Professori Paul Cwik puhui opiskelijoille kesällä 2009 FEE:n Vapaus yliopistossa vapauden perusteista.

Minua on pyydetty pitämään ensimmäinen luento Vapauden perusteista. Vapaudesta on kirjoitettu paljon. Vapaus on sana, josta on väitelty, taisteltu vuosisatoja ja minua pyydettiin käymään perusteet läpi vajaassa tunnissa. Joten saatan joutua hyppimään muutama kohdan yli. Ehkä.

Kun puhutaan vapaudesta, sitä voidaan tarkoittaa muutamalla eri tavalla. ”Vapaus johonkin” ja ”vapaus jostakin”. Pohtikaa seuraavia. Vapaus palvoa Jumalaa omalla tavallaan, tai ei lainkaan. Vapaus kirjoittaa sanomalehteen, kolumniin tai blogiin mitä haluaa. Vapaus valita omat ystävät ja tavata heitä halutessaan.

Verrataan tätä nyt vapauteen jostakin. Vapaus tarpeista. Vapaus nälästä. Vapaus sairauksista.

Näiden käsitteiden välillä on perustavanlaatuinen ero. Mutta molemmissa käytetään sanaa ”vapaus”. Molemmat keskustelun osapuolet käyttävät sitä. Ja tämä tekee keskustelusta melko sekavaa, koska molemmat puolet sanovat: ”Haluamme vapautta!” Seurauksena monet meidän puolella, hyvien puolella, eikös, käyttävät ”freedom” sanan sijaan sanaa ”liberty”. Voit toki merkitystä kadottamatta käyttää sitä seuraavissa: ”vapaus palvoa, vapaus kirjoittaa, vapaus kokoontua”, mutta on melko kankeaa sanoa sanalla ”liberty”:  ”vapaus tarpeista, nälästä tai sairaudesta”. Se on kömpelö fraasi, joka ei toimi. Kieli on merkityksellistä. En halua menettää enää toista sanaa kollektivisteille. Olemme jo menettäneet heille sanan ”liberaali”[1]. Se riittäköön. He eivät saa enää lisää sanoja. Pidämme ”liberty” –sanan.

Vapauden käsite tai ”vapaus johonkin” on melko uusi ajatus. Se on radikaali poikkeama aikaisemmasta ajattelusta. Itse asiassa se on todella radikaali ajatus. Ludwig von Mises – tulette kuulemaan hänäestä hiukan viikon aikana. Hän esittää, että ajatus vapaudesta on selvästi länsimainen. Ja se syntyi länsimaisesta kulttuurista.

Ajatus oikeuksista, jotka kuuluvat yksilöille ja jotka tulevat ennen valtion luomista, on vastakkainen keskiaikaiselle laille. Se on päinvastainen, käänteinen keskiaikaiselle laille.

Vapauden käsite kertoo, että jokainen yksilö on ainutlaatuinen. Sen vuoksi jokainen yksilö on arvokas.

F.A. Harper kirjassaan ”Liberty: A Path to its Recovery”…

(Minulla on rekvisiittaa. Se näyttää tältä. Nappasin sen kirjahyllystä ja tulen laittamaan sen tunnollisesti valkoiselle pöydälle ja en laita sitä takaisin hyllyyn.)

Harper toteaa seuraavasti: ”Tämä vapauden käsite nojaa ylivoimaiseen yksilön arvokkuuteen.” Tämä on aika tärkeä ero. Se on radikaalia. Se kertoo, että ihmisillä on väliä. Jos katsotaan taaksepäin 5000 vuotta taltioitua ihmishistoriaa, ketkä ovat maaorjia, talonpoikia, maatyöläisiä – mitättömyyksiä? He olivat mitättömyyksiä. Heidät uhrattiin päämääriin, keinoina johonkin suurempaan tavoitteeseen, jonkun kuninkaan tai keisarin mielijohteesta.

Tämä ajattelutapa on kehittynyt – muuttunut – ja voimme jäljittää sen takaisin John Locken, Montesquieun, Thomas Jeffersonin, Frédéric Bastiatin ja Lord Actonin töihin.

Nämä henkilöt esittävät, että yksilöt loivat valtion yksilön oikeuksien suojelemiseksi. Siksi meillä on valtio. Heidän järkeilynsä keskeinen kohta ja yhteinen elementti on mitä kutsumme ”metodologiseksi yksilöllisyydeksi”.

(Tässä on ensimmäinen iso yliopistosananne. Koska tämä on yliopisto…vapaus yliopisto.. joten tarvitsemme korkeakoulusanoja.)

Metodologinen yksilöllisyys.

Puhun tästä enemmän lounaan jälkeisellä luennolla. Mutta haluan nyt mainita siitä – mitä se tarkoittaa. Tarkastelemme metodologiaa. Kun näemme sanan ”-logia” tai ”-loginen” – se tarkoittaa jonkin tiedettä.

Joten metodo-logia tai metodologia on tiede… ja tieteemme – tieteellinen menetelmämme – perustaa sen sen kaikkein perustaviin osasiin. Ja se on yksilö. Ei ole mahdollista mennä pienempiin osasiin.

Nykyään kärsimme kollektiivisista nomineista ja personoimme ne. Se on vain tapa, jolla viestimme keskenämme. Joku siis voi sanoa, että tänään General Motors haki konkurssiin.

General Motors ei ole oikea henkilöä. General Motors ei ole oikea kenraali.

General Motorsilla ei ole aivoja, sydäntä, sielua tai mitään vastaavanlaista. Mikä se on?

Se on kokoelma ihmisiä, yhdessä työskentelevien ihmisten ryhmä, joka tuottaa autoja – joka tuottaa myös rahoitusta jne.

Käytämme siis tällaisia kollektiivisia nomineja. Ympäristöministeriö sääntelee…Yhdysvallat on miehittänyt…General Motors haki…vaikkei näitä oikeasti ole olemassa. Nämä ovat vain kollektiivisia nomineja. Näiden kanssa täytyy olla varovaisia.

Metodologinen yksilöllisyys kertoo, että meidän tulee keskittyä perusyksikköön ja se on yksilö. Tulemme käyttämään tätä paljon enemmän seuraavassa luonnossa ”Praxeologia: kysyntä ja tarjonta”. Mutta takaisin vapauteen…

Polku yksilöllisyydestä oikeuksiin ja teoriaan vapaasta ja vauraasta yhteiskunnasta on monien tekijöiden myötä muotoutunut monista muodoista. Olen määrittänyt neljä erilaista lähestymistapaa.

Ovatko nämä kategoriat parhaita kategorioita? Eivät, muotoilin ne nyt vain näin.

Ensimmäinen on ”luonnollisten oikeuksien lähestymistapa”. Tätä edustavat kirjoittajat kuten Frédéric Bastiat ja Murray Rothbard.

Ja heidän viestinsä on, että Jumalan on antanut elämän. Tai siis, Bastiat sanoo niin ”Laissa”. Toinen rekvisiitta…Käytän tätä uudestaan…

Tästä lähtökohdasta, että Jumala on antanut meille elämän – tästä lähtökohdasta yhdistettynä niukkuuden tosiasiaan eli toisin sanoen ettemme voi saada kaikkea haluamaamme. Meillä ei ole tarpeeksi aikaa kaiken haluamamme tekemiseen.

Ja tosiasiasta ettemme elä eristyksissä voidaan johtaa luonnolliset oikeudet elämälle, vapaudelle ja omaisuudelle.

Jotkut teistä saattavat sanoa, että eikö sen pitäisi olla ”onnellisuuden tavoittelu”.

Mistä me löydämmekään sen: ”Elämä, vapaus ja onnellisuuden tavoittelu”? – Itsenäisyysjulistuksesta. Kuka sen kirjoitti?

Se oli komitea. Se oli komitea. Jefferson oli päätekijä ja hänellä oli alunperin: ”elämä, vapaus ja omaisuus”. Suoraan John Locken teoksesta ”Second Treatise on Government”.

He sanoivat: ”Kansa tulee ottamaan aseensa ja taistelemaan suurinta koskaan tunnettua sotakonetta vastaan – tuolloin… Elämää, vapautta ja omaisuutta varten… meidän tulee koristella tätä – saada ihmisten tunteet liikkeelle.  Joten he laittoivat ”onnellisuuden tavoittelu”. Niin siinä kävi.

Hetken päästä lisää luonnonlain oikeuksien teoriasta.

”Hyötylähestymistapa”

Hyötynäkökulma perustuu ajatukseen hyödystä (ja puhumme siitä hiukan enemmän seuraavassa luonnossa). Se on onnellisuuden taso. Siinä on kyse plussien ja miinusten punnitsemisesta – mitä enemmän hyötyä, sitä onnellisempi olet.

Hyötyajatus esittää, että vapaus on parempi, koska olemme rikkaampia; varakkaampia; vauraampia; meillä on korkeampi elintaso; hyötymme on suurempi. Tätä lähestymistapaa edustaa Jeremy Benthamin kirjoitukset.

Tähän lähestymistapaan sisältyy paljon vaaroja – ainakin minä ajattelen niin – sillä jos joku olettaa sen toisella tavoin: esimerkiksi että kommunismi voi tuottaa enemmän vaurautta, silloin vapaus voidaan heittää yli laidan.

Siten en erityisemmin pidä siitä. Käsitykseni mukaan vapaudesta seuraa korkeammat vaurauden tasot. Tarkastelkaa Pohjois- ja Etelä-Koreaa. Hong Kongia verrattuna Mannerkiinaan ennen sen avautumista kaupalle. Itä- ja Länsi-Saksaa… Esimerkki toisensa jälkeen osoittaa vapauden toimivan.

Seuraava lähestymistapa on ”objektivistinen näkemys”.

Sitä luonnehtii Ayn Randin kirjoitukset.

Hän aloittaa yksilöstä, metodologisesta yksilöllisyydestä, koska ainoastaan ihmisillä on mieli – jälleen, ei kollektiivisia nomineja.

Koska jokainen yksilö on yksinomaan yhdistyneenä mieleensä, ei ole mahdollista erottaa mieltä henkilöstä. Jokaisella henkilöllä on siten täysi omistusoikeus itseensä.

Tästä seuraa, että kaikki yksilöt ovat samalla tasolla muiden kanssa itsensä omistajuudessa. Omitat siis itsesi, omistan itseni ja me kaikki omistamme itsemme.

Siten kellään henkilöllä ei voi olla mistään syystä vaateita toiseen henkilöön.

Käsite oikeuksista muodostuu itsensä omistamisen ajatuksesta ja seuraa läheisesti luonnollisten oikeuksien ajattelutapaa. Se tekee niin ilman viittausta Jumalaan. Rand oli ateisti.

Ja viimeinen lähestymistapa, jonka kirjaan ylös on ”yhteiskunnallinen lähestymistapa”.

Sitä edustaa William Graham Sumnerin kirjoitukset. ”What Social Classes Owe to Each Other” ja ”The Forgotten Man” ovat hänen kaksi pääteostaan.

(Pahoittelut, ei rekvisiittaa näistä. Minulla ei ole kirjaa.)

Se mitä Sumner esittää kirjassaan ”What Social Classes Owe to Each Other” sekoittaa hiukan hyötyajattelua empiiriseen käsityksellä aikaisemmista oikeuksista osoittaakseen, että on olemassa sääntöjä yhteiskunnalle, jotka toimivat ja niitä jotka eivät toimi. Hän oli sosiologian pioneeri. Hän esittää, että sopimukseen perustuva yhteiskunta on yhteiskunnan vahvin muoto.

Tässä on esimerkki Sumnerin tekstistä.

Sumner kirjoittaa: ”Nykyaikaisessa valtiossa, ja Yhdysvalloissa eniten, yhteiskuntarakenne perustuu sopimuksiin ja asema” – asema, kuten keitä vanhempasi ovat…oletko kuninkaallinen tai vastaava, on – ”vähiten tärkeää. Sopimus sen sijaan on järkiperäistä – jopa järkeilyä. Se on myös realistista, kylmää ja faktoihin perustuvaa. Sopimussuhde perustuu riittävään järjen käyttöön, ei tapaan tai määräykseen… Sopimuksiin perustuva yhteiskunta on vapaiden ja riippumattomien ihmisten yhteiskunta, joka muodostaa siteitä ilman palveluksia tai velvollisuuksia ja toimii yhteistyössä ilman nöyristelyä tai vehkeilyä.”

Tarkoitan, että ihmiset ryhtyvät mielellään roskakuskeiksi tai siivoojiksi, jos heille maksetaan tarpeeksi.

