Employer of Last Resort

By Hans Sennholz

Dr. Hans Sennholz heads the Department of Economics at Grove City College in Pennsylvania. He is a noted writer and lecturer on economic, political and monetary affairs.

During the 1984-85 school year American high school debaters have been weighing an important resolution:

Resolved: That the federal government should provide employment for all employable United States citizens living in poverty.

On the affirmative side students are expected to argue that the federal government shall strive to abolish poverty and, if necessary, act as employer of last resort; on the negative side they are likely to oppose the use of government for such ends.

High school students at last are catching up with the political debate that has animated their elders since the first New Deal. In 1935, President Franklin D. Roosevelt proposed to make the federal government the employer of last resort, proclaiming that “one third” of the American people were “underfed, under-clothed, and underhoused.” Thirty years later, President Lyndon B. Johnson declared his “war on poverty,” which was to liberate some twenty percent of the population. President Jimmy Carter, during his term of office, waged his special war on poverty. All three made the poverty of some 40 million Americans the central issue of their public pol icies. Indeed, all presidents have echoed a deep concern for the poor.

And yet, the poor are still with us. Their faces have changed, but their numbers hardly ever vary. Armed with poverty statistics, their spokesmen suggest that past government efforts were half-hearted and indecisive. The war, they argue, must be carried on with unrelenting vigor and dedication until victory is won. They would make government the employer of last resort.

Poverty in America

Other observers may draw entirely different conclusions. They may object that the poverty data itself may be erroneous and misleading. When compared with living conditions throughout the world there may be no poverty at all in the U.S. Most Americans have never seen the true face of poverty, which is visible in many other countries. It reveals hunger, disease and early death. In the U.S. even the least productive members of society live in relative abundance and comfort when compared with their counterparts abroad. Among his foreign peers the American pauper is an object of envy and the U.S. the target of pauper immigration.

American poverty statistics are built on levels of income. Families earning less than a stated dollar amount are defined as poor or poverty-stricken; families earning more are believed to be above the poverty line. A brief observation of the living conditions of the American poor, however, may suggest a different conclusion. It may reveal that forty percent of poor families own their own homes; eighty-six percent of these “very poor” homeowners have no mortgage debt. Some fifty percent have liquid savings of $500 or more. In Harlan County, Kentucky, the heartland of depressed areas, it was found that eighty-eight percent of the poor families have washing machines, sixty-seven percent have TV sets, forty-two percent have telephones, and fifty-nine percent own cars. (Newsweek,February 17, 1964, p. 20)

Most Americans now designated as poor and indigent would resent the label if they actually knew that the poverty warriors are talking about them. As a graduate student at New York University and a part-time accounting clerk, I never earned more than $1,500 a year, which sufficed to pay $35 tuition per credit and put me through school. Even as a young college instructor, the poverty definition included me. With all my heart I resent this supercilious and derogatory description of those important years of my life. It is obvious that the poverty politicians who are accustomed to spending billions of other people’s money have lost touch with economic reality and the meaning of life.

In every society some people are more prosperous than others, some are poorer than others. In the eyes of a critical observer, anyone who earns less than he does, may be poor. To a millionaire anyone with less than a million may be a pauper. To a poverty warrior anyone who belongs to the last 10 percent, 20 percent or 30 percent of income earners may be poverty-stricken. In fact, the concept of inequality of income and wealth always comprises the poor.

Government, Cause or Cure

Lengthy unemployment may impoverish a person and put him in a poverty bracket. More than seven million Americans are mostly unemployed, suffering declining incomes and living conditions. Alarmed at such statistics, the poverty warriors managed to pass the Humphrey- Hawkins Full Employment and Balanced Growth Plan Act of 1978. And yet, unemployment continued to rise. Defining “full” employment as no more than 3 percent adult (4 percent overall) unemployment, the warriors are now proposing to reach that level by using government as employer of last resort.

Most government programs seeking to alleviate poverty are treating the effects of unemployment; they never touch the causes. In fact, they completely reverse the cause and effect relationship by depicting the federal government as a source of employment rather than a primary cause of unemployment. They blame commerce and industry for the unemployment and call on government to correct the evil. They propose to grant more power to politicians, officials and bureaucrats and call for extensive government intervention. And yet, by confusing cause and effect they fail to accomplish their stated objectives and even make matters worse. During years of radical government intervention unemployment actually rises and levels of living usually fall.

The champions of government power and intervention are sadly unaware that government is the primary cause of unemployment. They do not understand that employment is a price and cost phenomenon, and that mass unemployment is the inevitable effect of any government measure that directly or indirectly raises labor costs. A law or regulation that boosts Social Security taxes, unemployment compensation taxes, workman’s compensation taxes, or in any way raises the cost of labor, reduces the demand for labor and creates unemployment. Boom and bust policies conducted by the Federal Reserve System may generate cyclical unemployment. Minimum wage legislation may deny employment to the least productive workers. Labor legislation that grants restrictive powers to labor unions may bring stagnation and unemployment to unionized industries.

Minimum wage legislation bars millions of young people from the labor market. Although they have limited training and experience, the federal government may issue an order that they be paid a minimum rate of $3.35 per hour. Moreover, it forces employers to pay a number of fringe benefits, from Social Security to national holidays, which may boost the worker’s employment costs to $5 or $6 per hour. If a person does not add this amount to production, if he fails to cover his employment costs, he is a candidate for unemployment.

Before the days of minimum wage legislation high school and college students were always welcomed by commerce and industry. From the first day of vacation to the last, young people used to work in offices and stores, workshops and factories, working their way through school or supplementing family income. Unfortunately, these ways of the past have given way to minimum wage legislation, which condemns young people either to remain in school, to join the armed forces, or be unemployed. At $5 or $6 an hour there may be no economic demand for their services.

Minimum wage legislation is the evil product of a political system that bestows favors and benefits on some classes of people at the expense of others. It favors the employment of skilled workers who are earning more than the minimum by denying employment to unskilled workers earning less. This is why labor unions representing skilled workers are fervent champions of minimum wage legislation.

Business Provides Employment

Poverty warriors like to depict business as the culprit behind poverty and unemployment. In reality, business is the only genuine source of production, employment, and income. It is bidding for labor in order to serve its customers. It eagerly employs labor as long as it is “productive,” that is, its net addition to output is positive. In other words, as long as it does not cost more than it is producing, labor is in great demand. When it costs more than it is adding to the production process, when it takes income from investors and entrepreneurs, when it becomes “destructive” to employers, it is discharged. In this case production is more productive without it.

Governments and unions are forever raising labor costs and thereby causing unemployment. Business is adjusting continually in order to prevent the unemployment. When the federal government raises its Social Security exactions and state governments boost unemployment compensation taxes, which may significantly raise the cost of labor and thus the rate of unemployment, business is straining to prevent the unemployment through cost adjustments. It may seek to offset the mandated costs with other cost reductions. In particular, it may reduce fringe benefits, delay inflation adjustments, elicit greater effort and draw out more efficient production. Whenever and wherever business is successful in offsetting the boost in labor cost it succeeds in preventing threatening unemployment. If laws, regulations and work rules prohibit the cost adjustment, business has no choice but to lay off loss-inflicting workers. Production is more productive with out them.

It is no coincidence that the strongholds of unions are also the centers of unemployment. In the steel and auto industries the union rates are more than double the market rates of industrial wages paid for similar labor throughout the American labor market. Union rules generally deny efficient use of labor and prevent cost adjustment. Ugly strikes by angry workers further increase labor cost. It cannot be surprising, therefore, that unionized industries are barely managing to stay afloat in an ocean of unemployment.

Job Programs Destroy Jobs

The unemployment generated by governments and unions is as severe and persistent as the force that is causing it. It is holding millions of Americans in its sinister grip and reducing them to poverty. To make government their employer of last resort is to put the culprit in charge and urge him to continue his transgressions. He will create more unemployment than he will provide jobs through a variety of make-work schemes. Facing mass unemployment, government may launch leaf-raking and snow-shoveling programs, build highways and public buildings, embark upon slum removal and urban renewal, or engage in any other economic activity. It may ostentatiously hire thousands of idle workers and become their employer of last resort. Unfortunately, the politicians who launch the programs and the poverty warriors who advocate them, are blissfully unaware of the consequences of their policies. They completely overlook two inevitable effects that tend to destroy more jobs than government can create:

1. When government appears on the labor market and engages idle labor it tends to support or even raise the labor costs that are causing the unemployment. It is removing the pressures for readjustment. By placing purchase orders for steel, automobiles, trucks and tanks it gives employment to idle steel and auto workers. But it also sustains their wage demands that exceed market rates, and thereby reinforces the cause of unemployment. Government tends to prolong and intensify the suffering of idle workers by encouraging them to cling to unproductive labor costs.

2. Government has no source of income and wealth of its own. Every penny spent is taken from someone. It may be exacted from taxpayers, borrowed from lenders, or snatched from inflation victims. If it takes $50,000 to give employment to one idle worker, taxpayers, lenders or inflation victims must be reduced by that amount. Their reduction consumes business capital, which in turn lowers labor productivity. Falling productivity, together with rigid labor cost, render more labor “unproductive” and cause it to be unemployed. And even if it were to consume no business capital, and labor productivity were to remain unchanged, the losses suffered by taxpayers and inflation victims would force them to curtail their consumption and the employment they would otherwise provide. While government may create one $50,000 job, which under bureaucratic conditions and circumstances would be a low-cost job, it probably destroys the jobs of two or three workers serving taxpayers and inflation victims.

Federal Assistance Reduces Levels of Living

Government reports are quick to point out that government assistance is sustaining those truly in need. According to one study, without any kind of assistance forty-one million people, or 18.8 percent of the population, would live below the poverty level. Cash assistance alone allegedly cut this number in hall If in-kind transfers are included, 13.5 million Americans are left in poverty. If medical care is included in the calculation, the poverty level includes only nine million people, or 4.1 percent of the population. (Press Release, Executive Office of the President, Office of Management and Budget, March 12, 1982)

In 1983 Federal cash programs supported 24.5 million elderly people living in retirement, 4.3 million disabled workers and their dependents, and 8.9 million survivors. They provided Medicaid and Medicare assistance to 47 million aged, disabled and needy Americans, ap proximately 20 percent of the total population and 99 percent of those over 65. They granted housing assistance to 3.4 million American households, and subsidized approximately 95 million meals per day, or 14 percent of all meals served in the country. They made available 6.9 million post-secondary awards and loans to students and their parents, and provided training for almost one million low-income disadvantaged people. They paid supplemental allowances to more than 7 million people, unemployment compensation to more than eight million, and granted food stamp assistance to 18.6 million individuals. Government sustained 3.5 million men and women on active military duty and their dependents, and some 27 million civilian employees and their dependents. Altogether, some 80 to 90 million Americans are dependent on tax dollars.

The Burden of Dependents

Whatever their numbers, the dependents weigh heavily on the economic well-being of their supporters, the taxpayers, lenders and inflation victims. Their inactivity and absence from economic production keeps society poorer than it otherwise would be. It visibly reduces the levels of living of the providers, discourages their productive efforts, and deprives them of the funds needed for productive investments. Surely, there cannot be any doubt that 80 to 90 million dependent Americans constitute a heavy burden on productive Americans.

Poverty warriors are encouraged by these transfer statistics. If 80 to 90 million Americans already are enjoying full support, another 7 to 10 million may not upset the transfer system. The warriors may be right. But they, too, must admit that there are limits to the burden the remaining producers can carry. All transfer systems have limits beyond which economic production is bound to decline and poverty is certain to multiply.

This article has been published with FEE‘s permission and has been originally published at The Freeman January 1985 • Volume: 35 • Issue: 1.

Bastiat: Vetoomus

Frédéric Bastiat (1801-1850) oli ranskalainen taloustieteilijä, lainsäätäjä ja kirjailija, joka kannatti yksityisomistusta, vapaita markkinoita ja rajoitettua hallintoa. Tämä essee on ote juuri julkaistusta Frédéric Bastiatin kirjoituksia sisältävästä teoksesta Kirjoituksia taloudesta.

