Valtion koulutus keksii valtiota uudelleen

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuoden 1999 joulukuun “The Freeman” -julkaisussa.

Ehkä kaikkein tärkein periaate, mitä valtion luonteesta on opittavissa, on tämä: Se eroaa kaikista muista organisaatioista yhteiskunnassa, koska ainoastaan sillä on laillinen valta käyttää pakkovaltaa. Valitettavasti tämä periaate on pääosin pyyhitty pois läntisestä muistipankista. Yli sata vuotta pakollista julkista koulutusta monissa länsimaissa on todennäköiseti pääsyyllinen.

Selvennetään ensin pidemmälle menemättä erästä asiaa. Toteamus, että valtio nojaa voimankäyttöön, ei ole mikään radikaali anarkistinen ajatus. Se on nimenomaisesti kyseisen instituution määritelmä ja sen perimmäinen erottava piirre. Käytännössä kaikkien aatesuuntien poliittiset tutkijat pääosan viime vuosituhannen loppupuoliskosta hyväksyivät tämän tosiasiana. Kukaan vakavasti otettava tutkija ei pyrkinyt peittämään sitä ja pitämään valtiota jonain vapaaehtoisena hyväntahtoisena yhteisönä.

Amerikan perustajat ymmärsivät tämän periaatteen hyvin ja loivat hallinnon, joka ei koskaan pyrkinyt poistamaan voimankäyttöä; he ainoastaan pyrkivät rajoittamaan sen kapeaan elämän alueeseen ja siten säilyttämään suuren osan yksilön vapaudesta. George Washingtonin viitataan usein todenneen (en pysty varmistamaan): ”Valtio ei ole tarkoitus. Se ei ole kaunopuheisuutta – se on voima! Tulen lailla se on vaarallinen palvelija ja hirvittävä isäntä.” Toisin sanoen, jopa silloin kun valtio ei tee enempää kuin mitä Washington halusi sen tekevän ja kun se tekee nämä tehtävät erittäin hyvin kansan ”palvelijana”, se on silti vaarallinen, koska sen takana on kaikki laillistettu voimankäyttö.

Keltainen valo

Tämän valtion sisäsyntyisen luonteen syvään iskostettu ymmärrys on yksi vapaan yhteiskunnan pilareista. Se on keltainen varoitusvalo, joka kehottaa viisaita ja rauhanomaisia kansalaisia harkitsemaan pitkään ja raskaasti ennen valtion tehtävien laajennuksien hyväksymistä. Se luo tervettä epäluuloa houkutteleviin ohjelmiin korvata yksityinen aloitteellisuus julkisella toiminnalla. Se nujertaa pyrkimyksiä tyrkyttää kollektiivista yhdenmukaisuutta yksilön kustannuksella.

Jos olet tänä päivänä vapaan yhteiskunnan puolella, olet varmasti huomannut eroosion tämän periaatteen ymmärryksessä. Ei saata olla liioittelua vakuuttaa, että mureneminen on ollut valtavaa ja paljon tuhoisampaa vapaudellemme ja hyvinvoinnillemme kuin vain harvat ovat koskaan pystyneet kuvittelemaan.

Oivalsin tämän asian erittäin voimakkaasti, kun taannoin luin sanomalehden mielipidekirjoitusta. Kirjeen kirjoittaja vastasi aikaisemmin julkaistuun kommenttiin, jossa aikaisempi kirjoittaja oli väittänyt, että kirjailija Ernest Hemingway vastusti taiteiden valtion rahoitusta, koska hänestä taiteilijoiden tulisi olla vapaita valtion vaikutuksesta. Kirjoittaja esitti kommentaattorille, että Hemingway ”vastaanotti rahaa lahjoittajilta.” Kirjoittajan mielessä rahan vastaanottaminen vapaasti lahjoitettuna oli erottamatonta rahan vastaanottamisesta valtiolta.

Vastaavanlaisesti olen todistanut lukemattomia tilanteita, jossa yksiköt perustelevat, että jos valtio tekee jotain ja se pyrkii hyvään, se ei voi mitenkään mahdollisesti olla pakottamista; tai että jos se on ”demokraattista”, se on jotenkin vapaaehtoista. Pelkkä tosiasia, että poliitikot on vaaleilla valittu, perustelee lähes mitä tahansa he tekevätkään pelkästään yhteisesti hyväksyttyinä toimina pyyteettömien aikuisten kesken. Paljon järkiperäisempi ja reaalisempi näkemys demokraattisen tasavallan rajallisuuteen – tosin suotavampana kaikkiin muihin hallinnon muotoihin, on sellainen, joka kuvaa sitä kahden suden ja lampaan äänestyksenä lounaasta.

Olemme saapuneet pisteeseen, jota Edgar Freidenberg vuoden 1964 klassikossaan Coming of Age in America kuvaa seuraavasti: ”Amerikkalaiset lukiolaiset näkevät valtion hyväntahtoisena instituutiona, jota tulee noudattaa sen toimiessa kaikkien ihmisten hyväksi.” [1] Kuinka näin surullinen älyllinen asiantila on kohdannut kansakuntaa, joka on perustettu vapaudelle ja järkiperäiselle näkemykselle valtiosta? Kuinka tähän on jouduttu, että miljoonat ihmiset läntisissä maissa kuten Amerikassa kavahtavat ”radikaalia” ehdotusta, että  valtio ja laillistettu voimankäyttö ovat yksi ja sama asia?

