteiskuntaluokkien elämää, vapautta tai omaisuutta.”

Jos en voi varastaa joltakin, silloin kollektiivilla ei myöskään ole tätä oikeutta. Miksi? Koska oikeudet edeltävät valtiota ja oikeudet edeltävät lakeja. Ne ovat aikaisempia.

Yksilölliset oikeutemme eivät tule valtiolta, perustuslaki tai oikeuksien julistus ei myönnä niitä meille.

Muistellaan itsenäisyysjulistusta, se sanoo (ja teillä on tästä kopio kirjassanne): ”Pidämme näitä totuuksia itsestään selvinä, että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi, että Luoja on suonut heille tiettyjä erottamattomia oikeuksia, että näihin kuuluvat elämä, vapaus ja onnellisuuden tavoittelu. – Että näiden oikeuksien turvaamiseksi, ihmiset ovat saattaneet voimaan valtion, joka johtaa oikeutetun valtansa hallittujen suostumuksella.”

Kuunnelkaa seuraavaa erityisen tarkasti: ”Että milloin mikä tahansa valtion muoto tulee näille päämäärille tuhoisaksi, kansalla on oikeus muuttaa tai hävittää se ja saattaa voimaan uusi hallinto.”

Joten nämä oikeudet tulevat ensin. Kun valtio erottaa meidät oikeuksistamme tai rikkoo niitä – erottaa meidät omaisuudestamme, rikkoo oikeuksiamme – silloin valtio toimii laittomasti.

Mutta entä jos hyväksytään laki, silloin se on laillista? Kyllä, se on laillista. Mutta se on silti varastamista. (Tähän palataan pian.)

Takaisin itsenäisyysjulistukseen. Myöhemmin siinä sanotaan: ”Mutta kun hyväksikäytöt ja anastukset jatkuvat pitkään, pyrkien alati samaan tavoitteeseen osoittaen suunnitelmallisuuden vähentää niitä ehdottomassa yksinvaltiudessa, on heidän oikeutensa ja velvollisuutensa syrjäyttää tällainen hallinto ja asettaa uudet vartijat heidän turvallisuudelleen jatkossa.”

Itsenäisyysjulistus on tinkimättömän radikaali. Tämä näkökulma kumoaa tuhansia vuosia ihmiskunnan ajattelua. Monet vallankumoukset tämän jälkeen ovat käyttäneet tätä kieltä oikeutuksenaan taistelulleen vapaudesta.

Mitä siis on vapaus? (Olemme jo näin pitkälle esitelmässä…) Mitä on vapaus? Emme ole vielä edes määrittäneet sitä?

Mises tuo esiin, että ”Vapaus tarkoittaa aina: vapautta poliisivallan mielivaltaisista teoista.” Vapaus EI ole  vapautta tehdä mitä tahansa, kuten varastaa, tappaa, mellakoida tai ryöstää. Aloita huitomaan käsilläsi niin, että lyöt jotain nenään. Vapautta voi olla olemassa vain, kun sitä rajoittavat yllä kuvatut oikeudet.

Monet tahtovat laajentaa näitä oikeuksia ja muuntaa ne ”vapauksiksi jostakin”, joista puhuin alussa. Vapaus tarpeista, vapaus nälästä, vapaus sairauksista.

Laillisen varastamisen käsite on erittäin kätevä näiden väärien vapauksien kumoamisessa. Koska kukaan yksilö ei voi loukata oikeuksia ja koska valtio johtaa oikeutensa yksilöiden oikeuksista, siten sillä ei voi olla mitään ylimääräistä valtaa – ei mitään ylimääräisiä oikeuksia tai korkeampia oikeuksia.

Minulla on siis nämä oikeudet: elämä, vapaus, omaisuus. Mitä se merkitsee? Se tarkoittaa, etten voi laittaa asetta Jayn eteen (Mistä tiedän, että hän on Jay? Hänellä on nimilappu, siksi käytämme niitä.) – ja sanoa: ”Anna kaikki rahat!” Miksi? Se on varastamista.

Jos otan kaikki rahasi ja ostan niillä paperilehtiön ja piirustushiilen ja annan ne Jonathanille – se on silti varastamista!

Jopa jos sitä kutsutaan Valtion taidetoimikunnaksi – se on silti varastamista!

En voi tehdä sitä. Joten valtiolla, joka koostuu meistä kaikista, ei myöskään ole tätä valtaa. Mistä se saisi tämän vallan, jos kaikki sen valta juontuu meistä?

Jos en voi varastaa, silloin ei myöskään valtion tule. Kun valtio hyväksyy lain tehden sen toimista ”laillisia” – voi, hyväksyimme lain, se on laillista; voimme tehdä sen – se yhä rikkoo oikeuksia, se on yhä varastamista. Näin Bastiat käyttää käsitettä ”laillista varastamista”.

Hän sanoo: ”Mutta kuinka se voidaan tunnistaa? Hyvin helposti. Tarkastellaan, ottaako laki joillekin henkilöille kuuluvaa antaakseen sen toisille, joille se ei kuulu. Katsotaan, suorittaako laki yhden kansalaisen hyödyksi ja toisen haitaksi teon, jota tämä kansalainen ei pystysi suorittamaan syyllistymättä itse rikokseen.”

Tämän takia käytän kirjallisia mestareita, koska he esittävät niin selvästi. Voitko ottaa sen häneltä? Kyllä. Se on varastamista, mutta äänestimme siitä. Edelleen varastamista.

Bastiat sanoo: ” Laillinen varkaus voidaan nykyään toteuttaa lukemattomalla määrällä keinoja. Tästä seuraa loputon määrä suunnitelmia sen järjestämiseksi: tariffeja, suojelua, etuja, tukia, kannustimia, progressiivista tuloveroa, vapaata koulutusta, oikeutta työhön, oikeutta voittoihin, oikeutta palkkoihin, oikeutta avustuksiin, oikeutta tuotantovälineisiin, korotonta luottoa jne.”

Pelastuspaketit.

”Ja kaikilla näillä suunnitelmilla on yhteistä laillinen varastaminen, joka saa nimen sosialismi.”

Otetaan askel taaksepäin. Voin ottaa askeleen taaksepäin. Voitte istua paikoillaan.

Laki on voima. Valtio on voima. Se on pakottamista. Perimmiltään – sitä se on. Se on uhkaamista väkivaltaisesti vähentää ihmisten vaihtoehtoja. Et haluat tehdä sitä? No, joudut vankilaan. Vähennämme väkivalloin vaihtoehtojasi, kun olet vankilassa.

Jos ette usko minua, kokeilkaa jättää verot maksamatta.

Ennen kuin valtio voi tehdä mitään, sen täytyy ensin ottaa. Siten lain tarkoituksena ei tule olla edistää oikeudenmukaisuutta tai aikaansaada oikeudenmukaisuuden vallitsemista. ”Tulisi sanoa: lain päämäärä on estää epäoikeudenmukaisuutta vallitsemasta.” (Bastiat) Huomaa ero. Sen sijaan, että pyritään tavoittelemaan täydellisen oikeudenmukaisuuden mahdotonta ihannetta, meidän tulisi pyrkiä vähentämään epäoikeudenmukaisuuden määrää.

Ja molemmat, sekä oikeisto ja vasemmisto, yhtyvät tähän. He sanovat kyllä, haluamme vähentää epäoikeudenmukaisuutta. Silti emme voi rikkoa oikeuksia edistääksemme oikeudenmukaisuutta. Lopettaakseen nälkäänäkevien ihmisten epäoikeudenmukaisuuden – ihmiset ovat nälässä; se on epäoikeudenmukaisuutta; haluamme estää sen – valtion täytyy ensin ottaa muilta,  joka itsessään on oikeuksien rikkomista ja epäoikeudenmukaisuutta. Emme siirry yhtään lähemmäksi oikeudenmukaisuutta luomalla epäoikeudenmukaisuutta.

Näettekö mistä on kyse? Yhden epäoikeudenmukaisuuden parantamisesta luomalla toisen epäoikeudenmukaisuuden.

Joten voimme vain poistaa epäoikeudenmukaisuudet, kuten valtion varallisuuden uudelleenjako-ohjelmat jne. Poistamalla nämä epäoikeudenmukaisuudet siirrymme lähemmäksi oikeudenmukaisuutta. Jos poistan nämä ottamiset – nämä varastamiset – silloin siirrymme lähemmäksi oikeudenmukaisuutta. Mutta emme voi aktiivisesti harjoittaa oikeudenmukaisuutta. Meidän täytyy tavallaan ajatella sitä negatiivisena käsitteenä.

Valitettavasti tapa, jolla yhteiskunta hahmottaa itsensä, on muuttunut – muuttunut viimeisenä sata vuotena. Aikaisemmin perustelu on juontunut näkökulmasta, että olemme langenneita olentoja. Tarvitsemme rajoja puutteellisen luonteemme – alkuperäisen synnin – takia. Kuinka ajatus vapaudesta muuttuu, kun näemme itsemme

ylösnousseina apinoina? Emme ole vajavaisia vaan olemme valloittaneet – olemme kaikki muita lajeja parempia. Meillä on voima vetää itsemme alkumerestä, joten miksi meillä ei olisi mahtia suunnitella yhteiskuntaa? Tällaista röyhkeyttä Friedrich Hayek kutsui ”Kohtalokkaaksi ylimieleksi”.

Ajatusta siitä, että meillä on kaikki viisaus, kaikki tietous, jolla voimme suunnitella yhteiskunnan. (Myöhemmin viikolla puhumme hiljaisesta tiedosta, jota ei voida viestiä tai havainnoida suoraan – jota keskussuunnittelulautakunta ei voi kerätä suoraan.)

Olemme siis nähneet, että ihmiset uskovat, että voimme muokata yhteiskuntaa kuin taiteilija muovaa savea. Adam Smith taasen sanoi, että liikutamme palasia sakkilaudalla. Ajattelemme, että voimme muokata ja muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi, koska olemme tutkineet sitä, olemme sosiologeja ja nyt tiedämme.

Mutta kun teemme tätä – nyt keskitymme perusasioihin – ja näemme ihmisten kysyvän… he eivät enää edes esitä sitä kysymystä. Onko meillä ”oikeus” koulutukseen? Myöhemmin viikolla Sheldon Richman puhuu koulutusjärjestelmästä, joka ei ole valtiovetoinen.

Onko meillä ”oikeus” veteen? (Tai Mountain Dew:n…hmm…makoisaa. Käytän tätä rekvisiittana seuraavalla luennolla.) Sillä ilman vettä, kuinka minulla voi olla elämää? Ilman koulutusta, kuinka minulla voi olla vapautta tai omaisuutta?

Entäpä oikeus terveydenhoitoon? Ajatelkaapa seuraavaa. Oikeus terveydenhoitoon. Jos seisoisin kadun kulmassa ja vieressäni seisoisi lääkäri ja keskustelisimme… laa, laa, laa, …Tuo olisi laulamista. Rupattelemassa bla bla bla. Ja olisi niin uppoutuneena keskusteluun etten kiinnittäisi huomiota muuhun, ja astuisi tielle ja pam, jäisin auton alle. Siinä olen, kadulla makaamassa, vuotaen, kuolemassa, en lainkaan onnellisena… Onko minulla oikeus terveydenhoitoon?

Mitä tarkoittaa oikeus terveydenhoitoon? Se tarkoittaa, että voin kääntyä ystäväni puoleen ja sanoa: ”Anna terveydenhoitoa!” …todennäköisesti korahdellen… mutta ”Anna minulle terveydenhuoltoa!”

Oikeus terveydenhoitoon tarkoittaa, että hänen täytyy käyttää omaa omaisuuttaan, omia kykyjään, omaa aikaansa minun auttamiseen. Ajatelkaa meidän välistä suhdetta. Kuka määrää ketä? Olemmeko tasa-arvoisia?

Emme. Jos minulla on oikeus hänen aikaansa, kykyihinsä, omaisuuteensa, työhönsä, se tekee minusta isännän, korkeampi-arvoisen. Se asettaa minut ylemmälle tasolle. Se tekee hänestä alamaisen. Sanotte, että olen kuolemassa. Tarvitsen apua. Muutoin kuolet. Pitää paikkansa! Aivan oikein!

Mutta tulisiko hänen auttaa? Se on eri kysymys. Tulisiko hänen auttaa? Onko hänelle moraalinen velvoite? Se on eri kysymys kuin onko minulla oikeus vai ei. Koska kun vaadin oikeutta hänen työhönsä, orjuutan hänet omiin tarkoitusperiini – siinä määrin.

Jos hänellä on moraalinen velvollisuus, mistä se tulee? Mitä se on? Se on myötätuntoa. Mistä myötätunto tulee? Ihmissydämestä.

Mutta muistakaa, jos pakotan häntä, jos minulla on oikeus, se tarkoittaa, että valtio pakottaa hänet auttamaan minua. Sitä valtio on, pakottamista. Tässä on ase. Auta häntä! Siis, auta minua.

Jos joku osoittaa sinua aseella, oletko hirvittävä? Onko lääkäri myötätuntoinen? Onko hän hyväntahtoinen, jos joku osoittaa häntä aseella ja sanoo: ”Paikkaa tämä henkilö!”?

Ei. Onko hänellä edes mahdollisuutta olla myötätuntoinen ja hyväntahtoinen? Hänen mahdollisuutensa päättää olla hyväntahtoinen on poistettu häneltä, koska päätös on pakotettu hänelle. Hän ei enää toimi moraalisesti.

Jos näen jonkun tarvitsevan ruokaa tai vaatteita tai vastaavaa ja annan hänelle rahaa, se tulee sydämestä. Olen myötätuntoinen – hyväntahtoinen. Mutta et ole myötätuntoinen tai hyväntahtoinen, kun maksat veroja. Kun menet taivaan portille ja Pyhä Pietari sanoo: ”Oletko palvellut kanssaihmisiäsi, oletko ollut myötätuntoinen ja hyväntahtoinen kanssaihmisillesi?” Vastaat: ”Katso veroilmoituksestani!”

Hän ei taida uskoa tuota. Hän vastaa – ei, et saanut tuohon allekirjoitusta. Ei!

Laki ei siis voi pakottaa myötätuntoa. Ja laki ei ole hyväntahtoinen. Valtio ei ole hyväntahtoinen. Mutta, meidän täytyy pelastaa General Motors. Miksi? Koska kaikki ihmiset menettävät työnsä. Se on surullista. Se on surullista. Mutta älä lue sitä hyväntahtoisuudeksi, että yritämme säilyttää näiden ihmisten työpaikat. Ehdottomasti ei – se on kaikkea muuta.

Minusta ja teistä on tehty pakottamalla osaomistajia, mitä ikinä se merkitseekään.

Takaisin Bastiatiin, viimeistä kertaa: ”Ei pidä paikkaansa, että lain tehtävänä on säännellä omaatuntoamme, ajatuksiamme, tahtoamme, koulutustamme, näkemyksiämme, työtämme, kauppaamme, taitojamme tai nautintojamme.

Sen tehtävänä on estää yhden henkilön oikeuksia häiritsemästä toisen henkilön oikeuksia yhdessäkään näistä asioista.

”Koska sen on välttämättä turvauduttava voimaan pakotteenaan, lailla voi olla oikeutettuna toimialueenaan ainoastaan voiman oikeutettu toimialue, joka on oikeudenmukaisuus.”

“Ja koska jokaisella yksilöllä on oikeus turvautua voimaan ainoastaan oikeutetussa itsepuolustuksessa, yhteistä voimaa, joka on ainoastaan yksilöllisten voimien yhteenliittymä,” – se on ainoastaan itsepuolustusta varten – ”ei voida rationaalisesti käyttää mihinkään muuhun tarkoitusperään.”

Selvästi sitä voidaan käyttää muihin asioihin. Katsokaa yhteiskuntaa, jossa elämme.

Kun sisätilaksi määritellään ulkona katoksessa seisomisnn tai vastaavan…

Joten onko kaikki mitä valtio tekee jonkinlaista varastamista? Tulisiko meillä edes olla valtiota?

Kun jatkamme tästä pidemmälle, ja minulla on ystäviä, jotka ovat niin tehneet, he kutsuvat itseään anarkokapitalisteiksi. Anarkiaa, muttei sitä huonoa anarkiaa, tämä on kapitalistista anarkiaa.

Harper – viimeisen kerran, tämä kaveri; hyvä kirja; olen erittäin tyytyväinen tähän kirjaan – käsittelee anarko-kapitalistista kysymystä seuraavasti: ”Perustuen kaikkeen sanottuun on helppo tehdä johtopäätös, että valtio on täysin kielteinen voima suhteessa vapauteen. Voidaan päätellä, että anarkia…olisi ihanteellinen yhteiskunta ja että vapaus olisi täydellinen anarkiassa. Tämä pitäisi paikkansa, jos kaikki ihmiset olisivat täydellisiä. Mutta he eivät ole.”

Ja näin palaamme kysymykseen, kuinka näemme itsemme. Olemmeko langenneita olentoja vai ylösnousseita apinoita?

”Ihmisen heikkouksien ollessa mitä ovat, anarkia tarjoaa mahdollisuuden voimakkaille ja tyrannisille yksilöille orjuuttaa kanssaihmisiään siinä mitassa, kun heillä on voimia saavuttaa ja pitää muut kontrollissaan. Siten jonkinasteinen valtiollinen toiminta… on välttämätöntä vapauden maksimoimiseksi; vapauden loukkaajia tulee hillitä, jotta vapauden oikeudet turvataan niitä kunnioittaville ja jotka toimivat liberalismin sääntöjen mukaan yhteiskunnassa.

Hyvä liberalismi – klassinen liberalismi.

”Siten toisessa ääripäässä valtion puute sallii anarkian ryöstää ihmiset vapauksistaan, kun taas toisessa ääripäässä valtiosta itsestään tulee vapauksien ryöstäjä. Näin ollen liberaalin yhteiskunnan tehtävä on löytää se piste, jossa kaikki ihmiset nauttivat suurimmasta mahdollisesta asteesta vapautta.”

