Archives: Author

Lawrence W. Reed on Irvingtonissa, New Yorkissa toimivan Foundation for Economic Education järjestön — www.fee.org puheenjohtaja. Tämä kirjoitus perustuu alun perin FEE:n kausijulkaisussa The Freeman lokakuussa 1999 julkaistuun artikkeliin.

On ne saurait faire une omelette sans casser des oeufs.” Suomennos: “Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia.”

Noilla sanoilla toivotti Maximilian Robespierre vuonna 1790 Ranskan vuotta aiemmin alkaneen hirvittävän vallankumouksen tervetulleeksi. Taitavana valtiomiehenä, joka työskenteli väsymättä ohjaillakseen toisten ihmisten elämää, hänestä tuli vallankumouksen verisimmän vaiheen – vuosien 1793-94 terrorin kauden – arkkitehti.  Robespierre ja hänen giljotiininsa rikkoi tuhansia munia yrittäessään turhaan luoda utopiayhteiskuntaa, joka perustui viettelevälle tunnuslauseelle “liberté, égalité, fraternité.”

Valitettavasti Robespierre ei kuitenkaan koskaan saanut aikaan yhtään munakasta. Eikä niitä tuottanut kukaan muukaan vuoden 1789 jälkeen vallassa ollut roisto. Heidän jäljiltään Ranska oli moraalisesti, poliittisesti ja taloudellisesti raunioina ja kypsä Napoleon Bonaparten diktatuurille.

Robespierren tavoin yhtään munakasta eivät munien ahkerasta rikkomisesta huolimatta saaneet aikaiseksi myöskään Lenin, Mao, Pol Pot, Adolf Hitler eikä Benito Mussolini.

Ranskan vallankumous on yksi esimerkki kuviosta, joka on suorastaan häiritsevän tuttu. Kutsutaanpa heitä miksi tahansa – vasemmistolaisiksi, sosialisteiksi, radikaaleiksi interventionisteiksi tai kollektivisteiksi – historia on täynnä heidän ylimielisiä suunnitelmiaan yhteiskunnan muokkaamisesta vastaamaan heidän visiotaan ”yhteisestä hyvästä”. Suunnitelmia, jotka aina epäonnistuvat ja samalla tappavat tai kurjistavat ihmisiä. Jos sosialismi koskaan ansaitsee muistokirjoitusta, niin sen pitäisi olla seuraavanlainen: ”Tässä lepää kaikkitietävien ja toisten asioihin sekaantujien keksintö, jonka takia rikottiin hillittömästi munia, mutta josta ei koskaan saatu aikaiseksi munakasta.”

Sosialistifilosofit ovat julistaneet jokaisen 1900-luvun kollektivistisen yhteiskuntakokeilun Luvatuksi maaksi. ”Olen nähnyt tulevaisuuden, ja se toimii,” sanoi vasemmistoälykkö Lincoln Steffens vierailtuaan Stalinin Neuvostoliitossa. Kenneth Galbraight väitti vuonna 1984 New Yorker -lehdessä, että Neuvostoliiton talous edistyy loistavasti osittain siitä syystä, että sosialistinen järjestelmä käyttää työvoimaansa ”täydellä teholla” toisin kuin tehottomampi läntinen kapitalistinen järjestelmä. Vuonna 1997 julkaistu arvovaltainen 846-sivuinen tutkielma, Kommunismin musta kirja, arvioi, että kommunistinen ideologia vaati 20 miljoonan ihmisen hengen ”työläisten paratiisissa”. Samoin tuohon mustaan kirjaan on dokumentoitu tilastoja muiden kommunististen valtioiden uhreista: 45-72 miljoonaa uhria Kiinassa, 1,3-2,3 miljoonaa Kamputseassa, 2 miljoonaa Pohjois-Koreassa, 1,7 miljoonaa Afrikassa, 1,5 miljoonaa Afganistanissa, 1 miljoona Vietnamissa, 1 miljoona Itä-Euroopassa ja 150 000 Latinalaisessa Amerikassa.

Lisäksi nuo murhaajahallintojärjestelmät olivat taloudellisesti konkurssikypsiä; ne haaskasivat resursseja poliisiin ja armeijaan, synnyttivät massiivisen ja tehottoman byrokratiakoneiston eivätkä tuottaneet juuri mitään sellaista, jolla olisi ollut markkina-arvoa niiden rajojen ulkopuolella. Ne eivät käyttäneet ”täydellä teholla” mitään muuta kuin poliisivoimiaan. Maailman jokaisessa kommunistisessa valtiossa tarina on ollut poikkeuksetta aina sama: paljon rikottuja munia, ei yhtään munakasta.

Nobel palkittu taloustieteilijä F. A. Hayek selitti tämän väistämättömän lopputuloksen vuonna 1944 uraa uurtaneessa tutkielmassaan, The Road to Serfdom. Hän varoitti meitä siitä, että kaikki yritykset korvata yksilönvapaudet keskusjohtoisella suunnittelulla tulevat päättymään katastrofiin ja diktatuuriin. Mikään ylevä päämäärä ei voi oikeuttaa sen toteuttamisen vaatimia voimakeinoja. ”Periaate, jonka mukaan tarkoitus pyhittää keinot” , kirjoitti Hayek, ”on yksilönvapauksia kunnioittavan etiikan mukaan kaiken moraalin hylkäämistä. Yhteisöllisessä etiikassa siitä tulee väistämättä kaikkein ylin sääntö.”

Pahimpien sosialistien vähemmän radikaalit aatetoverit usein vähättelevät tai sivuuttavat heidän pahimpia rikoksiaan pitäen niitä ”ylilyönteinä”, joihin sortuivat muuten hyvällä asialla olleet miehet ja naiset. Nämä puolustelijat kiistävät rautaisen nyrkin käytön ja väittävät, että valtio voi saavuttaa heidän tasa-arvoiset ja yhteisölliset päämääränsä silkkihansikkain.

Kuitenkin, olkoon kyseessä sitten ruotsalainen ”keskitie”, Jugoslavian ”työläisten sosialismi” tai Ison-Britannian fabianismi, lopputulos on ollut aina sama: rikottuja munia, muttei munakasta.

Oletteko huomanneet, miten sosialistit jatkuvasti uudistavat aikaansaannoksiaan? Koulutuspolitiikan uudistus. Terveydenhoidon uudistus. Sosiaalitukijärjestelmän uudistus. Verouudistus. Se, että he ovat jatkuvasti uudistamassa on sen tosiasian myöntäminen käytännössä, että heidän ajatuksensa eivät toimineet 500 ensimmäisellä yrittämällä.

Lista on loputon: Kanadan terveydenhuoltojärjestelmä, eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunta, Argentiinan peronismi, Afrikan siirtomaa-ajan jälkeinen sosialismi, Kuuban kommunismi ja niin edelleen loputtomiin. Sosialistinen järjestelmä ei ole missään saanut munakastaan valmiiksi. Kaikkialla se johtaa samaan: hakattuja, vatkattuja ja käristettyjä munia. Tuhottuja talouksia. Hävitettyä vapautta.

Paljonpuhuva johtopäätös on, että sosialisteilla ei ole yhtään toimivaksi havaittua mallia, ei munakasta, joka todistaisi heidän reseptiensä toimivuuden meille vapauteen uskoville. Taloustieteilijät James Gwartney, Robert Lawson ja Walter Block toteavat tutkimuksessaan Economic Freedom of the World: 1975-1995, että ”Yksikään taloudellisesti vapaa maa ei epäonnistunut korkean elintason saavuttamisessa. Vastaavasti yksikään tiukkaa suunnitelmataloutta noudattanut maa ei onnistunut saavuttamaan edes keskimääräistä elintasoa… Maat, joissa taloutta vapautettiin seurantajakson aikana eniten, saavuttivat vaikuttavat kasvulukemat.”

Luultavasti kukaan ei ole osoittanut tässä kaikessa piilevää opetusta paremmin kuin ranskalainen taloustieteilijä ja valtiomies Frederic Bastiat yli 150 vuotta sitten:

”Nyt, kun lainsäätäjät ja hyväntekijät ovat turhaan tuottaneet niin monia yhteiskunnan hallintojärjestelmiä, päätykööt he viimeinkin siihen, mistä heidän olisi pitänyt alun perin aloittaakin: hylätä kaikki järjestelmät ja kokeilla vapautta.”

Yksi ihmisten toimintaan kaikkein tehokkaimmin vaikuttavista asioita on historiallinen myytti – väärä uskomus menneisyydestä. Joillain historiallisilla myyteillä on kauaskantoisia ja vahingollisia vaikutuksia, sillä ne muokkaavat ihmisten ymmärrystä menneisyyden lisäksi myös nykyisyydestä, johdattaen heitä tekemään haitallisia tai jopa vaarallisia päätöksiä. Tämä vaikuttaa olevan erityisen paikkansapitävää talouden historiassa.

Tutkitaan esimerkiksi yleistä käsitystä suuresta lamasta ja New Dealistä. New Deal oli itse monin tavoin seurausta toisesta historiallisesta myytistä; yleisestä käsityksestä siitä, mitä tapahtui Saksan taloudelle 1900-luvun alkupuoliskolla ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan ja kolmannen valtakunnan aikana. Tämä myytti teki luultavasti enemmän vahinkoa, kuin mikään muu uskomus kyseisellä vuosisadalla.

Kolmannesta valtakunnasta oli yleisesti ja on vieläkin vallalla käsitys, että mitä muuta tahansa voidaan sanoa Hitlerin hallinnosta, niin se onnistui dramaattisesti elvyttämään Saksan talouden. Vuoden 1933 jälkeen Hitler ja hänen valtiovarainministerinsä Hjalmar Schacht vakauttivat talouden ja onnistuivat ratkaisemaan valtavan työttömyyskriisin, joka oli tuhonnut Weimarin tasavallan oikeutuksen. Tämän sanotaan johtuneen osittain Schachtin mielikuvituksellisesta rahapolitiikasta ja toisaalta massiivisista julkisista rakennushankkeista, kuten autobahneista. Saksa siirrettiin nopeasti vapaista markkinoista voimakkaasti säänneltyyn talouteen, joka sitten toimi paremmin. Puhuttaessa sotatuotannosta, tämä talous oli toisen maailmansodan aikana suuri menestys. Eritoten Hitlerin varusteluministerin Albert Speerin alaisuudessa.

