Euroopan unioni käyttää 55 miljardia euroa vuodessa maataloustukiin. Viime aikoihin saakka kysymys rahojen käytöstä oli tarkkaan varjeltu salaisuus. Toimittajien, tutkijoiden, ohjelmoijien ansioista Euroopan veronmaksajilla on nyt oikeus tietää, kuinka heidän verorahansa kulutetaan.
Tämä lyhyt filmi kertoo farmsubsidy.org:n tarinan.

Katso Suomen EU-maataloustukien vastaanottajat: http://farmsubsidy.org/FI/

Alkuperäinen video: http://vimeo.com/6184633

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama maaliskuussa 2006 National Review Onlinessa julkaistusta artikkelista. Hurrikaani Katarinan aiheuttamat tuhot New Orleansissa tapahtuivat edellisvuoden elokuussa.

Vuosi 1887 oli rankka Teksasille. Päivä toisensa jälkeen toi kuumia, kuivia tuulia, jotka kärvensivät maata. Maanviljelijät seurasivat viljansa kuihtumista ja karjansa janosta heikentymistä. Mielialat horjuivat epätoivoisten teksasilaisten rukoillessa sadetta, ilman näkyvää tulosta. Innokkaana auttamaan (ainakin muiden rahoilla), kongressiedustajat työnsivät läpi lakiehdotuksen tarjota liittovaltion apua siementen muodossa, mutta yksi mies seisoi heidän tiellään – Amerikan 22. presidentti Grover Cleveland. Aikana, jolloin liittovaltion budjetti leveili suurella ylijäämällään, hän käytti veto-oikeuttaan.

Millainen henkilö voi sanoa ei ilmaisille siemenille rutikuivan ahdingon lähimmäisilleen? Oliko Cleveland, presbyteeripapin poika, kylmä, julma ja sydämetön saituri? Voitko tämä olla sama mies, joka aikanaan opetti New Yorkin sokeiden koulutusinstituutissa ja viljeli palavaa, elinikäistä omistautumista sokeiden auttamiseksi?

Kyllä tosiaan, sama mies. Mutta presidentti ei ollut mikään pahantahtoinen kitsastelija. Hän vain tiesi sen, mitä lähes kukaan kongressissa ei enää nykyään ymmärrä: Hän tiesi ratkaisevan eron valtion ja kaiken muun välillä. Jos hän olisi elossa todistamassa liittovaltion hätäapuviraston (FEMA) traagista irvokkuutta hurrikaani Katrinan jälkivaikutuksissa, häntä saattaisi kovasti houkutella kommentoida: ”Mitä minä sanoin.”

Liittovaltion byrokratia pulitti 438 dollaria yöltä majoittaakseen New Orleansista evakuoituja manhattanilaiseen hotelliin, kulutti 300 miljoonaa dollaria asuntovaunuihin, jotka makasivat ja mätänivät kilometrien päässä tarkoitetuista vastaanottajistaan, esti Punaisen Ristin ja muiden valtion virastojen avun, jakoi 2000 dollarin arvoisia maksukortteja kaikille vastaantulleille, jotka kaipasivat tatuointia tai hierontaa ja asetti jäälastirekkoja kaikkialle paitsi sinne, missä jäitä tarvittiin: Nämä eivät ole tuloksia väitetystä tunteettomasta 1880-luvun laissez-fairesta. Nämä ovat tulosta ”myötätunnostamme” ja valtavasta valtionhallinnosta, jolle jokainen pyyde on tekosyy kuluttaa, kasvaa, politisoida ja sulauttaa itseensä.

Teksasin siementen lakiehdotuksen veto-oikeudessaan Cleveland varoitti yleisestä piittaamattomuudesta liittovaltion ”rajoitetuttua tarkoitusta” kohtaan. Hänestä kongressin tai presidentin ei tule kiduttaa perustuslakia, kunnes se tunnustaa, että hätäapu kuuluu Washington D.C:n tehtäviin. Hän koki maan tarvitsevan huomioida perinteikkään läksyn, kuten hän sen ilmaisi, että ”Vaikka ihmiset tukevat valtiota, valtion ei tule tukea ihmisiä.”

Nykypäivän sosiaalivaltion valtiojohtoisuuden kannattajat ovat satuloineet meidät 8 biljoonan dollarin velkoihin, 7-8 kertaiseen liittovaltion verorasitukseen Clevelandin päivistä ja tukiohjelmien perintöön, jotka eivät ole saaneet paljon muuta aikaan kuin riippuvuutta ja rikkinäisiä perheitä. Miljardien yritystuet ovat vaatineet vastaavan veronsa Amerikan yrityksistä. Cleveland yritti kertoa meille, ettei valtiolla ole mitään annettavaa kellekään paitsi ottaessaan ensin joltain muulta, ja että riittävän iso valtio antaakseen meille kaiken haluamamme on riittävän iso ottaakseen kaiken mitä meillä on. Mutta jossain matkan varrella päädyimme uskomaan, että valtio pystyy auttamaan veljiämme ja siskojamme paremmin, nopeammin ja edullisemmin kuin voimme itse auttaa heitä. Millaiseen valitettavaan soppaan olemmekaan pantanneet lapsiemme tulevaisuuden.

Kaikesta huolimatta amerikkalaiset ovat edelleen kaikkein avokätisimpiä hyväntekeväisyyteen lahjoittajia tällä planeetalla. Paras todiste siitä, ettemme ole täysin kadottaneet Clevelandin vetoamaa vaistoamme on tosiasia, että kun amerikkalaiset haluavat lahjoittaa rahaa muiden auttamiseksi, he eivät osoita lahjoituksiaan FEMA:lle tai millekään muulle valtion virastolle.

Cleveland ei sanonut ei kuivuusavulle sen takia, että katsoi etteivät kärsivät maanviljelijät ansainneet apua. Hän kehotti amerikkalaisia yleisesti ja kongressin jäseniä erityisesti antamaan sydämestään ja henkilökohtaisista resursseistaan. Hänen veto-oikeuden viestinsä totesi: ”Maanmiestemme ihmisrakkauteen ja armeliaisuuteen voidaan aina luottaa heidän kanssakansalaistensa ahdingon helpottamisessa.” Apu Washington D.C:stä, hän kirjoitti, ainoastaan ”rohkaisee odotuksia isällisestä huolenpidosta valtion osalta ja heikentää kansallista vahvuuttamme.”

