The Predatory Price Cutting Bogeyman

Lawrence W. Reed is president of the Foundation for Economic Education in Irvington, New York— essay has been adapted for CIEL by the author from an essay first published in the July 1997 issue of FEE’s journal, The Freeman.

In the literature of anti-capitalism, the dominant bogeyman is unquestionably the big, private, profit-seeking company. Is there a sin imaginable that hasn’t been laid at the doorstep of those who own or manage large firms?

Defenders of capitalism have produced powerful arguments and voluminous evidence exposing much of the anti-capitalist literature as mythology—attacks that seem plausible on the surface but which dissolve when set against either economic principles or practical experience.

One of the more common attacks concerns a strategy that, according to the mythology, big companies employ often and successfully against their smaller competitors. It is known as predatory price-cutting, commonly understood as the practice of underselling rivals to bankrupt them, and then raising prices to take advantage of the absence of competition.

Recently, when an anti-capitalist professor raised this issue, I asked him if his state-subsidized university was engaging in this very thing by charging tuition that did not cover its instructional costs. Private colleges, I pointed out, can’t combat this competition by relying on taxes to level the playing field. My professor friend responded by arguing that predatory price-cutting assumes an evil intent, and no government really intends to drive private colleges from the market by establishing its own universities. Besides, he said, we must look at the actual effects: private colleges indeed exist and even thrive, in spite of the subsidized competition.

In referring to actual effects, the professor was unwittingly making a point that undermined his case. Predatory price-cutting is a theory that, more often than not, falls apart when it leaves the classroom and enters the real world. The fact is, in a free market, large firms rarely attempt it and when they do, they usually fail at it. Even large firms that have the power of government on their side find it much harder to succeed as predators than the theory at first suggests.

The early experiences of the Dow Chemical Company provide an interesting case in point. Dow—an industrial giant famous for its aspirin, chlorine products, and plastic wrap—was once a prey that many expected would not survive. I’m indebted to my friend (and senior historian at FEE) Dr. Burton Folsom for first acquainting me with this story.

Herbert Dow, the founder, had already started two other chemical companies by 1897: one went broke, and the other fired him. “Crazy Dow” was what the folks in Midland, Michigan called him. Like David fighting Goliath, he did battle head-on with large German chemical monopolies and eventually toppled them from world dominance. It was hard to tell, in the end, who was really the predator and who was really the prey.

Dow’s key product was bromine, which he could sell as a sedative or as a chemical to develop photographs. He invented a process to separate bromine from the sea of brine underneath the city of Midland. With gusto, Dow sold his bromine inside the United States, but not outside—at least not at first.

The Germans had been the dominant supplier of bromine since it first was mass-marketed in the mid-1800s. No American dared compete overseas with the powerful German cartel, Die Deutsche Bromkonvention, which fixed the world price for bromine at a lucrative 49 cents a pound. Customers either paid the 49 cents or they went without. Dow and other Americans sold bromine inside the United States for 36 cents. The Bromkonvention made it clear that the Americans were lucky to be allowed to sell at all, and that if they tried to sell outside America the cartel would flood the American market with cheap bromine and drive them all out of business.

By 1904, Dow was ready to break the rules: He moved to sell bromine in Europe and Japan at a price well below that of the cartel. Before long, the Bromkonvention went on a rampage. It poured bromides into America at 15 cents a pound, well below its fixed price of 49 cents, and also below Dow’s 36-cent price.

Was Dow the helpless little guy, about to be smashed by the evil German capitalists just like the predatory price-cutting theorists would have predicted? Quite the contrary, he was the quintessential entrepreneurial genius who gives capitalism its cutting edge. He had his agent in New York discreetly buy hundreds of thousands of pounds of German bromides at the cartel’s 15-cent price. Then Dow repackaged the German bromides and sold them in Europe—including Germany—at 27 cents a pound. “When this 15-cent price was made over here,” Dow said, “instead of meeting it, we pulled out of the American market altogether and used all our production to supply the foreign demand. This, as we afterward learned, was not what they anticipated we would do.”

Indeed, as Folsom revealed in his book, Empire Builders: The Vision and Influence of Michigan’s Early Entrepreneurs, the Germans were befuddled. They expected to run Dow out of business; and this they thought they were doing. But why was U.S. demand for bromine so high? And where was this flow of cheap bromine into Europe coming from? Was one of the Bromkonvention members cheating and selling bromine in Europe below the fixed price? The tension in the cartel was dramatic. According to Dow, the German producers got into trouble among themselves as to who was to supply the goods for the American market.

The confused Germans kept cutting U.S. prices—first to 12 cents and then to 10.5 cents a pound. Dow meanwhile kept buying these cheap bromides and reselling them in Europe for 27 cents. By the time the Bromkonvention finally caught on to what Dow was doing, it had lost the price-cutting war. Dow had secured new markets for his own company with his competitors’ product, and he was now in a position to build a chemical giant. He went on to beat foreign, government-subsidized cartels in dyes and magnesium. Consumers of ever cheaper and better products were the biggest winners.

The predatory price-cutting charge is most commonly applied to the early history of John D. Rockefeller’s Standard Oil Company. But here, too, the record departs from the rhetoric. Professor John S. McGee, writing in the October 1958 Journal of Law and Economics, showed conclusively that Rockefeller did not engage in the practice because he was smart enough to know that other entrepreneurs weren’t helpless nitwits who would take it lying down. (For a more complete explanation, see either McGee’s article or my own in the March 1980 issue of The Freeman, “Witch-Hunting for Robber Barons: The Standard Oil Story”:

Anti-capitalist literature is rife with demons, monsters, and other assorted bogeymen, but so are fairy tales.

Character and Principles

Lawrence W. Reed is president of the Foundation for Economic Education in Irvington, New York— It is adapted from a 2007 essay by the author for the Center for the American Experiment in Minnesota.”

Playing a politician in a classic Marx Brothers comedy, the inimitable Groucho once declared, “Those are my principles! If you don’t like them, I have others!”

We laugh at Groucho’s line but it’s a flash of candor that too many of today’s politicians aren’t honest enough to say in public even though it describes the way they behave. I wish they would subscribe to a set of principles rooted firmly in truth and consistency, press for policies that advance those principles, and compromise only when it’s required to at least move the ball down the field in that direction. But before we can expect politicians to be so principled, we must insist they be men and women of character.

Character is what differentiates a politician from a statesman. Statesmen don’t seek public office for personal gain or attention. Like George Washington, they often are people who take time out from productive careers of accomplishment to temporarily serve the public. They don’t have to work for government because that’s all they know how to do. They stand for a principled vision, not for what they think citizens will fall for. When a statesman gets elected, he doesn’t forget the public-spirited citizens who sent him to office and become a mouthpiece for the permanent bureaucracy or some special interest that greased his campaign.

Because they seek the truth, statesmen are more likely to do what’s right than what may be politically popular at the moment. You know where they stand because they say what they mean and they mean what they say. They do not engage in class warfare, race-baiting or in other divisive or partisan tactics that pull people apart. They do not buy votes with tax dollars. They don’t make promises they can’t keep or intend to break. They take responsibility for their actions. A statesman doesn’t try to pull himself up by dragging somebody else down, and he doesn’t try to convince people they’re victims just so he can posture as their savior.

When it comes to managing public finances, statesmen prioritize. They don’t behave as though government deserves an endlessly larger share of other people’s money. They exhibit the courage to cut less important expenses to make way for more pressing ones. They don’t try to build empires. Instead, they keep government within its proper bounds and trust in what free and enterprising people can accomplish. Politicians think that they’re smart enough to plan other people’s lives; statesmen are wise enough to understand what utter folly such arrogant attitudes really are. Statesmen, in other words, possess a level of character that an ordinary politician does not.

In America’s first century, Americans generally were skeptical of the expansion of government power not because they read policy studies or earned degrees in economics but because they placed a high priority on character. Using government to get something at somebody else’s expense, or mortgaging the future for near-term gain, seemed dishonest and cynical to them, if not downright sinful and immoral.

One of the fascinating people in American history is Grover Cleveland. (see He had no college education, no formal economics training and may have never read a policy paper before being elected president. Nonetheless, he almost always came to the right policy conclusions. That’s because he clearly saw the connection between character and the principles of a free society. Because he possessed the former, he became a champion of the latter.

Cleveland said what he meant and meant what he said. He did not lust for political office, and he never felt he had to cut corners, equivocate or connive in order to get elected. He was so forthright and plain-spoken that he makes Harry Truman seem indecisive by comparison. H.L. Mencken, who was known for cutting politicians down to size, wrote a nice little essay on Cleveland entitled “A Good Man in a Bad Trade.”

Cleveland thought it was an act of fundamental dishonesty for some to use government for their own benefit at everyone else’s expense. Accordingly, he took a firm stand against some early stirrings of an American welfare state. The country was in good hands when it was run by principled citizens like Cleveland.

So, you might want to know, how quick should elected officials be to compromise? I offer here no clear line of demarcation, just a suggestion that if we insisted first and foremost on character, this question would matter a whole lot less than it does today. I’d sooner trust a statesman than a politician to know when to compromise.

Suuren laman suuret myytit

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama pidemmästä artikkelista (englanniksi).

Suuresta lamasta ja sen vaikutuksesta ympäri maailmaa miljoonien kansalaisten elämään on kirjoitettu paljon. Historioitsijat, taloustieteilijät ja poliitikot ovat haravoineet raunioita etsien ”mustaa laatikkoa”, joka paljastaisi tämän tarunomaisen tragedian syyn. Surullisesti liian monet heistä päättävät hylätä etsimisen huomaten ehkä helpommaksi kierrättää joukkoa virheellisiä ja vahingollisia johtopäätöksiä tapahtumista kahdeksan vuosikymmentä sitten.

Kuinka paha oli suuri lama? Yleisesti ottaen se oli pahempi Amerikassa kuin Länsi-Euroopassa ja Kanadassa, ja keskityn tässä vain Yhdysvaltoihin. Neljässä vuodessa vuodesta 1929 vuoteen 1933 tuotanto Amerikan tehtaissa, kaivoksissa ja hyödykkeissä putosi yli puolella. Todelliset reaaliansiot putosivat 28 prosenttia. Osakekurssit romahtivat yhteen kymmenesosaan korkeudestaan ennen romahdusta. Työttömien amerikkalaisten määrä nousi 1,6 miljoonasta 1929 12,8 miljoonaan vuonna 1933. Joka neljäs työntekijä oli ilman työtä laman aallonpohjassa ja rumat huhut kapinasta kiersivät ensimmäistä kertaa 1860-luvun sisällissodan jälkeen.

Vanhat myytit eivät kuole; ne vain ilmaantuvat korkeakoulujen taloustieteen ja valtiotieteen oppikirjoihin. Nykyään oppilaille opetetaan yhtenään, että kahlitsematon vapaa yrittäjyys romahti omaan painoonsa vuonna 1929, johtaen vuosikymmenen pituiseen taloudelliseen lamaan täynnä vastoinkäymisiä ja kurjuutta. Presidentti Herbert Hoover esitetään ”näpit irti” tai laissez-faire talouspolitiikan puolestapuhujana, kun taas hänen seuraajansa Franklin Roosevelt on talouden pelastaja, jonka toimet saivat aikaan elpymisen. Tämä yleinen käsitys lamasta kuuluu satukirjoihin eikä vakavaan keskusteluun taloushistoriasta, kuten tosiasioiden tarkastelu osoittaa.