Tässä näkökulmassa on ilmeisesti jonkin verran perää, muuten se ei olisi uskottava. On totta, että muutos valtion voimakkaampaan talouden kontrolliin oli nopea. Tosiasiassa vain harvat ymmärtävät, miten interventionistinen – jopa sosialistinen – natsien politiikka lopulta oli. (Vaikka puolueen koko nimen pitäisi antaa viitteitä tästä). Joka tapauksessa, kokonaiskuva on enimmäkseen väärä. Adam Tooze kumosi lopullisesti tämän näkökulman mestarillisessa teoksessaan Wages of Destruction: The Making and Breaking of the Nazi Economy. Tooze osoittaa, että julkisilla hankkeilla oli vain vähän vaikutusta työttömyyteen ja haaskattuihin resursseihin, että valtakunnassa oli 1930-luvulla jatkuva rahoitus- ja valuuttamarkkinakriisi, että vuoteen 1939 tultaessa Saksan talouden tila oli epätoivoinen, ja että tämä oli itse asiassa tärkeä tekijä Hitlerin yhä aggressiivisemmalle politiikalle, että oletettu Speerin menestys ei yksinkertaisesti toteutunutkaan, ja että koko hallinto on niin rampa sen taloudellisen epäpätevyyden vuoksi, että on suorastaan ihme, että sotilaallinen menestys oli niinkin suuri.

Onneksi, vaikkakin natsi-Saksan talouspolitiikkalla ja sen oletetulla menestyksellä oli jonkin verran vaikutusta 1930-luvulla (eikä vähiten joidenkin New Deal:n kannattajien joukossa), sitä ei enää ollut vuoden 1945 jälkeen. Sen sijaan tätä edeltävällä välivaiheella Saksan talouden historiassa oli paljon laajemmat seuraukset ja vaikutukset – kummatkin pelkästään vahingollisia. Kun sota syttyi heinäkuussa 1914, Saksan hallitus ja ylin johto suunnitellivat ja toivoivat lyhyttä ja ratkaisevaa sotaa. Asiat eivät tietenkään menneet tällä tavalla ja syksyllä 1916 oli selvää, että tämä strategia oli epäonnistunut Britannian johtaman kauppasaarron yhä tiukentuessa. Uhkaavan tappion edessä armeija otti Saksan keisarikunnan hallinnon haltuunsa Erich Ludendorfin ollessa varaesikuntapäällikkönä. Ludendorfin ajattelua ja politiikkaa esitettiin 1935 hänen työ- ja puolustuspuheessaan: Totaalinen sota (Der Totale Krieg).

Ludendorf väitti ensinnäkin, että kaikki kansakunnan inhimilliset ja aineelliset voimavarat muodostavat sen sotilaallisen kapasiteettin, tai puolustusvoimat. Varmistaakseen voiton ja eloonjäämisen kansakuntien nollasummapelissä, kaikkia näitä voimavaroja täytyi kontrolloida ja ohjata yhteen tarkoitukseen. Kenen tehtävä se olisi? Vastaus oli hänelle yksinkertainen: Koska tavoitteena oli voitto sodassa, sen täytyi olla armeija. Mitä tämä tarkoitti käytännössä oli eräänlaista suunnitelmataloutta, jossa yleisesikunta kontrolloi kaikkea taloudellista toimintaa erilaisten suunnitteluviranomaisten ja yksityiskohtaisten määräysten ja tavoitteiden avulla.

Pääkohta oli voitontavoittelun poistaminen ja sen korvaaminen järjestäytyneellä komentohierarkialla. Ludendorf ei koskaan väsynyt paasaamasta epäisänmaallisia voiton tavoittelijoita ja itsekkäitä individualisteja vastaan. Eräässä mielessä tavoitteena oli muuttaa koko talous ja yhteiskunta armeijaksi, jolla oli tyypillinen nykyaikaisen sotaväen komento- ja kontrollirakenne. Toisessa mielessä tavoitteena oli muuttaa keskusjohtoisella suunnitteluprosessilla ja kartellisoimalla Saksan teollisuus yhdeksi jättimäiseksi korporaatioksi. Yksi Ludendorfin luoman järjestelmän tärkeä näkökulma, aivan kuten natsi-Saksassa, oli tiivis liitto sotilaallisen, poliittisen, valtion hallinnollisen luokan sekä suuryritysten eliitin välillä, tai ainakin osan niistä.

Ludendorfin politiikka oli katastrofi. Tuotanto tosiasiallisesti vähentyi tai meni hukkaan ja rahoitusmenetelmät johtivat vakavaan inflaatioon, joka jopa paheni sodan jälkeen. Tämä politiikka myös lisäsi vastustusta väestössä, kuten hänen yhä raivoisammista purkauksistaan kävi ilmi. Lopulta pahentuva epätoivoinen tilanne johti uhkapeliin, joka oli suunnaton hyökkäys keväällä 1918. Sen epäonnistuminen merkitsi sodan lopullista häviämistä.

Kuitenkaan, Saksan vuoden 1916 jälkeistä politiikkaa ei nähty silloin eikä pitkänkään ajan kuluttua sellaisena valtavana virheenä, kuin se oli, edes ylimmän sotilaallisen johdon näkökulmasta. Sen sijaan sen katsottiin olleen suuri menestys. Outoa, että tämä näkemys omaksuttiin vielä laajemmin vuoden 1918 jälkeen – eikä vähiten voittajavaltioiden joukossa. Myytti juurtui niin, että Lundendorfin alaisen talouden rakenne oli mallina muille kansoille rauhan aikana.

Tällä uskomuksella oli tuhoisat seuraukset. Näin oli varmasti Saksalle itselleen, sillä se antoi perustan kolmannen valtakunnan talouspolitiikalle, sekä tarjosi oikeutuksen orjatyövoimalle ja kukistettujen kansojen järjestelmälliselle ryöstölle. Tällä näkökulmalla oli lievemmässä muodossaan voimakas vaikutus sotien välisinä vuosina sekä Isoon-Britanniaan että Yhdysvaltoihin.

Sen merkittävin vaikutus koettiin kuitenkin idässä. Kun bolševikit nousivat valtaan vuonna 1917, heillä ei ollut todellista käsitystä siitä, miltä sosialismi näyttäisi. Heidän alkuperäinen yrityksensä, niin kutsuttu sotakommunismi, osoittautui täysin katastrofaaliseksi ja se peruttiin uudella talouspolitiikalla (NEP:llä) vuonna 1921. Sitä seurasi suunnaton väittely siitä, millainen malli pitäisi ottaa käyttöön. Keskeinen argumentti, joka lopulta saavutti Stalinin toimesta voiton, oli ensimmäisen maailmansodan aikaisen Saksan sotatalouden ilmeisen onnistuneen mallin omaksuminen. Näin ollen Neuvostoliiton talous oli monin tavoin tulosta väärästä käsityksestä Saksan sotataloudesta ja sen toimivuudesta.

Väärinkäsityksillä siitä, mitä todella tapahtuu taloudessa, ei ole ainoastaan välittömiä vaikutuksia. Kun ne muotoilevat poliitikkojen ja yleisön näkemystä historiasta, niiden vaikutukset voivat olla valtavia, joskus koomisia, mutta usein traagisia.

Artikkelin kirjoittaja William L. Anderson on Frostburg State yliopiston taloustieteen apulaisprofessori.

Kun kongressi viime vuonna keskusteli presidentti Obaman ehdottamasta ”elvyttämisestä”, kaksi hokemaa lähes biljoonan dollarin turhuudelle oli ”työpaikat” ja lapiointivalmius”. Huomioiden mitä Washingtonista tulee ulos, nyt tarvitaan lapioita töryn siivoamiseen, ja olen kiitollinen medialle ja poliitikoille, jotka kertoivat meille olla valmiina lapioiden kanssa.

Nyt, kun luvut ovat selvillä, vaikuttaa kuitenkin, että kulutetulla rahalla ei ole ollut tuntuvaa vaikutusta työttömyyden alentamiseen:

Liittovaltion yli 20 miljardin dollarin kulutusaallolla teihin ja siltoihin presidentti Obaman ensimmäisessä elvytyspaketissa ei ole ollut vaikutusta paikallisiin työttömyysasteisiin, mikä herättää kysymyksiä hänen perusteluilleen kohdistaa yhä uusia miljardeja ”kiireelliselle tarpeelle kiihdyttää työpaikkojen kasvua”.

Associate Pressin analyysi elvytyspaketeista toi esiin, ettei ollut merkitystä josko maanteihin käytettiin paljon rahaa tai ei lainkaan. Paikalliset työttömyysasteet nousivat ja laskivat siitä huolimatta. Ja analyysi osoitti elvytyskuluttamisen auttaneen ainoastaan vähäisesti ongelmissa painivaa rakennusteollisuutta.

Ei ole yllätys, että keynesiläisillä on vastaus valmiina. Valtio ei kuluttanut tarpeeksi. Heidän mukaansa taloudellista kasvua voi ilmetä ainoastaan, jos ”kokonaiskysyntä” on riittävän suurta estämään yleistä myymättömien tuotteiden ”liikatarjontaa”. (Kuten merkantilistit ennen heitä, keynesiläiset uskovat, että taantuma aiheutuu, koska liiketoimet eivät pysty myymään kaikkia valmistamiaan tuotteita. Sosialistit vastaavasti väittävät, että työntekijät ovat ”kykenemättömiä ostamaan takaisin valmistamiaan tuotteitaan”.)

Siten jos valtio pyrkii estämään taantumaa aiheuttavan ”liikatarjonnan”, sen tulee kuluttaa kaikki mikä on tarpeen kattaakseen ”vajeet” yksityisessä kulutuksessa ja investoinneissa. Tästä ”teoriasta” seuraa nykyinen ”elvyttäminen” täydennettynä huippuyliopistojen taloustieteilijöiden siunauksella (jotka vaikuttavat suorittavan ylimmän papiston roolia nykyisessä talouspolitiikassa.)

