Arkistot: Kirjoittaja

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama pidemmästä artikkelista (englanniksi).

Suuresta lamasta ja sen vaikutuksesta ympäri maailmaa miljoonien kansalaisten elämään on kirjoitettu paljon. Historioitsijat, taloustieteilijät ja poliitikot ovat haravoineet raunioita etsien ”mustaa laatikkoa”, joka paljastaisi tämän tarunomaisen tragedian syyn. Surullisesti liian monet heistä päättävät hylätä etsimisen huomaten ehkä helpommaksi kierrättää joukkoa virheellisiä ja vahingollisia johtopäätöksiä tapahtumista kahdeksan vuosikymmentä sitten.

Kuinka paha oli suuri lama? Yleisesti ottaen se oli pahempi Amerikassa kuin Länsi-Euroopassa ja Kanadassa, ja keskityn tässä vain Yhdysvaltoihin. Neljässä vuodessa vuodesta 1929 vuoteen 1933 tuotanto Amerikan tehtaissa, kaivoksissa ja hyödykkeissä putosi yli puolella. Todelliset reaaliansiot putosivat 28 prosenttia. Osakekurssit romahtivat yhteen kymmenesosaan korkeudestaan ennen romahdusta. Työttömien amerikkalaisten määrä nousi 1,6 miljoonasta 1929 12,8 miljoonaan vuonna 1933. Joka neljäs työntekijä oli ilman työtä laman aallonpohjassa ja rumat huhut kapinasta kiersivät ensimmäistä kertaa 1860-luvun sisällissodan jälkeen.

Vanhat myytit eivät kuole; ne vain ilmaantuvat korkeakoulujen taloustieteen ja valtiotieteen oppikirjoihin. Nykyään oppilaille opetetaan yhtenään, että kahlitsematon vapaa yrittäjyys romahti omaan painoonsa vuonna 1929, johtaen vuosikymmenen pituiseen taloudelliseen lamaan täynnä vastoinkäymisiä ja kurjuutta. Presidentti Herbert Hoover esitetään ”näpit irti” tai laissez-faire talouspolitiikan puolestapuhujana, kun taas hänen seuraajansa Franklin Roosevelt on talouden pelastaja, jonka toimet saivat aikaan elpymisen. Tämä yleinen käsitys lamasta kuuluu satukirjoihin eikä vakavaan keskusteluun taloushistoriasta, kuten tosiasioiden tarkastelu osoittaa.

Suuri, suuri, suuri, suuri lama

Ajan tapahtumien kunnolliseksi ymmärtämiseksi on soveliasta pitää suurta lamaa ei yhtenä vaan neljänä perättäisenä yhteen käärittynä lamana. Professori Hans Sennholz on nimennyt nämä neljä ”vaihetta” seuraavasti: suhdannevaihtelu; maailmantalouden hajoaminen; New Deal ja Wagner-lainsäädäntö. [1]

Ensimmäinen vaihe selittää miksi vuoden 1929 romahdusta tapahtui ylipäätänsä; muut kolme osoittavat kuinka valtion väliintulot pitivät talouden tokkurassa yli vuosikymmenen.

Vaihe 1: Suhdannevaihtelu

Suuri lama ei ollut Amerikan ensimmäinen lama, vaikka se osoittautui pisimmäksi. Yhteinen nimittäjä useille aikaisemmille romahduksille oli valtion tuhoisa rahan tarjonnan manipulointi. Erinäisistä syistä valtio omaksui toimintatapoja, jotka paisuttivat rahan ja luoton määrää. Seuraukseni oli nousukausi, jota myöhemmin seurasi kivulias tilinteon päivä. Yksikään Amerikan lamoista ennen vuotta 1929 eivät kestäneet enempää kuin neljä vuotta ja useimmat olivat ohi kahdessa. Suuri lama kesti 12 vuotta, koska valtio yhdisti rahataloudelliset virheensä sarjaan vahingollisia väliintuloja.

Useimmat rahatalouden taloustieteilijät, erityisesti ”itävaltalaisen koulukunnan” (sitä edustaen merkittävät taloustieteilijät kuten Ludwig von Mises ja Nobel-palkittu F. A. Hayek), ovat havainneet läheisen suhteen rahan tarjonnan ja taloudellisen toiminnan välillä. Kun valtio inflatoi rahan ja luoton tarjontaa, aluksi korkotaso laskee. Liike-elämä sijoittaa tämän ”helpon rahan” uusiin tuotantohankkeisiin ja noususuhdanne ilmenee pääomahyödykkeissä. Nousukauden kypsyessä liiketoiminnan kustannukset nousevat, korkotasot sopeutuvat ylöspäin ja voitot supistuvat. Siten helpon rahan vaikutus kuluu pois ja rahatalouden viranomaiset, pelätessään hintainflaatiota, hidastavat kasvua tai jopa supistavat rahan tarjontaa. Molemmissa tapauksissa manipulaatio riittää potkaisemaan hatarat tuet taloudellisen korttitalon alta.

Eräs kaikkein perusteellisimmista ja tarkimmin dokumentoiduista kuvauksista Fedin inflatoivista toimista ennen vuotta 1929 on edesmenneen Murray Rothbardin teos America’s Great Depression. Laajaa mittaa käyttäen, joka sisältää valuutan, käteis- ja määräaikaistalletukset ja muita komponentteja Rothbard arvioi, että Fed laajensi rahan tarjontaa yli 60 prosenttia vuoden 1921 puolivälistä vuoden 1929 puoliväliin. [2] Helpon rahan tulva ajoi korkotasot alas, työnsi osakemarkkinat huimaaviin korkeuksiin ja synnytti ”iloisen kaksikymmentäluvun”.

Vuoden 1929 alussa keskuspankki otti boolin pois juhlista. Se tukahdutti rahan tarjonnan, nosti korkotasoa ja piti seuraavat kolme vuotta rahan tarjontaa hallussaan, joka laski 30 prosenttia. Tämä inflaatiota seurannut deflaatio tempasi talouden valtavasta nousukaudesta suunnattomaan laskukauteen.

”Älykäs” raha – terävät sijoittajat kuten Bernard Baruch ja Joseph Kennedy, jotka seurasivat mm. rahan tarjontaa – näkivät juhlien olevan lopussa ennen muita amerikkalaisia. Baruch alkoi myymään osakkeita ja ostamaan velkakirjoja ja kultaa jo niinkin aikaisin kuin 1928; Kennedy teki samoin todeten, että ”ainoastaan hölmö jää odottamaan huippuhetkeä”. [3]

Kun sijoittajamassat lopulta aistivat muutokset Fedin politiikassa, pakokauhu käynnistyi. Osakemarkkinat kahden maltillisen laskun kuukauden jälkeen sukelsivat ”mustana torstaina” – 24. lokakuuta 1929 – suurten ja tiedostavien sijoittajien näkemyksen levitessä.

Osakekurssien romahdus oli vain oire – ei syy – suurelle lamalle: markkinat nousivat ja laskivat läheisessä synkronissa Fedin toimien kanssa.

Vaihe II: maailmantalouden hajoaminen

Jos romahdus olisi ollut aikaisempien kaltainen, seuranneet kovat ajat olisivat saattaneet päättyä vuodessa tai parissa.

Työttömyys vuonna 1930 oli keskimäärin miedon taantuman mukainen 8,9 prosenttia, kivunneena 3,2 prosentista vuodesta 1929. Se syöksyi pikaisesti ylös saavuttaen huippunsa 25 prosentissa vuonna 1933. Vuoden 1933 maaliskuuhun saakka nämä olivat presidentti Herbert Hoovertin vuosia – miehen, jota kapitalismin vastustajat kuvaavat sekaantumattomuuden, laissez-faire talouden, puolustajana.

Kannattiko Hoover todella ”näpit irti taloudesta”, vapaiden markkinoiden, filosofiaa? Hänen vastustajansa vuoden 1932 vaaleissa ei ajatellut niin. Kampanjassaan Roosevelt parjasi Hooveria liian suuresta kulutuksesta ja verotuksesta, valtion velan kasvattamisesta, kaupan tukahduttamisesta ja miljoonien sysäämisestä sosiaaliavun varaan. Hän syytti presidenttiä ”holtittomasta ja ylettömästä” kulutuksesta, ajattelusta ”että meidän tulee mahdollisimman nopeasti keskittää kaikesta valta Washingtoniin” ja ”koko rauhanajan historian eniten tuhlaavimman hallinnon” johtamisesta.

Rooseveltin kanssa ehdolla ollut John Nane Garner syytti Hooveria ”maan johtamisesta sosialismiin”. [4] Nykyaikaisen Hoover-myytin vastaisesti Roosevelt ja Garner olivat täysin oikeassa.

Hoover hallinnon kruunajaishullutus oli Smoot-Hawley tariffi, joka hyväksyttiin kesäkuussa 1930. Se tuli vuoden 1922 Fordney-McCumber tariffin päälle, joka oli jo laittanut edellisenä vuosikymmenenä amerikkalaisen maanviljelyn syöksykierteeseen. Yhdysvaltain historian kaikkein protektionistisin lainsäädäntö, Smoot-Hawley, sulki käytännössä rajat ulkomaisilta tuotteilta ja sytytti rajun kansainvälisen kauppasodan. Professori Barry Paulson toteaa, että 887 tariffin jyrkän noston lisäksi laki laajensi tullattavien hyödykkeiden listaa 3 218 artikkeliin. [5]

Hallinnon viranomaiset ja kongressi uskoivat, että kauppatullien nostaminen pakottaisi amerikkalaiset ostamaan kotimaisia tuotteita, joka ratkaisisi jäytävän työttömyysongelman. He sivuuttivat tärkeän kansainvälisen kaupan periaatteen: kauppa on lopulta kaksisuuntainen tie; jos ulkomaalaiset eivät voi myydä tuotteitaan tänne, silloin he eivät voi ansaita ostoihinsa tarvitsemiaan dollareita.

Smoot-Hawleyn jyrkät tariffit talloivat ulkomaiset yritykset ja niiden työntekijät, ja pian ulkomaiset hallinnot ympäri maailmaa vastasivat omilla kauppaesteillään. Mahdollisuuksiensa myydä Amerikan markkinoilla ollessa hyvin hankaloitettua he rajoittivat amerikkalaisten tuotteidensa ostamista. Tämä kohdistui erittäin raskaasti Amerikan maatalouteen. Presidentin kynän vedolla Amerikan viljelijät menettivät lähes kolmasosan markkinoistaan. Maatilojen hinnat sukelsivat ja tuhannet maanviljelijät menivät konkurssiin. Maatalouden romahtaessa maaseutupankkeja meni ennätysmäärä nurin, vetäen mukanaan satoja tuhansia asiakkaitaan.

Hoover lisäsi merkittävästi valtion kulutusta tukiin ja avustusohjelmiin. Ainoastaan yhdessä vuodessa, vuodesta 1930 vuoteen 1931, liittohallinnon osuus bruttokansantuotteesta kasvoi yhdellä kolmanneksella.

Hooverin maatalousbyrokratia jakoi satoja miljoonia dollareita vehnän ja puuvillan viljelijöille, vaikka uudet tariffit hävittivät heidän markkinansa. Hänen jälleenrakennuksen rahoituslaitoksensa kauhoi miljardeja yritystukiin. Rexford Guy Tugwell, eräs Franklin Rooseveltin toimintatapojen arkkitehdeistä 1930-luvulla, kommentoi vuosikymmeniä myöhemmin Hooverin hallintoa selittämällä, ”Emme hyväksyneet sitä silloin, muta koko New Deal oli käytännössä Hooverin käynnistämien ohjelmien jatkamista.” [6]

Pahentaakseen korkeiden tariffien ja valtavien tukien hullutusta kongressi sääti ja Hoover hyväksyi vuoden 1932 liikevaihtolain. Se tuplasi amerikkalaisten pääosan tuloverot; ansiotulohyvitys lopetettiin; yritys- ja kiinteistöveroja korotettiin; uusia lahja, bensa ja autoveroja asetettiin ja postimaksuja nostettiin jyrkästi.

Pystyykö kukaan vakavasti otettava tutkija havainnoidessaan Hooverin hallinnon massiivisia taloudellisia väliintuloja väittämään vakavalla naamalla, että väistämättömät turmiolliset seuraukset olivat vapaiden markkinoiden syytä?

Vaihe III: New Deal

Franklin Delano Roosevelt voitti vuoden 1932 presidentinvaalit äänivyöryllä, keräten 472 ääntä valtaapitävää Herbert Hooverin 59 ääntä vastaan. Demokraattisen puolueen vaaliohjelma, jonka listoilta Roosevelt valittiin, julisti: ”Pidämme vaaliohjelmaa sopimuksena kansan kanssa, jota vallalla uskotun puolueen tulee uskollisesti noudattaa.” Se vaati 25 prosentin vähennystä liittovaltion kulutuksessa, tasapainotettua budjettia, vakaata kultavaluuttaa ”säilytettynä kaikissa olosuhteissa”, valtion poistamista aluilta, jotka soveltuvat paremmin yksityisyrityksille ja päätöstä Hooverin maatalousohjelmien ”ylettömyydelle”. Tätä ehdokas Roosevelt lupasi, mutta se ei muistuta lainkaan sitä, mitä presidentti Roosevelt todellisuudessa toimitti.

