Suuren laman suuret myytit

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama pidemmästä artikkelista (englanniksi).

Suuresta lamasta ja sen vaikutuksesta ympäri maailmaa miljoonien kansalaisten elämään on kirjoitettu paljon. Historioitsijat, taloustieteilijät ja poliitikot ovat haravoineet raunioita etsien ”mustaa laatikkoa”, joka paljastaisi tämän tarunomaisen tragedian syyn. Surullisesti liian monet heistä päättävät hylätä etsimisen huomaten ehkä helpommaksi kierrättää joukkoa virheellisiä ja vahingollisia johtopäätöksiä tapahtumista kahdeksan vuosikymmentä sitten.

Kuinka paha oli suuri lama? Yleisesti ottaen se oli pahempi Amerikassa kuin Länsi-Euroopassa ja Kanadassa, ja keskityn tässä vain Yhdysvaltoihin. Neljässä vuodessa vuodesta 1929 vuoteen 1933 tuotanto Amerikan tehtaissa, kaivoksissa ja hyödykkeissä putosi yli puolella. Todelliset reaaliansiot putosivat 28 prosenttia. Osakekurssit romahtivat yhteen kymmenesosaan korkeudestaan ennen romahdusta. Työttömien amerikkalaisten määrä nousi 1,6 miljoonasta 1929 12,8 miljoonaan vuonna 1933. Joka neljäs työntekijä oli ilman työtä laman aallonpohjassa ja rumat huhut kapinasta kiersivät ensimmäistä kertaa 1860-luvun sisällissodan jälkeen.

Vanhat myytit eivät kuole; ne vain ilmaantuvat korkeakoulujen taloustieteen ja valtiotieteen oppikirjoihin. Nykyään oppilaille opetetaan yhtenään, että kahlitsematon vapaa yrittäjyys romahti omaan painoonsa vuonna 1929, johtaen vuosikymmenen pituiseen taloudelliseen lamaan täynnä vastoinkäymisiä ja kurjuutta. Presidentti Herbert Hoover esitetään ”näpit irti” tai laissez-faire talouspolitiikan puolestapuhujana, kun taas hänen seuraajansa Franklin Roosevelt on talouden pelastaja, jonka toimet saivat aikaan elpymisen. Tämä yleinen käsitys lamasta kuuluu satukirjoihin eikä vakavaan keskusteluun taloushistoriasta, kuten tosiasioiden tarkastelu osoittaa.

Suuri, suuri, suuri, suuri lama

Ajan tapahtumien kunnolliseksi ymmärtämiseksi on soveliasta pitää suurta lamaa ei yhtenä vaan neljänä perättäisenä yhteen käärittynä lamana. Professori Hans Sennholz on nimennyt nämä neljä ”vaihetta” seuraavasti: suhdannevaihtelu; maailmantalouden hajoaminen; New Deal ja Wagner-lainsäädäntö. [1]

Ensimmäinen vaihe selittää miksi vuoden 1929 romahdusta tapahtui ylipäätänsä; muut kolme osoittavat kuinka valtion väliintulot pitivät talouden tokkurassa yli vuosikymmenen.

Vaihe 1: Suhdannevaihtelu

Suuri lama ei ollut Amerikan ensimmäinen lama, vaikka se osoittautui pisimmäksi. Yhteinen nimittäjä useille aikaisemmille romahduksille oli valtion tuhoisa rahan tarjonnan manipulointi. Erinäisistä syistä valtio omaksui toimintatapoja, jotka paisuttivat rahan ja luoton määrää. Seuraukseni oli nousukausi, jota myöhemmin seurasi kivulias tilinteon päivä. Yksikään Amerikan lamoista ennen vuotta 1929 eivät kestäneet enempää kuin neljä vuotta ja useimmat olivat ohi kahdessa. Suuri lama kesti 12 vuotta, koska valtio yhdisti rahataloudelliset virheensä sarjaan vahingollisia väliintuloja.