Maanviljelijät Teksasissa saivat apunsa – yksityisenä tukena kymmenkertaisesti tai yli sen määrän, mitä Cleveland kieltäytyi ensin mankeloimasta liittovaltion byrokratian läpi.

Toisessa esimerkissä valtavasta avokätisyydestä vain kuusi vuotta aikaisemmin amerikkalaiset tulivat lähimmäistensä apuun yksityisin keinoin. Vuonna 1881 Clara Barton jalkautti juuri perustamansa Amerikan Punaisen Ristin sen ensimmäiseen laajaan avustushankkeeseen, lähettäen virran rahaa, ruokaa, vaatteita ja vapaaehtoisia Michiganiin suurpalon tuhottua suuren osaa neljästä maakunnasta. Amerikan historia on täynnä vastaavia kertomuksia, joissa ihmiset auttavat toisiaan ilman Washington D.C:n avokätisyyttä.

Katrinasta toipumisen jatkuessa valtio tekee sitä, mitä valtio tekee parhaiten. Se puhuu, valittaa ja saarnaa. Se pitää kuulemistilaisuuksia, osoittelee syyllisiä ja julistaa hyviä aikomuksiaan. Se ei opi mitään ja muuttuu vähän, sillä se on sen luonne ja suuri syy, miksi perustajamme alkujaankin halusivat pitää sen pienenä ja rajoittuneena. Se tulee, kuten eräs Franklin Rooseveltin läheisistä ystävistä aikanaan totesi, ”verottamaan ja verottamaan, kuluttamaa ja kuluttamaan, äänestämään ja äänestämään.”

Epäilen, että samaan aikaan huolimatta laajan valtion mieltä turruttavista heidän tielleen asettamista esteistä, todelliset sankarit ovat hiljaista väkeä, jotka auttavat lähimmäisiään antamallaan ja rakentamallaan. Grover Cleveland kertoi meille, että voimme luottaa heihin, koska ainakaan he eivät ole koskaan tuottaneet pettymystä.

Risto Harisalo on Tampereen yliopiston hallintotieteen professori.

Ongelma

Yleisen käsityksen mukaan ilmastonmuutoksen torjunta on koko ihmiskunnan tärkein ja kiireellisin haaste, jolle kaikki muut tehtävät ja voimavarat on alistettava. Jokaista toimenpidettä, pientä ja suurta, on tarkasteltava ympäristön näkökulmasta. Rohkeimpien ennusteiden mukaan kulttuurimme on vaarassa tuhoutua, jos mitään ei tehdä yhteiskuntien kehityksen muuttamiseksi ekologisempaan suuntaan.

Pitävätkö väitteet ilmastonmuutoksen torjunnan välttämättömyydestä paikkansa? Onko mahdollista luottaa valittujen toimenpiteiden moitteettomuuteen? Näitä kysymyksiä on syytä tarkasti pohtia.

Tieteen harha

Tiede etsii säännönmukaisuuksia ja lainalaisuuksia kahden olettamuksen varassa. Näistä ensimmäinen on se, että tieteessä vain muutamat totuudet ovat pysyviä ja useimmat tilapäisiä. Uudet tutkimustulokset kyseenalaistavat ja kumoavat jatkuvana virtana totuuksina pidetyt havainnot. Thomas Kuhnin mukaan tieteelle on ominaista, että se korjaa ja uudistaa jatkuvasti omaa ajatteluaan.

Tieteen kehityksen perusteella on arveluttavaa julistaa ilmastonmuutosta koskevat tutkimustulokset niin vahvoiksi totuuksiksi, että tieteen kehitys ei enää pysty niitä kumoamaan. On kyseenalaista luottaa vuosia ja vuosikymmeniä koskeviin ennusteisiin, koska ihmiset eivät pysty tekemään osuvia ennusteita edes pienen mittakaavan asioista lyhyellä tähtäyksellä.

Tieteen toinen olettamus liittyy kritiikkiin. Tieteen voima on sen kyvyssä ja rohkeudessa kritisoida tutkimustuloksia ja hallitsevia ajattelutapoja. Ilmastonmuutoksen torjunnassa on kuitenkin kritiikki korvattu lujalla uskolla omiin totuuksiin. Tällainen asenne ei ole kovin tieteellinen.

Asiantuntemuksen harha

Ilmastonmuutoksesta puhuvat vetoavat tieteelliseen asiantuntemukseensa suositelleessaan keinoja ongelman ratkaisemiseksi. Vaikka he ovat hyvin perillä itse ongelmasta, siitä ei kuitenkaan automaattisesti seuraa, että he pystyvät sanomaan millaisin keinoin ongelma on ratkaistavissa. Kun he suosittelevat poliittisia ja taloudellisia keinoja yhteiskunnan toimintojen ja rakenteiden muuttamiseksi, he astuvat alueelle, josta heillä ei ole enää asiantuntemusta.

Keinoja on helpompi esittää kuin toteuttaa ne käytännössä. Mikä pitäisi olla huoneistojen optimikoko ja optimaalinen lämpötila? Kuinka tiivisti ja korkealle asunnot on rakennettava? Jos asunnot on rakennettava junaradan varteen, onko rakentaminen kiellettävä alueilla, joissa ei ole junaratoja? Mistä tuotannosta on luovuttava joko osittain tai kokonaan?

Näihin kysymyksiin ei edes ympäristöä parhaiten tuntevilla ole tieteellisesti hyväksyttäviä vastauksia. Näistä pohdinnoista huolimatta on hämmentävää havaita kuinka kritiikittömästi heidän suosituksensa on otettu todesta.

Ihmisten tietämättömyys yhteiskunnan toimintaan keskeisimmin vaikuttavista syy- ja seuraussuhteista on korjaamatonta. Tämä pitää paikkansa myös ilmastonmuutoksen asiantuntijoiden suhteen. Tiede tarjoaa erehtyville ihmisille mahdollisuuden tietää takaamatta heille kuitenkaan ehdotonta tietämystä.

Yhteisen hyvän harha

Ilmastonmuutoksen torjunta on ymmärretty koko yhteiskunnan kattavaksi haasteeksi. Ihmisten kaikkia tekemisiä on tarkasteltava tästä näkökulmasta. Ilmastonmuutoksesta on hyvää vauhtia tulossa kaikki muut totuudet poissulkeva totuus.