Kynttilöiden, vahalamppujen, lyhtyjen, kynttilänjalkojen, katulamppujen, kynttiläsaksien ja sammuttimien valmistajilta sekä öljyn, talin, pihkan, alkoholin ja yleensä kaiken valaistukseen liittyvän tuottajilta.

Kunnioitetuille edustajainhuoneen jäsenille

Herrat:

Olette oikeilla jäljillä. Hylkäätte abstraktit teoriat ja piittaatte hyvin vähän vauraudesta ja edullisista hinnoista. Päähuolenne on tuottajien etu. Haluatte suojella heitä ulkomaiselta kilpailulta ja pitää kotimarkkinat kotimaisella teollisuudella.

Tarjoamme teille erinomaista mahdollisuutta soveltaen teidän – miksi kutsuisimmekaan sitä? Teoriaksenne? Ei, mikään ei ole harhaanjohtavampaa kuin teoria. Oppinne? Järjestelmänne? Periaatteenne? Mutta tunnette vastenmielisyyttä oppeihin, kammoatte järjestelmiä ja kiellätte minkään talouspolitiittisen periaatteen olemassaolon. Sen vuoksi kutsumme sitä käytännöksenne – käytännöksenne ilman teoriaa ja ilman periaatteita.

Kärsimme kestämättömästä ulkomaisesta kilpailusta kilpailijan taholta, joka ilmeisesti toimii valon tuotannossa meihin nähden ylivoimaisissa olosuhteissa. Hän täyttää kotimarkkinat uskomattoman halvoilla hinnoillaan. Heti hänen ilmaannuttuaan oma myyntimme pysähtyy. Kaikki kuluttajat kääntyvät hänen puoleensa jättäen osan kotimaista teollisuutta täyteen lamaannukseen lukemattomine seurauksineen. Tämä kilpailija, joka ei ole vähäisempi kuin aurinko, haastaa meidät säälimättömästi kamppailuun, ja uskomme petollisen Albionin lietsoneen hänet meitä vastaan (hyvää politiikkaa näinä päivinä) erityisesti, koska hän suo tuota kopeaa saarta kohtaan kunnioitusta, jota hän ei osoita meille.1

Jos sallitte, pyydämme teitä säätämään lain joka vaatii sulkemaan kaikki ikkunat, ovet, kattoikkunat, vinokattojen pystyikkunat, sisä- ja ulkoluukut, verhot, pimennysverhot, pyöröikkunat ja säleiköt. Lyhyesti, kaikki aukot, reiät, raot ja halkeamat, joiden kautta aurinko on päässyt taloihin aiheuttaen haittaa meille, ansiokkaille tavarantuottajille, jotka ylpeinä ylläpidämme maatamme – maata, joka pettämättä kiitollisuuttaan ei voi hylätä meitä näin epätasa-arvoisen taistelun keskellä.

Luotamme siihen, arvoisat edustajat, että otatte pyyntömme vakavasti, ettekä hylkää sitä ainakaan ennen kuin olette kuulleet esittämämme perustelut.

Ensinnäkin: jos suljette pois kaiken mahdollisen luonnonvalon ja luotte kysynnän keinotekoiselle valolle, mikä osa ranskalaisesta teollisuudesta ei tästä lopulta vilkastuisi?

Jos Ranska kuluttaa enemmän talia, täytyy olla lisää karjaa ja lampaita. Tämän seurauksena saamme todistaa kasvua peltojen, lihan, villan, nahan ja erityisesti lannan määrässä, joka on kaiken maataloudellisen vaurauden perusta.

Jos Ranska kuluttaa enemmän öljyä, tulemme todistamaan kasvua unikon, oliivin ja rapsin viljelyssä. Nämä runsaat mutta maata köyhdyttävät kasvit tulevat oikeaan aikaan, jotta voimme ottaa käyttöön lisääntyneen lannoitteen, jonka lisäkarjan kasvattaminen suo maallemme.

Nummemme tulevat peittymään pihkaisilla puilla. Lukuisat mehiläisparvet tulevat keräämään vuoriltamme tuoksuvia aarteita, jotka nykyään tuhlaavat hajusteensa kuten kukat, joista ne ovat lähtöisin. Näin ei ole olemassa yhtään maatalouden osa-aluetta, joka ei kokisi suurta kasvua.

Sama koskee kuljetusta. Tuhannet alukset lähtevät valaanpyyntiin, ja lyhyessä ajassa meillä on laivasto, joka kykenee ylläpitämään Ranskan kunniaa ja ilahduttamaan isänmaallisia pyrkimyksiä vetoomuksenne allekirjoittaneissa kynttilänvalmistajissa ja muissa tuottajissa.

Mutta mitä voidaan sanoa Pariisin erityistuotteista? Tästä lähtien tulette näkemään kultauksia, pronssia ja kristalleja kynttilänjaloissa, lampuissa ja kruunuissa, jotka loistavat valoaan tilavissa esittelyhuoneissa, joihin verrattuna nykyisiä voidaan pitää pelkkinä hevostalleina.

Ei tule olemaan pihkankerääjää hiekkadyynien korkeuksissa tai hiilikaivoksen työntekijää syvyyksissä, joka ei nauttisi korkeammasta palkasta ja lisääntyneestä vauraudesta.

Hyvät herrat, jo pienellä tutkiskelulla tulette vakuuttumaan, ettei yhdenkään ranskalaisen olosuhteet rikkaasta kaivoksenomistajista kaikkein vaatimattomimpaan tulitikkujen myyjään voi olla paranematta, jos vetoomuksemme on menestyksekäs.

Herrat, tunnemme vastalauseenne: olette poimineet ne kaikki ummehtuneista vapaiden markkinoiden puolustajien teoksista. Haastamme teidät lausumaan sanankin meitä vastaan ilman, ettei se kimpoa takaisin teitä ja koko politiikkaanne vastaan.

Kerrotteko meille, että jos saamme pyytämämme suojelun, niin Ranska tulee häviämään, koska kuluttajien täytyy kantaa tappiot?

Meidän vastauksemme on valmiina:

Teillä ei ole enää oikeutta vedota kuluttajan etuihin. Olette uhranneet hänet aina, kun olette huomanneet hänen etujensa olevan ristiriidassa tuottajan etujen kanssa. Olette tehneet näin pyrkiäksenne edistämään teollisuutta ja lisäämään työllisyyttä. Samasta syystä teidän tulisi tehdä se tälläkin kertaa.

Te olette toden totta ennakoineet tämän vastaväitteen. Kun teille kerrotaan, että kuluttaja hyötyy vapaasta raudan, hiilen, viljan ja tekstiilien tuonnista, vastaatte: ”Kyllä, mutta tuottaja hyötyy niiden kieltämisestä.” Olkoon näin! Jos kuluttaja hyötyy vapaasta luonnonvalosta, keinotekoisen valon tuottajille on yhtä hyödyllistä kieltää se.

Mutta voitte edelleen sanoa tuottajan ja kuluttajan olevan sama henkilö. Jos valmistaja hyötyy suojelusta, hän tekee myös maanviljelijästä hyötyjän. Käänteisesti jos maanviljelijä hyötyy, se avaa markkinoita valmistetuille tuotteille. Erittäin hyvä! Jos myönnätte meille monopolin päivävalaistuksen valmistamiseen, tulemme ensimmäiseksi ostamaan suuria määriä talia, puuhiiltä, öljyä, pihkaa, vahaa, alkoholia – hopean, raudan, pronssin ja kristallin lisäksi. Ja meidän sekä lukuisien toimittajiemme tultua rikkaiksi kulutamme merkittävästi levittäen vaurautta muille kotimaisen tuotannon osa-alueille.

Sanotteko auringonvalon olevan ilmainen lahja Luonnolta, ja että sen hylkääminen olisi vaurauden hylkäämistä sen hankkimisen verukkeella?

Mutta jos otatte tämän kannan, vahingoitatte merkittävästi omaa politiikkaanne. Muistakaa, että tähän asti olette aina hylkineet ulkomaisia tuotteita, koska ja siinä suhteessa kuin ne lähestyvät ilmaisia lahjoja. Teillä on vain puoliksi yhtä hyvä syy myöntyä muiden monopolistien vaatimuksiin kuin teillä on hyväksyä vetoomuksemme, joka on täysin linjassa vakiintuneen politiikkanne kanssa. Vaatimuksemme hylkääminen nimenomaan sen muita parempien perusteiden takia tarkoittaisi yhtälön ”+ x + = –” hyväksymistä. Toisin sanoen se olisi järjettömyyden kasaamistajärjettömyyden päälle.

Luonto ja ihmisen työpanos tekevät yhteistyötä vaihtelevissa olosuhteissa riippuen maasta ja ilmastosta hyödykkeiden valmistuksessa. Luonnon tekemä osuus on aina ilmainen. Arvo koostuu ihmisen tekemästä osuudesta, ja siitä maksetaan.

Jos lissabonilainen appelsiini myydään puolella hintaa pariisilaiseen appelsiiniin verrattuna, se aiheutuu luonnollisesta ja näin ollen ilmaisesta auringon lämmöstä. Sen sijaan keinotekoinen lämpö, jota on kalliimpaa tuottaa, nostaa jälkimmäisen markkinahintaa.

Näin appelsiinin tullessa meille Portugalista voimme pitää sitä puoliksi ilmaisena. Toisin sanoen se saapuu meille puoleen hintaan pariisilaiseen verrattuna.

Juuri tältä puoli-ilmaiselta (anteeksi tämä sana) osalta tulisi kieltää pääsy markkinoille. Kysytte: ”Kuinka kotimainen työvoima pystyy kilpailemaan ulkomaisen kanssa, kun ensimmäisen täytyy tehdä kaikki työ ja jälkimmäiselle riittää vain puolet auringon tehdessä loput?” Mutta jos tosiasia, että tuote on puoliksi ilmainen saa teidät sulkemaan sen pois markkinoilta, kuinka sen täysi ilmaisuus voi kannustaa teitä sen sallimiseen? Joko ette ole johdonmukaisia tai teidän täytyy sulkea pois vielä vahvemmin perustein ja kaksinkertaisella tarmolla täysin ilmainen, jos kerran kiellätte puoli-ilmaisen kotimaista teollisuutta vahingoittavana.

Otetaan toinen esimerkki: kun tuotteita kuten hiiltä, rautaa, viljaa tai tekstiilejä lähetetään meille ulkomailta ja voimme hankkia ne vähemmällä työllä kuin jos tekisimme ne itse, tämä erotus on meille annettu ilmainen lahja. Tämän lahjan suuruus on suhteessa erotuksen suuruuteen. Se on neljännes, puolet tai kolme neljäsosaa tuotteen arvosta, jos ulkomaalainen pyytää meiltä ainoastaan kolme neljäsosaa, puolet tai neljänneksen tuotteen hinnasta. Se on yhtä täydellinen ja kokonainen kuin se vain voi olla silloin kun lahjoittaja (kuten aurinko meitä valaistessaan) ei pyydä mitään vastineeksi. Muodollinen kysymyksemme on seuraava: ”Tahdotteko maallenne hyödyn ilmaisesta kulutuksesta vai rasittavan tuotannon väitetyt hyödyt?” Tehkää päätöksenne, mutta olkaa loogisia. Niin kauan kuin ette hyväksy (niin kuin teette) hiiltä, rautaa ja ulkomaisia tekstiilejä siinä suhteessa kuin niiden hinta lähestyy nollaa, mikä epäjohdonmukaisuus olisikaan hyväksyä auringon valo, jonka hinta on nolla kaiken päivää!

1 Tässä viitataan Britannian maineeseen sumuisena maana.

Freedom Basics – transcript

Professor Paul Cwik spoke to students attending Freedom University in Irvington, NY during the summer of 2009. This is the transcript of the lecture (without the Q&A at the end).

(These guys get turned off, right? Turn them off.