Suuri, suuri, suuri, suuri lama

Ajan tapahtumien kunnolliseksi ymmärtämiseksi on soveliasta pitää suurta lamaa ei yhtenä vaan neljänä perättäisenä yhteen käärittynä lamana. Professori Hans Sennholz on nimennyt nämä neljä ”vaihetta” seuraavasti: suhdannevaihtelu; maailmantalouden hajoaminen; New Deal ja Wagner-lainsäädäntö. [1]

Ensimmäinen vaihe selittää miksi vuoden 1929 romahdusta tapahtui ylipäätänsä; muut kolme osoittavat kuinka valtion väliintulot pitivät talouden tokkurassa yli vuosikymmenen.

Vaihe 1: Suhdannevaihtelu

Suuri lama ei ollut Amerikan ensimmäinen lama, vaikka se osoittautui pisimmäksi. Yhteinen nimittäjä useille aikaisemmille romahduksille oli valtion tuhoisa rahan tarjonnan manipulointi. Erinäisistä syistä valtio omaksui toimintatapoja, jotka paisuttivat rahan ja luoton määrää. Seuraukseni oli nousukausi, jota myöhemmin seurasi kivulias tilinteon päivä. Yksikään Amerikan lamoista ennen vuotta 1929 eivät kestäneet enempää kuin neljä vuotta ja useimmat olivat ohi kahdessa. Suuri lama kesti 12 vuotta, koska valtio yhdisti rahataloudelliset virheensä sarjaan vahingollisia väliintuloja.

Useimmat rahatalouden taloustieteilijät, erityisesti ”itävaltalaisen koulukunnan” (sitä edustaen merkittävät taloustieteilijät kuten Ludwig von Mises ja Nobel-palkittu F. A. Hayek), ovat havainneet läheisen suhteen rahan tarjonnan ja taloudellisen toiminnan välillä. Kun valtio inflatoi rahan ja luoton tarjontaa, aluksi korkotaso laskee. Liike-elämä sijoittaa tämän ”helpon rahan” uusiin tuotantohankkeisiin ja noususuhdanne ilmenee pääomahyödykkeissä. Nousukauden kypsyessä liiketoiminnan kustannukset nousevat, korkotasot sopeutuvat ylöspäin ja voitot supistuvat. Siten helpon rahan vaikutus kuluu pois ja rahatalouden viranomaiset, pelätessään hintainflaatiota, hidastavat kasvua tai jopa supistavat rahan tarjontaa. Molemmissa tapauksissa manipulaatio riittää potkaisemaan hatarat tuet taloudellisen korttitalon alta.

Eräs kaikkein perusteellisimmista ja tarkimmin dokumentoiduista kuvauksista Fedin inflatoivista toimista ennen vuotta 1929 on edesmenneen Murray Rothbardin teos America’s Great Depression. Laajaa mittaa käyttäen, joka sisältää valuutan, käteis- ja määräaikaistalletukset ja muita komponentteja Rothbard arvioi, että Fed laajensi rahan tarjontaa yli 60 prosenttia vuoden 1921 puolivälistä vuoden 1929 puoliväliin. [2] Helpon rahan tulva ajoi korkotasot alas, työnsi osakemarkkinat huimaaviin korkeuksiin ja synnytti ”iloisen kaksikymmentäluvun”.

Vuoden 1929 alussa keskuspankki otti boolin pois juhlista. Se tukahdutti rahan tarjonnan, nosti korkotasoa ja piti seuraavat kolme vuotta rahan tarjontaa hallussaan, joka laski 30 prosenttia. Tämä inflaatiota seurannut deflaatio tempasi talouden valtavasta nousukaudesta suunnattomaan laskukauteen.

”Älykäs” raha – terävät sijoittajat kuten Bernard Baruch ja Joseph Kennedy, jotka seurasivat mm. rahan tarjontaa – näkivät juhlien olevan lopussa ennen muita amerikkalaisia. Baruch alkoi myymään osakkeita ja ostamaan velkakirjoja ja kultaa jo niinkin aikaisin kuin 1928; Kennedy teki samoin todeten, että ”ainoastaan hölmö jää odottamaan huippuhetkeä”. [3]

Kun sijoittajamassat lopulta aistivat muutokset Fedin politiikassa, pakokauhu käynnistyi. Osakemarkkinat kahden maltillisen laskun kuukauden jälkeen sukelsivat ”mustana torstaina” – 24. lokakuuta 1929 – suurten ja tiedostavien sijoittajien näkemyksen levitessä.

Osakekurssien romahdus oli vain oire – ei syy – suurelle lamalle: markkinat nousivat ja laskivat läheisessä synkronissa Fedin toimien kanssa.

Vaihe II: maailmantalouden hajoaminen

Jos romahdus olisi ollut aikaisempien kaltainen, seuranneet kovat ajat olisivat saattaneet päättyä vuodessa tai parissa.

Työttömyys vuonna 1930 oli keskimäärin miedon taantuman mukainen 8,9 prosenttia, kivunneena 3,2 prosentista vuodesta 1929. Se syöksyi pikaisesti ylös saavuttaen huippunsa 25 prosentissa vuonna 1933. Vuoden 1933 maaliskuuhun saakka nämä olivat presidentti Herbert Hoovertin vuosia – miehen, jota kapitalismin vastustajat kuvaavat sekaantumattomuuden, laissez-faire talouden, puolustajana.

Kannattiko Hoover todella ”näpit irti taloudesta”, vapaiden markkinoiden, filosofiaa? Hänen vastustajansa vuoden 1932 vaaleissa ei ajatellut niin. Kampanjassaan Roosevelt parjasi Hooveria liian suuresta kulutuksesta ja verotuksesta, valtion velan kasvattamisesta, kaupan tukahduttamisesta ja miljoonien sysäämisestä sosiaaliavun varaan. Hän syytti presidenttiä ”holtittomasta ja ylettömästä” kulutuksesta, ajattelusta ”että meidän tulee mahdollisimman nopeasti keskittää kaikesta valta Washingtoniin” ja ”koko rauhanajan historian eniten tuhlaavimman hallinnon” johtamisesta.

Rooseveltin kanssa ehdolla ollut John Nane Garner syytti Hooveria ”maan johtamisesta sosialismiin”. [4] Nykyaikaisen Hoover-myytin vastaisesti Roosevelt ja Garner olivat täysin oikeassa.

Hoover hallinnon kruunajaishullutus oli Smoot-Hawley tariffi, joka hyväksyttiin kesäkuussa 1930. Se tuli vuoden 1922 Fordney-McCumber tariffin päälle, joka oli jo laittanut edellisenä vuosikymmenenä amerikkalaisen maanviljelyn syöksykierteeseen. Yhdysvaltain historian kaikkein protektionistisin lainsäädäntö, Smoot-Hawley, sulki käytännössä rajat ulkomaisilta tuotteilta ja sytytti rajun kansainvälisen kauppasodan. Professori Barry Paulson toteaa, että 887 tariffin jyrkän noston lisäksi laki laajensi tullattavien hyödykkeiden listaa 3 218 artikkeliin. [5]

Hallinnon viranomaiset ja kongressi uskoivat, että kauppatullien nostaminen pakottaisi amerikkalaiset ostamaan kotimaisia tuotteita, joka ratkaisisi jäytävän työttömyysongelman. He sivuuttivat tärkeän kansainvälisen kaupan periaatteen: kauppa on lopulta kaksisuuntainen tie; jos ulkomaalaiset eivät voi myydä tuotteitaan tänne, silloin he eivät voi ansaita ostoihinsa tarvitsemiaan dollareita.

Smoot-Hawleyn jyrkät tariffit talloivat ulkomaiset yritykset ja niiden työntekijät, ja pian ulkomaiset hallinnot ympäri maailmaa vastasivat omilla kauppaesteillään. Mahdollisuuksiensa myydä Amerikan markkinoilla ollessa hyvin hankaloitettua he rajoittivat amerikkalaisten tuotteidensa ostamista. Tämä kohdistui erittäin raskaasti Amerikan maatalouteen. Presidentin kynän vedolla Amerikan viljelijät menettivät lähes kolmasosan markkinoistaan. Maatilojen hinnat sukelsivat ja tuhannet maanviljelijät menivät konkurssiin. Maatalouden romahtaessa maaseutupankkeja meni ennätysmäärä nurin, vetäen mukanaan satoja tuhansia asiakkaitaan.

Hoover lisäsi merkittävästi valtion kulutusta tukiin ja avustusohjelmiin. Ainoastaan yhdessä vuodessa, vuodesta 1930 vuoteen 1931, liittohallinnon osuus bruttokansantuotteesta kasvoi yhdellä kolmanneksella.

Hooverin maatalousbyrokratia jakoi satoja miljoonia dollareita vehnän ja puuvillan viljelijöille, vaikka uudet tariffit hävittivät heidän markkinansa. Hänen jälleenrakennuksen rahoituslaitoksensa kauhoi miljardeja yritystukiin. Rexford Guy Tugwell, eräs Franklin Rooseveltin toimintatapojen arkkitehdeistä 1930-luvulla, kommentoi vuosikymmeniä myöhemmin Hooverin hallintoa selittämällä, ”Emme hyväksyneet sitä silloin, muta koko New Deal oli käytännössä Hooverin käynnistämien ohjelmien jatkamista.” [6]

Pahentaakseen korkeiden tariffien ja valtavien tukien hullutusta kongressi sääti ja Hoover hyväksyi vuoden 1932 liikevaihtolain. Se tuplasi amerikkalaisten pääosan tuloverot; ansiotulohyvitys lopetettiin; yritys- ja kiinteistöveroja korotettiin; uusia lahja, bensa ja autoveroja asetettiin ja postimaksuja nostettiin jyrkästi.

Pystyykö kukaan vakavasti otettava tutkija havainnoidessaan Hooverin hallinnon massiivisia taloudellisia väliintuloja väittämään vakavalla naamalla, että väistämättömät turmiolliset seuraukset olivat vapaiden markkinoiden syytä?

Vaihe III: New Deal

Franklin Delano Roosevelt voitti vuoden 1932 presidentinvaalit äänivyöryllä, keräten 472 ääntä valtaapitävää Herbert Hooverin 59 ääntä vastaan. Demokraattisen puolueen vaaliohjelma, jonka listoilta Roosevelt valittiin, julisti: ”Pidämme vaaliohjelmaa sopimuksena kansan kanssa, jota vallalla uskotun puolueen tulee uskollisesti noudattaa.” Se vaati 25 prosentin vähennystä liittovaltion kulutuksessa, tasapainotettua budjettia, vakaata kultavaluuttaa ”säilytettynä kaikissa olosuhteissa”, valtion poistamista aluilta, jotka soveltuvat paremmin yksityisyrityksille ja päätöstä Hooverin maatalousohjelmien ”ylettömyydelle”. Tätä ehdokas Roosevelt lupasi, mutta se ei muistuta lainkaan sitä, mitä presidentti Roosevelt todellisuudessa toimitti.

New Dealin ensimmäisenä vuotena Roosevelt ehdotti 10 miljardin kuluttamista tulojen ollessa vain 3 miljardia dollaria. Vuosien 1933 ja 1936 välillä valtion kulut nousivat yli 83 prosenttia. Liittovaltion velka nousi huimasti 73 prosentilla.

Roosevelt turvasi maatalouden sopeutumislainsäädännön (AAA) läpimenon, joka lisäsi uuden veron maataloustuottajille ja käytti varat arvoviljan ja –karjan massatuhoamisen valvomiseen. Liittovaltion edustajat valvoivat rumaa näytöstä täysin hyvien puuvilla-, vehnä- ja maissipeltojen kyntämisestä. Tervettä karjaa, lampaita ja sikoja teurastettiin miljoonittain ja upotettiin joukkohautoihin.