Se sallii sälyttää kustannuksia ihmisille, vaikka kenelläkään ei ole varmaa tietoa siitä, mitä hyötyä he siitä saavat. Se oikeuttaa ohjailemaan ihmisten valintoja ja käyttäytymistä asioissa, joita he pitävät tärkeinä omalle hyvinvoinnilleen. Onnistuminen näissä asioissa edellyttää poliittisen vallan keskittämistä.

Ajatus ympäristöstä kaikki muut totuudet alistavana on hyvin totalitaarinen. Kun se hyväksytään, annetaan valtaa ihmisille, joille päämäärä pyhittää keinot. Kun ihmiset uskovat tietävänsä perimmäisen totuuden, he eivät anna enää todellisuudelle mahdollisuutta osoittaa, että asiat voivat kehittyä toisin.

Kun yhteiskunnan kehitystä ohjataan haluttuun suuntaan, poliittisten päättäjien on puututtava moniin erilaisiin asioihin. He muuttavat matkan varrella tavoitteiden ja keinojen tärkeysjärjestystä tekemällä suosimistaan keinoista tavoitteita. Tuloksena on aikaa myöten sekasotku, jonka vuoksi kukaan ei oikeastaan tiedä mikä on oikein ja mikä väärin.

Ihmiskunnan historiassa jokainen yritys ohjata kehitystä tietyn kriteerin mukaan on väistämättä epäonnistunut. On todennäköistä, että ekologisia muutoksia pelkääville käy samalla tavoin.

Taloudellisen tuen harha

Valtiot ovat kaikkialla luopumassa sellaisista tuotannonaloista, joita on tuettava verovaroin. Käytäntöön on monia syitä, joista yksi on se, että julkisen vallan taloudellisesta tuesta muodostuu jatkuva ja se vääristää kilpailua. Tämä asia on tyystin unohdettu ilmastonmuutosta koskevassa keskustelussa.

Useimmat strategiset ehdotukset energian säästämiseksi perustuvat julkiselta vallalta saatavaan taloudelliseen tukeen. Harvassa ovat ne oivallukset, jotka pystyvät varmistamaan tulevaisuutensa omin voimin ilman julkista tukea.

On tietenkin totta, että uudet hankkeet työllistävät ja tarjoavat vientimallisuuksia. Jos niiden menestys on kuitenkin kiinni valtion varoista, niillä ei voi olla kestävää perustaa. Ympäristöteollisuudesta on hyvää vauhtia tulossa uusi maatalous, joka voi toimia vain julkisen rahan turvin. Kun nämä alat kasvavat, ne muodostavat niin vaikuttavan painostusryhmän, että valtio voi tuskin toimia sen tahtoa vastaan.

Päästökaupan harha

Päästökauppaa pidetään huomattavana edistysaskeleena ilmastonmuutoksen globaalissa torjunnassa. Päästökaupasta sopiminen on kuitenkin eri asia kuin varmistaa sopimuksen mukainen toiminta. Tässä on syy siihen, miksi päästökaupan tavoitteet eivät välttämättä toteudu.

Kun sopijat ovat poistuneet näyttämöltä, peliin astuvat uudet toimijat, jotka tuntevat omat etunsa ja etsivät sopimuksesta itselleen edullisimmat tulkinnat. Tätä peliä sopimuksentekijät eivät enää pysty täysin hallitsemaan ja valvomaan. On mahdollista, että tässä pelissä, jossa hyödyt ja haitat jaetaan uudelleen, päästökaupan tavoitteet muuttuvat ja murtuvat.

On todennäköistä, että kansalaiset ovat päästökaupan suurin häviäjä. Heillä ei ole neuvotteluvaltaa päästökauppaa toteutettaessa. Voimakkaat tuotannonalat hankkivat halutessaan vapausasteita sopimusvelvollisuuksiinsa.

Lopuksi

Ilmastonmuutos on niin laaja ja monimuotoinen ilmiö, että sitä on vaikeaa määritellä yksiselitteisesti poliittisten toimenpiteiden mahdollistamiseksi. Vaikka ihmiset olisivat varmoja asiastaan, siitä ei seuraa, että heidän suosituksensa auttaisivat ratkaisemaan ongelman. Lääkkeet voivat myös pahentaa tautia.

Ilmastomuutoksen torjunnassa tarvitaan maanläheistä realismia ja kriittistä ajattelua utopioiden sijasta. Vain tällä ajattelulla on mahdollista korjata ja kehittää asioita. Paikallisesti on mahdollista tehdä paljon enemmän hyvää ympäristölle kuin globaalisti.

Steven Horwitz on taloustieteiden professori St. Lawrence yliopistossa. Hän on myös toiminut vierailevana tutkijana Bowling Green State yliopistossa ja George Mason yliopistossa.

Päädyin tänä aamuna RSS-lukijani avustamana Marginal Revolutionin artikkeliin, jossa on vaikuttava lähikuvasta lumihiutaleesta niitä esittelevästä kirjasta valittuna. Toivottavasti teille käy samoin kuin minulle eli pelkkä valokuvan katselu sai hengen salpautumaan ja pysähdyin katselemaan sitä hämmästyksen, kunnioituksen ja ihmetyksen vallassa. On mahdotonta edes pukea sanoiksi tuon luonnon ihmeen moninaisuutta, yksityiskohtaisuutta ja puhdasta kauneutta. Ja kun pysähdyn hetkeksi miettimään niitä lukemattomia lumihiutaleita, jotka joka vuosi putoavat taivaalta (suurin osa nähtävästi minun pihatielleni), niin kaikki tuo kunnioitus kasvaa vielä kertaluokkaa suuremmaksi.

