Sosiaalisista lumihiutaleista

Steven Horwitz on taloustieteiden professori St. Lawrence yliopistossa. Hän on myös toiminut vierailevana tutkijana Bowling Green State yliopistossa ja George Mason yliopistossa.


Päädyin tänä aamuna RSS-lukijani avustamana Marginal Revolutionin artikkeliin, jossa on vaikuttava lähikuvasta lumihiutaleesta niitä esittelevästä kirjasta valittuna. Toivottavasti teille käy samoin kuin minulle eli pelkkä valokuvan katselu sai hengen salpautumaan ja pysähdyin katselemaan sitä hämmästyksen, kunnioituksen ja ihmetyksen vallassa. On mahdotonta edes pukea sanoiksi tuon luonnon ihmeen moninaisuutta, yksityiskohtaisuutta ja puhdasta kauneutta. Ja kun pysähdyn hetkeksi miettimään niitä lukemattomia lumihiutaleita, jotka joka vuosi putoavat taivaalta (suurin osa nähtävästi minun pihatielleni), niin kaikki tuo kunnioitus kasvaa vielä kertaluokkaa suuremmaksi.

Kun tarkastelen kyseistä lumihiutaletta, minussa herää syvä arvostus luonnon suunnittelemattoman järjestyksen kauneutta kohtaan. Tarkastele ensin lumihiutaleen symmetrisyyttä ja sen yksityiskohtia. Ota sitten huomioon, että se on luonnon toiminnan suunnittelematon tuotos. Pidän hämmästelyn arvoisena, että luonto osaa omissa prosesseissaan tuottaa kyseisen kaltaisia, yksityiskohtaisia, monimuotoisia ja kauniita ihmetyksen kohteita. Sanotaan, että vain Jumala osaa luoda lumihiutaleen. No, me jotka ymmärrämme taustalla olevan tieteen tai olemme ateisteja, tiedämme, että luomiseen ei tarvita Jumalaa. Mutta jopa minun kaltaiselleni ateistille luonnon spontaani järjestys voi (ja sen pitääkin!) herättää vastaavaa hämmästystä, kunnioitusta ja ihmetystä kuin uskonnollinen mietiskely herättää Jumalaan uskoville. Valitettavasti aina kun herään ihmettelemään luonnon kauneutta, siihen liittyy ripaus turhautuneisuutta. Turhautuneisuuteni liittyy siihen, että niin monet älykkäät ja hyväntahtoiset ihmiset vaikuttavat olevan kyvyttömiä näkemään ja arvostamaan identtisten suunnittelemattoman järjestyksen prosessien toimintaa sosiaalisissa yhteyksissä. ”Sosiaalisia lumihiutaleita” löytyy kaikkialta ympäriltämme. Silti valitettavan harva vaikuttaa olevan kykeneväinen ymmärtämään ja arvostamaan niitä samassa määrin kuin luonnosta löytyviä lumihiutaleita. Ja liian moni ihminen uskoo, että nämä ”sosiaaliset lumihiutaleet” tarvitsevat oman ”luojansa”.

Tämä lumihiutale tuo mieleeni saman esteettis-tunteellisesti kokemani reaktion, kun muistelen Leonard Readin ”Minä, Lyijykynä” kirjoitusta tai kun pohdin niitä mutkikkaita, seikkaperäisiä, monimuotoisia ja kauniita prosesseja, joiden avulla chileläiset rypäleet löytävät tiensä keskellä talvea lähikauppaani New Yorkin maalaismaisemiin. Sekä lyijykynä että rypäleet ovat ”sosiaalisia lumihiutaleita”. Ne näyttävät aluksi yksinkertaisilta, mutta kun keskitymme ja tarkastelemme niitä vastaavalla yksityiskohtien tasolla, jotka valokuva tuo esiin lumihiutaleesta, ne osoittautuvat epätavallisen monimutkaisten ja seikkaperäisten sosiaalisten prosessien tuotoksiksi; prosessien, joita kukaan ei suunnitellut. Minun kunnioituksen ja ihmetyksen sekainen esteettinen reaktioni on samainen, johon Pete Boettke hiljattain viittasi – täydellisellä tulkinnallaan – lauseessaan ”tavanomaisuuden mysteerit” (”the mystery of the mundane”). Mikä voisikaan olla tavanomaisempaa kuin lumihiutale? Ja mikä kuitenkaan loppujen lopuksi on kauniimpi tai monimuotoisempi kuin lumihiutale? Ja siinä mielessä kuin niiden tavanomaisuuden ulkokuori kätkee taakseen uskomattoman monimutkaiset ihmisten toimista koostuvat tuotantoprosessit, mutta eivät ihmisten suunnitelmista, ja joiden tulisi yhtä lailla olla esteettisen ja älyllisen tutkiskelun lähde, lyijykynä ja rypäleet ovat todella esimerkkejä ”sosiaalisista lumihiutaleista”.

Harras toiveeni 21. vuosisadalle on, että useampi älykäs ja hyväntahtoinen ihminen alkaisi näkemään ja arvostamaan ”sosiaalisia lumihiutaleita”. Ihmisten, jotka ovat niin auliita hyväksymään luonnossa esiintyvän suunnittelemattoman järjestyksen olemassaolon ja kauneuden (ja hyväntahtoisuuden!), tulisi olla avoimempia mahdollisuudelle, että myös sosiaalisissa yhteyksissä toimii suunnittelemattoman järjestyksen toteuttavia prosesseja. Nämä henkilöt tietävät, että kukaan yksittäinen henkilö ei osaa luoda lumihiutaletta. Silti he näyttävät olevan sokeita sille tosiasialle, että suuri osa viime vuosisadalla vuodatetusta viattomien verestä johtui siitä, että liian moni ihminen luuli voivansa älykkäästi suunnitella sosiaalista maailmaamme. Jotta välttyisimme noiden virheiden toistamiselta, tarvitsemme uudistetun esteettisen arvostuksen ja vakaan tahdon ymmärtää ”sosiaalisten lumihiutaleiden” suunnittelemattoman järjestyksen uskomatonta kauneutta ja moninaisuutta.

Profit: Not Just a Motive – Profits Tell Producers What They Should and Should Not Do

Steven Horwitz is the Charles A. Dana Professor of Economics at St. Lawrence University and the author of Microfoundations and Macroeconomics: An Austrian Perspective, now in paperback.

One of the more common complaints of critics of the market is that “the profit motive” works at cross-purposes with people and firms doing “the right thing.” For example, Michael Moore’s film Sicko was motivated by his desire to take the profit motive out of health care because, in his view, the ways people seek profits do not lead them to provide the level and kind of care he thinks patients should have.

Leaving aside for a moment whether the health-care industry is really dominated by the profit motive (given that almost half of U.S. health-care expenditures are paid for by the federal government, it is not clear which motives dominate) and whether Moore knows better than millions of individuals what their health-care needs are, the claim that a “motive” is a root cause of social pathologies is worthy of some critical reflection. The critics seem to suggest that if people and firms were motivated by something besides profit, they would be better able to provide the things that patients really need.

The overarching problem with blaming a “motive” is that it ignores the distinction between intentions and results. That is, it ignores the possibility of unintended consequences, both beneficial and harmful. Since Adam Smith, economists have understood that the self-interest of producers (of which the profit motive is just one example) can lead to social benefits. As Smith famously put it, it is not the “benevolence” of the baker, butcher, and brewer that leads them to provide us with our dinner but their “self-love.” Smith’s insight, which was a core idea of the broader Scottish Enlightenment of which he was a part, puts the focus on the consequences of human action, not their motivation.

What we care about is whether the goods get delivered, not the motives of those who provide them. Smith led economists to think about why it is that, or under what circumstances, self-interest leads to beneficial unintended consequences. It is perhaps human nature to assume that intentions equal results, or that self-interest means an absence of social benefit, as was often the case in the small, simple societies in which humanity evolved. However, in the more complex, anonymous world of what Hayek called “the Great Society,” the simple equation of intentions and results does not hold.

As Smith recognized, what determines whether the profit motive leads to good results are the institutions through which human action is mediated. Institutions, laws, and policies affect which activities are profitable and which are not. A good economic system is one in which those institutions, laws, and policies are such that the self-interested behavior of producers leads to socially beneficial outcomes. In mixed economies like that of the United States, the institutional framework often rewards profit-seeking behavior that does not produce social benefit or, conversely, prevents profit-seeking behavior that could produce such benefits. For example, if agricultural policy pays farmers not to grow, then the profit motive will lead to lower food supplies. If environmental policy confiscates land with endangered species on it, owners of such land who are driven by the profit motive will “shoot, shovel, and shut up” (that is, kill off and bury any endangered species they find on their land).

The same issues can be raised in the health-care industry. Before blaming the profit motive for the problems in the industry, critics might want to look at the ways in which existing government programs like Medicare and Medicaid, the interpretation of tort laws, and regulations such as those that limit who can practice what sorts of medicine might lead firms and professionals to engage in behavior that is profitable but unbeneficial to consumers. Labeling the profit motive as the source of the problem enables the critics to ignore the really difficult questions about how institutions, policies, and laws affect the profit-seeking incentives of producers and how that profit-seeking behavior translates into outcomes. Placing the blame on the profit motive without qualification simply overlooks the Smithian question of whether better institutions would enable the profit motive to generate better results and whether current policies or regulations are the source of the problem because they guide the profit motive in ways that produce the very problems the critics identify.

For example, high medical costs may well be a result of profit-seeking providers’ recognizing that government programs are notoriously bad at pricing services accurately and keeping good track of their expenditures. Ignoring the way institutions might affect what is profitable is often due to a more general blind spot about the possibility of self-interested behavior generating unintended beneficial consequences. Before we attempt to banish the profit motive, shouldn’t we see whether we can make it work better?

Placing blame for social problems on the profit motive is also easy if critics offer no alternative. What should be the basis for determining how resources are allocated if not in terms of profit-seeking behavior under the right set of institutions? How should people be motivated if not by profit? Often this question is just ignored, as critics are merely interested in casting blame. When it is not ignored, the answers can vary, but they mostly invoke a significant role for government. The interesting aspect of such answers is that critics do not suggest that we somehow convince producers to act on the basis of something other than profit, but that instead we replace them with presumably other-motivated bureaucrats or have those bureaucrats severely limit the choices open to producers. The implicit assumption, of course, is that the government personnel will not be motivated by profits or self-interest in the same way as the private-sector producers are.

How realistic this assumption is remains highly questionable. Why should we assume that government officials are any less self-interested than private individuals, especially when the door between the two sectors is constantly revolving? And if government officials do act in their self-interest and are motivated by the political analogs of profits (for example, votes, power, budgets), will they produce results that are any better than the private sector’s? If blaming the profit motive entails giving government a bigger role in solving problems, what assurance can critics of the profit motive provide that political officials will be any less self-interested and that their self-interest will produce any better results?

One will look in vain in Sicko, for example, for any analysis of the failures of state-sponsored health care in Cuba, Canada, Great Britain, or anywhere else. To blame the profit motive without asking whether an alternative will better solve the problems supposedly caused by the profit motive is to bias the case against the private sector.

How Will They Know?

Even this argument, however, does not go far enough. We are still, after all, focused on intentions and motivation. What critics of the profit motive almost never ask is how, in the absence of prices, profits, and other market institutions, producers will be able to know what to produce and how to produce it. The profit motive is a crucial part of a broader system that enables producers and consumers to share knowledge in ways that other systems do not.

Suppose for a moment that we try to take the profit motive out of health care by going to a system in which government pays for and/or directly provides the services. Suppose further that we could, somehow, ensure that the political officials would not be self-interested. For many critics of the profit motive, the problem is solved because public-spirited politicians and bureaucrats have replaced profit-seeking firms.

Well, not so fast. By what method exactly will the officials know how to allocate resources? By what method will they know how much of what kind of health care people want? And more important, by what method will they know how to produce that health care without wasting resources? It’s one thing to say that every adult should, for example, have a checkup every year, but should it be provided by an MD, an LPN, or an RN? What kind of equipment should be used? How thorough should it be? And most crucially, how will political decision-makers know if they’ve answered these questions correctly?

In markets with good institutions, profit-seeking producers can get answers to these questions by observing prices and their own profits and losses in order to determine which uses of resources are more or less valuable to consumers. Rather than having one solution imposed on all producers, based on the best guesses of political officials, an industry populated by profit seekers can try out alternative solutions and learn which ones work most effectively. Competition for profit is a process of learning and discovery. For all the profit-critics’ concern—especially but not only in health care—that allocating resources by profits leads to waste, few if any understand how profits and prices signal the efficiency (or lack thereof) of resource use and allow producers to learn from those signals. The most profound waste of resources in the U.S. health-care industry stems from the incentives and market distortions created by government programs such as Medicare and Medicaid.

Thus the real problem with focusing on the profit motive is that it assumes that the primary role of profits is to motivate (or in contemporary language “incentivize”) producers. If one takes that view, it might seem relatively easy to find other ways to motivate them or to design a new system where production is taken over by the state. However, if the more important role of profits is to communicate knowledge about the efficiency of resource use and enable producers to learn what they are doing well or poorly, the argument becomes much more complicated. Now the critics must explain what in the absence of profits will tell producers what they should and should not do. Eliminating profit-seeking from an industry doesn’t just require that a new incentive be found but that a new way of learning be developed as well. Profit is not just a motive; it is also integral to the irreplaceable social learning process of the market. Critics may consider eliminating the profit motive the equivalent of giving the Tin Man from Oz a heart; in fact it’s much more like Oedipus’ gouging out his own eyes.

This article has been published with FEE‘s permission.

Of Social Snowflakes…

Steven Horwitz is the Charles A. Dana Professor of Economics at St. Lawrence University in Canton, NY. He has been a visiting scholar at Bowling Green State University and the Mercatus Center at George Mason University.