You know it’s going to ring. And then you will be embarrassed and I will make fun of you. And I will. That’s why we have name tags. We write down your names… OK.)

I have been asked to give the first lecture on Freedom Basics. A lot of stuff has been written on freedom. Freedom is a word that has been argued over, fought over for centuries, and I have been asked to cover the basics in less than an hour. So I think that I might have to skip a point or two. Maybe.

When somebody says freedom, they could mean it in a couple of different ways. “The freedom to” and “the freedom from.” So think about this. Freedom to worship God in your own way, or not at all. Freedom to write what you want in your newspaper column or blog. Freedom to pick your own friends, to gather with them as you please.

Now contrast this with the freedom from want. The freedom from hunger. The freedom from illness.

There is a fundamental difference between these concepts. But the word “freedom” is used by both sides. Both sides of the debate. And that tends to make the debate rather confusing because both sides say: “We want freedom!” As a result many on our side, the good guys, right, they sometimes use the word liberty instead. Of course you can say without losing the meaning “the liberty to worship, the liberty to write, the liberty to assemble,” but it is rather awkward to say “the liberty from want, the liberty from hunger, the liberty from illness,” it’s a clunky phrase. It really doesn’t fly. So, language is important. I don’t want to loose another word to the collectivists. We have already lost the word “liberal” to them. That’s enough. They don’t get any more words. We’re keeping liberty.

The concept of liberty or “freedom to” is rather new idea. It’s a radical departure from earlier thinking. In fact, it’s a very radical idea. Ludwig von Mises, whom you might hear a little bit about this week. He argues that the idea of liberty is distinctively western. And that it came up in the western culture.

The idea that there are rights that belong to individuals and that they come before the creation of government is the opposite of the medieval law. It’s the opposite, the reverse of the medieval law.

The concept of liberty and freedom says that each individual is unique. And therefore there is worth and value in each and every individual.

F. A. Harper in his book Liberty: A Path to its Recovery

I have props. It looks like this. I stole it off the bookshelf and I will dutifully file it on the white table and not inserting it on the shelf.

Harper states it this way: “This concept of liberty rests on the supreme dignity of the individual.”  That’s fairly important distinction. It’s a radical thing. It says people matter. And if we look back the last 5 000 years of recorded human history, who are the serfs, the peasants, the peons – the nobodies?  They were the nobodies.  They were those that were sacrificed to the means, as means to some greater end at the whim of some king or emperor.

This line of thought has evolved – changed – and we can trace it through the works of John Locke, Montesquieu, Thomas Jefferson, Frederic Bastiat and Lord Acton.

What these guys argue is that government is created by individuals for the protection of individual rights.  That’s why we have government. The common element and the key to their reasoning is what we call, “Methodological Individualism.”

Here’s your first big college word.  Because it’s university…it’s freedom university…so we need college-type words here.

Methodological Individualism.

I’m going to talk a bit more about this in the lecture after the dinner. But I want to just touch on it now—what it means. We are looking methodology here. Any time we see the word “-ology” or “-ological” – it means the science of.

So, the methd-ology or methodology is the science of… and our science – scientific method – is basing it on its most elemental parts. And that’s the individual. We cannot break it down any further than that.

Today we suffer from the use of collective nouns and we personify them. It’s just the way that we communicate with each other. So, someone might say today General Motors filed for bankruptcy.

Well, General Motors is not a real person. General Motors is not a real general.

General Motors does not have a brain or a heart or a soul or anything like that. What is it?

It’s a collection of people, group of individuals working together that produce cars – that produce these other things financing and such.

So, we use these sort of collective nouns. EPA regulates… the United States has invaded… General Motors filed… but there really isn’t such a thing. These are only collective nouns. We have to be careful about these.

But methodological individualism says that we have to focus on the basic unit and that’s the individual.  And we will use that much more in the next lecture on the “Praxeology: Supply and Demand”. But back to freedom…

The path from individualism to rights and a theory of a free and prosperous society has taken many forms and many shapes from many authors. So, I have identified four different approaches.

And, are these categories the best categories? No, these are just sort of categories that came to me.

The first one is the “The Natural Rights approach.” Some authors that typify it are people like Frédéric Bastiat and Murray Rothbard.

And, basically what they say is that life is given to us by God. At least Bastiat does in “The Law”. Other prop… I will use that prop again….

From this position that life is given to us by God – from this position combined with the fact that there is scarcity in the world in other words we can’t have all the stuff that we want. We don’t have enough time to do all the things that we want.

And with the fact that we do not live in isolation, we can deduce the natural rights of life, liberty and property.

Some of you might say that supposed to be “the pursuit of happiness.”

Well, where do we find that actually: “Life, liberty and the pursuit of happiness”? –Declaration of Independence. Who wrote that?

Well, it was a committee. It was a committee. Jefferson was the primary author and he originally had “life, liberty and property”.  Took it right out of John Locke’s “Second Treatise on Government”.

They said: “People are going to pick up guns and fight the biggest war machine ever known on this planet – at that point in time … For life, liberty and property… we have to flower this up—get people’s passions going. So, they put in “the pursuit of happiness.” That’s what happened.

More on the natural law rights theory in just a little bit.

“The Utilitarian Approach”.

The utilitarian approach is basically following the idea of utility (and we talk a bit more about that in the next lecture). But it’s a level of happiness. It’s weighting plusses versus minuses and the more utility you have the happier you are.

So, the utilitarian idea says that freedom is better because we are rich; we are more wealthy; we are more prosperous; we have a higher standard of living; our utility is higher. This approach can be typified by the writings of Jeremy Bentham.

There is a lot of danger with this approach – at least I think there is – because if anyone supposes that another way, say communism, can produce more wealth, then freedom and liberty can be just tossed overboard.

So, I’m not a big fan of that. But I do think that freedom leads to higher levels of prosperity. Look at North and South Korea. Look at Hong Kong vs. Mainland China before they opened themselves up to trade. East and West-Germany…Example after example after example we see that freedom works.

The next approach is “the Objectivist approach”.

And this is characterized by the writings of Ayn Rand.

Now, what she does – she begins with the individual, methodological individualism, because only individuals have minds, again no collective nouns.

Since each individual is solely united with his own mind, there is no separation or divorcing of one’s own mind with his person.  Each person thus has full ownership over themselves.

The implication is that all individuals are on the same plane as, or on the same level as, or on par with each other in their own self-ownership. So, you own yourself, I own me, we all own ourselves.

As such, no one person for any reason can make any claim over another for any reason.

The concept of rights flows from this idea of self-ownership and follows closely with the Natural Rights approach.  It does so without the reference to God.  She was an atheist.

And, the last approach that I just put up here is “The Societal approach”.

We see this in the writings of William Graham Sumner: “What Social Classes Owe To Each Other” and the “The Forgotten Man” as two principal works he wrote.

Sorry, no props for this.  I have no book.

What Sumner said in his book “What Social Classes Owe To Each Other” blends a bit of the utilitarian and empirical with the notion of prior rights to show that there are rules for society that work and other rules that just don’t.  He was a pioneer in the field of sociology.  He argues that a society based on contract is the strongest form of society.

Here’s an example what Sumner has to say.

Sumner says: “In our modern state, and in the United States more than anywhere else, the social structure is based upon contract, and status is of” – and status like who are your parents… are you royalty or anything like that is of  – “the least importance. Contract, however, is rational—even rationalistic.  It is also realistic, cold, and matter-of-fact.  A contract relation is based on a sufficient reason, not on custom or prescription…A society based on contract is a society of free and independent men, who form ties without favor or obligation, and cooperate without cringing or intrigue.”

I mean people will gladly become garbage men or work on a cleaning staff if you pay them enough.

Sumner continues: “A society based on contract, therefore, gives the utmost room and chance for individual development, and for all the self-reliance and dignity of a free man. That a society of free men, cooperating under contract, is by far the strongest society which has ever yet existed; that no such society has ever yet developed the full measure of strength of which it is capable; and that the only social improvements which are now conceivable lie in the direction of more complete realization of a society of free men united by contract, are points which cannot be controverted.”

So, Sumner is saying, “Look, you’re born in this position. You’re king, you’re Lord of the Manor – you’re born in that position. So, therefore you must serve.”

That’s a weak relationship, because people are not happy having to serve.
The rulers take it for granted. They don’t have the society of the realms best interest at heart.

But if you compare – contrast – that with a contractual relationship where you have to offer someone enough to make it worth their while to become the member of the cleaning staff or garbage man or mine coal under the ground, they will do this quite happily.

And you see the difference in those types of societies: some rules are just better than others for societies.

So, what’s the analysis so far?

Well, The analysis so far is this:

  1. We are individuals and as such we have worth.
  2. This value cannot be sacrificed by others (non-owners) for their ends.
  3. The first right is Life…

..but when we say that we mean the right not to be hit, murdered, raped or anything like that. It is not a right to a standard of living or even the right to violate others’ rights to maintain your own life.  In other words, you cannot steal bread even if you are hungry and will die without that bread.

Ok. You can’t just steal someone else’s bread.

Now, the corollary to this is that with freedom comes responsibility.  If no one else is responsible for you, you have to take care of yourself.

And that’s a pretty scary thing. You have to be responsible for yourself – I know!

Coming from that right you can see where this leads then, since we are talking about responsibility, is that of liberty.

Each of us has faculties and talents that we can use to preserve, develop and perfect our lives.

It is the freedom to think as we think, to perceive the world as we perceive it, and to express ourselves as we wish. These are what constitute the right of Liberty.

A hermit does not care about the right of Liberty.  Why is that?  There is no one to impose any limitations on him.

It is because we live in society that we need to make distinctions between who can do what with which items.  This leads us to the development of the third right—Property.

Property rights are at the core of Freedom – of a free society.  They protect and allow for cooperation.  Their source stems from individual action.

And, Harper – this guy, actually here’s a picture of him. They call him baldy. There’s a bit of hair. I think it’s kind of unfair. – But in this book here he says this: “The only method consistent with liberty is the one that distinguishes between mine and thine according to the rule that the producer shall have the right to the product of his own labor. This foundation of economic liberty is important above all other considerations. By this concept, the right of ownership arises simultaneously with the production of anything; and ownership resides there until the producer-owner chooses to consume the product or transfer its ownership to another person through exchange, gift or inheritance.  The right to produce a thing thereby becomes the right to own it.”

So, if you have the right to make it then you have the right to own it. Those are inseparable.

“…and to deny one right is, in effect, to deny both.  This concept specifies that no part of production shall properly belong to a thief, or to a slave master or to a ruler by whatever title.”

If I make it, it’s mine. I don’t care what the majority of people voted for.  It’s mine; I made it.

Murray Rothbard in his book “The Ethics of Liberty” essentially says the same thing.

These rights are intertwined with each other and the loss of one – life, liberty, property – means that we lose all of them.

Back to Bastiat. OK. If I have the Greats I’m going to use the Greats. I like these guys.

So, Bastiat says: “Each of us has a natural right—from God—to defend his person, his liberty, and his property. These are the three basic requirements of life, and the preservation of any one of them is completely dependent upon the preservation of the other two. For what are our faculties but the extension of our individuality? And what is property but an extension of our faculties?”

What is it that makes us, us?

If we are to be able to constantly protect each of these rights constantly/continuously, then we can group together to constantly protect these rights.

Again Bastiat: “If every person has the right to defend—even by force—his person, his liberty, and his property, then it follows that a group of men have the right to organize and support a common force to protect these rights constantly. Thus the principle of collective right—its reason for existing, its lawfulness—is based on individual right. And the common force that protects this collective right cannot logically have any other purpose or any other mission than that for which it acts as a substitute. Thus, since an individual cannot lawfully use force against the person, liberty, or property of another individual, then the common force—for the same reason—cannot lawfully be used to destroy the person, liberty, or property of individuals or groups.”

If I can’t steal from someone, then the collective also does not have that right. Why is that? Because rights precede government and rights precede statutes.  They come before.