Tällainen ”teoria” on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan joka kerta, ja haluan tuoda esiin muutamia syitä miksi.

• yksilöt ovat päättäväisiä olentoja, joten heidän kulutuksensa heijastaa myös heidän omaa päättäväistä käyttäytymistään. (On mielenkiintoista, että monet ”kokonaiskysynnän” terminologiaa ylistävät halventavat myös sitä, mitä he pitävät ”massojen päättömänä kuluttamisena”.)
• talous ei ole epämääräinen möykky, johon sekoitetaan rahaa samoin kuin aineosia sekoitetaan kakkuun. Toisin sanoen taloudessa ei ole ”lisää vain rahat” kohtaa reseptissään. Sitä ohjaa merkityksellisiä päätöksiä tekevät ihmiset.
• Taloudella on tuotantorakenne, joka hyvin toimiessaan ohjaa resursseja, työtä ja pääomaa niitä tuotannon osa-alueita kohden, jotka heijastavat kuluttajien haluja ja tarpeita.
• Kun valtiot laajentavat rahan tarjontaa keskuspankkiensa kautta, uuden rahan rynnäkkö häiritsee tuotantorakennetta ja muuttaa omaisuuserien ja tuotannontekijöiden suhteellisia arvoja. Valtiojohtoisen nousukauden alkuvaiheissa virheinvestoidut omaisuuserät (ne, jotka tulevat arvokkaimmiksi itse keinotekoisesta nousukaudesta) laajenevat suhteessa muihin omaisuuseriin.
• Luottovetoinen nousukausi ei voi lopulta pysyä yllä ja tulee kivuliaan selväksi, että virheinvestoidut omaisuuserät (katso asuntokiinteistöjen kupla) kadottavat nopeasti arvonsa suhteessa muihin omaisuuseriin. Tämä on alku taantumalle, joka on ajanjakso, jolloin talous alkaa voimallisesti palauttamaan taloudellisten omaisuuserien ”kuluttajien suosimaa” arvoa.

Pyrkimykset ”elvyttää” taloutta massiivisilla valtion kulutusohjelmilla saattaa laittaa rahaa poliittisesti kytköksissä olevien ihmisten taskuihin, mutta se ei tee mitään palauttaakseen taloudelliset tekijät aikaisempaan tasapainoonsa. Sen sijaan ”elvyttäminen” palvelee ainoastaan häiritäkseen lisää talouden perustaa ja pitkittää alavirettä.

Aivan. Elvyttäminen ei ole estänyt merkittävää lamaa. Sen sijaan se on taannut suuremman mahdollisuuden merkittävälle taloudelliselle romahdukselle pitämällä osatekijät epätasapainossa ja häiritsemällä tuotantorakennetta.

Tosiasia, että ”eliittitaloustieteilijät” sivuuttavat (tai jopa ilkkuvat) sille, mikä tunnettaan itävaltalaisena suhdannevaihteluteoriana, ei muuta tosiasiaa, että se selittää miksi keynesiläiset ”ratkaisut” pahentavat tilannetta. Valtio ei pysty päättämään taantumaa kaatamalla uutta rahaa talouteen sen enempää kuin tulipalo voidaan sammuttaa kaatamalla siihen bensaa. Mutta sillä voi polttaa taloutemme maan tasalle.

Alkuperäinen artikkeli: Why Did the “Stimulus” Fail to Help the Economy? Spending Money Does Nothing to Address the Economic Factors Causing a Recession on julkaistu FEE:n luvalla.

“Pääoman omistaja on todennäköisesti maailmankansalainen, eikä välttämättä ole sidoksissa mihinkään tiettyyn maahan. Hän on taipuvainen jättämään maan, jossa hänet altistetaan harmilliselle tutkinnalle raskaiden verojen arvioimiseksi… Veroilla, jotka yleensä karkottavat pääomat mistä tahansa maasta, on taipumus kuihduttaa jokainen tulonlähde valtiolle ja yhteiskunnalle.”
-Adam Smith, The Wealth of Nations, 1776

Presidentti Obama julisti toukokuussa sodan niille amerikkalaisille, jotka suojelivat rahojaan ulkomaisilla alhaisen verotuksen alueilla.

Samaan aikaan kansainväliset hallintokoneistot ahdistelevat näitä veroparatiiseja korkean verotuksen maiden käskystä. Esimerkiksi Pariisissa sijaitseva Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD) on laittanut mustalle listalle 41 tällaista hallintoaluetta osana “haitallisen verokilpailun” ohjelmaansa ja yrittää nyt pelotella ne muuttamaan houkuttelevaa veropolitiikkaansa. Euroopan komissiolla on useita verokilpailun vastaisia hankkeita, kuten lähdeverotusta koskeva direktiivi, jolla pyritään pakottamaan alhaisen verotuksen maat auttamaan Euroopan hyvinvointivaltioita jäljittämään ja verottamaan pakenevia pääomia. YK:lla on veroasiain kansainvälistä yhteistyötä käsittelevä asiantuntijakomitea (Committee of Experts on International Cooperation in Tax Matters), jonka tavoitteena on määrätä maailmanlaajuiset säännöt estämään työpaikkojen ja pääoman virta korkean verotuksen valtiosta alhaisen verotuksen valtioihin. Ikään kuin tämä ei vielä riittäisi, edellisen kevään G20-kokouksen päätöslauselma mainitsi erikseen veroparatiisien päättäväisen kuriinpanon.

Yhteinen teema kaikille näille toimille on, että poliitikot haluavat korvata verokilpailun verotuksen yhdenmukaistamisella. Verokilpailun olemassaolo realisoituu, kun poliitikot tuntevat paineita parantaa veropolitiikkaansa, jotta kultamunia munivat hanhet eivät lentäisi pois. Reaganin ja Thatcherin veronalennukset aloittivat verokilpailun. Kansakunnat ovat kilpailleet kohti alhaisempia veroja toivoessaan houkuttelevansa tai säilyttääkseen työpaikkoja ja investointeja. Vuodesta 1980 lähtien kehittyneiden maiden keskimääräinen ylin tuloveroaste on laskenut noin 26 prosenttiyksikköä ja yhtiöveroaste yli 21 prosenttia. Tällä hetkellä 27 maassa on käytössä tasavero, mikä on hämmästyttävä kehitys. Ei ihme, että maailmantalous huolimatta nykyisestä myllerryksestä on niin paljon vahvempi nyt, kuin se oli 1970-luvulla.

Stereotypioiden mukaan veroparatiisit ovat pieniä saaria Karibialla ja se on todellakin totta joidenkin maailman tärkeimpien offshore-keskuksien tapauksessa. Ollaksemme tarkkoja, veroparatiisi on mikä tahansa hallintoalue, joka täyttää kaksi perustetta: ensinnäkin sen verolait ovat houkuttelevia kansainvälisille sijoittajille ja yrittäjille ja toiseksi se suojelee kansallista finanssivaltaansa ja -suvereniteettiaan pitäytymällä toisten valtioiden verolainsäädäntöjen täytäntöönpanosta, ainakin silloin, kun ne yrittävät verottaa taloudellista toimintaa rajojensa ulkopuolella. Tämä tarkoittaa tietenkin, että korkean verotuksen maiden yksityishenkilöillä ja yrityksillä on mahdollisuus käyttää näitä hallintoalueita suojasatamina liiallista verotusta vastaan.

Mikä katsotaan verokeitaaksi, riippuu arvioijan kansallisuudesta

Mitkä ovat veroparatiiseja? Paikat kuten Liechtenstein ja Caymansaaret kuuluvat listalle, mutta niin tekevät monet onshore-valtiotkin. Yksi maailman johtavista offshore-kysymysten asiantuntijoista, Marshall Langer, kirjoitti Tax Notes International:ssa, että “tärkein veroparatiisi maailmassa on Manhattan .. toiseksi tärkein veroparatiisi maailmassa on Lontoo”. Yhdysvallat ja Yhdistyneet kuningaskunnat ovat veroparatiiseja, koska niiden lait mahdollistavat ulkomaalaiset sijoitukset ilman tulojen raportoimista veroviranomaisille. Se on hyvä sekä Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian taloudelle että ulkomaisille veronmaksajille.

Joidenkin laskelmien mukaan maailmassa on yli 70 veroparatiisia: ulottuen aina suuresta Yhdysvalloista pieniin hallintoalueisiin, kuten Melillaan, Espanjalle kuuluvaan kaupunkiin Marokon rannikolla ja Sarkiin, Ison-Britannian hallinnassa olevaan saareen Ranskan rannikolla. Joissakin tapauksissa, kuten Yhdysvalloissa, veroparatiisipolitiikka on suunniteltu houkuttelemaan kansainvälistä pääomaa ja on vain ulkomaalaisten käytettävissä. Muissa tapauksissa, kuten Bahamalla, suotuisat verosäännökset ovat avoimia sekä vakinaisille asukkaille että vieraille.

Veroparatiisit ovat hyviä maailmantaloudelle pääasiassa neljästä syystä. Ensinnäkin ne edistävät hyvää politiikkaa ympäri maailmaa painostamalla korkean verotuksen maiden poliitikkoja alhaisempaan verokantaan. Kasvua edistävät muutokset ovat tapahtuneet pääasiassa verokilpailun ansiosta ja veroparatiisit ovat arvokkaita juuri siksi, etteivät poliitikot todennäköisesti ole yhtä ahneita tietäessään veronmaksajilla olevan pakomahdollisuuden. Merkittävää on, että jopa OECD:n ekonomistit ymmärtävät verokilpailun olevan kasvua edistävä voima maailmantaloudessa. He ovat myöntäneet, että mahdollisuus valita taloudellinen toimintaympäristö on vastapainona hallituksen budjetointiprosesseille, rajoittaen taipumusta tuhlata ja verottaa liikaa.