Henkilökohtaisesti olen hyvin lähellä anarkokapitalismia. Olen myöntynyt moniin heidän perusteluistaan. Niitä on koko joukko. Mielestäni meidän tulisi vähentää varastamista ja laajentaa vapautta mahdollisimman paljon. Ja kun saavumme pieneen minarkistiseen valtioon – viimeiseen pieneen osaan valtionhallintoa – silloin saatan tehdä päätökseni siitä tulisiko meidän hävittää viimeinenkin pala valtiota.

Mutta tuota keskustelua emme nyt tarvitse, koska olemme niin kaukana tuosta pisteestä. Se on vähän kuin keskustelisi, kuinka monta enkeliä tanssii Mountain Dew pullon päällä? Tavallaan hyödytöntä. Meidän tarvitsee vetää yhtä köyttä ja vetää lujaa, eikä kinastella keskenämme.

Ajatukseni valtio oikeasta koosta juuri nyt on…. Kuvittele pahin henkilökohtainen vihamiehesi. Tiedät kuka se on. Ja hänet asetetaan valtion johtoon ja se sopisi sinulle ihan hyvin.

Sillä jos nyt pahin henkilökohtainen vihamieheni asetettaisiin valtaan ja kontrolloimaan oikeusistuimia, verovirastoa ja muita verottavia ja sääteleviä viranomaisia, elämäni olisi kurjaa.

Mutta jos voimme vähentää valtion kokoon, jossa voit asettaa pahimman vihamiehesi valtaan kaikista valtion toiminnoista, ja se olisi sinusta ihan ok. Se olisi aika hyvän kokoinen valtio.

Olen esittänyt monia kysymyksiä. Olen esittänyt monia kysymyksiä, joihin jokainen meistä pyrkii vastaamaan.

On olemassa joitain vastauksia: kommunismi – paha. Mutta edessämme oleva tehtävä on löytää yhteiskunnalle ”suurin mahdollinen aste vapautta”. Tämä on ”Vapaus yliopiston” viikko. Meidän tulisi tutkaille mitä se tarkalleen tarkoittaa keskustelujen ja syvällisen ajattelun avulla.


[1] Viittaa Yhdysvalloissa vasemmistoon.

Bastiat: Vetoomus

Frédéric Bastiat (1801-1850) oli ranskalainen taloustieteilijä, lainsäätäjä ja kirjailija, joka kannatti yksityisomistusta, vapaita markkinoita ja rajoitettua hallintoa. Tämä essee on ote juuri julkaistusta Frédéric Bastiatin kirjoituksia sisältävästä teoksesta Kirjoituksia taloudesta.

Kynttilöiden, vahalamppujen, lyhtyjen, kynttilänjalkojen, katulamppujen, kynttiläsaksien ja sammuttimien valmistajilta sekä öljyn, talin, pihkan, alkoholin ja yleensä kaiken valaistukseen liittyvän tuottajilta.

Kunnioitetuille edustajainhuoneen jäsenille

Herrat:

Olette oikeilla jäljillä. Hylkäätte abstraktit teoriat ja piittaatte hyvin vähän vauraudesta ja edullisista hinnoista. Päähuolenne on tuottajien etu. Haluatte suojella heitä ulkomaiselta kilpailulta ja pitää kotimarkkinat kotimaisella teollisuudella.

Tarjoamme teille erinomaista mahdollisuutta soveltaen teidän – miksi kutsuisimmekaan sitä? Teoriaksenne? Ei, mikään ei ole harhaanjohtavampaa kuin teoria. Oppinne? Järjestelmänne? Periaatteenne? Mutta tunnette vastenmielisyyttä oppeihin, kammoatte järjestelmiä ja kiellätte minkään talouspolitiittisen periaatteen olemassaolon. Sen vuoksi kutsumme sitä käytännöksenne – käytännöksenne ilman teoriaa ja ilman periaatteita.

Kärsimme kestämättömästä ulkomaisesta kilpailusta kilpailijan taholta, joka ilmeisesti toimii valon tuotannossa meihin nähden ylivoimaisissa olosuhteissa. Hän täyttää kotimarkkinat uskomattoman halvoilla hinnoillaan. Heti hänen ilmaannuttuaan oma myyntimme pysähtyy. Kaikki kuluttajat kääntyvät hänen puoleensa jättäen osan kotimaista teollisuutta täyteen lamaannukseen lukemattomine seurauksineen. Tämä kilpailija, joka ei ole vähäisempi kuin aurinko, haastaa meidät säälimättömästi kamppailuun, ja uskomme petollisen Albionin lietsoneen hänet meitä vastaan (hyvää politiikkaa näinä päivinä) erityisesti, koska hän suo tuota kopeaa saarta kohtaan kunnioitusta, jota hän ei osoita meille.1

Jos sallitte, pyydämme teitä säätämään lain joka vaatii sulkemaan kaikki ikkunat, ovet, kattoikkunat, vinokattojen pystyikkunat, sisä- ja ulkoluukut, verhot, pimennysverhot, pyöröikkunat ja säleiköt. Lyhyesti, kaikki aukot, reiät, raot ja halkeamat, joiden kautta aurinko on päässyt taloihin aiheuttaen haittaa meille, ansiokkaille tavarantuottajille, jotka ylpeinä ylläpidämme maatamme – maata, joka pettämättä kiitollisuuttaan ei voi hylätä meitä näin epätasa-arvoisen taistelun keskellä.

Luotamme siihen, arvoisat edustajat, että otatte pyyntömme vakavasti, ettekä hylkää sitä ainakaan ennen kuin olette kuulleet esittämämme perustelut.

Ensinnäkin: jos suljette pois kaiken mahdollisen luonnonvalon ja luotte kysynnän keinotekoiselle valolle, mikä osa ranskalaisesta teollisuudesta ei tästä lopulta vilkastuisi?

Jos Ranska kuluttaa enemmän talia, täytyy olla lisää karjaa ja lampaita. Tämän seurauksena saamme todistaa kasvua peltojen, lihan, villan, nahan ja erityisesti lannan määrässä, joka on kaiken maataloudellisen vaurauden perusta.

Jos Ranska kuluttaa enemmän öljyä, tulemme todistamaan kasvua unikon, oliivin ja rapsin viljelyssä. Nämä runsaat mutta maata köyhdyttävät kasvit tulevat oikeaan aikaan, jotta voimme ottaa käyttöön lisääntyneen lannoitteen, jonka lisäkarjan kasvattaminen suo maallemme.

Nummemme tulevat peittymään pihkaisilla puilla. Lukuisat mehiläisparvet tulevat keräämään vuoriltamme tuoksuvia aarteita, jotka nykyään tuhlaavat hajusteensa kuten kukat, joista ne ovat lähtöisin. Näin ei ole olemassa yhtään maatalouden osa-aluetta, joka ei kokisi suurta kasvua.

Sama koskee kuljetusta. Tuhannet alukset lähtevät valaanpyyntiin, ja lyhyessä ajassa meillä on laivasto, joka kykenee ylläpitämään Ranskan kunniaa ja ilahduttamaan isänmaallisia pyrkimyksiä vetoomuksenne allekirjoittaneissa kynttilänvalmistajissa ja muissa tuottajissa.

Mutta mitä voidaan sanoa Pariisin erityistuotteista? Tästä lähtien tulette näkemään kultauksia, pronssia ja kristalleja kynttilänjaloissa, lampuissa ja kruunuissa, jotka loistavat valoaan tilavissa esittelyhuoneissa, joihin verrattuna nykyisiä voidaan pitää pelkkinä hevostalleina.

Ei tule olemaan pihkankerääjää hiekkadyynien korkeuksissa tai hiilikaivoksen työntekijää syvyyksissä, joka ei nauttisi korkeammasta palkasta ja lisääntyneestä vauraudesta.

Hyvät herrat, jo pienellä tutkiskelulla tulette vakuuttumaan, ettei yhdenkään ranskalaisen olosuhteet rikkaasta kaivoksenomistajista kaikkein vaatimattomimpaan tulitikkujen myyjään voi olla paranematta, jos vetoomuksemme on menestyksekäs.

Herrat, tunnemme vastalauseenne: olette poimineet ne kaikki ummehtuneista vapaiden markkinoiden puolustajien teoksista. Haastamme teidät lausumaan sanankin meitä vastaan ilman, ettei se kimpoa takaisin teitä ja koko politiikkaanne vastaan.

Kerrotteko meille, että jos saamme pyytämämme suojelun, niin Ranska tulee häviämään, koska kuluttajien täytyy kantaa tappiot?

Meidän vastauksemme on valmiina:

Teillä ei ole enää oikeutta vedota kuluttajan etuihin. Olette uhranneet hänet aina, kun olette huomanneet hänen etujensa olevan ristiriidassa tuottajan etujen kanssa. Olette tehneet näin pyrkiäksenne edistämään teollisuutta ja lisäämään työllisyyttä. Samasta syystä teidän tulisi tehdä se tälläkin kertaa.

Te olette toden totta ennakoineet tämän vastaväitteen. Kun teille kerrotaan, että kuluttaja hyötyy vapaasta raudan, hiilen, viljan ja tekstiilien tuonnista, vastaatte: ”Kyllä, mutta tuottaja hyötyy niiden kieltämisestä.” Olkoon näin! Jos kuluttaja hyötyy vapaasta luonnonvalosta, keinotekoisen valon tuottajille on yhtä hyödyllistä kieltää se.

Mutta voitte edelleen sanoa tuottajan ja kuluttajan olevan sama henkilö. Jos valmistaja hyötyy suojelusta, hän tekee myös maanviljelijästä hyötyjän. Käänteisesti jos maanviljelijä hyötyy, se avaa markkinoita valmistetuille tuotteille. Erittäin hyvä! Jos myönnätte meille monopolin päivävalaistuksen valmistamiseen, tulemme ensimmäiseksi ostamaan suuria määriä talia, puuhiiltä, öljyä, pihkaa, vahaa, alkoholia – hopean, raudan, pronssin ja kristallin lisäksi. Ja meidän sekä lukuisien toimittajiemme tultua rikkaiksi kulutamme merkittävästi levittäen vaurautta muille kotimaisen tuotannon osa-alueille.

Sanotteko auringonvalon olevan ilmainen lahja Luonnolta, ja että sen hylkääminen olisi vaurauden hylkäämistä sen hankkimisen verukkeella?

Mutta jos otatte tämän kannan, vahingoitatte merkittävästi omaa politiikkaanne. Muistakaa, että tähän asti olette aina hylkineet ulkomaisia tuotteita, koska ja siinä suhteessa kuin ne lähestyvät ilmaisia lahjoja. Teillä on vain puoliksi yhtä hyvä syy myöntyä muiden monopolistien vaatimuksiin kuin teillä on hyväksyä vetoomuksemme, joka on täysin linjassa vakiintuneen politiikkanne kanssa. Vaatimuksemme hylkääminen nimenomaan sen muita parempien perusteiden takia tarkoittaisi yhtälön ”+ x + = –” hyväksymistä. Toisin sanoen se olisi järjettömyyden kasaamistajärjettömyyden päälle.

Luonto ja ihmisen työpanos tekevät yhteistyötä vaihtelevissa olosuhteissa riippuen maasta ja ilmastosta hyödykkeiden valmistuksessa. Luonnon tekemä osuus on aina ilmainen. Arvo koostuu ihmisen tekemästä osuudesta, ja siitä maksetaan.

Jos lissabonilainen appelsiini myydään puolella hintaa pariisilaiseen appelsiiniin verrattuna, se aiheutuu luonnollisesta ja näin ollen ilmaisesta auringon lämmöstä. Sen sijaan keinotekoinen lämpö, jota on kalliimpaa tuottaa, nostaa jälkimmäisen markkinahintaa.

Näin appelsiinin tullessa meille Portugalista voimme pitää sitä puoliksi ilmaisena. Toisin sanoen se saapuu meille puoleen hintaan pariisilaiseen verrattuna.

Juuri tältä puoli-ilmaiselta (anteeksi tämä sana) osalta tulisi kieltää pääsy markkinoille. Kysytte: ”Kuinka kotimainen työvoima pystyy kilpailemaan ulkomaisen kanssa, kun ensimmäisen täytyy tehdä kaikki työ ja jälkimmäiselle riittää vain puolet auringon tehdessä loput?” Mutta jos tosiasia, että tuote on puoliksi ilmainen saa teidät sulkemaan sen pois markkinoilta, kuinka sen täysi ilmaisuus voi kannustaa teitä sen sallimiseen? Joko ette ole johdonmukaisia tai teidän täytyy sulkea pois vielä vahvemmin perustein ja kaksinkertaisella tarmolla täysin ilmainen, jos kerran kiellätte puoli-ilmaisen kotimaista teollisuutta vahingoittavana.

Otetaan toinen esimerkki: kun tuotteita kuten hiiltä, rautaa, viljaa tai tekstiilejä lähetetään meille ulkomailta ja voimme hankkia ne vähemmällä työllä kuin jos tekisimme ne itse, tämä erotus on meille annettu ilmainen lahja. Tämän lahjan suuruus on suhteessa erotuksen suuruuteen. Se on neljännes, puolet tai kolme neljäsosaa tuotteen arvosta, jos ulkomaalainen pyytää meiltä ainoastaan kolme neljäsosaa, puolet tai neljänneksen tuotteen hinnasta. Se on yhtä täydellinen ja kokonainen kuin se vain voi olla silloin kun lahjoittaja (kuten aurinko meitä valaistessaan) ei pyydä mitään vastineeksi. Muodollinen kysymyksemme on seuraava: ”Tahdotteko maallenne hyödyn ilmaisesta kulutuksesta vai rasittavan tuotannon väitetyt hyödyt?” Tehkää päätöksenne, mutta olkaa loogisia. Niin kauan kuin ette hyväksy (niin kuin teette) hiiltä, rautaa ja ulkomaisia tekstiilejä siinä suhteessa kuin niiden hinta lähestyy nollaa, mikä epäjohdonmukaisuus olisikaan hyväksyä auringon valo, jonka hinta on nolla kaiken päivää!

1 Tässä viitataan Britannian maineeseen sumuisena maana.

Yksityisomaisuus ja vapaus

By James Bovard

James Bovard on teoksen “Freedom in Chains: The Rise of the State and the Demise of the Citizen” (St. Martin’s Press) kirjoittaja.

Omaisuus on ”kaikkien muiden oikeuksien vartija”; kuten virginialainen Arthur Lee kirjoitti vuonna  1775. [1] Vuonna 1897 Yhdysvaltain korkein oikeus julisti: ”Vapaassa maassa lähes kaikista muista oikeuksista tulee arvottomia, jos hallitus ottaa itselleen vallan määrätä ihmisten omaisuudesta.” [2] Valitettavasti 1900-luvun lainsäätäjät, tuomarit ja poliitikot ovat jatkuvasti väheksyneet omaisuuden merkitystä vapaudelle.

Ilman omaisuutta ei ole mitään keinoa vastustaa valtion pakkovaltaa. Omistusoikeudet ovat rajavartijoita, jotka suojaavat yksilön elämää poliittisilta invaasioilta. Ne, jotka väheksyvät omistusoikeutta, vastustavat yleensä kaikkia merkittäviä valtion valtaa koskevia rajoituksia. John Dewey esimerkiksi pilkkasi ”yksityisomaisuuden koskemattomuutta”, koska se hänen mukaansa tarjosi ”vapautuksen sosiaalisesta kontrollista”. [3] Sosialistiset hallinnot ylenkatsovat omaisuutta, koska se vähentää valtion valtaa ihmisiin. Vuonna 1975 ilmestynyt tutkimus ”Neuvostoliiton utopia” havaitsi, että ”kommunismin tiiviissä yhteisöissä epäsosiaaliset yksilöt on helppo löytää, koska he eivät voi ‘lukita asuntojensa ovia’ ja vetäytyä yksityisyyden suojan taakse”. [4] Unkarilainen taloustieteilijä Janos Kornai huomautti: ”Mitä pidemmälle yksityisomistuksen eliminointi viedään, sitä paremmin ihmisiä voidaan alistaa.” [5]

Oxfordin professori John Gray kuitenkin huomautti vuonna 1990, että ”valtion kattava talousasioihin sekaantuminen ei ole missään johtanut yksilön- tai poliittisten vapauksien kasvamiseen”. [6] Voidaan esimerkiksi ihmetellä, mistä sellaisista vapauksista kommunistisen Bulgarian tai Romanian kansalaiset nauttivat, joita Gray ei ole huomioinut. Itäblokin maiden talouksille luonteenomaista oli puute lähes kaikista hyödykkeistä; poliitikot ja byrokraatit maksimoivat oman valtansa ja väestön alistamisen tahallaan aiheutetulla hyödykkeiden puutteella. Pula loi uusia tekosyitä yhä voimakkaampaan alistamiseen: mitä huonommin talous toimi, sitä enemmän valtaa hallinnolla oli – kunnes ihmiset nousivat ja tuhosivat hallinnot. [7]

Elämä on taloutta

Hallitus ei voi kontrolloida taloutta kontrolloimatta jokaisen siinä taloudessa elantonsa ansaitsevan ihmisen elämää. Elämässä on toki muutakin kuin varallisuutta, mutta mitä enemmän varallisuutta valtio ottaa ihmisiltä itselleen, sitä todennäköisempää on, että valtio pystyy kontrolloimaan myös elämän muita osa-alueita.