Our individual rights do not come from government, they are not granted us by a constitution or a Declaration of Rights.

Recall the Declaration of Independence, it says this (and you have the copy of this in your books): “We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable Rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness. — That to secure these rights, Governments are instituted among Men, deriving their just powers from the consent of the governed.”

Now pay special attention to the next part: “That whenever any Form of Government becomes destructive of these ends, it is the Right of the People to alter or to abolish it, and to institute new Government.”

So the rights come first. When government separates us or violates our rights – separates us from our property, violates our rights – then the government is behaving unlawfully.

But what if they pass a law then it is legal, right? Yes, it’s legal. But it is still plunder. (Get to that in a moment.)

Back to the Declaration of Independence. Later on it says, “But when a long train of abuses and usurpations, pursuing invariably the same Object evinces a design to reduce them under absolute Despotism, it is their right, it is their duty, to throw off such Government, and to provide new Guards for their future security.”

The Declaration of Independence is absolutely radical. This perspective overturns thousands of years of human thinking. Many revolutions have since used this language to justify their fight for freedom.

So what then is freedom? [We’re so many minutes into our talk…] What’s freedom? We haven’t even defined it yet.

Mises point out that “Freedom always means: freedom from arbitrary action on the part of the police power.”  Liberty is NOT the freedom to do anything like rob and kill, riot and loot.  Start swinging in your arms so that you punch someone in the nose.  It can only exist when it is circumscribed by the rights described above.

Many wish to extend these rights and convert them into “the freedom froms” that I talked about at the beginning. Freedom from want, freedom from hunger, freedom from illness.

The concept of Legal Plunder is very useful for refuting these false freedoms.  Since no individual can violate rights and since the government derived from individuals’ rights then it cannot have any extra powers – doesn’t have any extra rights or superior rights.

So, I got these rights: life, liberty property. That means what? It means that I cannot take a gun, come up to Jay (How do I know he is Jay?  He’s got a name tag, that’s why we have to wear name tags) – and say: “Give all you money!” Why? That’s stealing.

Now, if I take all you money and I go out and buy a pad of paper, charcoal pencil and I give it to Jonathan over here – it’s still stealing!

Even if you call it the National Endowment for the Arts – it’s still stealing!

I can’t do that. So, the government which is the collection of us also does not have that power. Where would it get that power from if it derives all its power from us?

If I should not steal, then neither should the government.  When government passes a law making its actions “legal” – oh, we passed a law, it’s legal; We can do it – it is still violating rights, it is still plundering.  So Bastiat uses the phrase “Legal Plunder.”

He says this: “But how is this legal plunder to be identified? Quite simply. See if the law takes from some persons what belongs to them, and gives it to other persons to whom it does not belong. See if the law benefits one citizen at the expense of another by doing what the citizen himself cannot do without committing a crime.”
This is why I use the Greats, because it is so clear. Could you take it from her? Yeah. It’s stealing, but we voted on it. Still stealing.

Bastiat says: “Now, legal plunder can be committed in an infinite number of ways. Thus we have an infinite number of plans for organizing it” – such as, I like this list – “ tariffs, protection, benefits, subsidies, encouragements, progressive taxation, public schools, guaranteed jobs, guaranteed profits, minimum wages, a right to relief, a right to the tools of labor, free credit, and so on, and so on.”

Bailouts.

“All these plans as a whole—with their common aim of legal plunder—constitute socialism.”

Now, let’s take a step back. I can take a step back. You can still sit.

The law is force.  Government is force.  It is coercion. At its root – that’s what it is. It is to threaten to violently reduce people’s options. You don’t want to do that? Well, you’re going to jail. We are violently reducing your options when you’re in jail.

If you don’t believe me try not paying your taxes.

Before government can do anything, it must first take.  And so the goal of the law should not be to promote justice or to cause justice to reign. “It ought to be stated that the purpose of the law is to prevent injustice from reigning.” (Bastiat) Notice the slight distinction. Instead of trying to reach an impossible ideal of perfect justice, what we should be trying to do is reduce the amount of injustice.

And, both the right and the left agree on this. They say yes, we want to reduce injustices.  However, we cannot violate rights to promote justice.  In order for government to stop the injustice of starving people – people are starving; that’s injustice; we want to prevent this – government would first have to take from others, which in itself is a violation of rights and an injustice.  We cannot move any closer to justice by creating injustices.

Do you see, what is going on here? Curing one injustice by creating another injustice.

So, all we can do then is remove injustices such as government’s wealth redistribution plans, etc.  It is by the negation of these injustices that we move closer to Justice. So if I am negating these takings – these stealings – then we move closer to Justice. But, we cannot actively pursue Justice. We have to sort of think of it as a negative concept.

Unfortunately, the way in which society perceives itself has changed – changed over the last hundred years. Specifically the argument has historically stemmed from the perspective that we are fallen beings.  We need limits because of our flawed nature – original sin.  But how does the idea of liberty change when we view ourselves as risen apes? We are not flawed but have conquered – we are better than every other species. We have the power to pull ourselves out of the primordial ooze, and so why shouldn’t we also have the power to plan a society? Such hubris is what Friedrich Hayek called the “Fatal Conceit.”

This idea that we have all the smarts, all this knowledge, that we can use to plan a society. (And we will be talking later on this week about what knowledge is actually out there that might be inarticulate knowledge or tacit knowledge that cannot be communicated or observed directly – cannot be collected directly by a central planning board.)

So, what we seen is that if people believe that we can shape society as an artist can shape clay. Whereas Adam Smith said we move pieces on a chess board. We think we can then shape and change society to the better because we studied this, we are sociologists and we know now.

But when we do this – now we start looking at the basic things – and we see that people ask… they don’t even ask the question anymore. Do we have a “right” to education?  Sheldon Richman later this week is going to talk about an education system that is not run by the government.

Do we have a “right” to water? (Or Mountain Dew…hmm…yummy and delicious. I will use this as a prop for the next lecture.) Because without water how can I have life? Without education, how can I have liberty or property?

What about right to healthcare?  Think about this. A right to healthcare. So, if I was standing on a street corner and there was a MD (medical doctor) standing next to me and we are chatting… la, la, la… Actually, that would be singing. Chatting blah, blah, blah. And I was so engrossed in that I wasn’t paying any attention, and I stepped into the street and bam, get hit by a car. There I am, laying on the street, bleeding, dying, not all happy… Do I have a right to healthcare?

Now, what does it mean to have a right to healthcare? That means that I can turn to my friend and go: “Give me healthcare!” …probably gurgling with blood and… but “Give me healthcare!”

I right to healthcare means that he must use his property, his talents, his time to help me out. Think about his relationship that we have. Who’s commanding who? Are we equals?

No. If I have a right to his time, his skills, his property, his labor. That makes me master, superior. It puts me on a higher plane. It makes him subordinate. You say, but you are dying. You need help. Otherwise you will die. That’s true! Absolutely true!

But should he help? That’s a different question. Should he help? Does he have a moral obligation? That’s a different question of whether or not I have a right. Because when I claim a right to his labor. I’m enslaving him to my purposes – to that degree.

If he has a moral obligation where does that come from? What is it? That’s compassion. Where does compassion come from? Comes from the human heart.

But remember, if I am forcing him, if I have a right, that means the government will force him to help me. That’s all government is, coercion. Here’s a gun. Help him! Well, help me.

If someone is pointing a gun in your heard are you being terrible? Is the doctor being compassionate?  Is he being charitable if someone points a gun into him and says: “Fix this person up!”?

No. Does he even have the opportunity to be compassionate and charitable? His ability to decide to be charitable has been taken away from him, because the decision has been forced upon him. Now he is no longer acting morally.

If I see someone who wants food or clothing or something, and I give him some money. It comes from my heart. I’m being compassionate – being charitable. But you are not being compassionate or charitable when you are paying taxes. When you go up to the Pearly Gates and you see Saint Peter and he says: “Have you served your fellow man, have you been compassionate and acted charitably to your fellow man. And you say: “Look at my 1040-form!”

He is not going to take that, is he? He’s like – no, you did not get signature on that. No!

So, the law cannot force compassion. And the Law is not being charitable. Government is not being charitable. But, we have to bail out General Motors. Why? Because all these people will lose their jobs. That’s sad. That’s sad. But don’t chalk it up as charity that we are trying to keep this people in jobs. Absolutely not – it’s anything but.

I and the rest of you have been forceably made co-owners, what ever that means.

So back to Bastiat, one last time, “It is not true that the function of law is to regulate our consciences, our ideas, our wills, our education, our opinions, our work, our trade, our talents, or our pleasures. The function of law is to protect the free exercise of these rights – life, liberty and property, and to prevent any person from interfering with the free exercise of these same rights by any other person.

“Since law necessarily requires the support of force, its lawful domain is only in the areas where the use of force is necessary. This is justice.

“Every individual has the right to use force for lawful self-defense. It is for this reason that the collective force—which is only the organized combination of the individual forces—may lawfully be used for the same purpose;” – right, it is only for self-defense –  “and it cannot be used legitimately for any other purpose.”

You can use it for other things, clearly. Look at the society we are living. When you define inside as standing under a little awning or something…

So is all that government does some type of plunder?  Should we even have a government?

When we go down that road and I have several friends who are down that road they call themselves anarcho-capitalists. Anarchy, but not like the bad anarchy, this is capitalist anarchy.

Harper – one last time, this guy; good book; I’m very pleased with this book  –addresses the anarcho-capitalism question in this way, he says: “Based on all that has been said, one might easily conclude that government is an entirely negative force so far as liberty is concerned. He might conclude that anarchy…would be the ideal society, and that liberty would be complete under anarchy.  That would be true if all persons were perfect.  But they are not.”

And this comes back to the question how do we perceive ourselves. Are fallen beings or are we risen apes?

“With human frailties as they are, anarchy affords the opportunity for certain powerful and tyrannical individuals to enslave their fellow men, to the extent of their power to gain and keep control over others. So some degree of governmental function…is necessary if liberty is to be at a maximum; violators of liberty must be restrained so that the rights of liberty will be protected for those who respect them and play the game of society according to the rules of liberalism.”

The good liberalism – the classical liberalism.

“Thus at one extreme the absence of government allows anarchy to rob the people of their liberty, whereas at the other extreme the government itself becomes the robber of liberty. The task in a liberal society, therefore, is to find that point where all the people will enjoy the greatest possible degree of liberty.”

Personally, I am really close to anarcho-capitalism. I buy a lot of their arguments. I see a whole bunch of them.  I think that we should all strive to reduce plunder and expand liberty as much as we can.  And when we get to that little Minarchist state – that last little tiny state– maybe then I can decide whether we should abolish the last little bit of government or so.

But that’s not really the debate that we need. Because we are so far from that

point right now. It’s sort of like how many angles are dancing on the top of the Mountain Dew bottle?  It’s kind of pointless. What we need to do is pull in one direction and pull hard, not fight with each other.

My thoughts on what the right size of government is right now is… Imagine your own personal worst enemy. You know who that is.  And they can be placed in charge of the government and you would be okay with it.

Because right now if my own worst personal enemy was placed in position of power and they control the courts, IRS and other taxing, regulatory authorities then my life would be miserable.

But if we can reduce the government to the size where you can take your own personal worst enemy and put them in charge of all the things that the government does and you are okay with it. That’s a pretty good size government.

I have asked many questions. I have raised many questions that each of us is attempting to answer.

There are some answers: communism – bad. But the task set before us is to find that “greatest possible degree of liberty” for society.  This week is “Freedom University.”  What we should do is explore what exactly that means through good discussion and deep thinking.

So, I’m really excited about this week.

Yksityisomaisuus ja vapaus

By James Bovard

James Bovard on teoksen “Freedom in Chains: The Rise of the State and the Demise of the Citizen” (St. Martin’s Press) kirjoittaja.

