Grover välitti

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama maaliskuussa 2006 National Review Onlinessa julkaistusta artikkelista. Hurrikaani Katarinan aiheuttamat tuhot New Orleansissa tapahtuivat edellisvuoden elokuussa.

Vuosi 1887 oli rankka Teksasille. Päivä toisensa jälkeen toi kuumia, kuivia tuulia, jotka kärvensivät maata. Maanviljelijät seurasivat viljansa kuihtumista ja karjansa janosta heikentymistä. Mielialat horjuivat epätoivoisten teksasilaisten rukoillessa sadetta, ilman näkyvää tulosta. Innokkaana auttamaan (ainakin muiden rahoilla), kongressiedustajat työnsivät läpi lakiehdotuksen tarjota liittovaltion apua siementen muodossa, mutta yksi mies seisoi heidän tiellään – Amerikan 22. presidentti Grover Cleveland. Aikana, jolloin liittovaltion budjetti leveili suurella ylijäämällään, hän käytti veto-oikeuttaan.

Millainen henkilö voi sanoa ei ilmaisille siemenille rutikuivan ahdingon lähimmäisilleen? Oliko Cleveland, presbyteeripapin poika, kylmä, julma ja sydämetön saituri? Voitko tämä olla sama mies, joka aikanaan opetti New Yorkin sokeiden koulutusinstituutissa ja viljeli palavaa, elinikäistä omistautumista sokeiden auttamiseksi?

Kyllä tosiaan, sama mies. Mutta presidentti ei ollut mikään pahantahtoinen kitsastelija. Hän vain tiesi sen, mitä lähes kukaan kongressissa ei enää nykyään ymmärrä: Hän tiesi ratkaisevan eron valtion ja kaiken muun välillä. Jos hän olisi elossa todistamassa liittovaltion hätäapuviraston (FEMA) traagista irvokkuutta hurrikaani Katrinan jälkivaikutuksissa, häntä saattaisi kovasti houkutella kommentoida: ”Mitä minä sanoin.”

Liittovaltion byrokratia pulitti 438 dollaria yöltä majoittaakseen New Orleansista evakuoituja manhattanilaiseen hotelliin, kulutti 300 miljoonaa dollaria asuntovaunuihin, jotka makasivat ja mätänivät kilometrien päässä tarkoitetuista vastaanottajistaan, esti Punaisen Ristin ja muiden valtion virastojen avun, jakoi 2000 dollarin arvoisia maksukortteja kaikille vastaantulleille, jotka kaipasivat tatuointia tai hierontaa ja asetti jäälastirekkoja kaikkialle paitsi sinne, missä jäitä tarvittiin: Nämä eivät ole tuloksia väitetystä tunteettomasta 1880-luvun laissez-fairesta. Nämä ovat tulosta ”myötätunnostamme” ja valtavasta valtionhallinnosta, jolle jokainen pyyde on tekosyy kuluttaa, kasvaa, politisoida ja sulauttaa itseensä.

Teksasin siementen lakiehdotuksen veto-oikeudessaan Cleveland varoitti yleisestä piittaamattomuudesta liittovaltion ”rajoitetuttua tarkoitusta” kohtaan. Hänestä kongressin tai presidentin ei tule kiduttaa perustuslakia, kunnes se tunnustaa, että hätäapu kuuluu Washington D.C:n tehtäviin. Hän koki maan tarvitsevan huomioida perinteikkään läksyn, kuten hän sen ilmaisi, että ”Vaikka ihmiset tukevat valtiota, valtion ei tule tukea ihmisiä.”

Nykypäivän sosiaalivaltion valtiojohtoisuuden kannattajat ovat satuloineet meidät 8 biljoonan dollarin velkoihin, 7-8 kertaiseen liittovaltion verorasitukseen Clevelandin päivistä ja tukiohjelmien perintöön, jotka eivät ole saaneet paljon muuta aikaan kuin riippuvuutta ja rikkinäisiä perheitä. Miljardien yritystuet ovat vaatineet vastaavan veronsa Amerikan yrityksistä. Cleveland yritti kertoa meille, ettei valtiolla ole mitään annettavaa kellekään paitsi ottaessaan ensin joltain muulta, ja että riittävän iso valtio antaakseen meille kaiken haluamamme on riittävän iso ottaakseen kaiken mitä meillä on. Mutta jossain matkan varrella päädyimme uskomaan, että valtio pystyy auttamaan veljiämme ja siskojamme paremmin, nopeammin ja edullisemmin kuin voimme itse auttaa heitä. Millaiseen valitettavaan soppaan olemmekaan pantanneet lapsiemme tulevaisuuden.