Omistusoikeus ei liity ainoastaan rikkaiden omaisuuksien kunnioittamiseen. Jokaisen yhteiskunnan jäsenen omistusoikeus omaan omaisuuteensa on vapaan yhteiskunnan perusta. Kuten James Madison totesi: ”Valtion tehtävä on suojella kaikenlaista omaisuutta; sekä sellaista omaisuutta, mikä liittyy ihmisten oikeuksiin, että sanan varsinaisen merkityksen mukaista.” [8] Omaisuus, joka jokaisella ihmisellä on hänen oikeuksiensa muodossa, muodostaa hänen oman elämänsä hallinnan ja oman kohtalonsa määrittämisen perustan.

Jotkut nykyajan vasemmistolaiset pitävät valtion omistusoikeutta vapauden takeena. Alan Wolfen mukaan ”Kukaan ei voisi nauttia negatiivisesta vapaudesta kävellä yksin erämaassa, jos valtio ei olisi lainsäädännöllä suojellut erämaata kehitykseltä.” [9] Wolfe vihjaa, että jos valtio ei omistaisi suurta osaa sen alueella olevista maa-alueista, niin yksityiset ihmiset tuhoaisivat erämaat kokonaan. Yksityiset maanomistajat ovat kuitenkin huolehtineet omistamiensa maiden ympäristöstä paremmin kuin Yhdysvaltain liittovaltion hallitus. [10] Armeija on tuhonnut paljon enemmän luonnontilaisia jokia kuin mikään yksityinen teollisuusyritys, ja luonnonkatastrofien hoitamiseen perustetun viraston, FEMA:n (Federal Emergency Management Agency) avokätiset korvaukset tulvatuhoista kärsineille ovat mahdollistaneet monen ekologisesti hauraan rannikon rakentamisen. [11] Wolfe väittää myös, että kukaan yksityinen metsänomistaja ei antaisi kenenkään kulkea maillaan. Erilaisten metsästyssopimusten suuri määrä kuitenkin osoittaa, että pääsy yksityisille maille on helposti neuvoteltavissa. Ihmisillä on erilaisia arvoja ja monet maanomistaja haluavat pitää maansa lähes luonnontilassa. Lisäksi vaikka kaikki maanomistajat haluaisivat myydä maansa rakennettavaksi, vain pienelle osalle niistä rakennettaisiin mitään – yksinkertaisesti siitä syystä, että suurinta osaa Amerikan erämaista ei ole taloudellisesti järkevää ottaa hyötykäyttöön.

Yksityisyyden suoja

Yksityisomaisuuden koskemattomuus on paras yksityisyyden suoja. Chicagon yliopiston lakitieteen professori Richard Epstein kirjoitti, että ”yksityisomistus antaa ihmisille oikeuden pitää muut ulkopuolella ilman erityisiä perusteluja. Mahdollisuus tehdä jotakin ilman perustelun tarvetta on vapauden perusta, olkoon kyse sitten sananvapaudesta tai omistusoikeudesta.” [12] Valitettavasti lainsäätäjät muuttavat yksityisomaisuutta koko ajan vähemmän yksityiseksi. Vuonna 1984 Yhdysvaltain korkein oikeus tuomitsi jutussa Oliver vs. yleinen syyttäjä, jossa poliisit, jotka kävelivät mailin verran yksityisalueella, jättivät huomiotta useita ”Läpikulku kielletty” -kylttejä ja kiipesivät aidan yli, löysivät marihuanakasveja – että ”avoimet maa-alueet eivät kuulu siihen yksityisyyden suojan piiriin, jota perustuslain neljäs lisäys on tarkoitettu turvaamaan viranomaisten väliintuloilta ja valvonnalta.” [13] (Ilmeisesti perustuslain allekirjoittajat olivat unohtaneet laista sulkulausekkeen, jonka mukaan se pätee ainoastaan ”yksityisiin asioihin”.) Oikeus teki myös selväksi, ettei se viitannut vain avoimiin maa-alueisiin: ”Tiheäkasvuinen metsä voi myös olla avoin alue siinä merkityksessä, missä termiä on käytetty perustuslain neljännessä lisäyksessä.” [14] Tuomari Thurgood Marshall oli eri mieltä: ”Monet maanomistajat kävelevät yksin omistamillaan mailla, varmoina siitä, etteivät retkensä aikana kohtaa vieraita tai poliiseja.” [15] Jopa ennen tätä tuomiota poliisien oli helppo saada etsintälupa yksityisalueille. Heidän tarvitsi vain sepittää jonkun keksityn luotettavan lähteen kertoneen heille tapahtuneista laittomuuksista. [16]

”Avointen maa-alueiden” tuomion ydin on siinä, että valtio ei koskaan tee väärin tunkeutuessaan toisen maille, koska virkamiehillä on oikeus mennä ihan minne ikinä lystäävät. Tämän tuomion jälkeen mikä tahansa ”maa-alue”, jota ei ole ympäröity kuuden metrin korkuisella betoniaidalla voidaan viranomaisten taholta tulkita ”avoimeksi”. (Ja niille maa-alueille, jotka tuollaisella aidalla on ympäröity, on korkein oikeus antanut luvan lentää helikopterilla tarkistamaan kasvatetaanko siellä laittomia kasveja. [17])

Korkeimman oikeuden päätös, johon on vedottu yli kuudessasadassa eri oikeusasteissa käsitellyissä jutuissa, kumosi satojen vuosien aikana annetut oikeuden päätökset, jotka suojasivat yksityisomaisuutta viranomaisten tunkeutumiselta. Tämä näytti vihreää valoa maahanmuuttoviranomaisten etsintäluvattomille ratsioille; vuoden 1997 loppupuolella New York Times raportoi tapauksista, jossa New Yorkin osavaltion maanviljelijät valittivat kuinka ”maahanmuuttoviranomaiset talloivat peltoja ja tunkeutuivat vajoihin kuin rikollisjengiläiset laittaen kaikki espanjalaisen näköiset käsirautoihin ja kyselivät vasta myöhemmin… Ovia murrettiin ja työläisiä kaadettiin maahan.” [18] Elban kaupungin alueella tehdyssä ratsiassa ainakin yksi maahanmuuttoviranomainen avasi tulen pakenevia maatyöläisiä kohti. [19] Tämän seurauksena monta satoa mätäni pelloille työvoimapulan takia.

Ristiriitaiset näkemykset vapaudesta

”Avointen alueiden” opinkappale tarjoaa hyvän koetinkiven ristiriitaisille näkemyksille vapaudesta. Ovatko ihmiset enemmän vai vähemmän vapaita, kun valtion virkamiehillä on vapaa pääsy heidän mailleen? Ovatko he enemmän vai vähemmän vapaita, kun virkamiehet voivat milloin tahansa ilmestyä heidän ulko-ovelleen, ja kuulustella heitä? Onko vapaus valtion väliintulon tulos – vai väliintulo-oikeuden rajoittamisen tulos? Vuoden 1984 oikeuden päätöstä seuranneen kiistelyn vähäisyys on itsessään merkki siitä, miten valtiomyönteistä amerikkalaisten ajattelusta on nykyaikana tullut.

Harva valtion toiminta symbolisoi omistusoikeuden halveksuntaa paremmin kuin yllätysratsioiden kasvava määrä. ”Kotini on linnani” on ollut hyväksytty sääntö englantilaisessa tapaoikeudessa jo 1600-luvun alkupuolelta lähtien, ja vaati lainvalvojia koputtamaan ovelle ja ilmoittamaan tulostaan ennen astumista sisään yksityiseen kotiin. Tämä standardi on kuitenkin yhä enenevässä määrin korvattu toisella vanhalla säännöllä – ”kuninkaan avain avaa kaikki lukot”. [20]

Vuoden 1998 New York Timesin mukaan ”poliisien, syyttäjien, tuomarien ja asianajajien haastatteluista saa sellaisen kuvan, että poliisi tuntee painetta suorittaa enemmän ratsioita, luotettavien lähteiden antamien tietojen todenperäisyydestä on yhä vaikeampi ottaa selvää ja, että tuomarit käyttävät yhä vähemmän ja vähemmän aikaa etsintälupien tutkimiseen ennen niiden allekirjoittamista”. [21] Times huomautti, että ”yhden ainoan rikollisen, jolle yleensä maksetaan tietojen kertomisesta, sana voi olla riittävä peruste lähettää aseistettuja poliiseja murtautumaan ja tunkeutumaan viattomien ihmisten koteihin”. [22]

Yllätysratsioista on tullut niin yleisiä, että jotkut varkaat ovat ryhtyneet potkimaan ovia sisään ja väittämään olevansa poliiseja. [23] Vuonna 1997 Clintonin hallitus kehotti korkeinta oikeutta luottamaan sokeasti poliisin omaan harkintaan ja julisti, että ”poliisien on yleensä järkevää luopua koputuksista ja ennakkoilmoituksista.” [24] Poliisien pelko joidenkin huumerikosten todisteiden menettämisestä on voimistanut hyökkäyksiä kotirauhaa vastaan. Clintonin hallinto esimerkiksi vaikutti olevan paljon enemmän huolissaan huumeiden viemäristä alas vetämisestä kuin siitä, että samalla vedettiin myös yksityisyyden suoja viemäristä alas. Vuonna 1995 Clintonin hallinto antoi korkeimmalle oikeudelle ohjeistuksen, jossa todettiin, että ”nykyisenkaltaista viemäriverkostoa … ei ollut olemassa” silloin, kun ”koputuksen ja ilmoittautumisen” sääntö otettiin käyttöön. [25] Hallinto teki suuren myönnytyksen yksilön oikeuksille myöntäessään, että ”jos viranomaiset tietäisivät että … ratsattavissa tiloissa ei ole viemäriverkostoa … todisteiden hävittämisen pelon käyttäminen yllätysratsian perusteena olisi kohtuutonta.” [26] Korkein oikeus ei ole saanut asetettua tehokkaita rajoituksia poliisin etuoikeudelle yllätysratsioihin. Professori Craig Hemmens huomautti, että oikeuden ”viimeisimmät päätökset koputus ja ilmoitus -säännön suhteen ovat vähentäneet sen merkityksen pelkäksi ‘muodollisuudeksi’”. [27]

Poliisilla on myös oikeus tuhota omaisuutta ratsioissaan. Santa Claran poliisi Kaliforniassa toteutti etsintälupia heittämällä savupommeja, kyynelkaasua ja käsikranaatteja vuokra-asuntoihin; yllättäen talo syttyi tuleen ja paloi maan tasalle. Kun asunnon omistaja haastoi poliisin oikeuteen, oikeus hylkäsi hänen kanteensa todeten, että poliisi ”vain … oli huolimaton rutiininomaisessa velvollisuudessaan taistella rikollisuutta vastaan ja hankkia todisteita oikeudenkäyntejä varten. Tuhot synnyttänyt väitetty huolimattomuus oli satunnainen yksittäistapaus.” [28]

Kurjimpaankin vuokramörskään hyökkääminen on aivan yhtä suuri omistusoikeuden loukkaus kuin tunkeutuminen loistohuvilaan.

Vapauden este?

Jotkut sosialistit väittävät, että yksityisomaisuus on este vapaudelle, koska omaisuuden epätasainen jakautuminen vastaa poliittista tyranniaa. Historioitsija R.H. Tawneyn mukaan ”Sorto… ei ole yhtään vähemmän sortoa, vaikka se saisi voimansa ylivertaisesta varallisuudesta fyysisen voiman sijasta”. [30] Kenelläkään, olipa hän miten rikas hyvänsä, ei kuitenkaan ole oikeutta pakottaa ketään mihinkään. Parhaan tarjolla olevan palkan maksaminen ei ole sama asia, kuin pidellä asetta toisen ohimolla; parhaan hinnan tarjoaminen jostakin myytävänä olevasta kohteesta ei ole sama asia kuin pakkolunastus. Laillisen hallinnon pitää suojella kaikkia kansalaisiaan –  myös niitä, joilla on eniten rahaa. Eikä se tosiasia, että poliitikkoja usein lahjotaan olemaan pitämättä huolta köyhistä, ole hyvä syy antaa poliitikoille lisää valtaa.

Eron taloudellisen vaurauden ja poliittisen voiman välillä ymmärtää vertaamalla esimiehen valtaa viranomaisen valtaan. Kaikki valta, joka esimiehellä tai yrityksellä on yksittäiseen työntekijään, perustuu suoraan tai välilliseen sopimukseen; se valta rajoittuu työhön ja siihen aikaan, mitä sopimuksessa on sovittu. (Elinikäiseen työsuhteeseen velvoittavat sopimukset ovat Yhdysvalloissa laittomia.) Esimiehen valta on ehdollista, ja riippuu siitä, haluaako työntekijä jatkaa palkan nauttimista.

Viranomaisen valta sen sijaan on usein lähellä absoluuttista valtaa: esimerkiksi henkilö, joka kieltäytyy pysähtymästä poliisin merkistä saattaa joutua vankilaan riippumatta siitä, oliko poliisilla laillinen syy pysäyttää häntä vai ei. Vapailla markkinoilla ihmiset voivat valita, kenen kanssa ovat tekemisissä, kun taas valtio sanelupolitiikalla määrää ihmiset alistumaan määräyksiinsä. Kuten Nobel-palkittu James Buchanan huomautti, ”Kun ihmiset tulevat enemmän riippuvaisiksi vapaista markkinoista, he samalla tulevat vähemmän riippuvaisiksi kenestäkään yksittäisestä henkilöstä. Poliittisen toiminnan suhteen taas siitä riippuvaisemmaksi tuleminen tarkoittaa yhä suurempaa alistumista toisten valtaan.” [31] Markkinat rajoittavat yksilöiden valtaa sanella ehtoja toisille ihmisille, koska markkinoiden osapuolet voivat etsiä toisia tarjoajia tai myyjiä. Markkinat tarjoavat ihmisille mahdollisuuden toimia toisten kanssa vapaaehtoisesti. Markkinat ovat vapaaehtoisen toiminnan symboli samalla tavalla kuin vankilat ovat pakottamisen symboli.

Jotkut valtion ihailijat hakevat oikeutusta valtion vallan lisäämiselle määrittelemällä käytännössä kaikki yksityisten yritysten teot pakottamiseksi. Taloustieteilijä Robert Kuttner julisti vuonna 1997 PBS-kanavan ohjelmassa, että ”aina kun yritys laajentuu ulkomaille … kyseessä on eräs väkivallan muoto.” [32] Käytännössä kaikkien taloudellisten muutosten määritteleminen ”väkivallaksi” antaa oikeutuksen määrättömälle määrälle yksityisomaisuutta vastaan suunnattuja poliittisia toimia. Jos tehtaan siirtäminen ulkomaille on väkivaltaa, niin myös tehtaan siirtäminen paikasta toiseen valtion sisällä on väkivaltaa – koska väkivaltaa ilmeisesti suorittaa tehdas siirtyessään paikasta toiseen, riippumatta siitä, minne se siirtyy. Jos jollekulle annetaan ”oikeus” työpaikkaan, kaikilta muilta ihmisiltä viedään oikeus tavoitella sitä työpaikkaa.

Toimiva vapauden käsite vaatii muutakin kuin psykologista toiveiden täyttämistä – muutakin kuin fantasiamaailman, missä jokainen voi ostaa halvalla ja myydä kalliilla tai jossa kaikki saavat pyytämänsä palkan ja voivat ostaa tavaroita haluamallaan hinnalla. On tärkeää erottaa turhautuneet taloudelliset toiveet ja valtion sanelupolitiikka. Tuntea tarvetta tehdä naapureihin vaikutus uudella uima-altaalla on eri asia kuin joutua pidätetyksi kylvettyään siemeniä luonnonsuojelualueeksi määritellylle pihalleen. Tarve ostaa viimeisimmän muodin mukaiset vaatteet ei ole sama kuin tarve selvittää verottajalle taloudellista tilannettaan, erityisesti, jos verottaja on määrännyt arvioverotuksen, jota kohtuullistaakseen sen kohteeksi joutuneen on yksityiskohtaisesti selvitettävä ja todistettava tulonsa ja menonsa vuoden tai kahden ajalta, kotona pitämänsä varallisuuden määrä, elintarvikkeisiin, ravintoloihin, lasten leluihin, kirjoihin tai jalokiviin kulutetut rahat. [33] Tarve ostaa uusi auto on eri asia kuin tarve pysähtyä poliisin käskystä, koska ulkonäkösi täsmäsi ”huumekauppiaan profiiliin” ja antaa poliisin tutkia takakontti, hansikaslokero, renkaat, taskut, ja vastailla joukkoon yksityiselämää koskevia kysymyksiä. [34] Se, että joku velkaantuu ja joutuu sen takia raatamaan epämiellyttävissä töissä ei ole pakottamista, koska kukaan ei käskenyt tuota henkilöä elämään yli varojensa.

Se, että ei löydä hyvää työpaikkaa tai tyydyttävää urakehitystä ei ole vapauden rajoittamista – ellei valtio tai jokin yksityinen taho väkivalloin estä tai rajoita ihmisiä. Se, että joltakulta puuttuu työmarkkinoilla kysyttyä osaamista ei ”riistä” kyseistä henkilöä: kukaan taidehistorian opiskelija, joka ei valmistuttuaan löydäkään hyvää työpaikkaa, ei ole minkään pahantahtoisen sorron uhri.

Yksi selkeimmistä sopimusvapauden rajoitteista on valtion toimilupapolitiikka, joka estää miljoonia amerikkalaisia harjoittamasta haluamaansa ammattia. Yli 800 eri ammattia partureista hierojiin, sisustusarkkitehteihin, frenologeihin, tatuoijiin ja kykyjenetsijöihin vaativat nykyään viranomaisten myöntämän toimiluvan. Toimilupalait ovat yleensä suunnitelleet ammattiyhdistykset, jotka haluavat ”suojella” jäseniään kilpailijoilta, jotka saattaisivat tarjota samoja tuotteita tai palveluita edullisemmilla hinnoilla. [35] Ennen yleisten kansalaisoikeuksien aikaa toimilupakäytännöt pitivät monet mustaihoiset poissa erityistaitoja vaativista ammateista. Federal Trade Comission julkaisee vuosittain raportin toimilupakomiteoiden kilpailua rajoittavista toimista. [36] Monen ammattien suhteen yksityiset luokitusjärjestelmät – joita on jo kehitetty useita – tarjoaisivat kuluttajille paljon parempaa tietoa kuin poliittisesti kontrolloidut toimiluvat.