My RSS reader this morning brought me this post from Marginal Revolution, which contains a spectacular close-up picture of a snowflake, taken from a book of such pictures. As I hope it does for you, just looking at that photo brought me up short and made me stop in awe, reverence, and wonder. The intricacy, detail, complexity, and sheer beauty of that product of nature cannot be captured in words. And when you stop to consider the uncountable number of snowflakes that fall each year (most of them on my driveway it would seem), all of that awe is upped an order of magnitude.

When I see that snowflake, it engages my reverence for the beauty of the undesigned order of the natural world. Look at the symmetry and detail of that snowflake, and then consider that is the product of undesigned natural processes. I find it an object of awe that natural processes can produce a thing of such detail, complexity and beauty. It is said that only God can make a snowflake. Well for those who understand the science, or who are atheists, we know that you don’t need God to do so. But even to an atheist like myself, the spontaneous order of nature can (and should!) generate the same awe, reverence, and wonder that the contemplation of God generates in those who believe. Unfortunately, whenever my wonder at the beauty of nature is engaged, it is with a tinge of frustration.The frustration I feel is that so many smart and caring people seem unable to see and appreciate the identical processes of undesigned order in the social world. “Social snowflakes” are all around us, yet precious few seem to be able to understand and appreciate them to the degree we do the snowflakes found in nature. And too many people think that these “social snowflakes” require a “Creator.”

That snowflake produces in me the same aesthetic-emotional reaction I have when I begin to think about Leonard Read’s “I, Pencil,” or when I ponder the intricate, detailed, complex, and beautiful processes by which Chilean grapes appear in my grocery store in rural New York in the middle of winter. The pencil and the grapes are “social snowflakes”: they look simple, but when we hold them still and examine them with the analogous level of detail as that photo produces in the snowflake, they turn out to be the products of extraordinarily complex and intricate social processes that were designed by no one. My aesthetic reaction of awe and wonder is a response to what Pete Boettke, in a perfect turn of phrase, recently referred to as “the mystery of the mundane.” What is more mundane than a snowflake? And yet what, it turns out, is more beautiful and complex than a snowflake? And in the way their mundane surface appearances hide processes of production whose awesome complexity was the product of human action but not human design, and should equally be a source of aesthetic and intellectual contemplation, the pencil and grapes are indeed “social snowflakes.”

My fervent wish for the 21st century is that more smart and caring people can begin to see and appreciate “social snowflakes.” People who are so willing to accept the existence and beauty (and benevolence!) of undesigned order in the natural world should be more willing to open themselves to the possibility that there are processes of undesigned order at work in the social world too. These people know that no one can make a snowflake, but seem blind to the fact that much of the innocent blood that was spilled in the last century was because too many people thought they could intelligently design the social world. Not repeating those mistakes will require a renewed aesthetic appreciation of, and deep desire to understand, the awesome beauty and complexity of the undesigned order of “social snowflakes.”

The House that Uncle Sam Built: The Untold Story of the Great Recession of 2008

by Steven Horwitz and Peter Boettke, Edited by Lawrence W. Reed

Introduction

The theme of “The House that Uncle Sam Built: The Untold Story of the Great Recession of 2008” is that government policy, not a failure of free markets, caused the economic trauma we have been experiencing. We do not live in a free market. We live in a mixed economy. The mixture varies by industry. Technology is primarily free. Financial Services is primarily government. It is not surprising that the most government regulated and controlled segment of the economy, financial services, experienced the biggest problems. These problems were created by actions by the Federal Reserve combined with government housing policy (especially the government- sponsored enterprises – Freddie Mac and Fannie Mae). Misguided government interference in the market is the real culprit in laying the foundation for the Great Recession.

This paper provides a “common sense” and understandable outline of fundamental causes and cures. The analysis is based on long proven economic laws. Despite the wishes and hopes of politicians, economic laws are just as immutable as the laws of physics. If you jump off a ten story building, hitting the ground will not be pleasant. If the Federal Reserve holds interest rates below the natural market rate by rapidly expanding the money supply (“printing” money) as Alan Greenspan did, individuals and businesses will make bad investment decisions and there will be negative consequences to our long term economic well-being. There are no free lunches.

When a doctor misdiagnoses a disease, his treatment will likely make the patient sicker. If we misdiagnose the causes of the Great Recession, our treatment will reduce our long term standard of living. While the U.S. economic system is highly resilient, and we will likely have some form of economic recovery, almost every significant government policy action taken in response to the Great Recession will reduce the quality of life in the long term. Understanding that failed government policies, not market failure, caused our economic challenges is critical to defining the appropriate cures. Since government created the problem, i.e. caused the disaster, it is irrational to believe that more government is the cure. We owe it to ourselves and to our children and grandchildren to take these issues very seriously.

John Allison, Chairman, BB&T

The House that Uncle Sam Built

The man who parties like there is no tomorrow puts his body through an “up” and a “down” course that looks a lot like the business cycle. At the party, the man freely imbibes. He has a great time before stumbling home at 2:00 a.m., where he crashes on the sofa. A few hours later, he awakens in the grip of the dreaded hang- over. He then has a choice to make: get a short-term lift from another drink or sober up. If he chooses the latter and endures a few hours of discomfort, he can recover. In any event, no one would say the hangover is when the harm is done; the harm was done the night before and the hangover is the evidence.

The Great Recession (or the Great Hangover) that began in 2008 did not have to happen. Its causes and consequences are not mysterious. Indeed, this particular and very painful episode affirms what the best nonpartisan economists have tried to tell our politicians and policy-makers for decades, namely, that the more they try to inflate and direct the economy, the more damage the rest of us will suffer sooner or later. Hindsight is always 20-20, but in this instance, good old-fashioned common sense would have provided all the foresight needed to avoid the mess we’re in.

In this essay, we trace the path of the recession from its origins in the housing market bubble to the policies offered to cure the aftermath.

There is no better way to understand a crisis that began in the housing sector than to begin by thinking about a house.

A house must be built on a firm, sustainable foundation. If it’s slapped together with good intentions but lousy materials and workmanship, it will collapse prematurely. If too much lumber and too many bricks are piled on top of a weak support structure, or if housing material is misallocated throughout the house, then an apparently solid structure can crumble like sand once its weaknesses are exposed. Americans built and bought a lot of houses in the past decade not, it turns out, for sound reasons or with solid financing. Why this occurred must be part of any good explanation of the Great Recession.

But isn’t home ownership a great thing, the very essence of the vaunted “American Dream”? In the wealthiest country in the world, shouldn’t everyone be able to own their own home? What could be wrong with any policy that aims to make housing more affordable? Well, we may wish it were not so, but good intentions cannot insulate us from the consequences of bad policies.

Politicians became so enthralled with home ownership and affordable housing – and the points they could score by claiming to be their champions – that they pushed and shoved the economy down an artificial path that invited an inevitable (and painful) correction. Congress created massive, government-sponsored enterprises and then encouraged them to degrade lending standards. Congress bent tax law to favor real estate over other investments. Through its reckless easy money policies, another creation of Congress, the Federal Reserve, flooded the economy with liquidity and drove interest rates down. Each of these policies encouraged too many of the economy’s resources to be drawn into the housing sector. For a substantial part of this decade, our policy-makers in Washington were laying a very poor foundation for economic growth.

Was Free Enterprise the Villain?

Call it free enterprise, capitalism or laissez faire – blaming supposedly unfettered markets for every economic shock has been the monotonous refrain of conventional wisdom for a hundred years. Among those making such claims are politicians who posture as our rescuers, bureaucrats who are needed to implement the rescue plans and special interests who get rescued. Then there are our fellow academics – the ones who add a veneer of respectability – trumpeting the “stimulus” the rest of us get from being rescued.

Rarely does it occur to these folks that government intervention might be the cause of the problem. Yet, we have the Federal Reserve System’s track record, thousands of pages of financial regulations, and thousands more pages of government housing policy that demonstrate the utter absence of “laissez faire” in areas of the economy central to the current recession.

Understanding recessions requires knowing why lots of people make the same kinds of mistakes at the same time. In the last few years, those mistakes were centered in the housing market, as many people overestimated the value of their houses or imagined that their value would continue to rise. Why did everyone believe that at the same time? Did some mysterious hysteria descend upon us out of nowhere? Did people suddenly become irrational? The truth is this: People were reacting to signals produced in the economy. Those signals were erroneous. But it was the signals and not the people themselves that were irrational.

Imagine we see an enormous rise in the number of traffic accidents in a major city. Cars keep colliding at intersections as drivers all seem to make the same sorts of mistakes at once. Is the most likely explanation that drivers have irrationally stopped paying attention to the road, or would we suspect that something might be wrong with the traffic lights? Even with completely rational drivers, malfunctioning traffic signals will lead to lots of accidents and appear to be massive irrationality.

Market prices are much like traffic signals. Interest rates are a key traffic signal. They reconcile some people’s desire to save – delay consumption until a future date – with others’ desire to invest in ideas, materials or equipment that will make them and their businesses more productive. In a market economy, interest rates change as tastes and conditions change. For instance, if people become more interested in future consump- tion relative to current consumption, they will increase the amount they save. This, in turn, will lower interest rates, allowing other people to borrow more money to invest in their businesses. Greater investment means more sophisticated production processes, which means more goods will be available in the future. In a normally functioning market economy, the process ensures that savings equal investment, and both are consistent with other conditions and with the public’s underlying preferences.

As was made all too obvious in 2008, ours is not a normally functioning market economy. Government has inserted itself into almost every transaction, manipulating and distorting price signals along the way. Few interventions are as momentous as those associated with monetary policy implemented by the Federal Reserve. Money’s essence is that it is a generally accepted medium of exchange, which means that it is half of every act of buying and selling in the economy. Like blood circulating in the body, it touches everything. When the Fed tinkers with the money supply, it affects not just one or two specific markets, like housing policy does, but every single market in the entire economy. The Fed’s powers give it an enormous scope for creating economic chaos.

When central banks like the Federal Reserve inflate, they provide banks with more money to lend, even though the public has not provided any more savings. Banks respond by lowering interest rates to draw in new borrowers. The borrowers see the lower interest rate and believe that it signals that consumers are more interested in delayed consumption relative to immediate consumption. Borrowers then begin to invest in those longer-term projects, which are now relatively more desirable given the lower interest rate. The problem, however, is that the demand for those longer-term projects is not really there. The public is not more interested in future consumption, even though the interest rate signals suggest otherwise. Like our malfunctioning traffic signals, an inflation-distorted interest rate is going to cause lots of “accidents.” Those accidents are the mistaken investments in longer-term production processes.

Eventually those producers engaged in the longer processes find the cost of acquiring their raw materials to be too high, particularly as it becomes clear that the public’s willingness to defer consumption until the future is not what the interest rate suggested would be forthcoming. These longer-term processes are then abandoned, resulting in falling asset prices (both capital goods and financial assets, such as the stock prices of the relevant companies) and unemployed labor in sectors associated with the capital goods industries.

So begins the bust phase of a monetary policy-induced cycle; as stock prices fall, asset prices “deflate,” overall economic activity slows and unemployment rises. The bust is the economy going through a refitting and reshuffling of capital and labor as it eliminates mistakes made during the boom. The important points here are that the artificial boom is when the mistakes were made, and it is during the bust that those mistakes are corrected.

From 2001 to about 2006, the Federal Reserve pursued the most expansionary monetary policy since at least the 1970s, pushing interest rates far below their natural rate.

In January of 2001 the federal funds rate, the major interest rate that the Fed targets, stood at 6.5%. Just 23 months later, after 12 successive cuts, the rate stood at a mere 1.25% – more than 80% below its previous level. It stayed below 2% for two years then the Fed finally began raising rates in June of 2004. The rate was so low during this period that the real Federal Funds rate – the nominal rate minus the rate of inflation – was negative for two and a half years. This meant that, in effect, banks were being paid to borrow money! Rapidly climbing after mid-2004, the rate was back up to the 5% mark by May of 2006, just about the time that housing prices started their collapse. In order to maintain that low Fed Funds rate for that five year period, the Fed had to increase the money supply significantly. One common measure of the money supply grew by 32.5%. A lot of economically irrational investments were made during this time, but it was not because of “irrational exuberance brought on by a laissez-faire economy,” as some suggested. It is unlikely that lots of very similar bad investments are the resut of mass irrationality, just as large traffic accidents are more likely the result of malfunctioning traffic signals than lots of people forgetting how to drive overnight. They resulted from malfunctioning market price signals due to the Fed’s manipulation of money and credit. Poor monetary policy by an agency of government is hardly “laissez faire.”

What about housing?

With such an expansionary monetary policy, the housing market was sent contradictory and incorrect signals. On one hand, housing and housing-related industries were given a giant green light to expand. It is as if the Fed supplied them with an abundance of lumber, and encouraged them to build their economic house as big as they pleased.

This would have made sense if the increased supply of lumber (capital) had been supported by the public’s desire to increase future consumption relative to immediate consumption – in other words, if the public had truly wanted to save for the bigger house. But the public did not. Interest rates were not low because the public was in the mood to save; they were low because the Fed had made them so by fiat. Worse, Fed policy gave the would-be suppliers of capital – those who might have been tempted to save – a giant red light. With rates so low, they had no incentive to put their money in the bank for others to borrow.

So the economic house was slapped together with what appeared to be an unlimited supply of lumber. It was built higher and higher, drawing resources from the rest of the economy. But it had no foundation. Because the capital did not reflect underlying consumer preferences, there was no support for such a large house. The weaknesses in the foundation were eventually exposed and the 70-story skyscraper, built on a foundation made for a single-family home, began to teeter. It eventually fell in the autumn of 2008.

But why did the Fed’s credit all flow into housing? It is true that easy credit financed a consumer-borrowing binge, a mergers-and-acquisitions binge and an auto binge. But the bulk of the credit went to housing. Why? The answer lies in government’s efforts to increase the affordability of housing.