Omaisuus on ”kaikkien muiden oikeuksien vartija”; kuten virginialainen Arthur Lee kirjoitti vuonna  1775. [1] Vuonna 1897 Yhdysvaltain korkein oikeus julisti: ”Vapaassa maassa lähes kaikista muista oikeuksista tulee arvottomia, jos hallitus ottaa itselleen vallan määrätä ihmisten omaisuudesta.” [2] Valitettavasti 1900-luvun lainsäätäjät, tuomarit ja poliitikot ovat jatkuvasti väheksyneet omaisuuden merkitystä vapaudelle.

Ilman omaisuutta ei ole mitään keinoa vastustaa valtion pakkovaltaa. Omistusoikeudet ovat rajavartijoita, jotka suojaavat yksilön elämää poliittisilta invaasioilta. Ne, jotka väheksyvät omistusoikeutta, vastustavat yleensä kaikkia merkittäviä valtion valtaa koskevia rajoituksia. John Dewey esimerkiksi pilkkasi ”yksityisomaisuuden koskemattomuutta”, koska se hänen mukaansa tarjosi ”vapautuksen sosiaalisesta kontrollista”. [3] Sosialistiset hallinnot ylenkatsovat omaisuutta, koska se vähentää valtion valtaa ihmisiin. Vuonna 1975 ilmestynyt tutkimus ”Neuvostoliiton utopia” havaitsi, että ”kommunismin tiiviissä yhteisöissä epäsosiaaliset yksilöt on helppo löytää, koska he eivät voi ‘lukita asuntojensa ovia’ ja vetäytyä yksityisyyden suojan taakse”. [4] Unkarilainen taloustieteilijä Janos Kornai huomautti: ”Mitä pidemmälle yksityisomistuksen eliminointi viedään, sitä paremmin ihmisiä voidaan alistaa.” [5]

Oxfordin professori John Gray kuitenkin huomautti vuonna 1990, että ”valtion kattava talousasioihin sekaantuminen ei ole missään johtanut yksilön- tai poliittisten vapauksien kasvamiseen”. [6] Voidaan esimerkiksi ihmetellä, mistä sellaisista vapauksista kommunistisen Bulgarian tai Romanian kansalaiset nauttivat, joita Gray ei ole huomioinut. Itäblokin maiden talouksille luonteenomaista oli puute lähes kaikista hyödykkeistä; poliitikot ja byrokraatit maksimoivat oman valtansa ja väestön alistamisen tahallaan aiheutetulla hyödykkeiden puutteella. Pula loi uusia tekosyitä yhä voimakkaampaan alistamiseen: mitä huonommin talous toimi, sitä enemmän valtaa hallinnolla oli – kunnes ihmiset nousivat ja tuhosivat hallinnot. [7]

Elämä on taloutta

Hallitus ei voi kontrolloida taloutta kontrolloimatta jokaisen siinä taloudessa elantonsa ansaitsevan ihmisen elämää. Elämässä on toki muutakin kuin varallisuutta, mutta mitä enemmän varallisuutta valtio ottaa ihmisiltä itselleen, sitä todennäköisempää on, että valtio pystyy kontrolloimaan myös elämän muita osa-alueita.

Omistusoikeus ei liity ainoastaan rikkaiden omaisuuksien kunnioittamiseen. Jokaisen yhteiskunnan jäsenen omistusoikeus omaan omaisuuteensa on vapaan yhteiskunnan perusta. Kuten James Madison totesi: ”Valtion tehtävä on suojella kaikenlaista omaisuutta; sekä sellaista omaisuutta, mikä liittyy ihmisten oikeuksiin, että sanan varsinaisen merkityksen mukaista.” [8] Omaisuus, joka jokaisella ihmisellä on hänen oikeuksiensa muodossa, muodostaa hänen oman elämänsä hallinnan ja oman kohtalonsa määrittämisen perustan.

Jotkut nykyajan vasemmistolaiset pitävät valtion omistusoikeutta vapauden takeena. Alan Wolfen mukaan ”Kukaan ei voisi nauttia negatiivisesta vapaudesta kävellä yksin erämaassa, jos valtio ei olisi lainsäädännöllä suojellut erämaata kehitykseltä.” [9] Wolfe vihjaa, että jos valtio ei omistaisi suurta osaa sen alueella olevista maa-alueista, niin yksityiset ihmiset tuhoaisivat erämaat kokonaan. Yksityiset maanomistajat ovat kuitenkin huolehtineet omistamiensa maiden ympäristöstä paremmin kuin Yhdysvaltain liittovaltion hallitus. [10] Armeija on tuhonnut paljon enemmän luonnontilaisia jokia kuin mikään yksityinen teollisuusyritys, ja luonnonkatastrofien hoitamiseen perustetun viraston, FEMA:n (Federal Emergency Management Agency) avokätiset korvaukset tulvatuhoista kärsineille ovat mahdollistaneet monen ekologisesti hauraan rannikon rakentamisen. [11] Wolfe väittää myös, että kukaan yksityinen metsänomistaja ei antaisi kenenkään kulkea maillaan. Erilaisten metsästyssopimusten suuri määrä kuitenkin osoittaa, että pääsy yksityisille maille on helposti neuvoteltavissa. Ihmisillä on erilaisia arvoja ja monet maanomistaja haluavat pitää maansa lähes luonnontilassa. Lisäksi vaikka kaikki maanomistajat haluaisivat myydä maansa rakennettavaksi, vain pienelle osalle niistä rakennettaisiin mitään – yksinkertaisesti siitä syystä, että suurinta osaa Amerikan erämaista ei ole taloudellisesti järkevää ottaa hyötykäyttöön.

Yksityisyyden suoja

Yksityisomaisuuden koskemattomuus on paras yksityisyyden suoja. Chicagon yliopiston lakitieteen professori Richard Epstein kirjoitti, että ”yksityisomistus antaa ihmisille oikeuden pitää muut ulkopuolella ilman erityisiä perusteluja. Mahdollisuus tehdä jotakin ilman perustelun tarvetta on vapauden perusta, olkoon kyse sitten sananvapaudesta tai omistusoikeudesta.” [12] Valitettavasti lainsäätäjät muuttavat yksityisomaisuutta koko ajan vähemmän yksityiseksi. Vuonna 1984 Yhdysvaltain korkein oikeus tuomitsi jutussa Oliver vs. yleinen syyttäjä, jossa poliisit, jotka kävelivät mailin verran yksityisalueella, jättivät huomiotta useita ”Läpikulku kielletty” -kylttejä ja kiipesivät aidan yli, löysivät marihuanakasveja – että ”avoimet maa-alueet eivät kuulu siihen yksityisyyden suojan piiriin, jota perustuslain neljäs lisäys on tarkoitettu turvaamaan viranomaisten väliintuloilta ja valvonnalta.” [13] (Ilmeisesti perustuslain allekirjoittajat olivat unohtaneet laista sulkulausekkeen, jonka mukaan se pätee ainoastaan ”yksityisiin asioihin”.) Oikeus teki myös selväksi, ettei se viitannut vain avoimiin maa-alueisiin: ”Tiheäkasvuinen metsä voi myös olla avoin alue siinä merkityksessä, missä termiä on käytetty perustuslain neljännessä lisäyksessä.” [14] Tuomari Thurgood Marshall oli eri mieltä: ”Monet maanomistajat kävelevät yksin omistamillaan mailla, varmoina siitä, etteivät retkensä aikana kohtaa vieraita tai poliiseja.” [15] Jopa ennen tätä tuomiota poliisien oli helppo saada etsintälupa yksityisalueille. Heidän tarvitsi vain sepittää jonkun keksityn luotettavan lähteen kertoneen heille tapahtuneista laittomuuksista. [16]

”Avointen maa-alueiden” tuomion ydin on siinä, että valtio ei koskaan tee väärin tunkeutuessaan toisen maille, koska virkamiehillä on oikeus mennä ihan minne ikinä lystäävät. Tämän tuomion jälkeen mikä tahansa ”maa-alue”, jota ei ole ympäröity kuuden metrin korkuisella betoniaidalla voidaan viranomaisten taholta tulkita ”avoimeksi”. (Ja niille maa-alueille, jotka tuollaisella aidalla on ympäröity, on korkein oikeus antanut luvan lentää helikopterilla tarkistamaan kasvatetaanko siellä laittomia kasveja. [17])

Korkeimman oikeuden päätös, johon on vedottu yli kuudessasadassa eri oikeusasteissa käsitellyissä jutuissa, kumosi satojen vuosien aikana annetut oikeuden päätökset, jotka suojasivat yksityisomaisuutta viranomaisten tunkeutumiselta. Tämä näytti vihreää valoa maahanmuuttoviranomaisten etsintäluvattomille ratsioille; vuoden 1997 loppupuolella New York Times raportoi tapauksista, jossa New Yorkin osavaltion maanviljelijät valittivat kuinka ”maahanmuuttoviranomaiset talloivat peltoja ja tunkeutuivat vajoihin kuin rikollisjengiläiset laittaen kaikki espanjalaisen näköiset käsirautoihin ja kyselivät vasta myöhemmin… Ovia murrettiin ja työläisiä kaadettiin maahan.” [18] Elban kaupungin alueella tehdyssä ratsiassa ainakin yksi maahanmuuttoviranomainen avasi tulen pakenevia maatyöläisiä kohti. [19] Tämän seurauksena monta satoa mätäni pelloille työvoimapulan takia.

Ristiriitaiset näkemykset vapaudesta

”Avointen alueiden” opinkappale tarjoaa hyvän koetinkiven ristiriitaisille näkemyksille vapaudesta. Ovatko ihmiset enemmän vai vähemmän vapaita, kun valtion virkamiehillä on vapaa pääsy heidän mailleen? Ovatko he enemmän vai vähemmän vapaita, kun virkamiehet voivat milloin tahansa ilmestyä heidän ulko-ovelleen, ja kuulustella heitä? Onko vapaus valtion väliintulon tulos – vai väliintulo-oikeuden rajoittamisen tulos? Vuoden 1984 oikeuden päätöstä seuranneen kiistelyn vähäisyys on itsessään merkki siitä, miten valtiomyönteistä amerikkalaisten ajattelusta on nykyaikana tullut.

Harva valtion toiminta symbolisoi omistusoikeuden halveksuntaa paremmin kuin yllätysratsioiden kasvava määrä. ”Kotini on linnani” on ollut hyväksytty sääntö englantilaisessa tapaoikeudessa jo 1600-luvun alkupuolelta lähtien, ja vaati lainvalvojia koputtamaan ovelle ja ilmoittamaan tulostaan ennen astumista sisään yksityiseen kotiin. Tämä standardi on kuitenkin yhä enenevässä määrin korvattu toisella vanhalla säännöllä – ”kuninkaan avain avaa kaikki lukot”. [20]

Vuoden 1998 New York Timesin mukaan ”poliisien, syyttäjien, tuomarien ja asianajajien haastatteluista saa sellaisen kuvan, että poliisi tuntee painetta suorittaa enemmän ratsioita, luotettavien lähteiden antamien tietojen todenperäisyydestä on yhä vaikeampi ottaa selvää ja, että tuomarit käyttävät yhä vähemmän ja vähemmän aikaa etsintälupien tutkimiseen ennen niiden allekirjoittamista”. [21] Times huomautti, että ”yhden ainoan rikollisen, jolle yleensä maksetaan tietojen kertomisesta, sana voi olla riittävä peruste lähettää aseistettuja poliiseja murtautumaan ja tunkeutumaan viattomien ihmisten koteihin”. [22]