Sumner jatkaa: ”Siten sopimuksiin perustuva yhteiskunta antaa eniten tilaa ja mahdollisuuksia yksilön kehitykselle ja kaikelle vapaalle ihmiselle kuuluvalle itsenäisyydelle ja arvokkuudelle. Että vapaiden ihmisten yhteiskunta, joka on yhteistoiminnassa sopimuksien pohjalta, on selkeästi vahvin tähän asti olemassa olleista yhteiskunnista; Että yksikään tällainen yhteiskunta ei ole vielä kehittynyt täyteen kykenevään vahvuuteensa; ja että ainoat nykyisesti ymmärrettävissä olevat yhteiskunnalliset parannukset sijaitsevat täydellisemmin käsitetyn vapaiden ihmisten sopimuksilla yhdistetyn yhteiskunnan suunnalla, ovat asioita, joita ei voida kiistää.”

Sumner siis sanoo: ”Katso, olet syntynyt tähän asemaan. Olet kuningas, kartanon herra – olet syntynyt tähän asemaan. Sen vuoksi sinun tulee palvella.”

Tämä on heikko suhde, koska ihmiset eivät ole tyytyväisiä joutuessaan palvelemaan.

Hallitsijat pitävät sitä itsestään selvänä. Heillä ei ole yhteiskunnan eri osien paras etu mielessään.

Mutta jos tätä verrataan – rinnastetaan – sopimukselliseen suhteeseen, jossa joudutaan tarjoamaan riittävästi, jotta on kannattavaa liittyä siivoustiimiin tai roskakuskiksi tai kaivosmieheksi, he tekevät sen melko mielellään.

Ja erot näkyvät näissä erilaisissa yhteiskunnissa: eräät säännöt ovat vain parempia yhteiskunnille kuin toiset.

Mikä siis on analyysi tähän asti?

Analyysi on seuraava:

1.     Olemme yksilöitä ja sellaisina olemme arvokkaita.

2.     Tätä arvoa eivät muut (ei-omistajat) voi uhrata tarkoitusperiinsä.

3.     Ensimmäinen oikeus on Elämä…

…mutta kun sanomme näin, tarkoitamme oikeutta olla tulematta lyödyksi, murhatuksi, raiskatuksi tai vastaavaksi. Se ei ole oikeus elintasoon tai oikeus rikkoa muiden oikeuksia ylläpitääksesi omaa elämääsi. Toisin sanoen et voi varastaa leipää edes, jos olet nälkäinen ja kuolet ilman sitä leipää.

Toisen leipää ei siis voida vain varastaa.

Seuraus tästä on, että vapauden myötä tulee vastuu. Jos kukaan muu ei ole sinusta vastuussa, joudut pitämään huolta itsestäsi.

Ja se on melko pelottava asia. Joudut olemaan vastuussa itsestäsi – tiedän!

Tästä oikeudesta on nähtävissä mihin tämä johtaa – koska puhumme vastuusta – eli vapauteen.

Jokaisella meistä on taitoja ja kykyjä, joita voimme käyttää varjelemaan, kehittämään ja täydellistämään elämäämme.

Vapautta on  ajatella kuten ajattelemme, hahmottaa maailmaa kuten sen hahmotamme ja ilmaista itseämme kuten haluamme. Näistä koostuu oikeus vapauteen.

Erakko ei välitä oikeudesta vapauteen. Miksei? Koska ei ole ketään, joka asettaisi hänelle mitään rajoituksia.

Koska elämme yhteiskunnassa, joudumme tekemään eroja: kuka saa tehdä mitä ja millä. Tämä johtaa meidät kolmannen oikeuden kehitykseen – omaisuuden.

Omistusoikeudet ovat vapauden ytimessä – vapaassa yhteiskunnassa. Ne suojelevat ja sallivat yhteistyön. Niiden lähteenä on yksilön toiminta.

Harper – tämä kaveri, tässä on hänen kuvansa. Häntä kutsutaan kaljuksi. Onhan sillä hiukan tukkaa. Tavallaan epäreilua. – tässä kirjassaan sanoo: ”Ainoa vapauden kanssa yhtäpitävä menetelmä on sellainen, joka erottaa minun ja sinun säännön perusteella, että tuottajalla on oikeus oman työnsä tuotoksiin. Tämä taloudellisen vapauden perusta on kaikkien muiden pohdintojen yläpuolella. Tällä käsitteellä oikeus omistajuuteen syntyy samanaikaisesti jonkin tuottamisen kanssa; ja omistajuus pysyy siellä kunnes tuottaja-omistaja päättää kuluttaa tuotteen tai siirtää sen omistajuuden toiselle henkilölle vaihdannalla, lahjana tai perintönä. Oikeudesta asian tuottamiseen tulee siten oikeus sen omistaaseen.”

Siten jos sinulla on oikeus sen tekemiseen, silloin sinulla on oikeus sen omistamiseen. Nämä kaksi ovat erottamattomat.

”…ja yhden oikeuden kieltäminen, kieltää käytännössä molemmat. Tämä käsite määrittää, ettei mitään osa tuotannosta kuulu varkaalle, orjaisännälle tai minkä tahansa tittelin mukaiselle hallitsijalle.”

Jos teen sen, se on minun. En välitä miten kansan enemmistö äänesti. Se on minun; minä tein sen.

Murray Rothbard kirjassaan ”The Ethics of Liberty” ilmaisee saman asian. Nämä oikeudet ovat kietoutuneet toisiinsa ja yhden menetys – elämän, vapauden, omaisuuden – tarkoittaa niiden kaikkien menetystä.

Takaisin Bastiatiin. Kerran minulla on kirjallisia mestareita, käytän heitä. Pidän näistä kavereista.

Bastiat sanoo: ”Jokainen meistä saa luonnolta tai Jumalalta oikeuden puolustaa omaa elämäänsä, vapauttaan ja omaisuuttaan. Sillä nämä kolme ovat elämän jatkumisen edellytyksiä, ja ne kaikki ovat täysin riippuvaisia toistensa säilymisestä. Sillä mitä ovat kykymme muuta kuin yksilöllisyytemme jatke? Ja mitä on omaisuus muuta kuin kykyjemme jatke?”

Mikä tekee meistä meidät?

Jos kykenemme jatkuvasti puolustamaan jokaista näitä oikeutta taukoamatta, silloin voimme ryhmittyä yhteen puolustamaan jatkuvasti näitä oikeuksia.

Edelleen Bastiat: ”Jos jokaisella ihmisellä on oikeus suojella elämäänsä, vapauttaan ja omaisuuttaan jopa voimakeinon, tällöin usealla ihmisellä on oikeus liittyä yhteen ja järjestäytyä voidakseen puolustaa oikeuksiaan yhteisvoimin.

”Täten yhteinen oikeus perustelee ja oikeuttaa olemassaolonsa yksilön oikeudella; eikä yhteisellä voimalla voi olla mitään muuta järkevää päämäärää tai tarkoitusperää kuin yksilöiden voimat, joita se edustaa.

”Siitä syystä yksilö ei voi oikeutetusti käyttää voimaa toisen yksilön elämää, vapautta tai omaisuutta vastaan, eikä yhteistä voimaa voida oikeutetusti käyttää tuhoamaan yksilöiden tai yhteiskuntaluokkien elämää, vapautta tai omaisuutta.”

Jos en voi varastaa joltakin, silloin kollektiivilla ei myöskään ole tätä oikeutta. Miksi? Koska oikeudet edeltävät valtiota ja oikeudet edeltävät lakeja. Ne ovat aikaisempia.

Yksilölliset oikeutemme eivät tule valtiolta, perustuslaki tai oikeuksien julistus ei myönnä niitä meille.

Muistellaan itsenäisyysjulistusta, se sanoo (ja teillä on tästä kopio kirjassanne): ”Pidämme näitä totuuksia itsestään selvinä, että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi, että Luoja on suonut heille tiettyjä erottamattomia oikeuksia, että näihin kuuluvat elämä, vapaus ja onnellisuuden tavoittelu. – Että näiden oikeuksien turvaamiseksi, ihmiset ovat saattaneet voimaan valtion, joka johtaa oikeutetun valtansa hallittujen suostumuksella.”

Kuunnelkaa seuraavaa erityisen tarkasti: ”Että milloin mikä tahansa valtion muoto tulee näille päämäärille tuhoisaksi, kansalla on oikeus muuttaa tai hävittää se ja saattaa voimaan uusi hallinto.”

Joten nämä oikeudet tulevat ensin. Kun valtio erottaa meidät oikeuksistamme tai rikkoo niitä – erottaa meidät omaisuudestamme, rikkoo oikeuksiamme – silloin valtio toimii laittomasti.

Mutta entä jos hyväksytään laki, silloin se on laillista? Kyllä, se on laillista. Mutta se on silti varastamista. (Tähän palataan pian.)

Takaisin itsenäisyysjulistukseen. Myöhemmin siinä sanotaan: ”Mutta kun hyväksikäytöt ja anastukset jatkuvat pitkään, pyrkien alati samaan tavoitteeseen osoittaen suunnitelmallisuuden vähentää niitä ehdottomassa yksinvaltiudessa, on heidän oikeutensa ja velvollisuutensa syrjäyttää tällainen hallinto ja asettaa uudet vartijat heidän turvallisuudelleen jatkossa.”

Itsenäisyysjulistus on tinkimättömän radikaali. Tämä näkökulma kumoaa tuhansia vuosia ihmiskunnan ajattelua. Monet vallankumoukset tämän jälkeen ovat käyttäneet tätä kieltä oikeutuksenaan taistelulleen vapaudesta.

Mitä siis on vapaus? (Olemme jo näin pitkälle esitelmässä…) Mitä on vapaus? Emme ole vielä edes määrittäneet sitä?

Mises tuo esiin, että ”Vapaus tarkoittaa aina: vapautta poliisivallan mielivaltaisista teoista.” Vapaus EI ole  vapautta tehdä mitä tahansa, kuten varastaa, tappaa, mellakoida tai ryöstää. Aloita huitomaan käsilläsi niin, että lyöt jotain nenään. Vapautta voi olla olemassa vain, kun sitä rajoittavat yllä kuvatut oikeudet.

Monet tahtovat laajentaa näitä oikeuksia ja muuntaa ne ”vapauksiksi jostakin”, joista puhuin alussa. Vapaus tarpeista, vapaus nälästä, vapaus sairauksista.

Laillisen varastamisen käsite on erittäin kätevä näiden väärien vapauksien kumoamisessa. Koska kukaan yksilö ei voi loukata oikeuksia ja koska valtio johtaa oikeutensa yksilöiden oikeuksista, siten sillä ei voi olla mitään ylimääräistä valtaa – ei mitään ylimääräisiä oikeuksia tai korkeampia oikeuksia.

Minulla on siis nämä oikeudet: elämä, vapaus, omaisuus. Mitä se merkitsee? Se tarkoittaa, etten voi laittaa asetta Jayn eteen (Mistä tiedän, että hän on Jay? Hänellä on nimilappu, siksi käytämme niitä.) – ja sanoa: ”Anna kaikki rahat!” Miksi? Se on varastamista.

Jos otan kaikki rahasi ja ostan niillä paperilehtiön ja piirustushiilen ja annan ne Jonathanille – se on silti varastamista!

Jopa jos sitä kutsutaan Valtion taidetoimikunnaksi – se on silti varastamista!

En voi tehdä sitä. Joten valtiolla, joka koostuu meistä kaikista, ei myöskään ole tätä valtaa. Mistä se saisi tämän vallan, jos kaikki sen valta juontuu meistä?

Jos en voi varastaa, silloin ei myöskään valtion tule. Kun valtio hyväksyy lain tehden sen toimista ”laillisia” – voi, hyväksyimme lain, se on laillista; voimme tehdä sen – se yhä rikkoo oikeuksia, se on yhä varastamista. Näin Bastiat käyttää käsitettä ”laillista varastamista”.

Hän sanoo: ”Mutta kuinka se voidaan tunnistaa? Hyvin helposti. Tarkastellaan, ottaako laki joillekin henkilöille kuuluvaa antaakseen sen toisille, joille se ei kuulu. Katsotaan, suorittaako laki yhden kansalaisen hyödyksi ja toisen haitaksi teon, jota tämä kansalainen ei pystysi suorittamaan syyllistymättä itse rikokseen.”

Tämän takia käytän kirjallisia mestareita, koska he esittävät niin selvästi. Voitko ottaa sen häneltä? Kyllä. Se on varastamista, mutta äänestimme siitä. Edelleen varastamista.