Useimmat rahatalouden taloustieteilijät, erityisesti ”itävaltalaisen koulukunnan” (sitä edustaen merkittävät taloustieteilijät kuten Ludwig von Mises ja Nobel-palkittu F. A. Hayek), ovat havainneet läheisen suhteen rahan tarjonnan ja taloudellisen toiminnan välillä. Kun valtio inflatoi rahan ja luoton tarjontaa, aluksi korkotaso laskee. Liike-elämä sijoittaa tämän ”helpon rahan” uusiin tuotantohankkeisiin ja noususuhdanne ilmenee pääomahyödykkeissä. Nousukauden kypsyessä liiketoiminnan kustannukset nousevat, korkotasot sopeutuvat ylöspäin ja voitot supistuvat. Siten helpon rahan vaikutus kuluu pois ja rahatalouden viranomaiset, pelätessään hintainflaatiota, hidastavat kasvua tai jopa supistavat rahan tarjontaa. Molemmissa tapauksissa manipulaatio riittää potkaisemaan hatarat tuet taloudellisen korttitalon alta.

Eräs kaikkein perusteellisimmista ja tarkimmin dokumentoiduista kuvauksista Fedin inflatoivista toimista ennen vuotta 1929 on edesmenneen Murray Rothbardin teos America’s Great Depression. Laajaa mittaa käyttäen, joka sisältää valuutan, käteis- ja määräaikaistalletukset ja muita komponentteja Rothbard arvioi, että Fed laajensi rahan tarjontaa yli 60 prosenttia vuoden 1921 puolivälistä vuoden 1929 puoliväliin. [2] Helpon rahan tulva ajoi korkotasot alas, työnsi osakemarkkinat huimaaviin korkeuksiin ja synnytti ”iloisen kaksikymmentäluvun”.

Vuoden 1929 alussa keskuspankki otti boolin pois juhlista. Se tukahdutti rahan tarjonnan, nosti korkotasoa ja piti seuraavat kolme vuotta rahan tarjontaa hallussaan, joka laski 30 prosenttia. Tämä inflaatiota seurannut deflaatio tempasi talouden valtavasta nousukaudesta suunnattomaan laskukauteen.

”Älykäs” raha – terävät sijoittajat kuten Bernard Baruch ja Joseph Kennedy, jotka seurasivat mm. rahan tarjontaa – näkivät juhlien olevan lopussa ennen muita amerikkalaisia. Baruch alkoi myymään osakkeita ja ostamaan velkakirjoja ja kultaa jo niinkin aikaisin kuin 1928; Kennedy teki samoin todeten, että ”ainoastaan hölmö jää odottamaan huippuhetkeä”. [3]

Kun sijoittajamassat lopulta aistivat muutokset Fedin politiikassa, pakokauhu käynnistyi. Osakemarkkinat kahden maltillisen laskun kuukauden jälkeen sukelsivat ”mustana torstaina” – 24. lokakuuta 1929 – suurten ja tiedostavien sijoittajien näkemyksen levitessä.

Osakekurssien romahdus oli vain oire – ei syy – suurelle lamalle: markkinat nousivat ja laskivat läheisessä synkronissa Fedin toimien kanssa.

Vaihe II: maailmantalouden hajoaminen

Jos romahdus olisi ollut aikaisempien kaltainen, seuranneet kovat ajat olisivat saattaneet päättyä vuodessa tai parissa.

Työttömyys vuonna 1930 oli keskimäärin miedon taantuman mukainen 8,9 prosenttia, kivunneena 3,2 prosentista vuodesta 1929. Se syöksyi pikaisesti ylös saavuttaen huippunsa 25 prosentissa vuonna 1933. Vuoden 1933 maaliskuuhun saakka nämä olivat presidentti Herbert Hoovertin vuosia – miehen, jota kapitalismin vastustajat kuvaavat sekaantumattomuuden, laissez-faire talouden, puolustajana.

Kannattiko Hoover todella ”näpit irti taloudesta”, vapaiden markkinoiden, filosofiaa? Hänen vastustajansa vuoden 1932 vaaleissa ei ajatellut niin. Kampanjassaan Roosevelt parjasi Hooveria liian suuresta kulutuksesta ja verotuksesta, valtion velan kasvattamisesta, kaupan tukahduttamisesta ja miljoonien sysäämisestä sosiaaliavun varaan. Hän syytti presidenttiä ”holtittomasta ja ylettömästä” kulutuksesta, ajattelusta ”että meidän tulee mahdollisimman nopeasti keskittää kaikesta valta Washingtoniin” ja ”koko rauhanajan historian eniten tuhlaavimman hallinnon” johtamisesta.

Rooseveltin kanssa ehdolla ollut John Nane Garner syytti Hooveria ”maan johtamisesta sosialismiin”. [4] Nykyaikaisen Hoover-myytin vastaisesti Roosevelt ja Garner olivat täysin oikeassa.