Vapaus käytännössä

Omaisuus on perusta sopimusvapaudelle, joka on vapauden soveltamista käytäntöön. Ilman sopimusvapautta vapautta valtio alistaa kaiken kaupankäynnin poliittisen eliitin määräysvallan alle. Nyt, kun viimeisen 200 vuoden aikana on kehitetty uudenlaisia omaisuuden ja vaurauden muotoja, on paljon selvempää, miten tärkeä omistusoikeus on kaikkien kansalaisten vapaudelle eikä vain maanomistajien vapaudelle. Omistamalla jonkin tietyn resurssin (johon kuuluvat myös he itse ja heidän työntekonsa) ihmiset voivat käydä kauppaa muiden kanssa ja parantaa elintasoaan, elättää perheensä ja elää omien arvojensa mukaisesti. Vapaus on enemmän kuin oikeus omistaa tai oikeus ostaa ja myydä. Jos ihminen menettää oikeuden omistaa – vaikka hän ei sillä hetkellä omistaisikaan mitään – hän menettää mahdollisuuden hallita itse omaa elämäänsä. Jos joltakulta kielletään oikeus omistaa tai hallita omaa tietokonettaan tai omia vaatteitaan, hänellä ei ole paljoa mahdollisuuksia vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa.

Omistusoikeus ja markkinatalous ovat elintärkeitä askeleita tiellä poliittiseen vapauteen. Yksityisomaisuus antaa ihmisille mahdollisuuden puolustautua, jos heidän täytyy jostain syystä vastustaa hallitusta. Markkinatalous ja yksityisomistus antavat kansalaisille mahdollisuuden kerätä riittävästi varallisuutta vastustaakseen valtion painostusta.

Vapaus ostaa ja myydä, sijoittaa, keksiä uutta, valita omat riskinsä ja kerätä niiden tuotot on tärkeää – mutta se ei ole tarpeeksi. On myös tärkeää, että poliisi ei saa lyödä ihmisiä, vangita heitä väärien syytösten perusteella, lukea heidän sähköpostejaan oman mielensä mukaan tai seurata heitä heidän ihonvärinsä, etnisen taustansa tai poliittisten mielipiteidensä takia. Valitettavasti jotkut taloudellisen vapauden kannattajat vaikuttavat välinpitämättömiltä niitä valtiovallan toimia kohtaan, jotka eivät suoraan vaikuta liiketoimintaan.

Viitteet

1. Quoted in James W. Ely, Jr., The Guardian of Every Other Right (New York: Oxford University, 1992), s. 26.

2. Chicago, Burlington & Quincy R.R. v. Chicago, 166 U.S. 226 (1897).

3. John Dewey, Liberalism and Social Action (New York: G. S. Putnam’s Sons, 1935), s. 34.

4. Jerome Gilison, The Soviet Image of Utopia (Baltimore: Johns Hopkins University Press, 1975), s. 149.

5. Quoted in Robert Skidelsky, The Road from Serfdom (New York: Penguin, 1997), s. 99.

6. Ibid., s. 119.

7. James Bovard, “Eastern Europe, The New Third World,” New York Times, December 20, 1987, 8. and James Bovard, “The Hungarian Miracle,” Journal of Economic Growth, January 1987.

8. The Writings of James Madison, vol. 6, ed. Gaillard Hunt (New York: G.S. Putnam’s Sons, 1906), s. 103. The quote is from an article Madison wrote for the National Gazette, March 29, 1792.

9. Alan Wolfe, review of Stephen Holmes’s Passions & Constraint: On the Theory of Liberal Democracy, New Republic, May 1, 1995.

10. Tom Bethell, The Noblest Triumph: Property and Prosperity Through the Ages (New York: St. Martin’s Press, 1998), ps. 272-89.

11. James Bovard, “Assistance to Flood Victims Invites Further Disaster,” Los Angeles Times, June 18, 1997.

12. Richard Epstein, Takings (Cambridge, Mass.: Harvard University Press, 1985), s. 66.

13. Oliver v. United States, 466 U.S. 170, 179 (1984).

14. Ibid., s. 180, fn. 11.

15. Ibid., s. 192.

16. The National Law Journal reported in 1995 that between 1980 and 1993 the number of federal search warrants relying exclusively on confidential informants nearly tripled, from 24 percent to 71 percent, and that “from Atlanta to Boston, from Houston to Miami to Los Angeles, dozens of criminal cases have been dismissed after judges determined that the informants cited in affidavits were fictional.” Mark Curriden, “Secret Threat to Justice,” National Law Journal, February 20, 1995.

17. Florida v. Riley, 488 U.S. 445 (1989).

18. Evelyn Nieves, “I.N.S. Raid Reaps Many, But Sows Pain,” New York Times, November 20, 1997.

19. Associated Press, “Agent Fired During Raid on Migrants, Report Finds,” New York Times, December 12, 1997.

20. Craig Hemmens, “I Hear You Knocking: The Supreme Court Revisits the Knock and Announce Rule,”University of Missouri at Kansas City Law Review, Spring 1998, s. 562.

21. Michael Cooper, “As Number of Police Raids Increase, So Do Questions,” New York Times, May 26, 1998.

22. Ibid.

23. Barney Rock, “Kicking in Doors New Trend among Thieves,” Arkansas Democratic Gazette, January 21, 1995.

24. Hemmens, s. 584.

Brief for the United States as Amicus Curiae Supporting Respondent, Wilson v. Arkansas, no. 94-5707, February 23, 1995, s. 26.

26. Ibid., s. 28.

27. Hemmens, s. 601.

28. Patel v. U.S., 823 F. Sups. 696, 698 (1993). For discussion of this case, see Gideon Kanner, “What Is a Taking of Property?” Just Compensation, December 1993.

29. Kenneth Black et. al v. Village of Park Forest, 1998 U.S. Dist. LEXIS 2427, February 23, 1998.

30. Quoted in Robert E. Goodin, Reasons for Welfare (Princeton, N.J.: Princeton University Press, 1988), s. 307.

31. James Buchanan, “Divided We Stand,” review of Democracy’s Discontent: America in Search of a Public Philosophy” by Michael J. Sandel, Reason, February 1997, s. 59.

32. “Debate on Free Trade,” Public Broadcasting Service, August 15, 1997.

33. Arthur Fredheim, “IRS Audits Digging Deeper Beneath the Surface,” Practical Accountant, March 1996, s. 20.

34. See, for instance, Tracey Maclin, “The Decline of the Right of Locomotion: The Fourth 35. Amendment on the Streets,” Cornell Law Review, September 1990, s. 1258, and Mark Kadish, “The Drug Courier Profile: In Planes, Trains, and Automobiles; and Now in the Jury Box,” American University Law Review, February 1997, s. 747.

35. See, for instance, Sue Blevins, “Medical Monopoly: Protecting Consumers or Limiting Competition?” USA Today (magazine), January 1998, s. 58.

36. Interview with Federal Trade Commission spokesman Howard Shapiro, July 28, 1998.

Tämä artikkeli on julkaistu FEE:n luvalla.

Minä, Lyijykynä

Leonard E. Read

Leonard E. Read (1898-1983) perusti FEE vuonna 1946 and palveli sen toiminnanjohtajana kuolemaansa saakka. “Minä, Lyijykynä”, hänen kuuluisin esseensä, julkaisiin ensi kerran The Freeman -julkaisun joulukuun 1958 numerossa.


Olen lyijykynä – tavallinen puinen lyijykynä, joka on tuttu kaikille tytöille, pojille ja aikuisille, jotka osaavat lukea ja kirjoittaa.[1] Kirjoittaminen on sekä ammattini että harrastukseni; teen ainoastaan sitä.

Saatat ihmetellä miksi kirjoitan sukuhistoriastani. Aloittaakseni, tarinani on mielenkiintoinen. Ja seuraavaksi, olen arvoitus – enemmän kuin puu tai auringonlasku tai salama. Mutta surullisesti minua käyttävät pitävät minua itsestäänselvyytenä, ikään kuin olisin pelkkä tapahtuma ilman taustaa. Tämä ylimielinen asenne alentaa minut arkipäiväisen tasolle. Tämä on vakavan oloinen virhe, jonka pauloissa ihmiskunta ei kestä kovin kauaa ilman vaaraa. Viisas G. K. Chesterton havainnoi: ”Tuhoudumme haluun ihmetellä, emme haluun ihmeistä”.

Minä, Lyijykynä, vaatimattomalta vaikuttava, olen ihmetyksesi ja hämmästyksesi arvoinen ja tämän väitteen pyrin todistamaan. Itse asiassa, jos voit ymmärtää minua – ei, se on liian paljon keneltäkään pyydetty – jos voit tulla tietoiseksi edustamastani ihmeellisyydestä, voit auttaa vapauden säilyttämisessä, jonka ihmiskunta on niin valitettavasti menettämässä. Minulla on syvällinen läksy opetettavani. Ja pystyn opettamaan tämä läksyn paremmin kuin auto tai lentokone tai mekaaninen tiskikone koska – no, koska vaikutan niin yksinkertaiselta.

Yksinkertainen? Silti yksikään ihminen maan päällä ei osaa minua valmistaa. Tämä kuulostaa mahtavalta, eikö kuullostakin? Erityisesti, kun oivalletaan, että minunlaisiani valmistetaan Yhdysvalloissa joka vuosi puolitoista miljardia.

Poimi minut ja katso minua ympäriinsä. Mitä näet? Et paljoakaan – hiukan puuta, lakkaa, etiketin, grafiittilyijyä, hiukan metallia ja kumin.

Lukemattomat edeltäjät

Samoin kuin et pysty jäljittämään sukupuutasi kovin pitkälle, vastaavasti minulle on mahdotonta nimetä ja selittää kaikkia edeltäjiäni. Mutta haluan mainita riittävästi heitä tähdentääkseni taustani rikkautta ja monimutkaisuutta.

Sukupuuni alkaa siitä mikä on tosiasiallisesti puu, suora Pohjois-Kalifornian ja Oreganon setripuu. Pohdi nyt kaikkia sahoja, rekkoja ja köysiä ja lukemattomia muita varusteita, joita käytetään setritukkien korjaamiseen ja lastaamiseen rautatievaunuihin. Ajattele kaikkia henkilöitä ja lukemattomia taitoja, joita vaaditaan niiden valmistamiseen: rautamalmin louhimista, teräksen valmistusta ja sen jalostamista sahoiksi, kirveiksi ja moottoreiksi; hampun kasvattamista ja sen kaikkien vaiheiden läpikäyntiä raskaaksi ja vahvaksi köydeksi; hakkuusavotat sänkyineen ja ruokahuoneineen, ruuanlaittoineen ja kaiken ruuan kasvattamisineen. Tuhansilla ihmisillä oli osansa jokaiseen metsurin nauttimaan kahvikupilliseen!

Tukit rahdataan sahalle San Leandrossa, Kaliforniassa. Voitko kuvitella yksilöt, jotka valmistavat kuljetusvaunut, kiskot, junan moottorit ja jotka rakentavat ja asentavat niihin vaaditut viestintäjärjestelmät? Nämä suuret joukot kuuluvat sukujuuriini.

Tutkitaan sahaa San Leandrossa. Setritukit leikataan pieniksi lyijykynän mittaisiksi paksuudeltaan noin puolen sentin rimoiksi. Ne uunikuivataan ja  värjätään samasta syystä kuin naiset laittavat punaa kasvoilleen. Ihmiset pitävät minusta kauniina, kalpeahkon valkean sijaan. Rimat vahataan ja kuivataan uudelleen. Kuinka montaa taitoa vaaditaankaan värjäyksen ja kuivauksen tekemiseen, lämmön, valon, voiman, hihnojen, moottorien ja kaikkien muiden sahan vaatimien asioiden tuotantoon? Sahan lakaisijat kuuluvat sukuhistoriaani? Kyllä, ja mukaan kuuluvat henkilöt, jotka valoivat betonin Pacifig Gas & Electic Companyn sähkölaitoksen patoon, joka toimittaa energian sahalle!

Älä ylenkatso nykyisiä ja kaukaisia edeltäjiä, joilla oli osansa kuudenkymmenen autolastillisen rimoja kuljetukseen ympäri maata.

Saavuttuaan kynätehtaaseen – 4 000 000 dollaria laitteita ja rakennusta, kaikki pääoma kerättynä vanhempieni säästäväisyydellä ja säästöillä – jokaiseen rimaan tehdään kahdeksan uraa monimutkaisella laitteella, jonka jälkeen toinen laite asettaa lyijyt joka toiseen rimaan, levittää liiman ja asettaa toisen riman päälle – kerroslyijyleipä, niin sanotusti. Seitsemän veljeä ja minä leikataan mekaanisesti tästä ”puupuristetusta” kerrosleivästä.

”Lyijyni” – se ei sisällä lainkaan lyijyä – on monimutkainen. Grafiitti louhitaan Ceylonilta. Huomioi nämä kaivostyöläiset ja heidän moninaisten työkalujensa tekijät ja paperisäkkien valmistajat, joissa grafiitti kuljetetaan ja he, jotka tekevät narut säkkien sitomiseen, ja he, jotka laittavat ne laivoihin, ja he, jotka tekevät laivat. Jopa matkan varrella olevat majakanvartijat avustavat syntymisessäni – ja luotsit.

Grafiitti sekoitetaan Mississipin saven kanssa, jossa käytetään jalostusprosessissa ammonium hydroksidia. Sen jälkeen lisätään kosteutusaineet kuten sulfonoitua talia – rikkihapon kanssa kemiallisesti reagoituja eläinrasvoja. Käytyään läpi lukuisia laitteita sekoitus ilmenee yhtäjaksoisena puristeena – kuin makkarankoneesta tulleena – se leikataan kokoon, kuivataan ja sitä poltetaan useita tuntia 1010 asteessa. Vahvuuden ja tasaisuuden lisäämiseksi lyijyt käsitellään kuumalla sekoitteella, joka sisältää kynttilävahaa Meksikosta, parafiinivahaa ja vedyllä käsiteltyjä luonnollisia rasvoja.

Setrini saa kuusinkertaisen lakkakäsittelyn. Tiedätkö kaikki lakan ainesosat? Kelle olisikaan tullut mieleen, että risiinipapujen kasvattajat ja risiiniöljyn jalostajat kuuluvat osaksi sitä? He ovat. Jopa prosessit, jolla lakasta tehdään kauniin keltaista käsittää useamman ihmisen taidot kuin on mahdollista luetella!

Tarkastele etikettiä. Se on filmi, joka on muodostettu käyttämällä lämpöä nokimustaan sekoitetulla hartsilla. Kuinka hartsia tehdään ja mitä on nokimusta?

Metallini – holkkini – on messinkiä. Kuvittele kaikkia ihmisiä, jotka louhivat sinkkiä ja kuparia ja heitä, joilla on taito tehdä kiiltäviä messinkilevyjä näistä luonnontuotteista. Mustat renkaat holkissani ovat mustaa nikkeliä. Mitä on musta nikkeli ja kuinka sitä käytetään? Tarina siitä, miksi holkkini keskiosassa ei ole mustaa nikkeliä, vaatisi sivujen selityksen.

Ja sitten kruunaava ylistykseni, tyylittömästi alalla ”tulpaksi” viitattu, osa jolla henkilö käyttää pyyhkiäkseen minulla tekemänsä virheet. Ainesosa ”factice” hoitaa pyyhkimisen. Se on kumimainen tuote, jota valmistetaan reagoimalla Hollannin Itä-Intian rypsiöljyä rikkikloridilla. Kumi, yleisen käsityksen vastaisesti, on ainoastaan sitomistarkoitukseen. Sitten on myös lukuisia vulkanoivia ja kiihdyttäviä aineita. Pumice tulee Italiasta; ja pigmentti, joka antaa ”tulpalle” sen värin, on kadmium sulfidi.

Kukaan ei tiedä

Haluaako joku haastaa aikaisemman väitteeni, ettei kukaan yksittäinen henkilö maan päälle tiedä kuinka minut tehdään?

Itse asiassa miljoonilla ihmisillä on ollut osansa luomisessani, joista kukaan ei tunne enempää kuin vain hyvin harvan toisistaan. Nyt saatat sanoa, että menin liian pitkälle viitatessani kahvin poimijaan kaukaisessa Brasiliassa ja ruuan kasvattajiin muualla luomisekseni; että tämä on äärimmäinen näkemys. Pysyn väitteessäni. Kaikista näistä miljoonista ei löydy yhtäkään henkilöä, mukaan luettuna kynätehtaan johtajaa, jonka panos on enemmän kuin hyvin vähäinen, äärettömän pieni tietämys. Tietotaidon näkökulmasta ainoa ero Ceylonin grafiitin louhijan ja Oreganon metsurin välillä on tietotaidon tyyppi. Ei voida tulla toimeen ilman louhijaa tai metsuria, yhtään sen enempää kuin tehtaan kemistiä tai öljykentän työntekijää – parafiini on öljyn sivutuote.

Tässä on hämmästyttävä tosiasia: Ei työntekijä öljykentällä eikä kemisti eikä grafiitin kaivaja eikä saven eikä kukaan miehistössä tai laivojen tai junien tai rekkojen tekijöistä eikä metalliosani pyältämislaitteen operoija eikä yrityksen johtaja suorita yksilöllistä tehtäväänsä sen vuoksi, että hän haluaisi minut. Jokainen heistä haluaa minua ehkä vähemmän kuin lapsi ensimmäisellä luokalla. Heidän motivaationsa on muualla kuin minussa. Ehkä se on jotain tällaista: Jokainen näistä miljoonista näkee, että hän voi siten vaihtaa hänen pienen tietotaitonsa tavaroihin ja palveluihin, joita hän tarvitsee tai haluaa. Minä saatan kuulua niihin tai sitten en.