Bastiat sanoo: ” Laillinen varkaus voidaan nykyään toteuttaa lukemattomalla määrällä keinoja. Tästä seuraa loputon määrä suunnitelmia sen järjestämiseksi: tariffeja, suojelua, etuja, tukia, kannustimia, progressiivista tuloveroa, vapaata koulutusta, oikeutta työhön, oikeutta voittoihin, oikeutta palkkoihin, oikeutta avustuksiin, oikeutta tuotantovälineisiin, korotonta luottoa jne.”

Pelastuspaketit.

”Ja kaikilla näillä suunnitelmilla on yhteistä laillinen varastaminen, joka saa nimen sosialismi.”

Otetaan askel taaksepäin. Voin ottaa askeleen taaksepäin. Voitte istua paikoillaan.

Laki on voima. Valtio on voima. Se on pakottamista. Perimmiltään – sitä se on. Se on uhkaamista väkivaltaisesti vähentää ihmisten vaihtoehtoja. Et haluat tehdä sitä? No, joudut vankilaan. Vähennämme väkivalloin vaihtoehtojasi, kun olet vankilassa.

Jos ette usko minua, kokeilkaa jättää verot maksamatta.

Ennen kuin valtio voi tehdä mitään, sen täytyy ensin ottaa. Siten lain tarkoituksena ei tule olla edistää oikeudenmukaisuutta tai aikaansaada oikeudenmukaisuuden vallitsemista. ”Tulisi sanoa: lain päämäärä on estää epäoikeudenmukaisuutta vallitsemasta.” (Bastiat) Huomaa ero. Sen sijaan, että pyritään tavoittelemaan täydellisen oikeudenmukaisuuden mahdotonta ihannetta, meidän tulisi pyrkiä vähentämään epäoikeudenmukaisuuden määrää.

Ja molemmat, sekä oikeisto ja vasemmisto, yhtyvät tähän. He sanovat kyllä, haluamme vähentää epäoikeudenmukaisuutta. Silti emme voi rikkoa oikeuksia edistääksemme oikeudenmukaisuutta. Lopettaakseen nälkäänäkevien ihmisten epäoikeudenmukaisuuden – ihmiset ovat nälässä; se on epäoikeudenmukaisuutta; haluamme estää sen – valtion täytyy ensin ottaa muilta,  joka itsessään on oikeuksien rikkomista ja epäoikeudenmukaisuutta. Emme siirry yhtään lähemmäksi oikeudenmukaisuutta luomalla epäoikeudenmukaisuutta.

Näettekö mistä on kyse? Yhden epäoikeudenmukaisuuden parantamisesta luomalla toisen epäoikeudenmukaisuuden.

Joten voimme vain poistaa epäoikeudenmukaisuudet, kuten valtion varallisuuden uudelleenjako-ohjelmat jne. Poistamalla nämä epäoikeudenmukaisuudet siirrymme lähemmäksi oikeudenmukaisuutta. Jos poistan nämä ottamiset – nämä varastamiset – silloin siirrymme lähemmäksi oikeudenmukaisuutta. Mutta emme voi aktiivisesti harjoittaa oikeudenmukaisuutta. Meidän täytyy tavallaan ajatella sitä negatiivisena käsitteenä.

Valitettavasti tapa, jolla yhteiskunta hahmottaa itsensä, on muuttunut – muuttunut viimeisenä sata vuotena. Aikaisemmin perustelu on juontunut näkökulmasta, että olemme langenneita olentoja. Tarvitsemme rajoja puutteellisen luonteemme – alkuperäisen synnin – takia. Kuinka ajatus vapaudesta muuttuu, kun näemme itsemme

ylösnousseina apinoina? Emme ole vajavaisia vaan olemme valloittaneet – olemme kaikki muita lajeja parempia. Meillä on voima vetää itsemme alkumerestä, joten miksi meillä ei olisi mahtia suunnitella yhteiskuntaa? Tällaista röyhkeyttä Friedrich Hayek kutsui ”Kohtalokkaaksi ylimieleksi”.

Ajatusta siitä, että meillä on kaikki viisaus, kaikki tietous, jolla voimme suunnitella yhteiskunnan. (Myöhemmin viikolla puhumme hiljaisesta tiedosta, jota ei voida viestiä tai havainnoida suoraan – jota keskussuunnittelulautakunta ei voi kerätä suoraan.)

Olemme siis nähneet, että ihmiset uskovat, että voimme muokata yhteiskuntaa kuin taiteilija muovaa savea. Adam Smith taasen sanoi, että liikutamme palasia sakkilaudalla. Ajattelemme, että voimme muokata ja muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi, koska olemme tutkineet sitä, olemme sosiologeja ja nyt tiedämme.

Mutta kun teemme tätä – nyt keskitymme perusasioihin – ja näemme ihmisten kysyvän… he eivät enää edes esitä sitä kysymystä. Onko meillä ”oikeus” koulutukseen? Myöhemmin viikolla Sheldon Richman puhuu koulutusjärjestelmästä, joka ei ole valtiovetoinen.

Onko meillä ”oikeus” veteen? (Tai Mountain Dew:n…hmm…makoisaa. Käytän tätä rekvisiittana seuraavalla luennolla.) Sillä ilman vettä, kuinka minulla voi olla elämää? Ilman koulutusta, kuinka minulla voi olla vapautta tai omaisuutta?

Entäpä oikeus terveydenhoitoon? Ajatelkaapa seuraavaa. Oikeus terveydenhoitoon. Jos seisoisin kadun kulmassa ja vieressäni seisoisi lääkäri ja keskustelisimme… laa, laa, laa, …Tuo olisi laulamista. Rupattelemassa bla bla bla. Ja olisi niin uppoutuneena keskusteluun etten kiinnittäisi huomiota muuhun, ja astuisi tielle ja pam, jäisin auton alle. Siinä olen, kadulla makaamassa, vuotaen, kuolemassa, en lainkaan onnellisena… Onko minulla oikeus terveydenhoitoon?

Mitä tarkoittaa oikeus terveydenhoitoon? Se tarkoittaa, että voin kääntyä ystäväni puoleen ja sanoa: ”Anna terveydenhoitoa!” …todennäköisesti korahdellen… mutta ”Anna minulle terveydenhuoltoa!”

Oikeus terveydenhoitoon tarkoittaa, että hänen täytyy käyttää omaa omaisuuttaan, omia kykyjään, omaa aikaansa minun auttamiseen. Ajatelkaa meidän välistä suhdetta. Kuka määrää ketä? Olemmeko tasa-arvoisia?

Emme. Jos minulla on oikeus hänen aikaansa, kykyihinsä, omaisuuteensa, työhönsä, se tekee minusta isännän, korkeampi-arvoisen. Se asettaa minut ylemmälle tasolle. Se tekee hänestä alamaisen. Sanotte, että olen kuolemassa. Tarvitsen apua. Muutoin kuolet. Pitää paikkansa! Aivan oikein!

Mutta tulisiko hänen auttaa? Se on eri kysymys. Tulisiko hänen auttaa? Onko hänelle moraalinen velvoite? Se on eri kysymys kuin onko minulla oikeus vai ei. Koska kun vaadin oikeutta hänen työhönsä, orjuutan hänet omiin tarkoitusperiini – siinä määrin.

Jos hänellä on moraalinen velvollisuus, mistä se tulee? Mitä se on? Se on myötätuntoa. Mistä myötätunto tulee? Ihmissydämestä.

Mutta muistakaa, jos pakotan häntä, jos minulla on oikeus, se tarkoittaa, että valtio pakottaa hänet auttamaan minua. Sitä valtio on, pakottamista. Tässä on ase. Auta häntä! Siis, auta minua.

Jos joku osoittaa sinua aseella, oletko hirvittävä? Onko lääkäri myötätuntoinen? Onko hän hyväntahtoinen, jos joku osoittaa häntä aseella ja sanoo: ”Paikkaa tämä henkilö!”?

Ei. Onko hänellä edes mahdollisuutta olla myötätuntoinen ja hyväntahtoinen? Hänen mahdollisuutensa päättää olla hyväntahtoinen on poistettu häneltä, koska päätös on pakotettu hänelle. Hän ei enää toimi moraalisesti.

Jos näen jonkun tarvitsevan ruokaa tai vaatteita tai vastaavaa ja annan hänelle rahaa, se tulee sydämestä. Olen myötätuntoinen – hyväntahtoinen. Mutta et ole myötätuntoinen tai hyväntahtoinen, kun maksat veroja. Kun menet taivaan portille ja Pyhä Pietari sanoo: ”Oletko palvellut kanssaihmisiäsi, oletko ollut myötätuntoinen ja hyväntahtoinen kanssaihmisillesi?” Vastaat: ”Katso veroilmoituksestani!”

Hän ei taida uskoa tuota. Hän vastaa – ei, et saanut tuohon allekirjoitusta. Ei!

Laki ei siis voi pakottaa myötätuntoa. Ja laki ei ole hyväntahtoinen. Valtio ei ole hyväntahtoinen. Mutta, meidän täytyy pelastaa General Motors. Miksi? Koska kaikki ihmiset menettävät työnsä. Se on surullista. Se on surullista. Mutta älä lue sitä hyväntahtoisuudeksi, että yritämme säilyttää näiden ihmisten työpaikat. Ehdottomasti ei – se on kaikkea muuta.

Minusta ja teistä on tehty pakottamalla osaomistajia, mitä ikinä se merkitseekään.

Takaisin Bastiatiin, viimeistä kertaa: ”Ei pidä paikkaansa, että lain tehtävänä on säännellä omaatuntoamme, ajatuksiamme, tahtoamme, koulutustamme, näkemyksiämme, työtämme, kauppaamme, taitojamme tai nautintojamme.

Sen tehtävänä on estää yhden henkilön oikeuksia häiritsemästä toisen henkilön oikeuksia yhdessäkään näistä asioista.

”Koska sen on välttämättä turvauduttava voimaan pakotteenaan, lailla voi olla oikeutettuna toimialueenaan ainoastaan voiman oikeutettu toimialue, joka on oikeudenmukaisuus.”

“Ja koska jokaisella yksilöllä on oikeus turvautua voimaan ainoastaan oikeutetussa itsepuolustuksessa, yhteistä voimaa, joka on ainoastaan yksilöllisten voimien yhteenliittymä,” – se on ainoastaan itsepuolustusta varten – ”ei voida rationaalisesti käyttää mihinkään muuhun tarkoitusperään.”

Selvästi sitä voidaan käyttää muihin asioihin. Katsokaa yhteiskuntaa, jossa elämme.

Kun sisätilaksi määritellään ulkona katoksessa seisomisnn tai vastaavan…

Joten onko kaikki mitä valtio tekee jonkinlaista varastamista? Tulisiko meillä edes olla valtiota?

Kun jatkamme tästä pidemmälle, ja minulla on ystäviä, jotka ovat niin tehneet, he kutsuvat itseään anarkokapitalisteiksi. Anarkiaa, muttei sitä huonoa anarkiaa, tämä on kapitalistista anarkiaa.

Harper – viimeisen kerran, tämä kaveri; hyvä kirja; olen erittäin tyytyväinen tähän kirjaan – käsittelee anarko-kapitalistista kysymystä seuraavasti: ”Perustuen kaikkeen sanottuun on helppo tehdä johtopäätös, että valtio on täysin kielteinen voima suhteessa vapauteen. Voidaan päätellä, että anarkia…olisi ihanteellinen yhteiskunta ja että vapaus olisi täydellinen anarkiassa. Tämä pitäisi paikkansa, jos kaikki ihmiset olisivat täydellisiä. Mutta he eivät ole.”

Ja näin palaamme kysymykseen, kuinka näemme itsemme. Olemmeko langenneita olentoja vai ylösnousseita apinoita?

”Ihmisen heikkouksien ollessa mitä ovat, anarkia tarjoaa mahdollisuuden voimakkaille ja tyrannisille yksilöille orjuuttaa kanssaihmisiään siinä mitassa, kun heillä on voimia saavuttaa ja pitää muut kontrollissaan. Siten jonkinasteinen valtiollinen toiminta… on välttämätöntä vapauden maksimoimiseksi; vapauden loukkaajia tulee hillitä, jotta vapauden oikeudet turvataan niitä kunnioittaville ja jotka toimivat liberalismin sääntöjen mukaan yhteiskunnassa.

Hyvä liberalismi – klassinen liberalismi.

”Siten toisessa ääripäässä valtion puute sallii anarkian ryöstää ihmiset vapauksistaan, kun taas toisessa ääripäässä valtiosta itsestään tulee vapauksien ryöstäjä. Näin ollen liberaalin yhteiskunnan tehtävä on löytää se piste, jossa kaikki ihmiset nauttivat suurimmasta mahdollisesta asteesta vapautta.”