En pysty keksimään mitään muuta syytä ongelmaan kuin satavuotista valtiollista (”julkista”) koulutusta. Kun lähes 90 prosenttia amerikkalaisista on koulutettu 12 vuotta muodollisesti valtion työntekijöiden toimesta, joista monet ansaitsevat opettajan tutkintonsa valtion yliopistoissa, miksi meidän tulisi odottaa muuta kuin mielisteleviä kansalaisia, jotka näkevät valtion hyväntahtoisena kirkkoherrana sille, mitä Rousseau kutsui ”yleiseksi tahdoksi”?

Amerikan julkisen koulutuksen historia on täynnä ammatillisia valtion koulutuksen puolestapuhujien lausuntoja, jotka löyhkäävät valtion palvonnalta. Tuomari Archibald Dougles Murpheyn, Pohjois-Carolinan julkisen koulujärjestelmän perustajan, mukaan valtion tulee opettaa, koska ”vanhemmat eivät tiedä kuinka heitä opetetaan… Valtion kiintymyksen lämmössään ja heidän hyvinvointinsa huolenpidossaan täytyy ottaa vastuu lapsista ja laittaa heidät kouluun, jossa heitä mieliään voidaan valaista.” [2]

Yhdysvaltain opetusviraston tiedonanto vuodelta 1914 toteaa: ”Julkiset koulut ovat pääosin olemassa valtion eduksi yksiöiden etujen sijaan.” Edward Ross, merkittävä sosiologi, tarjosi kaikkein jäätävimmän kuvauksen valtion roolista koulutuksessa: ”Kerätä pienet muovautuvat ihmistaikinan möykyt yksityisistä kotitalouksista ja muovata ne yhteiskunnallisella leivinpöydällä.” [3]

Tämä lopputulema oli ennustettavissa Amerikan julkisen koulutuksen alkupäivistä lähtien, eikä se poikkea mistään muusta, mitä valtio ryhtyy hallitsemaan. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Ei vain ole valtion tai siitä riippuvaisten intressissä tahrata omaa pesäänsä myöntämällä rehellisesti, että heidän työnsä rahoitetaan ja pakotetaan aseella uhaten. Kuten opetuksen tutkija Joel Spring esitti asian 20 vuotta sitten: ”Opettaja, koulun hallintovirkamies tai äänestyksellä valittu kouluista vastuussa oleva edustaja voivat uskoa, että hänen henkilökohtaiset arvonsa edustavat yhteisön yleisiä arvoja; vielä pahempaa, hän saattaa uskoa, että yhteisön tulisi omaksua hänen arvonsa.” [4] Tilanne ei vaikuta olevan yhtään parempi, ja on väitetysti huonompi, monissa muissa länsimaissa.

Näistä peittelemättömistä toteamuksista huolimatta olisi vaikeaa ja ehkä poliittisesti haitallista väittää, että nykyinen vajavainen valtiollinen koulutusjärjestelmä juontuisi jostain suuresta salaliitosta. Läntisten kansalaisten kauhistuttavaa tietämättömyyttä valtion perimmäisestä luonteesta selittämään ei vaadita mitään salaliittoteorioita. Riittää kun huomataan, että vain harvat järjestelmän työntekijöistä nousevat välittömän oman pyyteellisyytensä yläpuolelle edes tunnistaakseen, levittämisestä puhumattakaan, että valtion yleisesti ja heidän työpaikkansa erityisesti nojaavat laillistettuun voimankäyttöön.

Mitä merkitystä tällä kaikella on? Paljon. En voi kuvitella mitään vapaudelle vihamielisempää tilannetta, kuin että vapaat ihmiset epäonnistuvat erottamasta valtiota kaikesta muusta.

Viitteet

1.     Lainauksena William F. Rickenbacker, toim., The Twelve-Year Sentence (San Francisco: Fox & Wilkes, 1999 [1974]), s. 140.

2.     Lainauksena Murray Rothbard, “Historical Origins,” in ibid., s. 11.

3.     Lainauksena Joel Spring, The American School, 1642-1985 (New York: Longman, 1986), s. 155.

4.     Lainauksena Joel Spring, Educating the Worker-Citizen (New York: Longman, 1980), s. 14.

About the author

Lawrence W. Reed wrote 32 articles on this blog.

Lawrence W. Reed is president of the Foundation for Economic Education (FEE) in Irvington, New York--www.fee.org. An economist and former college economics professor, Reed served for 20 years as president of the Mackinac Center for Public Policy in Michigan before assuming his current position at FEE in September 2008. Full biography available on Wikipedia or at fee.org.

Published by

Lawrence W. Reed

Lawrence W. Reed is president of the Foundation for Economic Education (FEE) in Irvington, New York--www.fee.org. An economist and former college economics professor, Reed served for 20 years as president of the Mackinac Center for Public Policy in Michigan before assuming his current position at FEE in September 2008. Full biography available on Wikipedia or at fee.org.