Government intervention in the housing market dates back to at least the Great Depression. The more recent government initiatives relevant to the current recession began in the Clinton administration. Since then, the federal government has adopted a variety of policies intended to make housing more affordable for lower and middle income groups and various minorities. Among the government actions, those dealing with government-sponsored enterprises active in mortgage markets were central. Fannie Mae (the Federal National Mortgage Association) and Freddie Mac (Federal Home Loan Mortgage Corporation) are the key players here. Neither Fannie nor Freddie are “free-market” firms. They were chartered by the federal government, and although nominally privately owned until the onset of the bust in 2008, they were granted a number of government privileges in addition to carrying an implicit promise of government support should they ever get into trouble.

Fannie and Freddie did not actually originate most of the bad loans that comprised the housing crisis. Loans were made by banks and mortgage companies that knew they could sell those loans in the secondary mortgage market where Fannie and Freddie would buy and repackage them to sell to other investors. Fannie and Freddie also invented a number of the low down-payment and other creative, high-risk types of loans that came into use during the housing boom. The loan originators were willing to offer these kinds of loans because they knew that Fannie and Freddie stood ready to buy them up. With the implicit promise of government support behind them, the risk was being passed on from the originators to the taxpayers. If homeowners defaulted, the buyers of the mortgages would be harmed, not the originators. The presence of Fannie and Freddie in the mortgage market dramatically distorted the incentives for private actors such as the banks.

The Fed’s low interest rates, combined with Fannie and Freddie’s government-sponsored purchases of mortgages, made it highly and artificially profitable to lend to anyone and everyone. The banks and mortgage companies didn’t need to be any greedier than they already were. When banks saw that Fannie and Freddie were willing to buy virtually any loan made to under-qualified borrowers, they made a lot more of them. Greed is no more to blame for these bad mortgages than gravity is to blame for plane crashes. Gravity is always present, just like greed. Only the Federal Reserve’s easy money policy and Congress’ housing policy can explain why the bubble happened when it did, where it did.

Of further significance is the fact that Fannie and Freddie were under great political pressure to keep housing increasingly affordable (while at the same time promoting instruments that depended on the constantly rising price of housing) and to extend opportunities to historically “under-served” groups. Many of the new mortgages with low or even zero-down payments were designed in response to this pressure. Not only were lots of funds available to lend, and not only was government implicitly subsidizing the purchase of mortgages, but it was also encouraging lenders to find more borrowers who previously were thought unable to afford a mortgage.

Partnerships among Fannie and Freddie, mortgage companies, community action groups and legislators combined to make mortgages available to many people who should never have had them, based on their income and assets. Throw in the effects of the Community Reinvestment Act, which required lenders to serve under-served groups, and zoning and land-use laws that pushed housing into limited space in the suburbs and exurbs (driving up prices in the process) and you have the ingredients of a credit-fueled and regulatory-directed housing boom and bust.

All told, huge amounts of wealth and capital poured into producing houses as a result of these political machinations. The Case-Shiller Index clearly shows unprecedented increases in home prices prior to the bust in 2008. From 1946-1996, there had been no significant growth in the price of residential real estate. In contrast, the decade that followed saw skyrocketing prices.

It’s worth noting that even tax policy has been biased toward fostering investments in housing. Real estate investments are taxed at a much lower rate than other investments. Changes in the 1990s made it possible for families to pocket any capital gains (income from price appreciation) on their primary residences up to $500,000 every two years. That translates into an effective rate of 0% versus the ordinary income tax rates that apply to capital gains on other forms of investment. The differential tax treatment of capital gains made housing a relatively better investment than the alternatives. Although tax cuts are desirable for promoting economic growth, when politicians tinker with the tax code to favor the sorts of investments they think people should make, we should not be surprised if market distortions result.

Former Fed chair Alan Greenspan had made it clear that the Fed would not stand idly by whenever a crisis threatened to cause a major devaluation of financial assets. Instead, it would respond by providing liquidity to stem the fall. Greenspan declared there was little the Fed could do to prevent asset bubbles but that it could always cushion the fall when those bubbles burst. By 1998, the idea that the Fed would always bail out investors after a burst bubble had become known as the “Greenspan Put.” (A “put” is a financial arrangement where a buyer acquires the right to re-sell the asset at a pre-set price.) Having seen the Fed bailout investors this way in a series of events starting as early as the 1987 stock market crash and extending through 9/11, players in the housing market had every reason to expect that if the value of houses and other instruments they were creating should fall, the Fed would bail them out, too. The Greenspan Put became yet another government “green light,” signaling investors to take risks they might not otherwise take.

As housing prices began to rise, and in some areas rise enormously, investors saw opportunities to create new financial instruments based on those rising housing prices. These instruments constituted the next stage of the boom in this boom-bust cycle, and their eventual failure became the major focus of the bust.

Fancy Financial Instruments – Cause or Symptom?

Banks and other players in the financial markets capitalized on the housing boom to create a variety of new instruments. These new instruments would enrich many but eventually lose their value, bringing down several major companies with them. They were all premised on the belief that housing prices would continue to rise, which would enable people who had taken out the new mortgages to continue to be able to pay.

Mortgages with low or even nonexistent down payments appeared. The ownership stake the borrower had in the house was largely the equity that came from the house increasing in value. With little to no equity at the start, the amount borrowed and therefore the monthly payments were fairly high, meaning that should the house fall in value, the owner could end up owing more on the house than it was worth.

The large flow of mortgage payments resulting from the inflation-generated housing bubble was then converted into a variety of new investment vehicles. In the simplest terms, financial institutions such as Fannie and Freddie began to buy up these mortgages from the originating banks or mortgage companies, package them together and sell the flow of payments from that package as a bond-like instrument to other investors. At the time of their nationalization in the fall of 2008, Fannie and Freddie owned or controlled half of the entire mortgage market. Investors could buy so-called “mortgage-backed securities” and earn income ultimately derived from the mortgage payments of the homeowners. The sellers of the securities, of course, took a cut for being the intermediary. They also divided up the securities into “tranches” or levels of risk. The lowest risk tranches paid off first, as they were representative of the less risky of the mortgages backing the security. The high risk ones paid off with the leftover funds, as they reflected the riskier mortgages.

Buyers snapped up these instruments for a variety of reasons. First, as housing prices continued to rise, these securities looked like a steady source of ever-increasing income. The risk was perceived to be low, given the boom in the housing market. Of course that boom was an illusion that eventually revealed itself.

Second, most of these mortgage- backed securities had been rated AAA, the highest rating, by the three ratings agencies: Moody’s, Standard and Poor’s, and Fitch. This led investors to believe these securities were very safe. It has also led many to charge that markets were irrational. How could these securities, which were soon to be revealed as terribly problematic, have been rated so highly? The answer is that those three ratings agencies are a government-created cartel not subject to meaningful competition.

In 1975, the Securities and Exchange Commission decided only the ratings of three “Nationally Recognized Statistical Rating Organizations” would satisfy the ratings requirements of a number of government regulations.Their activities since then have been geared toward satisfying the demands of regulators rather than true competition. If they made an error in their ratings, there was no possibility of a new entrant coming in with a more accurate technique. The result was that many instruments were rated AAA that never should have been, not because markets somehow failed due to greed or irrationality, but because government had cut short the learning process of true market competition.

Third, changes in the international regulations covering the capital ratios of commercial banks made mortgage- backed securities look artificially attractive as investment vehicles for many banks. Specifically, the Basel accord of 1988 stipulated that if banks held securities issued by government-sponsored entities, they could hold less capital than if they held other securities, including the very mortgages they might originate. Banks could originate a mortgage and then sell it to Fannie Mae. Fannie would then package it with other mortgages into a mortgage-backed security. If the very same bank bought that security (which relied on income from the mortgage it originated), it would be required to hold only 40 percent of the capital it would have had to hold if it had just kept the original mortgage.

These rules provided a powerful incentive for banks to originate mortgages they knew Fannie or Freddie would buy and securitize. The mortgages would then be available to buy back as part of a fancier instrument. The regulatory structure’s attempt at traffic signals was a flop. Markets themselves would not have produced such persistently bad signals or such a horrendous outcome. Once these securities became popular investment vehicles for banks and other institutions (thanks mostly to the regulatory interventions that created and sustained them) still other instruments were built on top of them. This is where “credit default swaps” and other even more complex innovations come into the story. Credit default swaps were a form of insurance against the mortgage-backed securities failing to pay out. Such arrangements would normally be a perfectly legitimate form of risk reduction for investors but given the house of cards that the underlying securities rested on, they likely accentuated the false “traffic signals” the system was creating.

By 2006, the Federal Reserve saw the housing bubble it had been so instrumental in creating and moved to prick it by reversing monetary policy. Money and credit were constricted and interest rates were dramatically raised. It would be only a matter of time before the bubble burst.

Deregulation, a False Culprit

It is patently incorrect to say that “deregulation” produced the current crisis [See Appendix A]. While it is true that new instruments such as credit default swaps were not subject to a great deal of regulation, this was mostly because they were new. Moreover, their very existence was an unintended consequence of all the other regulations and interventions in the housing and financial markets that had taken place in prior decades. The most notable “deregulation” of financial markets that took place in the 10 years prior to the crash of 2008 was the passing during the Clinton administration of the Gramm-Leach-Bliley Act in 1999, which allowed commercial banks, investment banks and securities firms to merge in whatever manner they wished, eliminating regulations dating from the New Deal era that prevented such activity. The effects of this Act on the housing bubble itself were minimal. Yet, its passage turned out to be helpful, not harmful, during the 2008 crisis because failing investment banks were able to merge with commercial banks and avoid bankruptcy.

The housing bubble ultimately had to come to an end, and with it came the collapse of the instruments built on top of it. Inflation-financed booms end when the industries being artificially stimulated by the inflation find it increasingly difficult to buy the inputs they need at prices that are profitable and also find it increasingly difficult to find buyers for their outputs. In late 2006, housing prices topped out and began to fall as glutted markets and higher input prices due to the previous years’ race to build began to take their toll.

Falling housing prices had two major consequences for the economy. First, many homeowners found themselves in trouble with their mortgages. The low- or no-equity mortgages that had enabled so many to buy homes on the premise that prices would keep rising now came back to bite them. The falling value of their homes meant they owed more than the homes were worth. This problem was compounded in some cases by adjustable rate mortgages with low “teaser” rates for the first few years that then

jumped back to market rates. Many of these mortgages were on houses that people hoped to “flip” for an investment profit, rather than on primary residences. Borrowers could afford the lower teaser payments because they believed they could recoup those costs on the gain in value. But with the collapse of housing prices underway, these homes could not be sold for a profit and when the rates adjusted, many owners could no longer afford the payments. Foreclosures soared.

Second, with housing prices falling and foreclosures rising, the stream of payments coming into those mortgage-backed securities began to dry up. Investors began to re-evaluate the quality of those securities. As it became clear that many of those securities were built upon mortgages with a rising rate of default and homes with falling values, the market value of those securities began to fall. The investment banks that held large quantities of securities were forced to take significant paper losses. The losses on the securities meant huge losses for those that sold credit default swaps, especially AIG. With major investment banks writing down so many assets and so much uncertainty about the future of these firms and their industry, the flow of credit in these specific markets did indeed dry up. But these markets are only a small share of the whole commercial banking and finance sector. It remains a matter of much debate just how dire the crisis was come September. Even if it was real, however, the proper course of action was to allow those firms to fail and use standard bankruptcy procedures to restructure their balance sheets.

The recession is the recovery

The onset of the recession and its visible manifestations in rising unemployment and failing firms led many to call for a “recovery plan.” But it was a misguided attempt to “plan” the monetary system and the housing market that got us into trouble initially. Furthermore, recession is the process by which markets recover. When one builds a 70-story skyscraper on a foundation made for a small cottage, the building should come down. There is no use in erecting an elaborate system of struts and supports to keep the unsafe structure aloft. Unfortunately, once the weaknesses in the U.S. economic structure were exposed, that is exactly what the Federal government set about doing.

One of the major problems with the government’s response to the crisis has been the failure to understand that the bust phase is actually the correction of previous errors. When firms fail and workers are laid off, when banks reconsider the standards by which they make loans, when firms start (accurately) recording bad investments as losses, the economy is actually correcting for previous mistakes. It may be tempting to try to keep workers in the boom industries or to maintain investment positions, but the economy needs to shift its focus. Corrections must be permitted to take their course. Otherwise, we set ourselves up for more painful downturns down the road. (Remember, the 2008 crisis came about because the Federal Reserve did not want the economy to go through the painful process of reordering itself following the collapse of the dot.com bubble.) Capital and labor must be reallocated, expectations must adjust, and the economic system must accommodate the existing preferences of consumers and the real resource constraints that producers face. These adjustments are not pleasant; they are in fact often extremely painful to the individuals who must make them, but they are also essential to getting the system back on track.

When government takes steps to prevent the adjustment, it only prolongs and retards the correction process. Government policies of easy credit produce the boom. Government policies designed to prevent the bust have the potential to transform a market correction into a full-blown economic crisis.

No one wants to see the family business fail, or neighbors lose their jobs, or charitable groups stretched beyond capacity. But in a market economy, bankruptcy and liquidation are two of the primary mechanisms by which resources are reallocated to correct for previous errors in decision-making. As Lionel Robbins wrote in The Great Depression, “If bankruptcy and liquidation can be avoided by sound financing nobody would be against such measures. All that is contended is that when the extent of mal- investment and over indebtedness has passed a certain limit, measures which postpone liquidation only tend to make matters worse.”

Seeing the recession as a recovery process also implies that what looks like bad news is often necessary medicine. For example, news of slackening home sales, or falling new housing starts, or losses of jobs in the financial sector are reported as bad news. In fact, this is a necessary part of recovery, as these data are evidence of the market correcting the mistakes of the boom. We built too many houses and we had too many resources devoted to financial instruments that resulted from that housing boom. Getting the economy right again requires that resources move away from those industries and into new areas. Politicians often claim they know where resources should be allocated, but the Great Recession of 2008 is only the latest proof they really don’t.