Henkilökohtaisesti olen hyvin lähellä anarkokapitalismia. Olen myöntynyt moniin heidän perusteluistaan. Niitä on koko joukko. Mielestäni meidän tulisi vähentää varastamista ja laajentaa vapautta mahdollisimman paljon. Ja kun saavumme pieneen minarkistiseen valtioon – viimeiseen pieneen osaan valtionhallintoa – silloin saatan tehdä päätökseni siitä tulisiko meidän hävittää viimeinenkin pala valtiota.

Mutta tuota keskustelua emme nyt tarvitse, koska olemme niin kaukana tuosta pisteestä. Se on vähän kuin keskustelisi, kuinka monta enkeliä tanssii Mountain Dew pullon päällä? Tavallaan hyödytöntä. Meidän tarvitsee vetää yhtä köyttä ja vetää lujaa, eikä kinastella keskenämme.

Ajatukseni valtio oikeasta koosta juuri nyt on…. Kuvittele pahin henkilökohtainen vihamiehesi. Tiedät kuka se on. Ja hänet asetetaan valtion johtoon ja se sopisi sinulle ihan hyvin.

Sillä jos nyt pahin henkilökohtainen vihamieheni asetettaisiin valtaan ja kontrolloimaan oikeusistuimia, verovirastoa ja muita verottavia ja sääteleviä viranomaisia, elämäni olisi kurjaa.

Mutta jos voimme vähentää valtion kokoon, jossa voit asettaa pahimman vihamiehesi valtaan kaikista valtion toiminnoista, ja se olisi sinusta ihan ok. Se olisi aika hyvän kokoinen valtio.

Olen esittänyt monia kysymyksiä. Olen esittänyt monia kysymyksiä, joihin jokainen meistä pyrkii vastaamaan.

On olemassa joitain vastauksia: kommunismi – paha. Mutta edessämme oleva tehtävä on löytää yhteiskunnalle ”suurin mahdollinen aste vapautta”. Tämä on ”Vapaus yliopiston” viikko. Meidän tulisi tutkaille mitä se tarkalleen tarkoittaa keskustelujen ja syvällisen ajattelun avulla.

---

[1] Viittaa Yhdysvalloissa vasemmistoon.

Frédéric Bastiat (1801-1850) oli ranskalainen taloustieteilijä, lainsäätäjä ja kirjailija, joka kannatti yksityisomistusta, vapaita markkinoita ja rajoitettua hallintoa. Tämä essee on ote juuri julkaistusta Frédéric Bastiatin kirjoituksia sisältävästä teoksesta Kirjoituksia taloudesta.

Kynttilöiden, vahalamppujen, lyhtyjen, kynttilänjalkojen, katulamppujen, kynttiläsaksien ja sammuttimien valmistajilta sekä öljyn, talin, pihkan, alkoholin ja yleensä kaiken valaistukseen liittyvän tuottajilta.

Kunnioitetuille edustajainhuoneen jäsenille

Herrat:

Olette oikeilla jäljillä. Hylkäätte abstraktit teoriat ja piittaatte hyvin vähän vauraudesta ja edullisista hinnoista. Päähuolenne on tuottajien etu. Haluatte suojella heitä ulkomaiselta kilpailulta ja pitää kotimarkkinat kotimaisella teollisuudella.

Tarjoamme teille erinomaista mahdollisuutta soveltaen teidän – miksi kutsuisimmekaan sitä? Teoriaksenne? Ei, mikään ei ole harhaanjohtavampaa kuin teoria. Oppinne? Järjestelmänne? Periaatteenne? Mutta tunnette vastenmielisyyttä oppeihin, kammoatte järjestelmiä ja kiellätte minkään talouspolitiittisen periaatteen olemassaolon. Sen vuoksi kutsumme sitä käytännöksenne – käytännöksenne ilman teoriaa ja ilman periaatteita.

Kärsimme kestämättömästä ulkomaisesta kilpailusta kilpailijan taholta, joka ilmeisesti toimii valon tuotannossa meihin nähden ylivoimaisissa olosuhteissa. Hän täyttää kotimarkkinat uskomattoman halvoilla hinnoillaan. Heti hänen ilmaannuttuaan oma myyntimme pysähtyy. Kaikki kuluttajat kääntyvät hänen puoleensa jättäen osan kotimaista teollisuutta täyteen lamaannukseen lukemattomine seurauksineen. Tämä kilpailija, joka ei ole vähäisempi kuin aurinko, haastaa meidät säälimättömästi kamppailuun, ja uskomme petollisen Albionin lietsoneen hänet meitä vastaan (hyvää politiikkaa näinä päivinä) erityisesti, koska hän suo tuota kopeaa saarta kohtaan kunnioitusta, jota hän ei osoita meille.1

Jos sallitte, pyydämme teitä säätämään lain joka vaatii sulkemaan kaikki ikkunat, ovet, kattoikkunat, vinokattojen pystyikkunat, sisä- ja ulkoluukut, verhot, pimennysverhot, pyöröikkunat ja säleiköt. Lyhyesti, kaikki aukot, reiät, raot ja halkeamat, joiden kautta aurinko on päässyt taloihin aiheuttaen haittaa meille, ansiokkaille tavarantuottajille, jotka ylpeinä ylläpidämme maatamme – maata, joka pettämättä kiitollisuuttaan ei voi hylätä meitä näin epätasa-arvoisen taistelun keskellä.

Luotamme siihen, arvoisat edustajat, että otatte pyyntömme vakavasti, ettekä hylkää sitä ainakaan ennen kuin olette kuulleet esittämämme perustelut.

Ensinnäkin: jos suljette pois kaiken mahdollisen luonnonvalon ja luotte kysynnän keinotekoiselle valolle, mikä osa ranskalaisesta teollisuudesta ei tästä lopulta vilkastuisi?

Jos Ranska kuluttaa enemmän talia, täytyy olla lisää karjaa ja lampaita. Tämän seurauksena saamme todistaa kasvua peltojen, lihan, villan, nahan ja erityisesti lannan määrässä, joka on kaiken maataloudellisen vaurauden perusta.

Jos Ranska kuluttaa enemmän öljyä, tulemme todistamaan kasvua unikon, oliivin ja rapsin viljelyssä. Nämä runsaat mutta maata köyhdyttävät kasvit tulevat oikeaan aikaan, jotta voimme ottaa käyttöön lisääntyneen lannoitteen, jonka lisäkarjan kasvattaminen suo maallemme.

Nummemme tulevat peittymään pihkaisilla puilla. Lukuisat mehiläisparvet tulevat keräämään vuoriltamme tuoksuvia aarteita, jotka nykyään tuhlaavat hajusteensa kuten kukat, joista ne ovat lähtöisin. Näin ei ole olemassa yhtään maatalouden osa-aluetta, joka ei kokisi suurta kasvua.

Sama koskee kuljetusta. Tuhannet alukset lähtevät valaanpyyntiin, ja lyhyessä ajassa meillä on laivasto, joka kykenee ylläpitämään Ranskan kunniaa ja ilahduttamaan isänmaallisia pyrkimyksiä vetoomuksenne allekirjoittaneissa kynttilänvalmistajissa ja muissa tuottajissa.

Mutta mitä voidaan sanoa Pariisin erityistuotteista? Tästä lähtien tulette näkemään kultauksia, pronssia ja kristalleja kynttilänjaloissa, lampuissa ja kruunuissa, jotka loistavat valoaan tilavissa esittelyhuoneissa, joihin verrattuna nykyisiä voidaan pitää pelkkinä hevostalleina.

Ei tule olemaan pihkankerääjää hiekkadyynien korkeuksissa tai hiilikaivoksen työntekijää syvyyksissä, joka ei nauttisi korkeammasta palkasta ja lisääntyneestä vauraudesta.

Hyvät herrat, jo pienellä tutkiskelulla tulette vakuuttumaan, ettei yhdenkään ranskalaisen olosuhteet rikkaasta kaivoksenomistajista kaikkein vaatimattomimpaan tulitikkujen myyjään voi olla paranematta, jos vetoomuksemme on menestyksekäs.

Herrat, tunnemme vastalauseenne: olette poimineet ne kaikki ummehtuneista vapaiden markkinoiden puolustajien teoksista. Haastamme teidät lausumaan sanankin meitä vastaan ilman, ettei se kimpoa takaisin teitä ja koko politiikkaanne vastaan.

Kerrotteko meille, että jos saamme pyytämämme suojelun, niin Ranska tulee häviämään, koska kuluttajien täytyy kantaa tappiot?

Meidän vastauksemme on valmiina:

Teillä ei ole enää oikeutta vedota kuluttajan etuihin. Olette uhranneet hänet aina, kun olette huomanneet hänen etujensa olevan ristiriidassa tuottajan etujen kanssa. Olette tehneet näin pyrkiäksenne edistämään teollisuutta ja lisäämään työllisyyttä. Samasta syystä teidän tulisi tehdä se tälläkin kertaa.

Te olette toden totta ennakoineet tämän vastaväitteen. Kun teille kerrotaan, että kuluttaja hyötyy vapaasta raudan, hiilen, viljan ja tekstiilien tuonnista, vastaatte: ”Kyllä, mutta tuottaja hyötyy niiden kieltämisestä.” Olkoon näin! Jos kuluttaja hyötyy vapaasta luonnonvalosta, keinotekoisen valon tuottajille on yhtä hyödyllistä kieltää se.

Mutta voitte edelleen sanoa tuottajan ja kuluttajan olevan sama henkilö. Jos valmistaja hyötyy suojelusta, hän tekee myös maanviljelijästä hyötyjän. Käänteisesti jos maanviljelijä hyötyy, se avaa markkinoita valmistetuille tuotteille. Erittäin hyvä! Jos myönnätte meille monopolin päivävalaistuksen valmistamiseen, tulemme ensimmäiseksi ostamaan suuria määriä talia, puuhiiltä, öljyä, pihkaa, vahaa, alkoholia – hopean, raudan, pronssin ja kristallin lisäksi. Ja meidän sekä lukuisien toimittajiemme tultua rikkaiksi kulutamme merkittävästi levittäen vaurautta muille kotimaisen tuotannon osa-alueille.

Sanotteko auringonvalon olevan ilmainen lahja Luonnolta, ja että sen hylkääminen olisi vaurauden hylkäämistä sen hankkimisen verukkeella?

Mutta jos otatte tämän kannan, vahingoitatte merkittävästi omaa politiikkaanne. Muistakaa, että tähän asti olette aina hylkineet ulkomaisia tuotteita, koska ja siinä suhteessa kuin ne lähestyvät ilmaisia lahjoja. Teillä on vain puoliksi yhtä hyvä syy myöntyä muiden monopolistien vaatimuksiin kuin teillä on hyväksyä vetoomuksemme, joka on täysin linjassa vakiintuneen politiikkanne kanssa. Vaatimuksemme hylkääminen nimenomaan sen muita parempien perusteiden takia tarkoittaisi yhtälön ”+ x + = –” hyväksymistä. Toisin sanoen se olisi järjettömyyden kasaamistajärjettömyyden päälle.

Luonto ja ihmisen työpanos tekevät yhteistyötä vaihtelevissa olosuhteissa riippuen maasta ja ilmastosta hyödykkeiden valmistuksessa. Luonnon tekemä osuus on aina ilmainen. Arvo koostuu ihmisen tekemästä osuudesta, ja siitä maksetaan.

Jos lissabonilainen appelsiini myydään puolella hintaa pariisilaiseen appelsiiniin verrattuna, se aiheutuu luonnollisesta ja näin ollen ilmaisesta auringon lämmöstä. Sen sijaan keinotekoinen lämpö, jota on kalliimpaa tuottaa, nostaa jälkimmäisen markkinahintaa.

Näin appelsiinin tullessa meille Portugalista voimme pitää sitä puoliksi ilmaisena. Toisin sanoen se saapuu meille puoleen hintaan pariisilaiseen verrattuna.

Juuri tältä puoli-ilmaiselta (anteeksi tämä sana) osalta tulisi kieltää pääsy markkinoille. Kysytte: ”Kuinka kotimainen työvoima pystyy kilpailemaan ulkomaisen kanssa, kun ensimmäisen täytyy tehdä kaikki työ ja jälkimmäiselle riittää vain puolet auringon tehdessä loput?” Mutta jos tosiasia, että tuote on puoliksi ilmainen saa teidät sulkemaan sen pois markkinoilta, kuinka sen täysi ilmaisuus voi kannustaa teitä sen sallimiseen? Joko ette ole johdonmukaisia tai teidän täytyy sulkea pois vielä vahvemmin perustein ja kaksinkertaisella tarmolla täysin ilmainen, jos kerran kiellätte puoli-ilmaisen kotimaista teollisuutta vahingoittavana.