New Dealin ensimmäisenä vuotena Roosevelt ehdotti 10 miljardin kuluttamista tulojen ollessa vain 3 miljardia dollaria. Vuosien 1933 ja 1936 välillä valtion kulut nousivat yli 83 prosenttia. Liittovaltion velka nousi huimasti 73 prosentilla.

Roosevelt turvasi maatalouden sopeutumislainsäädännön (AAA) läpimenon, joka lisäsi uuden veron maataloustuottajille ja käytti varat arvoviljan ja –karjan massatuhoamisen valvomiseen. Liittovaltion edustajat valvoivat rumaa näytöstä täysin hyvien puuvilla-, vehnä- ja maissipeltojen kyntämisestä. Tervettä karjaa, lampaita ja sikoja teurastettiin miljoonittain ja upotettiin joukkohautoihin.

Vaikka AAA auttoi viljelijöitä rajoittamalla tarjontaa ja nostamalla hintoja, se pystyi tekemään sen ainoastaan vahingoittamalla miljoonia muita, jotka joutuivat maksamaan korkeat hinnat tuotteista tai tulemaan toimeen vähemmällä.

New Dealin ehkä kaikkein radikaalein puoli oli kansallisen teollisuuden elvytyslainsäädäntö (NIRA), joka hyväksyttiin kesäkuussa 1933 ja jolla perustettiin kansallisen elvytyksen viranomainen (NRA). NIRAn alaisena pääosa valmistavasta teollisuudesta pakotettiin yhtäkkiä valtion asettamiin kartelleihin. Hintoja ja myyntiehtoja säännelleet määräykset muunsivat pikaisesti pääosan Amerikan taloudesta fasististyyliseen järjestelyyn, NRA:n tullessa rahoitetuksi uusi veroilla kyseisiltä teollisuudenaloilta, joita se kontrolloi. Eräät taloustieteilijät ovat arvioineet NRA:n lisänneen liiketoiminnan kustannuksia keskimäärin 40 prosentilla – sitä ei elpymistä kaivannut lamatalous tarvinnut.

Hooverin tavoin ennen häntä Roosevelt hyväksyi lait jyrkistä hyvätuloisten tuloveroasteiden korotuksista ja esitteli 5 prosentin veron yritysten osingoille. Itse asiassa verojen korotuksista tuli presidentin suosittua politiikkaa seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi huipentuen 94 prosentin huipputuloveroasteeseen toisen maailmansodan kahtena viimeisenä vuotena. Hänen aakkosvirastojen valtuutetut kuluttivat kansan verorahoja ikään kuin tyhjää vain.

Esimerkiksi Rooseveltin julkisen avun ohjelmat palkkasivat näyttelijöitä antamaan ilmaisia esityksiä ja kirjastonhoitajia luetteloimaan arkistoja. New Deal palkkasi jopa tutkijoita tutkimaan hakaneulan historiaa, 100 Washingtonin työntekijää partioimaan katuja ilmapallojen kanssa kottaraisten karkottamiseksi julkisista rakennuksista ja laittoi ihmisiä julkisen sektorin palkkalistoille jahtaamaan idänotakilokkeja tuulisina päivinä.

Roosevelt loi siviilityön viraston marraskuussa 1933 ja päätti sen maaliskuussa 1934, keskeneräiset hankkeet tosin siirrettiin liittovaltion hätäapuvirastoon. Roosevelt oli vakuutellut kongressille vuosipuheessaan, että kaikki tällaiset uudet ohjelmat lopetettaisiin vuoden sisällä. ”Liittovaltion hallinnon”, sanoi presidentti, ”täytyy ja se tulee lopettamaan tällainen avustamisen. En salli, että kansamme vireyttä estetään pidempään jakamalla rahaa, tuotteita, muutamia rippeitä viikoittaisesta työstä ruohoa leikkaamalla, lehtiä keräämällä tai roskia puistoista poimimalla.”

Mutta vuonna 1935 luotiin hankkeiden edistämisvirasto (WPA). Nykyään se tunnettaan nimenomaisena valtion ohjelmana, joka synnytti termin ”näennäistyötä” (boondoggle), koska se ”tuotti” paljon enemmän kuin 77 000 siltaa ja 116 000 rakennusta, joihin sen kannattajat mielellään viittasivat osoituksena sen tehokkuudesta. [7] Näiden työohjelmien synnyttämä ällistyttävä lista tuhlaavasta kulutuksesta edusti arvokkaiden resurssien ohjaamista poliittisesti motivoituneisiin ja taloudellisesti haitallisiin tarkoitusperiin.

Amerikan talous vapautui pian joistakin New Dealin ylettömyyksien taakoista, kun korkein oikeus kielsi NRA:n vuonna 1935 ja AAA:n vuonna 1936 ansaiten samalla Rooseveltin ikuisen vihan ja ivan. Tunnistaen pääosan Rooseveltin toimista perustuslaittomiksi oikeuden ”yhdeksän vanhaa miestä” heittivät ulos muita, paljon vähäisempiä lakeja ja ohjelmia, jotka haittasivat elpymistä.

Talous osoitti jotain elon merkkejä vapauduttuaan pahimmasta osasta New Dealiä. Työttömyys putosi 18 prosenttiin vuonna 1935 ja 14 prosenttiin vuonna 1936 ja vielä alemmas vuonna 1937. Mutta vuonna 1938 se oli takaisin 20 prosentissa talouden sukellettua uudestaan. Franklin Rooseveltin ”taloudellisen elvyttämisen” New Deal oli aikaansaanut ”ensimmäisen” oikean laman lamassa!

Vaihe IV: Wagner lainsäädäntö

Pohjatyö oli tehty vuosien 1937-38 romahdukselle kansallisen työsuhteiden lainsäädännön läpiviemisellä vuonna 1935 – paremmin tunnettuna Wagner lainsäädäntönä ja työn järjestäytymisen ”Magna Cartana”. Hans Sennholzia lainaten:

”Tämä laki mullisti Amerikan työsuhteet. Se poisti työriidat oikeusistuimista ja asetti ne juuri luotuun liittovaltion virastoon, kansalliseen työsuhteiden lautakuntaan, josta tuli syyttäjä, tuomari ja lautamiehistö, kaikki yhdessä. Ammattiliittojen tukijat lautakunnassa vääristivät tätä lakia vielä lisää, joka jo valmiiksi myönsi ammattijärjestöille laillisen immuniteetin ja etuoikeuksia. Siten Yhdysvallat hylkäsi läntisen sivistyksen suuren saavutuksen, tasa-arvoisuuden lain edessä.” [8]

Varustettuina näillä laajoilla uusilla valtuuksilla ammattijärjestöt siirtyivät taistelunhaluiseen järjestäytyneeseen kiihkoon. Uhkailut, boikotit, lakot, tehtaiden haltuunotot ja laajalle levinnyt väkivalta painoivat tuottavuuden jyrkästi alas ja työttömyys nousi dramaattisesti. Jäsenyys kansakunnan ammattiliittoihin kohosi; liitoissa oli kaksi ja puoli kertaa yhtä paljon amerikkalaisia vuonna 1941 kuin vuonna 1935.

Wagner lainsäädännön myötä valkoisesta talosta sateli loukkauksia liike-elämää kohtaan. Liikemiehet, Roosevelt vaahtosi, olivat esteenä toipumiselle. Osakemarkkinoille asetettiin uusia rajoitteita. Luotiin vero yritykseen jätetyille tuloille, jota kutsuttiin ”jakamattomien voittojen veroksi”. ”Nämä kyykytä rikkaita ponnistelut”, kirjoittaa taloustieteilijä Robert Higgs, ”eivät jättäneet epäselväksi, että presidentti ja hänen hallintonsa pyrkivät saamaan kongressista läpi kaiken mahdollisen ottaakseen varallisuutta korkeatuloisilta, jotka olivat vastuussa pääosasta kansakunnan yksityisistä sijoituspäätöksistä.” [9]

Higgs löytää läheisen yhteyden yksityisten sijoitusten ja Amerikan talouden suunnan väliltä 1930-luvulla. Rooseveltin hallinnon kyltymättömät hyökkäykset – sekä sanoin että teoin – liike-elämää, omaisuutta ja yrittäjyyttä kohtaan takasivat, että talouden käynnistämiseen vaadittu pääoma joko verotettiin pois tai pakotettiin piiloon. Rooseveltin viedessä Amerikan sotaan 1941 hän helpotti yrityselämän vastaista ohjelmaansa, mutta suuri määrä kansakunnan pääomaa poikkeutettiin sotaponnisteluihin tehtaiden laajennuksien tai kulutushyödykkeiden sijaan. Ainoastaan sodan ja Rooseveltin väistyttyä sijoittajat olivat riittävän vakuuttuneita ”käynnistämään sodanjälkeisten sijoitusten nousukauden, joka vahvisti talouden paluuta kestävällä vauraudelle.” [10]

Amerikan toiseen maailmansotaan liittymisen aattona ja kaksitoista vuotta mustan torstain osakemarkkinoiden romahduksen jälkeen kymmenen miljoonaa amerikkalaista oli ilman työtä. Roosevelt oli vuonna 1934 luvannut päättää kriisin, mutta se kesti kaksi presidenttikautta ja lukemattomat interventiot myöhemmin.

Toisen maailmansodan kauheuksien myötä kauppa elpyi Amerikan liittolaisten kanssa. Ihmisten ja resurssien tuho sodassa ei auttanut Yhdysvaltain taloutta, vaan kaupankäynnin elpyminen. Vielä merkittävämmin Rooseveltia seurannut Trumanin hallinto oli ratkaisevasti vähemmän innokas moittimaan ja nuijimaan yksityisiä sijoittajia ja sen seurauksena nämä sijoittajat palasivat talouteen ruokkimaan voimakasta sodanjälkeistä nousukautta. Vuodet 1945-45 toivat valtavat vähennykset valtion kulutuksessa ja paljon alhaisemmat veroasteet liiketoimille, yhdessä pienempien alennuksien kanssa yksityishenkilöiden veroasteissa.

Suuren laman synty nojaa Yhdysvaltain valtion inflatorisissa rahatalouden 1920-luvun toimenpiteissä. Sitä pidensi ja kärjisti poliittisten harha-askelmien sarja: kauppaa murskanneet tariffit, kannustimet vieneet verot, mieltä turruttavat tuotannon ja kilpailun kontrollit, tolkuttomat viljan ja karjan tuhoamiset ja pakottavat työlainsäädännöt vain muutamia mainitakseen. Vapaat markkinat eivät luoneet kahdentoista vuoden kärsimystä; sen sai aikaan poliittinen taitamattomuus koskaan aikaisemmin näkemättömässä mittakaavassa.

Viitteet

1. Hans F. Sennholz, “The Great Depression,” The Freeman, Huhtikuu 1975, s. 205.

2. Murray Rothbard, America’s Great Depression (Kansas City: Sheed and Ward, Inc., 1975), s. 89.

3. Lindley H. Clark, Jr., “After the Fall,” Wall Street Journal, Lokakuu 26, 1979, s. 18.

4. “FDR’s Disputed Legacy,” Time, Helmikuu 1, 1982, s. 23.

5. Barry W. Poulson, Economic History of the United States (New York: Macmillan Publishing Co., Inc., 1981), s. 508.

6. Paul Johnson, A History of the American People (New York: HarperCollins Publishers, 1997), s. 741.

7. Martin Morse Wooster, “Bring Back the WPA? It Also Had A Seamy Side,” Wall Street Journal, September 3, 1986, s. A26.

8. Sennholz, s. 212–13.

9. Robert Higgs, “Regime Uncertainty: Why the Great Depression Lasted So Long and Why Prosperity Resumed After the War,” The Independent Review, Kevät 1997, s. 573.

10. Ibid., s. 564.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuoden 1999 joulukuun “The Freeman” -julkaisussa.

Ehkä kaikkein tärkein periaate, mitä valtion luonteesta on opittavissa, on tämä: Se eroaa kaikista muista organisaatioista yhteiskunnassa, koska ainoastaan sillä on laillinen valta käyttää pakkovaltaa. Valitettavasti tämä periaate on pääosin pyyhitty pois läntisestä muistipankista. Yli sata vuotta pakollista julkista koulutusta monissa länsimaissa on todennäköiseti pääsyyllinen.

