Missä ovat munakkaat?

Lawrence W. Reed on Irvingtonissa, New Yorkissa toimivan Foundation for Economic Education järjestön — www.fee.org puheenjohtaja. Tämä kirjoitus perustuu alun perin FEE:n kausijulkaisussa The Freeman lokakuussa 1999 julkaistuun artikkeliin.

On ne saurait faire une omelette sans casser des oeufs.” Suomennos: “Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia.”

Noilla sanoilla toivotti Maximilian Robespierre vuonna 1790 Ranskan vuotta aiemmin alkaneen hirvittävän vallankumouksen tervetulleeksi. Taitavana valtiomiehenä, joka työskenteli väsymättä ohjaillakseen toisten ihmisten elämää, hänestä tuli vallankumouksen verisimmän vaiheen – vuosien 1793-94 terrorin kauden – arkkitehti.  Robespierre ja hänen giljotiininsa rikkoi tuhansia munia yrittäessään turhaan luoda utopiayhteiskuntaa, joka perustui viettelevälle tunnuslauseelle “liberté, égalité, fraternité.”

Valitettavasti Robespierre ei kuitenkaan koskaan saanut aikaan yhtään munakasta. Eikä niitä tuottanut kukaan muukaan vuoden 1789 jälkeen vallassa ollut roisto. Heidän jäljiltään Ranska oli moraalisesti, poliittisesti ja taloudellisesti raunioina ja kypsä Napoleon Bonaparten diktatuurille.

Robespierren tavoin yhtään munakasta eivät munien ahkerasta rikkomisesta huolimatta saaneet aikaiseksi myöskään Lenin, Mao, Pol Pot, Adolf Hitler eikä Benito Mussolini.

Ranskan vallankumous on yksi esimerkki kuviosta, joka on suorastaan häiritsevän tuttu. Kutsutaanpa heitä miksi tahansa – vasemmistolaisiksi, sosialisteiksi, radikaaleiksi interventionisteiksi tai kollektivisteiksi – historia on täynnä heidän ylimielisiä suunnitelmiaan yhteiskunnan muokkaamisesta vastaamaan heidän visiotaan ”yhteisestä hyvästä”. Suunnitelmia, jotka aina epäonnistuvat ja samalla tappavat tai kurjistavat ihmisiä. Jos sosialismi koskaan ansaitsee muistokirjoitusta, niin sen pitäisi olla seuraavanlainen: ”Tässä lepää kaikkitietävien ja toisten asioihin sekaantujien keksintö, jonka takia rikottiin hillittömästi munia, mutta josta ei koskaan saatu aikaiseksi munakasta.”

Sosialistifilosofit ovat julistaneet jokaisen 1900-luvun kollektivistisen yhteiskuntakokeilun Luvatuksi maaksi. ”Olen nähnyt tulevaisuuden, ja se toimii,” sanoi vasemmistoälykkö Lincoln Steffens vierailtuaan Stalinin Neuvostoliitossa. Kenneth Galbraight väitti vuonna 1984 New Yorker -lehdessä, että Neuvostoliiton talous edistyy loistavasti osittain siitä syystä, että sosialistinen järjestelmä käyttää työvoimaansa ”täydellä teholla” toisin kuin tehottomampi läntinen kapitalistinen järjestelmä. Vuonna 1997 julkaistu arvovaltainen 846-sivuinen tutkielma, Kommunismin musta kirja, arvioi, että kommunistinen ideologia vaati 20 miljoonan ihmisen hengen ”työläisten paratiisissa”. Samoin tuohon mustaan kirjaan on dokumentoitu tilastoja muiden kommunististen valtioiden uhreista: 45-72 miljoonaa uhria Kiinassa, 1,3-2,3 miljoonaa Kamputseassa, 2 miljoonaa Pohjois-Koreassa, 1,7 miljoonaa Afrikassa, 1,5 miljoonaa Afganistanissa, 1 miljoona Vietnamissa, 1 miljoona Itä-Euroopassa ja 150 000 Latinalaisessa Amerikassa.

