Aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa holhouksen vastustamista

Muokattu The Freeman -julkaisun lokakuun numerosta, jota julkaisee the Foundation for Economic Education (FEE)—www.fee.org. Kirjoittaja on FEE:n johtaja.

Muutama kuukausi sitten astuin erääseen ravintolaan Floridan Naplesissa ja sanoin ”Pöytä kahdelle tupakoimattomalle, kiitos.” Tarjoilija vastasi ”Onnistuu hyvin. Floridassa on lailla kielletty tupakointi kaikissa ravintoloissa. Tänne päin, olkaa hyvä.”

Kävellessäni tarjoilijan meille osoittamaa pöytää kohti ajattelin hetken aikaa, että ”Hyvä. Ei tupakansavua tai edes hajua koko ravintolassa. Hieno homma!”

Sitten minua hävetti. Olin mennyt valtion holhoamispolitiikan ansaan. Neljänkymmenen vuoden ajan olin luullut intohimoisesti ja järkkymättömästi uskovani vapaaseen yhteiskuntaan. Nyt kuitenkin huomasin muutaman sekunnin ajan olevani tyytyväinen siitä, että valtio rajoittaa täysivaltaisten aikuisten ihmisten vapauksia yksityisomistuksessa olevissa tiloissa.

Tämä jäi vaivaamaan minua niin, että pohdin sitä pitkän aikaa. Halusin selvittää, miksi ensireaktioni oli hylätä periaatteeni pelkästään siksi, että illalliseni tulisi olemaan hieman miellyttävämpi ilman tupakanhajua. Ja jos minun kaltaiseni omistautuneen vapauden kannattajan voi niin helposti tönäistä väärään suuntaan, niin miten sitten ikinä estää sellaisia, jotka eivät välitä vapaudesta niin paljoa, lankeamasta samanlaisiin tai vielä rajumpiin yksilönvapauksien rajoituksiin?

Ensin mietin niitä haittoja, joita passiivinen tupakointi monen lääkärin mielestä aiheuttaa. Ehkäpä valtiolla oli oikeus suojella tupakoimattomia, jos kyse oli henkilön toiselle aiheuttamasta haitasta. Pian ymmärsin kuitenkin kaksi asiaa: kukaan ei ollut pakottanut minua menemään kyseiseen ravintolaan, enkä minä sen paremmin kuin valtiokaan omistanut tuota ravintolaa. Yksinkertainen tosiasia on, että aidosti vapaassa yhteiskunnassa ravintolan omistajalla, joka haluaa sallia tupakoinnin omassa ravintolassaan, on siihen yhtä suuri oikeus kuin minulla on mennä johonkin toiseen ravintolaan. Kyse ei ole siitä, etteivätkö ihmiset olisi tietoisia tupakoinnin riskeistä. Enemmänkin siitä, että kenelläkään ei ole oikeutta pakottaa toista tarjoamaan hänelle savutonta ravintolaa.

Sitä paitsi voin helposti keksiä monia vaarallisia harrastuksia, joihin monet aikuiset vapaaehtoisesti osallistuvat, mutta joita en koskaan vaatisi lailla kiellettäväksi: laskuvarjohyppy ja benji-hyppy esimerkiksi. Tilastot osoittavat, että jopa joissakin tietyissä julkisissa kouluissa opiskelu tai opettaminen sisältävät myös melkoisen riskin – luultavasti suuremman kuin se, että joutuu joskus vahingossa hengittämään tupakansavua.

Holhouksen kannattaminen tarkoittaa sitä, että kannattaa valtion voimankäyttöä jonkin hyödyn – todellisen tai kuvitellun itselle tai muille – saavuttamiseksi vapaaehtoisuuden, kuten suostuttelun, koulutuksen tai valinnanvapauden sijasta. Jos ihmiset näkisivät nuo vaihtoehdot noin selkeinä termeinä, tai jos he tajuaisivat, miten heikoilla jäillä he kävelevät hyväksyessään valtion väliintulon, asioiden pakottamalla ratkaisemisen kannatus luultavasti vähenisi. Ongelma on se, että monet eivät osaa yhdistää valtion väliintuloa voimankäyttöön. Mutta sitähän se juuri on, eikö olekin? Floridan osavaltion hallitus ei pyytänyt ravintoloita kieltämään tupakointia; se käski niitä tekemään niin sakkojen tai vankeusrangaistusten uhalla.

Koetin tämän päättelyn toimivuutta muutamiin ystäviini. Piinkovia libertaareja lukuunottamatta, seuraavassa on heidän tyypillisiä asenteitaan:

Itsepetos: ”Ei se ole oikeastaan ‘voimankäyttöä’ jos enemmistö ihmisistä kannattaa sitä.”

Holhoavuus: ”Tässä tapauksessa voimankäyttö oli oikeutettua, koska se koitui omaksi parhaaksesi.”

Riippuvaisuus: ”Jos valtio ei tee sitä, niin kuka sitten?”