Selvennetään ensin pidemmälle menemättä erästä asiaa. Toteamus, että valtio nojaa voimankäyttöön, ei ole mikään radikaali anarkistinen ajatus. Se on nimenomaisesti kyseisen instituution määritelmä ja sen perimmäinen erottava piirre. Käytännössä kaikkien aatesuuntien poliittiset tutkijat pääosan viime vuosituhannen loppupuoliskosta hyväksyivät tämän tosiasiana. Kukaan vakavasti otettava tutkija ei pyrkinyt peittämään sitä ja pitämään valtiota jonain vapaaehtoisena hyväntahtoisena yhteisönä.

Amerikan perustajat ymmärsivät tämän periaatteen hyvin ja loivat hallinnon, joka ei koskaan pyrkinyt poistamaan voimankäyttöä; he ainoastaan pyrkivät rajoittamaan sen kapeaan elämän alueeseen ja siten säilyttämään suuren osan yksilön vapaudesta. George Washingtonin viitataan usein todenneen (en pysty varmistamaan): ”Valtio ei ole tarkoitus. Se ei ole kaunopuheisuutta – se on voima! Tulen lailla se on vaarallinen palvelija ja hirvittävä isäntä.” Toisin sanoen, jopa silloin kun valtio ei tee enempää kuin mitä Washington halusi sen tekevän ja kun se tekee nämä tehtävät erittäin hyvin kansan ”palvelijana”, se on silti vaarallinen, koska sen takana on kaikki laillistettu voimankäyttö.

Keltainen valo

Tämän valtion sisäsyntyisen luonteen syvään iskostettu ymmärrys on yksi vapaan yhteiskunnan pilareista. Se on keltainen varoitusvalo, joka kehottaa viisaita ja rauhanomaisia kansalaisia harkitsemaan pitkään ja raskaasti ennen valtion tehtävien laajennuksien hyväksymistä. Se luo tervettä epäluuloa houkutteleviin ohjelmiin korvata yksityinen aloitteellisuus julkisella toiminnalla. Se nujertaa pyrkimyksiä tyrkyttää kollektiivista yhdenmukaisuutta yksilön kustannuksella.

Jos olet tänä päivänä vapaan yhteiskunnan puolella, olet varmasti huomannut eroosion tämän periaatteen ymmärryksessä. Ei saata olla liioittelua vakuuttaa, että mureneminen on ollut valtavaa ja paljon tuhoisampaa vapaudellemme ja hyvinvoinnillemme kuin vain harvat ovat koskaan pystyneet kuvittelemaan.

Oivalsin tämän asian erittäin voimakkaasti, kun taannoin luin sanomalehden mielipidekirjoitusta. Kirjeen kirjoittaja vastasi aikaisemmin julkaistuun kommenttiin, jossa aikaisempi kirjoittaja oli väittänyt, että kirjailija Ernest Hemingway vastusti taiteiden valtion rahoitusta, koska hänestä taiteilijoiden tulisi olla vapaita valtion vaikutuksesta. Kirjoittaja esitti kommentaattorille, että Hemingway ”vastaanotti rahaa lahjoittajilta.” Kirjoittajan mielessä rahan vastaanottaminen vapaasti lahjoitettuna oli erottamatonta rahan vastaanottamisesta valtiolta.

Vastaavanlaisesti olen todistanut lukemattomia tilanteita, jossa yksiköt perustelevat, että jos valtio tekee jotain ja se pyrkii hyvään, se ei voi mitenkään mahdollisesti olla pakottamista; tai että jos se on ”demokraattista”, se on jotenkin vapaaehtoista. Pelkkä tosiasia, että poliitikot on vaaleilla valittu, perustelee lähes mitä tahansa he tekevätkään pelkästään yhteisesti hyväksyttyinä toimina pyyteettömien aikuisten kesken. Paljon järkiperäisempi ja reaalisempi näkemys demokraattisen tasavallan rajallisuuteen – tosin suotavampana kaikkiin muihin hallinnon muotoihin, on sellainen, joka kuvaa sitä kahden suden ja lampaan äänestyksenä lounaasta.

Olemme saapuneet pisteeseen, jota Edgar Freidenberg vuoden 1964 klassikossaan Coming of Age in America kuvaa seuraavasti: ”Amerikkalaiset lukiolaiset näkevät valtion hyväntahtoisena instituutiona, jota tulee noudattaa sen toimiessa kaikkien ihmisten hyväksi.” [1] Kuinka näin surullinen älyllinen asiantila on kohdannut kansakuntaa, joka on perustettu vapaudelle ja järkiperäiselle näkemykselle valtiosta? Kuinka tähän on jouduttu, että miljoonat ihmiset läntisissä maissa kuten Amerikassa kavahtavat ”radikaalia” ehdotusta, että  valtio ja laillistettu voimankäyttö ovat yksi ja sama asia?

En pysty keksimään mitään muuta syytä ongelmaan kuin satavuotista valtiollista (”julkista”) koulutusta. Kun lähes 90 prosenttia amerikkalaisista on koulutettu 12 vuotta muodollisesti valtion työntekijöiden toimesta, joista monet ansaitsevat opettajan tutkintonsa valtion yliopistoissa, miksi meidän tulisi odottaa muuta kuin mielisteleviä kansalaisia, jotka näkevät valtion hyväntahtoisena kirkkoherrana sille, mitä Rousseau kutsui ”yleiseksi tahdoksi”?

Amerikan julkisen koulutuksen historia on täynnä ammatillisia valtion koulutuksen puolestapuhujien lausuntoja, jotka löyhkäävät valtion palvonnalta. Tuomari Archibald Dougles Murpheyn, Pohjois-Carolinan julkisen koulujärjestelmän perustajan, mukaan valtion tulee opettaa, koska ”vanhemmat eivät tiedä kuinka heitä opetetaan… Valtion kiintymyksen lämmössään ja heidän hyvinvointinsa huolenpidossaan täytyy ottaa vastuu lapsista ja laittaa heidät kouluun, jossa heitä mieliään voidaan valaista.” [2]

Yhdysvaltain opetusviraston tiedonanto vuodelta 1914 toteaa: ”Julkiset koulut ovat pääosin olemassa valtion eduksi yksiöiden etujen sijaan.” Edward Ross, merkittävä sosiologi, tarjosi kaikkein jäätävimmän kuvauksen valtion roolista koulutuksessa: ”Kerätä pienet muovautuvat ihmistaikinan möykyt yksityisistä kotitalouksista ja muovata ne yhteiskunnallisella leivinpöydällä.” [3]

Tämä lopputulema oli ennustettavissa Amerikan julkisen koulutuksen alkupäivistä lähtien, eikä se poikkea mistään muusta, mitä valtio ryhtyy hallitsemaan. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Ei vain ole valtion tai siitä riippuvaisten intressissä tahrata omaa pesäänsä myöntämällä rehellisesti, että heidän työnsä rahoitetaan ja pakotetaan aseella uhaten. Kuten opetuksen tutkija Joel Spring esitti asian 20 vuotta sitten: ”Opettaja, koulun hallintovirkamies tai äänestyksellä valittu kouluista vastuussa oleva edustaja voivat uskoa, että hänen henkilökohtaiset arvonsa edustavat yhteisön yleisiä arvoja; vielä pahempaa, hän saattaa uskoa, että yhteisön tulisi omaksua hänen arvonsa.” [4] Tilanne ei vaikuta olevan yhtään parempi, ja on väitetysti huonompi, monissa muissa länsimaissa.

Näistä peittelemättömistä toteamuksista huolimatta olisi vaikeaa ja ehkä poliittisesti haitallista väittää, että nykyinen vajavainen valtiollinen koulutusjärjestelmä juontuisi jostain suuresta salaliitosta. Läntisten kansalaisten kauhistuttavaa tietämättömyyttä valtion perimmäisestä luonteesta selittämään ei vaadita mitään salaliittoteorioita. Riittää kun huomataan, että vain harvat järjestelmän työntekijöistä nousevat välittömän oman pyyteellisyytensä yläpuolelle edes tunnistaakseen, levittämisestä puhumattakaan, että valtion yleisesti ja heidän työpaikkansa erityisesti nojaavat laillistettuun voimankäyttöön.

Mitä merkitystä tällä kaikella on? Paljon. En voi kuvitella mitään vapaudelle vihamielisempää tilannetta, kuin että vapaat ihmiset epäonnistuvat erottamasta valtiota kaikesta muusta.

Viitteet

1.     Lainauksena William F. Rickenbacker, toim., The Twelve-Year Sentence (San Francisco: Fox & Wilkes, 1999 [1974]), s. 140.

2.     Lainauksena Murray Rothbard, “Historical Origins,” in ibid., s. 11.

3.     Lainauksena Joel Spring, The American School, 1642-1985 (New York: Longman, 1986), s. 155.

4.     Lainauksena Joel Spring, Educating the Worker-Citizen (New York: Longman, 1980), s. 14.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama maaliskuussa 2006 National Review Onlinessa julkaistusta artikkelista. Hurrikaani Katarinan aiheuttamat tuhot New Orleansissa tapahtuivat edellisvuoden elokuussa.

Vuosi 1887 oli rankka Teksasille. Päivä toisensa jälkeen toi kuumia, kuivia tuulia, jotka kärvensivät maata. Maanviljelijät seurasivat viljansa kuihtumista ja karjansa janosta heikentymistä. Mielialat horjuivat epätoivoisten teksasilaisten rukoillessa sadetta, ilman näkyvää tulosta. Innokkaana auttamaan (ainakin muiden rahoilla), kongressiedustajat työnsivät läpi lakiehdotuksen tarjota liittovaltion apua siementen muodossa, mutta yksi mies seisoi heidän tiellään – Amerikan 22. presidentti Grover Cleveland. Aikana, jolloin liittovaltion budjetti leveili suurella ylijäämällään, hän käytti veto-oikeuttaan.

Millainen henkilö voi sanoa ei ilmaisille siemenille rutikuivan ahdingon lähimmäisilleen? Oliko Cleveland, presbyteeripapin poika, kylmä, julma ja sydämetön saituri? Voitko tämä olla sama mies, joka aikanaan opetti New Yorkin sokeiden koulutusinstituutissa ja viljeli palavaa, elinikäistä omistautumista sokeiden auttamiseksi?

Kyllä tosiaan, sama mies. Mutta presidentti ei ollut mikään pahantahtoinen kitsastelija. Hän vain tiesi sen, mitä lähes kukaan kongressissa ei enää nykyään ymmärrä: Hän tiesi ratkaisevan eron valtion ja kaiken muun välillä. Jos hän olisi elossa todistamassa liittovaltion hätäapuviraston (FEMA) traagista irvokkuutta hurrikaani Katrinan jälkivaikutuksissa, häntä saattaisi kovasti houkutella kommentoida: ”Mitä minä sanoin.”

Liittovaltion byrokratia pulitti 438 dollaria yöltä majoittaakseen New Orleansista evakuoituja manhattanilaiseen hotelliin, kulutti 300 miljoonaa dollaria asuntovaunuihin, jotka makasivat ja mätänivät kilometrien päässä tarkoitetuista vastaanottajistaan, esti Punaisen Ristin ja muiden valtion virastojen avun, jakoi 2000 dollarin arvoisia maksukortteja kaikille vastaantulleille, jotka kaipasivat tatuointia tai hierontaa ja asetti jäälastirekkoja kaikkialle paitsi sinne, missä jäitä tarvittiin: Nämä eivät ole tuloksia väitetystä tunteettomasta 1880-luvun laissez-fairesta. Nämä ovat tulosta ”myötätunnostamme” ja valtavasta valtionhallinnosta, jolle jokainen pyyde on tekosyy kuluttaa, kasvaa, politisoida ja sulauttaa itseensä.

Teksasin siementen lakiehdotuksen veto-oikeudessaan Cleveland varoitti yleisestä piittaamattomuudesta liittovaltion ”rajoitetuttua tarkoitusta” kohtaan. Hänestä kongressin tai presidentin ei tule kiduttaa perustuslakia, kunnes se tunnustaa, että hätäapu kuuluu Washington D.C:n tehtäviin. Hän koki maan tarvitsevan huomioida perinteikkään läksyn, kuten hän sen ilmaisi, että ”Vaikka ihmiset tukevat valtiota, valtion ei tule tukea ihmisiä.”

Nykypäivän sosiaalivaltion valtiojohtoisuuden kannattajat ovat satuloineet meidät 8 biljoonan dollarin velkoihin, 7-8 kertaiseen liittovaltion verorasitukseen Clevelandin päivistä ja tukiohjelmien perintöön, jotka eivät ole saaneet paljon muuta aikaan kuin riippuvuutta ja rikkinäisiä perheitä. Miljardien yritystuet ovat vaatineet vastaavan veronsa Amerikan yrityksistä. Cleveland yritti kertoa meille, ettei valtiolla ole mitään annettavaa kellekään paitsi ottaessaan ensin joltain muulta, ja että riittävän iso valtio antaakseen meille kaiken haluamamme on riittävän iso ottaakseen kaiken mitä meillä on. Mutta jossain matkan varrella päädyimme uskomaan, että valtio pystyy auttamaan veljiämme ja siskojamme paremmin, nopeammin ja edullisemmin kuin voimme itse auttaa heitä. Millaiseen valitettavaan soppaan olemmekaan pantanneet lapsiemme tulevaisuuden.