Vaikka AAA auttoi viljelijöitä rajoittamalla tarjontaa ja nostamalla hintoja, se pystyi tekemään sen ainoastaan vahingoittamalla miljoonia muita, jotka joutuivat maksamaan korkeat hinnat tuotteista tai tulemaan toimeen vähemmällä.

New Dealin ehkä kaikkein radikaalein puoli oli kansallisen teollisuuden elvytyslainsäädäntö (NIRA), joka hyväksyttiin kesäkuussa 1933 ja jolla perustettiin kansallisen elvytyksen viranomainen (NRA). NIRAn alaisena pääosa valmistavasta teollisuudesta pakotettiin yhtäkkiä valtion asettamiin kartelleihin. Hintoja ja myyntiehtoja säännelleet määräykset muunsivat pikaisesti pääosan Amerikan taloudesta fasististyyliseen järjestelyyn, NRA:n tullessa rahoitetuksi uusi veroilla kyseisiltä teollisuudenaloilta, joita se kontrolloi. Eräät taloustieteilijät ovat arvioineet NRA:n lisänneen liiketoiminnan kustannuksia keskimäärin 40 prosentilla – sitä ei elpymistä kaivannut lamatalous tarvinnut.

Hooverin tavoin ennen häntä Roosevelt hyväksyi lait jyrkistä hyvätuloisten tuloveroasteiden korotuksista ja esitteli 5 prosentin veron yritysten osingoille. Itse asiassa verojen korotuksista tuli presidentin suosittua politiikkaa seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi huipentuen 94 prosentin huipputuloveroasteeseen toisen maailmansodan kahtena viimeisenä vuotena. Hänen aakkosvirastojen valtuutetut kuluttivat kansan verorahoja ikään kuin tyhjää vain.

Esimerkiksi Rooseveltin julkisen avun ohjelmat palkkasivat näyttelijöitä antamaan ilmaisia esityksiä ja kirjastonhoitajia luetteloimaan arkistoja. New Deal palkkasi jopa tutkijoita tutkimaan hakaneulan historiaa, 100 Washingtonin työntekijää partioimaan katuja ilmapallojen kanssa kottaraisten karkottamiseksi julkisista rakennuksista ja laittoi ihmisiä julkisen sektorin palkkalistoille jahtaamaan idänotakilokkeja tuulisina päivinä.

Roosevelt loi siviilityön viraston marraskuussa 1933 ja päätti sen maaliskuussa 1934, keskeneräiset hankkeet tosin siirrettiin liittovaltion hätäapuvirastoon. Roosevelt oli vakuutellut kongressille vuosipuheessaan, että kaikki tällaiset uudet ohjelmat lopetettaisiin vuoden sisällä. ”Liittovaltion hallinnon”, sanoi presidentti, ”täytyy ja se tulee lopettamaan tällainen avustamisen. En salli, että kansamme vireyttä estetään pidempään jakamalla rahaa, tuotteita, muutamia rippeitä viikoittaisesta työstä ruohoa leikkaamalla, lehtiä keräämällä tai roskia puistoista poimimalla.”

Mutta vuonna 1935 luotiin hankkeiden edistämisvirasto (WPA). Nykyään se tunnettaan nimenomaisena valtion ohjelmana, joka synnytti termin ”näennäistyötä” (boondoggle), koska se ”tuotti” paljon enemmän kuin 77 000 siltaa ja 116 000 rakennusta, joihin sen kannattajat mielellään viittasivat osoituksena sen tehokkuudesta. [7] Näiden työohjelmien synnyttämä ällistyttävä lista tuhlaavasta kulutuksesta edusti arvokkaiden resurssien ohjaamista poliittisesti motivoituneisiin ja taloudellisesti haitallisiin tarkoitusperiin.

Amerikan talous vapautui pian joistakin New Dealin ylettömyyksien taakoista, kun korkein oikeus kielsi NRA:n vuonna 1935 ja AAA:n vuonna 1936 ansaiten samalla Rooseveltin ikuisen vihan ja ivan. Tunnistaen pääosan Rooseveltin toimista perustuslaittomiksi oikeuden ”yhdeksän vanhaa miestä” heittivät ulos muita, paljon vähäisempiä lakeja ja ohjelmia, jotka haittasivat elpymistä.

Talous osoitti jotain elon merkkejä vapauduttuaan pahimmasta osasta New Dealiä. Työttömyys putosi 18 prosenttiin vuonna 1935 ja 14 prosenttiin vuonna 1936 ja vielä alemmas vuonna 1937. Mutta vuonna 1938 se oli takaisin 20 prosentissa talouden sukellettua uudestaan. Franklin Rooseveltin ”taloudellisen elvyttämisen” New Deal oli aikaansaanut ”ensimmäisen” oikean laman lamassa!

Vaihe IV: Wagner lainsäädäntö

Pohjatyö oli tehty vuosien 1937-38 romahdukselle kansallisen työsuhteiden lainsäädännön läpiviemisellä vuonna 1935 – paremmin tunnettuna Wagner lainsäädäntönä ja työn järjestäytymisen ”Magna Cartana”. Hans Sennholzia lainaten:

”Tämä laki mullisti Amerikan työsuhteet. Se poisti työriidat oikeusistuimista ja asetti ne juuri luotuun liittovaltion virastoon, kansalliseen työsuhteiden lautakuntaan, josta tuli syyttäjä, tuomari ja lautamiehistö, kaikki yhdessä. Ammattiliittojen tukijat lautakunnassa vääristivät tätä lakia vielä lisää, joka jo valmiiksi myönsi ammattijärjestöille laillisen immuniteetin ja etuoikeuksia. Siten Yhdysvallat hylkäsi läntisen sivistyksen suuren saavutuksen, tasa-arvoisuuden lain edessä.” [8]

Varustettuina näillä laajoilla uusilla valtuuksilla ammattijärjestöt siirtyivät taistelunhaluiseen järjestäytyneeseen kiihkoon. Uhkailut, boikotit, lakot, tehtaiden haltuunotot ja laajalle levinnyt väkivalta painoivat tuottavuuden jyrkästi alas ja työttömyys nousi dramaattisesti. Jäsenyys kansakunnan ammattiliittoihin kohosi; liitoissa oli kaksi ja puoli kertaa yhtä paljon amerikkalaisia vuonna 1941 kuin vuonna 1935.

Wagner lainsäädännön myötä valkoisesta talosta sateli loukkauksia liike-elämää kohtaan. Liikemiehet, Roosevelt vaahtosi, olivat esteenä toipumiselle. Osakemarkkinoille asetettiin uusia rajoitteita. Luotiin vero yritykseen jätetyille tuloille, jota kutsuttiin ”jakamattomien voittojen veroksi”. ”Nämä kyykytä rikkaita ponnistelut”, kirjoittaa taloustieteilijä Robert Higgs, ”eivät jättäneet epäselväksi, että presidentti ja hänen hallintonsa pyrkivät saamaan kongressista läpi kaiken mahdollisen ottaakseen varallisuutta korkeatuloisilta, jotka olivat vastuussa pääosasta kansakunnan yksityisistä sijoituspäätöksistä.” [9]

Higgs löytää läheisen yhteyden yksityisten sijoitusten ja Amerikan talouden suunnan väliltä 1930-luvulla. Rooseveltin hallinnon kyltymättömät hyökkäykset – sekä sanoin että teoin – liike-elämää, omaisuutta ja yrittäjyyttä kohtaan takasivat, että talouden käynnistämiseen vaadittu pääoma joko verotettiin pois tai pakotettiin piiloon. Rooseveltin viedessä Amerikan sotaan 1941 hän helpotti yrityselämän vastaista ohjelmaansa, mutta suuri määrä kansakunnan pääomaa poikkeutettiin sotaponnisteluihin tehtaiden laajennuksien tai kulutushyödykkeiden sijaan. Ainoastaan sodan ja Rooseveltin väistyttyä sijoittajat olivat riittävän vakuuttuneita ”käynnistämään sodanjälkeisten sijoitusten nousukauden, joka vahvisti talouden paluuta kestävällä vauraudelle.” [10]

Amerikan toiseen maailmansotaan liittymisen aattona ja kaksitoista vuotta mustan torstain osakemarkkinoiden romahduksen jälkeen kymmenen miljoonaa amerikkalaista oli ilman työtä. Roosevelt oli vuonna 1934 luvannut päättää kriisin, mutta se kesti kaksi presidenttikautta ja lukemattomat interventiot myöhemmin.

Toisen maailmansodan kauheuksien myötä kauppa elpyi Amerikan liittolaisten kanssa. Ihmisten ja resurssien tuho sodassa ei auttanut Yhdysvaltain taloutta, vaan kaupankäynnin elpyminen. Vielä merkittävämmin Rooseveltia seurannut Trumanin hallinto oli ratkaisevasti vähemmän innokas moittimaan ja nuijimaan yksityisiä sijoittajia ja sen seurauksena nämä sijoittajat palasivat talouteen ruokkimaan voimakasta sodanjälkeistä nousukautta. Vuodet 1945-45 toivat valtavat vähennykset valtion kulutuksessa ja paljon alhaisemmat veroasteet liiketoimille, yhdessä pienempien alennuksien kanssa yksityishenkilöiden veroasteissa.

Suuren laman synty nojaa Yhdysvaltain valtion inflatorisissa rahatalouden 1920-luvun toimenpiteissä. Sitä pidensi ja kärjisti poliittisten harha-askelmien sarja: kauppaa murskanneet tariffit, kannustimet vieneet verot, mieltä turruttavat tuotannon ja kilpailun kontrollit, tolkuttomat viljan ja karjan tuhoamiset ja pakottavat työlainsäädännöt vain muutamia mainitakseen. Vapaat markkinat eivät luoneet kahdentoista vuoden kärsimystä; sen sai aikaan poliittinen taitamattomuus koskaan aikaisemmin näkemättömässä mittakaavassa.


1. Hans F. Sennholz, “The Great Depression,” The Freeman, Huhtikuu 1975, s. 205.

2. Murray Rothbard, America’s Great Depression (Kansas City: Sheed and Ward, Inc., 1975), s. 89.

3. Lindley H. Clark, Jr., “After the Fall,” Wall Street Journal, Lokakuu 26, 1979, s. 18.

4. “FDR’s Disputed Legacy,” Time, Helmikuu 1, 1982, s. 23.

5. Barry W. Poulson, Economic History of the United States (New York: Macmillan Publishing Co., Inc., 1981), s. 508.

6. Paul Johnson, A History of the American People (New York: HarperCollins Publishers, 1997), s. 741.

7. Martin Morse Wooster, “Bring Back the WPA? It Also Had A Seamy Side,” Wall Street Journal, September 3, 1986, s. A26.

8. Sennholz, s. 212–13.

9. Robert Higgs, “Regime Uncertainty: Why the Great Depression Lasted So Long and Why Prosperity Resumed After the War,” The Independent Review, Kevät 1997, s. 573.

10. Ibid., s. 564.

Home School Heroes

Lawrence W. Reed is president of the Foundation for Economic Education in Irvington, New York— essay has been adapted for CEIL by the author from an essay first published in the February 1997 issue of FEE’s journal, “The Freeman.”

Of all the ingredients in the recipe for education, which one has the greatest potential to improve student performance?

No doubt the teachers unions would put higher salaries for their members at the top of the list, to which almost every reformer might reply, “Been there, done that.” Teacher compensation has soared in recent decades at the same time every indicator of student performance has plummeted.