Lyhytnäköisyys: ”Teet kärpäsestä härkäsen. Miten tupakoinnin kieltäminen ravintoloissa voi uhata vapautta? Ja vaikka uhkaisikin, niin se on niin pieni asia, ettei siitä tarvitse välittää.”

Kärsimättömyys: ”En halua joutua odottamaan, että suosikkiravintolani vapaaehtoisesti kieltää tupakoinnin.”

Vallanhimo: ”Ravintolat, jotka eivät halua kieltää tupakointia täytyy määrätä kieltämään se.”

Itsekeskeisyys: ”Ei voisi vähempää kiinnostaa. Minä vihaan tupakointia, enkä halua vahingossakaan haistaa yhtään tupakanhajua. En, vaikka ravintola sijoittaisi tupakoivat vieraansa oman osastoonsa.”

Kaikkia näitä argumentteja voidaan käyttää – ja niitä poikkeuksetta myös käytetään – oikeuttamaan ihmisten kahlehtimista mitä sietämättömimmillä rajoituksilla. Jos jotakin voimme oppia hallintojärjestelmien historiasta, niin se on se, että jos niille antaa pikkusormen, ne vievät ennemmin tai myöhemmin koko käden. Tärkeintä olisi saada ihmiset ymmärtämään, että vapautta rajoitetaan yleensä pieni pala kerrallaan ja, että olisi parempi vastustaa vapauden tuhoutumista pienissä asioissa kuin toivoa, että jatkossa ei jouduttaisi taistelemaan merkittävämpiä rajoituksia vastaan.

Itsepetos, holhoavuus, riippuvuus, lyhytnäköisyys, kärsimättömyys, vallanhimo ja itsekeskeisyys ovat kaikki syitä sille, että ihmiset alistuvat valtion määräyksiin. Miettiessäni tätä minulle valkeni, että ne ovat kaikki jäänteitä lapsenomaisesta ajattelutavasta. Lapsina ja nuorina maailmankuvamme on vielä raakile. Odotamme toisten antavan meille tarvitsemamme asiat, emmekä juuri välitä siitä, mistä ja miten he ovat nämä asiat hankkineet. Ja me haluamme ne asiat heti.

Koemme olevamme ”aikuisia”, kun ymmärrämme, että käytöksellemme on olemassa rajoja, joita ei sovi ylittää; kun ajattelemme pitkällä tähtäimellä ja kaikkia ihmisia sen sijaan, että ajattelisimme vain itseämme ja tässä ja nyt; kun yritämme olla niin itsenäisiä kuin fyysiset ja henkiset kykymme vain sallivat; kun jätämme toiset rauhaan elleivät he uhkaa meitä jollain tavalla; ja kun väkivallan sijasta pyrimme saavuttamaan päämäärämme rauhanomaisesti ja kärsivällisesti. Katsomme olevamme ”aikuisia” kun korostamme henkilökohtaista vastuuta; sen pakoilua pidämme lapsellisena käytöksenä.

Kuitenkin, kun tarkastelee länsimaissa käytävää poliittista keskustelua, näyttää siltä, että vaatimuksille, joiden mukaan valtion tulisi voimakeinoin ”tehdä jotakin”, ei näy loppua. Verottakaa tuolta kaverilta enemmän, koska hänellä on enemmän kuin minulla. Säätäkää tulleja, jotta vältyn ulkomaisten yritysten kilpailulta. Tukekaa yliopisto-opintojani. Ottakaa haltuun tuo tontti, jotta voin rakentaa sille hotellin. Korjatkaa tämä ongelma puolestani, ja korjatkaa se nyt heti! Tehkää elämästäni helpompaa jonkun toisen kustannuksella. Käskekää tuota ravintoloitsijaa olemaan tarjoilematta tupakoitsijoille.

Minusta tuntuu kuin länsimaista olisi tullut yksi iso lastentarha täynnä rääkyviä lapsia, jotka näkevät valtiossa ison huolehtivan lastenhoitajan. Tämä herättää minussa halun tokaista ”Kasvakaa aikuisiksi!”

Yhteisöjen kohtalon määrää se, miten sivistyneitä niiden jäsenet ovat. Mitä enemmän he kunnioittavat toisiaan ja mitä enemmän yhteisön toiminta perustuu vapaaehtoiseen osallistumiseen, sitä turvallisempi ja vauraampi yhteisö se on. Mitä enemmän yhteisön jäsenet luottavat voimankäyttöön – lailliseen tai laittomaan – sitä alttiimpia he ovat kansankiihottajille ja tyranneille. Holhouksen vastustaminen ei ole siis mikään merkityksetön asia.

Minun mielestäni sen vastustaminen ei ole mitään vähempää kuin aikuismaista käytöstä.

Growing Up Means Resisting Statist Impulse

Adapted from the October 2006 edition of The Freeman, published by the Foundation for Economic Education (FEE)—www.fee.org. The author is president of FEE.