Kaikesta huolimatta amerikkalaiset ovat edelleen kaikkein avokätisimpiä hyväntekeväisyyteen lahjoittajia tällä planeetalla. Paras todiste siitä, ettemme ole täysin kadottaneet Clevelandin vetoamaa vaistoamme on tosiasia, että kun amerikkalaiset haluavat lahjoittaa rahaa muiden auttamiseksi, he eivät osoita lahjoituksiaan FEMA:lle tai millekään muulle valtion virastolle.

Cleveland ei sanonut ei kuivuusavulle sen takia, että katsoi etteivät kärsivät maanviljelijät ansainneet apua. Hän kehotti amerikkalaisia yleisesti ja kongressin jäseniä erityisesti antamaan sydämestään ja henkilökohtaisista resursseistaan. Hänen veto-oikeuden viestinsä totesi: ”Maanmiestemme ihmisrakkauteen ja armeliaisuuteen voidaan aina luottaa heidän kanssakansalaistensa ahdingon helpottamisessa.” Apu Washington D.C:stä, hän kirjoitti, ainoastaan ”rohkaisee odotuksia isällisestä huolenpidosta valtion osalta ja heikentää kansallista vahvuuttamme.”

Maanviljelijät Teksasissa saivat apunsa – yksityisenä tukena kymmenkertaisesti tai yli sen määrän, mitä Cleveland kieltäytyi ensin mankeloimasta liittovaltion byrokratian läpi.

Toisessa esimerkissä valtavasta avokätisyydestä vain kuusi vuotta aikaisemmin amerikkalaiset tulivat lähimmäistensä apuun yksityisin keinoin. Vuonna 1881 Clara Barton jalkautti juuri perustamansa Amerikan Punaisen Ristin sen ensimmäiseen laajaan avustushankkeeseen, lähettäen virran rahaa, ruokaa, vaatteita ja vapaaehtoisia Michiganiin suurpalon tuhottua suuren osaa neljästä maakunnasta. Amerikan historia on täynnä vastaavia kertomuksia, joissa ihmiset auttavat toisiaan ilman Washington D.C:n avokätisyyttä.

Katrinasta toipumisen jatkuessa valtio tekee sitä, mitä valtio tekee parhaiten. Se puhuu, valittaa ja saarnaa. Se pitää kuulemistilaisuuksia, osoittelee syyllisiä ja julistaa hyviä aikomuksiaan. Se ei opi mitään ja muuttuu vähän, sillä se on sen luonne ja suuri syy, miksi perustajamme alkujaankin halusivat pitää sen pienenä ja rajoittuneena. Se tulee, kuten eräs Franklin Rooseveltin läheisistä ystävistä aikanaan totesi, ”verottamaan ja verottamaan, kuluttamaa ja kuluttamaan, äänestämään ja äänestämään.”

Epäilen, että samaan aikaan huolimatta laajan valtion mieltä turruttavista heidän tielleen asettamista esteistä, todelliset sankarit ovat hiljaista väkeä, jotka auttavat lähimmäisiään antamallaan ja rakentamallaan. Grover Cleveland kertoi meille, että voimme luottaa heihin, koska ainakaan he eivät ole koskaan tuottaneet pettymystä.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuoden 1979 helmikuun “The Freeman” -julkaisussa.

Opettaessani Northwood yliopistossa Michiganissa painotin yhtä uudestaan kursseillani, että olemme sodassa – ei fyysisissä ammuskeluissa, mutta yhtä kaikki sodassa, jolla on täydet kyvykkyydet tulla yhtä tuhoisaksi ja kalliiksi.

Taistelu vapauden säilyttämisestä ja edistämisestä ei ole taistelua henkiöitä vastaan vaan sitä vastustavia ajatuksia. Ranskalainen kirjailija Victor Hugo julisti, että ”armeijoita mahtavampi on ajatus, jonka aika on tullut”. Armeijat valloittavat kehoja, mutta ajatukset vangitsevat mieliä. Englantilainen filosofi Carlyle ilmaisi asian monta vuosikymmentä sitten seuraavasti: ”Mutta asiaan, johon ihminen käytännöllisesti uskoo (ja tämä on usein riittävästi ilman sen vakuuttamista hänelle, vielä vähemmän muille): asia, jota henkilö tekee käytännössä, asettuu sydämeen, ja hän tietää varmasti keskeisen suhteensa tähän arvoitukselliseen maailmankaikkeuteen sekä velvollisuuteensa ja kohtaloonsa siinä, tämä on kaikissa tapauksissa pääasiallinen asia hänelle, ja määrittää luovasti kaiken muun.”

Ajatuksilla on ollut menneisyydessä maata järisyttäviä vaikutuksia. Ne ovat määrittäneet historian suunnan. Hyvässä tai pahassa ne hajottavat hallintoja ja saattavat muita valtaan.

Feodalistinen järjestelmä pysyi vallassa tuhansia vuosia pääosin, koska tutkijat, opettajat, älyköt, kouluttajat, virkamiehistö ja poliitikot edistivät feodalistisia ajatuksia. Toteamus ”kerran maaorja, aina maaorja” piti miljoonia ihmisiä koskaan kyseenalaistamasta asemaansa elämässä. Merkantilismissa 1500-luvulta 1700-luvulle laajalti hyväksytty käsitys maailman vaurauden kiinteästä määrästä aiheutti sen, että ihmiset ottivat haluamansa muilta pitkässä sarjassa verisiä sotia.

Adam Smithin ”Kansakuntien varallisuus” julkaiseminen vuonna 1776 on rajapyykki ajatusten voiman historiassa. Smithin vapaakaupan viestin levitessä poliittiset esteet rauhanomaiselle yhteistoiminnalle romahtivat ja käytännössä koko maailma päätti kokeilla vaihteeksi vapautta.

Perusteluissaan lehdistönvapautta vastaan vuonna 1924 Lenin lausui kuuluisan toteamuksensa, että ”ajatukset ovat paljon tappavampia kuin aseet.” Vielä tänäkin päivänä pelkät ajatukset voivat saada sinut vankilaan monissa paikoissa ympäri maailmaa.

Marx ja marxilaiset uskottelevat meille, että sosialismi on väistämätöntä, että se tulee syleilemään maailmaa yhtä varmasti kuin aurinko huomenna nousee idästä. Kuitenkaan niin kauan kuin ihmisillä on vapaa tahto (valta valita oikean ja väärän väliltä), mikään ihmisen päätösvaltaan kuuluva ei voi olla väistämätöntä! Ihmiset tekevät asioita, koska he ovat päättäneet tehdä niin: he eivät ole ohjelmoituja robotteja, jotka suorittavat ennalta määritettyjä käskyjä.

Winston Churchill sanoi aikanaan, että ”Sosialismi on epäonnistumisen filosofia, tietämättömyyden vakaumus ja kateuden evankeliumi. Sen sisäsyntyinen luonteenpiirre on kurjuuden tasapuolinen jakaminen.” Sosialismi on ikivanha epäkohta, ja silti vapauden pääasiallinen uhka nykyään koostuu sosialistisesta ajatuksesta. Siten ollakseen vaikuttavia vapauteen uskovien tulee ensin tunnistaa ja eristää sosialistiset käsitykset, jotka ovat vahingoittaneet vapautta. Tekemällä näin ja pidättäytymällä edistämästä näitä ajatuksia, voimme samalla edistää vapautta. Nähdäkseni sosialismi voidaan jakaa viiteen ajatukseen.

Säädä laki syndrooma Lakien säätämisestä on tullut läntisten valtioiden kansallinen huvi. Kun yhteiskunnassa todetaan ongelma, kaikkein yleisin vastaus vaikuttaa olevan: ”Säätäkää laki!” Liiketoiminta ongelmissa? Hyväksykää laki julkisten tukien myöntämiseksi sille tai rajoittakaa sen toiminnanvapautta. Köyhyys? Hyväksyy laki sen hävittämiseksi. Ehkä tarvitsemme lain uusien lakien säätämisestä.

Vuonna 1977 Yhdysvaltain kongressi saattoi voimaan 223 uutta lakia. Se poisti hädin tuskin yhtään. Samana vuonna Washingtonin byrokraatit kirjoittivat 7 568 uuttaa määräystä, joilla kaikilla on lain voima. (33 vuotta myöhemmin tilanne on vielä pahempi. Nykyään harvat kongressissa edes lukevat säädöksiä ennen niistä äänestämistä, joista jotkut ovat jopa tuhansia sivuja.)

James Madison vuonna 1795 tunnisti tämän syndrooman ”vanhaksi konstiksi kääntää jokainen vaikeus syyksi lisätä valtion valtaa.” Hänen huomionsa saattaa kysymään, ”Mitä tapahtuukaan, kun uusi laki saatetaan voimaan?” Lähes väistämättä uusi laki tarkoittaa: a) lisää veroja sen hallinnon rahoittamiseksi; b) lisää valtion virkamiehiä siihen mennessä sääntelemättömän elämän alueen sääntelemiseksi; ja c) uusia rangaistuksia lain rikkomisesta. Lyhyesti, lisää lakeja tarkoittaa lisää kurissapitoa, lisää pakkovaltaa. Tulkoon täysin selväksi mitä sana ”pakkovalta” tarkoittaa: voimankäyttöä, varastamista, pakottamista, rajoittamista. Sanan verbi-muodon synonyymit ovat vielä valaisevampia: ajaa, vaatia, alistaa, kutsua, kiristää, vääntää, urkkia, taivuttaa, viedä, nuijia ja pusertaa!

Kun valtio alkaa sekaantumaan vapaaseen talouteen, byrokraatit ja poliitikot käyttävät pääosan ajastaan kumotakseen omia tekemisiään. Korjatakseen ehdon A vahingon, he hyväksyvät ehdon B. Sitten he huomaavat, että korjatakseen ehdon B, he tarvitsevat ehdon C ja kumotakseen C:n, he tarvitsevat D ja niin edelleen, kunnes aakkoset ja vapautemme ovat loppuneet.

Säädä laki syndrooma on todiste sopimattomasta luottamuksesta poliittiseen prosessiin, tukeutumista voimaan, joka on pannassa vapaassa yhteiskunnassa. Se on myös osoitus, että ihmiset ovat kadottaneet luottamuksen itseensä ja suosivat riippuvuutta poliitikoista ja pääosin ei tilivelvollisista byrokraateista, jotka monasti ovat yhteiskunnassa vähiten kykenevien joukossa johtamaan muiden elämää.

Saa jotain valtiolta kuvitelma. Valtiolla ei lähtökohtaisesti ole mitään jaettavaa, paitsi sitä minkä se on ensin ottanut ihmisiltä. Verot eivät ole lahjoituksia!

Sosiaalivaltioissa tämä perustotuus hukkuu rynnäkössä erityisetuihin ja vastikkeettomiin tukiin. Ihmiset puhuvat ”valtion rahoista” ikään kuin se olisi oikeasti ”ilmaista”. Ei ole liioittelua sanoa, että ehkä hyvinvointivaltio on näin nimetty, koska poliitikot voivat hyvin ja loput meistä maksavat sen.

Valtiolta jonkin vastaanottamista harkitsevan, jota hän ei voisi hankkia vapaaehtoisesti, tulisi kysyä: ”Kenen taskusta se tulee? Ryöstetäänkö minut tämän edun maksamiseksi vai ryöstääkö valtio jonkun muun edukseni?” Monasti vastauksena on molemmat. Lopputulos tästä ”kuvitelmasta” on, että yhteiskunnassa jokaisella on näppinsä jonkun toisen taskuissa.

Rahaa tulemaan psykoosi. Hiljattain sosiaalituen vastaanottaja kirjoitti sosiaalitoimistoon ja vaati: ”Tämä on kuudes lapseni. Mitä aiotte tehdä asialle?”

Yksilö on rahaa tulemaan psykoosin uhri, kun hän hylkää itsensä omien ongelmiensa ratkaisijana. Hän saattaa todeta: ”Ongelmani eivät ole oikeasti omiani. Ne ovat yhteiskunnan ja jos yhteiskunta ei ratkaise niitä ja nopeasti, seuraa ongelmia!”

Sosialismi kukoistaa vastuun vähenemisestä. Kun ihmiset kadottavat itsenäisyyden ja aloitteellisuuden hengen, luottamuksen itseensä, heistä tulee muovailuvahaa itsevaltiaiden ja despoottien käsissä. Lisäisin vielä: Ainoa asia, jota sosialismi on koskaan todella tehnyt köyhien eteen on antanut heille paljon seuraa.