Lisäksi nuo murhaajahallintojärjestelmät olivat taloudellisesti konkurssikypsiä; ne haaskasivat resursseja poliisiin ja armeijaan, synnyttivät massiivisen ja tehottoman byrokratiakoneiston eivätkä tuottaneet juuri mitään sellaista, jolla olisi ollut markkina-arvoa niiden rajojen ulkopuolella. Ne eivät käyttäneet ”täydellä teholla” mitään muuta kuin poliisivoimiaan. Maailman jokaisessa kommunistisessa valtiossa tarina on ollut poikkeuksetta aina sama: paljon rikottuja munia, ei yhtään munakasta.

Nobel palkittu taloustieteilijä F. A. Hayek selitti tämän väistämättömän lopputuloksen vuonna 1944 uraa uurtaneessa tutkielmassaan, The Road to Serfdom. Hän varoitti meitä siitä, että kaikki yritykset korvata yksilönvapaudet keskusjohtoisella suunnittelulla tulevat päättymään katastrofiin ja diktatuuriin. Mikään ylevä päämäärä ei voi oikeuttaa sen toteuttamisen vaatimia voimakeinoja. ”Periaate, jonka mukaan tarkoitus pyhittää keinot” , kirjoitti Hayek, ”on yksilönvapauksia kunnioittavan etiikan mukaan kaiken moraalin hylkäämistä. Yhteisöllisessä etiikassa siitä tulee väistämättä kaikkein ylin sääntö.”

Pahimpien sosialistien vähemmän radikaalit aatetoverit usein vähättelevät tai sivuuttavat heidän pahimpia rikoksiaan pitäen niitä ”ylilyönteinä”, joihin sortuivat muuten hyvällä asialla olleet miehet ja naiset. Nämä puolustelijat kiistävät rautaisen nyrkin käytön ja väittävät, että valtio voi saavuttaa heidän tasa-arvoiset ja yhteisölliset päämääränsä silkkihansikkain.

Kuitenkin, olkoon kyseessä sitten ruotsalainen ”keskitie”, Jugoslavian ”työläisten sosialismi” tai Ison-Britannian fabianismi, lopputulos on ollut aina sama: rikottuja munia, muttei munakasta.

Oletteko huomanneet, miten sosialistit jatkuvasti uudistavat aikaansaannoksiaan? Koulutuspolitiikan uudistus. Terveydenhoidon uudistus. Sosiaalitukijärjestelmän uudistus. Verouudistus. Se, että he ovat jatkuvasti uudistamassa on sen tosiasian myöntäminen käytännössä, että heidän ajatuksensa eivät toimineet 500 ensimmäisellä yrittämällä.

Lista on loputon: Kanadan terveydenhuoltojärjestelmä, eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunta, Argentiinan peronismi, Afrikan siirtomaa-ajan jälkeinen sosialismi, Kuuban kommunismi ja niin edelleen loputtomiin. Sosialistinen järjestelmä ei ole missään saanut munakastaan valmiiksi. Kaikkialla se johtaa samaan: hakattuja, vatkattuja ja käristettyjä munia. Tuhottuja talouksia. Hävitettyä vapautta.

Paljonpuhuva johtopäätös on, että sosialisteilla ei ole yhtään toimivaksi havaittua mallia, ei munakasta, joka todistaisi heidän reseptiensä toimivuuden meille vapauteen uskoville. Taloustieteilijät James Gwartney, Robert Lawson ja Walter Block toteavat tutkimuksessaan Economic Freedom of the World: 1975-1995, että ”Yksikään taloudellisesti vapaa maa ei epäonnistunut korkean elintason saavuttamisessa. Vastaavasti yksikään tiukkaa suunnitelmataloutta noudattanut maa ei onnistunut saavuttamaan edes keskimääräistä elintasoa… Maat, joissa taloutta vapautettiin seurantajakson aikana eniten, saavuttivat vaikuttavat kasvulukemat.”

Luultavasti kukaan ei ole osoittanut tässä kaikessa piilevää opetusta paremmin kuin ranskalainen taloustieteilijä ja valtiomies Frederic Bastiat yli 150 vuotta sitten:

”Nyt, kun lainsäätäjät ja hyväntekijät ovat turhaan tuottaneet niin monia yhteiskunnan hallintojärjestelmiä, päätykööt he viimeinkin siihen, mistä heidän olisi pitänyt alun perin aloittaakin: hylätä kaikki järjestelmät ja kokeilla vapautta.”

About the author

CIEL wrote 62 articles on this blog.