Ei pääsuunnittelijaa

Tässä on vielä hämmästyttävämpi tosiasia: Pääsuunnittelijan puuttuminen, jonkun joka määrää tai väkisin ohjaa näihin lukemattomiin toimiin, jotka synnyttävät minut. Ei löydy jälkeäkään sellaisesta henkilöstä. Sen sijaan näemme näkymättömän käden työssään. Tämä on se arvoitus, johon aikaisemmin viittasin.

Sanotaan, että ”ainoastaan Jumala voi tehdä puun.” Miksi yhdymme tähän? Eikö se ole sen vuoksi, että käsitämme ettemme pysy tekemään sitä? Pystymmekö edes kuvaamaan puuta? Emme voi, paitsi ylimalkaisesti. Voimme esimerkiksi sanoa, että tietty molekyylirakenne ilmenee puuna. Mutta kenen ihmisen mieli pystyisi edes tallentamaan, ohjaamisesta puhumattakaan, jatkuvia muutoksia molekyyleissä, jotka ilmenevät puun elinaikana? Sellainen saavutus on käsittämätön!

Minä, Lyijykynä, olen monimutkainen yhdistelmä ihmeitä: puuta, sinkkiä, kuparia, grafiittia ja niin edelleen. Mutta näihin luonnossa esiintyviin ihmeisiin on lisätty vielä tavattomampi ihme: luovien ihmisenergioiden muoto – miljoonat pienet tietotaidot muodostuen luonnostaan ja spontaanisti vastauksena ihmisen tarpeisiin ja haluihin, ja ilman minkäänlaista pääsuunnittelijaa! Koska vain Jumala voi tehdä puun, väitän, että vain Jumala voi tehdä minut. Ihminen ei voi sen enempää ohjata näitä miljoonia tietotaitoja saattaakseen minut olemassaolooni kuin hän pystyy yhdistelemään molekyylejä luodakseen puun.

Yllä olevaa tarkoitin, kun kirjoitin: ”Jos voit tulla tietoiseksi ihmeellisyydestä, jota edustan, voit auttaa vapauden säilyttämisessä, jonka ihmiskunta on niin valitettavasti menettämässä.” Sillä jos ollaan tietoisia, että nämä tietotaidot järjestäytyvät luonnostaan, kyllä, automaattisesti luoviin ja tuottaviin malleihin vastauksena ihmisen tarpeisiin ja kysyntään – tarkoittaen valtiollisen tai minkään muun pakottavan pääsuunnittelijan puuttuessa – tällöin henkilöllä on hallussaan ehdottoman olennainen vapauden osanen: luottamus vapaisiin ihmisiin. Vapaus on mahdotonta ilman tätä luottamusta.

Sen jälkeen, kun valtiolla on ollut luovan toiminnan monopoli, kuten esimerkiksi postin jakelun, useimmat ihmiset uskovat, että postia ei voida jakaa tehokkaasti vapaasti toimivien ihmisten kesken. Ja tästä syystä: Jokainen tiedostaa, että hän ei tiedä kaikkia tapahtumia postin jakamiseksi. Hän tunnistaa myös, ettei kukaan yksilö pystyisi siihen. Nämä oletukset pitävät paikkansa. Kellään yksilöllä ei ole riittävästi tietotaitoa suorittaakseen kansakunnan postin jakelua yhtään sen enempää kuin kellään yksilöllä on tietotaitoa lyijykynän valmistamiseksi. Luottamuksen puuttuessa vapaisiin ihmisiin – tiedostamattomuudessa, että miljoonat pienet tietotaidot luonnollisesti ja ihmeellisesti muodostuvat ja yhteistoimivat tyydyttääkseen tätä tarvetta – yksilö ei voi muuta kuin päätyä virheelliseen johtopäätökseen, että posti voidaan jakaa ainoastaan valtiollisen ”pääsuunnittelijan” toimesta.

Runsaasti todistusaineistoa

Jos minä, Lyijykynä, olisin ainoa kappale, joka pystyisi tarjoamaan varmennuksen sille, mitä miehet ja naiset pystyvät saavuttamaan silloin, kun he ovat vapaita yrittämään, tällöin he, joilla on vähän luottamusta, olisivat vahvoilla. Todistusaineistoa on kuitenkin yltäkylläisesti; siinä on kyse meistä ja jokaisesta yksilöstä. Postin jakelu on perin yksinkertaista verrattuna esimerkiksi auton valmistukseen tai laskukoneen tai leikkuupuimurin tai jyrsimen tai kymmenien tuhansien muiden asioiden. Jakelu? Alueella, jolla ihmisille on jätetty vapaus yrittää, he toimittavat ihmisäänen maapallon ympäri alle sekunnissa; he toimittavat tapahtuman visuaalisesti ja liikkuvana jokaisen henkilön kotiin silloin, kun se tapahtuu; he toimittavat 150 matkustajaa Seattlesta Baltimoreen alle neljässä tunnissa; he toimittavat bensaa Texasista maatilalle tai sulatusuuniin New Yorkissa uskomattoman alhaisilla hinnoilla ja ilman tukia; he toimittavat jokaisen kaksi kiloa öljyä Persianlahdelta Itärannikolle – toiselle puolelle maapalloa – vähemmällä rahalla kuin valtio veloittaa yhden puolen kilon kirjeen toimittamisesta kadun toiselle puolelle!

Läksy, joka minun täytyy opettaa, on tämä: Jätä kaikki luovat energiat vapaiksi. Järjestä vain yhteiskunta toimimaan tämän läksyn mukaisesti. Anna yhteiskunnan laillisen koneiston poistaa kaikki esteet parhaansa mukaan. Salli näiden luovien tietotaitojen virrata vapaasti. Luota siihen, että vapaat miehet ja naiset vastaavat näkymättömälle kädelle. Tämä luottamus tulee vahvistettua. Minä, Lyijykynä, yksinkertaiselta vaikuttava, tarjoan oman luomiseni ihmeen todistuksena, että tämä on käytännöllistä luottamusta, yhtä käytännöllistä kuin aurinko, sade, setripuu ja maapallomme.


[1] Virallinen nimeni on “Mongol 482”. Monet osaseni kokosi, valmisti ja viimeisteli Eberhard Faber Pencil Company.

Tämä artikkeli on julkaistu FEE:n luvalla.

Bastiat: Verot

Frédéric Bastiat (1801-1850) oli ranskalainen taloustieteilijä, lainsäätäjä ja kirjailija, joka kannatti yksityisomistusta, vapaita markkinoita ja rajoitettua hallintoa. Tämä artikkeli on ote Basam Books Oy:n kevään julkaisuohjelmaan kuuluvasta Frédéric Bastiatin kirjoituksia sisältävästä teoksesta “Kirjoituksia taloudesta“.

Oletteko kuulleet sanotun: ”Verot ovat paras sijoitus. Katsokaa kuinka monta perhettä ne ylläpitävät ja kuinka ne vaikuttavat liiketoimintaan: ne ovat ehtymätön virta, kuin elämä itse.”

Tämän opinkappaleen kumoamisessa joudun viittaamaan aikaisempaan esitykseeni. Talouspolitiikka tiedostaa, etteivät sen argumentit ole riittävän viihdyttäviä, jotta niistä voitaisiin sanoa: toistaminen miellyttää. Tämän takia se on ottanut sanonnan omaan käyttöönsä, vakuuttuneena siitä että sen suusta toistaminen opettaa.

Valtion viranomaisten nauttimat palkkaedut ovat näkyviä. Heidän palveluntarjoajilleen koituvat edut ovat myös näkyviä. Ne kaikki ovat selvästi nähtävissä.

Mutta haitta, josta veronmaksajat pyrkivät pääsemään eroon, on näkymätön. Heidän palveluntarjoajilleen tästä koituva ahdinko on edelleen näkymätöntä, vaikka tämän tulisi olla järkeä käyttäen ilmiselvää.

Kun valtion viranomainen kuluttaa omaksi hyödykseen sata kuparikolikkoa lisää, tämä tarkoittaa, että veronmaksaja käyttää omaksi hyödykseen sata kuparikolikkoa vähemmän. Mutta valtion viranomaisen kulutus on näkyvää, koska se on teko, joka suoritetaan; veronmaksajan kulutus on näkymätön, koska – valitettavasti! –hänen tekonsa estetään.

Kansakuntaa verrataan rutikuivaan maahan ja veroa elvyttävään sateeseen. Olkoon niin. Mutta tulisi kysyä, mistä sade saa alkunsa, ja eivätkö juuri verot ime kosteutta maaperästä kuivattaen sen.

Edelleen tulisi kysyä onko mahdollista, että maaperä vastaanottaa enemmän tätä kallisarvoista vettä sateena kuin se menettää vesihöyrynä.

Yksi asia on varma: Matti M. Kansalaisen maksaessa sata kuparikolikkoa veronkerääjälle hän ei saa mitään vastineena. Myöhemmin, kun virkamies kuluttaa nämä sata kuparikolikkoa ja palauttaa ne Matti M. Kansalaiselle, se tapahtuu vaihdantana vastaavaan arvoon viljaa tai työtä. Lopputuloksena on viiden frangin menetys Matti M. Kansalaiselle.

Usein, ehkäpä erittäin usein, virkamies suorittaa Matti M. Kansalaiselle vastaavan palveluksen. Tässä tapauksessa ei koidu menetystä kummallekaan osapuolelle – ainoastaan vaihdantaa. Näin väitteeni eivät sovellu hyödyllisiin toimiin. Sanon ainoastaan: jos haluatte perustaa viran, todistakaa sen hyödyllisyys. Osoittakaa Matti M. Kansalaiselle, että sen arvo vastaa hänelle koituvia kustannuksia. Mutta lukuun ottamatta tätä varsinaista hyötyä, älkää perustelko viran perustamista edulla, joka siitä koituu viranomaiselle, hänen perheelleen ja alihankkijoilleen – älkää väittäkö sen edistävän työllisyyttä

Kun Matti M. Kansalainen antaa sata kuparikolikkoa valtion viranomaiselle erittäin hyödylliseen palveluun, asia on täsmälleen sama hänen antaessaan suutarille sata kuparikolikkoa kenkäparista. Ota ja anna, ja tulos on tasan. Mutta kun Matti M. Kansalainen antaa sata kuparikolikkoa valtion viranomaiselle saamatta vastineeksi kuin korkeintaan hankaluuksia, hän voisi antaa ne yhtä hyvin varkaalle. On täyttä roskaa väittää valtion viranomaisen käyttävän nämä sata kuparikolikkoa suureksi hyödyksi kansalliselle työllisyydelle – varas pystyisi tekemään samoin ja niin myös Matti M. Kansalainen, ellei hänen kohdalleen olisi sattunut laiton tai laillinen loinen.

Tottukaamme arvioimaan asioita ei pelkästään sen perusteella mikä on näkyvää, vaan pikemminkin sen perusteella mikä on näkymätöntä.

Osallistuin viime vuonna Rahoituskomiteaan, sillä perustuslakikokouksessa kaikilta opposition edustajilta ei järjestelmällisesti estetty pääsyä kaikkiin komiteoihin: siinä perustuslain laatijat toimivat viisaasti. Olemme kuulleet Thiersin sanovan: ”Olen käyttänyt elämäni taisteluun legitimistejä ja kirkollisen puolueen jäseniä vastaan. Nyt kun yhteinen vihollinen toi meidät yhteen, olen oppinut tuntemaan heidät ja olemme puhuneet kasvotusten, ja näen, etteivät he olekaan hirviöitä, joiksi heidät kuvittelin.”

Kyllä, epäluottamus on liioiteltua ja vihanpito vahvistuu puolueiden välillä, jotka eivät ole tekemisissä keskenään. Ja jos enemmistö sallisi muutaman vähemmistön jäsenen pääsyn komiteoihin, ehkäpä molemmat puolet huomaisivat, etteivät heidän ajatuksensa ole niin kaukana toisistaan ja ennen kaikkea, etteivät heidän pyrkimyksensä ole niin kieroutuneita kuin uskotaan.

Toimin siis viime vuonna Rahoituskomiteassa. Aina kun joku kollegoistani puhui tasavallan presidentin, ministerien tai suurlähettiläiden palkkojen kiinnittämisestä maltilliselle tasolle, hänelle vastattiin:

”Virantoimituksen hyväksi on välttämätöntä ympäröidä tietyt virat loistolla ja arvokkuudella. Se on tapa houkutella ansioituneita henkilöitä näihin virkoihin. Suuri määrä epäonnisia henkilöitä kääntyy tasavallan presidentin puoleen, ja hän jäisi hankalaan välikäteen joutuessaan kieltämään apunsa heiltä. Tietty määrä loistokkuutta ministerillisissä ja diplomaattisissa salongeissa kuuluu perustuslaillisten hallitusten toimintaan, ja niin edelleen.”

Vaikka tällaiset väitteet ovat kiistanalaisia, ne ansaitsevat vakavan tarkastelun. Ne perustuvat oikein tai väärin arvioituun yleiseen etuun. Itse kunnioitan niitä paljon enemmän kuin monet nuukuutta tai kateutta hautovat catomme.

Taloustieteilijän mieltäni järkyttää ja maani älyllinen maine saa minut punastumaan, kun he jatkavat perusteluitaan (mitä tapahtuu usein) tällä järjettömällä latteudella (joka saa aina kannatusta):

”Lisäksi valtion korkeiden virkamiesten yltäkylläisyys tukee taiteita, teollisuutta ja työllisyyttä. Valtion päämiehen ja ministerien juhla-ateriat ja illanvietot elävöittävät kaikkia poliittisen elämän tasoja. Heidän varojensa vähentäminen näännyttäisi Pariisin liiketoiminnan ja samalla koko kansakunnan.”

Hyvät herrat, pyydän teitä kunnioittamaan laskuoppia edes hiukan. Älkääkä tulko Ranskan kansalliskokouksen eteen väittämään, että yhteenlasku antaa eri lopputuloksen riippuen siitä, lasketaanko sarake yhteen ylhäältä alaspäin vai alhaalta ylöspäin – ettei se häpeäkseen olisi kanssanne samaa mieltä.

Oletetaan esimerkiksi, että haluan sopia salaojittajan kanssa ojan kaivamisesta pellolleni sadasta kuparirahasta. Juuri kun olemme sopineet asiasta, saapuu veronkerääjä, ottaa minun sata kuparirahaani ja lähettää ne sisäministeriöön. Minun sopimukseni rikkoutuu, mutta ministeri sai uuden ruokalajin pöytäänsä. Millä perusteella kehtaatte vakuuttaa tämän virallisen kuluerän auttavan kansallista liike-elämää? Ettekö näe, että tässä on kyseessä ainoastaan yksinkertainen kulutuksen ja työn siirtyminen? Ministerin pöytä on koreampana, se on totta; mutta maanviljelijän huonommin ojitettu pelto on myös totta. Pariisilainen ravintolanpitäjä on ansainnut sata kuparirahaa, sen myönnän; mutta myöntäkää minulle, että maakunnan ojankaivajalta on hävinnyt sadan kuparirahan ansio. Lopputuloksena on – että viranomainen ja ravintoloitsija ovat tyytyväisiä, mikä on näkyvää; pelto on ojittamatta ja ojankaivaja on ilman työtä, mikä on näkymätöntä.

Herran tähden! Kuinka paljon vaivaa onkaan kahden plus kahden todistamisessa neljäksi talouspolitiikassa; ja jos onnistut sen tekemään, ihmiset valittavat, että ”se on niin ilmiselvää, että se on tylsää.” Tämän jälkeen he äänestävät ikään kuin et koskaan olisi mitään todistanutkaan.

Bastiat: Kaupan rajoittaminen

Frédéric Bastiat (1801-1850) oli ranskalainen taloustieteilijä, lainsäätäjä ja kirjailija, joka kannatti yksityisomistusta, vapaita markkinoita ja rajoitettua hallintoa. Tämä artikkeli on ote Basam Books Oy:n kevään julkaisuohjelmaan kuuluvasta Frédéric Bastiatin kirjoituksia sisältävästä teoksesta “Kirjoituksia taloudesta“.

Herra Protektionisti (nimen keksi Charles Dupin, en minä) omisti aikansa ja varallisuutensa mailtaan löytyneen malmin muuntamiseksi raudaksi. Koska luonto oli avokätisempi belgialaisille, he toimittivat ranskalaisille rautaa halvemmalla kuin herra Protektionisti, mikä tarkoittaa, että ranskalaiset pystyivät hankkimaan tietyn määrän rautaa vähemmällä työllä ostamalla sen kunniallisilta flaamilaisilta. Näin he käyttivät tilannetta täysin hyväkseen oman etunsa ohjaamina, ja joka päivä suuri joukko naulantekijöitä, metallityöläisiä, vaununtekijöitä, mekaanikkoja, seppiä ja auramiehiä joko meni itse tai lähetti välikäsiä hankkimaan rautaa Belgiasta. Herra Protektionisti ei pitänyt tästä lainkaan.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli lopettaa tämä väärinkäyttö omakätisellä suoralla väliintulolla. Tämä oli varmasti vähintä mitä hän saattoi tehdä, sillä pelkästään häntä vahingoitettiin. Otan karbiinini, hän sanoi itsekseen. Laitan neljä pistoolia vyölleni, täytän lippaat, laitan miekan vyölle ja näin varustettuna siirryn rajalle. Siellä tapan ensimmäisen metallityöläisen, naulantekijän, sepän, mekaanikon tai lukkosepän, joka tulee etsimään omaa hyötyään minun hyötyni sijaan. Saavatpahan opetuksen!