Kaiken tietämisen ahdinko. Leonard Read kirjassaan The Free Market and Its Enemy tunnisti ”kaiken tietämisen” sosialistisen ajatuksen keskeiseksi piirteeksi. Kaiken tietäjä on muihin asioihin sekaantuja. Hänen asennettaan voidaan ilmaista seuraavasti: ”Tiedän mikä on sinulle parasta, mutta en tyydy pelkästään vakuuttamaan sinua oikeassa olemisestani; pakotan sinut mieluummin näkemykseeni.” Kaiken tietäminen osoittaa ylimielisyyttä ja suvaitsevaisuuden puutetta ihmisten suuresta erilaisuudesta.

Valtionhallinnossa kaiken tietäisen hokema kuulostaa tältä: ”Jos en ajatellut sitä, sitä ei voida tehdä ja koska sitä ei voida tehdä, meidän täytyy kieltää muita yrittämästä.”

Taannoin ryhmä länsirannikon liikemiehiä törmäsi tähän pulmaan, kun liittovaltioiden välinen kauppakomissio hylkäsi heidän hakemuksensa proomulinjasta Pacific Northwestin ja Eteläisen Kalifornian välillä, koska viraston mukaan he eivät pystyisi toimimaan kannattavasti!

Markkinoiden ihme on, että miehet ja naiset saavat yrittää, he pystyvät ja saavuttavat mahtavia asioita. Leonard Readin hyvin tunnettu varoitus, ettei tulisi olla ”mitään ihmisen kyhäämiä rajoituksia luovien energioiden toteuttamiselle” on voimakas kaiken tietämisen ahdingon torjunta. (Leonard Read on Foundation for Economic Education –järjestön perustaja ja seuraavassa artikkelissa kerrotaan hänestä lisää: http://www.thefreemanonline.org/featured/leonard-e-read-crusader/).

Kateuden pakkomielle. Muiden varallisuuden ja tulojen himoitseminen on synnyttänyt merkittävän määrän nykyisestä sosialistisesta lainsäädännöstä. Kateus ruokkii uudelleenjakamista. Monet kyykytä rikkaita järjestelyt perustuvat epäilemättä kateuteen ja ahneuteen.

Mitä tapahtuu, kun ihmisillä on kateuden pakkomielle? He syyttävät itseään paremmin toimeentulevia omista vastoinkäymisistään. Yhteiskunta on hajonnut luokkiin ja puolueryhmät saalistavat toisiaan. Sivilisaatioiden tunnetaan romahtaneen kateudesta ja yksityisomaisuuden kunnioituksen puutteesta, jota se pitää sisällään.

Näitä viittä sosialistista ajatusta yhdistää punainen lanka. Ne kaikki vetoavat ihmisen synkempään puoleen: alkukantaiseen, ei-luovaan, saamattomaan, riippuvaiseen, turmelevaan, tuottamattomaan ja tuhoavaan puoleen ihmisen luonteessa. Yksikään yhteiskunta ei pysty kestämään pitkään, jos sen kansalaiset harjoittavat tällaisia itsetuhoisia käsityksiä!

Tarkastellaan vapauden filosofiaa. Mikä ero! Se on innostava, uudistava, motivoiva, luova, jännittävä filosofia! Se vetoaa ja nojaa ihmisluonteen ylevämpiin laatuihin kuten riippumattomuuteen, henkilökohtaiseen vastuuseen, yksilön aloitteellisuuteen, omaisuuden kunnioitukseen ja  vapaaehtoiseen yhteistoimintaan.

Nobel-palkittu taloustieteilijä F. A. Hayek (mullistavan vuoden 1944 kirjan ”Tie orjuuteen” kirjoittaja) kutsui huomion kiinnittämistä ajatusten voimaan vapauden säilyttämisessä: ”Jollemme voi tehdä vapaan yhteiskunnan filosofia perusteita uudelleen eläväksi älylliseksi asiaksi ja sen toteuttamista tehtäväksi, joka haastaa vilkkaimpien mieliemme nerokkuutta ja mielikuvitusta, vapauden näköalat ovat tosiaan synkät.”

Päätös vapauden ja orjuuden välisessä kamppailussa riippuu täysin siitä, mitä virtaa ihmisten sydämissä ja mielissä. Jokaisessa maailman maassa tuomio on vielä tänä päivänä julistamatta.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuoden 2004 joulukuun “The Freeman” -julkaisussa.

“Demokratia”, sanoi toimittaja H. L. Mencken kerran, “on teoria siitä, että tavalliset ihmiset tietävät mitä haluavat ja ansaitsevat saada sen”. Hän määritteli kuuluisasti vaalit ”varastettujen tavaroiden etukäteishuutokaupaksi”.

Mencken ei ollut täysin vihamielinen demokratiaa kohtaan. Hänellä oli vain selkeämpi käsitys sen rajoituksista kuin nykyisellä yleisellä käsityksellä.

Demokratia saattaa tosiaan olla maailman eniten ylimyyty poliittisen hallinnon käsite. Yleisesti, vaikkakin virheellisesti, romantisoituna sen oletetaan useimmissa piireissä takaavan enemmän kuin se mitenkään mahdollisesti kykenee. Normal Rockwell kuvaus sitoutuneista, asioista hyvin perillä olevista kansalaisista kilvoitellen vapaasti yhteisen hyvän puolesta on utopistinen ihannekuva, joka hämärtää todellisuuden sotkuiset yksityiskohdat.

Tarkalleen kuinka ylimyytyä demokratia onkaan selvisi minulle äskettäin kuunnellessani ryhmää yliopisto-opiskelijoita keskustelemassa maataloustuista. Ohjeistettuna, että kokemus ja taloustiede alleviivaavat tukien hullutusta, oppilaat siitä huolimatta olivat yksimielisiä tuessaan ”auttaa viljelijöitä”. Miksi? Koska sitä kansa ilmeisesti halusi äänestäessään tuet jakanutta edustajaansa. Näille oppilaille ja häiritsevän suurelle määrälle muita kansalaisia ”demokratian” pintakiilto peittää jotenkin syntien moninaisuuden. Se saattaa jopa pyhittää ne. Tarvitsemme toisen annoksen menckeniläistä todellisuutta – ja se alkaa selkeämmälle kuvalla siitä, mikä ihastuttaa niin monia.

Monarkia on helppo määritellä. Jos löytyy kuningas, siitä on kyse. Sotilasdiktatuuri on myös selkeäpiirteinen ilmaisussaan. Jos yhdellä kaverilla on univormu, kaikki tankit ja kertoo muille mitä pitää tehdä, silloin siitä on kyse. Mutta mitä tarkalleen on demokratia?

Puhdas, laimentamaton demokratia on kahlitsematon enemmistön valta. Kaikki äänestävät kaikesta ja 50 prosenttia plus yksi ääni päättävät kaikista ”julkisista” asioista – ja väistämättä paljosta, joiden tulisi olla yksityisiä. Muinaiset kreikkalaiset pääsivät ehkä lyhyeksi aikaa lähimmäksi tätä, mutta vähänkään suurempi ja monimutkaisempi yhteiskunta ei pysty harjoittamaan tällaista hallintoa pitkään. Ensinnäkin se on kömpelö ja toimimaton, loputtoman riitaisa ja epäkunnioittava tiettyjä erottamattomia yksilöiden oikeuksia kohtaan, jotka saattavat löytää itsensä vähemmistöstä.

Ihmiset pitävät siitä miltä ”demokratian” kuulostaa, koska se olettaa, että meillä kaikilla on tasavertainen sananvalta hallintoomme ja että yksinkertainen enemmistö on jotenkin sisäisesti oikeudenmukainen ja älykäs päättämään kaikista tai käytännössä lähes kaikista asioista. Lähemmässä tarkastelussa tulisi ilmetä, että jokaisen hallintopäätöksen saattaminen kansan äänestettäväksi on silkkaa mahdottomuutta. Useat päätökset joudutaan tekemään pikaisesti; ja monet päätökset eivät kuulu lainkaan minkään hallinnon käsiin. Puhdas demokratia, jos edes mahdollinen, rappeutuisi pikaisesti kuuluisaan kahden suden ja lampaan äänestykseen lounaasta.

Oletetaan jonkun sanovan: ”En pidä ihmisistä, joilla on veneitä ja koruja. Minusta meidän tulisi takavarikoida heidän omaisuutensa. Äänestetään siitä.” Demokratian puristin täytyisi vastata: ”Kaikki puolesta sanovat kyllä.” Yksilön oikeuksien turvaamisesta kiinnostuneen täytyisi sanoa: ”Tämä ei ole hallinnolle sovelias tehtävä, ja vaikka 99 prosenttia äänestäisi sen puolesta, se on silti väärin. Enemmistön jengivallassa ei ole mitään, mikä tekee päätöksestä laillisen.”

Tavallisessa kielenkäytössä ”demokratia” on vanunut tarkoittamaan pelkästään reagoivaa hallintoa. Vaalien takia valtion viranomaiset eivät pysty toimimaan täysin kansasta irrallaan. Tämä tosiasia on ansiokas, mutta se tuskin tekee ”demokraattisesta” hallinnosta taivaallisen. Läpitunkevassa kirjassaan ”Capitalism, Democracy, and Ralph’s Pretty Good Grocery” Ohio State yliopiston professori John Mueller kirjoittaa, että demokratialle ”on luonteenomaista suuret määrä rumaa ja ryhmäsidonnaista kinastelua itsekeskeisten, lyhytnäköisten ihmisten ja ryhmien toimesta ja sen menettelytavat ovat usein seurausta huomattavan epätasa-arvoisesta kilpailusta kuka pystyy kaikkein taitavimmin painostamaan ja manipuloimaan järjestelmää. Vielä ahdistavimmin kansalaiset vaikuttavat haluttomilta ilmaisemaan mitään kaukaisestikaan harkinnallisia ominaisuuksia muistuttavaa, joita monet teoreetikot ovat taipuneet pitämään keskeisenä vaatimuksena, jotta järjestelmä toimisi oikein.”

Huolimatta presidenttiehdokkaiden päättymättömistä ylistyslauluista ”demokratiallemme”, Amerikka ei sitä onneksi ole ja ei ole koskaan ollut. Perustajamme loivat tasavallan, ja tasavaltainen hallintotapa muuntaa puhdasta demokratiaa merkittävästi. Se tarjoaa mekanismin, jolla lähes jokaisella voi olla jonkinlainen sananvalta joihinkin valtion asioihin. Voimme olla ehdokkaina. Voimme tukea ehdokkaita ja valitsemiamme tarkoitusperiä. Voimme puhua julkisilla foorumeilla. Ja tosiaankin, muutamat asiat päätetään enemmistöäänestyksellä. Mutta perustuslaillinen tasavalta perustettiin periaatteille, jotka ovat tärkeämpiä kuin äänestäminen – kuten yksilön oikeudet – ja asettavat vahvat rajoitteet tälle kaikelle. Ihmisoikeuksissaan (Bill of Rights) itsenäisyysjulistuksemme toteaa selkeästi: ”Kongressin ei tule säätää lakeja…” Se ei sano: ”Kongressi voi hyväksyä mitä tahansa, kunhan yli 50 prosenttia tukee sitä.”

Nämä tasavaltamme demokraattiset elementit tulisi tunnustaa. Vaalit ovat poliittinen varaventtiili toisinajatteleville näkemyksille, sillä äänestykset luotien sijaan ratkaisevat kiistat. Mutta demokratian pelastavaan armoon ei kuulu, että se takaisi hyvän tai rajoitetun hallinnon; se ei ole muuta kuin järjestelmä, joka sallii poliittisen muutoksen ilman väkivaltaa – oli enemmistön suosima muutos oikein tai väärin, hyvä tai huono.

Meidän tulisi olla kiitollisia ettei meillä ole ehdotonta monarkiaa tai pappisdiktatuuria tai muuta todella kyseenalaista hallinnon muotoa, mutta meillä ei tulisi olla harhakuvia vahingoista, joita jopa reagoiva hallinto – kutsuttiin sitä miksi tahansa – pystyy silti tekemään.

Jopa parhaat ja kaikkein reagoivimmat hallinnot, meidän ei tule koskaan unohtaa, nojaavat silti lailliseen voimankäyttöön – vääjäämätön tosiasia, joka ei edellytä sokeaa ja hännystelevää kunnioitusta, vaan rohkeaa ja päättäväistä tarkkaavaisuutta. Se edellyttää harkitsevia ihmisiä, jotka ymmärtävät hallinnon luonteen ja vapauden tärkeyden.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu vuonna 1997.

Jokaisessa vaalikampanjassa kuulemme vähintään tuhat kertaa sanan “myötätunto”. Suuret valtion ohjelmat ovat osoitus myötätunnosta; valtion leikkaukset ovat osoitus kylmäsydämisestä saituudesta. Termin väärinkäytöllä puoluepoliittiseksi edukseen poliitikot ovat sotkeneet sanan todellisen merkityksen.