Kun tarkastelen kyseistä lumihiutaletta, minussa herää syvä arvostus luonnon suunnittelemattoman järjestyksen kauneutta kohtaan. Tarkastele ensin lumihiutaleen symmetrisyyttä ja sen yksityiskohtia. Ota sitten huomioon, että se on luonnon toiminnan suunnittelematon tuotos. Pidän hämmästelyn arvoisena, että luonto osaa omissa prosesseissaan tuottaa kyseisen kaltaisia, yksityiskohtaisia, monimuotoisia ja kauniita ihmetyksen kohteita. Sanotaan, että vain Jumala osaa luoda lumihiutaleen. No, me jotka ymmärrämme taustalla olevan tieteen tai olemme ateisteja, tiedämme, että luomiseen ei tarvita Jumalaa. Mutta jopa minun kaltaiselleni ateistille luonnon spontaani järjestys voi (ja sen pitääkin!) herättää vastaavaa hämmästystä, kunnioitusta ja ihmetystä kuin uskonnollinen mietiskely herättää Jumalaan uskoville. Valitettavasti aina kun herään ihmettelemään luonnon kauneutta, siihen liittyy ripaus turhautuneisuutta. Turhautuneisuuteni liittyy siihen, että niin monet älykkäät ja hyväntahtoiset ihmiset vaikuttavat olevan kyvyttömiä näkemään ja arvostamaan identtisten suunnittelemattoman järjestyksen prosessien toimintaa sosiaalisissa yhteyksissä. ”Sosiaalisia lumihiutaleita” löytyy kaikkialta ympäriltämme. Silti valitettavan harva vaikuttaa olevan kykeneväinen ymmärtämään ja arvostamaan niitä samassa määrin kuin luonnosta löytyviä lumihiutaleita. Ja liian moni ihminen uskoo, että nämä ”sosiaaliset lumihiutaleet” tarvitsevat oman ”luojansa”.

Tämä lumihiutale tuo mieleeni saman esteettis-tunteellisesti kokemani reaktion, kun muistelen Leonard Readin ”Minä, Lyijykynä” kirjoitusta tai kun pohdin niitä mutkikkaita, seikkaperäisiä, monimuotoisia ja kauniita prosesseja, joiden avulla chileläiset rypäleet löytävät tiensä keskellä talvea lähikauppaani New Yorkin maalaismaisemiin. Sekä lyijykynä että rypäleet ovat ”sosiaalisia lumihiutaleita”. Ne näyttävät aluksi yksinkertaisilta, mutta kun keskitymme ja tarkastelemme niitä vastaavalla yksityiskohtien tasolla, jotka valokuva tuo esiin lumihiutaleesta, ne osoittautuvat epätavallisen monimutkaisten ja seikkaperäisten sosiaalisten prosessien tuotoksiksi; prosessien, joita kukaan ei suunnitellut. Minun kunnioituksen ja ihmetyksen sekainen esteettinen reaktioni on samainen, johon Pete Boettke hiljattain viittasi – täydellisellä tulkinnallaan – lauseessaan ”tavanomaisuuden mysteerit” (”the mystery of the mundane”). Mikä voisikaan olla tavanomaisempaa kuin lumihiutale? Ja mikä kuitenkaan loppujen lopuksi on kauniimpi tai monimuotoisempi kuin lumihiutale? Ja siinä mielessä kuin niiden tavanomaisuuden ulkokuori kätkee taakseen uskomattoman monimutkaiset ihmisten toimista koostuvat tuotantoprosessit, mutta eivät ihmisten suunnitelmista, ja joiden tulisi yhtä lailla olla esteettisen ja älyllisen tutkiskelun lähde, lyijykynä ja rypäleet ovat todella esimerkkejä ”sosiaalisista lumihiutaleista”.

Harras toiveeni 21. vuosisadalle on, että useampi älykäs ja hyväntahtoinen ihminen alkaisi näkemään ja arvostamaan ”sosiaalisia lumihiutaleita”. Ihmisten, jotka ovat niin auliita hyväksymään luonnossa esiintyvän suunnittelemattoman järjestyksen olemassaolon ja kauneuden (ja hyväntahtoisuuden!), tulisi olla avoimempia mahdollisuudelle, että myös sosiaalisissa yhteyksissä toimii suunnittelemattoman järjestyksen toteuttavia prosesseja. Nämä henkilöt tietävät, että kukaan yksittäinen henkilö ei osaa luoda lumihiutaletta. Silti he näyttävät olevan sokeita sille tosiasialle, että suuri osa viime vuosisadalla vuodatetusta viattomien verestä johtui siitä, että liian moni ihminen luuli voivansa älykkäästi suunnitella sosiaalista maailmaamme. Jotta välttyisimme noiden virheiden toistamiselta, tarvitsemme uudistetun esteettisen arvostuksen ja vakaan tahdon ymmärtää ”sosiaalisten lumihiutaleiden” suunnittelemattoman järjestyksen uskomatonta kauneutta ja moninaisuutta.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuoden 1979 helmikuun “The Freeman” -julkaisussa.

Opettaessani Northwood yliopistossa Michiganissa painotin yhtä uudestaan kursseillani, että olemme sodassa – ei fyysisissä ammuskeluissa, mutta yhtä kaikki sodassa, jolla on täydet kyvykkyydet tulla yhtä tuhoisaksi ja kalliiksi.

Taistelu vapauden säilyttämisestä ja edistämisestä ei ole taistelua henkiöitä vastaan vaan sitä vastustavia ajatuksia. Ranskalainen kirjailija Victor Hugo julisti, että ”armeijoita mahtavampi on ajatus, jonka aika on tullut”. Armeijat valloittavat kehoja, mutta ajatukset vangitsevat mieliä. Englantilainen filosofi Carlyle ilmaisi asian monta vuosikymmentä sitten seuraavasti: ”Mutta asiaan, johon ihminen käytännöllisesti uskoo (ja tämä on usein riittävästi ilman sen vakuuttamista hänelle, vielä vähemmän muille): asia, jota henkilö tekee käytännössä, asettuu sydämeen, ja hän tietää varmasti keskeisen suhteensa tähän arvoitukselliseen maailmankaikkeuteen sekä velvollisuuteensa ja kohtaloonsa siinä, tämä on kaikissa tapauksissa pääasiallinen asia hänelle, ja määrittää luovasti kaiken muun.”

Ajatuksilla on ollut menneisyydessä maata järisyttäviä vaikutuksia. Ne ovat määrittäneet historian suunnan. Hyvässä tai pahassa ne hajottavat hallintoja ja saattavat muita valtaan.

Feodalistinen järjestelmä pysyi vallassa tuhansia vuosia pääosin, koska tutkijat, opettajat, älyköt, kouluttajat, virkamiehistö ja poliitikot edistivät feodalistisia ajatuksia. Toteamus ”kerran maaorja, aina maaorja” piti miljoonia ihmisiä koskaan kyseenalaistamasta asemaansa elämässä. Merkantilismissa 1500-luvulta 1700-luvulle laajalti hyväksytty käsitys maailman vaurauden kiinteästä määrästä aiheutti sen, että ihmiset ottivat haluamansa muilta pitkässä sarjassa verisiä sotia.