Otetaan toinen esimerkki: kun tuotteita kuten hiiltä, rautaa, viljaa tai tekstiilejä lähetetään meille ulkomailta ja voimme hankkia ne vähemmällä työllä kuin jos tekisimme ne itse, tämä erotus on meille annettu ilmainen lahja. Tämän lahjan suuruus on suhteessa erotuksen suuruuteen. Se on neljännes, puolet tai kolme neljäsosaa tuotteen arvosta, jos ulkomaalainen pyytää meiltä ainoastaan kolme neljäsosaa, puolet tai neljänneksen tuotteen hinnasta. Se on yhtä täydellinen ja kokonainen kuin se vain voi olla silloin kun lahjoittaja (kuten aurinko meitä valaistessaan) ei pyydä mitään vastineeksi. Muodollinen kysymyksemme on seuraava: ”Tahdotteko maallenne hyödyn ilmaisesta kulutuksesta vai rasittavan tuotannon väitetyt hyödyt?” Tehkää päätöksenne, mutta olkaa loogisia. Niin kauan kuin ette hyväksy (niin kuin teette) hiiltä, rautaa ja ulkomaisia tekstiilejä siinä suhteessa kuin niiden hinta lähestyy nollaa, mikä epäjohdonmukaisuus olisikaan hyväksyä auringon valo, jonka hinta on nolla kaiken päivää!

1 Tässä viitataan Britannian maineeseen sumuisena maana.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuonna 1997.

Jokaisessa vaalikampanjassa kuulemme vähintään tuhat kertaa sanan “myötätunto”. Suuret valtion ohjelmat ovat osoitus myötätunnosta; valtion leikkaukset ovat osoitus kylmäsydämisestä saituudesta. Termin väärinkäytöllä puoluepoliittiseksi edukseen poliitikot ovat sotkeneet sanan todellisen merkityksen.

Kuten Marvin Olasky toi esiin teoksessaan ”The Tragedy of American Compassion”, myötätunnon alkuperäinen määritelmä Oxford-English sanakirjan mukaan on ”toisen kanssa kärsiminen, osallistuminen kärsimykseen”. Painotus on henkilökohtaisessa osallistumisessa tarpeessa olevan kanssa, kärsiminen heidän kanssaan, ei pelkästään heille antamisessa.

Mutta nykyään termiä käytetään lähes pelkästään, kuten Olasky asian mainitsee: ”tuntemukseen tai tunteeseen, kun henkilö on liikuttunut toisen kärsimyksestä tai ahdingosta ja pyyteestä lievittää sitä.” Nämä kaksi määritelmää ovat hyvin kaukana toisistaan: Toinen vaatii henkilökohtaista toimintaa, toinen on pelkästään ”tunne”, johon yleensä liittyy vaade jonkun toisen – tarkoittaen valtiota – ongelman hoitamisesta. Toinen kuvaa Äiti Teresaa tai Punaista Ristiä ja toinen kuvaa tyypillistä vastuun siirtäjä, pehmeäsydämistä yhteiskunta-aktivistia mielenosoituskyltti kädessään.

Tosiasiallisesti valtion ”myötätunto” ei ole samaa kuin henkilökohtainen tai yksityinen myötätunto. Kun odotamme valtion korvaavan sen mitä meidän itse tulisi tehdä, odotamme mahdotonta ja saamme sietämättömän. Emme oikeasti ratkaise ongelmia, hallitsemme vain kalliisti niiden jatkumista loputtomiin ja samalla luomme joukon uusia.

Vuodesta 1965, niin kutsutun sodan köyhyyttä vastaan alusta, 1990-luvun puoliväliin Yhdysvalloissa kokonaiskulutus hyvinvointiin oli 5,4 biljoonaa dollaria. Vuonna 1965 koko valtion hyvinvointikulutus oli vain hiukan yli prosentin bruttokansantuotteesta (BKT), mutta 30 vuotta myöhemmin se oli paisunut 5,1 prosenttiin vuosittaisesta BKT:stä – korkeammaksi kuin suuren laman asettama ennätys. Ennen kuin sosiaaliuudistukset, jotka painottivat työntekoa, alkoivat toimimaan 1990-luvun lopussa, köyhyysaste oli lähes paikallaan siitä, mitä se oli vuonna 1965. Vuosikymmeniä miljoonat elivät elämää turmelevassa riippuvuudessa, perheitä palkittiin niiden hajoamisesta ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä nousi taivaisiin – hirvittäviä tosiasioita, jotka suurimmalta osalta aiheutuivat ”myötätuntoisista” valtion ohjelmista.

Henkilön halukkuus kuluttaa valtion varoja tukiohjelmiin ei ole todiste, että henkilö itse on myötätuntoinen. Professori William B. Irvine Wright State yliopistosta Daytonista, Ohiosta, selittää: ”Olisi älytöntä pitää henkilön halukkuutta lisätä puolustusbudjettia osoituksena, että henkilö itse on urhea tai pitää henkilön halukkuutta kuluttaa valtion rahoja urheiluun osoituksena, että henkilö itse on fyysisesti hyvässä kunnossa.” Samalla tavoin kuin ”sohvaperunalle” on mahdollista suosia valtion rahoitusta urheilujoukkueelle, samoin henkilölle, jolta puuttuu myötätuntoa, on mahdollista suosia erinäisiä valtion tukiohjelmia, ja käänteisesti myötätuntoiselle henkilölle on mahdollista vastustaa näitä ohjelmia.

On virhe käyttää henkilön poliittisia uskomuksia myötätunnon lakmustestinä. Professori Irvine sanoo, että jos haluat määrittää kuinka myötätuntoinen yksilö on, tuhlaat aikaasi, jos tiedustelet ketä hän äänesti; sen sijaan tulisi kysyä mitä hyväntekeväisyyslahjoituksia hän on tehnyt ja onko hän tehnyt viime aikoina mitään vapaaehtoistyötä. Kannattaa ehkä myös tiedostella kuinka hän vastaa hänen sukulaistensa, ystäviensä ja naapuriensa tarpeisiin.

Todellinen myötätunto on vahvojen perheiden ja yhteisöjen, vapauden ja itsenäisyyden suojavalli, kun taas toisen käyttötarkoituksen tekaistu myötätunto on lastattu suurilla vaaroilla ja kyseenalaisilla tuloksilla. Todellinen myötätunto on ihmisiä auttamassa toisia ihmisiä aidosta välittämisen tunnosta. Se ei ole poliittisen edustajasi pyytämistä sen tekemisestä puolestasi. Aito myötätunto tulee sydämestä, ei valtion kassasta. Todellinen myötätunto on syvästi henkilökohtainen asia, ei rahalähetys etäiseltä byrokratialta.

Kun kuulet seuraavan kerran jonkun käyttävän termiä ”myötätunto”, kysy tietääkö hän todella mistä puhuu.

By James Bovard

James Bovard on teoksen “Freedom in Chains: The Rise of the State and the Demise of the Citizen” (St. Martin’s Press) kirjoittaja.

Omaisuus on ”kaikkien muiden oikeuksien vartija”; kuten virginialainen Arthur Lee kirjoitti vuonna  1775. [1] Vuonna 1897 Yhdysvaltain korkein oikeus julisti: ”Vapaassa maassa lähes kaikista muista oikeuksista tulee arvottomia, jos hallitus ottaa itselleen vallan määrätä ihmisten omaisuudesta.” [2] Valitettavasti 1900-luvun lainsäätäjät, tuomarit ja poliitikot ovat jatkuvasti väheksyneet omaisuuden merkitystä vapaudelle.

Ilman omaisuutta ei ole mitään keinoa vastustaa valtion pakkovaltaa. Omistusoikeudet ovat rajavartijoita, jotka suojaavat yksilön elämää poliittisilta invaasioilta. Ne, jotka väheksyvät omistusoikeutta, vastustavat yleensä kaikkia merkittäviä valtion valtaa koskevia rajoituksia. John Dewey esimerkiksi pilkkasi ”yksityisomaisuuden koskemattomuutta”, koska se hänen mukaansa tarjosi ”vapautuksen sosiaalisesta kontrollista”. [3] Sosialistiset hallinnot ylenkatsovat omaisuutta, koska se vähentää valtion valtaa ihmisiin. Vuonna 1975 ilmestynyt tutkimus ”Neuvostoliiton utopia” havaitsi, että ”kommunismin tiiviissä yhteisöissä epäsosiaaliset yksilöt on helppo löytää, koska he eivät voi ‘lukita asuntojensa ovia’ ja vetäytyä yksityisyyden suojan taakse”. [4] Unkarilainen taloustieteilijä Janos Kornai huomautti: ”Mitä pidemmälle yksityisomistuksen eliminointi viedään, sitä paremmin ihmisiä voidaan alistaa.” [5]

Oxfordin professori John Gray kuitenkin huomautti vuonna 1990, että ”valtion kattava talousasioihin sekaantuminen ei ole missään johtanut yksilön- tai poliittisten vapauksien kasvamiseen”. [6] Voidaan esimerkiksi ihmetellä, mistä sellaisista vapauksista kommunistisen Bulgarian tai Romanian kansalaiset nauttivat, joita Gray ei ole huomioinut. Itäblokin maiden talouksille luonteenomaista oli puute lähes kaikista hyödykkeistä; poliitikot ja byrokraatit maksimoivat oman valtansa ja väestön alistamisen tahallaan aiheutetulla hyödykkeiden puutteella. Pula loi uusia tekosyitä yhä voimakkaampaan alistamiseen: mitä huonommin talous toimi, sitä enemmän valtaa hallinnolla oli – kunnes ihmiset nousivat ja tuhosivat hallinnot. [7]

Elämä on taloutta

Hallitus ei voi kontrolloida taloutta kontrolloimatta jokaisen siinä taloudessa elantonsa ansaitsevan ihmisen elämää. Elämässä on toki muutakin kuin varallisuutta, mutta mitä enemmän varallisuutta valtio ottaa ihmisiltä itselleen, sitä todennäköisempää on, että valtio pystyy kontrolloimaan myös elämän muita osa-alueita.

Omistusoikeus ei liity ainoastaan rikkaiden omaisuuksien kunnioittamiseen. Jokaisen yhteiskunnan jäsenen omistusoikeus omaan omaisuuteensa on vapaan yhteiskunnan perusta. Kuten James Madison totesi: ”Valtion tehtävä on suojella kaikenlaista omaisuutta; sekä sellaista omaisuutta, mikä liittyy ihmisten oikeuksiin, että sanan varsinaisen merkityksen mukaista.” [8] Omaisuus, joka jokaisella ihmisellä on hänen oikeuksiensa muodossa, muodostaa hänen oman elämänsä hallinnan ja oman kohtalonsa määrittämisen perustan.

Jotkut nykyajan vasemmistolaiset pitävät valtion omistusoikeutta vapauden takeena. Alan Wolfen mukaan ”Kukaan ei voisi nauttia negatiivisesta vapaudesta kävellä yksin erämaassa, jos valtio ei olisi lainsäädännöllä suojellut erämaata kehitykseltä.” [9] Wolfe vihjaa, että jos valtio ei omistaisi suurta osaa sen alueella olevista maa-alueista, niin yksityiset ihmiset tuhoaisivat erämaat kokonaan. Yksityiset maanomistajat ovat kuitenkin huolehtineet omistamiensa maiden ympäristöstä paremmin kuin Yhdysvaltain liittovaltion hallitus. [10] Armeija on tuhonnut paljon enemmän luonnontilaisia jokia kuin mikään yksityinen teollisuusyritys, ja luonnonkatastrofien hoitamiseen perustetun viraston, FEMA:n (Federal Emergency Management Agency) avokätiset korvaukset tulvatuhoista kärsineille ovat mahdollistaneet monen ekologisesti hauraan rannikon rakentamisen. [11] Wolfe väittää myös, että kukaan yksityinen metsänomistaja ei antaisi kenenkään kulkea maillaan. Erilaisten metsästyssopimusten suuri määrä kuitenkin osoittaa, että pääsy yksityisille maille on helposti neuvoteltavissa. Ihmisillä on erilaisia arvoja ja monet maanomistaja haluavat pitää maansa lähes luonnontilassa. Lisäksi vaikka kaikki maanomistajat haluaisivat myydä maansa rakennettavaksi, vain pienelle osalle niistä rakennettaisiin mitään – yksinkertaisesti siitä syystä, että suurinta osaa Amerikan erämaista ei ole taloudellisesti järkevää ottaa hyötykäyttöön.