Veroparatiisit ovat olleet erityisen hyödyllisiä vakuuttamaan poliitikot vähentämään tuloista säästettävän ja sijoitettavan varallisuuden kaksinkertaista verotusta. Monet valtiot ovat alentaneet tai poistaneet perintöveroja ja varallisuusveroja, koska poliitikot ovat vihdoin ymmärtäneet, että ahdistavat verolait yksinkertaisesti ohjaavat verovelvollisia siirtämään rahojaan veroparatiiseihin, kuten Luxemburgiin ja Panamaan. Samalla tavoin valtiot ovat vähentäneet osinkojen, korkojen ja myyntivoittojen kaksinkertaista verotusta. Poliitikot ymmärtävät, että on parempi pitää alhaista veroastetta ja kerätä kohtuullisesti rahaa, kuin pitää korkeaa veroastetta, joka ajaa investoinnit Sveitsiin tai Singaporeen.

Taloudellisesta näkökulmasta nämä alemmat verokannat ovat äärimmäisen tärkeitä, koska ne vähentävät verotuksen painottumista säästämiseen ja investointeihin. Tämä kannustaa ihmisiä säästämään enemmän nykypäivän tuloista rahoittaakseen tulevaisuuden kasvua. Jopa sosialistiset ekonomistit ovat yhtä mieltä siitä, että pääoman muodostus on avain pitkän aikavälin hyvinvointiin ja elintason nousuun.

Toiseksi veroparatiisit tuottavat korkeaa elintasoa. Maailmanpankin tietojen mukaan yhdeksän maailman 13 rikkaimmasta hallintoalueesta on veroparatiiseja. Akateemiset tutkijat ovat vahvistaneet, että veroparatiisit kasvavat nopeammin ja luovat enemmän vaurautta ihmisille kuin korkeamman verotuksen alueet. Tämä on erityisen tärkeää kolmannessa maailmassa, missä veroparatiiseiksi muuttuvat köyhät kansakunnat nauttivat voimakkaasta köyhyyden vähentymisestä.

Kolmanneksi veroparatiisit edistävät parempaa hallintotapaa. Yksi kehitysmaita vaivaava ongelma on vakaiden instituutioiden puute. Omistusoikeudet, laillisuusperiaate ja vakaa rahat ovat välttämättömiä rakennuselementtejä vaurauden luonnille ja talouden kasvulle. Kaksi tutkijaa, James Hines ja Dhammika Dharmapala, totesivat, että halu tulla veroparatiisiksi johti valtioita parantamaan instituutioitaan siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät kansainväliset sijoittajat halua sijoittaa rahojaan huonosti hallinnoiduille alueille. Maailmanpankin hallintoindikaattorit osoittavatkin veroparatiisien sijoittuvan listalla erittäin korkealle. Tälle asialle pitäisi osoittaa suosiota eikä hyökätä sen kimppuun.

Neljäs syy on se, että veroparatiisit edistävät taloudellista toimintaa myös korkean verotuksen maissa. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta, mutta useimmissa, myös korkean verotuksen maissa on yleensä suosiollisemmat verotuskäytännöt saapuville investoinneille kuin omien kansalaisten taloudellisille aktiviteeteille. Poliitikot laskevat omien kansalaistensa olevan “sitoutuneita asiakkaita”, joita voidaan yliverottaa, mutta he kuitenkin ymmärtävät, että kansainvälisistä investoinneista on kilpailtava. Lisäksi asiantuntijat ovat havainneet, että korkean verotuksen maiden kansalaiset hyödyntävät usein tämän edun ja käyttävät lähiveroparatiisia tukiasemana investoidakseen omaan maahansa. Nämä lisäinvestoinnit, joita muuten ei olisi tapahtunut, lisäävät korkean verotuksen maiden vaurautta.

Verokilpailua kannattavat myös ne Nobel-palkinnon saajat, jotka ovat tunnistaneet valtioiden välisen kilpailun olevan tärkeä voima kohti parempaa politiikkaa. Kolmea esimerkkiä siteerataksemme: James Buchanan kirjoitti, että verokilpailu erillisten elementtien joukossa .. on itseisarvoisesti tavoiteltava päämäärä. Milton Friedman totesi, että kilpailu kansallisten hallitusten tarjoamien julkisten palveluiden ja niiden määräämien verojen kesken on aivan yhtä tuottavaa kuin kilpailu yksilöiden tai yritysten tarjoamien tavaroiden ja palveluiden ja niiden hintojen välillä. Gary Becker puolestaan kirjoitti, että valtioiden välisellä kilpailulla on taipumus tuottaa kilpailua huipulle rajoittamalla vaikutusvaltaisia ja ahneita ryhmiä ja poliitikkoja toteuttamasta halujaan väestön enemmistön kustannuksella.

Suoja vainolta

Matalan verotuksen alueet tarjoavat turvasataman myös vainotuille ihmisille. Suurin osa maailman väestöstä asuu valtioissa, missä hallitukset eivät tarjoa sivistyneen yhteiskunnan edellyttämää perusturvallisuutta. Itse asiassa valtionhallinto on monissa tapauksissa ongelma, koska valtaeliitti käyttää valtaansa riistääkseen kansalaisia. Korruptio rehottaa, pakkolunastukset ovat yleisiä ja rikollisuus on endeemistä. Myös laajamittaista vainoa esiintyy. Ei ole yllättävää, että ihmiset, joilla on rahaa, ovat yleisiä sorron kohteita. Varsinkin jos he kuuluvat uskonnollisiin, poliittisiin, etnisiin, rodullisiin tai seksuaalisiin vähemmistöihin.

Veroparatiisit suojelevat ihmisiä korruptoituneilta ja epäpäteviltä hallituksilta tarjoamalla turvallisen paikan varojen sijoittamiselle. Esimerkiksi, jos hallitus on antisemitistinen, niin juutalainen yrittäjä olisi typerä pitäessään rahansa paikallisessa pankissa. Itse asiassa Sveitsin ihailtavaa vuosisatoja vanhaa pankkisalaisuutta suojelevaa ihmisoikeuspolitiikkaa vahvistettiin vuonna 1930 suojelemaan Saksan juutalaisia, jotka halusivat turvata omaisuutensa natseilta.

Monet ryhmät maailmassa kohtaavat syrjintää ja vihamielisyyttä – usein valtioiden taholta. Paikallinen väestö paheksuu usein etnisiä kiinalaisia maissa, kuten Indonesiassa ja Filippiineillä. Sama pätee intialaista syntyperää oleviin Itä-Afrikassa. Kun ihmiset kuuluvat epäsuosittuihin ryhmiin, ollen alttiita hallituksen vainolle, heille on järkevää suojata perheidensä omaisuutta siirtämällä varojaan paikkoihin kuten Hongkong, joista vainoajilla ei ole mahdollista löytää niitä. Samat taloudellista yksityisyyttä suojelevat lait, jotka tekevät veroparatiisit houkutteleviksi raskasta verotusta pakeneville ranskalaisille perheille ja ruotsalaisille yrittäjille, suojelevat myös muita ihmisiä erilaisilta vainon muodoilta.

Verohurskastelua, ei yhdenmukaistamista

On huomion arvoista, että jopa kansainväliset byrokratiat tunnustavat veroparatiisien tärkeän rooliin ja taloudellisen yksityisyyden. Esimerkiksi YK myönsi vuoden 1998 raportissaan, että säilyttääkseen poliittisen kontrollinsa hallitukset ympäri maailmaa vakoilivat omia kansalaisiaan suurimman osan 1900-luvusta. Ja, että poliittinen vapaus voi riippua kyvystä piilottaa puhtaasti henkilökohtaiset tiedot valtiolta. OECD:n verokilpailun vastaisen kampanjan johtaja Jeffrey Owens myönsi brittiläiselle Observer -lehdelle, että veroparatiisit ovat olennaisia henkilöille, jotka elävät epävakaissa järjestelmissä.

Veroparatiisien vastainen kampanja puuttuu valtioiden oikeuteen tavoitella kasvua edistävää politiikkaa ja syrjii erityisesti köyhiä kansakuntia. “Verottomuus tai vähäinen verotus” on tärkein kriteeri OECD:n listatessa maita veroparatiiseiksi. Vaikka useimmilla OECD-maillakaan ei ollut tuloveroja 1700- ja 1800-luvuilla, kun ne kiipesivät maatalouden köyhyydestä keskiluokkaiseen vaurauteen. Meidän kaikkien pitäisi olla loukkaantuneita, että tällaiset kansakunnat haluavat nyt kieltää samat mahdollisuudet köyhiltä mailta. Vahvojen OECD:ssä ja Euroopan komissiossa suurta valtaa käyttävien kansakuntien on sopimatonta pitää maalitaulunaan vähemmän voimakkaita kansakuntia ja hallintoalueita Karibian tapaisissa paikoissa.

Toinen kysymys on OECD:n tekopyhä pääoman kohtelu suhteessa työvoimaan. Pariisissa sijaitseva byrokratia on järkyttynyt siitä, että sijoitusrahastot virtaavat alhaisille veroalueille, joista monet ovat kehitysmaissa. Mutta samaan aikaan OECD-maat ovat suuria edunsaajia “aivovuodossa” kehitysmaista. Tämä lahjakkuuden virta on hyödyllistä työvoiman saajamaille, aivan kuten maailmanlaajuiset rahavirrat ovat hyödyllisiä pääoman saajamaille. OECD ei kuitenkaan ehdota, että kehitysmailla olisi oikeus verottaa emigranttien OECD-maissa ansaitsemia tuloja. Joten miksi OECD-mailla pitäisi olla oikeus verottaa liikkuvia pääomaa OECD:n ulkopuolisissa maissa?

Toinen esimerkki tekopyhyydestä on se, että Yhdysvallat, Iso-Britannia, Itävalta, Belgia, Sveitsi ja Luxemburg ovat OECD:n jäseniä, mutta eivät ole sen alkuperäisellä mustalla listalla, vaikka ovatkin veroparatiiseja ulkomaisille sijoittajille. (Luettelo tarkistettiin myöhemmin). Vain pienet vähemmän vaikutusvaltaiset maat ovat tällaisen syrjinnän kohteita. Ja tietysti kaiken tekopyhyyden huipentuma on se, että kaikki OECD:n ja YK:n byrokraatit saavat verovapaata palkkaa samalla, kun he juoksentelevat ympäri maailmaa vaatimassa, että muiden maiden pitää nostaa veroja.