The Bush administration made matters worse by bailing out Bear Sterns in the spring of 2008. This sent a clear signal to financial firms that they might not have to pay the price for their mistakes. Then after that zig, the administration zagged when it let Lehman Brothers fail. There are those who argue that allowing Lehman to fail precipitated the crisis. We would argue that the Lehman failure was a symptom of the real problems that we have already outlined. Having set up the expectations that failing firms would get bailed out, the federal government’s refusal to bail out Lehman confused and surprised investors, leading many to withdraw from the market. Their reaction is not the necessary consequence of letting large firms fail, rather it was the result of confusing and conflicting government policies. The tremendous uncertainty created by the Administration’s arbitrary and unpredictable shifts – most notably Bernanke and Paulson’s September 23, 2008 unconvincing testimony on the details of the Troubled Asset Relief program – was the proximate cause of the investor withdrawals that prompted the massive bailouts that came in the fall, including those of Fannie Mae and Freddie Mac.

The Bush bailout program was problematic in at least two ways. First, the rationale for such aggressive government action, including the Fed’s injection of billions of dollars in new reserves, was that credit markets had frozen up and no lending was taking place. Several observers at the time called this claim into question, pointing out that aggregate new lending numbers, while growing much more slowly than in the months prior, had not dropped to zero.

Markets in which the major investment banks operated had indeed slowed to a crawl, both because many of their housing-related holdings were being revealed as mal-investments and because the inconsistent political reactions were creating much uncertainty. The regular commercial banking sector, however, was by and large continuing to lend at prior levels.

More important is this fact: the various bailout programs prolonged the persistence of the very errors that were in the process of being corrected! Bailing out firms that are suffering major losses because of errant investments simply prolongs the mal-investments and prevents the necessary reallocation of resources.

The Obama administration’s nearly $800 billion stimulus package in February of 2009 was also predicated on false premises about the nature of recession and recovery. In fact, these were the same false premises which informed the much-maligned Bush Administration approach to the crisis. The official justification for the stimulus was that only a “jolt” of government spending could revive the economy.

The fallacy of job creation by government was first exposed by the French economist Bastiat in the 19th century with his story of the broken window. Imagine a young boy throws a rock through a window, breaking it. The townspeople gather and bemoan the loss to the store owner. But eventually one notes that it means more business for the glazier. And another observes that the glazier will then have money to spend on new shoes. And then the shoe seller will have money to spend on a new suit. Soon, the crowd convinces them- selves that the broken window is actually quite a good thing.

The fallacy, of course, is that if the window was never broken, the store owner would still have a functioning window and could spend the money on something else, such as new stock for his store. All the breaking of the window does is force the store owner to spend money he wouldn’t have had to spend if the window had been left intact. There is no net gain in wealth here. If there was, why wouldn’t we recommend urban riots as an economic recovery program?

When government attempts to “create” a job, it is not unlike a vandal who “creates” work for a glazier. There are only three ways for a government to acquire resources: it can tax, it can borrow or it can print money (inflate). No matter what method is used to acquire the resources, the money that government spends on any stimulus must come out of the private sector. If it is through taxes, it is obvious that the private sector has less to spend, leading to losses that at least cancel out any jobs created by government. If it is through borrowing, that lowers the savings available to the private sector (and raises interest rates in the process), reducing the amount the sector can borrow and the jobs it can create. If it is through printing money, it reduces the purchasing power of private sector incomes and savings. When we add to this the general inefficiency of the heavily politicized public sector, it is quite probable that government spending programs will cost more jobs in the private sector than they create.

The Japanese experience during the 1990s is telling. Following the collapse of their own real estate bubble, Japan’s government launched an aggressive effort to prop up the economy. Between 1992 and 1995, Japan passed six separate spending programs totaling 65.5 trillion yen. But they kept increasing the ante. In April of 1998, they passed a 16.7 trillion yen stimulus package. In November of that year, it was an additional 23.9 trillion. Then there was an 18 trillion yen package in 1999 and an 11 trillion yen package in 2000. In all, the Japanese government passed 10 (!) different fiscal “stimulus” packages, totaling more than 100 trillion yen. Despite all of these efforts, the Japanese economy still languishes. Today, Japan’s debt-to-GDP ratio is one of the highest in the industrialized world, with nothing to show for it. This is not a model we should want to imitate.

It is also the same mistake the United States made in the Great Depression, when both the Hoover and Roosevelt Administrations attempted to fight the deepening recession by making extensive use of the federal government and only made matters worse. In addition to the errors made by the Federal Reserve System that exacerbated the downturn that it created with inflationary policies in the 1920s, Hoover himself tried to prevent a necessary fall in wages by convincing major industrialists to not cut wages, as well as proposing significant increases in public works and, eventually, a tax increase. All of these worsened the depression.

Roosevelt’s New Deal continued this set of policy errors. Despite claims during the current recession that the New Deal saved us from economic disaster, recent scholarship has solidly affirmed that the New Deal didn’t save the economy. Policies such as the Agricultural Adjustment Act and the National Industrial Recovery Act only interfered with the market’s attempts to adjust and recover, prolonging the crisis. Later policies scared off private investors as they were uncertain about how much and in what ways government would step in next. The result was that six years into the New Deal, unemployment rates were still above 17% and GDP per capita was still well below its long-run trend.

In more recent years, President Nixon’s attempt to fight the stagflation of the early 1970s with wage and price controls was abandoned quickly when they did nothing to help reduce inflation or unemployment. Most telling for our case was the fact that the Fed’s expansionary policies earlier this decade were intended to “soften the blow” of the dot.com bust in 2001. Of course those policies gave us the inflationary boom that produced the crisis that began in 2008. If the current recession lingers or becomes a second Great Depression, it will not be because of problems inherent in markets, but because the political response to a politically generated boom and bust has prevented the error-correction process from doing its job. The belief that large-scale government intervention is the key to getting us out of a recession is a myth disproven by both history and recent events.

The future that awaits our children

Commentators have had a field day adding up the trillions of dollars that have been committed in the Bush bailout, the Obama stimulus, and the administration’s proposed budget for 2010. The explosion of spending and debt, whatever the final tab, is unprecedented by any measure. It will “crowd out” a significant portion of private investment, reducing growth rates and wages in the future. We are, in effect, reducing the income of our children tomorrow to pay for the bills of today and yesterday.

Large government debt is also a temptation for inflation. In order for governments to borrow, someone must be willing to buy their bonds. Should confidence in a government fall enough (China, notably, has expressed some reluctance to continue buying our debt), it is possible that buyers will be hard to come by. That puts pressure on the government’s monetary authorities to “lubricate” the system by creating new money and credit from thin air.

So, even if the economy gets a lift in the near-term from either its own corrective mechanisms or from the government’s reinflation of money and credit, we have not recovered from the hangover. More of what caused the Great Recession of 2008 – easy money, regulatory interventions to direct capital in unsustainable directions, politicians and policy-makers rigging financial markets – is not likely to produce anything but the same outcome; asset price inflation and an eventual “adjustment” we call a recession or depression. Along the way, we will accumulate monumental debts which accentuate the future downturn and saddle us with new burdens.

Unless we can begin to undo the mistakes of the last decade or more, the future that awaits our children will be one that is poorer and less free than it should have been. With politicians mortgaging future generations to the tune of trillions, running and subsidizing auto and insurance companies, spending blindly and printing money hand- over-fist – all while blaming free enterprise for their own errors, we have a great deal to learn.

As Albert Einstein famously said, doing the same thing over and over again and expecting different results is the definition of insanity. The best we can hope for is that we learn the right lessons from this crisis. We cannot afford to repeat the wrong ones.

Attachment A: The Myth of Deregulation

Appendix B: Government Interventions During Crisis Create Uncertainty


Lawrence W. Reed is president of the Foundation for Economic Education – www.fee.org – and president emeritus of the Mackinac Center for Public Policy.

Steven Horwitz is the Charles A. Dana Professor of Economics at St. Lawrence University in Canton, NY. He has been a visiting scholar at Bowling Green State University and the Mercatus Center at George Mason University.

Peter J. Boettke is the Deputy Director of the James M. Buchanan Center for Political Economy, a Senior Research Fellow at the Mercatus Center, and a professor in the economics department at George Mason University.

John Allison served as the Chief Executive Officer of BB&T Corp. until December 2008. Mr. Allison has been the Chairman of BB&T Corp., since July 1989. He serves as a Member of American Bankers Association and The Financial Services Roundtable.

This article has been published with permission of the FEE.

Yhdysvaltain valtion rakentama talo: kertomaton tarina vuoden 2008 suuresta taantumasta

Steven Horwitz ja Peter Boettke, toimittanut Lawrence W. Reed

Johdanto

Artikkelin Yhdysvaltain valtion rakentama talo: kertomaton tarina vuoden 2008 suuresta taantumasta teemana on, että valtion toimintapolitiikkaa vapaiden markkinoiden sijaan on aiheuttanut taloudellisen trauman, jota nyt käymme läpi. Emme elä vapailla markkinoilla. Elämme sekataloudessa. Sekoitus vaihtelee aloittain. Teknologia on pääosin vapaata. Rahoituspalvelut ovat pääosin valtiollisia. Ei ole yllättävää, että valtion kaikkein eniten sääntelemä ja kontrolloima talouden segmentti, rahoituspalvelut on kokenut suurimmat ongelmat. Nämä ongelmat sai aikaan Yhdysvaltain keskuspankin, Fedin, toimet yhdessä valtion asuntopolitiikan kanssa (erityisesti valtion tukemat yhteisöt: Freddie Mac ja Fannie Mae). Harhautunut valtiollinen väliintulo markkinoille on todellinen syyllinen suuren taantuman perusteiden luomiselle.

Tämä kirjoitus tarjoaa ”maalaisjärjellisen” ja ymmärrettävän yleiskatsauksen perustaviin syihin ja hoitokeinoihin. Tämä analyysi pohjautuu kauan sitten todistettuihin talouden lainalaisuuksiin. Poliitikkojen toiveista ja pyyteistä huolimatta talouden lait ovat yhtä järkähtämättömät kuin fysiikan lait. Jos hyppäät kerrostalon katolta, maahan tulo ei ole miellyttävä. Jos Fed pitää korkotasoja alle markkinoiden luonnollisen tason laajentamalla nopeasti rahan tarjontaa (”painamalla” rahaa), kuten Alan Greenspan teki, yksilöt ja yritykset tulevat tekemään huonoja investointipäätöksiä ja seurauksena on negatiivisia seuraamuksia taloudelliselle pitkän aikavälin hyvinvoinnillemme. Ilmaisia lounaita ei tarjoilla.

Kun lääkäri tekee sairaudesta virhediagnoosin, hänen hoitonsa todennäköisesti huonontaa potilaan tilaa. Jos teemme virhediagnoosin suuren taantuman syistä, hoitokeinomme vähentävät pitkän aikavälin elintasoamme. Vaikka Yhdysvaltain talousjärjestelmä on hyvin joustava ja tulemme todennäköisesti kokemaan jonkin muotoisen taloudellisen elpymisen, lähes jokainen merkittävä valtion tekemä poliittinen toimenpide vastineena suureen taantumaan vähentää pitkällä aikavälillä elintasoa. Ymmärrys, että epäonnistuneet valtion toimintapolitiikat, vapaiden markkinoiden sijaan, aiheuttivat taloudelliset haasteemme, on kriittistä soveltuvien hoitokeinojen määrittämiseksi. Koska valtion sai ongelman aikaan, toisin sanoen aiheutti tuhon, on järjen vastaista uskoa, että lääkkeenä on lisää valtiollisia toimia. Olemme velkaa itsellemme ja lapsillemme ja lastenlapsillemme, että otamme nämä asiat erittäin vakavasti.

John Allison, Chairman, BB&T

Yhdysvaltain valtion rakentama talo

Henkilö, joka juhlii ikään kuin huomista ei olisi lainkaan, asettaa kehonsa ”nousujen” ja ”laskujen” kurssille, joka vaikuttaa hyvin paljolti suhdannevaihtelusykliltä. Juhlissa henkilö juo vapaasti alkoholia. Hänellä on hauskaa, ennen kuin hän horjuu takaisin kahdelta yöllä kotiin romahtaen sohvalle. Muutamaa tuntia myöhemmin hän herää julmetun päänsäryn kourissa. Tällöin hänellä on valinnan paikka: ottaa loiventava ryyppy tai tulla selväksi. Jos hän valitsee jälkimmäisen ja kärsii muutaman tunnin epämukavuudesta, hän toipuu. Kukaan ei kuitenkaan missään tapauksessa sano, että vahinko tuli tehtyä krapulavaiheessa; vahinko tuli tehtyä edellisenä yönä ja krapula on todisteena siitä.

Suuren taantuman (tai suuren krapulan), joka alkoi vuonna 2008, ei olisi tarvinnut tapahtua. Sen syyt ja seuraukset eivät ole mysteerejä. Itse asiassa tämä kyseinen ja erittäin kivulias episodi vahvistaa sen, mitä parhaat riippumattomat taloustieteilijät ovat yrittäneet kertoa poliitikoille ja päättäjille vuosikymmeniä. Nimittäin, että mitä enemmän he pyrkivät inflatoimaan ja ohjaamaan taloutta, sitä enemmän vahinkoja me loput tulemme ennemmin tai myöhemmin kärsimään. Jälkiviisaus on aina täydellistä, mutta tässä tapauksessa vanha kunnon maalaisjärki olisi tarjonnut kaiken tarvittavan kauaskatseisuuden nykyiseen sotkuun joutumisen välttämiseksi.

Tässä esseessä jäljitämme taantuman polkua sen asuntomarkkinakuplan alkulähteiltä sen seurauksien hoitokeinoiksi tarjottuihin toimintapoliitikoihin asti. Ei ole parempaa tapaa ymmärtää kriisiä, joka alkoi asuntosektorilta, kuin aloittamalla pohtimalla taloa.