Hoover hallinnon kruunajaishullutus oli Smoot-Hawley tariffi, joka hyväksyttiin kesäkuussa 1930. Se tuli vuoden 1922 Fordney-McCumber tariffin päälle, joka oli jo laittanut edellisenä vuosikymmenenä amerikkalaisen maanviljelyn syöksykierteeseen. Yhdysvaltain historian kaikkein protektionistisin lainsäädäntö, Smoot-Hawley, sulki käytännössä rajat ulkomaisilta tuotteilta ja sytytti rajun kansainvälisen kauppasodan. Professori Barry Paulson toteaa, että 887 tariffin jyrkän noston lisäksi laki laajensi tullattavien hyödykkeiden listaa 3 218 artikkeliin. [5]

Hallinnon viranomaiset ja kongressi uskoivat, että kauppatullien nostaminen pakottaisi amerikkalaiset ostamaan kotimaisia tuotteita, joka ratkaisisi jäytävän työttömyysongelman. He sivuuttivat tärkeän kansainvälisen kaupan periaatteen: kauppa on lopulta kaksisuuntainen tie; jos ulkomaalaiset eivät voi myydä tuotteitaan tänne, silloin he eivät voi ansaita ostoihinsa tarvitsemiaan dollareita.

Smoot-Hawleyn jyrkät tariffit talloivat ulkomaiset yritykset ja niiden työntekijät, ja pian ulkomaiset hallinnot ympäri maailmaa vastasivat omilla kauppaesteillään. Mahdollisuuksiensa myydä Amerikan markkinoilla ollessa hyvin hankaloitettua he rajoittivat amerikkalaisten tuotteidensa ostamista. Tämä kohdistui erittäin raskaasti Amerikan maatalouteen. Presidentin kynän vedolla Amerikan viljelijät menettivät lähes kolmasosan markkinoistaan. Maatilojen hinnat sukelsivat ja tuhannet maanviljelijät menivät konkurssiin. Maatalouden romahtaessa maaseutupankkeja meni ennätysmäärä nurin, vetäen mukanaan satoja tuhansia asiakkaitaan.

Hoover lisäsi merkittävästi valtion kulutusta tukiin ja avustusohjelmiin. Ainoastaan yhdessä vuodessa, vuodesta 1930 vuoteen 1931, liittohallinnon osuus bruttokansantuotteesta kasvoi yhdellä kolmanneksella.

Hooverin maatalousbyrokratia jakoi satoja miljoonia dollareita vehnän ja puuvillan viljelijöille, vaikka uudet tariffit hävittivät heidän markkinansa. Hänen jälleenrakennuksen rahoituslaitoksensa kauhoi miljardeja yritystukiin. Rexford Guy Tugwell, eräs Franklin Rooseveltin toimintatapojen arkkitehdeistä 1930-luvulla, kommentoi vuosikymmeniä myöhemmin Hooverin hallintoa selittämällä, ”Emme hyväksyneet sitä silloin, muta koko New Deal oli käytännössä Hooverin käynnistämien ohjelmien jatkamista.” [6]

Pahentaakseen korkeiden tariffien ja valtavien tukien hullutusta kongressi sääti ja Hoover hyväksyi vuoden 1932 liikevaihtolain. Se tuplasi amerikkalaisten pääosan tuloverot; ansiotulohyvitys lopetettiin; yritys- ja kiinteistöveroja korotettiin; uusia lahja, bensa ja autoveroja asetettiin ja postimaksuja nostettiin jyrkästi.

Pystyykö kukaan vakavasti otettava tutkija havainnoidessaan Hooverin hallinnon massiivisia taloudellisia väliintuloja väittämään vakavalla naamalla, että väistämättömät turmiolliset seuraukset olivat vapaiden markkinoiden syytä?

Vaihe III: New Deal

Franklin Delano Roosevelt voitti vuoden 1932 presidentinvaalit äänivyöryllä, keräten 472 ääntä valtaapitävää Herbert Hooverin 59 ääntä vastaan. Demokraattisen puolueen vaaliohjelma, jonka listoilta Roosevelt valittiin, julisti: ”Pidämme vaaliohjelmaa sopimuksena kansan kanssa, jota vallalla uskotun puolueen tulee uskollisesti noudattaa.” Se vaati 25 prosentin vähennystä liittovaltion kulutuksessa, tasapainotettua budjettia, vakaata kultavaluuttaa ”säilytettynä kaikissa olosuhteissa”, valtion poistamista aluilta, jotka soveltuvat paremmin yksityisyrityksille ja päätöstä Hooverin maatalousohjelmien ”ylettömyydelle”. Tätä ehdokas Roosevelt lupasi, mutta se ei muistuta lainkaan sitä, mitä presidentti Roosevelt todellisuudessa toimitti.