Korkean verotuksen maiden poliitikot ja edustajat kansainvälisissä byrokratioissa myöntävät usein, että moraaliset kysymykset ovat olennaisia. Mutta sitten he kuitenkin sanovat olevansa huolissaan siitä, että jotkin heidän omista kansalaisistaan välttyvät verotukselta veroparatiisien avulla. Mutta miksi se on paremman veropolitiikan maiden vika? Jos korkean verotuksen kansakunnat haluavat parempaa kuuliaisuutta, eikö heidän pitäisi korjata verojärjestelmiään sen sijaan, että yrittävät pakottaa muita kansoja luopumaan verotuksellisesta itsemääräämisoikeudesta ja tulemaan heidän veronkerääjävasalleikseen? Joka tapauksessa ajatus, että on olemassa valtava määrä maksamattomia veroja on vain yksi monista verokilpailua vastustavien levittämistä myyteistä. Tarkastellaanpa hieman näitä myyttejä.

Kilpailun vastaiset myytit

Myytti 1: Veroparatiisien ansiosta maksamattomia veroja on 100 miljardia dollaria. Presidentti Obama haluaa lisätä huomattavasti verohallituksen (IRS) valtaa väittäen, että tämä on ainoa tapa kerätä rahaa, joka oletettavasti piilottelee matalan veron alueilla. Määrä on huijausta. IRS, mikä ei varmasti ole veroparatiisien kannattaja, arvioi suurimman osan ns. verovajeesta olevan seurausta toimista Yhdysvalloissa. Osa uskotellusta 100 miljardista dollarista on ilmeisesti peräisin John Kerryn entiseltä työntekijältä, joka sepitti $70 miljardin arvion maksamattomista henkilökohtaisista tuloveroista. Mutta kun Kongressin tutkimuslaitos (CRS) pyysi luvun tuottamaa menetelmää, niin työntekijä tunnusti keksineensä luvun tahallaan ja tarkoitushakuisesti. CRS:n muistion mukaan hän “ei voinut lähettää meille kirjallista selvitystä hänen arviointimenetelmästään” ja “hän ilmaisi arvion olevan epävarma”. Se on vuosisadan vähättelevin lausunto.

Myytti 2: Veroparatiisien kukistaminen on paras tapa parantaa kuuliaisuutta. Korkean verotuksen maiden poliitikot ja OECD:n byrokraatit väittävät, että “offshore” -alueet riistävät poliitikoilta kipeästi tarvittavia verotuloja. Tämä väite on varsin outo, koska verotulot olivat ennätystasolla OECD-maissa, kunnes nykyinen taantuma iski. Mutta miten verotuksen noudattamista voidaan parantaa? Akateeminen tutkimus osoittaa vahvasti, että suurin tekijä verojen noudattamisessa on veroaste. Kun veroaste on kohtuuton, ihmiset eivät todennäköisesti noudata lakia. Jos he eivät voi suojata tulojaan käyttämällä veroparatiiseja, he käyttävät kotimaista harmaata taloutta. Tai he tulevat vähemmän tuottaviksi. Itävaltalaisen Johannes Kepler yliopiston asiantuntija Friedrich Schneider selittää, että tuloverot ovat “tärkein harmaan talouden syy ja, että korkea veroaste lisää kannustinta .. työskennellä harmaassa taloudessa”.

Myytti 3: Veroparatiisit johtavat korkeampiin veroihin tavallisilla ihmisillä. Yksi pahimmista myyteistä on, että veroparatiisit vähentävät kierojen ihmisten veroja ja pakottavat poliitikkoja nostamaan muiden veroja kompensoidakseen erotuksen. Jos tämä olisi totta, niin lisääntyvää rahavirtaa veroparatiiseihin pitäisi seurata korkeampi verotus lähdemaissa. Mutta kuten aikaisemmin todettiin, niin on tapahtunut päinvastoin. Poliitikot ovat alentaneet veroastetta vastatessaan veroparatiisien verokilpailuun. Tämä tarkoittaa, että kaikki veronmaksajat hyötyvät veroparatiiseihin sijoittavien ansiosta.

Myytti 4: Veroparatiisit ovat rahanpesun keskuksia. Vastoin tätä rutiininomaista mustamaalausta, kaikki objektiiviset todisteet osoittavat, että veroparatiiseilla on kaikkein tiukimmat rikollisen rahan vastaiset säännöt. Yksikään veroparatiisi ei ole rahanpesun ja terrorismin rahoituksen vastaisen toimintaryhmän (Financial Action Task Force on Money Launderingin, FATF) mustalla listalla. CIA tarkastelee muutama veroparatiisia rahanpesun keskuksena, mutta sillä on kuitenkin paljon enemmän muita maita listallaan. Ulkoministeriö sanoo samaa. On myös syytä huomata, että IRS on selvittänyt kaikilla suurilla veroparatiiseilla olevan hyvät “tunne asiakkaasi”-lait likaisen raha torjumiseksi. Kaikki suuret veroparatiisit myös kuuluvat Egmont-ryhmään, joka on avoin vain sellaisille hallintoalueille, joilla on tehokkaat likaisen rahan vastaiset tiedusteluosastot. Ei siis ihme, että australialaiset tutkijat havaitsivat rahanpesun olevan paljon helpompaa paikallisesti kuin ulkomaisissa veroparatiiseissa.

Ollessaan senaattorina, presidentti Obama kannatti veroparatiiseja vainoavaa lainsäädäntöä. Hänen kansallisen talousneuvostonsa puheenjohtaja Larry Summers on myös veroparatiisien ankara ideologinen vastustaja. Presidentiksi päästyään Obama on nyt pitänyt linjansa. Tämä asettaa Yhdysvallat Ranskan ja Saksan kaltaisten maiden puolelle antaen OECD:n aiemmin estämälle verotuksen yhdenmukaistamiselle uuden mahdollisuuden.

Taloudellisen vapauden kannattajien täytyy vastustaa näitä pyrkimyksiä. Vuonna 2000 verokilpailua suojaamaan perustettu The Center for Freedom and Prosperity on tehnyt erinomaista työtä. (Olen hallituksen jäsen, joten olen ehkä puolueellinen). Siitä huolimatta verokilpailun säilyttäminen uudessa poliittisessa ympäristössä tulee olemaan suuri haaste.

Muutamia päiviä Haitin tragedian jälkeen todistamme nyt uskomusta, että arvokkaan omaisuuserän tuhoaminen luo nettovarallisuutta, kunhan se vain korvataan. Pohdinkin kuinka kauan kestää ennen kuin joku mediasta lankeaa rikotun ikkunan virhepäätelmään. Toisin sanoen, että satasen maksaminen rikotun ikkunan korjaamisesta luo jotenkin enemmän vaurautta kuin ehjä ikkuna ja satasen kuluttaminen johonkin muuhun. En kuitenkaan odottanut sen hyppäävän silmille täydeltä Wall Street Journalin sivulta.

Siinä se oli viikonloppuosion etusivulla keskellä jatkuvasta piinasta kertovia raportteja maanjäristyksen jälkiseurauksista levittyneenä koko sivun mitalle, kuinka vaikutamme tulleen kyvyttömiksi nähdä ”ilmeistä totuutta modernilta ajalta, että tuhot olivat kehityksen välineitä.”

Kirjoittaja, Kevin Rozario, Amerikan opintojen apulaisprofessori Smith Collegesta selittää, kuinka suurpalojen jälkeen Lissabonissa (1755), Lontoossa (1666), Bostonissa (1676) ja San Franciscossa (1906)  ”valtavat uudelleenrakennusprojektit vaativat…pääoman laittamista kiertoon, tuottivat valtavia voittoja joillekin ja mahdollistivat innovaatioita, jotka lisäsivät tuottavuutta”. Hän jatkaa argumentointiaan lainaamalla Journal –julkaisua, jonka mukaan vuoden 1994 Northridgen maanjäristys ”loi keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä taloudellisia hyötyjä, jotka ylittivät alkuperäiset tappiot”. Ja todettuaan vuoden 2008 Sichuan maanjäristyksen tappaneen 80 000 ihmistä hän viisaasti muistuttaa meitä, että loppujen lopuksi se ”käynnisti rakennusbuumin, joka voimistaa kotimaisen talouden kasvua 0,3 prosentilla”.

Onko hän tosissaan? Kyllä, pelkäänpä niin. Ja taloustieteilijöiden sanotaan olevan kylmiä ja laskelmoivia!

Tämä on samaa ”logiikkaa”, jonka mukaan toisessa maailmasodassa suurten kaupunkien raunioiksi pommittaminen oli hyväksi taloudelliselle kehitykselle, koska se toi mahdollisuuden rakentaa nykyaikaista infrastruktuuria, jonka paikallaan saattaminen olisi muutoin vaatinut useita vuosia. Taivas varjelkoon meitä siltä, että joutuisimme odottamaan arvonalennuksia ja tavanomaista kulumista! (Se oli kuitenkin hyväksi New Yorkille, jolla oli hyvä onni jäädä koskemattomaksi sodan jälkeen ainoana merkittävänä länsimaisena kaupunkina, mutta tämä toki sen vuoksi, ettei New Yorkia ilmapommitettu.)

Virhepäätelmä tulee ilmiselväksi viemällä sitä loogisesti pidemmälle: tällöin tulisi suositella kaupunkiemme tarkoituksellista altistamista luonnontuhoille – ehkäpä kieltäytymällä rakentamasta meren rantaan patoja tai järistyksien kestäviä rakenteita. Miksi odottaa tuhoja? Meidän tulisi kutsua ne tervetulleiksi! Miksi tuhlata resursseja kotimaan turvallisuuteen, kun yksi hyvin sijoitettu ydinpommi pystyisi voimistaa talouttamme – ehkäpä 0,3 prosentin verran? Ajatelkaa työllisyyttä! Jos pommit eivät ole mieleen, niin entäpä 1960-luvun tyyliset uuden aallon ”urbaanit uudistamiset” vapauttamalla merkittäville taaja-alueillemme armeijallinen valtiollisia puskutraktoreita?