A few months ago, I walked into a restaurant in Naples, Florida, and said, “A nonsmoking table for two, please.” The greeter replied, “No problem. All restaurants in Florida are nonsmoking by law. Follow me.”

For a brief moment as we walked to our table, I thought to myself: “Good. No chance of even a whiff of a cigarette. I like that!”

And then I felt shame. I had fallen victim to the statist impulse. For 40 years, I thought I was a passionate, uncompromising believer in the free society. Yet for a few seconds, I took pleasure in government trampling on the liberties of consenting adults in a private setting.

This incident troubled me enough to think about it a long while. I wanted to know why my first instinct was to abandon principles for a little convenience. And if a committed freedom-lover like me can be so easily tugged in the wrong direction, what does that say for ever getting nonbelievers to eschew similar or more egregious temptations?

At first, I thought about the harm that many doctors believe secondhand smoke can do. Perhaps it wasn’t wrong for government to protect nonsmokers if what we have here is a case of one person imposing a harmful externality on an unwilling other. Then I quickly realized two things: no one compelled me to enter the place, and the restaurant belonged to neither the government nor me. The plain fact is that in a genuinely free society, a private owner who wants to allow some people in his establishment to smoke has as much right to permit it as you or I have to go elsewhere. It’s not as though people aren’t aware of the risks involved. Moreover, no one has a right to compel another citizen to provide him with a smoke-free restaurant.

Besides, I can think of a lot of risky behaviors in which many adults freely engage but which I would never call upon government to ban: sky diving and bungee jumping being just two of them. Statistics show that merely attending or teaching in certain inner city government schools is pretty risky too — and maybe more so than occasionally inhaling somebody’s smoke.

The statist impulse is a preference for deploying the force of the state to achieve some benefit — real or imagined, for one’s self or others — over voluntary alternatives such as persuasion, education or free choice. If people saw the options in such stark terms, or if they realized the slippery slope they’re on when they endorse government intervention, support for resolving matters through force would likely diminish. The problem is, they frequently fail to equate intervention with force. But that is precisely what’s involved, is it not? The state government in Florida did not request that restaurants forbid smoking; it ordered them to under threat of fines and imprisonment.

I tried this reasoning on some of my friends. Except for the diehard libertarians, here were some typical attitudes and how they were expressed:

Delusion: “It’s not really ‘force’ if a majority of citizens support it.”

Paternalism: “In this instance, force was a positive thing because it was for your own good.”

Dependency: “If government won’t do it, who will?”

Myopia: “You’re making a mountain out of a molehill. How can banning smoking in restaurants possibly be a threat to liberty? If it is, it’s so minor that it doesn’t matter.”

Impatience: “I don’t want to wait until my favorite restaurant gets around to banning it on its own.”

Power lust: “Restaurants that won’t keep smoke out have to be told to do it.”

Self-absorption: “I just don’t care. I hate smoke and I don’t want to chance smelling it even if a restaurant owner puts the smokers in their own section.”

On a larger scale, every one of these arguments can be employed — indeed, they are invariably employed — to justify shackling a people with intolerable limitations on their liberties. If there’s one thing we must learn from the history of regimes, it is that you give them an inch and sooner or later, by appealing to popular weaknesses, they will take a mile. The trick is getting people to understand that liberty is more often eaten away one small bite at a time than in one big gulp, and that it’s wiser to resist liberty’s erosion in small things than it is to concede and hope that bigger battles won’t have to be fought later.

Delusion, paternalism, dependency, myopia, impatience, power lust and self-absorption: All are reasons people succumb to the statist impulse. As I pondered this, it occurred to me that they are also vestiges of infantile thinking. As children or adolescents, our understanding of how the world works is half-baked at best. We expect others to provide for us and don’t much care how they get what they give us. And we want it immediately.

We consider ourselves “adults” when we learn there are boundaries beyond which our behavior should not tread; when we think of the long run and all people instead of just ourselves and the here and now; when we make every effort to be as independent as our physical and mental abilities allow; when we leave others alone unless they threaten us; and when we patiently satisfy our desires through peaceful means rather than with a club. We consider ourselves “adults” when we embrace personal responsibility; we revert to infantile behavior when we shun it.

Yet survey the landscape of political debate in the West these days and you find no end to the demands to utilize the force of the state to “do something.” Tax the other guy because he has more than me. Give me a tariff so I can be relieved of my foreign competition. Subsidize my college education. Take that property so I can put a hotel on it. Fix this or that problem for me, and fix it now! Make my life easier by making somebody else pay. Tell that guy who owns a restaurant that he can’t serve people who want to smoke.

I wonder if Western countries have become a giant nursery, full of screaming babies who see the state as their loving nanny. It makes me want to say, “Grow up!”

Societies rise or fall depending on how civil its citizens are. The more they respect each other and associate freely, the safer and more prosperous they are. The more they rely on force — legal or not — the more pliant they are in the hands of demagogues and tyrants. So resisting the statist impulse is no trivial issue.

In my mind, resisting that impulse is nothing less than the adult thing to do.