Talo tulee rakentaa vankalle ja kestävälle perustalle. Jos se on kasattu hyvin pyrkimyksin, mutta huonoista materiaaleista ja työn laadusta, se romahtaa lopullisesti. Jos heikkojen tukirakenteiden päälle kasataan liian paljon puuta tai tiiltä tai jos rakennusmateriaali on jakautunut väärin läpi talon, silloin tukevalta vaikuttava rakenne voi luhistua kuin hiekkalinna sen heikkouksien paljastuessa. Viime vuosikymmenellä amerikkalaiset rakensivat ja ostivat paljon taloja ilman kestäviä perusteita tai rahoitusta, kuten on tullut ilmi. Miksi näin on tapahtunut täytyy olla osana hyvää selitystä suurelle taantumalle.

Mutta eikö kodin omistajuus ole hieno asia, nimenomaisesti ytimessä ylistetyssä ”amerikkalaisessa unelmassa”? Eikö maailman vauraimmassa maassa kaikkien tulisi kyetä omistamaan kotinsa? Mitä mahdollisesti voi olla pielessä toimintapolitiikassa, joka tähtää asumisen saattamiseksi edullisemmaksi? Voimme toivoa, ettei asia olisi niin, mutta hyvät pyrkimykset eivät voi suojella meitä huonojen toimintapoliitikoiden seurauksilta.

Poliitikot lumoutuivat kodin omistajuudesta ja edullisesta asumisesta – ja irtopisteistä, joita he pystyivät keräämään julistuksillaan edistää näitä – että, he työnsivät talouden keinotekoiselle polulle, josta seuraa väistämätön (ja kivulias) korjaus. Kongressi loi massiivisia valtion tukemia yrityksiä ja tämän jälkeen kannusti näitä alentamaan lainanantostandardejaan. Kongressi taivutti verolakeja suosiakseen kiinteistöjä suhteessa muihin sijoituksiin. Holtittoman löydän rahan toimintapoliitikoiden kautta Fed, myös eräs kongressin luomus, täytti talouden likviditeetillä ja ajoi korkotasot alas. Jokainen näistä toimintapoliitikoista rohkaisi liian monia talouden resursseja asuntosektorin puoleen. Merkittävän osan tätä vuosikymmentä Washingtonin päätöksentekijät valoivat erittäin heikkoa perustaa talouskasvulle.

Oliko vapaa yrittäjyys roistona?

Kutsutaan sitä vapaaksi yrittäjyydeksi, kapitalismiksi tai laissez-faireksi – oletetusti kahleista vapaiden markkinoiden syyttäminen jokaisesta taloudellisesta shokista on ollut monotoninen perinteisen tietämyksen kertauma viimeiset sata vuotta. Tällaisten väitteiden tekijöiden joukossa on poliitikkoja, jotka poseeraavat itseään meidän pelastajina, byrokraatit, joita tarvitaan pelastussuunnitelmien toteuttamisessa ja erityisintressit, jotka tulevat pelastetuiksi. Sitten on meidän kanssa-akateemikot – ne, jotka lisäävät arvostettavuuden pintakiillon – toitottaen ”elvytystä”, jonka me loput saamme, kun tulemme pelastetuiksi.

Näille henkilöille harvoin tulee mieleen, että valtion interventiot saattavat olla ongelmien syynä. Ja silti meillä on keskuspankkijärjestelmän menneet saavutukset, tuhansia sivuja finanssisääntelyä ja tuhansia sivuja lisää valtion asuntopolitiikka, jotka osoittavat täydellistä ”laissez-fairen” puuttumista talouden niillä osa-alueilla, jotka ovat keskeisiä nykyiselle taantumalle.

Taantumien käsittäminen vaatii ymmärrystä, miksi monet ihmiset tekevät samanlaisia virheitä samaan aikaan. Muutamina viimeisinä vuosina nämä virheet keskittyivät asuntomarkkinoille, kun monet ihmiset yliarvostivat asuntojensa arvon tai kuvittelivat, että niiden arvo jatkaa nousuaan. Miksi kaikki uskoivat tähän samaan aikaan? Laskeutuiko tyhjästä joku mystinen hysteria kaikkien meidän ylle? Tulivatko ihmiset yllättäen epäjohdonmukaisiksi? Totuus on tämä: ihmiset reagoivat talouden tuottamiin signaaleihin. Nämä signaalit olivat virheellisiä. Mutta nämä signaalit olivat epäjohdonmukaisia, eivät ihmiset.

Kuvitellaan, että näemme merkittävässä kaupungissa valtavan kasvun liikenneonnettomuuksissa. Autot törmäävät risteyksissä toisiinsa kuskien vaikuttaessa tekevän yhtä aikaa samanlaisia virheitä. Onko kaikkein todennäköisin selitys, että ajajat ovat epäjohdonmukaisesti lopettaneet keskittymisensä tiehen vai epäilisimmekö, että liikennevaloissa saattaisi olla jotain vikaa? Jopa täysin rationaalisten kuskien tapauksessa virheellisesti toimivat liikennevalot johtavat moniin onnettomuuksiin ja he vaikuttavat olevan massiivisen epäjohdonmukaisia.

Markkinoiden hinnat ovat hyvin paljon liikenteen signaalien kaltaisia. Korkotasot ovat olennainen liikenteen signaali. Ne sovittavat yhteen joidenkin ihmisten toiveet säästää – viivästyttää kulutusta tulevaisuuteen – muiden ihmisten toiveiden kanssa sijoittaa ideoihin, materiaaleihin tai laitteisiin, jotka tekevät heistä ja heidän liiketoimistaan tuottavampia. Markkinataloudessa korkotasot muuttuvat mieltymysten ja olosuhteiden muuttuessa. Esimerkiksi, jos ihmiset kiinnostuvat enemmän tulevasta kulutuksesta suhteessa nykyiseen kulutukseen, he lisäävät säästämisensä määrää. Tämä puolestaan alentaa korkotasoja, mikä sallii muille ihmisille lainata lisää rahaa sijoitettavaksi heidän liiketoimiinsa. Suuremmat investoinnit tarkoittavat hienostuneempia tuotantoprosesseja, mikä tarkoittaa, että tulevaisuudessa tulee olemaan enemmän hyödykkeitä saatavilla. Normaalisti toimivassa markkinataloudessa tämä prosessi varmistaa, että säästöt vastaavat investointeja ja että molemmat ovat linjassa muiden olosuhteiden ja yleisön perustana olevien mieltymysten kanssa.

Kuten on tullut liiankin ilmiselväksi vuonna 2008, meillä ei ole normaalisti toimivaa markkinataloutta. Valtio on sisällyttänyt itsensä lähes jokaiseen maksutapahtumaan, pitkin matkaa manipuloiden ja vääristäen hintasignaaleja. Harvat interventiot ovat yhtä merkittäviä kuin rahapolitiikkaan liittyvät, joita Fed toteuttaa. Rahan perusolemuksena on, että se on yleisesti hyväksytty vaihdannan väline. Tämä tarkoittaa sen olevan taloudessa toinen osapuoli jokaisessa ostamisen tai myymisen toimessa. Samoin kuin kehossa kiertävä veri, se koskettaa kaikkea. Kun Fed peukaloi rahan tarjontaa, se ei vaikuta ainoastaan yhteen tai kahteen tiettyyn markkinaan, kuten asuntopolitiikka tekee, vaan kaikkiin markkinoihin koko taloudessa. Fedin valta antaa sillä suunnattoman ulottuvuuden luoda taloudellista kaaosta.

Kun keskuspankit, kuten Fed, inflatoivat, ne tarjoavat pankeille lisää rahaa lainattavaksi, vaikka yleisö ei ole tarjonnut yhtään lisää säästöjä. Pankit vastaavat alentamalla korkotasoja houkutellakseen lisää lainaajia. Lainaajat huomaavat alhaisemmat korkotasot ja uskovat sen osoittavan, että kuluttajat ovat kiinnostuneempia viivästetystä kulutuksesta suhteessa välittömään kulutukseen. Lainaajat aloittivat siten sijoittaa pitkäaikaisiin hankkeisiin, jotka ovat suhteellisesti houkuttelevampia alhaisempia korkotasojen ansiosta. Ongelmana on kuitenkin, että näille pitkäaikaisille hankkeille ei ole todellisuudessa kysyntää. Yleisö ei ole kiinnostuneempi tulevasta kulutuksesta, vaikka korkotasojen signaalit muuta kertovatkin. Viallisten liikennevalojen tapaan inflaation vääristämät korkotasot tulevat aiheuttamaan paljon ”onnettomuuksia”. Nämä onnettomuudet ovat virheellisiä investointeja pitkäaikaisiin tuotantoprosesseihin.

Lopulta näihin pitkäaikaisiin prosesseihin sitoutuneet tuottajat huomaavat raaka-aineiden hankintakustannuksien olevan liian korkeita, erityisesti kun paljastuu, että yleisön halukkuus viivästyttää kulutustaan tulevaisuuteen ei ole sitä, mitä korkotasot antoivat ymmärtää. Tällöin nämä pitkäaikaiset hankkeet hylätään, josta seuraa laskevat omaisuuserien hinnat (sekä pääomahyödykkeiden että finanssiomaisuuserien, kuten asiaan liittyvien yritysten osakkeiden hinnat) ja työttömyyttä pääomahyödykkeisiin liittyville toimialoille.

Näin alkaa rahatalouspolitiikan aikaansaaman syklin laskusuhdannevaihe; kun osakkeiden hinnat laskevat, omaisuuserien hinnat ”supistuvat”, yleinen taloudellinen toiminta hidastuu ja työttömyys kohoaa. Laskusuhdanne tarkoittaa, että talous käy läpi pääoman ja työllisyyden uudelleensovittamisen ja –järjestämisen sen poistaessa noususuhdanteen aikana tehdyt virheet.  Olennaista tässä on, että virheet tehtiin keinotekoisen nousukauden aikana ja laskusuhdanteen aikana nämä virheet korjataan.

Vuodesta 2001 noin vuoteen 2006 Fed toteutti vähintäänkin sitten 1970-luvun kaikkein suurinta laajentumisen rahapolitiikkaa työntäen korkotasot kauaksi alle niiden luonnollisten tasojen.

Vuoden 2001 tammikuussa keskuspankin ohjauskorko, Fedin pääasiallisesti keskittymä korkotaso, oli 6,5 prosentissa. Vain 23 kuukautta myöhemmin 12 perättäisen leikkauksen jälkeen korkotaso oli ainoastaan 1,25 prosenttia – yli 80 prosenttia sen aikaisempaa tasoa alempana. Se pysyi alle 2 prosentin kaksi vuotta, kunnes Fed lopulta alkoi nostaa korkotasoja vuoden 2004 kesäkuussa. Tänä ajanjaksona korkotaso oli niin alhainen, että todellinen keskuspankin ohjauskorko – nimelliskorkotaso vähennettynä inflaatiolla – oli negatiivinen kaksi ja puoli vuotta. Tämä tarkoitti käytännössä, että pankeille maksettiin rahan lainaamisesta! Kohoten nopeasti vuoden 2004 ensimmäisen puoliskon jälkeen korkotaso oli jälleen takaisin 5 prosentin tasossa vuoden 2006 toukokuussa, juuri kun asuntojen hinnat aloittivat romahduksensa. Ylläpitääkseen tätä ohjauskorkotasoa viiden vuoden ajanjakson Fed joutui lisäämään rahan tarjontaa merkittävästi. Erään yleisen mittarin mukaan rahan tarjonta kasvoi 32,5 prosenttia. Tänä aikana tehtiin paljon taloudellisesti epäjohdonmukaisia investointeja, mutta se ei johtunut ”laissez-faire talouden tuomasta epärationaalisesta ylenpalttisuudesta”, kuten eräät ehdottivat. On epätodennäköistä, että useat hyvin samankaltaiset huonot sijoitukset ovat seurausta massajärjettömyydestä aivan samoin kuin liikenneonnettomuudet ovat paljon todennäköisemmin seurausta virheellisestä liikennesignaaleista kuin, että suuri joukko ihmisiä kadottaa ajotaitonsa yhdessä yössä. Ne olivat tulosta Fedin rahan ja luottojen manipuloinnista aiheutuvista virheellisistä markkinasignaaleista. Valtion laitoksen huono rahapolitiikka on tuskin ”laissez-fairea”.

Entäpä asunnot?

Tällaisessa rahapolitiikan laajentumassa asuntomarkkinoille lähetettiin ristiriitaisia ja vääriä signaaleja. Yhtäältä asunto- ja asuntoteollisuuden liittyville toimialoille annettiin valtava vihreä valo laajentua ikään kuin Fed tarjosi niille yltäkylläisesti puutavaraa ja rohkaisi heitä rakentamaan taloudellista taloaan niin suureksi kuin he halusivat.

Tämä olisi ollut järkevää, jos lisääntynyttä puutavaran (pääoman) määrä olisi tukenut yleisön tahto lisätä tulevaa kulutusta suhteessa välittömään kulutukseen. Toisin sanoen, jos yleisö olisi todella halunnut säästää suurempaan taloon. Mutta näin ei ollut asian laita. Korkotasot eivät olleet alhaalla sen takia, että yleisöllä olisi ollut säästämishaluja; ne olivat alhaalla, koska Fed oli määrännyt ne alhaiseksi. Vielä pahempaa, Fedin toimintapolitiikka näytti potentiaalisille pääoman tarjoajille – niille, joilla olisi saattanut olla houkutus säästää – valtavaa punaista valoa. Korkotasojen ollessa niin alhaalla heillä ei ollut mitään kannustimia laittaa rahojaan pankkiin muiden lainattavaksi.