Other answers include smaller class size, a longer school year, more money for computers, or simply more money for fill-in-the- blank. The consensus of hundreds of studies over the past several years is that these factors exhibit either no positive correlation with better student performance or show only a weak connection. On this important question, the verdict is in and it is definitive: The one ingredient that makes the most difference in how well and how much children learn is parental involvement.

When parents take a personal interest in the education of their children, several things happen. The child gets a strong message that education is important to success in life; it isn’t something that parents dump in someone else’s lap. Caring, involved parents usually instill a love of learning in their children—a love that translates into a sense of pride and achievement as knowledge is accumulated and put to good use. Time spent with books goes up and time wasted in the streets goes down.

American parents were once responsible for educating their children. Until the late nineteenth century, the home, the church, and a small nearby school were the primary centers of learning for the great majority of Americans. In most Southern states before the Civil War, it was illegal under state laws for blacks to be educated, but many people (both black and white) provided education in secret defiance, producing a remarkably high literacy rate among oppressed blacks.

In more recent times, many American parents have largely abdicated this responsibility, in favor of the experts in the compulsory public school system. According to a 1996 report from Temple University in Pennsylvania, nearly one in three parents was seriously disengaged from their children’s education. The Temple researchers found that about one-sixth of all students believed their parents don’t care whether they earn good grades and nearly one-third said their parents had no idea how they are doing in school.

If anything has changed since 1996, it’s more likely to be in the wrong direction. The bitter fruit of a century of Americans “educated” to believe that education is a government job is now being harvested. And literacy and graduation rates in government schools in inner cities like Detroit are now so bad one can’t help but wonder if they’d be better if education were simply made illegal.

Amid the sorry state of American education today are heroes who are rescuing children in a profoundly personal way. They are the homeschoolers—parents who sacrifice time and income to teach their children themselves. Homeschooling is the ultimate in parental involvement.

Teaching children at home isn’t for everyone and no one advocates that every parent try it. There are plenty of good schools—many private and some government (“public”)—that are doing a better job than some parents could do for their own children. But the fact is that homeschooling is working—and working surprisingly well—for the growing number of parents and children who choose it.

That fact is all the more remarkable when one considers that these dedicated parents must juggle teaching with all the other demands and chores of modern life. Also, they get little or nothing back from what they pay in taxes for a public system they don’t patronize.

“The number of home-schooled kids hit 1.5 million in 2007,” reports USA Today—“up 74% from when the Department of Education’s National Center for Education Statistics started keeping track in 1999, and up 36% since 2003.” USA Today says that “the percentage of the school-age population that was home-schooled increased from 2.2% in 2003 to 2.9% in 2007.” Those are still small numbers compared to government school enrollment, but they are up from a mere 15,000 in the early 1980s.

Parents who home school do so for a variety of reasons. Some want a strong moral or religious emphasis in their children’s education. Others are fleeing unsafe government schools or schools where discipline and academics have taken a backseat to fuzzy feel-good or politically correct dogma. Many home school parents complain about the pervasiveness in government schools of trendy instructional methods that border on pedagogical malpractice.

Home school parents are fiercely protective of their constitutional right to educate their children. In early 1994, the House of Representatives voted to mandate that all teachers—including parents in the home—acquire state certification in the subjects they teach. A massive campaign of letters, phone calls, and faxes from homeschoolers produced one of the most stunning turnabouts in legislative history: By a vote of 424 to 1, the House reversed itself and then approved an amendment that affirmed the rights and independence of home school parents.

Critics have long harbored a jaundiced view of parents who educate children at home. They argue that children need the guidance of professionals and the social interaction that come from being with a class of others. Homeschooled children, these critics say, will be socially and academically stunted by the confines of the home. But the facts suggest otherwise.

A 1990 report by the National Home Education Research Institute showed that homeschooled children score in the 80th percentile or higher, meaning that they scored better than 80 percent of other students in math, reading, science, language, and social studies. Reports from state after state show homeschoolers scoring significantly better than the norm on college entrance examinations. Prestigious universities, including Harvard and Yale, accept homeschooled children eagerly and often. Homeschooled children make headlines regularly as winners of spelling bees and for other impressive academic achievements.

And there’s simply no evidence that homeschooled children (with a rare exception) make anything but fine, solid citizens who respect others and work hard as adults. Have you ever heard anyone say, after a riot or a drug bust or a rowdy post-game altercation, “Oh, there go the homeschoolers again!”?

Homeschool parents approach their task in a variety of ways. While some discover texts and methods as they go, others plan their work well before they start, often assisted by other homeschoolers or associations that have sprung up to aid those who choose this option. Common to every homeschool parent is the belief that the education of their children is too important to hand over to someone else.

Writing in the July 1996 issue of Reason magazine, Britton Manasco argues that the growth of CD-ROMs, Internet services, and computerized educational networks is likely to make homeschooling even more attractive to parents. For a tiny fraction of what a printed version might cost, one software publisher is offering a classic books program that incorporates more than 3,500 unabridged literary works, complete with hundreds of video clips and illustrations. A support group in Ann Arbor, Michigan, provides inexpensive on-line help, resources, and evaluations for thousands of homeschool children worldwide. Another organization links first-rate instructors and homeschool students from all over the country via computer in a college preparatory program that includes a core curriculum for about $250 per course.

In every other walk of life, Americans traditionally regard as heroes the men and women who meet challenges head-on, who go against the grain and persevere to bring a dream to fruition. At a time when more troubles and shortcomings plague education and educational heroes are too few in number, recognizing the homeschool heroes in our midst may be both long overdue and highly instructive.

Valtion koulutus keksii valtiota uudelleen

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuoden 1999 joulukuun “The Freeman” -julkaisussa.

Ehkä kaikkein tärkein periaate, mitä valtion luonteesta on opittavissa, on tämä: Se eroaa kaikista muista organisaatioista yhteiskunnassa, koska ainoastaan sillä on laillinen valta käyttää pakkovaltaa. Valitettavasti tämä periaate on pääosin pyyhitty pois läntisestä muistipankista. Yli sata vuotta pakollista julkista koulutusta monissa länsimaissa on todennäköiseti pääsyyllinen.

Selvennetään ensin pidemmälle menemättä erästä asiaa. Toteamus, että valtio nojaa voimankäyttöön, ei ole mikään radikaali anarkistinen ajatus. Se on nimenomaisesti kyseisen instituution määritelmä ja sen perimmäinen erottava piirre. Käytännössä kaikkien aatesuuntien poliittiset tutkijat pääosan viime vuosituhannen loppupuoliskosta hyväksyivät tämän tosiasiana. Kukaan vakavasti otettava tutkija ei pyrkinyt peittämään sitä ja pitämään valtiota jonain vapaaehtoisena hyväntahtoisena yhteisönä.

Amerikan perustajat ymmärsivät tämän periaatteen hyvin ja loivat hallinnon, joka ei koskaan pyrkinyt poistamaan voimankäyttöä; he ainoastaan pyrkivät rajoittamaan sen kapeaan elämän alueeseen ja siten säilyttämään suuren osan yksilön vapaudesta. George Washingtonin viitataan usein todenneen (en pysty varmistamaan): ”Valtio ei ole tarkoitus. Se ei ole kaunopuheisuutta – se on voima! Tulen lailla se on vaarallinen palvelija ja hirvittävä isäntä.” Toisin sanoen, jopa silloin kun valtio ei tee enempää kuin mitä Washington halusi sen tekevän ja kun se tekee nämä tehtävät erittäin hyvin kansan ”palvelijana”, se on silti vaarallinen, koska sen takana on kaikki laillistettu voimankäyttö.

Keltainen valo

Tämän valtion sisäsyntyisen luonteen syvään iskostettu ymmärrys on yksi vapaan yhteiskunnan pilareista. Se on keltainen varoitusvalo, joka kehottaa viisaita ja rauhanomaisia kansalaisia harkitsemaan pitkään ja raskaasti ennen valtion tehtävien laajennuksien hyväksymistä. Se luo tervettä epäluuloa houkutteleviin ohjelmiin korvata yksityinen aloitteellisuus julkisella toiminnalla. Se nujertaa pyrkimyksiä tyrkyttää kollektiivista yhdenmukaisuutta yksilön kustannuksella.

Jos olet tänä päivänä vapaan yhteiskunnan puolella, olet varmasti huomannut eroosion tämän periaatteen ymmärryksessä. Ei saata olla liioittelua vakuuttaa, että mureneminen on ollut valtavaa ja paljon tuhoisampaa vapaudellemme ja hyvinvoinnillemme kuin vain harvat ovat koskaan pystyneet kuvittelemaan.

Oivalsin tämän asian erittäin voimakkaasti, kun taannoin luin sanomalehden mielipidekirjoitusta. Kirjeen kirjoittaja vastasi aikaisemmin julkaistuun kommenttiin, jossa aikaisempi kirjoittaja oli väittänyt, että kirjailija Ernest Hemingway vastusti taiteiden valtion rahoitusta, koska hänestä taiteilijoiden tulisi olla vapaita valtion vaikutuksesta. Kirjoittaja esitti kommentaattorille, että Hemingway ”vastaanotti rahaa lahjoittajilta.” Kirjoittajan mielessä rahan vastaanottaminen vapaasti lahjoitettuna oli erottamatonta rahan vastaanottamisesta valtiolta.

Vastaavanlaisesti olen todistanut lukemattomia tilanteita, jossa yksiköt perustelevat, että jos valtio tekee jotain ja se pyrkii hyvään, se ei voi mitenkään mahdollisesti olla pakottamista; tai että jos se on ”demokraattista”, se on jotenkin vapaaehtoista. Pelkkä tosiasia, että poliitikot on vaaleilla valittu, perustelee lähes mitä tahansa he tekevätkään pelkästään yhteisesti hyväksyttyinä toimina pyyteettömien aikuisten kesken. Paljon järkiperäisempi ja reaalisempi näkemys demokraattisen tasavallan rajallisuuteen – tosin suotavampana kaikkiin muihin hallinnon muotoihin, on sellainen, joka kuvaa sitä kahden suden ja lampaan äänestyksenä lounaasta.

Olemme saapuneet pisteeseen, jota Edgar Freidenberg vuoden 1964 klassikossaan Coming of Age in America kuvaa seuraavasti: ”Amerikkalaiset lukiolaiset näkevät valtion hyväntahtoisena instituutiona, jota tulee noudattaa sen toimiessa kaikkien ihmisten hyväksi.” [1] Kuinka näin surullinen älyllinen asiantila on kohdannut kansakuntaa, joka on perustettu vapaudelle ja järkiperäiselle näkemykselle valtiosta? Kuinka tähän on jouduttu, että miljoonat ihmiset läntisissä maissa kuten Amerikassa kavahtavat ”radikaalia” ehdotusta, että  valtio ja laillistettu voimankäyttö ovat yksi ja sama asia?

En pysty keksimään mitään muuta syytä ongelmaan kuin satavuotista valtiollista (”julkista”) koulutusta. Kun lähes 90 prosenttia amerikkalaisista on koulutettu 12 vuotta muodollisesti valtion työntekijöiden toimesta, joista monet ansaitsevat opettajan tutkintonsa valtion yliopistoissa, miksi meidän tulisi odottaa muuta kuin mielisteleviä kansalaisia, jotka näkevät valtion hyväntahtoisena kirkkoherrana sille, mitä Rousseau kutsui ”yleiseksi tahdoksi”?