Kaikesta huolimatta amerikkalaiset ovat edelleen kaikkein avokätisimpiä hyväntekeväisyyteen lahjoittajia tällä planeetalla. Paras todiste siitä, ettemme ole täysin kadottaneet Clevelandin vetoamaa vaistoamme on tosiasia, että kun amerikkalaiset haluavat lahjoittaa rahaa muiden auttamiseksi, he eivät osoita lahjoituksiaan FEMA:lle tai millekään muulle valtion virastolle.

Cleveland ei sanonut ei kuivuusavulle sen takia, että katsoi etteivät kärsivät maanviljelijät ansainneet apua. Hän kehotti amerikkalaisia yleisesti ja kongressin jäseniä erityisesti antamaan sydämestään ja henkilökohtaisista resursseistaan. Hänen veto-oikeuden viestinsä totesi: ”Maanmiestemme ihmisrakkauteen ja armeliaisuuteen voidaan aina luottaa heidän kanssakansalaistensa ahdingon helpottamisessa.” Apu Washington D.C:stä, hän kirjoitti, ainoastaan ”rohkaisee odotuksia isällisestä huolenpidosta valtion osalta ja heikentää kansallista vahvuuttamme.”

Maanviljelijät Teksasissa saivat apunsa – yksityisenä tukena kymmenkertaisesti tai yli sen määrän, mitä Cleveland kieltäytyi ensin mankeloimasta liittovaltion byrokratian läpi.

Toisessa esimerkissä valtavasta avokätisyydestä vain kuusi vuotta aikaisemmin amerikkalaiset tulivat lähimmäistensä apuun yksityisin keinoin. Vuonna 1881 Clara Barton jalkautti juuri perustamansa Amerikan Punaisen Ristin sen ensimmäiseen laajaan avustushankkeeseen, lähettäen virran rahaa, ruokaa, vaatteita ja vapaaehtoisia Michiganiin suurpalon tuhottua suuren osaa neljästä maakunnasta. Amerikan historia on täynnä vastaavia kertomuksia, joissa ihmiset auttavat toisiaan ilman Washington D.C:n avokätisyyttä.

Katrinasta toipumisen jatkuessa valtio tekee sitä, mitä valtio tekee parhaiten. Se puhuu, valittaa ja saarnaa. Se pitää kuulemistilaisuuksia, osoittelee syyllisiä ja julistaa hyviä aikomuksiaan. Se ei opi mitään ja muuttuu vähän, sillä se on sen luonne ja suuri syy, miksi perustajamme alkujaankin halusivat pitää sen pienenä ja rajoittuneena. Se tulee, kuten eräs Franklin Rooseveltin läheisistä ystävistä aikanaan totesi, ”verottamaan ja verottamaan, kuluttamaa ja kuluttamaan, äänestämään ja äänestämään.”

Epäilen, että samaan aikaan huolimatta laajan valtion mieltä turruttavista heidän tielleen asettamista esteistä, todelliset sankarit ovat hiljaista väkeä, jotka auttavat lähimmäisiään antamallaan ja rakentamallaan. Grover Cleveland kertoi meille, että voimme luottaa heihin, koska ainakaan he eivät ole koskaan tuottaneet pettymystä.

About the author

Lawrence W. Reed wrote 32 articles on this blog.

Lawrence W. Reed is president of the Foundation for Economic Education (FEE) in Irvington, New York--www.fee.org. An economist and former college economics professor, Reed served for 20 years as president of the Mackinac Center for Public Policy in Michigan before assuming his current position at FEE in September 2008. Full biography available on Wikipedia or at fee.org.

Published by

Lawrence W. Reed

Lawrence W. Reed is president of the Foundation for Economic Education (FEE) in Irvington, New York--www.fee.org. An economist and former college economics professor, Reed served for 20 years as president of the Mackinac Center for Public Policy in Michigan before assuming his current position at FEE in September 2008. Full biography available on Wikipedia or at fee.org.