Professori Rozario vaikuttaa olevan riittävän tietämätön taloustieteestä (tai jopa maalaisjärjestä) tulkitakseen Joseph Schumpeterin kuuluisaa kuvausta kapitalismin kilpailevista voimista  kirjaimellisesti ”luovan tuhon myrskytuulina”. Hän on ilmeisesti kykenemätön erottamaan kielikuvaa todellisuudesta; luovaa tuhoa, joka ilmenee uusien tuotteiden, innovaatioiden ja markkinoiden syrjäyttämien vakiintuneiden yritysten kilpailuna – mihin Schumpeter itse asiassa viittasi – ja todellisia myrskytuulia (ja maanjäristyksiä ja muita luonnontuhoja).

Vauraus aivan nurkan takana?

Tarkoittaako tämä, että Haiti tulee nyt vaurastumaan? Ei, sillä professori Rozario selittää ongelmaksi, ettei se ole sellainen ”dynaaminen, järeä kapitalistinen talous”, jolle hän väittää kuoleman ja tuhon olevan hyväksi liiketoiminnalle.

Ja mikä tekee näistä asioista hyvää liiketoiminnalle? Katarinan hävittämän rannikon tapauksessa se on ollut ”harras sitoutuminen kapitalistiselle kehitykselle”. Suhteellisen köyhille alueille ”katastrofit ovat usein olleet todella tuhoisia köyhille”. (Hän ei selitä, miksei se ole ”todella tuhoisaa” kaikille muille uhreille.) Hän osoittaa esimerkiksi (paikkansapitävästi), että Floridassa ja New Orleansissa köyhiä kodinomistajia on rohkaistu uudelleen rakentamaan ja laajentamaan asutuksia ”alttiille rannikkoalueille ja siten lisäten todennäköisyyttä tuleville tuhoille”. Tietämättömänä taloustieteestä tai ilmeisesti taloushistoriasta professori Rozario jättää mainitsematta, kuinka vuosikymmenien valtion rahoittamat ohjelmat tukea tulvavakuutuksia Floridassa ja valtava rakentaminen Meksikonlahden rannikolle ovat saattaneet luoda juuri kyseiset tilanteet, joita hän valittelee.

Lisäksi Haiti ei ole ollut tarkalleen ottaen kapitalismin linnake, ellei tarkoituksena ole viitata interventioihin, joita Kansainvälisen valuuttarahaston harjoittaa. Mutta juuri tätä professori Rozario tarkoittaa ”kapitalistisella kehityksellä”. En lähde kiistelemään termeistä. Jos hän haluaa määrittää ”kapitalistisen kehityksen” sisältämään julkis-yksityiset yhteishankkeet, valtion tukemat kulutushankkeet infrastruktuuriin ja miedon ylhäältä alas keskussuunnittelun, se on hänen etuoikeutensa.

Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä ”vapaiden markkinoiden kapitalismin” kanssa, jota Ludwig von Mises, F. A. Hayek ja Milton Friedman niin vankasti puolustivat. Sen sijaan se on, mitä Mises kutsui ”interventionismiksi” – erääksi traagisista tahattomista seurauksista, joka köyhdyttää lisää heikosti toimeentulevia.

Köyhät kärsivät suhteettoman paljon enemmän luonnonkatastrofeista ja vauraammat ihmiset ja alueet toipuvat niistä köyhempiä nopeammin. Mutta tiedämme, osaksi James Gwartneyn, Robert Lawsonin ja muiden työn ansiosta, että suurempi taloudellinen vapaus saa aikaan suurempaa vaurautta ja varallisuutta henkeä kohden.

Haitissa kaivataan eniten taloudellista vapautta – ei luonnonkatastrofeja – kasvaakseen sellaiseksi järeäksi taloudeksi, jolle professori Rozario pitää fyysistä tuhoa liiketoiminnalle hyvänä. Pyydän, että lopettaisimme tämän kaltaisten luonnontuhojen pyörittämisen taloudellisiksi tukipaketeiksi tai miksikään muuksi kuin inhimillisiksi tai taloudellisiksi tragedioiksi, joita ne ovat.

Teos: Meltdown: A Free-Market Look at Why the Stock Market Collapsed,
the Economy Tanked, and Government Bailouts Will Make Things Worse
Tekijä: Thomas E. Woods Jr.
Kustantaja: Regnery Publishing
Sivumäärä: 194
ISBN-13: 978-1596985872
Tilaa Adlibrikseltä tai Amazonilta

Arvostelun kirjoitti: Steven Horwitz

Thomas Woodsin Meltdown on kirjoittamisen ja julkaisemisen ihme. Saapuessaan hyllyihin helmikuussa se tarjosi täydellisen analyysin nykyisen taantuman syistä sekä kriittisen arvioinnin päättäjien tekemistä virheistä ja siitä, että he toistavat niitä uudestaan vastauksena taloudelliseen taantumaan.

Ihme on se nopeus, jolla Woods kokosi lähes 200-sivuisen kirjan ja jolla Regnery sai sen markkinoille. Näissä olosuhteissa toimitetulta kirjalta voisi olettaa puuttuvan kattavuutta tai syvällistä analyysia, mutta näin ei ole. Itse asiassa muutamista pienistä virheistä huolimatta Meltdown on paras saatavilla oleva kaiken kattava analyysi lamasta. Tämä tekee siitä oikean kirjan annettavaksi kelle tahansa, joka haluaa ymmärtää miten valtion markkinoihin puuttuminen aiheutti tämän tilanteen ja miten itävaltalainen taloustiede voi selittää syyt ja ongelmat ja ehdottaa ratkaisut niihin.

Ensimmäinen luku tarjoaa yleiskatsauksen romahduksen tapahtumiin sekä valtamedian analyyseihin niistä. Analyysit keskittyvät enimmäkseen syyttämään “vapaita markkinoita” ja “sääntelemätöntä” / “laissez-faire” -kapitalismia. Tuskin yksikään niistä kyseenalaisti tällaisten syyttävien arvioiden järkevyyttä. Tämä luku tiedostaa myös “elefantin olohuoneessa” eli Federal Reserve System:sin. Woods toteaa oikeutetusti, että lähes kaikki lamaa koskeva kommentointi on sivuuttanut todellisen keskustelun keskuspankin roolista “Boom and Bust” -syklin synnyttäjänä.

Toinen luku tarjoaa selkeät todisteet siitä, että valtio on romahduksen aiheuttaja. Woods nimeää kuusi “syyllistä”. Ensimmäiset ovat Fannie Mae ja Freddie Mac, asuntoluottomarkkinoita hallitsevat valtion tukemat yritykset. Pitkälti riippumattomina voitoista ja tappiosta sekä kykenevinä “luomaan markkinoita” tavalla, joka ei ole mahdollista yksityisille yrityksille, Fannie ja Freddie loivat epäsuorasti valtion takaamat markkinat asuntoluotoille ja asuntoluottoihin perustuville arvopapereille. Tämä kannusti asuntoluotottajia myöntämään uusia riskipitoisia asuntolainoja tietäen Fannien ja Freddien voivan käyttää erityistä luottopiikkiä Yhdysvaltain valtiovarainministeriössä (U.S. Treasury) ostaakseen näitä asuntoluottoja heiltä ja myydäkseen ne edelleen sijoittajille jälkimarkkinoilla. Tämä tuskin oli “vapaita markkinoita”. Pikemminkin se oli olotila, jossa nämä valtion luomukset toimivat ilman alisteisuutta markkinoiden normaaleille sääntelyprosesseille eli voitolle, tappiolle ja riskien hallinnalle.

Vähäisempiä syyllisiä ovat Community Reinvestment Act ja muut luottokriteereihin vaikuttaneet syrjinnän ehkäisemistoimet (affirmative action) sekä spekulointia edistänyt hallituksen politiikka. Muiden taantumatekijöiden joukossa Woods mainitsee luottoluokituslaitokset, jotka muodostavat U.S. Securities and Exchange Commissionin suojeleman kartellin. Monet tarkkailijat ovat sivuuttaneet tämän näkökulman analyyseissään. Woodsia on syytä kiittää sen esille tuomisesta.

Suurin osa hänen syytöksistään lankeaa kuitenkin Fedille. Woods tarjoaa täydellisen analyysin Fedin roolista itävaltalaisen suhdannevaihteluteorian näkökulmasta. Hän selittää selkeästi säästöjen, aikapreferenssien ja korkojen vuorovaikutuksen vakaassa rahataloudessa osoittaakseen mitä tapahtuu, kun Fed puuttuu markkinoihin ekspansiivisella rahapolitiikallaan. Luku viisi jatkaa hyvällä keskustelulla suuren laman myyteistä.

Kaksi viimeistä lukua kertovat rahasta ja siitä, mitä nyt pitäisi tehdä. Molempien lukujen keskeinen väite on, että Federal Reserve System ja muut keskuspankkitoiminnan elementit ovat ongelmien todellinen lähde ja että meidän pitäisi harkita uudelleen tätä instituutiota. Lisäksi Woods kumoaa lukuisia kultaa ja muita hyödykerahastandardeja vastaan esitettyjä väitteitä. Nämä kaksi lukua ovat arvokkaita, vaikkakin olisi ollut toivottavaa, että Woods olisi tuonut julki sen, ettei hänen implisiittinen rahatalouden teoriansa, mukaan lukien hänen määritelmänsä inflaatiosta ja deflaatiosta ole ainoita itävaltalaisessa perinteessä. (Se pohjautuu rothbardilaiseen näkemykseen 100-prosenttisesta kassavarannosta raha- ja pankkijärjestelmässä.)

Vaikka Woods vihastuu muutamissa kohdissa tarpeettoman paljon, joka voi sammuttaa lukijoiden alttiuden tälle viestille, Meltdown on monin tavoin poikkeuksellinen saavutus. Hän on sulattanut monimutkaisen teorian, koko joukon lähihistoriaa ja nykyisyyttä sekä esittänyt yhden parhaista nykyisen taantuman analyyseistä. Kirja on loistava esimerkki itävaltalaisen taloustieteen ja vapaiden markkinoiden ajattelutavan käyttämisestä todellisen maailman analyysissä ja helposta lähestymistavasta tavalliselle lukijalle.