Kuten Marvin Olasky toi esiin teoksessaan ”The Tragedy of American Compassion”, myötätunnon alkuperäinen määritelmä Oxford-English sanakirjan mukaan on ”toisen kanssa kärsiminen, osallistuminen kärsimykseen”. Painotus on henkilökohtaisessa osallistumisessa tarpeessa olevan kanssa, kärsiminen heidän kanssaan, ei pelkästään heille antamisessa.

Mutta nykyään termiä käytetään lähes pelkästään, kuten Olasky asian mainitsee: ”tuntemukseen tai tunteeseen, kun henkilö on liikuttunut toisen kärsimyksestä tai ahdingosta ja pyyteestä lievittää sitä.” Nämä kaksi määritelmää ovat hyvin kaukana toisistaan: Toinen vaatii henkilökohtaista toimintaa, toinen on pelkästään ”tunne”, johon yleensä liittyy vaade jonkun toisen – tarkoittaen valtiota – ongelman hoitamisesta. Toinen kuvaa Äiti Teresaa tai Punaista Ristiä ja toinen kuvaa tyypillistä vastuun siirtäjä, pehmeäsydämistä yhteiskunta-aktivistia mielenosoituskyltti kädessään.

Tosiasiallisesti valtion ”myötätunto” ei ole samaa kuin henkilökohtainen tai yksityinen myötätunto. Kun odotamme valtion korvaavan sen mitä meidän itse tulisi tehdä, odotamme mahdotonta ja saamme sietämättömän. Emme oikeasti ratkaise ongelmia, hallitsemme vain kalliisti niiden jatkumista loputtomiin ja samalla luomme joukon uusia.

Vuodesta 1965, niin kutsutun sodan köyhyyttä vastaan alusta, 1990-luvun puoliväliin Yhdysvalloissa kokonaiskulutus hyvinvointiin oli 5,4 biljoonaa dollaria. Vuonna 1965 koko valtion hyvinvointikulutus oli vain hiukan yli prosentin bruttokansantuotteesta (BKT), mutta 30 vuotta myöhemmin se oli paisunut 5,1 prosenttiin vuosittaisesta BKT:stä – korkeammaksi kuin suuren laman asettama ennätys. Ennen kuin sosiaaliuudistukset, jotka painottivat työntekoa, alkoivat toimimaan 1990-luvun lopussa, köyhyysaste oli lähes paikallaan siitä, mitä se oli vuonna 1965. Vuosikymmeniä miljoonat elivät elämää turmelevassa riippuvuudessa, perheitä palkittiin niiden hajoamisesta ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä nousi taivaisiin – hirvittäviä tosiasioita, jotka suurimmalta osalta aiheutuivat ”myötätuntoisista” valtion ohjelmista.

Henkilön halukkuus kuluttaa valtion varoja tukiohjelmiin ei ole todiste, että henkilö itse on myötätuntoinen. Professori William B. Irvine Wright State yliopistosta Daytonista, Ohiosta, selittää: ”Olisi älytöntä pitää henkilön halukkuutta lisätä puolustusbudjettia osoituksena, että henkilö itse on urhea tai pitää henkilön halukkuutta kuluttaa valtion rahoja urheiluun osoituksena, että henkilö itse on fyysisesti hyvässä kunnossa.” Samalla tavoin kuin ”sohvaperunalle” on mahdollista suosia valtion rahoitusta urheilujoukkueelle, samoin henkilölle, jolta puuttuu myötätuntoa, on mahdollista suosia erinäisiä valtion tukiohjelmia, ja käänteisesti myötätuntoiselle henkilölle on mahdollista vastustaa näitä ohjelmia.

On virhe käyttää henkilön poliittisia uskomuksia myötätunnon lakmustestinä. Professori Irvine sanoo, että jos haluat määrittää kuinka myötätuntoinen yksilö on, tuhlaat aikaasi, jos tiedustelet ketä hän äänesti; sen sijaan tulisi kysyä mitä hyväntekeväisyyslahjoituksia hän on tehnyt ja onko hän tehnyt viime aikoina mitään vapaaehtoistyötä. Kannattaa ehkä myös tiedostella kuinka hän vastaa hänen sukulaistensa, ystäviensä ja naapuriensa tarpeisiin.

Todellinen myötätunto on vahvojen perheiden ja yhteisöjen, vapauden ja itsenäisyyden suojavalli, kun taas toisen käyttötarkoituksen tekaistu myötätunto on lastattu suurilla vaaroilla ja kyseenalaisilla tuloksilla. Todellinen myötätunto on ihmisiä auttamassa toisia ihmisiä aidosta välittämisen tunnosta. Se ei ole poliittisen edustajasi pyytämistä sen tekemisestä puolestasi. Aito myötätunto tulee sydämestä, ei valtion kassasta. Todellinen myötätunto on syvästi henkilökohtainen asia, ei rahalähetys etäiseltä byrokratialta.

Kun kuulet seuraavan kerran jonkun käyttävän termiä ”myötätunto”, kysy tietääkö hän todella mistä puhuu.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu FEE:n vuoden 1994 syyskuun “The Freeman” -julkaisussa.

Talous on aihe, joka näinä päivinä hallitsee julkista elämää ja tärkeitä poliittisia keskusteluja. Kuitenkin useimmat ihmiset, nojaten koulussa oppimaansa, joutuvat tähän älylliseen taisteluun aseettomina.

Lukion taloustiedon kurssit ovat harvassa ja käsittelevät usein lähes pelkästään ”kuluttajien” asioita: kuinka pitää oma talous tasapainossa, kuinka löytää edullisimmat tarjoukset tai kuinka lainata rahaa alhaisimmilla koroilla. Nämä ovat hyödyllisiä asioita tietää, mutta älylliset työkalut ja olennaiset periaatteet, joita tarvitaan tämän hetken tärkeiden asioiden analysointiin ja arviointiin puuttuvat liian usein.

Lisäksi jo pintapuolinen lukion talouden kurssien oppikirjojen tarkastelu osoittaa kurjan ymmärryksen tason tai avoimen kirjojen kirjoittajien puolueellisuuden. Oppilaat lukevat esimerkiksi, että kansalaisia ei veroteta tarpeeksi, että valtion kulutus luo uutta varallisuutta ja että poliitikot ovat parempia pitkän aikavälin suunnittelijoita kuin yksityisyrittäjät. Kirjoille ei ole epätyypillistä tuoda esiin vapaiden markkinoiden kilpailua ja yksityisomistajuutta epäilyttävässä valossa, esitellen samaan aikaan valtion väliintuloja vähäisellä tai ei lainkaan kriittisyydellä. Näin ollen saattaa olla tosiasiassa siunaus kirouksen sijaan, että vain hyvin harvat oppilaat altistuvat sille, mitä näinä aikoina kouluissa pidetään ”taloustietona”.

Talouden opiskelu ilman puolueellisuutta on suunnattoman tärkeää. Tosiaankin, ilman sitä meiltä puuttuu merkittävä osa siitä ymmärryksestä, joka tekee meistä ainutlaatuisia, ajattelevia olentoja, joita olemme. Taloustiede on ihmisen toiminnan tutkimista rajallisten resurssien ja rajattomien tarpeiden maailmassa – eloisa aihepiiri, jota ei voida typistää elottomiin käppyröihin ja mieltä turruttaviin yhtälöihin, jotka täyttävät teennäisen suunnittelijan ajankäytön.

Mitä taloustiede opettaa

Taloustiede opettaa meille, että kaikella arvokkaalla on kustannus. Se kertoo meille, että korkeampi elintaso voi syntyä ainoastaan suuremmasta tuotannosta. Se tuo esiin, että kansakunnat eivät tule vauraiksi rahaa painamalla tai sitä kuluttamalla, vaan pääoman kartuttamisella ja tavaroiden ja palveluiden luomisella. Se kertoo meille, että kysynnän ja tarjonnan tasapainottuvat signaaleista, joita kutsumme hinnoiksi ja että poliittiset pyrkimykset manipuloida niitä aiheuttavat vahingollisia seurauksia.

Taloustiede opettaa, että hyvät aikomukset ovat arvottomia huonompia silloin, kun ne  uhmaavat väistämättömiä ihmisen toiminnan lakeja. Se muistuttaa meitä ottamaan huomioon tekojemme pitkäaikaiset vaikutukset pelkästään lyhytaikaisten tai päiväperhosmaisten vaikutusten sijaan. Se kertoo meille paljon kannustimien tärkeästä asemasta ihmisen käyttäytymisen muokkaamisessa.

Lyhyesti, taloustiede on toimintamalli vapaalle ja kestävälle taloudelle, joka on korvaamaton ihmisten aineellisten tarpeiden ja halujen tyydyttämiseksi. Kun aihealue on hyvin ymmärretty, ihmiset oppivat, että toisten ihmisten rauhaan jättäminen on paljon todennäköisempi polku hyvinvointiin kuin heidän tönimisensä poliittisilla määräyksillä.

Silloin kun ihmisillä on vähän tai ei lainkaan taloudellista ymmärrystä, he ylistävät ”pikakorjauksia” ja tukevat epäkäytännöllisiä taivaanrantaa syleileviä ratkaisuja ongelmiin. He saattavat ajatella, että mitä tahansa valtio antaakaan, sen täytyy todella olla ”ilmaista” ja valtion tulee vaurauden kasvattamiseksi ainoastaan käskeä sitä.

Taloustiedossa oppimattomat ihmiset ovat helppoa saalista valuuttaintoilijoille, jotka väittävät meidän vaurastuvan lisää rahaa painamalla. He saattavat jopa ajatella, että kauppa on pahasta, että jos suljemme rajamme tuotteiden virralta, elintasomme nousee. He eivät ole pelkästään kykenemättömiä tunnistamaan taloudellista käärmeöljyä vaan myös kouluttamattomia näkemään sen vahingollisia seurauksia.

Amerikan suurilla talousongelmilla on väitetysti juurensa laajalle levinneessä taloudellisten periaatteiden tietämättömyydessä. Kun tunnetulta taloustieteilijältä, John Maynard Keynesiltä, kysyttiin 1930-luvun lopulla, pitäisikö lisääntyvästä velasta ja rahan painamisesta olla huolissaan, hän vastasi raportoidun näsäviisaasti kommentilla: ”Pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleita.” Totuus on, kuten paljon suurempi taloustieteilijä Henry Hazlitt aikanaan mainitsi, että ”Tänään on huominen, josta eilisen huonot taloustieteilijät kuten Keynes kertoivat meidän voivan turvallisesti – mutta virheellisesti – olevan piittaamatta.”

Kansalaisia pyydetään joka päivä muodostamaan käsitys ja antamaan äänensä ohjelmille ja ehdotuksille, jotka ovat pääosin taloudellisia luonteeltaan. Olisi suotavaa, että käynnistäisimme keskustelun, kuinka tarjoamme puuttuvat työkalut, joita tarvitaan näiden ja muiden päätösten tekemiseen, jotta emme kaiva itseämme syvemmälle kehnon ajattelut ja huonojen julkisten toimintamallien suohon.

Valtuutukset eivät ole ratkaisu

Todetaan, että vastauksena on tehdä valtuutus taloustiedon opetuksesta! Jos koulut eivät opeta ainetta, silloin laitetaan ne tekemään niin! Voi, tässä on jälleen houkutteleva, mutta täysin kielteisesti vaikuttava ”pikakorjaus” – oire juuri nimenomaisesti kuvaamastani sairaudesta.

Lakien laatiminen taloustiedon opettamiseksi ei juurikaan ole se ratkaisu. Julkisessa koulutuksessa se voi ainoastaan politisoida aiheen ja taata, että liian monet ihmiset, jotka eivät ymmärrä tai halua opettaa sitä, ohjeistavat kyllästyneitä nuoria, jotka eivät voisi vähempää välittää aiheesta. Suuri valtion kouluopettajien enemmistö on kunnollista hyvällä tahdolla ja taidolla varustettuja kansalaisia, mutta valtion työntekijöinä he työskentelevät luontaisesti vihamielisellä alueella valtion toimintojen kritiikille, jota paikkansapitävä taloustiede väistämättä tuottaa.

Ajatus valtion valtuuttamasta taloustiedon opetuksesta vaikuttaa minusta todennäköisesti olevan ei yhtään sen tehokkaampaa kuin valtio valtuuttama minkään muunkaan opetus. Emmekö ole keskellä koulutuskriisiä, testitulosten ja muiden oppilaiden taitojen mittaustulosten vajotessa ala-arvoisille tasoille? Onko mitään syytä uskoa, että valtio voi opettaa taloutta yhtään sen paremmin kuin se pystyy opettamaan matematiikkaa?

Lääke taloustiedon vajaaseemme on todella sama kuin lääke yleistietojemme vajeeseen: yhdistelmä koulutusjärjestelmän monopolin purkamisesta kilpailun ja toimeliaan itse-opetuksen avulla.