Siten talouden talo kyhättiin kasaan siitä, mikä vaikutti olevan rajoittamaton puutavaran tarjonta. Se rakennettiin yhä korkeammaksi, imien resursseja muusta osaa taloutta. Mutta sillä ei ollut perustuksia. Koska pääoma ei heijastanut alla olevia kuluttajien mieltymyksiä, tällaiselle suurelle talolle ei ollut tukea. Perustuksen heikkoudet paljastuivat lopulta ja 70-kerroksinen pilvenpiirtäjä, joka oli rakennettu omakotitalon perustuksille, alkoi horjua. Lopulta se kaatui vuoden 2008 syksyllä.

Mutta miksi Fedin luotot valuivat kaikki asuntoihin? Pitää paikkansa, että löysä luototus rahoitti kulutusluottojen, yrityskauppojen ja henkilöautojen huumaa. Mutta pääosa luotoista meni asuntoihin. Miksi? Vastaus löytyy valtion pyrkimyksistä lisätä edullista asumista.

Valtion interventiot asuntomarkkinoill ajoittuvat taaksepäin ainakin suureen lamaan. Viimeaikaisemmat valtion kannustimet, jotka ovat relevantteja nykyisessä taantumassa, alkoivat Clintonin hallintokaudella. Siitä lähtien keskushallinto on ottanut käyttöön joukon toimintapoliitikoita tarkoituksenaan tehdä asumisesta edullisempaa alemman ja keskiluokan tuloryhmille ja erilaisille vähemmistöille. Valtion toimenpiteiden joukossa ne, jotka koskivat valtion tukemia asuntolainamarkkinoilla aktiivisia yhteisöjä, olivat keskeisiä. Fannie Mae (the Federal National Mortgage Associate; ”Liittovaltion kansallinen asuntolainojen yhdistys”) ja Freddie Mac (Federal Home Loan Mortgage Corporation; ”Liittovaltion kodinomistamislainojen yritys) ovat tässä keskeisimmät toimijat. Kumpikaan Fannie tai Freddie eivät ole ”vapaiden markkinoiden” yrityksiä. Ne olivat liittovaltion perustamia ja vaikkakin nimellisesti yksityissomisteisia vuoden 2008 romahdukseen asti, niille oli myönnetty joukko valtiollisia etuoikeuksia sen lisäksi, että niihin sisältyi sisäsyntyinen lupaus valtiollisesta tuesta, jos ne sattuisivat ajautumaan ongelmiin.

Suurin osa huonoista luotoista, joista asuntoluottokriisi koostuu, ei kuitenkaan saanut alkuansa Fanniesta ja Freddiesta. Lainat myönsivät pankit ja asuntoluottoyritykset, jotka tiesivät, että ne voisivat myydä ne pankkien asuntoluottomarkkinoilla, joilla Fannie ja Freddie ostaisivat ne ja paketoisivat ne uudelleen myydäkseen ne muille sijoittajille. Fannie ja Freddie kehittivät myös joukon vähäisen käsirahan ja muita luovia korkean riskityypin lainoja, joita käytettiin asuntobuumissa. Lainojen myöntäjät olivat valmiit myöntämään tällaisia luottoja, koska he tiesivät, että Fannie ja Freddie olivat valmiit ne ostamaan. Takanaan valtion sisäsyntyinen tuki riski siirrettiin sen luojilta veronmaksajille. Jos kodinomistajat laiminlöivät maksunsa, asuntoluottojen ostajat kärsisivät niiden alullepanijoiden sijaan. Fannien ja Freddien läsnäolo asuntoluottomarkkinoilla vääristi merkittävästi yksityisten toimijoiden kuten pankkien kannustimia.

Fedin alhaiset korkotasot yhdessä Fannien ja Freddien valtion tukemien asuntoluottojen ostojen kanssa tekivät erittäin ja keinotekoisen kannattavaksi antolainata kelle tahansa ja jokaiselle. Pankkien ja asuntoluottoyritysten ei tarvinnut olla yhtään ahneempia kuin ne jo olivat. Kun pankit huomasivat, että Fannie ja Freddie olivat valmiit ostamaan käytännössä jokaisen luottokriteerit alittavalle lainaajalle myönnetyn lainan, ne tekivät niitä paljon lisää. Näissä huonoissa asuntoluotoissa ahneutta voidaan syyttää yhtä paljon kuin painovoimaa lentokoneen maahansyöksyssä. Painovoima on aina läsnä, samoin kuin ahneus. Ainoastaan Fedin löysä rahapolitiikka ja kongressin asuntopolitiikka voivat selittää, miksi kupla tapahtui silloin kun se tapahtui ja missä se tapahtui.

Lisämerkitystä on tosiasialla, että Fannie ja Freddie olivat suuren poliittisen painostuksen alaisina pitääkseen asumisen lisääntyvissä määrin edullisena (samaan aikaan edistäen instrumentteja, jotka olivat riippuvaisia jatkuvasti nousevista asuntojen hinnoista) ja laajentaakseen mahdollisuuksia historiallisesti ”alipalvelluille” ryhmille. Monet uusista asuntoluotoista, joissa oli vähäinen tai ei lainkaan käsirahaa, suunniteltiin vastauksena tähän painostukseen. Varoja ei ollut pelkästään tarjolla suuria määriä lainattavaksi ja valtio ei pelkästään implisiittisesti tukenut asuntolainojen ostoa, vaan se myös rohkaisi lainaajia löytämään lisää luotonottajia, joilla ei aikaisemmin katsottu olevan varaa asuntolainaan.

Fannien ja Freddien, asuntoluottoyritysten, yhteisöjen toimintaryhmien ja lainsäätäjien väliset kumppanuudet yhdessä tekivät asuntoluotot saataville monille, joiden ei olisi koskaan pitänyt saada niitä perustuen heidän tuloihinsa ja omaisuutensa määrään. Lisätään vielä yhteisön uudelleeninvestointiasetuksen vaikutukset, joka vaatii luotottajia palvelemaan alipalveltuja ryhmiä, sekä kaavoitus- ja maankäyttölait, jotka työnsivät asumisen rajoitettuun tilaan lähiöissä ja hienostoalueilla (ajaen prosessin myötä hintoja ylös) ja lopputuloksena on ainesosat luottojen synnyttämään ja säännöstelyn ohjaamaan asuntojen nousu- ja laskusuhdanteeseen.

Valtavat määrät varallisuutta ja pääomia kaadettiin kokonaisuutena asuntotuotantoon näiden poliittisten masinointien seurauksena. Case-Shiller –indeksi osoittaa selkeästi ennenkuulumattomia asuntojen hintojen nousuja ennen vuoden 2008 romahdusta. Vuosien 1946-1996 väliltä ei löydy merkittävää kasvua asuntokiinteistöjen hinnoissa. Tätä seurannut vuosikymmen näki taas päinvastaisesti pilviä hipovat hinnat.

On huomionarvoista todeta, että jopa veropolitiikka on suosinut sijoituksien ruokkimista asuntoihin. Kiinteistösijoituksia on verotettu paljon alhaisemmalla veroasteella kuin muita investointeja. Muutokset 1990-luvulla mahdollistivat perheille realisoida pääomatulot (tulot hinta-arvostuksien kohoamisesta) joka toinen vuosi heidän pääasiallisista asuinkiinteistöistään 500 000 dollariin saakka. Tämä tarkoittaa käytännössä efektiivistä 0 prosentin tasoa verrattuna normaaleihin tuloveroasteisiin, joita sovelletaan pääomatuloihin muista sijoitusmuodoista. Pääomatulojen eriarvoinen verokohtelu teki asumisesta suhteellisesti paremman sijoituksen kuin muista vaihtoehdoista. Vaikkakin verojen leikkaukset ovat suhteellisesti suositeltavampia talouskasvun edistämiseksi silloin kun poliitikot peukaloivat verotuksen kanssa suosiakseen sellaisia sijoituksia, joita ihmisten heidän mielestään tulisi tehdä, meidän ei tule olla yllättyneitä, jos seurauksena on markkinoiden vääristymiä.

Fedin aikaisempi puheenjohtaja Alan Greenspan teki selväksi, että Fed ei tulisi seisomaan toimettomana,silloin, kun kriisi uhkaisi aiheuttaa merkittävän finanssiomaisuuserien devalvoitumisen. Sen sijaan se vastaisi tarjoamalla likviditeettiä ehkäistäkseen pudotuksen. Greenspan julisti, että Fed ei pystyisi tekemään paljoakaan estääkseen kuplia omaisuuserissä, mutta se pystyisi aina pehmentämään pudotusta silloin, kun kuplat puhkeaisivat. Ajatus siitä, että Fed pelastaisi sijoittajat aina kuplan puhkeamisen jälkeen tuli tunnetuksi vuonna 1998 nimellä ”Greenspanin put”. (”Put” on rahoitussopimus, jossa ostaja hankkii oikeuden myydä omaisuuserän uudelleen etukäteen määritettyyn hintaan.) Nähtyään Fedin pelastavan sijoittajia tällä tavoin tapahtumien sarjassa jo niinkin aikaisen kuin vuoden 1987 osakemarkkinoiden romahduksessa ja jatkuen läpi 9/11-tapahtuman asuntomarkkinoiden toimijoilla oli kaikki syyt odottaa, että jos asuntojen ja muiden heidän luomiensa instrumenttien arvot putoaisivat, Fed tulisi pelastamaan myös heidät. ”Greenspan putista” tuli yksi lisää valtion ”vihreissä valoissa” – viestittäen sijoittajille ottaa riskejä, joita he eivät olisivat muutoin saattaneet ottaa.

Asuntojen hintojen alkaessa nousta, ja joillakin osa-alueilla valtavasti, sijoittajat näkivät mahdollisuuksia luoda uusia rahoitusinstrumentteja, jotka perustuivat näihin nouseviin asuntojen hintoihin. Näistä instrumenteista koostui seuraava vaihe nousussa nousu- ja laskusuhdanteen syklissä ja niiden lopulta tapahtuneesta epäonnistumisesta tuli pääasiallinen keskipiste romahduksessa.

Hienot rahoitusinstrumentit – syy vai oire?

Pankit ja muut rahoitusmarkkinoiden toimijat hyödynsivät asuntobuumia luomalla joukon uusia instrumentteja. Nämä uudet instrumentit rikastuttivat monia, mutta kadottivat lopulta arvonsa, vieden mukanaan useita merkittäviä yrityksiä. Ne perustuivat kaikki uskomukseen, että asuntojen hinnat jatkaisivat nousemistaan, mikä mahdollistaisi uudet asuntolainat ottaneiden ihmisten maksukyvyn jatkumisen.

Markkinoille ilmestyi vähäisen tai ei lainkaan käsirahan asuntolainoja. Lainaajan omistusosuus asuntoon oli pääosin omaisuuserä, joka muodostui asunnon arvon noususta. Vähäisellä tai ei lainkaan alkuperäisellä omalla pääomalla lainatut määrät ja siten kuukausimaksut olivat melko korkeita, mikä tarkoitti, että jos talon arvo laski, omistajalla saattoi olla talosta velkaa enemmän kuin talolla oli arvoa.

Asuntoluottojen suuri virta inflaatiolla luodusta asuntokuplasta muutettiin joukoksi uusia sijoitusvälineitä. Yksinkertaisesti ilmaistuna rahoituslaitokset kuten Fannie ja Freddie alkoivat ostaa näitä asuntolainoja niiden alkuperäisiltä pankeilta ja asuntoluottoyrityksiltä paketoiden ne yhteen ja myyden paketin maksuvirrat velkakirjan omaisina instrumentteina muille sijoittajille. Niiden kansallistamisen aikana vuoden 2008 syksyllä Fannie ja Freddie omistivat tai kontrolloivat puolta koko asuntoluottomarkkinoista. Sijoittajat pystyivät ostamaan niin kutsuttuja ”asuntoluottotaattuja arvopapereita” (mortgage-backed securities) ja ansaitsemaan tuottoja johdettuna viimekädessä kodinomistajien asuntolainojen maksuista. Arvopaperien myyjät ottivat välikäden roolistaan luonnollisesti osansa. Ne jakoivat myös arvopaperit ”haaroihin” tai riskitasoihin. Alhaisimman riskin haaroille maksettiin ensin, koska ne edustivat arvopaperin takaaman vähäisimmän riskin asuntoluottoja. Korkeamman riskin haaroille maksettiin jäljelle jääneistä varoista, niiden heijastellessa riskialttiimpia asuntoluottoja.

Ostajat sieppasivat nämä instrumentit erinäisistä syistä. Ensinnäkin, asuntojen hintojen jatkaessa nousuaan nämä instrumentit vaikuttivat vakaalta yhä lisääntyvältä tulonlähteeltä. Riskiä pidettiin alhaisena suhteessa asuntomarkkinoiden noususuhdanteeseen. Luonnollisesti tämä buumi oli illuusioita, jota lopulta tuli ilmeiseksi.

Toiseksi, useimmat näistä asuntoluotoilla taatuista arvopapereista oli arvioitu luokkaan AAA, korkeimpaan luokkaan kolmelta luokituslaitokselta: Moody’s, Standard and Poor’s ja Fitch. Tämä sai sijoittajat uskomaan, että nämä arvopaperit olivat erittäin turvallisia. Tämä on johtanut myös monet syyttämään, että markkinat olivat irrationaalisia. Kuinka nämä arvopaperit, jotka pian paljastuisivat hirvittävän ongelmallisiksi, olivat arvostetut niin korkealle? Vastaus on, että nämä kolme luokituslaitosta ovat valtion luoma kartelli ilman merkittävää kilpailua.

Vuonna 1975 Yhdysvaltain arvopaperi- ja pörssikomissio (SEC) teki päätöksen, että ainoastaan kolmen ”kansallisesti tunnustetun tilastollisen luokitusorganisaation” luokitukset tyydyttävät valtion lukuisat määräykset luottoluokituksille. Siitä lähtien heidän toiminta on suuntautunut tyydyttämään lainsäätäjien vaatimuksia todellisen kilpailun sijaan. Jos he tekevät virheen luottoluokituksissaan, ei ole mahdollista, että uusi tulija astuisi markkinoille tarkemmalla tekniikallaan. Seurauksena oli, että monet instrumentit luokiteltiin AAA-luokkaan vaikkei niitä olisi koskaan pitänyt sinne päästää, ei sen takia, että markkinat jollain tavoin olisivat epäonnistuneet ahneuden tai irrationaalisuuden takia, vaan koska valtio oli lopettanut lyhyeen oppimisprosessin todellisille kilpailluille markkinoille.