Amerikan julkisen koulutuksen historia on täynnä ammatillisia valtion koulutuksen puolestapuhujien lausuntoja, jotka löyhkäävät valtion palvonnalta. Tuomari Archibald Dougles Murpheyn, Pohjois-Carolinan julkisen koulujärjestelmän perustajan, mukaan valtion tulee opettaa, koska ”vanhemmat eivät tiedä kuinka heitä opetetaan… Valtion kiintymyksen lämmössään ja heidän hyvinvointinsa huolenpidossaan täytyy ottaa vastuu lapsista ja laittaa heidät kouluun, jossa heitä mieliään voidaan valaista.” [2]

Yhdysvaltain opetusviraston tiedonanto vuodelta 1914 toteaa: ”Julkiset koulut ovat pääosin olemassa valtion eduksi yksiöiden etujen sijaan.” Edward Ross, merkittävä sosiologi, tarjosi kaikkein jäätävimmän kuvauksen valtion roolista koulutuksessa: ”Kerätä pienet muovautuvat ihmistaikinan möykyt yksityisistä kotitalouksista ja muovata ne yhteiskunnallisella leivinpöydällä.” [3]

Tämä lopputulema oli ennustettavissa Amerikan julkisen koulutuksen alkupäivistä lähtien, eikä se poikkea mistään muusta, mitä valtio ryhtyy hallitsemaan. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Ei vain ole valtion tai siitä riippuvaisten intressissä tahrata omaa pesäänsä myöntämällä rehellisesti, että heidän työnsä rahoitetaan ja pakotetaan aseella uhaten. Kuten opetuksen tutkija Joel Spring esitti asian 20 vuotta sitten: ”Opettaja, koulun hallintovirkamies tai äänestyksellä valittu kouluista vastuussa oleva edustaja voivat uskoa, että hänen henkilökohtaiset arvonsa edustavat yhteisön yleisiä arvoja; vielä pahempaa, hän saattaa uskoa, että yhteisön tulisi omaksua hänen arvonsa.” [4] Tilanne ei vaikuta olevan yhtään parempi, ja on väitetysti huonompi, monissa muissa länsimaissa.

Näistä peittelemättömistä toteamuksista huolimatta olisi vaikeaa ja ehkä poliittisesti haitallista väittää, että nykyinen vajavainen valtiollinen koulutusjärjestelmä juontuisi jostain suuresta salaliitosta. Läntisten kansalaisten kauhistuttavaa tietämättömyyttä valtion perimmäisestä luonteesta selittämään ei vaadita mitään salaliittoteorioita. Riittää kun huomataan, että vain harvat järjestelmän työntekijöistä nousevat välittömän oman pyyteellisyytensä yläpuolelle edes tunnistaakseen, levittämisestä puhumattakaan, että valtion yleisesti ja heidän työpaikkansa erityisesti nojaavat laillistettuun voimankäyttöön.

Mitä merkitystä tällä kaikella on? Paljon. En voi kuvitella mitään vapaudelle vihamielisempää tilannetta, kuin että vapaat ihmiset epäonnistuvat erottamasta valtiota kaikesta muusta.


1.     Lainauksena William F. Rickenbacker, toim., The Twelve-Year Sentence (San Francisco: Fox & Wilkes, 1999 [1974]), s. 140.

2.     Lainauksena Murray Rothbard, “Historical Origins,” in ibid., s. 11.

3.     Lainauksena Joel Spring, The American School, 1642-1985 (New York: Longman, 1986), s. 155.

4.     Lainauksena Joel Spring, Educating the Worker-Citizen (New York: Longman, 1980), s. 14.

Grover välitti

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama maaliskuussa 2006 National Review Onlinessa julkaistusta artikkelista. Hurrikaani Katarinan aiheuttamat tuhot New Orleansissa tapahtuivat edellisvuoden elokuussa.

Vuosi 1887 oli rankka Teksasille. Päivä toisensa jälkeen toi kuumia, kuivia tuulia, jotka kärvensivät maata. Maanviljelijät seurasivat viljansa kuihtumista ja karjansa janosta heikentymistä. Mielialat horjuivat epätoivoisten teksasilaisten rukoillessa sadetta, ilman näkyvää tulosta. Innokkaana auttamaan (ainakin muiden rahoilla), kongressiedustajat työnsivät läpi lakiehdotuksen tarjota liittovaltion apua siementen muodossa, mutta yksi mies seisoi heidän tiellään – Amerikan 22. presidentti Grover Cleveland. Aikana, jolloin liittovaltion budjetti leveili suurella ylijäämällään, hän käytti veto-oikeuttaan.

Millainen henkilö voi sanoa ei ilmaisille siemenille rutikuivan ahdingon lähimmäisilleen? Oliko Cleveland, presbyteeripapin poika, kylmä, julma ja sydämetön saituri? Voitko tämä olla sama mies, joka aikanaan opetti New Yorkin sokeiden koulutusinstituutissa ja viljeli palavaa, elinikäistä omistautumista sokeiden auttamiseksi?

Kyllä tosiaan, sama mies. Mutta presidentti ei ollut mikään pahantahtoinen kitsastelija. Hän vain tiesi sen, mitä lähes kukaan kongressissa ei enää nykyään ymmärrä: Hän tiesi ratkaisevan eron valtion ja kaiken muun välillä. Jos hän olisi elossa todistamassa liittovaltion hätäapuviraston (FEMA) traagista irvokkuutta hurrikaani Katrinan jälkivaikutuksissa, häntä saattaisi kovasti houkutella kommentoida: ”Mitä minä sanoin.”

Liittovaltion byrokratia pulitti 438 dollaria yöltä majoittaakseen New Orleansista evakuoituja manhattanilaiseen hotelliin, kulutti 300 miljoonaa dollaria asuntovaunuihin, jotka makasivat ja mätänivät kilometrien päässä tarkoitetuista vastaanottajistaan, esti Punaisen Ristin ja muiden valtion virastojen avun, jakoi 2000 dollarin arvoisia maksukortteja kaikille vastaantulleille, jotka kaipasivat tatuointia tai hierontaa ja asetti jäälastirekkoja kaikkialle paitsi sinne, missä jäitä tarvittiin: Nämä eivät ole tuloksia väitetystä tunteettomasta 1880-luvun laissez-fairesta. Nämä ovat tulosta ”myötätunnostamme” ja valtavasta valtionhallinnosta, jolle jokainen pyyde on tekosyy kuluttaa, kasvaa, politisoida ja sulauttaa itseensä.

Teksasin siementen lakiehdotuksen veto-oikeudessaan Cleveland varoitti yleisestä piittaamattomuudesta liittovaltion ”rajoitetuttua tarkoitusta” kohtaan. Hänestä kongressin tai presidentin ei tule kiduttaa perustuslakia, kunnes se tunnustaa, että hätäapu kuuluu Washington D.C:n tehtäviin. Hän koki maan tarvitsevan huomioida perinteikkään läksyn, kuten hän sen ilmaisi, että ”Vaikka ihmiset tukevat valtiota, valtion ei tule tukea ihmisiä.”

Nykypäivän sosiaalivaltion valtiojohtoisuuden kannattajat ovat satuloineet meidät 8 biljoonan dollarin velkoihin, 7-8 kertaiseen liittovaltion verorasitukseen Clevelandin päivistä ja tukiohjelmien perintöön, jotka eivät ole saaneet paljon muuta aikaan kuin riippuvuutta ja rikkinäisiä perheitä. Miljardien yritystuet ovat vaatineet vastaavan veronsa Amerikan yrityksistä. Cleveland yritti kertoa meille, ettei valtiolla ole mitään annettavaa kellekään paitsi ottaessaan ensin joltain muulta, ja että riittävän iso valtio antaakseen meille kaiken haluamamme on riittävän iso ottaakseen kaiken mitä meillä on. Mutta jossain matkan varrella päädyimme uskomaan, että valtio pystyy auttamaan veljiämme ja siskojamme paremmin, nopeammin ja edullisemmin kuin voimme itse auttaa heitä. Millaiseen valitettavaan soppaan olemmekaan pantanneet lapsiemme tulevaisuuden.

Kaikesta huolimatta amerikkalaiset ovat edelleen kaikkein avokätisimpiä hyväntekeväisyyteen lahjoittajia tällä planeetalla. Paras todiste siitä, ettemme ole täysin kadottaneet Clevelandin vetoamaa vaistoamme on tosiasia, että kun amerikkalaiset haluavat lahjoittaa rahaa muiden auttamiseksi, he eivät osoita lahjoituksiaan FEMA:lle tai millekään muulle valtion virastolle.

Cleveland ei sanonut ei kuivuusavulle sen takia, että katsoi etteivät kärsivät maanviljelijät ansainneet apua. Hän kehotti amerikkalaisia yleisesti ja kongressin jäseniä erityisesti antamaan sydämestään ja henkilökohtaisista resursseistaan. Hänen veto-oikeuden viestinsä totesi: ”Maanmiestemme ihmisrakkauteen ja armeliaisuuteen voidaan aina luottaa heidän kanssakansalaistensa ahdingon helpottamisessa.” Apu Washington D.C:stä, hän kirjoitti, ainoastaan ”rohkaisee odotuksia isällisestä huolenpidosta valtion osalta ja heikentää kansallista vahvuuttamme.”

Maanviljelijät Teksasissa saivat apunsa – yksityisenä tukena kymmenkertaisesti tai yli sen määrän, mitä Cleveland kieltäytyi ensin mankeloimasta liittovaltion byrokratian läpi.

Toisessa esimerkissä valtavasta avokätisyydestä vain kuusi vuotta aikaisemmin amerikkalaiset tulivat lähimmäistensä apuun yksityisin keinoin. Vuonna 1881 Clara Barton jalkautti juuri perustamansa Amerikan Punaisen Ristin sen ensimmäiseen laajaan avustushankkeeseen, lähettäen virran rahaa, ruokaa, vaatteita ja vapaaehtoisia Michiganiin suurpalon tuhottua suuren osaa neljästä maakunnasta. Amerikan historia on täynnä vastaavia kertomuksia, joissa ihmiset auttavat toisiaan ilman Washington D.C:n avokätisyyttä.

Katrinasta toipumisen jatkuessa valtio tekee sitä, mitä valtio tekee parhaiten. Se puhuu, valittaa ja saarnaa. Se pitää kuulemistilaisuuksia, osoittelee syyllisiä ja julistaa hyviä aikomuksiaan. Se ei opi mitään ja muuttuu vähän, sillä se on sen luonne ja suuri syy, miksi perustajamme alkujaankin halusivat pitää sen pienenä ja rajoittuneena. Se tulee, kuten eräs Franklin Rooseveltin läheisistä ystävistä aikanaan totesi, ”verottamaan ja verottamaan, kuluttamaa ja kuluttamaan, äänestämään ja äänestämään.”

Epäilen, että samaan aikaan huolimatta laajan valtion mieltä turruttavista heidän tielleen asettamista esteistä, todelliset sankarit ovat hiljaista väkeä, jotka auttavat lähimmäisiään antamallaan ja rakentamallaan. Grover Cleveland kertoi meille, että voimme luottaa heihin, koska ainakaan he eivät ole koskaan tuottaneet pettymystä.

Grover Cared

Lawrence W. Reed is president of the Foundation for Economic Education in Irvington, New York— essay has been adapted for CEIL by the author from an essay first published in the March 2006 issue of National Review Online. The disaster in New Orleans from Hurricane Katrina occurred the previous August.

The year 1887 was a tough year in Texas. Day after day brought hot, dry winds that parched the land. Farmers saw their crops wither and their cattle grow weak from thirst. Spirits faltered as desperate Texans prayed for rain, seemingly to no avail. Eager to help (at least with other people’s money), congressmen pushed through a bill to provide federal aid in the form of seed, but one man stood in their way—America’s 22nd president, Grover Cleveland. At a time when the federal budget boasted a large surplus, he vetoed the bill.