Yllätysratsioista on tullut niin yleisiä, että jotkut varkaat ovat ryhtyneet potkimaan ovia sisään ja väittämään olevansa poliiseja. [23] Vuonna 1997 Clintonin hallitus kehotti korkeinta oikeutta luottamaan sokeasti poliisin omaan harkintaan ja julisti, että ”poliisien on yleensä järkevää luopua koputuksista ja ennakkoilmoituksista.” [24] Poliisien pelko joidenkin huumerikosten todisteiden menettämisestä on voimistanut hyökkäyksiä kotirauhaa vastaan. Clintonin hallinto esimerkiksi vaikutti olevan paljon enemmän huolissaan huumeiden viemäristä alas vetämisestä kuin siitä, että samalla vedettiin myös yksityisyyden suoja viemäristä alas. Vuonna 1995 Clintonin hallinto antoi korkeimmalle oikeudelle ohjeistuksen, jossa todettiin, että ”nykyisenkaltaista viemäriverkostoa … ei ollut olemassa” silloin, kun ”koputuksen ja ilmoittautumisen” sääntö otettiin käyttöön. [25] Hallinto teki suuren myönnytyksen yksilön oikeuksille myöntäessään, että ”jos viranomaiset tietäisivät että … ratsattavissa tiloissa ei ole viemäriverkostoa … todisteiden hävittämisen pelon käyttäminen yllätysratsian perusteena olisi kohtuutonta.” [26] Korkein oikeus ei ole saanut asetettua tehokkaita rajoituksia poliisin etuoikeudelle yllätysratsioihin. Professori Craig Hemmens huomautti, että oikeuden ”viimeisimmät päätökset koputus ja ilmoitus -säännön suhteen ovat vähentäneet sen merkityksen pelkäksi ‘muodollisuudeksi’”. [27]

Poliisilla on myös oikeus tuhota omaisuutta ratsioissaan. Santa Claran poliisi Kaliforniassa toteutti etsintälupia heittämällä savupommeja, kyynelkaasua ja käsikranaatteja vuokra-asuntoihin; yllättäen talo syttyi tuleen ja paloi maan tasalle. Kun asunnon omistaja haastoi poliisin oikeuteen, oikeus hylkäsi hänen kanteensa todeten, että poliisi ”vain … oli huolimaton rutiininomaisessa velvollisuudessaan taistella rikollisuutta vastaan ja hankkia todisteita oikeudenkäyntejä varten. Tuhot synnyttänyt väitetty huolimattomuus oli satunnainen yksittäistapaus.” [28]

Kurjimpaankin vuokramörskään hyökkääminen on aivan yhtä suuri omistusoikeuden loukkaus kuin tunkeutuminen loistohuvilaan.

Vapauden este?

Jotkut sosialistit väittävät, että yksityisomaisuus on este vapaudelle, koska omaisuuden epätasainen jakautuminen vastaa poliittista tyranniaa. Historioitsija R.H. Tawneyn mukaan ”Sorto… ei ole yhtään vähemmän sortoa, vaikka se saisi voimansa ylivertaisesta varallisuudesta fyysisen voiman sijasta”. [30] Kenelläkään, olipa hän miten rikas hyvänsä, ei kuitenkaan ole oikeutta pakottaa ketään mihinkään. Parhaan tarjolla olevan palkan maksaminen ei ole sama asia, kuin pidellä asetta toisen ohimolla; parhaan hinnan tarjoaminen jostakin myytävänä olevasta kohteesta ei ole sama asia kuin pakkolunastus. Laillisen hallinnon pitää suojella kaikkia kansalaisiaan –  myös niitä, joilla on eniten rahaa. Eikä se tosiasia, että poliitikkoja usein lahjotaan olemaan pitämättä huolta köyhistä, ole hyvä syy antaa poliitikoille lisää valtaa.

Eron taloudellisen vaurauden ja poliittisen voiman välillä ymmärtää vertaamalla esimiehen valtaa viranomaisen valtaan. Kaikki valta, joka esimiehellä tai yrityksellä on yksittäiseen työntekijään, perustuu suoraan tai välilliseen sopimukseen; se valta rajoittuu työhön ja siihen aikaan, mitä sopimuksessa on sovittu. (Elinikäiseen työsuhteeseen velvoittavat sopimukset ovat Yhdysvalloissa laittomia.) Esimiehen valta on ehdollista, ja riippuu siitä, haluaako työntekijä jatkaa palkan nauttimista.

Viranomaisen valta sen sijaan on usein lähellä absoluuttista valtaa: esimerkiksi henkilö, joka kieltäytyy pysähtymästä poliisin merkistä saattaa joutua vankilaan riippumatta siitä, oliko poliisilla laillinen syy pysäyttää häntä vai ei. Vapailla markkinoilla ihmiset voivat valita, kenen kanssa ovat tekemisissä, kun taas valtio sanelupolitiikalla määrää ihmiset alistumaan määräyksiinsä. Kuten Nobel-palkittu James Buchanan huomautti, ”Kun ihmiset tulevat enemmän riippuvaisiksi vapaista markkinoista, he samalla tulevat vähemmän riippuvaisiksi kenestäkään yksittäisestä henkilöstä. Poliittisen toiminnan suhteen taas siitä riippuvaisemmaksi tuleminen tarkoittaa yhä suurempaa alistumista toisten valtaan.” [31] Markkinat rajoittavat yksilöiden valtaa sanella ehtoja toisille ihmisille, koska markkinoiden osapuolet voivat etsiä toisia tarjoajia tai myyjiä. Markkinat tarjoavat ihmisille mahdollisuuden toimia toisten kanssa vapaaehtoisesti. Markkinat ovat vapaaehtoisen toiminnan symboli samalla tavalla kuin vankilat ovat pakottamisen symboli.

Jotkut valtion ihailijat hakevat oikeutusta valtion vallan lisäämiselle määrittelemällä käytännössä kaikki yksityisten yritysten teot pakottamiseksi. Taloustieteilijä Robert Kuttner julisti vuonna 1997 PBS-kanavan ohjelmassa, että ”aina kun yritys laajentuu ulkomaille … kyseessä on eräs väkivallan muoto.” [32] Käytännössä kaikkien taloudellisten muutosten määritteleminen ”väkivallaksi” antaa oikeutuksen määrättömälle määrälle yksityisomaisuutta vastaan suunnattuja poliittisia toimia. Jos tehtaan siirtäminen ulkomaille on väkivaltaa, niin myös tehtaan siirtäminen paikasta toiseen valtion sisällä on väkivaltaa – koska väkivaltaa ilmeisesti suorittaa tehdas siirtyessään paikasta toiseen, riippumatta siitä, minne se siirtyy. Jos jollekulle annetaan ”oikeus” työpaikkaan, kaikilta muilta ihmisiltä viedään oikeus tavoitella sitä työpaikkaa.

Toimiva vapauden käsite vaatii muutakin kuin psykologista toiveiden täyttämistä – muutakin kuin fantasiamaailman, missä jokainen voi ostaa halvalla ja myydä kalliilla tai jossa kaikki saavat pyytämänsä palkan ja voivat ostaa tavaroita haluamallaan hinnalla. On tärkeää erottaa turhautuneet taloudelliset toiveet ja valtion sanelupolitiikka. Tuntea tarvetta tehdä naapureihin vaikutus uudella uima-altaalla on eri asia kuin joutua pidätetyksi kylvettyään siemeniä luonnonsuojelualueeksi määritellylle pihalleen. Tarve ostaa viimeisimmän muodin mukaiset vaatteet ei ole sama kuin tarve selvittää verottajalle taloudellista tilannettaan, erityisesti, jos verottaja on määrännyt arvioverotuksen, jota kohtuullistaakseen sen kohteeksi joutuneen on yksityiskohtaisesti selvitettävä ja todistettava tulonsa ja menonsa vuoden tai kahden ajalta, kotona pitämänsä varallisuuden määrä, elintarvikkeisiin, ravintoloihin, lasten leluihin, kirjoihin tai jalokiviin kulutetut rahat. [33] Tarve ostaa uusi auto on eri asia kuin tarve pysähtyä poliisin käskystä, koska ulkonäkösi täsmäsi ”huumekauppiaan profiiliin” ja antaa poliisin tutkia takakontti, hansikaslokero, renkaat, taskut, ja vastailla joukkoon yksityiselämää koskevia kysymyksiä. [34] Se, että joku velkaantuu ja joutuu sen takia raatamaan epämiellyttävissä töissä ei ole pakottamista, koska kukaan ei käskenyt tuota henkilöä elämään yli varojensa.

Se, että ei löydä hyvää työpaikkaa tai tyydyttävää urakehitystä ei ole vapauden rajoittamista – ellei valtio tai jokin yksityinen taho väkivalloin estä tai rajoita ihmisiä. Se, että joltakulta puuttuu työmarkkinoilla kysyttyä osaamista ei ”riistä” kyseistä henkilöä: kukaan taidehistorian opiskelija, joka ei valmistuttuaan löydäkään hyvää työpaikkaa, ei ole minkään pahantahtoisen sorron uhri.

Yksi selkeimmistä sopimusvapauden rajoitteista on valtion toimilupapolitiikka, joka estää miljoonia amerikkalaisia harjoittamasta haluamaansa ammattia. Yli 800 eri ammattia partureista hierojiin, sisustusarkkitehteihin, frenologeihin, tatuoijiin ja kykyjenetsijöihin vaativat nykyään viranomaisten myöntämän toimiluvan. Toimilupalait ovat yleensä suunnitelleet ammattiyhdistykset, jotka haluavat ”suojella” jäseniään kilpailijoilta, jotka saattaisivat tarjota samoja tuotteita tai palveluita edullisemmilla hinnoilla. [35] Ennen yleisten kansalaisoikeuksien aikaa toimilupakäytännöt pitivät monet mustaihoiset poissa erityistaitoja vaativista ammateista. Federal Trade Comission julkaisee vuosittain raportin toimilupakomiteoiden kilpailua rajoittavista toimista. [36] Monen ammattien suhteen yksityiset luokitusjärjestelmät – joita on jo kehitetty useita – tarjoaisivat kuluttajille paljon parempaa tietoa kuin poliittisesti kontrolloidut toimiluvat.

Vapaus käytännössä

Omaisuus on perusta sopimusvapaudelle, joka on vapauden soveltamista käytäntöön. Ilman sopimusvapautta vapautta valtio alistaa kaiken kaupankäynnin poliittisen eliitin määräysvallan alle. Nyt, kun viimeisen 200 vuoden aikana on kehitetty uudenlaisia omaisuuden ja vaurauden muotoja, on paljon selvempää, miten tärkeä omistusoikeus on kaikkien kansalaisten vapaudelle eikä vain maanomistajien vapaudelle. Omistamalla jonkin tietyn resurssin (johon kuuluvat myös he itse ja heidän työntekonsa) ihmiset voivat käydä kauppaa muiden kanssa ja parantaa elintasoaan, elättää perheensä ja elää omien arvojensa mukaisesti. Vapaus on enemmän kuin oikeus omistaa tai oikeus ostaa ja myydä. Jos ihminen menettää oikeuden omistaa – vaikka hän ei sillä hetkellä omistaisikaan mitään – hän menettää mahdollisuuden hallita itse omaa elämäänsä. Jos joltakulta kielletään oikeus omistaa tai hallita omaa tietokonettaan tai omia vaatteitaan, hänellä ei ole paljoa mahdollisuuksia vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa.

Omistusoikeus ja markkinatalous ovat elintärkeitä askeleita tiellä poliittiseen vapauteen. Yksityisomaisuus antaa ihmisille mahdollisuuden puolustautua, jos heidän täytyy jostain syystä vastustaa hallitusta. Markkinatalous ja yksityisomistus antavat kansalaisille mahdollisuuden kerätä riittävästi varallisuutta vastustaakseen valtion painostusta.

Vapaus ostaa ja myydä, sijoittaa, keksiä uutta, valita omat riskinsä ja kerätä niiden tuotot on tärkeää – mutta se ei ole tarpeeksi. On myös tärkeää, että poliisi ei saa lyödä ihmisiä, vangita heitä väärien syytösten perusteella, lukea heidän sähköpostejaan oman mielensä mukaan tai seurata heitä heidän ihonvärinsä, etnisen taustansa tai poliittisten mielipiteidensä takia. Valitettavasti jotkut taloudellisen vapauden kannattajat vaikuttavat välinpitämättömiltä niitä valtiovallan toimia kohtaan, jotka eivät suoraan vaikuta liiketoimintaan.