Kolmanneksi, muutokset kansainvälisissä säädöksissä liikepankkien pääomavaatimuksista saivat asuntovakuudelliset arvopaperit sijoitusvälineinä näyttämään monille pankeille keinotekoisesti houkuttelevimmilta. Erityisesti vuoden 1988 Baselin sopimus määräsi, että jos pankit pitivät valtion tukemien yhteisöjen liikkeelle laskemia arvopapereita, niiden pääoma ei saisi olla vähäisempi kuin jos ne pitäisivät muita arvopapereita, mukaan lukien niiden alullepanevat asuntolainat. Pankit pystyivät luomaan asuntoluoton ja myymään sen sitten Fannie Maelle. Fannie pakotoi sen sitten muiden asuntoluottojen kanssa asuntovakuudelliseksi arvopaperiksi. Jos juuri kyseinen sama pankki osti tämän arvopaperin (jonka tulot olivat riippuvaisia sen alkuperäisestä asuntoluotosta) sitä vaadittiin pitämään vain 40 prosenttia pääomasta, jonka se olisi joutunut varaamaan, jos se olisi vain pitänyt alkuperäisen asuntoluoton.

Nämä säännöt tarjosivat pankeille voimakkaan kannustimen panna alulle asuntoluottoja, jotka ne tiesivät Fannien tai Freddien ostavan ja arvopaperistavan. Sen jälkeen asuntoluotot olivat saatavilla ostettaviksi takaisin osana hienompaa instrumenttia. Sääntelyrakenteen pyrkimys toimia liikennevaloina oli täysi floppi. Markkinat itsessään eivät olisivat voineet tuottaa tällaisia itsepintaisen huonoja signaaleja tai tällaista hirveää lopputulosta. Kun nämä instrumentit tulivat suosituiksi sijoitusvälineiksi pankeille ja muille instituutioille (pääosin sääntelyinterventioiden ansiosta, jotka loivat ja ylläpitivät niitä), näiden päälle rakennettiin yhä muita instrumentteja. Tässä kohdin luottoriskinvaihdot (credit-default swaps) ja muut vielä monimutkaisemmat keksinnöt astuvat kuvaan mukaan. Luottoriskinvaihtojohdannaiset olivat muoto vakuuttaa asuntovakuudellisia arvopapereita vastaan, jos nämä epäonnistuivat maksuissaan. Tavanomaisesti tällaiset järjestelyt olisivat sijoittajille täysin oikeutettu riskien vähentämisen muoto, mutta ottaen huomioon korttitalon, jonka päällä alla olevat arvopaperit makasivat, ne korostivat virheellisiä järjestelmän luomia ”liikennesignaaleja”.

Vuonna 2006 Fed näki asuntokuplan, jonka rakentamisessa sillä oli ollut niin keskeinen rooli ja siirtyi puhkaisemaan sitä kääntämällä rahatalouspolitiikkansa päinvastaiseksi. Rahaa ja luottoja supistettiin ja korkotasoja nostettiin merkittävästi. Olisi vain ajan kysymys, koska kupla puhkeaisi.

Säännöstelyn purkaminen, väärä syyllinen

On ilmeisen virheellistä sanoa, että ”säännöstelyn purkaminen” tuotti nykyisen kriisin (katso liite A). Vaikka pitää paikkansa, että uusiin instrumentteihin, kuten ”luottoriskinvaihtojohannaisiin” ei kohdistunut suurta määrää sääntelyä, tämä aiheutui pääsin siitä syystä, että ne olivat uusia. Lisäksi niiden nimenomainen olemassaolo oli tahaton seuraamus kaikista muista asunto- ja finanssimarkkinoiden sääntelyistä ja interventioista, joita oli toteutettu aikaisempina vuosikymmeninä. Kaikkein huomattavin rahoitusmarkkinoiden ”sääntelyn purkaminen” kymmenen vuotta ennen vuoden 2008 romahdusta oli Clintonin hallintokaudella läpimennyt Gramm-Leach-Bliley –lainsäädäntö vuonna 1999, joka salli liikepankeille, investointipankeille ja arvopaperifirmoille sulautua parhaaksi katsomallaan tavalla, poistaen siten tällaista toimintaa estäneet säädökset New Dealin aikakaudelta. Tämän lainsäädännön vaikutus itse asuntokuplaan oli minimaalinen. Kuitenkin sen läpimeno osoittautui vuoden 2008 kriisin aikana hyödylliseksi vahingollisen sijaan, koska romahtaneet investointipankit pystyivät sulautumaan liikepankkeihin ja välttämään vararikon.

Lopulta asuntokuplan täytyi tulla päätökseensä ja sen mukana romahtivat sen päälle rakennetut instrumentit. Inflaatiolla rahoitetut buumit päättyvät, kun inflaatiolla keinotekoisesti stimuloidut toimialat huomaavat lisääntyvissä määrin hankalaksi hankkia tarvitsemiaan tarvikkeita kannattavilla hinnoilla ja huomaavat myös lisääntyvissä määrin vaikeaksi löytää ostajia tuotteilleen. Vuoden 2006 lopussa asuntojen hinnat kokivat huippunsa ja alkoivat pudotuksensa yltäkylläistein markkinoiden ja korkeiden ostohintojen alkaessa ottaa oman veronsa seurauksena aikaisempien vuosien rallista rakentaa.

Laskevilla asuntojen hinnoilla oli kaksi merkittävää seurausta taloudelle. Ensinnäkin, monet asunnonomistajat löysivät itsensä ongelmista asuntolainojensa kanssa. Vähäisen tai ei lainkaan oman pääoman asuntolainat, jotka mahdollistivat niin monille ostaa kotinsa nouseviin hintoihin perustuen, kääntyivät nyt heitä vastaan. Heidän asuntojensa laskevat hinnat tarkoittivat, että he olivat velkaa enemmän kuin heidän asunnoillaan oli arvoa. Joissain tapauksissa tämä ongelma koostui muuttuvakorkoisista asuntolainoista, joissa oli ”esittelykorot” muutamina ensimmäisinä vuosina, jotka sen jälkeen palasivat takaisin markkinalähtöisiksi. Monet näistä asuntolainoista olivat taloihin, joita ihmiset halusivat ”vaihtaa” sijoitustuotoiksi pysyvän asumisen sijaan. Lainaajilla oli varaa alhaisempiin esittelymaksuihin, koska he uskoivat pystyvänsä kattamaan nämä kulut arvonnousulla. Mutta asuntojen hintojen romahduksen ollessa käynnissä näitä asuntoja ei ollut mahdollista myydä voitolla ja kun korkotasot muuttuivat, monilla omistajilla ei ollut enää varaa maksuihin. Pakkolunastukset lisääntyivät.

Toiseksi, asuntojen hintojen laskiessa ja pakkolunastuksien lisääntyessä maksuvirrat asuntovakuudellisiin arvopapereihin alkoivat tyrehtyä. Sijoittajat alkoivat arvioida näiden arvopaperien laatua uudelleen. Kun ilmeni, että monet näistä arvopapereista pohjautuivat nousevien maksukyvyttömyyksien ja laskevien asuntojen arvojen asuntolainoihin, näiden arvopapereiden markkina-arvot alkoivat laskea. Investointipankit, joilla oli suuria määriä arvopapereita, olivat pakotettuja realisoimaan suuria tappioita paperilla. Tappiot arvopapereissa merkitsivät valtavia tappioita niille, jotka myivät luottoriskinvaihtojohdannaisia, erityisesti AIG:lle. Merkittävien investointipankkien kirjatessa alas merkittäviä omaisuuseriä ja näiden yritysten sekä niiden toimialan tulevaisuuden ollessa epävarmalla pohjalla näiden tiettyjen markkinoiden luottovirrat ehtyivät. Mutta nämä markkinat ovat ainoastaan pieni osa koko liikepankkitoiminnasta ja rahoitussektorista. Jää paljon keskustelun varaan, kuinka vakava syyskuun kriisi oli. Jopa silloin, jos se olisi ollut todellinen, oikea toimintamalli olisi kuitenkin ollut antaa niiden yritysten epäonnistua ja soveltaa tavanomaisia konkurssimenettelyjä niiden taseiden uudelleenjärjestämiseksi.

Taantuma on toipumista

Taantuman käynnistyminen ja sen näkyvä ilmiasu nousevina työttömyyslukuina ja epäonnistuvina yrityksinä sai monet vaatimaan ”toipumissuunnitelmaa”. Mutta juuri harhaanjohdettu pyrkimys ”suunnitella” rahataloudellista järjestelmää ja asuntomarkkinoita sai meidät alunperin näihin ongelmiin. Lisäksi taantuma on prosessi, jolla markkinat elpyvät. Kun 70-kerroksinen pilvenpiirtäjä rakennetaan pienen talon perustuksille, rakennuksen tulisi romahtaa. Ei ole mitään hyötyä pystyttää hienoa pönkkien ja tukien järjestelmää turvattoman rakenteen pystyssä pitämiseksi. Valitettavasti sen jälkeen, kun heikkoudet Yhdysvaltain talousrakenteissa paljastuivat, liittovaltio pyrki tekemään juuri näin.

Eräs pääasiallista ongelmista valtion vastineessa kriisiin on ollut epäonnistuminen ymmärtää, että romahdusvaihde on itse asiassa aikaisempien virheiden korjausta. Kun firmat epäonnistuvat ja työntekijöitä irtisanotaan, kun pankit uudelleenarvioivat lainakriteerejään, kun yritykset alkavat (täsmällisesti) kirjata huonoja investointeja tappioiksi, talous on itse asiassa korjaamassa aikaisempia virheitään. Saattaa olla houkuttelevaa pyrkiä pitämään työntekijät noususuhdanteen toimialoilla tai ylläpitää sijoituspositioita, mutta talouden täytyy muuttaa painopistettään. Korjausliikkeiden tulee antaa tapahtua. Muutoin asetamme itsellemme vielä kivuliaampia laskukausia eteemme. (On muistettava, että vuoden 2008 kriisi tapahtui, koska Fed ei halunnut talouden käyvän läpi tuskallista uudelleenjärjestäytymisen prosessia nettikuplan puhkeamisen seurauksena.) Pääoman ja työvoiman tulee sijoittua uudelleen, odotuksien mukautua ja talousjärjestelmän täytyy sopeutua kuluttajien olemassa oleviin mieltymyksiin ja todellisiin rajoitteisiin resursseissa, joita tuottajat kohtaavat. Nämä mukautumiset eivät ole miellyttäviä; itse asiassa ne ovat äärimmäisen kivuliaita yksilöille, jotka joutuvat käymään ne läpi, mutta ne ovat myös olennaisia järjestelmän saattamiseksi takaisin oikealla paikalleen.

Kun valtio ryhtyy toimenpiteisiin estääkseen mukautumista, se ainoastaan pidentää ja viivästyttää korjausprosessia. Valtion löysän luoton toimintapolitiikat luovat noususuhdanteen. Valtion toimintapolitiikoilla, jotka on suunniteltu estämään laskusuhdannetta, on kyky muuntaa markkinoiden korjausliike täysimittaiseksi talouskriisiksi.

Kukaan ei halua nähdä perheyrityksen epäonnistuvan tai naapurin menettävän työpaikkansa tai avustusjärjestöjen venyvän yli resurssiensa. Mutta markkinataloudessa vararikko ja konkurssimenettely ovat kaksi pääasiallista mekanismia, joilla resursseja uudelleenallokoidaan aikaisempien päätöksentekojen virheiden korjaamiseksi. Kuten Lionel Robbins kirjoitti teoksessaan The Great Depression: ”Jos vararikko ja konkurssi voidaan välttää kestävällä rahoituksella, kukaan ei ole tällaisia toimenpiteitä vastaan. Väitteen alaisena on vain, että kun virheinvestointien ja ylivelkaisuuden laajuus on ylittänyt tietyn rajan, toimenpiteillä, jotka viivästyttävät vararikkoa, on taipumus vain pahentaa asioita.”

Taantuman ymmärtäminen toipumisprosessiksi pitää myös sisällään, että se mikä näyttää huonoilta uutisilta on usein välttämätöntä lääkettä. Esimerkiksi uutiset heikkenevästä asuntokaupasta tai työpaikkojen katoaminen rahoitussektorilta raportoidaan huonoina uutisina. Todellisuudessa tämä on välttämätön osa toipumista näiden tietojen ollessa todisteena markkinoiden noususuhdanteen virheiden korjauksista. Rakensimme liian monta taloa ja meillä oli liian paljon resursseja omistettuna rahoitusinstrumentteihin, jotka olivat seurausta asuntokuplasta. Talouden oikaiseminen vaatii, että resurssit siirtyvät pois uusille aluille näiltä toimialoilta. Poliitikot usein väittävät tietävänsä minne resursseja tulisi allokoida, mutta vuoden 2008 suuri taantuma on ainoastaan viimeisin todiste, etteivät he todella tiedä.