Adam Smithin ”Kansakuntien varallisuus” julkaiseminen vuonna 1776 on rajapyykki ajatusten voiman historiassa. Smithin vapaakaupan viestin levitessä poliittiset esteet rauhanomaiselle yhteistoiminnalle romahtivat ja käytännössä koko maailma päätti kokeilla vaihteeksi vapautta.

Perusteluissaan lehdistönvapautta vastaan vuonna 1924 Lenin lausui kuuluisan toteamuksensa, että ”ajatukset ovat paljon tappavampia kuin aseet.” Vielä tänäkin päivänä pelkät ajatukset voivat saada sinut vankilaan monissa paikoissa ympäri maailmaa.

Marx ja marxilaiset uskottelevat meille, että sosialismi on väistämätöntä, että se tulee syleilemään maailmaa yhtä varmasti kuin aurinko huomenna nousee idästä. Kuitenkaan niin kauan kuin ihmisillä on vapaa tahto (valta valita oikean ja väärän väliltä), mikään ihmisen päätösvaltaan kuuluva ei voi olla väistämätöntä! Ihmiset tekevät asioita, koska he ovat päättäneet tehdä niin: he eivät ole ohjelmoituja robotteja, jotka suorittavat ennalta määritettyjä käskyjä.

Winston Churchill sanoi aikanaan, että ”Sosialismi on epäonnistumisen filosofia, tietämättömyyden vakaumus ja kateuden evankeliumi. Sen sisäsyntyinen luonteenpiirre on kurjuuden tasapuolinen jakaminen.” Sosialismi on ikivanha epäkohta, ja silti vapauden pääasiallinen uhka nykyään koostuu sosialistisesta ajatuksesta. Siten ollakseen vaikuttavia vapauteen uskovien tulee ensin tunnistaa ja eristää sosialistiset käsitykset, jotka ovat vahingoittaneet vapautta. Tekemällä näin ja pidättäytymällä edistämästä näitä ajatuksia, voimme samalla edistää vapautta. Nähdäkseni sosialismi voidaan jakaa viiteen ajatukseen.

Säädä laki syndrooma Lakien säätämisestä on tullut läntisten valtioiden kansallinen huvi. Kun yhteiskunnassa todetaan ongelma, kaikkein yleisin vastaus vaikuttaa olevan: ”Säätäkää laki!” Liiketoiminta ongelmissa? Hyväksykää laki julkisten tukien myöntämiseksi sille tai rajoittakaa sen toiminnanvapautta. Köyhyys? Hyväksyy laki sen hävittämiseksi. Ehkä tarvitsemme lain uusien lakien säätämisestä.

Vuonna 1977 Yhdysvaltain kongressi saattoi voimaan 223 uutta lakia. Se poisti hädin tuskin yhtään. Samana vuonna Washingtonin byrokraatit kirjoittivat 7 568 uuttaa määräystä, joilla kaikilla on lain voima. (33 vuotta myöhemmin tilanne on vielä pahempi. Nykyään harvat kongressissa edes lukevat säädöksiä ennen niistä äänestämistä, joista jotkut ovat jopa tuhansia sivuja.)

James Madison vuonna 1795 tunnisti tämän syndrooman ”vanhaksi konstiksi kääntää jokainen vaikeus syyksi lisätä valtion valtaa.” Hänen huomionsa saattaa kysymään, ”Mitä tapahtuukaan, kun uusi laki saatetaan voimaan?” Lähes väistämättä uusi laki tarkoittaa: a) lisää veroja sen hallinnon rahoittamiseksi; b) lisää valtion virkamiehiä siihen mennessä sääntelemättömän elämän alueen sääntelemiseksi; ja c) uusia rangaistuksia lain rikkomisesta. Lyhyesti, lisää lakeja tarkoittaa lisää kurissapitoa, lisää pakkovaltaa. Tulkoon täysin selväksi mitä sana ”pakkovalta” tarkoittaa: voimankäyttöä, varastamista, pakottamista, rajoittamista. Sanan verbi-muodon synonyymit ovat vielä valaisevampia: ajaa, vaatia, alistaa, kutsua, kiristää, vääntää, urkkia, taivuttaa, viedä, nuijia ja pusertaa!

Kun valtio alkaa sekaantumaan vapaaseen talouteen, byrokraatit ja poliitikot käyttävät pääosan ajastaan kumotakseen omia tekemisiään. Korjatakseen ehdon A vahingon, he hyväksyvät ehdon B. Sitten he huomaavat, että korjatakseen ehdon B, he tarvitsevat ehdon C ja kumotakseen C:n, he tarvitsevat D ja niin edelleen, kunnes aakkoset ja vapautemme ovat loppuneet.

Säädä laki syndrooma on todiste sopimattomasta luottamuksesta poliittiseen prosessiin, tukeutumista voimaan, joka on pannassa vapaassa yhteiskunnassa. Se on myös osoitus, että ihmiset ovat kadottaneet luottamuksen itseensä ja suosivat riippuvuutta poliitikoista ja pääosin ei tilivelvollisista byrokraateista, jotka monasti ovat yhteiskunnassa vähiten kykenevien joukossa johtamaan muiden elämää.

Saa jotain valtiolta kuvitelma. Valtiolla ei lähtökohtaisesti ole mitään jaettavaa, paitsi sitä minkä se on ensin ottanut ihmisiltä. Verot eivät ole lahjoituksia!

Sosiaalivaltioissa tämä perustotuus hukkuu rynnäkössä erityisetuihin ja vastikkeettomiin tukiin. Ihmiset puhuvat ”valtion rahoista” ikään kuin se olisi oikeasti ”ilmaista”. Ei ole liioittelua sanoa, että ehkä hyvinvointivaltio on näin nimetty, koska poliitikot voivat hyvin ja loput meistä maksavat sen.

Valtiolta jonkin vastaanottamista harkitsevan, jota hän ei voisi hankkia vapaaehtoisesti, tulisi kysyä: ”Kenen taskusta se tulee? Ryöstetäänkö minut tämän edun maksamiseksi vai ryöstääkö valtio jonkun muun edukseni?” Monasti vastauksena on molemmat. Lopputulos tästä ”kuvitelmasta” on, että yhteiskunnassa jokaisella on näppinsä jonkun toisen taskuissa.