New Dealin ensimmäisenä vuotena Roosevelt ehdotti 10 miljardin kuluttamista tulojen ollessa vain 3 miljardia dollaria. Vuosien 1933 ja 1936 välillä valtion kulut nousivat yli 83 prosenttia. Liittovaltion velka nousi huimasti 73 prosentilla.

Roosevelt turvasi maatalouden sopeutumislainsäädännön (AAA) läpimenon, joka lisäsi uuden veron maataloustuottajille ja käytti varat arvoviljan ja –karjan massatuhoamisen valvomiseen. Liittovaltion edustajat valvoivat rumaa näytöstä täysin hyvien puuvilla-, vehnä- ja maissipeltojen kyntämisestä. Tervettä karjaa, lampaita ja sikoja teurastettiin miljoonittain ja upotettiin joukkohautoihin.

Vaikka AAA auttoi viljelijöitä rajoittamalla tarjontaa ja nostamalla hintoja, se pystyi tekemään sen ainoastaan vahingoittamalla miljoonia muita, jotka joutuivat maksamaan korkeat hinnat tuotteista tai tulemaan toimeen vähemmällä.

New Dealin ehkä kaikkein radikaalein puoli oli kansallisen teollisuuden elvytyslainsäädäntö (NIRA), joka hyväksyttiin kesäkuussa 1933 ja jolla perustettiin kansallisen elvytyksen viranomainen (NRA). NIRAn alaisena pääosa valmistavasta teollisuudesta pakotettiin yhtäkkiä valtion asettamiin kartelleihin. Hintoja ja myyntiehtoja säännelleet määräykset muunsivat pikaisesti pääosan Amerikan taloudesta fasististyyliseen järjestelyyn, NRA:n tullessa rahoitetuksi uusi veroilla kyseisiltä teollisuudenaloilta, joita se kontrolloi. Eräät taloustieteilijät ovat arvioineet NRA:n lisänneen liiketoiminnan kustannuksia keskimäärin 40 prosentilla – sitä ei elpymistä kaivannut lamatalous tarvinnut.

Hooverin tavoin ennen häntä Roosevelt hyväksyi lait jyrkistä hyvätuloisten tuloveroasteiden korotuksista ja esitteli 5 prosentin veron yritysten osingoille. Itse asiassa verojen korotuksista tuli presidentin suosittua politiikkaa seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi huipentuen 94 prosentin huipputuloveroasteeseen toisen maailmansodan kahtena viimeisenä vuotena. Hänen aakkosvirastojen valtuutetut kuluttivat kansan verorahoja ikään kuin tyhjää vain.

Esimerkiksi Rooseveltin julkisen avun ohjelmat palkkasivat näyttelijöitä antamaan ilmaisia esityksiä ja kirjastonhoitajia luetteloimaan arkistoja. New Deal palkkasi jopa tutkijoita tutkimaan hakaneulan historiaa, 100 Washingtonin työntekijää partioimaan katuja ilmapallojen kanssa kottaraisten karkottamiseksi julkisista rakennuksista ja laittoi ihmisiä julkisen sektorin palkkalistoille jahtaamaan idänotakilokkeja tuulisina päivinä.

Roosevelt loi siviilityön viraston marraskuussa 1933 ja päätti sen maaliskuussa 1934, keskeneräiset hankkeet tosin siirrettiin liittovaltion hätäapuvirastoon. Roosevelt oli vakuutellut kongressille vuosipuheessaan, että kaikki tällaiset uudet ohjelmat lopetettaisiin vuoden sisällä. ”Liittovaltion hallinnon”, sanoi presidentti, ”täytyy ja se tulee lopettamaan tällainen avustamisen. En salli, että kansamme vireyttä estetään pidempään jakamalla rahaa, tuotteita, muutamia rippeitä viikoittaisesta työstä ruohoa leikkaamalla, lehtiä keräämällä tai roskia puistoista poimimalla.”