Yksityisyyden suoja

Yksityisomaisuuden koskemattomuus on paras yksityisyyden suoja. Chicagon yliopiston lakitieteen professori Richard Epstein kirjoitti, että ”yksityisomistus antaa ihmisille oikeuden pitää muut ulkopuolella ilman erityisiä perusteluja. Mahdollisuus tehdä jotakin ilman perustelun tarvetta on vapauden perusta, olkoon kyse sitten sananvapaudesta tai omistusoikeudesta.” [12] Valitettavasti lainsäätäjät muuttavat yksityisomaisuutta koko ajan vähemmän yksityiseksi. Vuonna 1984 Yhdysvaltain korkein oikeus tuomitsi jutussa Oliver vs. yleinen syyttäjä, jossa poliisit, jotka kävelivät mailin verran yksityisalueella, jättivät huomiotta useita ”Läpikulku kielletty” -kylttejä ja kiipesivät aidan yli, löysivät marihuanakasveja – että ”avoimet maa-alueet eivät kuulu siihen yksityisyyden suojan piiriin, jota perustuslain neljäs lisäys on tarkoitettu turvaamaan viranomaisten väliintuloilta ja valvonnalta.” [13] (Ilmeisesti perustuslain allekirjoittajat olivat unohtaneet laista sulkulausekkeen, jonka mukaan se pätee ainoastaan ”yksityisiin asioihin”.) Oikeus teki myös selväksi, ettei se viitannut vain avoimiin maa-alueisiin: ”Tiheäkasvuinen metsä voi myös olla avoin alue siinä merkityksessä, missä termiä on käytetty perustuslain neljännessä lisäyksessä.” [14] Tuomari Thurgood Marshall oli eri mieltä: ”Monet maanomistajat kävelevät yksin omistamillaan mailla, varmoina siitä, etteivät retkensä aikana kohtaa vieraita tai poliiseja.” [15] Jopa ennen tätä tuomiota poliisien oli helppo saada etsintälupa yksityisalueille. Heidän tarvitsi vain sepittää jonkun keksityn luotettavan lähteen kertoneen heille tapahtuneista laittomuuksista. [16]

”Avointen maa-alueiden” tuomion ydin on siinä, että valtio ei koskaan tee väärin tunkeutuessaan toisen maille, koska virkamiehillä on oikeus mennä ihan minne ikinä lystäävät. Tämän tuomion jälkeen mikä tahansa ”maa-alue”, jota ei ole ympäröity kuuden metrin korkuisella betoniaidalla voidaan viranomaisten taholta tulkita ”avoimeksi”. (Ja niille maa-alueille, jotka tuollaisella aidalla on ympäröity, on korkein oikeus antanut luvan lentää helikopterilla tarkistamaan kasvatetaanko siellä laittomia kasveja. [17])

Korkeimman oikeuden päätös, johon on vedottu yli kuudessasadassa eri oikeusasteissa käsitellyissä jutuissa, kumosi satojen vuosien aikana annetut oikeuden päätökset, jotka suojasivat yksityisomaisuutta viranomaisten tunkeutumiselta. Tämä näytti vihreää valoa maahanmuuttoviranomaisten etsintäluvattomille ratsioille; vuoden 1997 loppupuolella New York Times raportoi tapauksista, jossa New Yorkin osavaltion maanviljelijät valittivat kuinka ”maahanmuuttoviranomaiset talloivat peltoja ja tunkeutuivat vajoihin kuin rikollisjengiläiset laittaen kaikki espanjalaisen näköiset käsirautoihin ja kyselivät vasta myöhemmin… Ovia murrettiin ja työläisiä kaadettiin maahan.” [18] Elban kaupungin alueella tehdyssä ratsiassa ainakin yksi maahanmuuttoviranomainen avasi tulen pakenevia maatyöläisiä kohti. [19] Tämän seurauksena monta satoa mätäni pelloille työvoimapulan takia.

Ristiriitaiset näkemykset vapaudesta

”Avointen alueiden” opinkappale tarjoaa hyvän koetinkiven ristiriitaisille näkemyksille vapaudesta. Ovatko ihmiset enemmän vai vähemmän vapaita, kun valtion virkamiehillä on vapaa pääsy heidän mailleen? Ovatko he enemmän vai vähemmän vapaita, kun virkamiehet voivat milloin tahansa ilmestyä heidän ulko-ovelleen, ja kuulustella heitä? Onko vapaus valtion väliintulon tulos – vai väliintulo-oikeuden rajoittamisen tulos? Vuoden 1984 oikeuden päätöstä seuranneen kiistelyn vähäisyys on itsessään merkki siitä, miten valtiomyönteistä amerikkalaisten ajattelusta on nykyaikana tullut.

Harva valtion toiminta symbolisoi omistusoikeuden halveksuntaa paremmin kuin yllätysratsioiden kasvava määrä. ”Kotini on linnani” on ollut hyväksytty sääntö englantilaisessa tapaoikeudessa jo 1600-luvun alkupuolelta lähtien, ja vaati lainvalvojia koputtamaan ovelle ja ilmoittamaan tulostaan ennen astumista sisään yksityiseen kotiin. Tämä standardi on kuitenkin yhä enenevässä määrin korvattu toisella vanhalla säännöllä – ”kuninkaan avain avaa kaikki lukot”. [20]

Vuoden 1998 New York Timesin mukaan ”poliisien, syyttäjien, tuomarien ja asianajajien haastatteluista saa sellaisen kuvan, että poliisi tuntee painetta suorittaa enemmän ratsioita, luotettavien lähteiden antamien tietojen todenperäisyydestä on yhä vaikeampi ottaa selvää ja, että tuomarit käyttävät yhä vähemmän ja vähemmän aikaa etsintälupien tutkimiseen ennen niiden allekirjoittamista”. [21] Times huomautti, että ”yhden ainoan rikollisen, jolle yleensä maksetaan tietojen kertomisesta, sana voi olla riittävä peruste lähettää aseistettuja poliiseja murtautumaan ja tunkeutumaan viattomien ihmisten koteihin”. [22]

Yllätysratsioista on tullut niin yleisiä, että jotkut varkaat ovat ryhtyneet potkimaan ovia sisään ja väittämään olevansa poliiseja. [23] Vuonna 1997 Clintonin hallitus kehotti korkeinta oikeutta luottamaan sokeasti poliisin omaan harkintaan ja julisti, että ”poliisien on yleensä järkevää luopua koputuksista ja ennakkoilmoituksista.” [24] Poliisien pelko joidenkin huumerikosten todisteiden menettämisestä on voimistanut hyökkäyksiä kotirauhaa vastaan. Clintonin hallinto esimerkiksi vaikutti olevan paljon enemmän huolissaan huumeiden viemäristä alas vetämisestä kuin siitä, että samalla vedettiin myös yksityisyyden suoja viemäristä alas. Vuonna 1995 Clintonin hallinto antoi korkeimmalle oikeudelle ohjeistuksen, jossa todettiin, että ”nykyisenkaltaista viemäriverkostoa … ei ollut olemassa” silloin, kun ”koputuksen ja ilmoittautumisen” sääntö otettiin käyttöön. [25] Hallinto teki suuren myönnytyksen yksilön oikeuksille myöntäessään, että ”jos viranomaiset tietäisivät että … ratsattavissa tiloissa ei ole viemäriverkostoa … todisteiden hävittämisen pelon käyttäminen yllätysratsian perusteena olisi kohtuutonta.” [26] Korkein oikeus ei ole saanut asetettua tehokkaita rajoituksia poliisin etuoikeudelle yllätysratsioihin. Professori Craig Hemmens huomautti, että oikeuden ”viimeisimmät päätökset koputus ja ilmoitus -säännön suhteen ovat vähentäneet sen merkityksen pelkäksi ‘muodollisuudeksi’”. [27]

Poliisilla on myös oikeus tuhota omaisuutta ratsioissaan. Santa Claran poliisi Kaliforniassa toteutti etsintälupia heittämällä savupommeja, kyynelkaasua ja käsikranaatteja vuokra-asuntoihin; yllättäen talo syttyi tuleen ja paloi maan tasalle. Kun asunnon omistaja haastoi poliisin oikeuteen, oikeus hylkäsi hänen kanteensa todeten, että poliisi ”vain … oli huolimaton rutiininomaisessa velvollisuudessaan taistella rikollisuutta vastaan ja hankkia todisteita oikeudenkäyntejä varten. Tuhot synnyttänyt väitetty huolimattomuus oli satunnainen yksittäistapaus.” [28]

Kurjimpaankin vuokramörskään hyökkääminen on aivan yhtä suuri omistusoikeuden loukkaus kuin tunkeutuminen loistohuvilaan.

Vapauden este?

Jotkut sosialistit väittävät, että yksityisomaisuus on este vapaudelle, koska omaisuuden epätasainen jakautuminen vastaa poliittista tyranniaa. Historioitsija R.H. Tawneyn mukaan ”Sorto… ei ole yhtään vähemmän sortoa, vaikka se saisi voimansa ylivertaisesta varallisuudesta fyysisen voiman sijasta”. [30] Kenelläkään, olipa hän miten rikas hyvänsä, ei kuitenkaan ole oikeutta pakottaa ketään mihinkään. Parhaan tarjolla olevan palkan maksaminen ei ole sama asia, kuin pidellä asetta toisen ohimolla; parhaan hinnan tarjoaminen jostakin myytävänä olevasta kohteesta ei ole sama asia kuin pakkolunastus. Laillisen hallinnon pitää suojella kaikkia kansalaisiaan –  myös niitä, joilla on eniten rahaa. Eikä se tosiasia, että poliitikkoja usein lahjotaan olemaan pitämättä huolta köyhistä, ole hyvä syy antaa poliitikoille lisää valtaa.

Eron taloudellisen vaurauden ja poliittisen voiman välillä ymmärtää vertaamalla esimiehen valtaa viranomaisen valtaan. Kaikki valta, joka esimiehellä tai yrityksellä on yksittäiseen työntekijään, perustuu suoraan tai välilliseen sopimukseen; se valta rajoittuu työhön ja siihen aikaan, mitä sopimuksessa on sovittu. (Elinikäiseen työsuhteeseen velvoittavat sopimukset ovat Yhdysvalloissa laittomia.) Esimiehen valta on ehdollista, ja riippuu siitä, haluaako työntekijä jatkaa palkan nauttimista.

Viranomaisen valta sen sijaan on usein lähellä absoluuttista valtaa: esimerkiksi henkilö, joka kieltäytyy pysähtymästä poliisin merkistä saattaa joutua vankilaan riippumatta siitä, oliko poliisilla laillinen syy pysäyttää häntä vai ei. Vapailla markkinoilla ihmiset voivat valita, kenen kanssa ovat tekemisissä, kun taas valtio sanelupolitiikalla määrää ihmiset alistumaan määräyksiinsä. Kuten Nobel-palkittu James Buchanan huomautti, ”Kun ihmiset tulevat enemmän riippuvaisiksi vapaista markkinoista, he samalla tulevat vähemmän riippuvaisiksi kenestäkään yksittäisestä henkilöstä. Poliittisen toiminnan suhteen taas siitä riippuvaisemmaksi tuleminen tarkoittaa yhä suurempaa alistumista toisten valtaan.” [31] Markkinat rajoittavat yksilöiden valtaa sanella ehtoja toisille ihmisille, koska markkinoiden osapuolet voivat etsiä toisia tarjoajia tai myyjiä. Markkinat tarjoavat ihmisille mahdollisuuden toimia toisten kanssa vapaaehtoisesti. Markkinat ovat vapaaehtoisen toiminnan symboli samalla tavalla kuin vankilat ovat pakottamisen symboli.

Jotkut valtion ihailijat hakevat oikeutusta valtion vallan lisäämiselle määrittelemällä käytännössä kaikki yksityisten yritysten teot pakottamiseksi. Taloustieteilijä Robert Kuttner julisti vuonna 1997 PBS-kanavan ohjelmassa, että ”aina kun yritys laajentuu ulkomaille … kyseessä on eräs väkivallan muoto.” [32] Käytännössä kaikkien taloudellisten muutosten määritteleminen ”väkivallaksi” antaa oikeutuksen määrättömälle määrälle yksityisomaisuutta vastaan suunnattuja poliittisia toimia. Jos tehtaan siirtäminen ulkomaille on väkivaltaa, niin myös tehtaan siirtäminen paikasta toiseen valtion sisällä on väkivaltaa – koska väkivaltaa ilmeisesti suorittaa tehdas siirtyessään paikasta toiseen, riippumatta siitä, minne se siirtyy. Jos jollekulle annetaan ”oikeus” työpaikkaan, kaikilta muilta ihmisiltä viedään oikeus tavoitella sitä työpaikkaa.