What kind of man could say no to free seed for his salt-of-the-earth brethren in distress? Was Cleveland, son of a Presbyterian minister, a cold, cruel and heartless Scrooge? Could this be the same man who once taught at the New York Institute for the Education of the Blind and cultivated a passionate, lifelong devotion to helping the sightless?

Yes indeed, one and the same. But the president was no mean-spirited miser. He simply knew what almost no one in Congress today understands: He knew the decisive difference between government and everything else. If he were alive to witness the tragic antics of Federal Emergency Management Agency in the aftermath of Hurricane Katrina, he might be sorely tempted to say, “I told you so.”

A federal bureaucracy that shells out $438 per night to house New Orleans evacuees in a Manhattan hotel, blows $300 million on trailers that sit and rot many miles away from the intended recipients, stymies help from the Red Cross and other government departments, doles out $2,000 debit cards to just about anybody who needs a tattoo and a massage, and runs ice trucks to every corner of the country except where the ice is needed: These are not the fruit of the allegedly insensitive, laissez-faire 1880s. They are the product of our “compassionate” and gargantuan government, for which every need is an excuse to spend, grow, politicize and subsume.

In his veto of the Texas Seed Bill, Cleveland warned against a general disregard of the “limited mission” of the federal government. He didn’t think Congress or the president should torture the Constitution until it confessed that disaster relief was among the responsibilities of Washington, D.C. He felt that the country should heed the time-honored lesson that, as he put it, “Though the people support the Government, the Government should not support the people.”

The welfare-statists of our time have saddled us with $8 trillion in debt, a federal tax burden seven or eight times that of Cleveland’s day, and a legacy of handout programs that have yielded little more than dependency and dysfunctional families. Billions in corporate welfare have exacted a similar toll on American enterprise. Cleveland tried to tell us that government has nothing to give anybody except what it first takes from somebody, and that a government big enough to give us everything we want is big enough to take away everything we’ve got. But somewhere along the way we fooled ourselves into thinking that government can help our brothers and sisters better, more quickly, and more cheaply than we can help them ourselves. What a sorry mess of pottage we’ve mortgaged our children’s future for.

Nonetheless, Americans are still the most generous charity givers on the planet. The best evidence that we haven’t entirely lost the instincts Cleveland appealed to is the fact that when Americans want to donate money to help others, they don’t make their checks out to FEMA or any other government agency.

Cleveland didn’t say no to drought relief because he thought hurting farmers didn’t deserve relief. He urged Americans in general and members of Congress in particular to give from their own hearts and personal resources. His veto message noted, “The friendliness and charity of our countrymen can always be relied upon to relieve their fellow citizens in misfortune.” Aid from Washington, D.C., he wrote, only “encourages the expectation of paternal care on the part of the Government and weakens the sturdiness of our national character.”

Those farmers in Texas got their aid, all right—as much as 10 times or more in private assistance as the amount that Cleveland refused to launder first through a federal bureaucracy.

Just six years before in another example of monumental generosity, Americans came to the rescue of their fellow citizens through private means. In 1881, Clara Barton mobilized her newly formed American Red Cross in its first major disaster-relief effort, pouring a gusher of money, food, clothes and volunteers into Michigan after a raging fire destroyed much of four counties. American history is replete with similar stories of people helping people in the absence of largesse from Washington, D.C.

As the Katrina recovery continues, the federal government will do what the federal government does best. It will talk, squawk, and pontificate. It will hold hearings, point fingers, and proclaim its good intentions. It will learn nothing and change little, for that is the nature of the beast and a big reason our Founders wanted it kept small and constrained in the first place. It will, as one of Franklin Roosevelt’s cronies once said, “tax and tax, spend and spend, elect and elect.”

I suspect that meanwhile, in spite of the mind-numbing hurdles that big government puts in their way, the real heroes will be quiet folks who help their fellow citizens by what they give and by what they build. Grover Cleveland told us we could count on them because they, at least, have never let us down.

Of Meat and Myth

Lawrence W. Reed is president of the Foundation for Economic Education in Irvington, New York— essay has been adapted for CEIL by the author from an essay first published in the November 1994 issue of FEE’s journal, “The Freeman.”

Advocates of the spontaneous order of freedom and free markets are forever stomping out the fires of fallacious reasoning, anti-capitalist bias, and twisted history. It seems that as soon as we put out one fire, opponents of the market manage to ignite ten others.

We spend as much time explaining the workings of the market as we do debunking myths and clichés about it. Statists and interventionists spout an endless stream of put-downs and one-liners that pass as thorough critiques of the market, each one requiring a time-consuming, painstaking response and appeal to reason. We are constantly rewriting prejudiced accounts of history to match what really happened.

Nearly ninety years ago (note: now 105 years ago), muckraking novelist Upton Sinclair wrote a book titled The Jungle which wove a tale of greed and abuse that reverberates to this day as a powerful case against laissez faire. Sinclair’s focus of scorn was the meatpacking industry. The objective of his effort was government regulation. The culmination of his work was the passage in 1906 of the famed Meat Inspection Act, enshrined in most history books as a sacred cow (excuse the pun) of the interventionist state.

Were Sinclair’s allegations of a corrupt industry foisting unhealthy products on an unsuspecting public really true? And if so, should the free market stand forever indicted and convicted as a result? A response from advocates of freedom is long overdue. Here’s a healthy start.

The Jungle was, first and foremost, a novel. It was intended to be a polemic—a diatribe, if you will and not a well-researched and dispassionate documentary. Sinclair relied heavily on both his own imagination and on the hearsay of others. He did not even pretend to have actually witnessed the horrendous conditions he ascribed to Chicago packinghouses, nor to have verified them, nor to have derived them from any official records.

Sinclair hoped the book would ignite a powerful socialist movement on behalf of America’s workers. The public’s attention was directed instead to his fewer than a dozen pages of supposed descriptions of unsanitary conditions in the meatpacking plants. “I aimed at the public’s heart,” he later wrote, “and by accident I hit it in the stomach.” [1]

Though his novelized and sensational accusations prompted later congressional investigations of the industry, the investigators themselves expressed skepticism of Sinclair’s integrity and credibility as a source of information. President Theodore Roosevelt wrote of Sinclair in a letter to William Allen White in July 1906, “I have an utter contempt for him. He is hysterical, unbalanced, and untruthful. Three-fourths of the things he said were absolute falsehoods. For some of the remainder there was only a basis of truth.” [2]

Sinclair’s fellow writer and philosophical intimate, Jack London, wrote this announcement of The Jungle, a promo that was approved by Sinclair himself:

Dear Comrades: . . . The book we have been waiting for these many years! It will open countless ears that have been deaf to Socialism. It will make thousands of converts to our cause. It depicts what our country really is, the home of oppression and injustice, a nightmare of misery, an inferno of suffering, a human hell, a jungle of wild beasts.

And take notice and remember, comrades, this book is straight proletarian. It is written by an intellectual proletarian, for the proletarian. It is to be published by a proletarian publishing house. It is to be read by the proletariat. What Uncle Tom’s Cabin did for the black slaves The Jungle has a large chance to do for the white slaves of today. [3]

The Jungle’s fictitious characters tell of men falling into tanks in meatpacking plants and being ground up with animal parts, then made into “Durham’s Pure Leaf Lard.” Historian Stewart H. Holbrook writes, “The grunts, the groans, the agonized squeals of animals being butchered, the rivers of blood, the steaming masses of intestines, the various stenches . . . were displayed along with the corruption of government inspectors” [4] and, of course, the callous greed of the ruthless packers.

Most Americans would be surprised to know that government meat inspection did not begin in 1906. The inspectors Holbrook refers to as being mentioned in Sinclair’s book were among hundreds employed by federal, state, and local governments for more than a decade. Indeed, Congressman E. D. Crumpacker of Indiana noted in testimony before the House Agriculture Committee in June 1906 that not even one of those officials “ever registered any complaint or [gave] any public information with respect to the manner of the slaughtering or preparation of meat or food products” [5]

To Crumpacker and other contemporary skeptics, “Either the Government officials in Chicago [were] woefully derelict in their duty, or the situation over there [had been] outrageously over- stated to the country.” [6] If the packing plants were as bad as alleged in The Jungle, surely the government inspectors who never said so must be judged as guilty of neglect as the packers were of abuse.

Some two million visitors came to tour the stockyards and packinghouses of Chicago every year. Thousands of people worked in both. Why is it that it took a novel written by an anti-capitalist ideologue who spent but a few weeks there to unveil the real conditions to the American public?

All of the big Chicago packers combined accounted for less than 50 percent of the meat products produced in the United States; few if any charges were ever made against the sanitary conditions of the packinghouses of other cities. If the Chicago packers were guilty of anything like the terribly unsanitary conditions suggested by Sinclair, wouldn’t they be foolishly exposing themselves to devastating losses of market share?

Historians with an ideological axe to grind against the market usually ignore an authoritative 1906 report of the Department of Agriculture’s Bureau of Animal Husbandry. Its investigators provided a point-by-point refutation of the worst of Sinclair’s allegations, some of which they labeled as” willful and deliberate misrepresentations of fact,” “atrocious exaggeration,” and “not at all characteristic.” [7]

Instead, some of these same historians dwell on the Neill-Reynolds Report of the same year because it at least tentatively supported Sinclair. It turns out that neither Neill nor Reynolds had any experience in the meatpacking business and spent a grand total of two and one-half weeks in the spring of 1906 investigating and preparing what turned out to be a carelessly-written report with preconceived conclusions.

Gabriel Kolko, a socialist but nonetheless an historian with a respect for facts, dismisses Sinclair as a propagandist and assails Neill and Reynolds as “two inexperienced Washington bureaucrats who freely admitted they knew nothing” [8] of the meatpacking process. Their own subsequent testimony revealed that they had gone to Chicago with the intention of finding fault with industry practices so as to get a new inspection law passed. [9]

As popular myth would have it, there were no government inspectors before Congress acted in response to The Jungle and the greedy meatpackers fought federal inspection all the way. The truth is that not only did government inspection exist, but meatpackers themselves supported it and were in the forefront of the effort to extend it!

When the sensational accusations of The Jungle became worldwide news, foreign purchases of American meat were cut in half and the meatpackers looked for new regulations to give their markets a calming sense of security. The only congressional hearings on what ultimately became the Meat Inspection Act of 1906 were held by Congressman James Wadsworth’s Agriculture Committee between June 6 and 11. A careful reading of the deliberations of the Wadsworth committee and the subsequent floor debate leads inexorably to one conclusion: Knowing that a new law would allay public fears fanned by The Jungle, bring smaller competitors under regulation, and put a newly laundered government stamp of approval on their products, the major meatpackers strongly endorsed the proposed act and only quibbled over who should pay for it.

In the end, Americans got a new federal meat inspection law. The big packers got the taxpayers to pick up the entire $3 million price tag for its implementation as well as new regulations on their smaller competitors, and another myth entered the annals of anti-market dogma.

To his credit, Upton Sinclair actually opposed the law because he saw it for what it really was—a boon for the big meatpackers. [10] Far from being a crusading and objective truth-seeker, Sinclair was a fool and a sucker who ended up being used by the very industry he hated.

Myths die hard.

What you’ve just read is not at all “politically correct.” But defending the market from historical attack begins with explaining what really happened. Those who persist in the shallow claim that The Jungle stands as a compelling indictment of the market should clean up their act because upon inspection, there seems to be an unpleasant odor hovering over it.

(An extended version of this essay, with additional information on Sinclair’s activities in the decades after publication of his book, was published in 2006 by Liberty magazine and is accessible here:


1.     Gabriel Kolko, The Triumph of Conservatism: A Reinterpretation of American History, 1900-1916 (Chicago: Quadtrangle Books, 1967), p. 103.

