Hintojen laskun noidankehä, osa 1

Kaj Grüssner

Kaj Grüssner on verokonsultti ja omistautunut edistämään sekä itävaltalaisen taloustieteen oppeja että klassisen liberalismin periaatteita. Sarjan seuraavat osat: 2, 3, 4, 5.


Poliitikot ja valtamedia yrittävät pelästyttää ihmisiä kaikenlaisilla tuomiopäiväskenaarioilla. Suurin uhkakuva on deflaatio, jolla yleisesti tarkoitetaan hintojen laskua, vaikka se aidosti tarkoittaa rahamäärän supistumista. Sitä sietää kummastella, koska eihän kukaan pidä kalliista hinnoista. Mutta jos kuuntelee politiikkoja, ekonomeja ja toimittajia, saa kuvan, että halvat hinnat ovat vielä pahempi asia. Mutta miksi hintojen lasku on huono asia? Se on hyvä kysymys, johon valitettavan usein saa väärän vastauksen. Seuraavassa viiden osan sarjassa käyn läpi elvytystoimenpiteiden taustateoriaa ja selitän, miksi se ei toimi.

Välttyminen deflaatiolta oli 1930-luvulla yksi New Dealin tärkeimpiä tavoitteita. Silloin pelättiin, että laskevat hinnat johtaisivat huonompaan kannattavuuteen, joka puolestaan johtaisi korkeampaan työttömyyteen, joka johtaisi heikompaan ostovoimaan, joka johtaisi pienempään kysyntään, joka johtaisi entistä huonompaan kannattavuuteen, tuotannon supistumiseen, työllisyyden vähenemiseen ja niin edelleen, kunnes lähes kaikki yritykset menevät konkurssiin ja maassa vallitsee massiivinen työttömyys. Hintojen lasku johtaa siis noidankehään, joka vetää koko maan talouden pohjattomaan kuiluun. Tästä syystä hintojen laskua on kaikin keinoin vältettävä. Tämän lisäksi nostetaan usein esille tavallisten yritysten maksuhäiriöt, jotka johtuvat pankkien haluttomuudesta myöntää lainoja. Tosiasiassa kannattavat yritykset menevät konkurssiin, koska ne eivät saa rahoitusta. Myös tätä ongelmaa vastaan valtion tulee taistella kaikin voimin.

Ensimmäinen toimenpide on lisätä valtion menoja, jolla elvytetään supistunutta kysyntää lisäämällä valtion kulutusta. Tähän vaiheeseen kuuluu suoria tukipaketteja, niin sanottuja bailouts, mutta myös isoja julkisia projekteja, kuten infrastruktuurin parantamista ja laajentamista. Tämä kulutus rahoitetaan yleisesti valtion velalla (valtio ottaa lainaa) ja inflaatiolla (valtio painaa uutta rahaa). Tällä tavalla luodaan keinotekoista kysyntää, jonka tavoitteena on ylläpitää kannattavuutta ja tuotantoa ja sen myötä myös työllisyyttä entisellä tasollaan. Toinen toimenpide on hinta- ja palkkakontrollit. Toisin sanoen, säädetään laittomaksi myydä tuotteita tiettyä hintaa halvemmalla tai korkeammalla hinnalla, tai maksaa tiettyä tasoa alhaisempaa palkkaa. Kolmas toimenpide on kartellisoida koko talous. Se on luonnollinen jatko toiselle toimenpiteelle ja tarkoittaa, että ainoastaan tietyt, valtion hyväksymät yhtiöt, hallitsevat yhdessä tiettyä markkinasektoria tai alaa, ja lupaavat noudattaa valtion hinta- ja palkkamääräyksiä. Muut yhtiöt suljetaan pois markkinoilta. Neljäs toimenpide on kansallistaa koko talous ja kaikki tuotannontekijät.

USA on ryhtynyt laajamittaisesti ensimmäiseen toimenpiteeseen. Finanssiala on jo pitkään ollut hyvin kartellisoitu ja nyt se on osittain kansallistettu. Keskuspankin (The Federal Reserve) ohjauskoron manipulointi on tapa hallita hintoja, joten kaikkiin neljään toimenpiteisiin on tietyssä mittakaavassa USA:n finanssimarkkinoilla jo ryhdytty. EU:ssa tilanne on hyvin pitkälti sama.

Mutta jos nämä toimenpiteet eivät toimi, miksi Nobel-palkitut ekonomistit, kuten Paul Krugman, väittävät toisin ja kehottavat meitä ryhtymän niihin? Missä heidän logiikkansa pettää? Tästä enemmän seuraavassa osassa.

About the author

CIEL wrote 62 articles on this blog.