Bushin hallinto pahensi asioita pelastamalla Bear Sternsin vuoden 2008 keväällä. Tämä lähetti selvän signaalin rahoitusyrityksille, ettei heidän välttämättä tarvitse maksaa omista virheistään. Tämän käännöksen jälkeen hallinto teki täyskäännöksen sen antaessa Lehman Brothersin epäonnistua. Jotkut väittävät, että Lehmanin epäonnistumisen salliminen käynnisti kriisin. Meidän mukaamme Lehmanin epäonnistuminen oli oire todellisista ongelmista, joita olemme jo käsitelleet. Luotuaan odotukset, että epäonnistuvat firmat pelastetaan, liittovaltion kieltäytyminen Lehmanin pelastamisesta sekoitti ja yllätti sijoittajat, josta seurasi monien vetäytyminen markkinoilta. Tämä reaktio ei ole välttämätön seuraus suurten yritysten sallimisesta epäonnistua, vaan paremminkin tulosta sekavista ja ristiriitaisista valtion toimintapolitiikoista. Valtionhallinnon mielivaltaiset ja ennakoimattomat muutokset luoden suunnatonta epävarmuutta – erityisesti  Bernanken ja Paulsonin vuoden 2008 syyskuun 23. päivän epävakuuttava todistus ongelmallisten omaisuuserien pelastusohjelman yksityiskohdista (TARP) – olivat lähin syy sijoittajien vetäytymiselle, jotka käynnistivät syksyllä tulleet valtavat pelastustoimet, mukaan lukien Fannie Maen ja Freddie Macin.

Bushin pelastusohjelma oli ongelmallinen vähintäänkin kahdella tavalla. Ensinnäkin, perustelut tällaiselle aggressiiviselle valtion toiminnalle, mukaan luettuna Fedin miljardien dollarien uusien reservien syöttäminen, olivat, että luottomarkkinat olivat jähmettyneet ja mitään lainaamista ei tapahtunut. Tuolloin useat havainnoijat kyseenalaistivat tämän väitteen osoittamalla, että uusien lainauksien kokonaismäärä, joka kasvoi paljon hitaammin kuin aikaisimpina kuukausina, ei ollut tipahtanut nolliin.

Merkittävien investointipankkien markkinat olivat tosiaankin hidastuneet ryömintävauhtiin, sekä sen vuoksi, että monet niiden asuntoihin liittyvät omistukset olivat paljastuneet virhesijoituksiksi, että koska epäjohdonmukaiset poliittiset reaktiot saivat aikaan suurta epävarmuutta. Tavanomainen liikepankkisektori jatkoi kuitenkin pääosin lainaamistaan aikaisemmilla tasoilla.

Olennaisempaa on kuitenkin tämä tosiasia: moninaiset pelastusohjelmat pitkittivät juuri kyseisten virheiden olemassaoloa, jotka olivat korjausprosessin alaisena! Yritysten pelastaminen, jotka kärsivät valtavia tappioita virheellisistä sijoituksista, yksinkertaisesti vain pitkittää virhesijoituksia ja estää tarpeellisen resurssien uudelleen allokoitumisen.

Obaman hallinnon vuoden 2009 helmikuun lähes 800 miljardin elvytyspaketti perustui myös väärille oletuksille taantuman luonteesta ja toipumisesta. Itse asiassa nämä olivat samoja vääriä perusteita, joilla kerrottiin paljon parjatun Bushin hallinnon lähestymistavasta kriisiin. Virallinen oikeutus elvytykselle oli, että ainoastaan valtiollisen kulutuksen ”rykäisy” pystyisi elvyttämään talouden.

Valtion luomien työpaikkojen virheellisyyden paljasti ensi kerran ranskalainen taloustieteilijä Bastiat 1800-luvulla tarinallaan rikkinäisestä ikkunasta. Kuvitellaan nuoren pojan rikkovan ikkunan kiveä heittämällä. Kyläläiset kerääntyvät ja surkuttelevat kauppiaan menetystä. Mutta lopulta eräs toteaa, että tapahtuma tarkoittaa lisää liiketoimintaa lasittajalle. Ja toinen huomioi, että lasittajalla on siten varaa ostaa uudet kengät. Ja sitten kenkien myyjällä on rahaa kuluttaa uuteen pukuun. Pian väkijoukko on vakuuttuneena, että rikkoutunut ikkuna on itse asiassa aika hyvä juttu.

Virhepäätelmä on tietysti, että jos ikkunaa ei olisi koskaan rikottu, kauppiaalla olisi yhä toimiva ikkuna ja hän pystyisi kuluttamaan rahat johonkin muuhun, kuten uuteen varastoon kaupassaan. Ikkunan rikkominen ainoastaan pakottaa kauppiaan kuluttamaan rahaa, jota hänen ei olisi tarvinnut kuluttaa, jos ikkuna olisi jätetty koskemattomaksi. Tästä ei ole seurauksena nettovarallisuuden lisäystä. Jos näin olisi, miksi emme suosittelisi kaupunkimellakoita taloudelliseksi elvytysohjelmaksi?

Kun valtio pyrkii ”luomaan” työpaikan, se ei eroa vandaalista, joka ”luo” työtä lasittajalle. Valtiolla on vain kolme tapaa hankkia resursseja: se voi verottaa, lainata tai painaa rahaa (inflatoida). Riippumatta resurssien hankkimiseen valitusta menetelmästä valtion elvytykseen kuluttamien rahojen täytyy tulla yksityiseltä sektorilta. Jos se tapahtuu verojen kautta, on ilmiselvää, että yksityissektorilla on vähemmän kulutettavanaan, johtaen menetyksiin, jotka vähintäänkin kumoavat jokaisen valtion luoman työpaikan. Jos se tapahtuu lainaamalla, tämä vähentää yksityissektorille käytettävissä olevia säästöjä (ja nostaa prosessin myötä korkotasoja), vähentäen määrää, jolla sektori voi lainata ja luoda työpaikkoja. Jos se tapahtuu rahaa painamalla, se vähentää yksityissektorin tulojen ja säästöjen ostovoimaa. Kun vielä lisäämme tähän raskaasti politisoidun julkisen sektorin yleisen tehottomuuden, on erittäin todennäköistä, että valtion kulutusohjelmista koituu yksityissektorille enemmän työpaikkojen menetyksiä kuin ne luovat.

Japanilaisten kokemus 1990-luvulta on valaisevaa. Heidän oman kiinteistökuplansa puhkeamisen seurauksena Japanin valtio käynnisti aggressiivisen pyrkimyksen tukea taloutta. Vuosien 1992 ja 1995 välillä Japani kävi läpi kuusi erillistä kulutusohjelmaa, yhteensä 65,5 biljoonaa jeniä. Mutta he jatkoivat panoksien lisäämistä. Vuoden 1998 huhtikuussa he hyväksyivät 16,7 biljoonan jenin elvytyspaketin. Saman vuoden marraskuussa se oli 23,9 biljoonaa jeniä lisää. Sitten tuli 18 biljoonan jenin paketti vuonna 1999 ja 11 biljoonan jenin paketti vuonna 2000. Kaiken kaikkiaan Japanin hallitus hyväksyi 10 (!) erillistä rahataloudellista ”elvytysohjelmaa”, yhteisarvoltaan yli 100 biljoonaa jeniä. Kaikista näistä pyrkimyksistä huolimatta Japanin talous oli edelleen heikkona. Nykyään Japanin velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on yksi teollistuneen maailman korkeimmista, ilman mitään osoitettavanaan. Tämä ei ole malli, jota meidän tulisi matkia.

Yhdysvallat teki saman virheen suuressa lamassa, kun sekä Hooverin ja Rooseveltin hallinnot pyrkivät taistelemaan syvenevää taantumaa vastaan hyödyntämällä laajamittaisesti valtionhallintoa pahentaen näin vain asioita. Keskuspankkijärjestelmän tekemien virheiden lisäksi, jotka pahensivat laskusuhdannetta, jonka se sai aikaan 1920-luvun inflatorisilla toimintapoliitikoillaan, Hoover pyrki itse estämään välttämätöntä palkkojen laskua vakuuttamalla merkittävät teollisuusmiehet olemaan leikkaamatta palkkoja yhdessä esittäen merkittävää lisäystä julkisiin hankkeisiin, ja lopulta verojen korotuksia. Nämä kaikki pahensivat lamaa.

Rooseveltin New Deal jatkoi tällaisten poliittisten virheiden sarjaa. Huolimatta nykyisen taantuman aikaisista väitteistä, että New Deal säästi meidät taloudelliselta katastrofilta, viimeaikainen akateeminen tutkimus on vakaasti osoittanut, ettei New Deal pelastanut taloutta. Toimintapolitiikat, kuten lait maataloudellisesta sopeutumisesta ja kansallisesta teollisuuden toipumisesta, ainoastaan häiritsivät markkinoiden pyrkimyksiä sopeutua ja toipua, pitkittäen kriisiä. Myöhemmät toimintapolitiikat karkottivat yksityissijoittajat heidän ollessaan epävarmoja siitä, kuinka paljon ja millä tavoin valtio seuraavaksi sekaantuisi. Seurauksena oli, että kuudentena vuonna New Dealia työttömyysluvut olivat yhä yli 17 prosenttia ja bruttokansantuote henkeä kohden oli edelleen alle sen pitkän aikavälin tason.

Viimeaikaisempina vuosina presidentti Nixonin pyrkimys taistella 1970-luvun alun stagflaatiota vastaan palkka- ja hintasäännöstelyllä hylättiin pikaisesti, kun ne eivät auttaneet vähentämään inflaatiota tai työttömyyttä. Kaikkein valaisevin tähän liittyvä esimerkki oli tosiasia, että Fedin laajentumispolitiikat aikaisemmin tällä vuosikymmenellä olivat tarkoitettu ”pehmentämään iskua” nettikuplasta vuonna 2001. Tietenkin nämä toimintapolitiikat toivat meille inflatorisen noususuhdanteen, joka aiheutti vuonna 2008 alkaneen kriisin. Jos nykyinen taantuma matelee tai tulee toiseksi suureksi lamaksi, se ei ole seurausta markkinoiden sisäsyntyisistä ongelmista, vaan koska poliittiset vastineet poliittisesti luodulle nousu- ja laskusuhdanteelle ovat estäneet virheiden korjausprosessia toteuttamasta tehtäväänsä. Uskomus, että laajamittaiset valtion interventiot ovat ratkaisu meidän saattamiseen pois taantumasta, on myytti, jonka sekä historia että nykyiset tapahtumat ovat osoittaneet vääräksi.

Lapsiamme odottava tulevaisuus

Kommentaattoreilla on ollut kiireinen päivä biljoonien dollarien yhteenlaskemisessa, jotka on käytetty Bush-pelastusohjelmiin, Obaman elvytykseen ja hallinnon esittämään budjettiin vuodelle 2010. Räjähdysmäinen kulutus ja velka – oli loppulukema mikä tahansa – on millä mittarilla hyvänsä ennennäkemätön. Se tulee ”syrjäyttämään” merkittävän osan yksityisiä sijoituksia, vähentämään kasvuvauhtia ja palkkoja tulevaisuudessa. Tosiasiallisesti olemme vähentämässä lapsiemme huomista toimeentuloa maksaaksemme nykyiset ja menneet laskumme. Suuri valtion velka on myös houkutus inflaatioon. Jotta valtiot voivat lainata, jonkun täytyy olla valmis ostamaan niiden velkakirjoja.  Jos luottamus valtioon laskee riittävästi (Kiina, merkittävänä, on ilmaissut vastahakoisuuttaan jatkaa meidän velkamme ostamista), on mahdollista, että ostajia voi olla vaikea löytää. Tämä asettaa paineita järjestelmän ”voitelemiseksi” valtion rahaviranomaisille luomaan tyhjästä uutta rahaa ja luottoja.

Jopa jos talous saa nostetta lähiaikoina joko sen omista korjaavista mekanismeistaan tai valtion rahan ja luottojen uudelleen inflatoimisesta, emme ole silti toipuneet krapulasta. Sen lisääminen, mikä aiheutti vuoden 2008 suuren taantuman – löysä raha, lainsäädännölliset interventiot pääomien ohjaamiseksi kestämättömiin suuntiin, poliitikot ja lainsäätäjät rahoitusmarkkinoita viritellen – ei tuota todennäköisesti mitään muuta kuin saman lopputuloksen; omaisuuserien hintainflaation ja viimekäden ”mukautumisen”, jota kutsumme taantumaksi tai lamaksi. Matkan varrella tulemme kumuloimaan valtavasti velkaa, joka tekee tulevan laskun ilmeisemmäksi ja sitoo meidät uusiin taakkoihin.

Ellemme aloita korjaamaan viimeisen tai aikaisempien vuosikymmenten virheitä, lapsiamme odottava tulevaisuus tulee olemaan köyhempi ja vähemmän vapaa kuin sen tulisi olla. Poliitikkojen kiinnittäessä tulevat sukupolvet biljooniin, johtaessa ja tukiessa auto ja vakuutusyrityksiä, kuluttaessa sokeasti ja painaessa solkenaan rahaa – kaikkea tätä, samaan aikaan syyttäen vapaata yrittäjyyttä omista virheistään – meillä on paljon opittavanamme.

Kuten Albert Einstein kuuluisasti mainitsi, saman asian toistaminen yhä uudelleen eri lopputulosten odotuksilla on mielenvikaista. Parasta mitä voimme toivoa on, että opimme oikeat läksyt tästä kriisistä. Meillä ei ole varaa toistaa vääriä läksyjä.

Liite A: Myytti säännöstelyn purkamisesta

Liite B: Valtion väliintulot kriisin aikana loivat epävarmuutta


Lawrence W. Reed on Foundation of Econonic Education – www.fee.org – puheenjohtaja ja Mackinac Center for Public Policy:n kunniapuheenjohtaja.

Steven Horwitz on taloustieteen professori St. Lawrence yliopistossa, Canton, NY. Hän on ollut vieraileva tutkija Bowling Green State yliopistossa ja the Mercatus Center:ssä George Mason yliopistossa.

Peter J. Boettke on apulaisjohtaja James M. Buchanan Center for Political Economy:ssä, vanhempi tutkija Mercatus Center:ssä ja professori George Mason yliopiston taloustieteen laitoksella.

John Allison palveli BB&T Corp:n toimitusjohtajana joulukuuhun 2008 saakka. Allison on ollut BB&T Corp:n puheenjohtaja heinäkuusta 1989. Hän on jäsenenä American Bankers Association ja The Financial Services Roundatable järjestöissä.

Tämä artikkeli on julkaistu FEE:n luvalla.