Rahaa tulemaan psykoosi. Hiljattain sosiaalituen vastaanottaja kirjoitti sosiaalitoimistoon ja vaati: ”Tämä on kuudes lapseni. Mitä aiotte tehdä asialle?”

Yksilö on rahaa tulemaan psykoosin uhri, kun hän hylkää itsensä omien ongelmiensa ratkaisijana. Hän saattaa todeta: ”Ongelmani eivät ole oikeasti omiani. Ne ovat yhteiskunnan ja jos yhteiskunta ei ratkaise niitä ja nopeasti, seuraa ongelmia!”

Sosialismi kukoistaa vastuun vähenemisestä. Kun ihmiset kadottavat itsenäisyyden ja aloitteellisuuden hengen, luottamuksen itseensä, heistä tulee muovailuvahaa itsevaltiaiden ja despoottien käsissä. Lisäisin vielä: Ainoa asia, jota sosialismi on koskaan todella tehnyt köyhien eteen on antanut heille paljon seuraa.

Kaiken tietämisen ahdinko. Leonard Read kirjassaan The Free Market and Its Enemy tunnisti ”kaiken tietämisen” sosialistisen ajatuksen keskeiseksi piirteeksi. Kaiken tietäjä on muihin asioihin sekaantuja. Hänen asennettaan voidaan ilmaista seuraavasti: ”Tiedän mikä on sinulle parasta, mutta en tyydy pelkästään vakuuttamaan sinua oikeassa olemisestani; pakotan sinut mieluummin näkemykseeni.” Kaiken tietäminen osoittaa ylimielisyyttä ja suvaitsevaisuuden puutetta ihmisten suuresta erilaisuudesta.

Valtionhallinnossa kaiken tietäisen hokema kuulostaa tältä: ”Jos en ajatellut sitä, sitä ei voida tehdä ja koska sitä ei voida tehdä, meidän täytyy kieltää muita yrittämästä.”

Taannoin ryhmä länsirannikon liikemiehiä törmäsi tähän pulmaan, kun liittovaltioiden välinen kauppakomissio hylkäsi heidän hakemuksensa proomulinjasta Pacific Northwestin ja Eteläisen Kalifornian välillä, koska viraston mukaan he eivät pystyisi toimimaan kannattavasti!

Markkinoiden ihme on, että miehet ja naiset saavat yrittää, he pystyvät ja saavuttavat mahtavia asioita. Leonard Readin hyvin tunnettu varoitus, ettei tulisi olla ”mitään ihmisen kyhäämiä rajoituksia luovien energioiden toteuttamiselle” on voimakas kaiken tietämisen ahdingon torjunta. (Leonard Read on Foundation for Economic Education –järjestön perustaja ja seuraavassa artikkelissa kerrotaan hänestä lisää: http://www.thefreemanonline.org/featured/leonard-e-read-crusader/).

Kateuden pakkomielle. Muiden varallisuuden ja tulojen himoitseminen on synnyttänyt merkittävän määrän nykyisestä sosialistisesta lainsäädännöstä. Kateus ruokkii uudelleenjakamista. Monet kyykytä rikkaita järjestelyt perustuvat epäilemättä kateuteen ja ahneuteen.

Mitä tapahtuu, kun ihmisillä on kateuden pakkomielle? He syyttävät itseään paremmin toimeentulevia omista vastoinkäymisistään. Yhteiskunta on hajonnut luokkiin ja puolueryhmät saalistavat toisiaan. Sivilisaatioiden tunnetaan romahtaneen kateudesta ja yksityisomaisuuden kunnioituksen puutteesta, jota se pitää sisällään.

Näitä viittä sosialistista ajatusta yhdistää punainen lanka. Ne kaikki vetoavat ihmisen synkempään puoleen: alkukantaiseen, ei-luovaan, saamattomaan, riippuvaiseen, turmelevaan, tuottamattomaan ja tuhoavaan puoleen ihmisen luonteessa. Yksikään yhteiskunta ei pysty kestämään pitkään, jos sen kansalaiset harjoittavat tällaisia itsetuhoisia käsityksiä!

Tarkastellaan vapauden filosofiaa. Mikä ero! Se on innostava, uudistava, motivoiva, luova, jännittävä filosofia! Se vetoaa ja nojaa ihmisluonteen ylevämpiin laatuihin kuten riippumattomuuteen, henkilökohtaiseen vastuuseen, yksilön aloitteellisuuteen, omaisuuden kunnioitukseen ja  vapaaehtoiseen yhteistoimintaan.

Nobel-palkittu taloustieteilijä F. A. Hayek (mullistavan vuoden 1944 kirjan ”Tie orjuuteen” kirjoittaja) kutsui huomion kiinnittämistä ajatusten voimaan vapauden säilyttämisessä: ”Jollemme voi tehdä vapaan yhteiskunnan filosofia perusteita uudelleen eläväksi älylliseksi asiaksi ja sen toteuttamista tehtäväksi, joka haastaa vilkkaimpien mieliemme nerokkuutta ja mielikuvitusta, vapauden näköalat ovat tosiaan synkät.”

Päätös vapauden ja orjuuden välisessä kamppailussa riippuu täysin siitä, mitä virtaa ihmisten sydämissä ja mielissä. Jokaisessa maailman maassa tuomio on vielä tänä päivänä julistamatta.

Risto Harisalo on Tampereen yliopiston hallintotieteen professori.

Henkinen romahdus

Suuri hämmennys vaivaa poliittista ja taloudellista elämää. Yhteiskuntien kehitystä ohjaavat suuret aatteet ja ideologiat ovat tehneet haaksirikon. Kansallissosialismi ja sosialismi tuhosivat henkisen ja taloudellisen perustan jokaisessa maassa, jossa niitä kokeiltiin. Hyvinvointivaltio kolmannen tien ideologiana on huomaamatta sitonut yhteiskunnallisen elämän riippuvaiseksi valtiovallan sääntelystä, taloudellisista tuista ja palvelumonopoleista. Globaali finanssi- ja pankkikriisi koettelee liberalismin suosiota.