Jos taloustieto on niin tärkeää kuin olen viitannut, tällöin markkinavetoinen, valintoihin keskittyvä, tuloksiin perustuva ja täysin tilivelvollinen koulutusjärjestelmä opettaisi varmasti paremmin kuin valtion monopoli, joka saa tukensa opetti se todellista elämää varten tai ei. Kun koulutuksesta tehdään markkinoiden tuote politiikan sijaan, niin paljon enemmän kuin pelkkää taloustiedettä tullaan opettamaan, ja opettamaan hyvin.

Muodollinen koulutus, vaikka jopa täysin yksityistetyssä ympäristössä, pysyy olemaan vain osa taloustiedon opettamisen yhtälöä. Se mitä opimme itseksemme, erityisesti jos toivomme inspiroivamme ja vakuuttavamme muita, voi olla yhtä tärkeää. Tarkastellen omaa taloustiedon koulutustani, totean että pääosa siitä tapahtui yksityisten ryhmien suojeluksessa kuten Foundation for Economic Educationin ja julkaisujen kuten The Freeman.

Joka tapauksessa taloustiedon suhteellinen puuttuminen luokkahuoneista on ongelma, joka vaatii huomiomme. Monet yksityiset ponnistelut sen ratkaisemiseksi ansaitsevat tukemme. Mutta kenenkään ei tule erehtyä ajattelemaan, että valtiolle vastuun vierittäminen ratkaisisi ongelman.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu FEE:n vuoden 1994 kesäkuun “The Freeman” -julkaisussa.

Joka vaalivuosi odotamme joutuvamme ”maan jaloilleen nostamisesta”, ”työpaikkojen luomisesta” ja ”talouden parantamisesta” kertovan retoriikan ristituleen.

Poliitikot rakastavat tulevaisuuden lupauksia ja omien aikaisempien toimiensa unohtamista. Tyypillisesti he käyttävät paljon enemmän aikaa kehitelläkseen uusia tapoja sekaantua kansalaisten elämään kuin jo käytössä olevien sekaantumistapojen kumoamiseen.

Todellista huomiota ansaitsisivat valtion luomat taloudellisten mahdollisuuksien esteet – kuten säännökset, verot, lisenssikäytännöt, kaavoitussuunnitelmat, työmarkkinajärjestöjen erikoisoikeudet, yritystuet, jatkuvat pääomaa kuluttavat budjettivajeet, sosiaalitukijärjestelmä, joka suosii toimettomuutta ja rankaisee työnteosta, ja koulutusmonopoli, joka epäonnistuu lasten opettamisessa, mutta tyhjentää heidän vanhempiensa tilipussit.

Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että rajoittavat kaavoitusmääräykset, rakennuslupakäytännöt ja kiinteistöverot ovat suurimmat syyt siihen, että köyhille ei saada sellaisia asuntoja, joihin heillä olisi varaa. Minimipalkkalait pitävät työmarkkinoiden ulkopuolella satoja tuhansia sellaisia, joiden osaamistaso ei ole valtion saneleman palkkatason mukainen. Loputtomat markkinoille pääsyä vaikeuttamaan suunnitellut säännöt ja määräykset, kuten esimerkiksi taksiliikennettä tai tavarankuljetusta koskevat, estävät montaa potentiaalista yritystä syntymästä.

En nyt tarkoita perustavanlaatuisia lakeja, jotka pyrkivät estämään toiselle aiheutettavaa vahinkoa tai rankaisevat jo aiheutetusta vahingosta. Puhun aikamme pääasiallisesta sosiaalisesta sairaudesta – siitä, että valtio ylittää soveliaisuuden rajat ja leikkii yhtaikaa Robin Hoodia, joulupukkia ja poikasistaan huolehtivaa kanaemoa, ja siten aiheuttaa todellista vahinkoa todellisille ihmisille, jotka eivät ole riistäneet tai ryöstäneet ketään. Ainakin taloustieteilijät alkavat suhtautua tuollaiseen politiikkaan yhä kriittisemmin.

On kuitenkin ymmärrettävä, että taloustieteellinen analyysi ei yksinään auta meitä pääsemään eroon näistä itse luoduista esteistä. On vaikuttavaa, mutta ei kuitenkaan riittävän, esittää numerotietoa ja näyttää kuinka monta työpaikkaa mikäkin valtion toimenpide on tuhonnut. Kuvioiden piirtely bruttokansantuotteen muutoksista ei riitä.

Tarvitaan kipeästi myös, että keskustelussa tunnustetaan se moraalinen taantumuksellisuus, jota niin monet näistä taloudellisen vapauden esteistä edustavat. Näiden esteiden kaataminen vaatii, että meidän vapaata markkinataloutta kannattavien tulee toimia korkean moraalin mukaisesti. Meidän täytyy vedota siihen, minkä useimmat ihmiset vaistomaisesti tuntevat olevan oikein, ei pelkästään siihen, mikä saa kassakoneen kilisemään. Meidän on opeteltava puhumaan valtion vahingollisista toimista termeillä, jotka viittaavat oikeuksien polkemiseen, unelmien murskaamiseen ja elämien pilaamiseen.

Esimerkiksi, kun Detroitin kaupunki Michiganissa korottaa – kuten se tekee – veroja niin, että verorasitus nousee useita kertoja kovemmaksi kuin muissa michiganilaisissa kaupungeissa, se ei ole pelkästään huonoa talouspolitiikkaa. Se on loukkaus niitä kaupunkilaisia kohtaan, jotka haluavat pelkästään parasta perheelleen, jotka haluavat vain mahdollisuuden olla tuottavia. Näiden korkeiden verojen pitäisi tuoda mieliin näkymiä nälkäisistä lapsista, lopetetuista yrityksistä, jotka kerran olivat joidenkin unelmien täyttymyksiä ja hajonneista kodeista perheiden ollessa kykenemättömiä maksamaan laskujaan vastuuttomien poliitikkojen takia.

Miksi ihmisiä, jotka työskentelevät valtion palkkalistoilla virkamiehinä tai byrokraatteina, kutsutaan ”kansan palvelijoiksi” – jopa kaikkein korkeimmin palkattuja? Miksei ”kansan palvelijat” termiä ole varattu niille yrittäjällisille sankareille yksityisellä sektorilla, jotka luovat työpaikkoja, tekevät keksintöjä, parantavat sairauksia, perustavat yrityksiä, palvelevat asiakkaita ja maksavat valtion laskut veroillaan? Missä ovat julkiset avunhuudot tai oikeudenmukaisuutta vaativa median hehkutus silloin, kun näiden ”kansan palvelijoiden” luomat esteet tuhoavat yritteliäiden ihmisten toimintakyvyn?

Se, mitä verot ja säännökset tekevät ihmisille ja heidän unelmilleen omasta liiketoiminnastaan, ja miten muut valtion toimet vaikuttavat ihmisten jokapäiväiseen elämään, on moraalisesti vastenmielistä. Tällaiset teot ovat muistoja siltä synkältä aikakaudelta, jolloin varasta ja hallitsijaa ei pystynyt erottamaan muutoin kuin vaatetuksen perusteella.

Kampanjan vapauden ja taloudellisten mahdollisuuksien palauttamiseksi tulee perusosanaan sisältää moraalisen ulottuvuuden. Lainsäädäntö, joka tukahduttaa yritteliäiden miesten ja naisten pyrkimykset, on enemmän kuin huonoa talouspolitiikkaa. Vapaassa yhteiskunnassa se olisi moraalinen katastrofi.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu FEE:n vuoden 1996 syyskuun “the Freeman” -julkaisussa.

“Verot,” sanoi Oliver Wendell Holmes Jr., “ovat osallistumismaksu sivistyneestä yhteiskunnasta.” Taloustieteilijä Mark Skousen esitti kuitenkin paljon paremman näkökulman todetessaan, että verot ovat maksu sivistyksen puutteesta. Jos ihmiset huolehtisivat paremmin itsestään, perheestään ja lähimmäisistään, valtion rooli kutistuisi ja yhteiskunnasta tulisi vahvempi.

Skousen sanoi hyvin kirjoittaessaan “Aina kun säädämme uuden lain tai asetuksen, aina kun korotamme veroja, aina kun aloitamme sodan, myönnämme, että ihmiset ovat epäonnistuneet oman elämänsä hallitsemisessa. Voimme voittaa kannustamalla ihmisiä toimimaan oikein, mutta aina kun pakotamme heidät toimimaan oikein, olemme epäonnistuneet.” Vapaaehtoisuuden voitto pakottamisesta – kun ihmiset auttavat toisiaan omasta halustaan eikä valtion pakottamina – on merkki sivistyneistä ihmisistä ja siviiliyhteiskunnasta.

Tämä on tärkeä ja kauaskantoinen havainto kaikille kulttuurimme kehittymisestä kiinnostuneille. Kulttuurin edistymistä ei pitäisi määritellä sen mukaan, paljonko toisten omaisuutta otetaan käytettäväksi valtion byrokratian “hyviin” tarkoituksiin. Kulttuuri on aidosti kehittynyt, kun yksilöt pystyvät ratkomaan ongelmia itse ilman poliitikkojen, poliisin tai virkamiesten apua.

Kun ranskalainen historioitsija Alexis de Tocqueville vieraili 1830-luvulla Yhdysvalloissa, hän piti yhteiskunnan toimeliaisuutta yhtenä nuoren maan suurimmista kilpailuvalteista. Hän oli vaikuttunut siitä, miten amerikkalaiset jatkuvasti perustivat “yhdistyksiä” tukemaan taidetta, rakentamaan kirjastoja ja sairaaloita ja tyydyttämään kaikenlaisia sosiaalisia tarpeita. Halutessaan saada aikaan jotain hyvää esivanhempamme harvoin odottivat niin fyysisesti kuin henkisestikin etäällä olevien poliitikkojen hoitavan asian heidän puolestaan. “Ihmisluontoa hallitsevien luonnonlakien joukossa”, totesi Tocqueville kirjoittaessaan Demokratiasta Amerikassa, “on yksi asia, joka on selvempi kuin mikään muu. Jos ihmiset aikovat säilyttää sivistyksensä tai kehittää sitä, yhdessä toimimisen kyvyn pitää kehittyä ja vahvistua.”

Nykyään, kun hallitukset Amerikassa ja useimmissa muissa länsimaissa kuluttavat 40-60% ihmisten ansioista, pitäisi olla ilmeistä, että monikaan ei ajattele, toimi tai äänestä kuten esivanhempansa Tocquevillen aikoina. Miten siis voisimme palauttaa ja vahvistaa niitä asenteita ja instituutioita, jotka muodostavat eloisan, vapaan ja sivistyneen yhteiskunnan perustan?

Ainakaan emme pysty siihen hyväksymällä sokeasti kaikki hallituksen ohjelmat, jotka hukuttavat alleen yksityiset aloitteet tai kyseenalaistamalla niiden motiiveja, jotka perustellen kyseenalaistavat hallituksen toimet. Emme saa elvytettyä sivistynyttä yhteiskuntaa, jos emme luota itseemme, vaan uskomme, että valtiolla on monopoli myötätuntoon ja hyväntekeväisyyteen. Emme saavuta tavoitettamme ikinä, jos verotamme 40-60% ihmisten ansioista ja sitten ihmettelemme, kuten matematiikassa reputtaneet koululaiset, miten ihmisillä ei ole varaa heidän tarvitsemiinsa asioihin.

Sivistys pääsee edistymään vasta, kun ihmiset alkavat suhtautua vakavasti ajatukseen korvata hallituksen ohjelmia yksityisillä aloitteilla ja, kun keskustelussa päästään yli sellaisista lapsellisista väitteistä kuin “Jos haluat vähentää valtion maksamia tukia, kannatat siis vanhusten jättämistä kuolemaan nälkään.” Sivistys alkaa kukoistaa, kun ymmärrämme, että valtion “palkkaaminen” kalliiksi välikädeksi ei ole paras tapa “tehdä hyvää” ja että se usein katkaisee yhteyden apua tarvitsevien ja auttamishaluisten välillä. Edistymme, kun valtion tarjoaminen ongelmien ratkaisijaksi tunnustetaan siksi, mitä se on – väärää hyväntekeväisyyttä, “lintsaamista”, yksinkertainen epävastaus, joka ei toimi kunnolla, vaikka saakin kannattajansa tuntemaan omahyväistä tyytyväisyyttä.

Siviiliyhteiskunnan palauttaminen ei tule olemaan helppoa. Huonoista tavoista ja lyhytnäköisestä ajattelusta on vaikea päästä eroon. Erityisen vaikeaa on saada sivistyksen viesti vahingoittumattomana läpi valtamedian suodattimista. Erään suuren michiganilaisen sanomalehden hiljattain julkaistu pääkirjoitus on tästä hyvä esimerkki. Kirjoitus vastusti valtion budjettiin ehdotettuja leikkauksia ja rinnasti siviiliyhteiskunnan palauttamisen ihmiselämän alistamiseen “markkinatalouden armoille”. On sääli, että niin monet sanomalehdet rutiininomaisesti harmittelevat poliittisten kampanjoiden pinnallisuutta, mutta kuitenkin itse käyttävät kuluneita sanontoja, kun joku ehdottaa toimia ihmisiä kiusaavan valtion roolin pienentämiseksi.