Mutta vuonna 1935 luotiin hankkeiden edistämisvirasto (WPA). Nykyään se tunnettaan nimenomaisena valtion ohjelmana, joka synnytti termin ”näennäistyötä” (boondoggle), koska se ”tuotti” paljon enemmän kuin 77 000 siltaa ja 116 000 rakennusta, joihin sen kannattajat mielellään viittasivat osoituksena sen tehokkuudesta. [7] Näiden työohjelmien synnyttämä ällistyttävä lista tuhlaavasta kulutuksesta edusti arvokkaiden resurssien ohjaamista poliittisesti motivoituneisiin ja taloudellisesti haitallisiin tarkoitusperiin.

Amerikan talous vapautui pian joistakin New Dealin ylettömyyksien taakoista, kun korkein oikeus kielsi NRA:n vuonna 1935 ja AAA:n vuonna 1936 ansaiten samalla Rooseveltin ikuisen vihan ja ivan. Tunnistaen pääosan Rooseveltin toimista perustuslaittomiksi oikeuden ”yhdeksän vanhaa miestä” heittivät ulos muita, paljon vähäisempiä lakeja ja ohjelmia, jotka haittasivat elpymistä.

Talous osoitti jotain elon merkkejä vapauduttuaan pahimmasta osasta New Dealiä. Työttömyys putosi 18 prosenttiin vuonna 1935 ja 14 prosenttiin vuonna 1936 ja vielä alemmas vuonna 1937. Mutta vuonna 1938 se oli takaisin 20 prosentissa talouden sukellettua uudestaan. Franklin Rooseveltin ”taloudellisen elvyttämisen” New Deal oli aikaansaanut ”ensimmäisen” oikean laman lamassa!

Vaihe IV: Wagner lainsäädäntö

Pohjatyö oli tehty vuosien 1937-38 romahdukselle kansallisen työsuhteiden lainsäädännön läpiviemisellä vuonna 1935 – paremmin tunnettuna Wagner lainsäädäntönä ja työn järjestäytymisen ”Magna Cartana”. Hans Sennholzia lainaten:

”Tämä laki mullisti Amerikan työsuhteet. Se poisti työriidat oikeusistuimista ja asetti ne juuri luotuun liittovaltion virastoon, kansalliseen työsuhteiden lautakuntaan, josta tuli syyttäjä, tuomari ja lautamiehistö, kaikki yhdessä. Ammattiliittojen tukijat lautakunnassa vääristivät tätä lakia vielä lisää, joka jo valmiiksi myönsi ammattijärjestöille laillisen immuniteetin ja etuoikeuksia. Siten Yhdysvallat hylkäsi läntisen sivistyksen suuren saavutuksen, tasa-arvoisuuden lain edessä.” [8]

Varustettuina näillä laajoilla uusilla valtuuksilla ammattijärjestöt siirtyivät taistelunhaluiseen järjestäytyneeseen kiihkoon. Uhkailut, boikotit, lakot, tehtaiden haltuunotot ja laajalle levinnyt väkivalta painoivat tuottavuuden jyrkästi alas ja työttömyys nousi dramaattisesti. Jäsenyys kansakunnan ammattiliittoihin kohosi; liitoissa oli kaksi ja puoli kertaa yhtä paljon amerikkalaisia vuonna 1941 kuin vuonna 1935.

Wagner lainsäädännön myötä valkoisesta talosta sateli loukkauksia liike-elämää kohtaan. Liikemiehet, Roosevelt vaahtosi, olivat esteenä toipumiselle. Osakemarkkinoille asetettiin uusia rajoitteita. Luotiin vero yritykseen jätetyille tuloille, jota kutsuttiin ”jakamattomien voittojen veroksi”. ”Nämä kyykytä rikkaita ponnistelut”, kirjoittaa taloustieteilijä Robert Higgs, ”eivät jättäneet epäselväksi, että presidentti ja hänen hallintonsa pyrkivät saamaan kongressista läpi kaiken mahdollisen ottaakseen varallisuutta korkeatuloisilta, jotka olivat vastuussa pääosasta kansakunnan yksityisistä sijoituspäätöksistä.” [9]