Teos: The End of Prosperity: How Higher Taxes Will Doom the Economy–
If We Let it Happen
Tekijät: Arthur B. Laffer, Stephen Moore, and Peter J. Tanous
Kustantaja: Threshold Editions
Sivumäärä: 352
ISBN-13: 978-1416592389
Tilaa Adlibrikseltä tai Akateemiselta tai Amazonilta.

Arvostelun kirjoitti: George C. Leef.

Jos Obaman hallitusta ja sen taloustietelijöitä on uskominen, niin valtiontalouden koko ja oma elintasomme eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. He haluavat ihmisten päinvastaisesti uskovan, että mitä suuremmaksi valtio kasvaa, sitä enemmän se voi “piristää” taloutta ja ratkaista kaikenlaisia oletettuja sosiaalisia ongelmia, kuten “edullisen” terveydenhuollon tarpeen. Heidän Liisan seikkailujen ihmemaailmassa valtio on hyvinvoinnin lähde.

Lukuisat kirjailijat, jotka ymmärtävät yksinkertaisia talouden käsitteitä, ovat päinvastaista mieltä – niukkuus asettaa kompromisseja. Mitä enemmän valtio kasvaa, sitä enemmän se kuluttaa ja ohjaa resursseja, jotka muussa tapauksessa olisivat jääneet yksityishenkilöiden, yritysten, ja muiden vapaaehtoisjärjestöjen käyttöön. Valtio ei ole vaurautta eikä se luo vaurautta. Kaikki mitä se voi tehdä, on siirtää vaurautta ja käyttää sitä politiikkojen valitsemilla tavoilla, riippumatta siitä, miten kuluttajat olisivat valinneet. Kun ymmärtää, että poliittisia valintoja hallitseva lyhyen aikavälin äänten kalastelu estää pitkän aikavälin tuottavuutta, niin huomaa, että mitä isommaksi valtio kasvaa, sitä vähemmän hyvinvointia ihmisille kertyy.

The End of Prosperity -kirjan kirjoittajat kuuluvat niiden kirjailijoiden joukkoon, jotka ymmärtävät tämän. He kannattavat tarjontapuolen teoriaa, jonka mukaan valtio tukahduttaa kannustimet ja tuottavuuden liian korkeilla veroilla. Ennen vuoden 2008 vaaleja julkaistussa kirjassa ennakoitiin selvästi Barack Obaman voitto ja keynesiläinen taloustieteen nousu (ajatus siitä, että mitä enemmän valtio tuhlaa, sitä enemmän talous vahvistuu). Kirja selittää miksi korkean verotuksen ja suuren valtion lähestymistapa saa aina talouden masennukseen. Laffer, Moore ja Tanous tarjoavat hyvän katsauksen useisiin edellisiin talouden vuosikymmeniin niille, jotka ovat liian nuoria tai huonomuistisia tietääkseen, että valtion koon ja hyvinvoinnin välillä on olemassa käänteinen suhde.

Tämä hyödyllinen katsaus historiaan ulottuu 1960-luvulle ja yhdistää talouden ylä- ja alamäet heidän nimeämiinsä “neljään hyvinvoinnin tappajaan”: kaupan protektionismiin, veronkorotuksiin ja moraalittomaan tuhlaukseen, talouden sääntelyyn ja rahapolitiikan virheisiin. Meillä oli näitä kaikkia suurina annoksina 1960-luvun lopulla ja koko 70-luvun, jolloin kansakuntaa kuritettiin Nixon-Ford -stagflaatiolla ja myöhemmin Carterin aikana matalan tuottavuuden ja korkean koron taloudellisella ahdingolla. Seuraavina Reaganin vuosina kohtasimme hieman vähemmän “Neljää hyvinvoinnin tappajaa” ja talous parani huomattavasti.

Kirjoittajat olisivat voineet selittää enemmän, miten nykyinen talouden romahdus (erityisesti asuntokupla) aiheutettiin poliittisilla virheillä, mutta ainakin he paljastavat poliittisten sisäpiiriläisten väitteet siitä, että talouskriisi olisi johtunut laissez-faire markkinoista. “Ikään kuin meillä oli joskus ollut sellaiset”, he kirjoittavat. He osoittavat Obaman talouspoliittisen ohjelman olevan tuhoisa sekoitus näistä hyvinvoinnin tappajista ja jos se menee läpi, joudumme kohtaamaan hyvinvoinnin lopun.

Tähän asti kaikki on hyvin, mutta kirjassa on vakava puutekin. Kuten useat tarjontapuolen leirin kannattajien kirjoitukset, tämäkin ylipainottaa veropolitiikkaa ja alipainottaa tarvetta vähentää julkisia menoja. Vieläkin pahempaa on se, että kirja toistuvasti mainitsee yhdeksi veronalennuksien suosimisen syyksi niiden kyvyn lisätä valtion tuloja. Valtion tulojen lisääntyminen tarkoittaa vain lisääntyviä menoja sotilaallisiin seikkailuihin, epäonnistuneeseen sosiaalipolitiikkaan ja tiettyjen etuoikeutettujen ryhmien tukiaisiin.

Kuten Milton Friedmanilla oli tapana huomauttaa, valtion todellinen rasite taloudelle mitataan menoissa eikä veroissa. Se hankkii menorahoituksensa tavalla tai toisella: verotuksella, lainaamalla tai painamalla. Ongelman ydin on, miten estää Leviathania tuhoamasta sitä, mitä yhteiskunnassa on jäljellä vapaudesta ja yksityistä omistusoikeuksista. Täten kirjoittajat menettivät mahdollisuutensa tuoda esiin näkökohdan, että liittovaltion budjetti on laitettava teho-dieetille.

Todellinen ongelma ei ole niinkään saada veropolitiikkaa oikeaksi, vaan vakuuttaa ihmiset siitä, että meidän pitäisi radikaalisti supistaa valtion budjettia. Jos tässä onnistutaan, silloin se miten valtio kerää verotuloja, ei ole enää kovin tärkeää.

(Courtesy of Indiana University)

Elinor Ostrom, ensimmäinen taloustieteen Nobelin palkinnon voittanut nainen (2009), on samalla myös yksi kuvia kumartamattomimmista palkinnon voittaneista ajattelijoista. (Hän jakoi palkinnon Oliver Williamsonin kanssa.) Professori Ostromin työssä keskitytään erilaisissa yhteisöissä toimivien itsehallintojen (self-governance) mekanismeihin. Hänen älyllinen uteliaisuutensa johti hänet tutkimaan paikallista julkista taloutta, erityisesti kunnan poliisipalvelujen järjestämistä, vesihuollon hoitoa, kalataloutta, metsätaloutta ja niiden kehitystä kehitysmaissa. Hänen analyysinsä viitekehys rakentui inhimillisesti järkevän valinnan mallista historiallisesti perusteltuun institutionaaliseen analyysiin. Hän tutkii sääntöjä, jotka ohjaavat yksilöiden käyttäytymistä heidän ollessaan vuorovaikutuksessa luonnon ja toistensa kanssa.

Hänen kollegansa Indianan yliopistossa kuvaavat Ostromia “nöyräksi ja ahkeraksi” ja eräs toinen Nobel-palkinnon voittaja, Vernon Smith, kutsuu häntä “merkittäväksi tutkijaksi”, jolla on intohimoinen tarve ymmärtää ihmisyhteisöjä niiden kaikissa eri muodoissa. Public Choice Societyn ja American Association of Political Sciencen entinen puheenjohtaja Ostrom on myös yksi rakastetuimmista opettajista akateemisessa maailmassa. Poliittisen teorian ja politiikan analyysin työpaja Indianan yliopistossa, jota hän johtaa yhteistyössä miehensä Vincentin kanssa, on ihanteellinen malli tutkimus- ja korkeakoulukeskuksille.

Mutta mitä voimme oppia hänen tutkimuksistaan? Väittäisin, että opimme ainakin kolme pääkohtaa tyylistä ja sisällöstä. Ensinnäkin pääosaa viime vuosisadan poliittista ja taloudellista keskustelua on hallinnut väittely täydellisten markkinoiden ja täydellisen keskusjohtoisen suunnittelun kannattajien välillä. Jälkimmäinen pyrki osoittamaan markkinoiden epäonnistumisen ja sillä perusteella vaatimaan, että hallitus tarjoaisi tarvittavat korjaustoimenpiteet. Ostrom oli yksi keskeisistä yhteiskuntatietieteellisistä ajattelijoista, joka sanoi: “Hetkinen. Markkinat voivat epäonnistua, mutta valtion ratkaisut eivät myöskään välttämättä toimi.” On muistettava, että Elinor ja Vincent Ostrom ovat perusteiltaan julkisen valinnan teorian edistäjiä. Ostromit eivät tyytyneet pelkästään osoittamaan valtion epäonnistumisen mahdollisuutta.

Käytetyt säännöt

Tämä johtaa toiseen näkökohtaan. Poliittisen ja taloudellisen ajattelun historiassa sosiaalisen järjestyksen lähde luetaan joko markkinoita ohjaavan näkymättömän käden (Adam Smith) tai valtion kovakätisen kontrollin (Hobbes) ansioksi. Ehkä yksi parhaista tavoista ymmärtää Elinor Ostromin työtä on nähdä se ratkaisuna hobbesilaiseen ongelmaan smithiläisen ratkaisun keinoin. Tässä ehkä hieman oikaistiin mutkia, mutta ei paljon. Hänen työnsä paikallisista julkista talouksista ja yhteisresursseista (common-pool resources) keskittyy todellisiin “käytettyihin sääntöihin” (eikä “muodollisiin sääntöihin”), joihin yksilöt ja ryhmät turvautuvat tehdessään päätöksiä ja koordinoidessaan käyttäytymistään välttyäkseen sosiaalisilta ongelmilta. Se tuottaa optimistisen viestin itsehallinnon kyvystä onnistua vaikeissakin tilanteissa. Kuten kollegani Alex Tabarrok ilmaisi asian, Ostrom näkee erilaisten vapaaehtoisten yhteisöjen avulla, miten ryhmät muuttavat yhteisresurssitilanteen “yhteismaan tragediasta” “yhteismaan mahdollisuuksiksi”.