Toimiva vapauden käsite vaatii muutakin kuin psykologista toiveiden täyttämistä – muutakin kuin fantasiamaailman, missä jokainen voi ostaa halvalla ja myydä kalliilla tai jossa kaikki saavat pyytämänsä palkan ja voivat ostaa tavaroita haluamallaan hinnalla. On tärkeää erottaa turhautuneet taloudelliset toiveet ja valtion sanelupolitiikka. Tuntea tarvetta tehdä naapureihin vaikutus uudella uima-altaalla on eri asia kuin joutua pidätetyksi kylvettyään siemeniä luonnonsuojelualueeksi määritellylle pihalleen. Tarve ostaa viimeisimmän muodin mukaiset vaatteet ei ole sama kuin tarve selvittää verottajalle taloudellista tilannettaan, erityisesti, jos verottaja on määrännyt arvioverotuksen, jota kohtuullistaakseen sen kohteeksi joutuneen on yksityiskohtaisesti selvitettävä ja todistettava tulonsa ja menonsa vuoden tai kahden ajalta, kotona pitämänsä varallisuuden määrä, elintarvikkeisiin, ravintoloihin, lasten leluihin, kirjoihin tai jalokiviin kulutetut rahat. [33] Tarve ostaa uusi auto on eri asia kuin tarve pysähtyä poliisin käskystä, koska ulkonäkösi täsmäsi ”huumekauppiaan profiiliin” ja antaa poliisin tutkia takakontti, hansikaslokero, renkaat, taskut, ja vastailla joukkoon yksityiselämää koskevia kysymyksiä. [34] Se, että joku velkaantuu ja joutuu sen takia raatamaan epämiellyttävissä töissä ei ole pakottamista, koska kukaan ei käskenyt tuota henkilöä elämään yli varojensa.

Se, että ei löydä hyvää työpaikkaa tai tyydyttävää urakehitystä ei ole vapauden rajoittamista – ellei valtio tai jokin yksityinen taho väkivalloin estä tai rajoita ihmisiä. Se, että joltakulta puuttuu työmarkkinoilla kysyttyä osaamista ei ”riistä” kyseistä henkilöä: kukaan taidehistorian opiskelija, joka ei valmistuttuaan löydäkään hyvää työpaikkaa, ei ole minkään pahantahtoisen sorron uhri.

Yksi selkeimmistä sopimusvapauden rajoitteista on valtion toimilupapolitiikka, joka estää miljoonia amerikkalaisia harjoittamasta haluamaansa ammattia. Yli 800 eri ammattia partureista hierojiin, sisustusarkkitehteihin, frenologeihin, tatuoijiin ja kykyjenetsijöihin vaativat nykyään viranomaisten myöntämän toimiluvan. Toimilupalait ovat yleensä suunnitelleet ammattiyhdistykset, jotka haluavat ”suojella” jäseniään kilpailijoilta, jotka saattaisivat tarjota samoja tuotteita tai palveluita edullisemmilla hinnoilla. [35] Ennen yleisten kansalaisoikeuksien aikaa toimilupakäytännöt pitivät monet mustaihoiset poissa erityistaitoja vaativista ammateista. Federal Trade Comission julkaisee vuosittain raportin toimilupakomiteoiden kilpailua rajoittavista toimista. [36] Monen ammattien suhteen yksityiset luokitusjärjestelmät – joita on jo kehitetty useita – tarjoaisivat kuluttajille paljon parempaa tietoa kuin poliittisesti kontrolloidut toimiluvat.

Vapaus käytännössä

Omaisuus on perusta sopimusvapaudelle, joka on vapauden soveltamista käytäntöön. Ilman sopimusvapautta vapautta valtio alistaa kaiken kaupankäynnin poliittisen eliitin määräysvallan alle. Nyt, kun viimeisen 200 vuoden aikana on kehitetty uudenlaisia omaisuuden ja vaurauden muotoja, on paljon selvempää, miten tärkeä omistusoikeus on kaikkien kansalaisten vapaudelle eikä vain maanomistajien vapaudelle. Omistamalla jonkin tietyn resurssin (johon kuuluvat myös he itse ja heidän työntekonsa) ihmiset voivat käydä kauppaa muiden kanssa ja parantaa elintasoaan, elättää perheensä ja elää omien arvojensa mukaisesti. Vapaus on enemmän kuin oikeus omistaa tai oikeus ostaa ja myydä. Jos ihminen menettää oikeuden omistaa – vaikka hän ei sillä hetkellä omistaisikaan mitään – hän menettää mahdollisuuden hallita itse omaa elämäänsä. Jos joltakulta kielletään oikeus omistaa tai hallita omaa tietokonettaan tai omia vaatteitaan, hänellä ei ole paljoa mahdollisuuksia vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa.

Omistusoikeus ja markkinatalous ovat elintärkeitä askeleita tiellä poliittiseen vapauteen. Yksityisomaisuus antaa ihmisille mahdollisuuden puolustautua, jos heidän täytyy jostain syystä vastustaa hallitusta. Markkinatalous ja yksityisomistus antavat kansalaisille mahdollisuuden kerätä riittävästi varallisuutta vastustaakseen valtion painostusta.

Vapaus ostaa ja myydä, sijoittaa, keksiä uutta, valita omat riskinsä ja kerätä niiden tuotot on tärkeää – mutta se ei ole tarpeeksi. On myös tärkeää, että poliisi ei saa lyödä ihmisiä, vangita heitä väärien syytösten perusteella, lukea heidän sähköpostejaan oman mielensä mukaan tai seurata heitä heidän ihonvärinsä, etnisen taustansa tai poliittisten mielipiteidensä takia. Valitettavasti jotkut taloudellisen vapauden kannattajat vaikuttavat välinpitämättömiltä niitä valtiovallan toimia kohtaan, jotka eivät suoraan vaikuta liiketoimintaan.

Viitteet

1. Quoted in James W. Ely, Jr., The Guardian of Every Other Right (New York: Oxford University, 1992), s. 26.

2. Chicago, Burlington & Quincy R.R. v. Chicago, 166 U.S. 226 (1897).

3. John Dewey, Liberalism and Social Action (New York: G. S. Putnam’s Sons, 1935), s. 34.

4. Jerome Gilison, The Soviet Image of Utopia (Baltimore: Johns Hopkins University Press, 1975), s. 149.

5. Quoted in Robert Skidelsky, The Road from Serfdom (New York: Penguin, 1997), s. 99.

6. Ibid., s. 119.

7. James Bovard, “Eastern Europe, The New Third World,” New York Times, December 20, 1987, 8. and James Bovard, “The Hungarian Miracle,” Journal of Economic Growth, January 1987.

8. The Writings of James Madison, vol. 6, ed. Gaillard Hunt (New York: G.S. Putnam’s Sons, 1906), s. 103. The quote is from an article Madison wrote for the National Gazette, March 29, 1792.

9. Alan Wolfe, review of Stephen Holmes’s Passions & Constraint: On the Theory of Liberal Democracy, New Republic, May 1, 1995.

10. Tom Bethell, The Noblest Triumph: Property and Prosperity Through the Ages (New York: St. Martin’s Press, 1998), ps. 272-89.

11. James Bovard, “Assistance to Flood Victims Invites Further Disaster,” Los Angeles Times, June 18, 1997.

12. Richard Epstein, Takings (Cambridge, Mass.: Harvard University Press, 1985), s. 66.

13. Oliver v. United States, 466 U.S. 170, 179 (1984).

14. Ibid., s. 180, fn. 11.

15. Ibid., s. 192.

16. The National Law Journal reported in 1995 that between 1980 and 1993 the number of federal search warrants relying exclusively on confidential informants nearly tripled, from 24 percent to 71 percent, and that “from Atlanta to Boston, from Houston to Miami to Los Angeles, dozens of criminal cases have been dismissed after judges determined that the informants cited in affidavits were fictional.” Mark Curriden, “Secret Threat to Justice,” National Law Journal, February 20, 1995.

17. Florida v. Riley, 488 U.S. 445 (1989).

18. Evelyn Nieves, “I.N.S. Raid Reaps Many, But Sows Pain,” New York Times, November 20, 1997.

19. Associated Press, “Agent Fired During Raid on Migrants, Report Finds,” New York Times, December 12, 1997.

20. Craig Hemmens, “I Hear You Knocking: The Supreme Court Revisits the Knock and Announce Rule,”University of Missouri at Kansas City Law Review, Spring 1998, s. 562.

21. Michael Cooper, “As Number of Police Raids Increase, So Do Questions,” New York Times, May 26, 1998.

22. Ibid.

23. Barney Rock, “Kicking in Doors New Trend among Thieves,” Arkansas Democratic Gazette, January 21, 1995.

24. Hemmens, s. 584.

Brief for the United States as Amicus Curiae Supporting Respondent, Wilson v. Arkansas, no. 94-5707, February 23, 1995, s. 26.

26. Ibid., s. 28.

27. Hemmens, s. 601.

28. Patel v. U.S., 823 F. Sups. 696, 698 (1993). For discussion of this case, see Gideon Kanner, “What Is a Taking of Property?” Just Compensation, December 1993.

29. Kenneth Black et. al v. Village of Park Forest, 1998 U.S. Dist. LEXIS 2427, February 23, 1998.

30. Quoted in Robert E. Goodin, Reasons for Welfare (Princeton, N.J.: Princeton University Press, 1988), s. 307.

31. James Buchanan, “Divided We Stand,” review of Democracy’s Discontent: America in Search of a Public Philosophy” by Michael J. Sandel, Reason, February 1997, s. 59.

32. “Debate on Free Trade,” Public Broadcasting Service, August 15, 1997.

33. Arthur Fredheim, “IRS Audits Digging Deeper Beneath the Surface,” Practical Accountant, March 1996, s. 20.

34. See, for instance, Tracey Maclin, “The Decline of the Right of Locomotion: The Fourth 35. Amendment on the Streets,” Cornell Law Review, September 1990, s. 1258, and Mark Kadish, “The Drug Courier Profile: In Planes, Trains, and Automobiles; and Now in the Jury Box,” American University Law Review, February 1997, s. 747.

35. See, for instance, Sue Blevins, “Medical Monopoly: Protecting Consumers or Limiting Competition?” USA Today (magazine), January 1998, s. 58.

36. Interview with Federal Trade Commission spokesman Howard Shapiro, July 28, 1998.

Tämä artikkeli on julkaistu FEE:n luvalla.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu FEE:n vuoden 1994 syyskuun “The Freeman” -julkaisussa.

Talous on aihe, joka näinä päivinä hallitsee julkista elämää ja tärkeitä poliittisia keskusteluja. Kuitenkin useimmat ihmiset, nojaten koulussa oppimaansa, joutuvat tähän älylliseen taisteluun aseettomina.

Lukion taloustiedon kurssit ovat harvassa ja käsittelevät usein lähes pelkästään ”kuluttajien” asioita: kuinka pitää oma talous tasapainossa, kuinka löytää edullisimmat tarjoukset tai kuinka lainata rahaa alhaisimmilla koroilla. Nämä ovat hyödyllisiä asioita tietää, mutta älylliset työkalut ja olennaiset periaatteet, joita tarvitaan tämän hetken tärkeiden asioiden analysointiin ja arviointiin puuttuvat liian usein.

Lisäksi jo pintapuolinen lukion talouden kurssien oppikirjojen tarkastelu osoittaa kurjan ymmärryksen tason tai avoimen kirjojen kirjoittajien puolueellisuuden. Oppilaat lukevat esimerkiksi, että kansalaisia ei veroteta tarpeeksi, että valtion kulutus luo uutta varallisuutta ja että poliitikot ovat parempia pitkän aikavälin suunnittelijoita kuin yksityisyrittäjät. Kirjoille ei ole epätyypillistä tuoda esiin vapaiden markkinoiden kilpailua ja yksityisomistajuutta epäilyttävässä valossa, esitellen samaan aikaan valtion väliintuloja vähäisellä tai ei lainkaan kriittisyydellä. Näin ollen saattaa olla tosiasiassa siunaus kirouksen sijaan, että vain hyvin harvat oppilaat altistuvat sille, mitä näinä aikoina kouluissa pidetään ”taloustietona”.

Talouden opiskelu ilman puolueellisuutta on suunnattoman tärkeää. Tosiaankin, ilman sitä meiltä puuttuu merkittävä osa siitä ymmärryksestä, joka tekee meistä ainutlaatuisia, ajattelevia olentoja, joita olemme. Taloustiede on ihmisen toiminnan tutkimista rajallisten resurssien ja rajattomien tarpeiden maailmassa – eloisa aihepiiri, jota ei voida typistää elottomiin käppyröihin ja mieltä turruttaviin yhtälöihin, jotka täyttävät teennäisen suunnittelijan ajankäytön.