Näissä oloissa ihmiset ovat ymmällään, koska he ovat menettäneet tutut kartat ja kompassit, joiden avulla he ovat aiemmin selkeyttäneet olosuhteiden muutoksia niihin vaikuttavine tekijöineen ja yrittäneet ymmärtää niiden merkitystä omalle elämälleen. Näissä olosuhteissa epäusko omiin mahdollisuuksiin, periksi antaminen, nihilismi ja täydellinen piittaamattomuus kanssaihmisten hengestä ja omaisuudesta ovat ennakoituja käyttäytymisen tapoja.

Tässä ajassa on kaksi huomionarvioista asiaa. Näistä ensimmäinen on sen unohtaminen, että aikaisemminkin on koettu yhteiskuntaan syvästi vaikuttavia ongelmia. Siksi ihmiset ovat myös unohtaneet kuinka niistä on selvitty.

Toinen seikka on se, että ihmisten vastaus kysymykseen ”mitä pitää tehdä” on antaa ongelma jonkun heitä suuremman voiman ratkaistavaksi. Ei ole vaikea nähdä, että valtio on se voima, jolta ihmiset odottavat ratkaisuja. Tämä tarkoittaa kollektivismin suosion kasvua. Kuka on viime aikoina kuullut kenenkään puhuvan yksilöiden vapauden alan laajentamisesta ja keskitettyjen ratkaisujen purkamisen välttämättömyydestä?

Onko paluu vanhaan alkamassa?

Jos vahvan valtion kaipuu kanavoituu poliittiseksi ohjelmaksi, palataan ajassa kauaksi taaksepäin. On hyvä palauttaa mieleen, että luottamus ja usko yhteiskunnallisten olosuhteiden keskitettyyn suunnitteluun alkoivat murtua jo 1970-luvulla. Kun muualla suunnittelujärjestelmiä alettiin purkaa, Suomessa ne otettiin avosylin vastaan.

Kahta vuosikymmentä myöhemmin Neuvostoliitto ja koko sosialistinen blokki menehtyi mahdottomuuteensa kaikkialla Euroopassa. Samalla liberalismi sai pitkästä aikaa uuden mahdollisuuden, joka törmäsi hetki sitten finanssi- ja pankkikriisiin. Vaikka liberalismi on julistettu syylliseksi kriisiin, tuomio voi olla ennenaikainen.

Kriisin syitä on etsittävä kollektiivisesta talouspolitiikasta; julkisesta sääntelystä, taloudellisista tuista ja kilpailulta suojelluista palveluista. Lainsäätäjät ovat jättäneet huomiotta liberaalien ajattelijoiden käsitykset inhimillisten motivaatioiden ja poliittis-hallinnollisten järjestelmien välisistä suhteista. On epäreilua syyttää liberalismia talousrikollisuudesta, koska liberaalit yhteiskunnat pystyvät parhaiten estämään rikollisuuden ja korruption muuttumisen yhteiskunnan rakenteelliseksi ominaisuudeksi.

On helppoa tarkkailla kriisiä finanssi- ja pankkisektorilla ja julistaa se siihen syylliseksi. Vaikeaa on sen sijaan tunnistaa niitä pitkän ajan kuluessa kehittyneitä syy- ja seuraussuhteita, joiden enemmän tai vähemmän väistämätön seuraus finanssi- ja pankkikriisi todennäköisesti on.

Liberalismia lisää!

Kollektiiviseen todellisuuteen syntyneiden ja kasvaneiden ihmisten on luonnollista ajatella, että vapaudettomuus on luonnollista ja vapaus luonnotonta. Heille todellinen kauhistus on liberalismi, koska se korostaa yksilön vapautta, kansalaisten tasa-arvoa lain edessä, perustuslaillista hallintovaltaa, hallitusvallan rajoittamista, yksityisomaisuutta ja markkinoiden vapauttamista poliittisesti tarkoitushakuisesta sääntelystä. Se on kauhistus, koska he etsivät ratkaisuja yksilöiden vapauden, markkinoiden toiminnan ja yksityisomaisuuden rajoittamisesta ja poliittisen päätösvallan laajentamisesta.

Ihmiset unohtavat, että kautta historian kollektivismi on syypää yhteiskunnallisiin ongelmiin ja kriiseihin, joista on kuitenkin selviydytty vain liberalismin avulla.

Yhteiskunnat lännessä ja idässä, etelässä ja pohjoisessa tarvitsevat liberalismia, eivät kollektivismia. Liberalismi ei ole menneen talven lumia, se on uuden alku.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuoden 2004 joulukuun “The Freeman” -julkaisussa.

“Demokratia”, sanoi toimittaja H. L. Mencken kerran, “on teoria siitä, että tavalliset ihmiset tietävät mitä haluavat ja ansaitsevat saada sen”. Hän määritteli kuuluisasti vaalit ”varastettujen tavaroiden etukäteishuutokaupaksi”.

Mencken ei ollut täysin vihamielinen demokratiaa kohtaan. Hänellä oli vain selkeämpi käsitys sen rajoituksista kuin nykyisellä yleisellä käsityksellä.

Demokratia saattaa tosiaan olla maailman eniten ylimyyty poliittisen hallinnon käsite. Yleisesti, vaikkakin virheellisesti, romantisoituna sen oletetaan useimmissa piireissä takaavan enemmän kuin se mitenkään mahdollisesti kykenee. Normal Rockwell kuvaus sitoutuneista, asioista hyvin perillä olevista kansalaisista kilvoitellen vapaasti yhteisen hyvän puolesta on utopistinen ihannekuva, joka hämärtää todellisuuden sotkuiset yksityiskohdat.

Tarkalleen kuinka ylimyytyä demokratia onkaan selvisi minulle äskettäin kuunnellessani ryhmää yliopisto-opiskelijoita keskustelemassa maataloustuista. Ohjeistettuna, että kokemus ja taloustiede alleviivaavat tukien hullutusta, oppilaat siitä huolimatta olivat yksimielisiä tuessaan ”auttaa viljelijöitä”. Miksi? Koska sitä kansa ilmeisesti halusi äänestäessään tuet jakanutta edustajaansa. Näille oppilaille ja häiritsevän suurelle määrälle muita kansalaisia ”demokratian” pintakiilto peittää jotenkin syntien moninaisuuden. Se saattaa jopa pyhittää ne. Tarvitsemme toisen annoksen menckeniläistä todellisuutta – ja se alkaa selkeämmälle kuvalla siitä, mikä ihastuttaa niin monia.