2.   Roosevelt to William Allen White, July 31, 1906, Elting E. Morison and John M. Blum, editors, The Letters of Theodore Roosevelt, 8 vols. (Cambridge: Harvard University Press, 1951- 54), vol. 5, p. 340.

3.   Mark Sullivan, Our Times: The United States, 19001925; vol. 2: America Finding Herself (New York: Charles Scribner’s Sons, 1927), p. 473.

4.   Stewart H. Holbrook, The Age of the Moguls (Garden City, N.Y.: Doubleday & Company, Inc., 1953), pp. 1 I0-11 I.

5.   U.S. Congress, House, Committee on Agriculture, Hearings on the So-called “Beveridge Amendment” to the Agriculture Appropriation Bill, 59th Congress, 1st Session, 1906, p. 194.

6.   Ibid.

7.   Ibid., pp. 346-350.

8.   Kolko, p. 105.

9.   Hearings, p. 102.

10.   Upton Sinclair, “The Condemned-Meat Industry: A Reply to Mr. J, Ogden Armour,” Everybody’s Magazine, XIV, 1906, pp. 612-613.

Vapaus ja ajatusten mahti

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuoden 1979 helmikuun “The Freeman” -julkaisussa.

Opettaessani Northwood yliopistossa Michiganissa painotin yhtä uudestaan kursseillani, että olemme sodassa – ei fyysisissä ammuskeluissa, mutta yhtä kaikki sodassa, jolla on täydet kyvykkyydet tulla yhtä tuhoisaksi ja kalliiksi.

Taistelu vapauden säilyttämisestä ja edistämisestä ei ole taistelua henkiöitä vastaan vaan sitä vastustavia ajatuksia. Ranskalainen kirjailija Victor Hugo julisti, että ”armeijoita mahtavampi on ajatus, jonka aika on tullut”. Armeijat valloittavat kehoja, mutta ajatukset vangitsevat mieliä. Englantilainen filosofi Carlyle ilmaisi asian monta vuosikymmentä sitten seuraavasti: ”Mutta asiaan, johon ihminen käytännöllisesti uskoo (ja tämä on usein riittävästi ilman sen vakuuttamista hänelle, vielä vähemmän muille): asia, jota henkilö tekee käytännössä, asettuu sydämeen, ja hän tietää varmasti keskeisen suhteensa tähän arvoitukselliseen maailmankaikkeuteen sekä velvollisuuteensa ja kohtaloonsa siinä, tämä on kaikissa tapauksissa pääasiallinen asia hänelle, ja määrittää luovasti kaiken muun.”

Ajatuksilla on ollut menneisyydessä maata järisyttäviä vaikutuksia. Ne ovat määrittäneet historian suunnan. Hyvässä tai pahassa ne hajottavat hallintoja ja saattavat muita valtaan.

Feodalistinen järjestelmä pysyi vallassa tuhansia vuosia pääosin, koska tutkijat, opettajat, älyköt, kouluttajat, virkamiehistö ja poliitikot edistivät feodalistisia ajatuksia. Toteamus ”kerran maaorja, aina maaorja” piti miljoonia ihmisiä koskaan kyseenalaistamasta asemaansa elämässä. Merkantilismissa 1500-luvulta 1700-luvulle laajalti hyväksytty käsitys maailman vaurauden kiinteästä määrästä aiheutti sen, että ihmiset ottivat haluamansa muilta pitkässä sarjassa verisiä sotia.

Adam Smithin ”Kansakuntien varallisuus” julkaiseminen vuonna 1776 on rajapyykki ajatusten voiman historiassa. Smithin vapaakaupan viestin levitessä poliittiset esteet rauhanomaiselle yhteistoiminnalle romahtivat ja käytännössä koko maailma päätti kokeilla vaihteeksi vapautta.

Perusteluissaan lehdistönvapautta vastaan vuonna 1924 Lenin lausui kuuluisan toteamuksensa, että ”ajatukset ovat paljon tappavampia kuin aseet.” Vielä tänäkin päivänä pelkät ajatukset voivat saada sinut vankilaan monissa paikoissa ympäri maailmaa.

Marx ja marxilaiset uskottelevat meille, että sosialismi on väistämätöntä, että se tulee syleilemään maailmaa yhtä varmasti kuin aurinko huomenna nousee idästä. Kuitenkaan niin kauan kuin ihmisillä on vapaa tahto (valta valita oikean ja väärän väliltä), mikään ihmisen päätösvaltaan kuuluva ei voi olla väistämätöntä! Ihmiset tekevät asioita, koska he ovat päättäneet tehdä niin: he eivät ole ohjelmoituja robotteja, jotka suorittavat ennalta määritettyjä käskyjä.

Winston Churchill sanoi aikanaan, että ”Sosialismi on epäonnistumisen filosofia, tietämättömyyden vakaumus ja kateuden evankeliumi. Sen sisäsyntyinen luonteenpiirre on kurjuuden tasapuolinen jakaminen.” Sosialismi on ikivanha epäkohta, ja silti vapauden pääasiallinen uhka nykyään koostuu sosialistisesta ajatuksesta. Siten ollakseen vaikuttavia vapauteen uskovien tulee ensin tunnistaa ja eristää sosialistiset käsitykset, jotka ovat vahingoittaneet vapautta. Tekemällä näin ja pidättäytymällä edistämästä näitä ajatuksia, voimme samalla edistää vapautta. Nähdäkseni sosialismi voidaan jakaa viiteen ajatukseen.

Säädä laki syndrooma Lakien säätämisestä on tullut läntisten valtioiden kansallinen huvi. Kun yhteiskunnassa todetaan ongelma, kaikkein yleisin vastaus vaikuttaa olevan: ”Säätäkää laki!” Liiketoiminta ongelmissa? Hyväksykää laki julkisten tukien myöntämiseksi sille tai rajoittakaa sen toiminnanvapautta. Köyhyys? Hyväksyy laki sen hävittämiseksi. Ehkä tarvitsemme lain uusien lakien säätämisestä.

Vuonna 1977 Yhdysvaltain kongressi saattoi voimaan 223 uutta lakia. Se poisti hädin tuskin yhtään. Samana vuonna Washingtonin byrokraatit kirjoittivat 7 568 uuttaa määräystä, joilla kaikilla on lain voima. (33 vuotta myöhemmin tilanne on vielä pahempi. Nykyään harvat kongressissa edes lukevat säädöksiä ennen niistä äänestämistä, joista jotkut ovat jopa tuhansia sivuja.)

James Madison vuonna 1795 tunnisti tämän syndrooman ”vanhaksi konstiksi kääntää jokainen vaikeus syyksi lisätä valtion valtaa.” Hänen huomionsa saattaa kysymään, ”Mitä tapahtuukaan, kun uusi laki saatetaan voimaan?” Lähes väistämättä uusi laki tarkoittaa: a) lisää veroja sen hallinnon rahoittamiseksi; b) lisää valtion virkamiehiä siihen mennessä sääntelemättömän elämän alueen sääntelemiseksi; ja c) uusia rangaistuksia lain rikkomisesta. Lyhyesti, lisää lakeja tarkoittaa lisää kurissapitoa, lisää pakkovaltaa. Tulkoon täysin selväksi mitä sana ”pakkovalta” tarkoittaa: voimankäyttöä, varastamista, pakottamista, rajoittamista. Sanan verbi-muodon synonyymit ovat vielä valaisevampia: ajaa, vaatia, alistaa, kutsua, kiristää, vääntää, urkkia, taivuttaa, viedä, nuijia ja pusertaa!

Kun valtio alkaa sekaantumaan vapaaseen talouteen, byrokraatit ja poliitikot käyttävät pääosan ajastaan kumotakseen omia tekemisiään. Korjatakseen ehdon A vahingon, he hyväksyvät ehdon B. Sitten he huomaavat, että korjatakseen ehdon B, he tarvitsevat ehdon C ja kumotakseen C:n, he tarvitsevat D ja niin edelleen, kunnes aakkoset ja vapautemme ovat loppuneet.

Säädä laki syndrooma on todiste sopimattomasta luottamuksesta poliittiseen prosessiin, tukeutumista voimaan, joka on pannassa vapaassa yhteiskunnassa. Se on myös osoitus, että ihmiset ovat kadottaneet luottamuksen itseensä ja suosivat riippuvuutta poliitikoista ja pääosin ei tilivelvollisista byrokraateista, jotka monasti ovat yhteiskunnassa vähiten kykenevien joukossa johtamaan muiden elämää.

Saa jotain valtiolta kuvitelma. Valtiolla ei lähtökohtaisesti ole mitään jaettavaa, paitsi sitä minkä se on ensin ottanut ihmisiltä. Verot eivät ole lahjoituksia!

Sosiaalivaltioissa tämä perustotuus hukkuu rynnäkössä erityisetuihin ja vastikkeettomiin tukiin. Ihmiset puhuvat ”valtion rahoista” ikään kuin se olisi oikeasti ”ilmaista”. Ei ole liioittelua sanoa, että ehkä hyvinvointivaltio on näin nimetty, koska poliitikot voivat hyvin ja loput meistä maksavat sen.

Valtiolta jonkin vastaanottamista harkitsevan, jota hän ei voisi hankkia vapaaehtoisesti, tulisi kysyä: ”Kenen taskusta se tulee? Ryöstetäänkö minut tämän edun maksamiseksi vai ryöstääkö valtio jonkun muun edukseni?” Monasti vastauksena on molemmat. Lopputulos tästä ”kuvitelmasta” on, että yhteiskunnassa jokaisella on näppinsä jonkun toisen taskuissa.

Rahaa tulemaan psykoosi. Hiljattain sosiaalituen vastaanottaja kirjoitti sosiaalitoimistoon ja vaati: ”Tämä on kuudes lapseni. Mitä aiotte tehdä asialle?”

Yksilö on rahaa tulemaan psykoosin uhri, kun hän hylkää itsensä omien ongelmiensa ratkaisijana. Hän saattaa todeta: ”Ongelmani eivät ole oikeasti omiani. Ne ovat yhteiskunnan ja jos yhteiskunta ei ratkaise niitä ja nopeasti, seuraa ongelmia!”

Sosialismi kukoistaa vastuun vähenemisestä. Kun ihmiset kadottavat itsenäisyyden ja aloitteellisuuden hengen, luottamuksen itseensä, heistä tulee muovailuvahaa itsevaltiaiden ja despoottien käsissä. Lisäisin vielä: Ainoa asia, jota sosialismi on koskaan todella tehnyt köyhien eteen on antanut heille paljon seuraa.

Kaiken tietämisen ahdinko. Leonard Read kirjassaan The Free Market and Its Enemy tunnisti ”kaiken tietämisen” sosialistisen ajatuksen keskeiseksi piirteeksi. Kaiken tietäjä on muihin asioihin sekaantuja. Hänen asennettaan voidaan ilmaista seuraavasti: ”Tiedän mikä on sinulle parasta, mutta en tyydy pelkästään vakuuttamaan sinua oikeassa olemisestani; pakotan sinut mieluummin näkemykseeni.” Kaiken tietäminen osoittaa ylimielisyyttä ja suvaitsevaisuuden puutetta ihmisten suuresta erilaisuudesta.

Valtionhallinnossa kaiken tietäisen hokema kuulostaa tältä: ”Jos en ajatellut sitä, sitä ei voida tehdä ja koska sitä ei voida tehdä, meidän täytyy kieltää muita yrittämästä.”