Lähdön hetkellä herra Protektionisti epäröi hetken ja hänen sotaisa innokkuutensa tyyntyi hiukan. Hän sanoi itselleen: ”Ensinnäkin on hyvin mahdollista, että raudan ostajat, maanmieheni ja viholliseni, suuttuvat aikeestani ja sen sijaan että antaisivat tappaa itsensä tappavatkin minut. Lisäksi vaikka kaikki palvelijani auttaisivat minua, emme pystyisi vartioimaan koko rajaa. Lopuksi koko toiminta maksaisi minulle liian paljon, enemmän kuin tuloksista olisi hyötyä.”

Herra Protektionisti oli jo tyytymässä surulliseen kohtaloonsa, olemaan ainoastaan yhtä vapaa kuten kaikki muutkin, kunnes sai erinomaisen ajatuksen.

Hän muisti, että Pariisissa on suuri lakitehdas. Mikä on laki? hän kysyi itseltään. ”Se on toimenpide, jota kaikkien tulee noudattaa, oli se hyvä tai huono, kunhan se on säädetty. Sen täytäntöönpanosta vastaavat julkiset poliisivoimat, joiden järjestämiseksi kerätään miehiä ja rahaa koko kansakunnalta.

Jos vain saisin suuren pariisilaisen tehtaan hyväksymään lain, joka kieltää belgialaisen raudan, saisin seuraavat tulokset: valtio korvaisi muutamat palvelijani, jotka aioin lähettää rajalle, kahdellakymmenellätuhannella uppiniskaisten seppien, kengittäjien, artesaanien, mekaanikkojen, lukkoseppien, naulaseppien ja työläisten pojilla. Ja pitääkseen nämä kaksikymmentätuhatta tulliviranomaista hyvissä mielen ja ruumiin voimissa se jakaisi näille 25 miljoonaa frangia, jotka se ottaisi sepiltä, naulasepiltä, artesaaneilta ja työläisiltä. He vartioisivat rajaa paljon paremmin; ei maksaisi minulle mitään; myisin rautaa omalla hinnallani ja saisin katsella tyytyväisenä kunnon ihmisten häpeällistä huijaamista. Se antaisi näille itsensä kaiken eurooppalaisen kehityksen airuiksi julistaneille opetuksen. Se olisi nokkela temppu ja yrityksen arvoinen!”

Niin herra Protektionisti meni lakitehtaaseen. (Toisella kertaa kerron ehkä synkän tarinan hänen toimistaan siellä; nyt haluan puhua ainoastaan siitä, mitä hän teki avoimesti ja kaikkien nähden.) Hän esitti heidän ylhäisyyksilleen lainsäätäjille seuraavat perustelut:

”Belgialaista rautaa myydään Ranskassa kymmenellä frangilla, mikä pakottaa minut myymään samalla hinnalla. Myisin mieluummin viidellätoista frangilla, mutta en voi tehdä näin tämän kirotun belgialaisen raudan takia. Pyydän teitä valmistamaan lain, joka estää belgialaisen raudan saapumisen Ranskaan. Nostan hintaani välittömästi viidellä frangilla näillä seurauksilla:

Jokaista sataa rautakiloa kohden, jotka toimitan kansalle, saan kymmenen frangin sijaan viisitoista frangia; työllistän lisää ihmisiä. Työntekijäni ja minä kulutamme paljon enemmän pitkien matkojenkin päähän tavarantoimittajiemme suureksi hyödyksi. Kun tavarantoimittajillamme on näin suuremmat markkinat, he tilaavat lisää teollisuudelta, ja näin vaikutus leviää vähitellen koko maahan. Tämä arkkuuni tiputtamanne kultakolikko aiheuttaa kuin järveen heitetty kivi loputtoman määrän sisäkkäisiä renkaita, jotka säteilevät pitkiä matkoja kaikkiin suuntiin.”

Lainsäätäjät äänestivät kiellon puolesta hurmaantuneina hänen luennostaan ja riemastuneina siitä, kuinka helppoa lainsäädännöllä on edistää ihmisten vaurautta. ”Puhutaan työllisyydestä ja säästämisestä”, he sanoivat, ”mitä hyötyä on näistä tuskallisista tavoitteista kansakunnan varallisuuden kasvattamiseksi, kun kaikki mitä tarvitaan on lain säätäminen?”

Ja totta tosiaan, lailla oli kaikki herra Protektionistin ennustamat seuraukset, mutta sillä oli myös muutamia muita seurauksia, joita hän ei ollut nähnyt. Tehdäksemme hänelle oikeutta: hänen perustelunsa eivät olleet virheellisiä, ainoastaan epätäydellisiä. Pyytäessään etuoikeutta hän oli osoittanut näkyvät vaikutukset mutta jättänyt huomiotta näkymättömät. Hän esitteli ainoastaan kaksi henkilöä, kun koko kuvaan liittyy kolme. Meidän tehtävänämme on korjata tämä tahaton tai harkittu laiminlyönti.

Viisi frangia, jotka lainsäädännöllä ohjataan herra Protektionistin kirstuun, hyödyttävät häntä itseään sekä niistä työllistyviä. Ja jos tämä laki olisi aiheuttanut kultakirstun laskeutumisen kuusta, näiden hyvien seurauksien vastapainona ei olisi mitään huonoja vaikutuksia. Valitettavasti arvoituksellinen kulta ei tipu kuusta vaan sepän, naulasepän, vaununtekijän, kengittäjän, työläisen tai laivanrakentajan taskusta. Lyhyesti sanottua Matti M. Kansalaiselta, joka antaa sen saamatta itse grammaakaan enempää rautaa kuin maksaessaan siitä kymmenen frangia. Heti tulee selväksi, että tämä muuttaa tilanteen. Sillä on ilmiselvää, että herra Protektionistin hyöty katetaan Matti M. Kansalaisen tappioilla, ja kaiken sen, mitä herra Protektionisti pystyy tekemään kultakirstullaan kansallisen työllisyyden tukemiseksi, Matti M. Kansalainen olisi voinut tehdä itse. Kivi on ainoastaan heitetty toiseen kohtaan järveä, koska laki on estänyt sen heittämisen muualle.

Näin näkymätön syrjäyttää näkyvän, ja koko operaation lopputuloksena on epäoikeudenmukaisuutta, mikä on vielä valitettavampaa sen tapahtuessa lain aikaansaamana.

Mutta ei tässä kaikki. Oli puhetta kolmannesta taustalle jääneestä henkilöstä. Nyt on aika esitellä henkilö, joka voi selvittää toisen viiden frangin menetyksen. Tällöin meillä on kasassa kaikki toiminnan seuraamukset.

Matti M. Kansalaisella on viisitoista frangia, hänen työnsä tulokset. (Olemme palannet aikaan, jolloin hän oli vielä vapaa.) Mitä hän tekee viidellätoista frangilla? Hän ostaa jonkin muotiesineen kymmenellä frangilla, ja sillä hän maksaa (tai välittäjä maksaa hänen puolestaan) sata kiloa belgialaista rautaa. Tämän jälkeen hänellä on viisi frangia. Hän ei heitä niitä jokeen vaan (tämä ei ole näkyvää) antaa ne jollekin valmistajalle vastineena jostain nautinnosta; esimerkiksi kustantajalle Boussetin teoksesta Discours Sur L’Histoire Universelle.

Näin hän on edistänyt kotimaista liiketoimintaa viidellätoista frangilla seuraavasti:

10 frangia pariisilaiselle suunnittelijalle

5 frangia kustantajalle

Ja Matti M. Kansalainen on saanut viidellätoista frangillaan kaksi nautinnon kohdetta:

1. sata kiloa rautaa

2. kirjan

Laki astuu voimaan.

Kuinka tämä vaikuttaa Matti M. Kansalaisen olosuhteisiin? Kuinka tämä vaikuttaa kansalliseen liiketoimintaan?

Matti M. Kansalainen pulittaa viisitoista frangia herra Protektionistille ja jää näin ilman kirjan tai muun esineen tuomaa nautintoa. Hän menettää viisi frangia. Tämä täytyy hyväksyä; protektionismin nostaessa hintoja ei voi jäädä huomaamatta, että kuluttaja menettää erotuksen.

Mutta sitten sanotaan kansallisen työllisyyden hyötyvän erotuksen verran.

Ei, se ei hyödy. Sillä lain voimaantulon jälkeen se ei ole vilkastunut yhtään aiempaa enempää, ainoastaan viiteentoista frangiin saakka.

Käy vain niin, että lain säätämisen jälkeen Matti M. Kansalaisen viisitoista frangia tukevat metalliteollisuutta, kun ne ennen lakia jaettiin suunnittelijan ja kustantajan kanssa.

Herra Protektionistin suorittamaa väkivaltaa rajalla tai sitä mitä hän saa lain tekemään puolestaan voidaan arvioida hyvin eri lailla moraalisesta näkökulmasta. Jotkut katsovat varkauden menettävän kaiken moraalittomuutensa silloin, kun siitä tulee laillista. Mutta minä en voi kuvitella mitään muuta raskauttavampaa. Olkoon miten vain, taloudelliset vaikutukset ovat samat kummassakin tapauksessa.

Valitusta näkökulmasta riippumatta asiaa puolueettomasti arvioiden tulee johtopäätökseen, ettei laillisesta tai laittomasta varkaudesta seuraa mitään hyvää. Emme kiellä herra Protektionistille, hänen toimialalleen tai kotimaiselle teollisuudelle koituvaa viiden frangin hyötyä. Mutta toteamme sen aiheuttavan myös kaksi menetystä, yhden Matti M. Kansalaiselle, joka maksaa viisitoista frangia kymmenen frangin sijaan; toisen kotimaiselle liiketoiminnalle, joka ei enää vastaanota erotusta. Valitkaa jompikumpi näistä tappioista ja hyvittäkää se hyödyllä jonka myönnämme. Menetys koostuu siitä tappiosta, joka jäi valitsematta.

Tässä opetus: Väkivallan käyttö ei tuota vaan tuhoaa. Jos väkivallalla ottaminen todellakin olisi tuottavaa, maamme olisi paljon rikkaampi kuin se on nyt.

Kauppa ja vapauden nousu

Thomas DiLorenzo

Artikkelin kirjoittaja Thomas DiLorenzo toimii taloustieteen professorina Loyolan yliopistossa Marylandissä. Tämä kirjoitus on mukailtu esitelmästä, joka pidettiin Ludwig von Mises instituutin konferenssissa “History of Liberty” Auburnin yliopistolla 29. tammikuuta 2000.

Ei ole liioiteltua sanoa, että kaupankäynti on modernin sivilisaation kulmakivi. Kuten Murray Rothbard kirjoitti,

Markkinatalous on kaikkialle maailmaan ulottuva suuri verkosto, jossa jokainen yksilö, jokainen alue ja jokainen maa tuottaa sitä, missä kukin on suhteellisesti paras, ja vaihtaa niitä toisten tuottamiin hyödykkeisiin. Ilman työnjakoa ja siihen perustuvaa kauppaa koko maailma näkisi nälkää. Kaupan pakkovaltaiset rajoitukset, kuten protektionismi, lamauttavat, rampauttavat ja tuhoavat kaupan – elämän lähteen ja hyvinvoinnin. [1]

Ihminen ei voi olla todella vapaa, ellei hänellä ole laajaa taloudellista vapautta – vapautta työskennellä ja koordinoida hankkeita yhdessä muiden ihmisten kanssa kirjaimellisesti ympäri maailmaa. Tämä on Leonard Readsin kuuluisimman artikkelin “Minä, lyijykynä” ydin, mikä kuvaa miten niin arkipäiväisen esineen, kuten tavallisen kynän tuottaminen, edellyttää eri puolilta maailmaa olevien tuhansien ihmisten yhteistyötä ja yhteistoimintaa. He kaikki pitävät hallussaan pitkälle erikoistunutta tietämystä, jonka avulla he voivat avustaa lyijykynien valmistuksessa ja markkinoinnissa. Sama pätee käytännössä lähes kaikkeen muuhunkin tuotantoon.

Ilman taloudellista vapautta, vapautta ansaita elantonsa itselleen ja perheelleen, ihmisten kohtalona on tulla pelkiksi valtion holhokeiksi. Näin ollen jokainen valtion yritys puuttua kauppaan on yritys kieltää vapautemme, köyhdyttää meitä ja tehdä meistä nykyajan maaorjia.

Ludwig von Mises uskoi, että vaihtokauppa on “perustavaa laatua oleva sosiaalinen suhde”, joka “sitoo ihmisen yhteiskuntaan”.[2] Ihminen “palvelee tullakseen palvelluksi” jokaisessa kauppasuhteessa vapailla markkinoilla.[3] Mises myös erottaa toisistaan kaksi sosiaalisen yhteistyön muotoa: yhteistyö yksityisen sopimuksen ja koordinoinnin nojalla ja yhteistyön komennon ja alistamisen tai “hegemonian” nojalla.[4] Ensin mainitun yhteistyön muoto on symmetrinen ja molemmille osapuolille hyödyllinen, kun taas jälkimmäinen on epäsymmetrinen, jossa on komentaja ja komennettava ja jossa komennettavat ovat pelkkiä pelinappuloita komentajien operaatioissa. Kun ihmisistä tulee vain hallitsijoidensa pelinappuloita, heidän ei voida sanoa olevan vapaita. Tämä on tietenkin eräänlaista “yhteistyötä”, joka on olemassa valtion käsissä.

Länsimainen sivilisaatio on tulosta “sopimuksellisen yhteistoimintamallin mukaisesti yhteistyötä tehneiden ihmisten saavutuksista” Mises kirjoitti.[5] Sopimuksellista valtiota ohjaavat sellaiset käsitteet kuin luonnollinen oikeus elämään, vapauteen ja omaisuuteen ja laillisuusperiaatteen alainen hallinto. Se sijaan “hegemoninen yhteiskunta” ei noudata luonnollisia oikeuksia ja laillisuusperiaatetta. Ainoat mitkä ovat merkityksellisiä, ovat kuninkaiksi tai kansanedustajiksi kutsuttujen diktaattoreiden julistamat säännöt, direktiivit ja määräykset. Nämä direktiivit voivat muuttua päivittäin ja valtion holhokkien on toteltava niitä. Kuten Mises kirjoitti, “holhokeilla on ainoastaan yksi vapaus: totella kyseenalaistamatta”.[6]

Kauppa käsittää omistusoikeuksien vaihdon. Vapaan kaupan rajoittaminen on siksi hyökkäys yksityistä omaisuutta itseään kohtaan eikä “vain kauppapoliittinen” kysymys. Tämän vuoksi sellaiset suuret klassiset liberaalit, kuten Fréderic Bastiat, käyttivät vuosia elämästään vapaan kaupan puolustamiseen. Bastiat, muiden joukossa, ymmärsi, että kun kerran on suostuttu protektionismiin, niin kenenkään omaisuus ei ole enää turvassa lukemattomilta muilta valtion rikollisilta toimilta. Bastiatille protektionismi ja kommunismi olivat pohjimmiltaan sama filosofia.

Klassiset liberaalit ovat jo pitkään tunnistaneet vapaakaupan olevan tärkein keino pienentää sodan todennäköisyyttä. Mikään ei ole tuhoisampaa ihmisen vapaudelle kuin sota. Se johtaa aina valtion pysyvään laajentumiseen ja ihmisen vapauden vähenemiseen, riippumatta siitä, kuka sen voittaa. Ranskan vallankumouksen aattona monet filosofit uskoivat demokratian laittavan pisteen sodalle – sodille, joita ajateltiin sodittavan vain Euroopan valtaeliitin vallan kasvattamiseksi ja rikastuttamiseksi. Ranskalaiset osoittivat kuitenkin pian tämän teorian vääräksi, sillä Napoleonin johdolla he, Misesin sanoin, “omaksuivat kaikkein häikäilemättömimmät rajattoman laajentamisen ja alueiden valloittamisen menetelmät”.[7]

Näin ollen demokratia ei ole turva sotaa vastaan, vaan, kuten Ison-Britannian (klassiset) liberaalit olivat tunnistaneet, vapaakauppa. Richard Cobdenille ja John Brightille, British Manchester Schoolin johtajille, vapaakauppa – sekä kotimaassa että kansainvälisesti, oli välttämätön edellytys rauhan säilyttämiseksi; kaupan ja yhteiskunnallisen yhteistyön maailmassa ei ole kannustimia sodalle ja valloituksille. Hallituksen puuttuminen vapaaseen kauppaan on kansainvälisen konfliktin lähde. Itse asiassa, kauppaa estävät merisulut ovat pohjimmiltaan sotatoimia. Kautta historian kaupan rajoitukset ovat osoittautuneet köyhdyttäviksi ja ovat lietsoneet sotatoimia aluehankintojen ja ryöstösaaliin motivoimina.

Ei ole pelkkää sattumaa, että vuonna 1999 Maailman kauppajärjestön kokousta – valtion kontrolloimaa kauppaa suosivien poliitikkojen ja lobbaajien, byrokraattien salaliittoa – leimasi viikon kestäneet mellakat, mielenosoitukset ja väkivalta. Kun kauppa on politisoitunutta, niin tuloksena on väistämättä selkkaus, joka varsin usein johtaa lopulta sotilaalliseen hyökkäykseen.