Mitä taloustiede opettaa

Taloustiede opettaa meille, että kaikella arvokkaalla on kustannus. Se kertoo meille, että korkeampi elintaso voi syntyä ainoastaan suuremmasta tuotannosta. Se tuo esiin, että kansakunnat eivät tule vauraiksi rahaa painamalla tai sitä kuluttamalla, vaan pääoman kartuttamisella ja tavaroiden ja palveluiden luomisella. Se kertoo meille, että kysynnän ja tarjonnan tasapainottuvat signaaleista, joita kutsumme hinnoiksi ja että poliittiset pyrkimykset manipuloida niitä aiheuttavat vahingollisia seurauksia.

Taloustiede opettaa, että hyvät aikomukset ovat arvottomia huonompia silloin, kun ne  uhmaavat väistämättömiä ihmisen toiminnan lakeja. Se muistuttaa meitä ottamaan huomioon tekojemme pitkäaikaiset vaikutukset pelkästään lyhytaikaisten tai päiväperhosmaisten vaikutusten sijaan. Se kertoo meille paljon kannustimien tärkeästä asemasta ihmisen käyttäytymisen muokkaamisessa.

Lyhyesti, taloustiede on toimintamalli vapaalle ja kestävälle taloudelle, joka on korvaamaton ihmisten aineellisten tarpeiden ja halujen tyydyttämiseksi. Kun aihealue on hyvin ymmärretty, ihmiset oppivat, että toisten ihmisten rauhaan jättäminen on paljon todennäköisempi polku hyvinvointiin kuin heidän tönimisensä poliittisilla määräyksillä.

Silloin kun ihmisillä on vähän tai ei lainkaan taloudellista ymmärrystä, he ylistävät ”pikakorjauksia” ja tukevat epäkäytännöllisiä taivaanrantaa syleileviä ratkaisuja ongelmiin. He saattavat ajatella, että mitä tahansa valtio antaakaan, sen täytyy todella olla ”ilmaista” ja valtion tulee vaurauden kasvattamiseksi ainoastaan käskeä sitä.

Taloustiedossa oppimattomat ihmiset ovat helppoa saalista valuuttaintoilijoille, jotka väittävät meidän vaurastuvan lisää rahaa painamalla. He saattavat jopa ajatella, että kauppa on pahasta, että jos suljemme rajamme tuotteiden virralta, elintasomme nousee. He eivät ole pelkästään kykenemättömiä tunnistamaan taloudellista käärmeöljyä vaan myös kouluttamattomia näkemään sen vahingollisia seurauksia.

Amerikan suurilla talousongelmilla on väitetysti juurensa laajalle levinneessä taloudellisten periaatteiden tietämättömyydessä. Kun tunnetulta taloustieteilijältä, John Maynard Keynesiltä, kysyttiin 1930-luvun lopulla, pitäisikö lisääntyvästä velasta ja rahan painamisesta olla huolissaan, hän vastasi raportoidun näsäviisaasti kommentilla: ”Pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleita.” Totuus on, kuten paljon suurempi taloustieteilijä Henry Hazlitt aikanaan mainitsi, että ”Tänään on huominen, josta eilisen huonot taloustieteilijät kuten Keynes kertoivat meidän voivan turvallisesti – mutta virheellisesti – olevan piittaamatta.”

Kansalaisia pyydetään joka päivä muodostamaan käsitys ja antamaan äänensä ohjelmille ja ehdotuksille, jotka ovat pääosin taloudellisia luonteeltaan. Olisi suotavaa, että käynnistäisimme keskustelun, kuinka tarjoamme puuttuvat työkalut, joita tarvitaan näiden ja muiden päätösten tekemiseen, jotta emme kaiva itseämme syvemmälle kehnon ajattelut ja huonojen julkisten toimintamallien suohon.

Valtuutukset eivät ole ratkaisu

Todetaan, että vastauksena on tehdä valtuutus taloustiedon opetuksesta! Jos koulut eivät opeta ainetta, silloin laitetaan ne tekemään niin! Voi, tässä on jälleen houkutteleva, mutta täysin kielteisesti vaikuttava ”pikakorjaus” – oire juuri nimenomaisesti kuvaamastani sairaudesta.

Lakien laatiminen taloustiedon opettamiseksi ei juurikaan ole se ratkaisu. Julkisessa koulutuksessa se voi ainoastaan politisoida aiheen ja taata, että liian monet ihmiset, jotka eivät ymmärrä tai halua opettaa sitä, ohjeistavat kyllästyneitä nuoria, jotka eivät voisi vähempää välittää aiheesta. Suuri valtion kouluopettajien enemmistö on kunnollista hyvällä tahdolla ja taidolla varustettuja kansalaisia, mutta valtion työntekijöinä he työskentelevät luontaisesti vihamielisellä alueella valtion toimintojen kritiikille, jota paikkansapitävä taloustiede väistämättä tuottaa.

Ajatus valtion valtuuttamasta taloustiedon opetuksesta vaikuttaa minusta todennäköisesti olevan ei yhtään sen tehokkaampaa kuin valtio valtuuttama minkään muunkaan opetus. Emmekö ole keskellä koulutuskriisiä, testitulosten ja muiden oppilaiden taitojen mittaustulosten vajotessa ala-arvoisille tasoille? Onko mitään syytä uskoa, että valtio voi opettaa taloutta yhtään sen paremmin kuin se pystyy opettamaan matematiikkaa?

Lääke taloustiedon vajaaseemme on todella sama kuin lääke yleistietojemme vajeeseen: yhdistelmä koulutusjärjestelmän monopolin purkamisesta kilpailun ja toimeliaan itse-opetuksen avulla.

Jos taloustieto on niin tärkeää kuin olen viitannut, tällöin markkinavetoinen, valintoihin keskittyvä, tuloksiin perustuva ja täysin tilivelvollinen koulutusjärjestelmä opettaisi varmasti paremmin kuin valtion monopoli, joka saa tukensa opetti se todellista elämää varten tai ei. Kun koulutuksesta tehdään markkinoiden tuote politiikan sijaan, niin paljon enemmän kuin pelkkää taloustiedettä tullaan opettamaan, ja opettamaan hyvin.

Muodollinen koulutus, vaikka jopa täysin yksityistetyssä ympäristössä, pysyy olemaan vain osa taloustiedon opettamisen yhtälöä. Se mitä opimme itseksemme, erityisesti jos toivomme inspiroivamme ja vakuuttavamme muita, voi olla yhtä tärkeää. Tarkastellen omaa taloustiedon koulutustani, totean että pääosa siitä tapahtui yksityisten ryhmien suojeluksessa kuten Foundation for Economic Educationin ja julkaisujen kuten The Freeman.

Joka tapauksessa taloustiedon suhteellinen puuttuminen luokkahuoneista on ongelma, joka vaatii huomiomme. Monet yksityiset ponnistelut sen ratkaisemiseksi ansaitsevat tukemme. Mutta kenenkään ei tule erehtyä ajattelemaan, että valtiolle vastuun vierittäminen ratkaisisi ongelman.

Elvyttävätkö luonnontuhot, maanjäristykset tai sodat taloutta ja luovat kasvua? Lopettiko toinen maailmansota suuren laman Yhdysvalloissa? Frédéric Bastiat toi esiin tällaisen ajattelun virheellisyyden.

Kaj Grüssner

Kaj Grüssner on verokonsultti ja omistautunut edistämään sekä itävaltalaisen taloustieteen oppeja että klassisen liberalismin periaatteita. Sarjan aikaisemmat osat: 1, 2, 3, 4.

Edellisessä osassa käytiin läpi inflaation aiheuttamia ongelmia. Tässä viimeisessä osassa keskustellaan siitä, mitä pitäisi tehdä kriisin ratkaisemiseksi ja tulevien kriisien välttämiseksi.

Olemme nyt käyneet läpi valtion standardiretoriikkaa ja sen teoreettisia perusteita. Tämän lisäksi olemme nähneet kuinka valtion väliintulo on aiheuttanut nykyiset ongelmat ja miten ehdotetut, sekä jossain määriin toteutuneet, toimenpiteet pahentavat näitä ongelmia. Mitä sitten tulisi tehdä? Lyhyellä tähtäimellä vastaus on helppo: ei mitään. Tämän päivän kriisi ei ole muuta kuin markkinoiden yritys oikaista virheinvestoinnit, joihin elvyttävä talouspolitiikka johti. Sitä emme voi, eikä meidän tulisikaan yrittää, estää. Mitä enemmän yritämme, sitä tuskallisempi siitä tulee.

Valtio panikoi aina, kun massiivisen inflaation (valuuttayksikköjen lisäämisen) aiheuttamat kuplat alkavat puhjeta. Toimenpiteeseen 1 ryhdytään heti laajassa mittakaavassa, yleensä lisäämällä inflaatiota. Näin tapahtui Yhdysvalloissa 2000-luvun alussa, kun IT-kupla puhkesi. Keskuspankin, Fed:n, ohjauskorko laski 6,5 prosentista 1 prosenttiin valtavien luottoinjektioiden johdosta. Satoja miljardeja uusia dollaria luotiin tyhjästä ja pumpattiin pankkijärjestelmään, missä ne moninkertaistuivat entisestään. Nykyään tiedetään, että suuri osa näistä miljardeista menivät asuntolainoihin, muun muassa sub-prime lainoihin. Yrittäessään estää toisen kuplan puhkeamista keskuspankki loi sen tilalle uuden ja paljon suuremman kuplan. Kun myös tämä kupla alkaa puhkeamaan, huomaamme, että samat keinot eivät enää tepsi yhtä hyvin. Amerikassa korot on jo ajettu nollaan ja täällä Euroopassa tärkein korko, 12-kuukauden Euribor, on reilussa prosentissa.

Uudet ja isommat kuplat eivät kuitenkaan ole vanhan kuplan puhkeamisen estämisen vakavin ongelma. Kaikki valuutat ovat riippuvaisia niiden käyttäjien luottamuksesta ja luottamus tiettyä valuttaa kohtaan vähenee aina, kun valuuttayksikköjen määrä kasvaa nopeaan tahtiin. Tässä valuutassa arvostettujen varojen arvo laskee, koska valuutan arvo laskee suhteessa muihin valuuttoihin ja yleensä myös suhteessa kultaan, joka on tärkeä mittari valuuttojen arvosta. Samalla vähenee myös valuutan ostovoima. Pohja saavutetaan silloin, kun luottamus on kadonnut täysin ja kun valuutan arvo ja ostovoima on laskenut nollaan. Tätä tilaa kutsutaan hyperinflaatioksi. Se seuraa aina, kun valtio tai sen keskuspankki luo liian monta valuuttayksikköä lyhyessä ajassa, eikä löydy ketään, joka veisi ne pois markkinoilta, esimerkiksi ostamalla valtion obligaatioita. Muun muassa Kiina on vienyt suuren määrän dollareita pois markkinoilta, koska se kokee olevansa riippuvainen vahvasta dollarista, jotta amerikkalaisilla olisi jatkossakin varaa ostaa kiinalaisia tuotteita.

Aiheuttamansa kriisin päättämiseksi valtion on pakko lopettaa elvytystoimenpiteet. Sen on sallittava, että tappiolliset yhtiöt menevät konkurssiin, jotta resursseja vapautuu ja jotka voidaan sitten allokoida kannattavampiin sektoreihin. Tämä koskee myös pankkeja. Pankkien reservivaatimuksia pitää hitaasti mutta varmasti nostaa, samalla kun sallitaan, että korot nousevat kohti markkinatasoja. Tämä antaa kannustimia säästämiselle, joka puolestaan johtaa siihen, että pääomaa alkaa taas kertyä. Pitkällä tähtäimellä keskuspankki tulee lakkauttaa, jolloin inflaatiokone poistuu. Tämä johtaisi myös siihen, että pankkien olisi pakko toimia niiden todellisten edellytysten mukaisesti, koska enää ei olisi mitään taho, joka pelastaisi ne. Lopuksi on sallittava kilpailevat valuutat, joista markkinatoimijat valitsevat ne valuutat, joita he haluavat käyttää. Historiallisesti näitä ovat olleet kulta ja hopea tai niihin sidotut rahakorvikkeet.

Kaikkea tätä ei tietenkään voida tehdä käden kääntäessä, mutta suunnan tulisi olla tämä mukainen: valtion välintulojen asteittainen väheneminen, valtion tuettujen kartellien poistaminen, petollisen pankkitoiminnan ja rahan väärentämisen kieltäminen. Nyt tarvitaan vähemmän välintuloja valtiolta, ei massiivisia elvytyspaketteja. Markkinoiden pitää saada oikaista itseään. On korkea aika oppia läksy, jota Amerikan suuri lama on turhaan yrittänyt meille opettaa.