Kyseinen pääkirjoitus ei ruokkinut, vaatettanut eikä tarjonnut majoitusta yhdellekään tarvitsevalle. Se tuskin paljoa lohdutti vähäosaisia. Se ei inspiroinut yhtään vapaaehtoista toimintaa puutteenalaisten perheiden auttamiseksi. Sen sijaan se saattoi tuudittaa osan lukijoista yhä syvempään omahyväisyyden uneen. Valtio, kuten pitääkin, huolehtii kaikista niistä asioista, joihin kirjoitus viittasi.

Samaan aikaan pohdiskelevammat kirjoittajat huomaavat joitakin rohkaisevia muutoksia. Huomattava artikkeli U.S. News & Worldin tuoreessa numerossa ylisti “kansalaisaktiivisuuden henkiinherättämistä”. Eräs lehden käyttämistä esimerkeistä kertoi Frankfordin kaupungista Pennsylvaniassa. Frankfordista oli tullut korkeiden verojen ja laman koettelema valtiosta riippuvainen yhteisö, joka kaipasi kipeästi ratkaisuja ongelmiinsa. Sivistyneen yhteisön kipinä oli sytytetty, ja nyt ihmiset ratkaisevat ongelmia itse. “Kun kaupunkiin satoi ennätykselliset 76 senttimetriä lunta, … frankfordilaiset eivät jääneet tumput suorina seisomaan ja valittamaan kaupungin työntekijöiden tehottomuutta. Asukkaat vuokrasivat itse lumiauroja ja jakoivat kustannukset”, lehti kertoi.

Jos Tocqueville vierailisi tässä pienessä pennsylvanialaisessa kaupungissa, niin ehkä hän näkisi häivähdyksen siitä suurenmoisuudesta, jota hän todisti 1830-luvulla. Hän vaikuttuisi kaupungin yhteishengestä ja saataisi jopa ehdottaa, että ihmisten kaikkialla pitäisi ottaa siitä oppia. Tocqueville saattaisi huomioida, että asukkaat eivät jääneet istumaan aloilleen valittamaan kurjuuttaan ja kirjoittamaan lehtien palstoille siitä, miten poliitikkojen pitäisi pelastaa heidät. “Kun pääsee eroon närkästyksestä, ettei valtio hoida asioita puolestasi, saa aikaiseksi tehdä sen itse”, eräs paikallinen asukas kertoo.

Voimme oppia paljon frankfordilaisilta ja muilta heidän kaltaisiltaan, jotka ajattelevat, ettei hyväntekeväisyys tarkoita joidenkin toisten rahojen kuluttamista tai sosiaalisten tarpeiden saarnaamista tietokoneen näppäimistön takaa. Sivistyksen palauttaminen yhteiskuntaan edellyttää sitä, että “uskallamme sanoa ei” henkilökohtaisen vastuun pakoilemiselle ja sille, että odottaisimme valtion tekevän puolestamme sen, mikä meidän pitäisi tehdä itse perheidemme ja paikallisten yhdistysten kanssa. Se tarkoittaa, että meidän pitää ajatella luovasti, keksiä yksityisiä aloitteita ja sitten vain toteuttaa ne.

Itse asiassa, mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä paremmin ymmärrän, että asioiden tekeminen sen sijaan, että vain puhuisi niistä tai odottaisi muiden tekevän ne, on yksi tärkeimpiä eroja aikuisten ja lasten välillä. Ehkä meidän kaikkien pitäisi vain kasvaa aikuisiksi – ja siten kasvaa ulos sosiaalivaltion tylsistyttävästä ympäristöstä.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu FEE:n vuoden 2009 toukokuun “the Freeman” -julkaisussa.

Yhteiskunnaksi, joka on ruokkinut, vaatettanut, majoittanut, huolehtinut, viihdyttänyt ja muilla tavoin rikastuttanut ihmisiä enemmän kuin mikään muu yhteiskunta maapallolla, Amerikassa on totisesti paljon perusteetonta syyllisyyttä (ja monessa muussa länsimaassa vielä enemmän).

Tämä syyllisyys ilmenee monissa eri muodoissa. Minua eniten etoo esimerkki, jonka kuulemme usein hyvää tarkoittavilta hyväntekijöiltä, jotka koristelevat hyväntekeväisyyteen antamansa lahjoitukset kuluneella fraasilla: ”Haluan antaa jotain takaisin.” Se kuulostaa aina siltä kuin he pyytäisivät anteeksi menestystään.

Suomennettuna tuo fraasi tarkoittaa jotakuinkin seuraavaa: ”Olen elämäni aikana onnistunut keräämään jonkin verran varallisuutta. Huolimatta siitä miten olen sen tehnyt, minä vain tunnen syyllisyyttä sen tekemisestä. Siinä, että minulla on enemmän kuin joillakuilla toisilla, on jotakin väärää, mutta älä pyydä minua selittämään sitä, sillä se on vain jonkinlainen utuinen epämiellyttävä tunne. Koska minulla on jotakin, tunnen velvollisuudekseni antaa osan siitä pois. Minusta tuntuu hyvältä antaa se pois, koska se sovittaa sitä syntiä, että minulla ylipäätään alkujaan oli se. Nyt olen hyvä ihminen, enkö olekin?”

Minulle selvisi, miten syvään tämä ajatus on juurtunut, kun muutama vuosi sitten vierailin John D. Rockefellerin haudalla Lakeviewin hautausmaalla Clevelandissa. Tämän merkittävän liikemiehen elämästä kertoneen muistolaatan sanat antoivat ymmärtää, että suuren osan omaisuudestaan pois lahjoittaminen oli yhtä suuri saavutus kuin perustaa valtava kansainvälinen yritys, Standard Oil, joka tuon omaisuuden tuotti. Monet nykyisistä oppilaiden lukemista koulujen historiankirjoista menevät vielä askeleen pidemmälle. Ne rutiininomaisesti kritisoivat Rockefellerin kaltaisia ihmisiä heidän rikkauksistaan ja voittojen ja oman edun tavoittelustaan, joiden avulla he loivat rikkautensa, ja ylistävät heitä siitä, että he luopuivat osasta rahojaan.

Monesti hyväntekijät ovat antaneet lahjoituksia järjestölleni ja kertoneet, että he ”antavat jotain takaisin”. He tarkoittavat, että lahjoittamalla meille, he maksavat jotain velkaa koko yhteiskunnalle. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta nämä lahjoittajat eivät ole tehneet mitään väärää. He kyllä loivat rikkauksia elämänsä aikana, mutta he eivät varastaneet niitä. He ottivat riskejä, joita heidän ei olisi ollut pakko ottaa. He sijoittivat omia rahojaan tai rahoja, jotka he olivat lainanneet, ja jotka he myöhemmin maksoivat takaisin korkojen kanssa. He loivat työpaikkoja, maksoivat kilpailukykyisiä palkkoja omasta halustaan töihin tulleille ja siten antoivat toimeentulon tuhansille perheille. He tekivät uusia keksintöjä, joista osa on pelastanut ihmishenkiä tai edistänyt ihmisten terveyttä. He valmistivat tuotteita ja tarjosivat palveluita, joista he pyysivät ja saivat markkinahinnan. Heillä oli innokkaita asiakkaita, jotka palasivat heidän liikkeeseensä yhä uudestaan ja uudestaan. Heillä oli osakkeenomistajia, jotka halusivat riittävää tuottoa sijoituksilleen. Heillä oli myös kilpailijoita ja heidän piti olla aina askeleen edellä voittaakseen kilpailijansa. He eivät käyttäneet väkivaltaa saavuttaakseen päämääränsä; he luottivat vapaaseen kaupankäyntiin ja vapaaehtoisesti solmittuihin sopimuksiin. He maksoivat laskunsa ja velkansa. Ja joka vuosi he lahjoittivat osan voitoistaan hyväntekeväisyyteen, vaikka mikään laki ei määrännyt heitä niin tekemään. En tunne ketään sellaista lahjoittajaa, joka olisi koskaan ollut vankilassa tai saanut muita rangaistuksia.

Miten on siis mahdollista, että joku voi tehdä kaiken tuon ja silti tuntea syyllisyyttä? Minusta he ovat syyllisiä korkeintaan siihen, että ovat altistaneet itsensä huono-osaisten ja kateellisten – ihmisten, jotka ovat jakamassa heidän omaisuuttaan uudelleen, koska eivät itse onnistuneet luomaan mitään tai vain yksinkertaisesti halusivat valita helpon tien – panettelulle. Nämä ihmiset vain ottavat mitä haluavat, tai haluavat poliitikkojen ottavan sen heidän puolestaan.

Tai kuten jotkut papit, jotka ajattelevat, ettei rikkauksia luoda, vaan ne vain ”kerätään”, omaisuuden uudelleenjakajat saarnaavat ihmisille syyllisyydestä, kunnes he luopuvat maallisesta mammonastaan – välittämättä kymmenennestä käskystä, joka kieltää himoitsemasta toisen omaisuutta. Uskovaisilla on tietysti velvollisuus tukea kirkkoaan, moskeijaansa tai synagogaansa, mutta se on eri asia, eikä kuulu tähän.

Todelliset syyt antamiselle

Sopimuksen rikkova henkilö on korvausvelvollinen, mutta tämä velvollisuus hänellä on vain sopimuksen toista osapuolta kohtaan. Jos varastat jonkun toisen omaisuutta, olet sen omaisuuden verran velkaa nimenomaan varkauden kohteelle, et koko yhteiskunnalle. Nuo velvollisuudet ovat todellisia ja ne seuraavat ensin mainitussa tapauksessa vapaaehtoisen sopimuksen solmimisesta ja jälkimmäisessä tapauksessa moraalittomasta teosta. Tämä ajatus ”antaa jotakin takaisin” vain siksi, että olet ansainnut sen, on puolestaan seurausta jostain mystisistä velvollisuuksista, jotka eivät ole todellisia. Se kääntää nurinniskoin koko velan käsitteen. Antaa jotain ”takaisin” viittaa siihen, että se jokin ei alun perinkään ollut sinun, mutta vaurauden luominen yksityisyrittäjyydellä ja vapaaehtoisiin kauppoihin perustuen ei ole kenenkään omaisuuden pakkolunastamista.

Miten se voisikaan olla? Mihin järkeilyyn perustuu ajatus, että vapailla markkinoilla menestynyt henkilö, joka on täyttänyt kaikki velvollisuutensa ja maksanut kaikki velkansa sanan perinteisessä merkityksessä, olisi jotakin velkaa niinkin epämääräiselle käsitteelle kuin yhteiskunnalle? Jos yrittäjä X ansaitsee miljardi dollaria ja yrittäjä Y kaksi miljardia, voidaanko sanoa, että Y:n pitäisi ”antaa takaisin” kaksi kertaa enemmän kuin X:n? Ja jos näin on, kuka saa päättää, kenelle hän on sen velkaa? Selvästi koko ajatus ”jonkin takaisin antamisesta” vain siksi, että sinulla on se, seisoo älyllisessä mielessä juoksuhiekalla.

Menestyneet ihmiset, jotka ovat ansainneet omaisuutensa vapaalla ja rauhanomaisella kaupankäynnillä, voivat antaa osan omaisuudestaan pois, mutta he eivät ole yhtään vähemmän moraalisia eivätkä enempää velkaa, vaikka he eivät antaisi mitään. Se, että hyväntekeväisyys olisi velan maksamista tai, että sen pitäisi olla jonkinlaisen syyllisyyden tai itseruoskinnan seurausta, halventaa koko hyväntekeväisyyden käsitettä.

He, joilla todella on velvollisuus antaa jotain takaisin ovat esimerkiksi pankkirosvoja, myymälävarkaita, huijareita, laskunsa maksamatta jättäneitä tai siltarumpupolitiikkaa harjoittavia poliitikkoja. Heillä on hyvä syy tuntea syyllisyyttä, koska he ovat syyllisiä.

Mutta jos olet tyypillinen vapaan markkinatalouden harjoittaja, joka on todella ansainnut ja pitänyt huolta omaisuudestaan, etkä ole vahingoittanut toisia ihmisiä tai heidän omaisuuttaan, etkä loukannut heidän oikeuksiaan, et kuulu edellä mainittuun ryhmään. Kun annat jotain hyväntekeväisyyteen, sinun pitäisi antaa se sen takia, että saat tyydytystä tukiessasi hyviä asioita, ei sen takia, että sinun pitäisi rauhoitella huonoa omaatuntoasi.