Mises tiivisti vapaan kaupan ja rauhan suhdetta kaikkein vakuuttavimmin, kun hän totesi:

Se mikä erottaa ihmisen eläimestä on niiden etujen oivaltaminen, joita saavutetaan yhteistoiminnassa tehdystä työnjaosta. Ihminen hillitsee luontaista aggressiivisuuttaan tehdäkseen yhteistyötä toisten ihmisten kanssa. Mitä enemmän hän haluaa parantaa aineellista hyvinvointiaan, sitä enemmän hänen on laajennettava työnjakojärjestelmäänsä. Samanaikaisesti hänen täytyy yhä enemmän rajoittaa aluetta, jossa hän turvautuu sotilaallisiin toimiin. Tällainen on Manchesterin laissez-faire filosofia.[8]

Kuten Bastiat usein sanoi, jos tavarat eivät ylitä rajoja, niin armeijat ylittävät. Tämä tyypillinen amerikkalainen filosofia oli myös mm. George Washingtonin, Thomas Jeffersonin ja Thomas Painen kanta. “Kaupankäyntiin perustuva ulkopolitiikka” kirjoitti Paine Common Sense:ssä, varmistaa Yhdysvalloille “rauhan ja ystävyyden” vanhan mantereen kanssa ja antaa hänen “kätellä maailmaa – ja käydä kauppaa kaikilla markkinoilla”.[9] Paine, Amerikan vallankumouksen filosofi, uskoi, että vapaakauppa “rauhoittaa ihmismieltä”, auttaa ihmisiä “tuntemaan ja ymmärtämään toisiaan” ja “vaikuttaa sivistävästi” kaikkiin sen osapuoliin.[10] Kaupankäynti nähtiin “rauhaa rakastavana järjestelmänä, joka toimii yhdistääkseen ihmiskuntaa tekemällä kansakunnat sekä yksilöt toisilleen hyödyllisiksi… Sota ei ole koskaan kauppaa käyvän kansakunnan edun mukaista”.[11]

George Washington oli samaa mieltä. “Harmonia, liberaali kanssakäyminen kaikkien kansakuntien kanssa, on politiikan, inhimillisyyden ja etujen suosittelemaa”, hän totesi jäähyväispuheessaan 17.9.1796.[12] Meidän kauppapolitiikkamme “on oltava tasapuolisissa ja puolueettomissa käsissä, jotka eivät tavoittele eivätkä myönnä yksinoikeudellisia palveluksia tai etuuksia, edistävät asioiden luonnollista kulkua, hyväntahtoisesti levittää ja monipuolistaa kaupan virtoja pakottamatta mitään”.[13]

Ikuinen taistelu vapauden ja merkantilismin välillä

1450- ja 1750-lukujen välinen ajanjakso maailman historiassa oli maailmankaupan kasvun, teknologian ja kaupankäynnin instituutioiden aikakautta. Teknologiset innovaatiot merenkulussa, kuten kolmimastoparkki, toivat eurooppalaiset kauppiaat kaukaisille alueille Amerikkaan ja Aasiaan. Tämä valtava kaupankäynnin laajentuminen helpotti suuresti maailmanlaajuista työnjakoa, syvempää erikoistumista ja suhteellisesta edusta hyötymistä.[14]

Mutta kun ihmisen vapaus edistyy, kuten se teki kaupan kasvun mukana, valtion valta on uhattuna. Joten valtiot tekivät kaikkensa silloin, kuten nyt, rajoittaakseen kauppaa. Järjestelmä kaupan rajoittamiseksi ja valtion puuttumiseksi vapaisiin markkinoihin on merkantilismi, jota Adam Smith vastusti teoksessaan The Wealth of Nations. Kuten Rothbard kirjoitti:

Merkantilismi, joka saavutti huippunsa 1800- ja 1900-luvun Euroopassa, oli valtiojohtoisuuden järjestelmä, joka hyödynsi taloudellisia harhaluuloja luodakseen imperialistisen valtion valtarakenteen, sekä erityisiä tukia ja monopolistisia etuoikeuksia valtion suosimille yksilöille tai ryhmille. Täten merkantilismi edellytti, että valtion olisi kannustettava vientiä ja estettävä tuontia.[15]

Klassiset liberaalit kävivät ideologista sotaa merkantilismia vastaan 1700- ja 1800-luvulla ja saavuttivat joitain merkittäviä voittoja vapauden hyväksi. Ranskalaiset fysiokraatit, joita johti lääkäri ja taloustieteilijä François Quesnay, olivat vaikutusvaltaisia 1750-luvulta 1770-luvulle. He kuuluivat ensimmäisiin laissez-faire -ajattelijoihin, jotka kumosivat merkantilistisen propagandan pätevyyden ja vaativat täydellistä vapautta kotimaiseen ja kansainväliseen kauppaan. Heidän kantansa perustuu rehelliselle taloudelle sekä lockelaisille luonnonoikeuksille. Quesnay kirjoitti: “Jokaisella ihmisellä on luonnonoikeus vapaasti käyttää kykyjään, jos hän ei käytä niitä loukatakseen itseään tai muita”. [16]

Kun Anne Robert Jacques Turgot, itävaltalaisen koulukunnan edeltäjä, tuli Ranskan valtiovarainministeriksi vuonna 1774, hän vapautti ensimmäisenä virallisena toimenaan viljan tuonnin ja viennin. Suunnilleen samaan aikaan Adam Smith puolusti kaupan moraalista sekä taloudellisista perustaa määrittelemällä sen osaksi “luonnollinen oikeuden” järjestelmää. Yksi tavoista, jolla hän teki sen, oli salakuljetuksen puoltaminen keinona kiertää merkantilistisia kaupan rajoituksia. Salakuljettaja, selitti Smith, osallistuu “tuottavaan työhön”, joka palvelee kanssaihmisiä (kuluttajia), kun taas jos valtio saisi hänet kiinni ja asettaisi syytteeseen, hänen pääomansa “sulautettaisiin joko valtion tai verovirkailijoiden omiin tuloihin”, mikä on “tuottamatonta” käyttöä “yhteiskunnan yleisten pääomien vähentämiseksi”. [17]

Manchester School

Huolimatta Quesnayn, Smithin, David Ricardon ja muiden tarjoamista vahvoista argumenteista vapaan kaupan puolesta, Englanti (ja muut Euroopan maat) kärsi protektionistisesta kauppapolitiikasta 1800-luvun alkupuoliskolla. Brittiläistä väestöä ryöstettiin merkantilistisilla maissilaeilla (Corn laws), jotka asettivat tiukat tuontikiintiöt viljalle. Nostamalla elintarvikkeiden hintoja, lait hyödyttivät hallituksen politiikan maataomistavia kannattajia kuluttajien kustannuksella, erityisesti köyhien. Mutta tämä muuttui, kiitos sankarillisille ja loistaville saavutuksille, jotka tultiin tuntemaan Manchester School:ina, jota johti kaksi brittiläistä liikemiestä (ja myöhemmin valtiomiestä): John Bright ja Richard Cobden. Bright ja Cobden muodostivat Anti-Corn Law -liigan vuonna 1839 ja tekivät siitä hyvin toimivan poliittisen koneen yhdessä suuren joukon tuella, jakaen kirjaimellisesti miljoonia esitteitä, järjestäen konferensseja ja tapaamisia eri puolilla maata, esittämällä satoja puheenvuoroja ja julkaisemalla omaa sanomalehteä, The League.[18]

Irlannin suuri nälänhätä 1845 aiheutti suuren paineen maissilakien kumoamiseksi, joka lopulta saavutettiin 25. kesäkuuta 1846. Sitä seurasi kaikkien muidenkin tuontitullien kumoaminen ja Britannian 70-vuotinen vapaakaupan jakso sai alkunsa. Cobden oli myös vaikutusvaltainen ajaessaan läpi 1860-vuoden englantilais-ranskalaista sopimusta, joka alensi Ranskan tulleja ja auttoi saamaan maan tielle kohti vapaampaa kauppaa.

Mahtava Bastiat

Kotoaan Mugronista, Ranskasta, Fréderic Bastiat synnytti yksin maassaan vapaakauppaliikkeen, joka lopulta levisi läpi Euroopan. Bastiat oli herrasmiesmaanviljelijä, joka oli perinyt perhetilan. Hän oli kyltymätön lukija, ja käytti vuosia valistamalla itseään klassisessa liberalismissa ja lähes kaikissa muissakin aloissa, joista hän sai tietoa. Noin 20 vuoden intensiivisen älyllisen valmistautumisen jälkeen, Bastiat alkoi syytää ulos artikkeleita ja kirjoja (vuonna 1840). Hänen kirjansa Economic Sophisms on tänä päivänä luultavasti paras koskaan julkaistu vapaan kaupan puolustus. Pian sen jälkeen seurasi Economic Harmonies, samalla kun Bastiat julkaisi artikkeleitaan aikakausi- ja sanomalehdissä ympäri Ranskaa. Hänen työnsä oli niin suosittua ja vaikutusvaltaista, että se käännettiin välittömästi englanniksi, espanjaksi, italiaksi ja saksaksi.

Bastiatin suuresta vaikutuksesta johtuen, vapaakaupan järjestöt, mallinaan Bastiatin Ranskaan ja hänen ystävänsä Richard Cobdenin Englantiin perustama, alkoivat versoa Belgiassa, Italiassa, Ruotsissa, Preussissa ja Saksassa.

Bastiatille, kollektivismi kaikissa muodoissaan oli moraalitonta sekä taloudellisesti tuhoisaa. Kollektivismi perustui “lailliseen ryöstöön”, ja luonnollisen oikeuden kiistäminen yksityiseen omaisuuteen vastaisi väitettä, että varkaus ja orjuus ovat moraalisia. Yksityisomaisuuden suojaaminen on ainoa oikeutettu valtion tehtävä, Bastiat kirjoitti, minkä vuoksi kaupan rajoitukset ja kaikki muut merkantilistiset järjestelyt, on tuomittava. Vapaassa kaupassa “on kysymys oikeudesta, oikeudenmukaisuudesta, yleisestä järjestyksestä ja omaisuudesta. Koska etuoikeus, riippumatta sen ilmenemismuodosta, merkitsee omistusoikeuden kieltämistä tai halveksimista”. Ja “heti kun oikeutta omaisuuteen heikennetään yhdessä muodossa, sen kimppuun hyökätään heti tuhansissa muissa eri muodoissa.”[19]

Taistelu merkantilismia vastaan Amerikassa

Ei ole selvempää esimerkkiä siitä, kuinka kaupan rajoitukset ovat vapauden vihollisia, kuin Amerikan vallankumous. 1600-luvulla kaikki Euroopan valtiot harjoittivat merkantilismia. Englanti määräsi sarjan kauppa- ja merenkulkulakeja siirtomailleen Amerikassa ja muualla. Ne sisälsivät kolme periaatetta: 1. Kaikki Englannin ja sen siirtomaiden välinen kauppa on suoritettava englantilaisilla (tai englantilaisten rakentamilla) aluksilla, jotka ovat Englannin alamaisten omistamia ja miehittämiä. 2. Kaikki Euroopan vienti siirtomaihin on “ensin vahvistettava Englannin rannikolla” ennen sen kuljettamista siirtomaihin, jotta niistä voitaisiin periä ylimääräisiä tulleja. 3. Tietyt siirtomaiden tuotteet on vietävä Englantiin ja ainoastaan Englantiin.

Lisäksi siirtokuntalaisilta kiellettiin kaupankäynti Aasian maiden kanssa, johtuen valtion myöntämästä monopolista East India Companylle. Kaikelle siirtomaatuonnille Englantiin oli määrätty tullit.

Seitsenvuotisen sodan jälkeen (tunnetaan Amerikassa Ranskan ja Intian sotana) Englannin valtavat maa-alueet (Kanada, Intia, Pohjois-Amerikka aina Mississipille, suurin osa Länsi-Intiaa) tulivat kalliiksi hallinnoida ja valvoa. Näin ollen kauppa- ja merenkululait tehtiin vieläkin raskaimmiksi, joka johti Amerikan uudisasukkaiden ankariin kärsimyksiin ja silotti tietä vallankumoukseen.[20]

Amerikan vallankumouksen jälkeen kaupan rajoitukset melkein aiheuttivat Uuden-Englannin osavaltioiden, jotka kärsivät suhteettoman paljon rajoituksista, eroamisen Unionista. Vuonna 1807 Thomas Jefferson oli presidenttinä ja Englanti jälleen kerran sodassa Ranskan kanssa. Englanti julisti, että se “suojelisi merimiehiään missä hyvänsä heitä tavattaisiin”, mikä koski myös USA:n aluksia. Britannian sota-aluksen kaapattua USS Chesapeaken Hampton Roadsin edustalla Virginiassa, Jefferson määräsi kauppasaarron, joka teki kaiken kansainvälisen kaupan laittomaksi. Jeffersonin jätettyä virkansa seuraajalleen James Madisonille, tämä määräsi pakkokeinolain, joka mahdollisti “huumeidenvastaisen sodan” -tyylisen omaisuuden takavarikoinnin, jos sen epäiltiin olevan tarkoitettu vientiin.

Tämä radikalisoi Uuden-Englannin separatistit, joka olivat juonitelleet irrottautumista Jeffersonin valinnasta lähtien, ja jotka antoivat julkilausuman muistuttaen kansaa siitä, että “USA:n perustuslaki oli etelävaltioiden ja pohjoisvaltioiden välinen sopimus”, ja että keskushallinto ei ollut enempää kuin valtioiden liitto. Näin ollen, “aina kun sen [perustuslain] sopimusehtoja rikottiin, tai sen alkuperäiset periaatteet poikkesivat osavaltioiden tai niiden ihmisten periaatteista, se ei enää ole tehokas asiakirja, mutta että valtiolla on täysi vapaus tämän sopimuksen hengessä erota unionista”.[21]

Massachusettsin lainsäädäntöelin tuomitsi virallisesti kauppasaarron, vaati kongressia kumoamaan sen, ja ilmoitti, että se “ei ole oikeudellisesti sitova”. Toisin sanoen, Massachusettsin lainsäätäjä “mitätöi” lain, kuten Etelä-Carolina mitätöi vuoden 1828 tullitariffin noin 20 vuotta myöhemmin. Madisonin oli pakko lopettaa saarto maaliskuussa 1809.

Amerikassa on aina ollut ihmisiä, jotka halusivat tuoda Britannian merkantilistisen järjestelmän maahan, juuri siksi, että se oli niin vapautta tuhoava. He kuvittelivat olevansa järjestelmän komentajia ja sen pääasiallisia hyötyjiä. Kuten John Taylor of Caroline totesi, nämä miehet “mukaanlukien Hamilton ja federalistit ja myöhemmin “hyvien tuntemusten aikakauden” poliitikot 1820-luvulla, joista lopulta tuli Whig-puolue”.[22] Nämä miehet “pyrkivät tuomaan Brittiläisen järjestelmän Amerikkaan, mukaanlukien sen valtionvelan, poliittisen korruption, ja Tory-puolueen”.[23]

Taylor, huomattava anti-federalisti, oli merkantilismin elinikäinen kriitikko, joka esitti kritiikkinsä kirjassaan Tyranny Unmasked vuonna 1822. Kuten Bastiat, Taylor näki protektionismin hyökkäyksenä yksityistä omaisuutta kohtaan, joka on täysin vastoin vapautta, jonka puolesta Amerikan vallankumoukselliset olivat taistelleet ja kuolleet. Taylor pyrki “paljastamaan” perättömyyksien ja valheiden tyrannian, jonka merkantilistit olivat suunnitelleet edistämään rikollista järjestelmäänsä. Jos Englannin merkantilistista politiikkaa tarkasteltiin, Taylor kirjoitti: “Ei samanveroista toimintatapaa rikastuttaa valtionhallinnon puolta, ja köyhdyttää kansan puolta, ole milloinkaan aikaisemmin keksitty”.[24] Hän kirjoitti “erottamattomasta yhteydestä” sekä “teollisuuden vapauden ja kansallisen vaurauden välillä” että “kansallisen ahdingon ja suojatullien, tukien, etuoikeuksien ja raskaan verotuksen välillä”.[25] Ensimmäinen tuottaa kansallista onnea, kun taas jälkimmäinen tuottaa kansallista kurjuutta, Taylorin mukaan. Tuodessaan esiin taloudellisen omavaraisuuden mielettömyyttä hän kysyi:

Eikö Alabama halua mitään muuta kuin puuvillaa, pitäisikö tuon osavaltion valita tämä tuote pääartikkelikseen? Voiko se syödä, juoda ja ratsastaa puuvillallaan? Voiko se valmistaa siitä työkaluja, juustoa, kalaa, rommia, viiniä, sokeria ja teetä? ..Eikö Georgia ole markkinat tuottajille ja Rhode-Island markkinat puuvillalle, työnjaon seurauksena? [26]

Etelä-Carolinalainen valtiomies John C. Calhoun hyväksyi ja laajensi monia Taylorin argumentteja kamppailussa vuoden 1828 tullitariffeja vastaan, jotka sitten Etelä-Carolinan puoluekokous äänesti mitätöitäväksi. Vastakkainasettelu osavaltion, joka oli erittäin voimakkaasti riippuvainen tuonnista, kuten suurin osa muistakin Etelävaltioista, ja liittovaltion hallinnon välillä vuoden 1828 tullitariffeista lähes johti osavaltion eroamiseen liittovaltiosta noin 30 vuotta ennen Yhdysvaltain sisällissotaa. Liittovaltion hallinto perääntyi ja alensi tulleja vuonna 1833.

Brittityylistä merkantilismia maalleen halunneet pohjoisen tehtailijat eivät kuitenkaan antaneet periksi; he perustivat Yhdysvaltain Whig-puolueen, joka kannatti kolmea merkantilistista järjestelyä: protektionismia, yritysten hyvinvointia ja keskuspankkia maksamaan sen kaiken. Henry Clayn ja myöhemmin Abraham Lincolnin johtamat Whigit kamppailivat vuodesta 1832 vuoteen 1852 voimallisesti poliittisilla areenoilla tuodakseen 1600-luvun merkantilismin Amerikkaan.[27]

Puolue kuoli vuonna 1852, kun Whigit yksinkertaisesti alkoivat kutsua itseään republikaaneiksi. Tullit olivat vuoden 1860 republikaanipuolueen tavoiteohjelman keskeinen elementti, kuten se oli ollut edeltävien 30 vuoden aikana, jolloin sama pohjoisen taloudellisia etuja ajava joukko kutsui itseään “Whig:eiksi”.