Taannoin ryhmä länsirannikon liikemiehiä törmäsi tähän pulmaan, kun liittovaltioiden välinen kauppakomissio hylkäsi heidän hakemuksensa proomulinjasta Pacific Northwestin ja Eteläisen Kalifornian välillä, koska viraston mukaan he eivät pystyisi toimimaan kannattavasti!

Markkinoiden ihme on, että miehet ja naiset saavat yrittää, he pystyvät ja saavuttavat mahtavia asioita. Leonard Readin hyvin tunnettu varoitus, ettei tulisi olla ”mitään ihmisen kyhäämiä rajoituksia luovien energioiden toteuttamiselle” on voimakas kaiken tietämisen ahdingon torjunta. (Leonard Read on Foundation for Economic Education –järjestön perustaja ja seuraavassa artikkelissa kerrotaan hänestä lisää:

Kateuden pakkomielle. Muiden varallisuuden ja tulojen himoitseminen on synnyttänyt merkittävän määrän nykyisestä sosialistisesta lainsäädännöstä. Kateus ruokkii uudelleenjakamista. Monet kyykytä rikkaita järjestelyt perustuvat epäilemättä kateuteen ja ahneuteen.

Mitä tapahtuu, kun ihmisillä on kateuden pakkomielle? He syyttävät itseään paremmin toimeentulevia omista vastoinkäymisistään. Yhteiskunta on hajonnut luokkiin ja puolueryhmät saalistavat toisiaan. Sivilisaatioiden tunnetaan romahtaneen kateudesta ja yksityisomaisuuden kunnioituksen puutteesta, jota se pitää sisällään.

Näitä viittä sosialistista ajatusta yhdistää punainen lanka. Ne kaikki vetoavat ihmisen synkempään puoleen: alkukantaiseen, ei-luovaan, saamattomaan, riippuvaiseen, turmelevaan, tuottamattomaan ja tuhoavaan puoleen ihmisen luonteessa. Yksikään yhteiskunta ei pysty kestämään pitkään, jos sen kansalaiset harjoittavat tällaisia itsetuhoisia käsityksiä!

Tarkastellaan vapauden filosofiaa. Mikä ero! Se on innostava, uudistava, motivoiva, luova, jännittävä filosofia! Se vetoaa ja nojaa ihmisluonteen ylevämpiin laatuihin kuten riippumattomuuteen, henkilökohtaiseen vastuuseen, yksilön aloitteellisuuteen, omaisuuden kunnioitukseen ja  vapaaehtoiseen yhteistoimintaan.

Nobel-palkittu taloustieteilijä F. A. Hayek (mullistavan vuoden 1944 kirjan ”Tie orjuuteen” kirjoittaja) kutsui huomion kiinnittämistä ajatusten voimaan vapauden säilyttämisessä: ”Jollemme voi tehdä vapaan yhteiskunnan filosofia perusteita uudelleen eläväksi älylliseksi asiaksi ja sen toteuttamista tehtäväksi, joka haastaa vilkkaimpien mieliemme nerokkuutta ja mielikuvitusta, vapauden näköalat ovat tosiaan synkät.”

Päätös vapauden ja orjuuden välisessä kamppailussa riippuu täysin siitä, mitä virtaa ihmisten sydämissä ja mielissä. Jokaisessa maailman maassa tuomio on vielä tänä päivänä julistamatta.

Demokratian kultainen vasikka

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuoden 2004 joulukuun “The Freeman” -julkaisussa.

“Demokratia”, sanoi toimittaja H. L. Mencken kerran, “on teoria siitä, että tavalliset ihmiset tietävät mitä haluavat ja ansaitsevat saada sen”. Hän määritteli kuuluisasti vaalit ”varastettujen tavaroiden etukäteishuutokaupaksi”.

Mencken ei ollut täysin vihamielinen demokratiaa kohtaan. Hänellä oli vain selkeämpi käsitys sen rajoituksista kuin nykyisellä yleisellä käsityksellä.

Demokratia saattaa tosiaan olla maailman eniten ylimyyty poliittisen hallinnon käsite. Yleisesti, vaikkakin virheellisesti, romantisoituna sen oletetaan useimmissa piireissä takaavan enemmän kuin se mitenkään mahdollisesti kykenee. Normal Rockwell kuvaus sitoutuneista, asioista hyvin perillä olevista kansalaisista kilvoitellen vapaasti yhteisen hyvän puolesta on utopistinen ihannekuva, joka hämärtää todellisuuden sotkuiset yksityiskohdat.

Tarkalleen kuinka ylimyytyä demokratia onkaan selvisi minulle äskettäin kuunnellessani ryhmää yliopisto-opiskelijoita keskustelemassa maataloustuista. Ohjeistettuna, että kokemus ja taloustiede alleviivaavat tukien hullutusta, oppilaat siitä huolimatta olivat yksimielisiä tuessaan ”auttaa viljelijöitä”. Miksi? Koska sitä kansa ilmeisesti halusi äänestäessään tuet jakanutta edustajaansa. Näille oppilaille ja häiritsevän suurelle määrälle muita kansalaisia ”demokratian” pintakiilto peittää jotenkin syntien moninaisuuden. Se saattaa jopa pyhittää ne. Tarvitsemme toisen annoksen menckeniläistä todellisuutta – ja se alkaa selkeämmälle kuvalla siitä, mikä ihastuttaa niin monia.

Monarkia on helppo määritellä. Jos löytyy kuningas, siitä on kyse. Sotilasdiktatuuri on myös selkeäpiirteinen ilmaisussaan. Jos yhdellä kaverilla on univormu, kaikki tankit ja kertoo muille mitä pitää tehdä, silloin siitä on kyse. Mutta mitä tarkalleen on demokratia?

Puhdas, laimentamaton demokratia on kahlitsematon enemmistön valta. Kaikki äänestävät kaikesta ja 50 prosenttia plus yksi ääni päättävät kaikista ”julkisista” asioista – ja väistämättä paljosta, joiden tulisi olla yksityisiä. Muinaiset kreikkalaiset pääsivät ehkä lyhyeksi aikaa lähimmäksi tätä, mutta vähänkään suurempi ja monimutkaisempi yhteiskunta ei pysty harjoittamaan tällaista hallintoa pitkään. Ensinnäkin se on kömpelö ja toimimaton, loputtoman riitaisa ja epäkunnioittava tiettyjä erottamattomia yksilöiden oikeuksia kohtaan, jotka saattavat löytää itsensä vähemmistöstä.

Ihmiset pitävät siitä miltä ”demokratian” kuulostaa, koska se olettaa, että meillä kaikilla on tasavertainen sananvalta hallintoomme ja että yksinkertainen enemmistö on jotenkin sisäisesti oikeudenmukainen ja älykäs päättämään kaikista tai käytännössä lähes kaikista asioista. Lähemmässä tarkastelussa tulisi ilmetä, että jokaisen hallintopäätöksen saattaminen kansan äänestettäväksi on silkkaa mahdottomuutta. Useat päätökset joudutaan tekemään pikaisesti; ja monet päätökset eivät kuulu lainkaan minkään hallinnon käsiin. Puhdas demokratia, jos edes mahdollinen, rappeutuisi pikaisesti kuuluisaan kahden suden ja lampaan äänestykseen lounaasta.

Oletetaan jonkun sanovan: ”En pidä ihmisistä, joilla on veneitä ja koruja. Minusta meidän tulisi takavarikoida heidän omaisuutensa. Äänestetään siitä.” Demokratian puristin täytyisi vastata: ”Kaikki puolesta sanovat kyllä.” Yksilön oikeuksien turvaamisesta kiinnostuneen täytyisi sanoa: ”Tämä ei ole hallinnolle sovelias tehtävä, ja vaikka 99 prosenttia äänestäisi sen puolesta, se on silti väärin. Enemmistön jengivallassa ei ole mitään, mikä tekee päätöksestä laillisen.”

Tavallisessa kielenkäytössä ”demokratia” on vanunut tarkoittamaan pelkästään reagoivaa hallintoa. Vaalien takia valtion viranomaiset eivät pysty toimimaan täysin kansasta irrallaan. Tämä tosiasia on ansiokas, mutta se tuskin tekee ”demokraattisesta” hallinnosta taivaallisen. Läpitunkevassa kirjassaan ”Capitalism, Democracy, and Ralph’s Pretty Good Grocery” Ohio State yliopiston professori John Mueller kirjoittaa, että demokratialle ”on luonteenomaista suuret määrä rumaa ja ryhmäsidonnaista kinastelua itsekeskeisten, lyhytnäköisten ihmisten ja ryhmien toimesta ja sen menettelytavat ovat usein seurausta huomattavan epätasa-arvoisesta kilpailusta kuka pystyy kaikkein taitavimmin painostamaan ja manipuloimaan järjestelmää. Vielä ahdistavimmin kansalaiset vaikuttavat haluttomilta ilmaisemaan mitään kaukaisestikaan harkinnallisia ominaisuuksia muistuttavaa, joita monet teoreetikot ovat taipuneet pitämään keskeisenä vaatimuksena, jotta järjestelmä toimisi oikein.”

Huolimatta presidenttiehdokkaiden päättymättömistä ylistyslauluista ”demokratiallemme”, Amerikka ei sitä onneksi ole ja ei ole koskaan ollut. Perustajamme loivat tasavallan, ja tasavaltainen hallintotapa muuntaa puhdasta demokratiaa merkittävästi. Se tarjoaa mekanismin, jolla lähes jokaisella voi olla jonkinlainen sananvalta joihinkin valtion asioihin. Voimme olla ehdokkaina. Voimme tukea ehdokkaita ja valitsemiamme tarkoitusperiä. Voimme puhua julkisilla foorumeilla. Ja tosiaankin, muutamat asiat päätetään enemmistöäänestyksellä. Mutta perustuslaillinen tasavalta perustettiin periaatteille, jotka ovat tärkeämpiä kuin äänestäminen – kuten yksilön oikeudet – ja asettavat vahvat rajoitteet tälle kaikelle. Ihmisoikeuksissaan (Bill of Rights) itsenäisyysjulistuksemme toteaa selkeästi: ”Kongressin ei tule säätää lakeja…” Se ei sano: ”Kongressi voi hyväksyä mitä tahansa, kunhan yli 50 prosenttia tukee sitä.”

Nämä tasavaltamme demokraattiset elementit tulisi tunnustaa. Vaalit ovat poliittinen varaventtiili toisinajatteleville näkemyksille, sillä äänestykset luotien sijaan ratkaisevat kiistat. Mutta demokratian pelastavaan armoon ei kuulu, että se takaisi hyvän tai rajoitetun hallinnon; se ei ole muuta kuin järjestelmä, joka sallii poliittisen muutoksen ilman väkivaltaa – oli enemmistön suosima muutos oikein tai väärin, hyvä tai huono.

Meidän tulisi olla kiitollisia ettei meillä ole ehdotonta monarkiaa tai pappisdiktatuuria tai muuta todella kyseenalaista hallinnon muotoa, mutta meillä ei tulisi olla harhakuvia vahingoista, joita jopa reagoiva hallinto – kutsuttiin sitä miksi tahansa – pystyy silti tekemään.

Jopa parhaat ja kaikkein reagoivimmat hallinnot, meidän ei tule koskaan unohtaa, nojaavat silti lailliseen voimankäyttöön – vääjäämätön tosiasia, joka ei edellytä sokeaa ja hännystelevää kunnioitusta, vaan rohkeaa ja päättäväistä tarkkaavaisuutta. Se edellyttää harkitsevia ihmisiä, jotka ymmärtävät hallinnon luonteen ja vapauden tärkeyden.