Perinteinen taloudellinen teoria väittää, ettei julkisia palveluita voida tuottaa markkinoilla. Perinteinen julkisen valinnan teoria väittää, että valtio usein epäonnistuu ratkaisujen tarjoamisessa. Ostrom osoittaa, että hajautetut ryhmät voivat kehittää erilaisia sääntöjärjestelmiä, jotka mahdollistavat sosiaalisen yhteistyön syntymisen vapaaehtoisen yhteistyön kautta.

Lukijoita silloin tällöin hämäävä näkökohta on, että Ostrom usein keskittyy tilanteisiin, joissa omaisuuden lohkomistekniikkaa yksityisiksi osuuksiksi ei ole olemassa. Näissä tilanteissa hän tutkii yhteistä, mutta ei valtiollista, päätöksentekoa yhteisresurssien suhteen. Vaikka yksityisen omaisuuden ratkaisuja ei käytetä tällaisissa tapauksissa, “käytetyt säännöt” johtavat samaan päämäärän kuin yksityisen omaisuuden tapauksessa. Löydämme sääntöjä, jotka rajoittavat omaisuuden käyttöä ja jotka asettavat ryhmän yksilöt vastuuseen resurssien väärinkäytöstä. Löydämme myös sääntöjen täytäntöönpanoa. Lyhyesti sanottuna analyytikon pitää olla valmis tarkastelemaan sekä sääntöjen muotoa että tarkoitusta erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Paikallisia ratkaisuja paikallisiin ongelmiin

Monimuotoiset instituutiot, jotka toimivat erilaisissa yhteisöissä, edistävät vapaaehtoista yhteistyötä. Yhteiskuntatieteiden tutkijoina meidän on kyettävä ymmärtämään tätä mekanismia. On olemassa sääntöjä, jotka ovat käytössä, sääntöjä, jotka mainitaan, mutta eivät ole käytössä. Sääntöjä, jotka esiintyvät yhdellä nimellä, mutta käytännössä tekevät jotain muuta ja sääntöjä, jotka tiukasti sopivat käyttötarkoitukseen muodoltaan ja tarkoitukseltaan. Ostrom on vaatinut, että yhteiskuntatieteiden tutkijoiden on ymmärrettävä säännöt, jotka hallitsevat ihmisten käyttäytymistä keskinäisessä vuorovaikutuksessa sekä vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Jotkut sääntöjärjestelmät tukevat inhimillistä kehitystä rauhanomaisen yhteiskunnallisen yhteistyön ja vaurauden edistämisen kautta. Toiset estävät inhimillistä kehitystä taaten väkivaltaa ja köyhyyttä. Se on itse asiassa näin yksinkertainen ja näin syvällinen asia.

Vapaiden ihmisten sosiaalisen järjestyksen perusta on itsehallinto, ei valtiollinen auktoriteetti ja keskitetty valta. Hajautettu päätöksenteko, joka porautuu syvälle paikallisiin sosiaalisiin ongelmiin, joita todelliset ihmiset kohtaavat, luo kannustimia paikallisen sääntöjärjestelmän puitteissa. Se hyödyntää paikallista tietoa siitä, miten institutionaalisen kehityksen prosessi takaa itsehallinnon tehokkuuden, sallien erehtyväisen ihmisen järkevästi hoitaa niukkoja resursseja ja suhteita toisiinsa.

Lopuksi haluan korostaa Ostromin tutkimuksen metodologista sanomaa. Hänen työnsä on humanistista ja tieteellistä. Hän yrittää ymmärtää ihmisyhteisöjä niiden kaikissa eri muodoissa. Tehdäkseen niin, hänen täytyi päästä lähelle ja henkilökohtaiseen kontaktiin: kalifornialaisesta paikallishallinnosta kastelujärjestelmiin Nepalissa ja kaikkeen siltä väliltä. Hänen kenttätyötään taloustieteessä ja poliittisessa taloustieteessä ohjaa inhimillisen valinnan logiikka. Hän kuvailee tutkimusohjelmaansa “käyttäytymistieteellisenä lähestymistapana kollektiivisen toiminnan rationaalisen valinnan teoriaan”. Jos hylätään akateeminen kieli, niin tämä tarkoittaa tutkimusohjelmaa, joka alkaa ihmisistä ja heidän aikomuksistaan ja suunnitelmistaan, ja päättyy heidän kompasteluunsa ja haparointiinsa löytää vapaaehtoisia ratkaisuja vaikeisiin sosiaalisiin ongelmiin normien, sopimuksien ja sääntöjen kautta.

Toivon sanoma

Päätän tämän otsikkooni: Miksi vapaudesta välittävien ihmisten pitäisi iloita tästä valinnasta palkinnolle? Elinor Ostromin työ on ideologisesti merkittävä. Hän ei korostanut sitä työssään, mutta Vincent on uskaltautunut yhteiskuntafilosofian alueelle. Suosikkini hänen kirjoistaan on The Meaning of Democracy and the Vulnerabilities of Democracies (1997). Tässä työssä Vincent tutki edellytyksiä autonomiselle porvaristolle. Itsehallinnollisen yhteiskunnan, hän sanoo, täytyy koostua kansalaisista, jotka ovat täysin kykeneviä hyväksymään “ajattelun huolet ja elämän murheet”. Valitettavasti demokraattisen politiikan juonittelut – eturyhmien manipulointi, lehmänkaupat, ylivoiton tavoittelu (rent-seeking) ja äänestysmotiivi – yleensä heikentää itsehallinnon mahdollisuutta ihmisten keskuudessa.

Mitään tästä ei pitäisi tulkita deterministisesti pessimistisesti. Sanoma on, että toivoa on löydettävissä ihmisistä – ei valtiosta. Yhteiskunta, joka koostuu vapaista ja vastuullisista yksilöistä, jotka pystyvät muodostamaan vapaaehtoisjärjestöjä, ratkaisee kohtaamiaan sosiaalisia ongelmia erilaisin itsehallinnollisin keinoin.

Yhdistysten monimuotoinen maailma

Kukaan ei ole tehnyt enempää kuin Elinor Ostrom tutkimuksessaan ja ohjaajana poliittisen filosofian ja analyysin työpajoissa auttaakseen meitä ymmärtämään itsehallinnon käytäntöjä ja instituutioita, jotka toimivat saadakseen esiin yhteistyötä
monenlaisissa yhteiskunnissa. Ja kukaan ei ole tehnyt enempää varoittaakseen meitä vahingoista, joita hallitukset voivat tehdä, kun ne yrittävät määrätä kaukaa vieraita sääntöjä paikalliselle väestölle, varsinkin kun heidän omat järjestelmänsä jo käsitelevät sosiaalisia ongelmia omalla tavallaan. Elinor vaatii, että ymmärrämme ja kunnioittamme institutionaalista monimuotoisuutta maailmassamme nähdäksemme nerokkuutta ja viisautta paikallisissa ratkaisuissa ja yrittäjyyden luovuudessa sekä yksilöiden kekseliäisyydessä kehittyneissä ja vähemmän kehittyneissä maissa. Ohittamalla vanhempia väittelyitä yhteiskuntatieteissä ja julkisessa päätöksenteossa, Elinor Ostromin työ korostaa institutionaalisen ympäristön rikkautta ja luovia ratkaisuja, joita syntyy, kun yksityishenkilöt voivat vapaasti perustaa yhdistyksiä ja työskennellä epävirallisten sääntöjen verkostoissa, jotka edistävät yksilön vastuuta ja kollektiivista vastuullisuutta.

FEEn tukijat ja Freemanin lukijat ovat viehättyneitä näkemykseen vapaiden ja vastuullisten yksilöiden yhteiskunnasta. Elinor Ostromin tutkimus antaa meille ikkunan yhdistysten monimuotoiseen maailmaan, joka ei sovi siististi ryhmään “markkinat” tai “valtio”, mutta joka on kuitenkin välttämätön rauhalliselle ja kukoistavalle sosiaaliselle yhteistyölle.

Yleisen uskomuksen mukaan sääntelyn purkaminen aiheutti finanssikriisin sallimalla liiallisen rahoitusinnovoinnin, riskinoton ja rahoituspelureiden ahneuden asuntolainavälittäjistä Wall Streetin pankkiireihin. Tämän uskomuksen mukainen parannusehdotus on sääntelyn lisääminen ja rahoitusjärjestelmän kontrollointi OTC -johdannaismarkkinoista aina asuntolainavälittäjiin ja johtajien palkitsemisiin.

Vaihtoehtoinen selitys väittää hallituksen aiheuttaneen kriisin omalla asuntopolitiikallaan saaden aikaan 25 miljoonaa subprime-lainaa ja muuta huonolaatuista asuntoluottoa, jotka muodostivat puolet kaikista Yhdysvaltain asuntoluotoista. Se väittää myös, ettei sääntelyn vähentäminen koskenut CDS -johdannaisia, joilla oli keskeinen osa kriisissä. Selityksen mukaan hallinnon sääntelyehdotus lepää myyttisellä perustalla.

Yli 100 000 dollaria vuodessa tienaavien osuus USAn liittovaltion työntekijöistä kasvoi 14 prosentista 19 prosenttiin raportoi USA Today. Raportoitu nousu tapahtui 18 ensimmäisen taantumakuukauden aikana. Samaan aikaan, kun miljoonat ihmiset menettivät työpaikkansa, monet liittovaltion työntekijät elävät leveämmin kuin koskaan aikaisemmin. Ne, jotka jo ansaitsivat keskimääräistä enemmän, myös kasvattivat tulojaan kaikkein eniten. Joulukuussa 2007 puolustusministeriössä oli 1 868 yli 150 000 dollaria ansaitsevaa siviilityöntekijää ja nyt heitä on 10 100. Vastaavasti liikenneministeriössä oli vain yksi yli 170.000 dollaria ansaitseva, mutta nyt heitä on jo 1 690.