Viitteet

1. Quoted in James W. Ely, Jr., The Guardian of Every Other Right (New York: Oxford University, 1992), s. 26.

2. Chicago, Burlington & Quincy R.R. v. Chicago, 166 U.S. 226 (1897).

3. John Dewey, Liberalism and Social Action (New York: G. S. Putnam’s Sons, 1935), s. 34.

4. Jerome Gilison, The Soviet Image of Utopia (Baltimore: Johns Hopkins University Press, 1975), s. 149.

5. Quoted in Robert Skidelsky, The Road from Serfdom (New York: Penguin, 1997), s. 99.

6. Ibid., s. 119.

7. James Bovard, “Eastern Europe, The New Third World,” New York Times, December 20, 1987, 8. and James Bovard, “The Hungarian Miracle,” Journal of Economic Growth, January 1987.

8. The Writings of James Madison, vol. 6, ed. Gaillard Hunt (New York: G.S. Putnam’s Sons, 1906), s. 103. The quote is from an article Madison wrote for the National Gazette, March 29, 1792.

9. Alan Wolfe, review of Stephen Holmes’s Passions & Constraint: On the Theory of Liberal Democracy, New Republic, May 1, 1995.

10. Tom Bethell, The Noblest Triumph: Property and Prosperity Through the Ages (New York: St. Martin’s Press, 1998), ps. 272-89.

11. James Bovard, “Assistance to Flood Victims Invites Further Disaster,” Los Angeles Times, June 18, 1997.

12. Richard Epstein, Takings (Cambridge, Mass.: Harvard University Press, 1985), s. 66.

13. Oliver v. United States, 466 U.S. 170, 179 (1984).

14. Ibid., s. 180, fn. 11.

15. Ibid., s. 192.

16. The National Law Journal reported in 1995 that between 1980 and 1993 the number of federal search warrants relying exclusively on confidential informants nearly tripled, from 24 percent to 71 percent, and that “from Atlanta to Boston, from Houston to Miami to Los Angeles, dozens of criminal cases have been dismissed after judges determined that the informants cited in affidavits were fictional.” Mark Curriden, “Secret Threat to Justice,” National Law Journal, February 20, 1995.

17. Florida v. Riley, 488 U.S. 445 (1989).

18. Evelyn Nieves, “I.N.S. Raid Reaps Many, But Sows Pain,” New York Times, November 20, 1997.

19. Associated Press, “Agent Fired During Raid on Migrants, Report Finds,” New York Times, December 12, 1997.

20. Craig Hemmens, “I Hear You Knocking: The Supreme Court Revisits the Knock and Announce Rule,”University of Missouri at Kansas City Law Review, Spring 1998, s. 562.

21. Michael Cooper, “As Number of Police Raids Increase, So Do Questions,” New York Times, May 26, 1998.

22. Ibid.

23. Barney Rock, “Kicking in Doors New Trend among Thieves,” Arkansas Democratic Gazette, January 21, 1995.

24. Hemmens, s. 584.

Brief for the United States as Amicus Curiae Supporting Respondent, Wilson v. Arkansas, no. 94-5707, February 23, 1995, s. 26.

26. Ibid., s. 28.

27. Hemmens, s. 601.

28. Patel v. U.S., 823 F. Sups. 696, 698 (1993). For discussion of this case, see Gideon Kanner, “What Is a Taking of Property?” Just Compensation, December 1993.

29. Kenneth Black et. al v. Village of Park Forest, 1998 U.S. Dist. LEXIS 2427, February 23, 1998.

30. Quoted in Robert E. Goodin, Reasons for Welfare (Princeton, N.J.: Princeton University Press, 1988), s. 307.

31. James Buchanan, “Divided We Stand,” review of Democracy’s Discontent: America in Search of a Public Philosophy” by Michael J. Sandel, Reason, February 1997, s. 59.

32. “Debate on Free Trade,” Public Broadcasting Service, August 15, 1997.

33. Arthur Fredheim, “IRS Audits Digging Deeper Beneath the Surface,” Practical Accountant, March 1996, s. 20.

34. See, for instance, Tracey Maclin, “The Decline of the Right of Locomotion: The Fourth 35. Amendment on the Streets,” Cornell Law Review, September 1990, s. 1258, and Mark Kadish, “The Drug Courier Profile: In Planes, Trains, and Automobiles; and Now in the Jury Box,” American University Law Review, February 1997, s. 747.

35. See, for instance, Sue Blevins, “Medical Monopoly: Protecting Consumers or Limiting Competition?” USA Today (magazine), January 1998, s. 58.

36. Interview with Federal Trade Commission spokesman Howard Shapiro, July 28, 1998.

Tämä artikkeli on julkaistu FEE:n luvalla.

The Stateless Society: An Examination of Alternatives

by Stefan Molyneux

Stefan Molyneux is the host of ‘Freedomain Radio‘, the largest and most popular philosophy show on the Web.


If the Twentieth Century proved anything, it is that the single greatest danger to human life are the thugs of the centralized political State, who extinguished more than 170 million souls during the bloodiest rampage in recorded history. By any rational standard, modern States are the last and greatest remaining predators – and that the danger has not abated with the demise of communism and fascism. All Western democracies currently face vast and accelerating escalations of State power and centralized control over economic and civic life. In almost all Western democracies, the State chooses:

  • where children go to school, and how they will be educated
  • the interest rate citizens can borrow at
  • the value of currency
  • how employees can be hired and fired
  • how more than 50% of their citizens’ time and money are disposed of
  • who a citizen’s doctor is
  • what kinds of medical procedures can be received – and when
  • when to go to war
  • who can live in the country
  • …just to touch on a few.

Most of these amazing intrusions into personal liberty have occurred over the past 90 years, since the introduction of the income tax. They have been accepted by a population helpless to challenge the endless expansions of State power – and yet, even though most citizens have received endless pro-State propaganda in government schools, a growing rebellion is brewing. State predations are now so intrusive that they have effectively arrested the forward momentum of society, which now hangs before a fall. Children are poorly educated, young people are unable to get ahead, couples with children fall ever-further into debt, and the elderly are finding State medical systems collapsing under the weight of their growing needs – and State debts continue to grow.

Thus, these early years of the twenty-first century are the end of an era, a collapse of mythology comparable to the fall of fascism, communism, monarchy, or political Christianity. The idea that the State is capable of solving social problems is now viewed with great skepticism – which foretells a coming change. As soon as skepticism is applied to the State, the State falls, since it fails at everything except increasing its power, and so can only survive on propaganda, which relies on unquestioning faith.

Yet while most people are comfortable with the idea of reducing the size and power of the State, they become distinctly uncomfortable with the idea of getting rid of it completely. To use a medical metaphor, if the State is a cancer, they prefer medicating it into an unstable remission, rather than eliminating it completely.

This can never work. A central lesson of history is that States are parasites which always expand until they destroy their host population. Because the State uses violence to achieve its ends – and there is no rational end to the expansion of violence – States grow until they destroy civilized interaction through the corruption of money, contracts, honesty, family, and self-reliance. As such, the cancerous metaphor is not misplaced. People who believe that the State can somehow be contained have not accepted the fact that no State in history has ever been contained.

Even the rare reductions are merely temporary. The United States was founded on the principle of limited government; it took little more than a century for the State to break the bonds of the Constitution, implement the income tax, take control of the money supply and the educational system, and begin its catastrophic expansion. There is no example in history of a State being permanently reduced in size. All that happens during a tax or civil revolt is that the State retrenches, figures out what it did wrong, and plans its expansion again. Or provokes a war, which silences all but fringe dissenters.

Given these well-known historical facts, why do still people believe that such a deadly predator can be tamed? Surely it can only be because they consider a slow strangulation in the grip of an expanding State somehow better than the quick death of a society bereft of a State.

Why, then, do most people believe that a society will crumble without a coercive and monopolistic social agency at its core? There are a number of answers to this question, but generally they tend to revolve around three central points:

  • dispute resolution;
  • collective services; and,
  • pollution.

Dispute Resolution

The fact that people still cling to the belief that the State is requires to resolve disputes is amazing, since modern courts are out of the reach of all but the most wealthy and patient, and are primarily used to shield the powerful from competition or criticism. In this writer’s experience, to take a dispute with a stockbroker to the court system would have cost more than a quarter of a million dollars and taken from five to ten years – however, a private mediator settled the matter within a few months for very little money. In the realm of marital dissolution, private mediators are commonplace. Unions use grievance processes, and a plethora of other specialists in dispute resolution have sprung up to fill in the void left by a ridiculously lengthy, expensive and incompetent State court system.

Thus the belief that the State is required for dispute resolution is obviously false, since the court apparatus is unavailable to the vast majority of the population, who resolve their disputes either privately or through agreed-upon mediators.

How can the free market deal with the problem of dispute resolution? Outside the realm of organized crime, very few people are comfortable with armed confrontations, and so generally prefer to delegate that task to others. Let’s assume that people’s need for such representatives produces Dispute Resolution Organizations (DROs), which promise to resolve disputes on their behalf.

Thus, if Stan is hired by Bob, they both sign a document specifying which DRO they both accept as an authority in dispute resolution. If they disagree about something, and are unable to resolve it between themselves, they submit their case to the DRO, and agree to abide by that DRO’s decision.

So far so good. However, what if Stan decides he doesn’t want to abide by the DRO’s decision? Well, several options arise.

First of all, when Stan signed the DRO agreement, it is likely that he would have agreed to property confiscation if he did not abide by the DRO’s decision.[1] Thus the DRO would be entirely within its right to go and remove property from Stan – by force if necessary – to pay for his side of the dispute.

It is at this point that people generally throw up their arms and dismiss the idea of DROs by claiming that society would descend into civil war within a few days.

Everyone, of course, realizes that civil war is a rather bad situation, and so it seems likely that the DROs would consider alternatives to armed combat.

What other options could be pursued? To take a current example, small debts which are not worth pursuing legally are still regularly paid off – and why? Because a group of companies produce credit ratings on individuals, and the inconvenience of a lowered credit rating is usually greater than the inconvenience of paying off a small debt. Thus, in the absence of any recourse to force, small debts are usually settled. This is one example of how desired behaviour can be elicited without pulling out a gun or kicking in a door.

Picture for a moment the infinite complexity of modern economic life. Most individuals bind themselves to dozens of contracts, from car loans and mortgages to cell phone contracts, gym membership, condo agreements and so on. To flourish in a free market, a man must honour his contracts. A reputation for honest dealing is the foundation of a successful economic life. Now, few DROs will want to represent a man who regularly breaks contracts, or associates with difficult and litigious people.[2] (For instance, this writer once refrained from entering into a business partnership because the potential partner revealed that he had sued two previous partners.)

Thus if Stan refuses to abide by his DRO’s ruling, the DRO has to barely lift a finger to punish him. All the DRO has to do is report Stan’s non-compliance to the local contract rating company, who will enter his name into a database of contract violators. Stan’s DRO will also probably drop him, or raise his rates considerably.

And so, from an economic standpoint, Stan has just shot himself in the foot. He is now universally known as a man who rejects legitimate DRO rulings that he agreed to accept in advance. What happens when he goes for his next job? What if he decides to eschew employment and start his own company, what happens when he applies for his first lease? Or tries to hire his first employee? Or rent a car, or buy an airline ticket? Or enter into a contract with his first customer? No, in almost every situation, Stan would be far better off to abide by the decision of the DRO. Whatever he has to pay, it is far cheaper than facing the barriers of existing without access to a DRO, or with a record of rejecting a legitimate ruling.

But let’s push the theory to the max, to see if it holds. To examine a worst-case scenario, imagine that Stan’s employer is an evil man who bribes the DRO to rule in his favour, and the DRO imposes an unconscionable fine – say, one million dollars – on Stan.

First of all, this is such an obvious problem that DROs, to get any business at all, would have to deal with this danger up front. An appeal process to a different DRO would have to be part of the contract. DROs would also rigorously vet their own employees for any unexplained income. And, of course, any DRO mediator who corrupted the process would receive perhaps the lowest contract rating on the planet, lose his job, and be liable for damages. He would lose everything, and be an economic pariah.