Higgs löytää läheisen yhteyden yksityisten sijoitusten ja Amerikan talouden suunnan väliltä 1930-luvulla. Rooseveltin hallinnon kyltymättömät hyökkäykset – sekä sanoin että teoin – liike-elämää, omaisuutta ja yrittäjyyttä kohtaan takasivat, että talouden käynnistämiseen vaadittu pääoma joko verotettiin pois tai pakotettiin piiloon. Rooseveltin viedessä Amerikan sotaan 1941 hän helpotti yrityselämän vastaista ohjelmaansa, mutta suuri määrä kansakunnan pääomaa poikkeutettiin sotaponnisteluihin tehtaiden laajennuksien tai kulutushyödykkeiden sijaan. Ainoastaan sodan ja Rooseveltin väistyttyä sijoittajat olivat riittävän vakuuttuneita ”käynnistämään sodanjälkeisten sijoitusten nousukauden, joka vahvisti talouden paluuta kestävällä vauraudelle.” [10]

Amerikan toiseen maailmansotaan liittymisen aattona ja kaksitoista vuotta mustan torstain osakemarkkinoiden romahduksen jälkeen kymmenen miljoonaa amerikkalaista oli ilman työtä. Roosevelt oli vuonna 1934 luvannut päättää kriisin, mutta se kesti kaksi presidenttikautta ja lukemattomat interventiot myöhemmin.

Toisen maailmansodan kauheuksien myötä kauppa elpyi Amerikan liittolaisten kanssa. Ihmisten ja resurssien tuho sodassa ei auttanut Yhdysvaltain taloutta, vaan kaupankäynnin elpyminen. Vielä merkittävämmin Rooseveltia seurannut Trumanin hallinto oli ratkaisevasti vähemmän innokas moittimaan ja nuijimaan yksityisiä sijoittajia ja sen seurauksena nämä sijoittajat palasivat talouteen ruokkimaan voimakasta sodanjälkeistä nousukautta. Vuodet 1945-45 toivat valtavat vähennykset valtion kulutuksessa ja paljon alhaisemmat veroasteet liiketoimille, yhdessä pienempien alennuksien kanssa yksityishenkilöiden veroasteissa.

Suuren laman synty nojaa Yhdysvaltain valtion inflatorisissa rahatalouden 1920-luvun toimenpiteissä. Sitä pidensi ja kärjisti poliittisten harha-askelmien sarja: kauppaa murskanneet tariffit, kannustimet vieneet verot, mieltä turruttavat tuotannon ja kilpailun kontrollit, tolkuttomat viljan ja karjan tuhoamiset ja pakottavat työlainsäädännöt vain muutamia mainitakseen. Vapaat markkinat eivät luoneet kahdentoista vuoden kärsimystä; sen sai aikaan poliittinen taitamattomuus koskaan aikaisemmin näkemättömässä mittakaavassa.

Viitteet

1. Hans F. Sennholz, “The Great Depression,” The Freeman, Huhtikuu 1975, s. 205.

2. Murray Rothbard, America’s Great Depression (Kansas City: Sheed and Ward, Inc., 1975), s. 89.

3. Lindley H. Clark, Jr., “After the Fall,” Wall Street Journal, Lokakuu 26, 1979, s. 18.

4. “FDR’s Disputed Legacy,” Time, Helmikuu 1, 1982, s. 23.

5. Barry W. Poulson, Economic History of the United States (New York: Macmillan Publishing Co., Inc., 1981), s. 508.

6. Paul Johnson, A History of the American People (New York: HarperCollins Publishers, 1997), s. 741.

7. Martin Morse Wooster, “Bring Back the WPA? It Also Had A Seamy Side,” Wall Street Journal, September 3, 1986, s. A26.

8. Sennholz, s. 212–13.

9. Robert Higgs, “Regime Uncertainty: Why the Great Depression Lasted So Long and Why Prosperity Resumed After the War,” The Independent Review, Kevät 1997, s. 573.

10. Ibid., s. 564.

About the author

Lawrence W. Reed wrote 32 articles on this blog.

Lawrence W. Reed is president of the Foundation for Economic Education (FEE) in Irvington, New York--www.fee.org. An economist and former college economics professor, Reed served for 20 years as president of the Mackinac Center for Public Policy in Michigan before assuming his current position at FEE in September 2008. Full biography available on Wikipedia or at fee.org.

Published by

Lawrence W. Reed

Lawrence W. Reed is president of the Foundation for Economic Education (FEE) in Irvington, New York--www.fee.org. An economist and former college economics professor, Reed served for 20 years as president of the Mackinac Center for Public Policy in Michigan before assuming his current position at FEE in September 2008. Full biography available on Wikipedia or at fee.org.