Monarkia on helppo määritellä. Jos löytyy kuningas, siitä on kyse. Sotilasdiktatuuri on myös selkeäpiirteinen ilmaisussaan. Jos yhdellä kaverilla on univormu, kaikki tankit ja kertoo muille mitä pitää tehdä, silloin siitä on kyse. Mutta mitä tarkalleen on demokratia?

Puhdas, laimentamaton demokratia on kahlitsematon enemmistön valta. Kaikki äänestävät kaikesta ja 50 prosenttia plus yksi ääni päättävät kaikista ”julkisista” asioista – ja väistämättä paljosta, joiden tulisi olla yksityisiä. Muinaiset kreikkalaiset pääsivät ehkä lyhyeksi aikaa lähimmäksi tätä, mutta vähänkään suurempi ja monimutkaisempi yhteiskunta ei pysty harjoittamaan tällaista hallintoa pitkään. Ensinnäkin se on kömpelö ja toimimaton, loputtoman riitaisa ja epäkunnioittava tiettyjä erottamattomia yksilöiden oikeuksia kohtaan, jotka saattavat löytää itsensä vähemmistöstä.

Ihmiset pitävät siitä miltä ”demokratian” kuulostaa, koska se olettaa, että meillä kaikilla on tasavertainen sananvalta hallintoomme ja että yksinkertainen enemmistö on jotenkin sisäisesti oikeudenmukainen ja älykäs päättämään kaikista tai käytännössä lähes kaikista asioista. Lähemmässä tarkastelussa tulisi ilmetä, että jokaisen hallintopäätöksen saattaminen kansan äänestettäväksi on silkkaa mahdottomuutta. Useat päätökset joudutaan tekemään pikaisesti; ja monet päätökset eivät kuulu lainkaan minkään hallinnon käsiin. Puhdas demokratia, jos edes mahdollinen, rappeutuisi pikaisesti kuuluisaan kahden suden ja lampaan äänestykseen lounaasta.

Oletetaan jonkun sanovan: ”En pidä ihmisistä, joilla on veneitä ja koruja. Minusta meidän tulisi takavarikoida heidän omaisuutensa. Äänestetään siitä.” Demokratian puristin täytyisi vastata: ”Kaikki puolesta sanovat kyllä.” Yksilön oikeuksien turvaamisesta kiinnostuneen täytyisi sanoa: ”Tämä ei ole hallinnolle sovelias tehtävä, ja vaikka 99 prosenttia äänestäisi sen puolesta, se on silti väärin. Enemmistön jengivallassa ei ole mitään, mikä tekee päätöksestä laillisen.”

Tavallisessa kielenkäytössä ”demokratia” on vanunut tarkoittamaan pelkästään reagoivaa hallintoa. Vaalien takia valtion viranomaiset eivät pysty toimimaan täysin kansasta irrallaan. Tämä tosiasia on ansiokas, mutta se tuskin tekee ”demokraattisesta” hallinnosta taivaallisen. Läpitunkevassa kirjassaan ”Capitalism, Democracy, and Ralph’s Pretty Good Grocery” Ohio State yliopiston professori John Mueller kirjoittaa, että demokratialle ”on luonteenomaista suuret määrä rumaa ja ryhmäsidonnaista kinastelua itsekeskeisten, lyhytnäköisten ihmisten ja ryhmien toimesta ja sen menettelytavat ovat usein seurausta huomattavan epätasa-arvoisesta kilpailusta kuka pystyy kaikkein taitavimmin painostamaan ja manipuloimaan järjestelmää. Vielä ahdistavimmin kansalaiset vaikuttavat haluttomilta ilmaisemaan mitään kaukaisestikaan harkinnallisia ominaisuuksia muistuttavaa, joita monet teoreetikot ovat taipuneet pitämään keskeisenä vaatimuksena, jotta järjestelmä toimisi oikein.”

Huolimatta presidenttiehdokkaiden päättymättömistä ylistyslauluista ”demokratiallemme”, Amerikka ei sitä onneksi ole ja ei ole koskaan ollut. Perustajamme loivat tasavallan, ja tasavaltainen hallintotapa muuntaa puhdasta demokratiaa merkittävästi. Se tarjoaa mekanismin, jolla lähes jokaisella voi olla jonkinlainen sananvalta joihinkin valtion asioihin. Voimme olla ehdokkaina. Voimme tukea ehdokkaita ja valitsemiamme tarkoitusperiä. Voimme puhua julkisilla foorumeilla. Ja tosiaankin, muutamat asiat päätetään enemmistöäänestyksellä. Mutta perustuslaillinen tasavalta perustettiin periaatteille, jotka ovat tärkeämpiä kuin äänestäminen – kuten yksilön oikeudet – ja asettavat vahvat rajoitteet tälle kaikelle. Ihmisoikeuksissaan (Bill of Rights) itsenäisyysjulistuksemme toteaa selkeästi: ”Kongressin ei tule säätää lakeja…” Se ei sano: ”Kongressi voi hyväksyä mitä tahansa, kunhan yli 50 prosenttia tukee sitä.”

Nämä tasavaltamme demokraattiset elementit tulisi tunnustaa. Vaalit ovat poliittinen varaventtiili toisinajatteleville näkemyksille, sillä äänestykset luotien sijaan ratkaisevat kiistat. Mutta demokratian pelastavaan armoon ei kuulu, että se takaisi hyvän tai rajoitetun hallinnon; se ei ole muuta kuin järjestelmä, joka sallii poliittisen muutoksen ilman väkivaltaa – oli enemmistön suosima muutos oikein tai väärin, hyvä tai huono.

Meidän tulisi olla kiitollisia ettei meillä ole ehdotonta monarkiaa tai pappisdiktatuuria tai muuta todella kyseenalaista hallinnon muotoa, mutta meillä ei tulisi olla harhakuvia vahingoista, joita jopa reagoiva hallinto – kutsuttiin sitä miksi tahansa – pystyy silti tekemään.

Jopa parhaat ja kaikkein reagoivimmat hallinnot, meidän ei tule koskaan unohtaa, nojaavat silti lailliseen voimankäyttöön – vääjäämätön tosiasia, joka ei edellytä sokeaa ja hännystelevää kunnioitusta, vaan rohkeaa ja päättäväistä tarkkaavaisuutta. Se edellyttää harkitsevia ihmisiä, jotka ymmärtävät hallinnon luonteen ja vapauden tärkeyden.