Tullit laskivat alimmilleen vuoteen 1857 mennessä sitten vuoden 1815, kertoo Frank Taussig klassikossaan Tariff History of the United States.[28] Mutta kun republikaanit hallitsivat Valkoista taloa ja etelän demokraatit jättivät kongressin, republikaanit, kuten aikaisemmat whigit, tekivät mitä he olivat niin kiihkeästi halunneet tehdä vuosikymmeniä: mennä mukaan protektionistiseen mielettömyyteen. Ensimmäisessä virkaanastujaispuheessaan Lincoln totesi, ettei hänellä ole mitään aikomusta puuttua eteläisten osavaltioiden orjuuteen ja vaikka hän puuttuisikin, niin siihen ei olisi perustuslaillisia perusteita. Mutta hän lupasi sotilaallisen hyökkäyksen, jos tulleja ei kerättäisi. Toisin kuin Andrew Jackson, hän ei antaisi periksi Etelä-Carolainalaisille tullien mitätöijille.

Vuoteen 1862 mennessä keskimääräinen tullimaksu oli noussut 47,06 prosenttiin, korkeammalle kuin koskaan aikaisemmin, jopa korkeammalle kuin vuoden 1828 tullitariffit. Nämä korkeat maksut kestivät vuosikymmeniä sodan jälkeen.

Monet republikaanipuoluetta tukeneista sanomalehdistä vaativat avoimesti sotilaallista hyökkäystä eteläisten osavaltioiden satamiin estämään niitä aloittamasta vapaata kauppaa, joka kirjoitettiin konfederaation perustuslakiin 1861. Esimerkiksi 12. maaliskuuta 1861, New York Post suositteli, että Yhdysvaltain laivasto “lakkauttaisi kaikki rajanylityspaikat” etelässä.[29] 2. huhtikuuta 1861, New Jerseyläinen Newark Daily Advertiser varoitti pahaenteisesti, että etelävaltiolaiset olivat “ilmeisesti ottaneet sydämeensä liberaalin ja suositun vapaakaupan opin”, ja että vapaa kauppa “toimii välttämättä pohjoisen vakavaksi haitaksi”, koska “kauppa suuntautuu suurelta osin etelän kaupunkeihin”. “Nykyisten ongelmien pääalkuunpanijana”, Etelä-Carolina on koko ajan “valmistellut tietä vapaan kaupan omaksumiseksi” ja se on pysäytettävä “sulkemalla satamat” sotilaallisella voimalla.[30]

Kuten edellä mainittiin, Englanti oli itse siirtynyt täysin vapaaseen kauppaan vuoteen 1860 mennessä. Ranska vähensi nopeasti tullejaan samaisena vuonna ja Bastiatin käynnistämä vapaakauppaliike levisi ympäri Eurooppaa. Vain Yhdysvaltain pohjoiset osavaltiot takertuivat uskollisesti 1600-luvun merkantilismiin.

Pohjoisessa republikaanista puoluetta rahoittaneet ja hallinneet tehtailijoiden eturyhmät saivat sodan jälkeen “aikaiseksi pitkän korkeiden tullien ajanjakson. Vuoden 1897 tullitariffeilla tullisuoja saavutti keskimäärin 57 prosentin tason”.[31] Tämä poliittinen ryöstely jatkui noin 50 vuotta sodan jälkeen, jolloin kansainvälinen kilpailu pakotti tulleja jonkin verran alaspäin. Vuoteen 1913 mennessä keskimääräinen tullitariffi Yhdysvalloissa oli laskenut 29 prosenttiin.

Protektionistinen riemuvoitto

Mutta sama pohjoisten tehtailijoiden klikki kerjäsi “suojelua” ja jatkoi kerjäämistä kunnes presidentti Herbert Hoover allekirjoitti vuoden 1929 Smoot-Hawley -tariffin, mikä nosti yli 800 nimikkeen keskimääräisen tullitariffin takaisin ylös jopa 59,1 prosenttiin.[32] Smoot-Hawley poiki kansainvälisen kauppasodan, joka johti 50 prosentin kokonaisviennin vähenemiseen Yhdysvalloissa vuosina 1929 ja 1932.[33] Köyhyys ja kurjuus olivat väistämätön seuraus. Vielä pahempaa, hallitus vastasi näihin itse luomiinsa ongelmiin lisäämällä valtavasti valtion väliintuloa, joka ainoastaan tuotti entistä enemmän köyhyyttä ja kurjuutta ja riisti amerikkalaisilta yhä enemmän ja enemmän heidän vapauksiaan.

1600-luvulta lähtien kaikki suuret klassiset liberaalit ovat puolustaneet vapaakauppaa ja vastustaneet kaupan rajoituksia. Kaupan rajoitukset ovat hyökkäys yksityisen omaisuuden instituutiota vastaan, vaikuttaen kansainväliseen työnjakoon, joka on hyvinvointimme lähde, ja eivät ole varkautta kummoisempia. Kuten Murray Rothbard huomautti:

Sysäys protektionismiin ei synny naurettavista teorioista, vaan vaatimuksista pakkovaltaisille erityisetuoikeuksille ja kaupan rajoituksille kilpailijoiden ja kuluttajien kustannuksella. Erityisetuoikeuksien omistajina, käyttämällä poliittista prosessia alistaakseen ja ryöstääkseen meitä muita, protektionistit ovat kaikkein ansioituneimpia. On korkea aika, että saamme heidät lopullisesti pois selästämme, ja että kohtelemme heitä oikeutetulla paheksunnalla, jota he niin runsaasti ansaitsevat. [34]

Viitteet

1.Murray Rothbard, Protectionism and the Destruction of Prosperity, found on www.mises.org/fullarticle.asp?title=protectionism&month=1.
2.Ludwig von Mises, Human Action: A Treatise on Economics, Scholar’s Edition (Auburn, Ala.: Mises Institute, 1998 [1949]), s. 195
3.Ibid.
4.Ibid., s. 196.
5.Ibid., s. 198.
6.Ibid., s. 199.
7.Ibid., s. 819.
8.Ibid., s. 827.
9.Thomas Paine, Common Sense, s. 20, teoksessa Philip S. Foner, toim., Complete Writings of Thomas Paine (New York: 1954).
10.Ibid.
11.Ibid.
12.W.B. Allen, ed., George Washington: A Collection (Indianapolis: LibertyClassics, 1988), s. 525.
13.Ibid.
14.Nathan Rosenberg and L.E. Birdzell, Jr., How the West Grew Rich (New York: Basic Books, 1986), s. 71-112.
15.Murray Rothbard, “Mercantilism: A Lesson for Our Times?” teoksessaan The Logic of Action II (Cheltenham, England: Edward Elgar, 1997), s. 43.
16.Cited in Henry Higgs, The Physiocrats (New York: Langland Press, 1952), s. 45.
17.Adam Smith, An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations (New York: Oxford University Press, 1976), s. 898.
18.Nick Elliott, “John Bright: Voice of Victorian Liberalism,” in Burton W. Folsom, Jr., ed., The Industrial Revolution and Free Trade (Irvington-on-Hudson, N.Y.: Foundation for Economic Education, 1996), s. 28.
19.Frederic Bastiat, Selected Essays on Political Economy, George B. de Huszar, ed. (Irvington-on-Hudson, N.Y.: Foundation for Economic Education, 1995), s. 111. (Irvington-on-Hudson, NY: Liikesivistysrahasto, 1995), s. 111.
20.Samuel Eliot Morison, Henry Steele Commager, and William Leuchtenburg, The Growth of the American Republic (New York: Oxford University Press, 1980), s. 112-25.
21.James Banner, To the Hartford Convention: The Federalists and the Origins of Party Politics in Massachusetts, 1789-1815 (New York: Alfred A. Knopf, 1970), s. 301.
22.John Taylor, Tyranny Unmasked (Indianapolis: Liberty Fund, 1992), s. xvi.
23.Ibid.
24.Ibid., s. 11.
25.Ibid., s. 19.
26.Ibid., s. 24.
27.Michael F. Holt, The Rise and Fall of the American Whig Party (New York: Oxford University Press, 1999).
28.Frank Taussig, A Tariff History of the United States (New York: Putnam, 1931), s. 157.
29.Howard Perkins, Northern Editorials on Secession (Gloucester, Mass.: Peter Smith, 1964), s. 600.
30.Ibid., s. 602.
31.Wilson Brown and Jan Hogendom, International Economics (New York: Addison-Wesley, 1994), s. 188.
32.Ibid., s. 192.
33.Ibid., s. 193.
34.Rothbard, Protectionism.

Artikkeli Trade and the Rise of Freedom on julkaistu FEE:n luvalla.

Mikä on puntasi tai dollarisi todellinen arvo sen jälkeen, kun hallitus on kontrolloinut sitä?

Toby Baxendale

Artikkelin kirjoittaja Toby Baxendale on The Cobben Centren puheenjohtaja, yrittäjä ja omistautunut edistämään itävaltalaisen taloustieteen oppeja.

Vastaus on, että Yhdysvaltain dollari on menettänyt ostovoimastaan 98,17 prosenttia ja Englannin punta 99,42 prosenttia. Hyvin tehty, olettaisin, ylittäessään jopa entisaikojen suuret tyrannit, jotka koettelivat molempien maiden kansalaisia!

Historiaa

Kulta on ollut rahaa suuren osan ihmiskunnan historiasta.

Esi-isämme havaitsivat sen olevan kaikkein parhaiten myytävissä oleva hyödyke. Ihmisten välinen vapaa vuorovaikutus johti kullan valintaan hyödykkeeksi, johon kaikki muut tavarat ja palvelut lopulta vaihdettiin. Tämä havainto salli ihmiskunnan kohottaa itsensä tavaroidensa ja palveluidensa suorasta vaihtokaupasta epäsuoraan vaihdantaan. Epäsuora vaihdanta salli työnjaon ja erikoistumisen, joka on puolestaan mahdollistanut meille tämän kaiken nykyisen aineellisen hyvinvoinnin. Tästä syystä rahan keksiminen täytyy luokitella, yhdessä kielen rinnalla, todennäköisesti kaikkein tärkeimmäksi keksinnöksi tai löydöksi koko ihmiskunnan historian aikana.

On huomattava, että kuten kieltäkään, rahaakaan ei luonut valtio, vaan vapaiden yksilöiden välinen yksityinen ja spontaani vuorovaikutus.

Historiassa on monia tarinoita pahoista hallitsijoista, jotka rahoittaakseen erilaisia hirmuhallintojaan ja elintapojaan, keräsivät valtakunnan kolikot, ottivat niistä pienen osuuden kultaa – “nipistys” – ja ennen palauttamista lisäsivät tilalle epäpuhtauksia. Toisin sanoen vajensivat rahayksikköä. Tämä kavallus oli laitonta yksityisen sektorin rahanlyöjille ja useita ihmisiä on aikojen saatossa teloitettu rahan varastamisesta tällä tavalla, mutta hallitsijat yleensä selvisivät kuin koira veräjästä. Yksi historian merkittävimmistä esimerkeistä on, kun keisari Nero vajensi hopeisen denaarin painon 4 grammasta 3,8 grammaan. Hänen taloudellinen hyötynsä oli valtava.

Toinen hyvä historiallinen esimerkki on ikioma tyrannimme ylitse muiden, Henrik VIII. Hän vähensi hopea-pennyn hopeapitoisuuden alkuperäisestä 0,925 kolmasosaan 0,250. Elisabet I hallituskauteen mennessä, Tudorien rahoittajan Sir Thomas Greshamin täytyi käydä neuvottelemassa lainaa Antwerpenin kauppiailta järjestääkseen lisää rahaa hänen kansakunnalleen. Sir Thomas tuli takaisin ja sanoi:

Teidän majesteettinne voi haluta ymmärtää, että ensimmäinen vaihtokurssin lasku syntyi kuninkaan majesteetti, teidän vanhan isänne, alentaessa hänen kolikkonsa pitoisuutta … joka sai aikaan, että kaikki teidän puhdas kultanne kuljetettiin pois valtakunnastanne.

Se mikä tuli tunnetuksi Greshamin lakina on, että “Huono raha syrjäyttää hyvän rahan laillisena maksuvälineenä”. Euroopassa tämä tunnetaan myös Kopernikuksen lakina hänen sanoessa samaa mantereella. Suuri keskiaikainen filosofi ja teologi Nicole d’Oresme oli Kopernikuksen inspiraationa tässä asiassa.

Aiheen taloustiede

Rahan vajentaminen tarkoitti aina inflaatiota. Miksi? Kun liikkeellä oli suurempi määrä rahaa jahtaamassa entistä määrää myynnissä olevia tavaroita ja palveluita, hinnat nousivat.

Ei yhtään vähäisempi henkilö kuin itse John Maynard Keynes totesi Economic Consequences of the Peace teoksessa (1920):

Jatkuvalla inflaatioprosessilla, hallitukset voivat takavarikoida, salaa ja huomaamatta, suuren osan kansalaistensa varallisuudesta. Tällä menetelmällä, he eivät ainoastaan takavarikoi, vaan he takavarikoivat mielivaltaisesti, ja vaikka prosessi köyhdyttääkin monia, se tosiasiassa rikastuttaa joitakin.

Näin sanoi mies, jonka nykyiset opetuslapset paisuttavat läntisen maailman rahavarantoja siihen pisteeseen, joka voi ainoastaan johtaa villinä laukkaavaan inflaatioon.

Meidän pitäisi ajatella nimiä, joita me olemme käyttäneet merkitsemään rahaa historiallisesti. Englannin ‘punta’ (pound sterling) ja USA:n ‘dollari’ tarkoittivat molemmat tiettyä määrää kultaa. Kulta oli rahayksikkö, ei itse punta tai dollari.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa punnan arvo oli 4,86856 dollaria ja dollari noin 1/20 unssia kultaa. Yksinkertaisuuden vuoksi sanon, että Englannin punta määritettiin ¼ unssiksi kultaa ja Yhdysvaltain dollari 1/20 unssiksi.

Paljonko Englannin punnan arvo on sitten tänään?

Matematiikkaa

Unssi kultaa on tällä hetkellä arvoltaan 1 093,40 dollaria ja 1/20 unssia vastaavasti 54,67 dollaria. Mutta USA:n dollari oli ennen ensimmäistä maailmansotaa ainoastaan nimi 1/20 unssille kultaa; se mikä olisi maksanut ennen ensimmäistä maailmansotaa yhden dollarin maksaa tänään 54,67 dollaria. Dollari on menettänyt ostovoimansa. Itse asiassa se on menettänyt 98,17 % ostovoimastaan 100 vuodessa. Yhden dollarin pitäisi vastata tänä päivänä suunnilleen yhden henkilön viikon ruokaostoksia, ei yhtä päivän sanomalehteä.

Englannin punnan kohtalo on jopa pahempi kuin dollarin. Yksi unssi kultaa maksaa tänään 692,26 puntaa. Kun Englannin punta tarkoitti ennen ensimmäistä maailmansotaa 1/4 unssia kultaa, se merkitsisi teoriassa sitä, että ennen maailmansotaa ostovoima oli neljäsosa 692,26 punnasta eli 173,06 puntaa. Tosiasiassa Englannin punta on menettänyt 99,42 % ostovoimastaan 100 vuodessa. Yhdellä punnalla pitäisi saada suunnilleen viikon hyvät ruokaostokset neljän hengen perheelle eikä vain yhtä päivän sanomalehteä, kuten nyt.

Johtopäätös

Nykypäivän neroja ja henry VIII:sia ovat ne, joita me kutsumme pääministereiksemme ja presidenteiksemme. Meille kerrotaan heidän kaikkien olevan hyvää tarkoittavia miehiä ja naisia. Tämä saattaa hyvinkin pitää paikkansa. He ovat kuitenkin ensimmäisestä maailmansodasta lähtien aiheuttaneet suurimman yksittäisen vaurautemme vajentamisen ihmiskunnan historiassa.

Ne tekevät tämän luomalla uutta rahaa valtionvelkaa vastaan. Vallassa oleva poliitikko on saattanut luvata ihmisryhmälle X, Y tai Z rahaa vastineeksi siitä, että hänen puoluettaan äänestetään. Jos verotulot eivät riitä kattamaan lupauksia, he yksinkertaisesti joko luovat lisää rahaa tyhjästä vanhalla tavalla keskuspankissaan velkakirjoja vastaan tai vain avaamalla tietokoneella uusia pankkitalletuksia itselleen maksaakseen tai ostaakseen takaisin velkojaan. Tätä kutsutaan määrälliseksi keventämiseksi (quantitative easing). Keskustellaan tässä siihen liittyvistä virheistä.

Viime vuonna Iso-Britannia loi yli 200 miljardia puntaa yhden valtion osan laskiessa liikkeelle velkakirjoja ja toisen osan ostaessa niitä. Tämän seurauksena 200 miljardia puntaa uutta rahaa on nyt kierrossa. Nero ja Henry VIII punastuisivat häpeissään tämän vajentamisen rinnalla. Tämä tapahtuu sinun ja minun ostovoiman kustannuksella.

The Cobden Centren tarkoituksena on edistää rehellistä rahaa ja yhteiskunnallista kehitystä. Rehellinen raha on rahaa, jota hallitukset eivät voi vajentaa maksaakseen pois velkojaan, joita ne ovat synnyttäneet velkaantumalla yli verotulojensa. Luonnostelin pankkiuudistusehdotuksen, joka puhuu 100 % kassavarantovelvoitteen puolesta. Pysyminen nykyisessä setelirahahallinnossa edellyttäisi lakia estämään uuden rahan luomista, joko paperina tai tietokoneen luomina valtion talletuksina. Lopullisena tavoitteena on täydellinen paperirahan uudelleen juurruttaminen takaisin kiinteiksi hyödykkeiksi, joita hallitus ei voi tuhota tai luoda oman mielensä mukaisesti.

Lisää lukemista