However, to go to the extreme, perhaps the worst has occurred and Stan has been unjustly fined a million dollars due to DRO corruption. Well, he has three alternatives. He can choose not to pay the fine, drop off the DRO map, and work for cash without contracts. Become part of the grey market, in other words. A perfectly respectable choice, if he has been treated unjustly.

However, if Stan is an intelligent and even vaguely entrepreneurial man, he will see the corruption of the DRO as a prime opportunity to start his own, competing DRO, and will write into its base contract clauses to ensure that what happened to him will never happen to anyone who signs on with his new DRO.[3]

Stan’s third option is to appeal to the contract rating agency. Contract rating agencies need to be as accurate as possible, since they are attempting to assess real risk. If they believe that the DRO ruled unjustly against Stan, they will lower that DRO’s contract rating and restore Stan’s.

Thus it is inconceivable that violence would be required to enforce all but the most extreme contract violations, since all parties gain the most long-term value by acting honestly. This resolves the problem of instant descent into civil war.

Two other problems exist, however, which must be resolved before the DRO theory starts to becomes truly tenable.

The first is the challenge of reciprocity, or geography. If Bob has a contract with Jeff, and Jeff moves to a new location not covered by their mutual DRO, what happens? Again, this is such an obvious problem that it would be solved by any competent DRO. People who travel prefer cell phones with the greatest geographical coverage, and so cell phone companies have developed reciprocal agreements for charging competitors. Just as a person’s credit rating is available anywhere in the world, so their contract rating will also be available, and so there will be no place to hide from a broken contract save by going ‘off the grid’ completely, which would be economically crippling.

The second problem is the fear that a particular DRO will grow in size and stature to the point where it takes on all the features and properties of a new State.

This is a superstitious fear, because there is no historical example of a private company replacing a political State. While it is true that companies regularly use State coercion to enforce trading restrictions, high tariffs, cartels and other mercantilist tricks, surely this reinforces the danger of the State, not the inevitability of companies growing into States. All States destroy societies. No company has ever destroyed a society without the aid of the State. Thus the fear that a private company can somehow grow into a State is utterly unfounded in fact, experience, logic and history.

If society becomes frightened of a particular DRO, then it can simply stop doing business with it, which will cause it to collapse. If that DRO, as it collapses, somehow transforms itself from a group of secretaries, statisticians, accountants and contract lawyers into a ruthless domestic militia and successfully takes over society – and how unlikely is that! – then such a State will then be imposed on the general population. However, there are two problems even with this most unlikely scare scenario. First of all, if any DRO can take over society and impose itself as a new State, why only a DRO? Why not the Rotary Club? Why not a union? Why not the Mafia? The YMCA? The SPCA? Is society to then ban all groups with more than a hundred members? Clearly that is not a feasible solution, and so society must live with the risk of a brutal coup by ninja accountants as much as from any other group.

And, in the final analysis, if society is so terrified of a single group seizing a monopoly of political power, what does that say about the existing States? They have a monopoly of political power. If a DRO should never achieve this kind of control, why should existing States continue to wield theirs?

Collective Services

Roads, sewage, water and electricity and so on are also cited as reasons why a State must exist. How roads could be privately paid for remains such an impenetrable mystery that most people are willing to support the State – and so ensure the eventual and utter destruction of civil society – rather than cede that this problem just might be solvable. There are many ways to pay for roads, such as electronic or cash tolls, GPS charges, roads maintained by the businesses they lead to, communal organizations and so on. And if none of those work? Why, then personal flying machines will hit the market!

The problem that a water company might build plumbing to a community, and then charge exorbitant fees for supplying it, is equally easy to counter. A truck could deliver bottled water, or the community could invest in a water tower, a competing company could built alternate pipes and so on. None of these problems touch the central rationale for a State. They are ex post facto justifications made to avoid the need for critical examination or, heaven forbid, political action. The argument that voluntary free-market monopolies are bad – and that the only way to combat them is to impose compulsory monopolies – is obviously foolish. If voluntary monopolies are bad, then how can coercive monopolies be better?

Due to countless examples of free market solutions to the problem of ‘carrier costs’, this argument no longer holds the kind of water it used to, so it must be elsewhere that people must turn to justify the continued existence of the State.

Pollution

This is perhaps the greatest problem faced by free-market theorists. It’s worth spending a little time on outlining the worst possible scenario, and see how a voluntary system could solve it. However, it’s important to first dispel the notion that the State currently deals effectively with pollution. Firstly, the most polluted resources on the planet are State-owned, because State personnel do not personally profit from retaining the value of State property (witness the destruction of the Canadian cod industry through blatant vote-buying). Secondly, the distribution of mineral, lumber and drilling rights is directly skewed towards bribery and corruption, because States rarely sell the land, but rather just the resource rights. A lumber company cannot buy woodlands from the State, just the right to harvest trees. Thus the State gets a renewable source of income, and can further coerce lumber companies by enforcing re-seeding. This, of course, tends to promote bribery, corruption and the creation of ‘fly-by-night’ lumber companies which strip the land bare, but vanish when it comes time to re-seed. Auctioning State land to a private market easily solves this problem, because a company which re-seeded would reap the greatest long-term profits from woodland, and so would be able to bid the most for the land.

Also, it should be remembered that, in the realm of air pollution, governments created the problem in the first place. In 19th century England, when industrial smokestacks began belching fumes into the orchards of apple farmers, the farmers took the factory-owners to court, citing the common-law tradition of restitution for property damage. Naturally, the capitalists had gotten to the State courts first, and had more money to bribe with, employed more voting workers, and contributed more tax revenue than the farmers – and so the farmers’ cases were thrown out of court. The judge argued that the ‘common good’ of the factories took precedence over the ‘private need’ of the farmers. The free market did not fail to solve the problem of air pollution – it was forcibly prevented from doing so through State corruption.

The State, then, is no friend of the environment – but how would the free market handle it? One egregious example often cited is a group of houses downwind from a new factory which works day and night to coat them in soot.

When a man buys a new house, isn’t it important to him to ensure that it won’t be subjected with someone else’s pollution? People’s desire for a clean and safe environment is so strong that it’s a clear invitation for enterprising capitalists to sweat bullets figuring out how to provide it.

Fortunately, since we have already talked about DROs and their role in a free market, the problem of air pollution can be solved quite easily.

If the aforementioned group of homeowners is afraid of pollution, the first thing they will do is buy pollution insurance, which is a natural response to a situation where costs cannot be predicted but consequences are dire. Let’s say that a homeowner named Achmed buys pollution insurance which pays him two million dollars if the air around or in his house becomes polluted in some predefined manner.[4] In other words, as long as Achmed’s air remains clean, the insurance company makes money.

One day, a plot of land upwind of Achmed’s house comes up for sale. Naturally, his insurance company would be very interested in this, and would monitor the sale. If the purchaser is some private school, all is well (assuming Achmed has not bought an excess of noise pollution insurance!). If, however, the insurance company discovers that Sally’s House of Polluting Paint Production is interested in purchasing the plot of land, then it will likely spring into action, taking one of the following actions:

  • buying the land itself, then selling it to a non-polluting buyer;
  • getting assurances from Sally that her company will not pollute;
  • paying Sally to enter into a non-polluting contract.

If, however, someone at the insurance company is asleep at the wheel, and Sally buys the land and puts up her polluting factory, what happens then?

Well, then the insurance company is on the hook for $2M to Achmed (assuming for the moment that only Achmed bought pollution insurance). Thus, it can afford to pay Sally up to $2M to reduce her pollution and still be cash-positive. This payment could take many forms, from the installation of pollution-control equipment to a buy-out to a subsidy for under-production and so on.

If the $2M is not enough to solve the problem, then the insurance company pays Achmed the $2M and he goes and buys a new house in an unpolluted neighbourhood. However, this scenario is highly unlikely, since the insurance company would be unlikely to insure only one single person in a neighbourhood against air pollution – and a single person probably could not afford it!

So, that is the view from Achmed’s air-pollution insurance company. What about the view from Sally’s House of Polluting Paint Production? She, also, must be covered by a DRO in order to buy land, borrow money and hire employees. How does that DRO view her tendency to pollute?

Pollution brings damage claims against Sally, because pollution is by definition damage to persons or property. Thus Sally’s DRO would take a dim view of her polluting activities, since it would be on the hook for any property damage her factory causes. In fact, it would be most unlikely that Sally’s DRO would insure her against damages unless she were able to prove that she would be able to operate her factory without harming the property of those around her. And without access to a DRO, of course, she would be hard-pressed to start her factory, borrow money, hire employees etc.

It’s important to remember that DROs, much like cell phone companies and Internet providers, only prosper if they cooperate. Sally’s DRO only makes money if Sally does not pollute. Achmed’s insurer also only makes money if Sally does not pollute. Thus the two companies share a common goal, which fosters cooperation.

Finally, even if Achmed is not insured against air pollution, he can use his and/or Sally’s DRO to gain restitution for the damage her pollution is causing to his property. Both Sally and Achmed’s DROs would have reciprocity agreements, since Achmed wants to be protected against Sally’s actions, and Sally wants to be protected against Achmed’s actions. Because of this desire for mutual protection, they would choose DROs which had the widest reciprocity agreements.

Thus, in a truly free market, there are many levels and agencies actively working against pollution. Achmed’s insurer will be actively scanning the surroundings looking for polluters it can forestall. Sally will be unable to build her paint factory without proving that she will not pollute. Mutual or independent DROs will resolve any disputes regarding property damage caused by Sally’s pollution.

There are other benefits as well, which are almost unsolvable in the current system. Imagine that Sally’s smokestacks are so high that her air pollution sails over Achmed’s house and lands on Reginald’s house, a hundred miles away. Reginald then complains to his DRO that his property is being damaged. His DRO will examine the air contents and wind currents, then trace the pollution back to its source and resolve the dispute with Sally’s DRO. If the air pollution is particularly complicated, then Reginald’s DRO will place non-volatile compounds into Sally’s smokestacks and follow them to where they land. This can be used in a situation where a number of different factories may be contributing pollutants.

The problem of inter-country air pollution may seem to be a sticky one, but it’s easily solvable. Obviously, a Canadian living along the Canada/US border, for instance, will not choose a DRO which refuses to cover air pollution emanating from the US[5]. Thus the DRO will have to have reciprocity agreements with the DROs across the border. If the US DROs refuse to have reciprocity agreements with the Canadian DROs – inconceivable, since the pollution can go both ways – then the Canadian DRO will simply start a US branch and compete.

The difference is that international DROs actually profit from cooperation, in a way that governments do not. For instance, a State government on the Canada/US border has little motivation to impose pollution costs on local factories, as long as the pollution generally goes north. For DROs, quite the opposite would be true.

Finally, one other advantage to DRO’s can be termed the ‘Scrabble-Challenge Benefit’. In Scrabble, an accuser loses his turn if he challenges another player’s word and the challenge fails. Given the costs of resolving disputes, DROs would be very careful to ensure that those bringing false accusations would be punished through their own premiums, their contract ratings and by also assuming the entire cost of the dispute. This would greatly reduce the number of frivolous lawsuits, to the great benefit of all.

The idea that society can only survive in the absence of a centralized State is the greatest lesson that the grisly years of the Twentieth Century can teach us. Our choice is not between the free market and the State, but between life and death. Whatever the risks involved in dissolving the central State, they are far less than the certain destruction which will result from its inevitable escalation. Like a cancer patient facing certain demise, we must open our minds and reach for whatever medicine shows the most promise, and not wait until it is too late.

Notes
[1] For the sake of simplicity, the assumption is that there is no appeal process, which is admittedly highly unlikely.
[2] More accurately, DRO’s will be happy to deal with such people – just as car insurance companies will insure even terrible drivers – but the cost of representation will be very high.
[3] This is also why existing DRO’s will be so vigilant in rooting out corruption. Faster than any other single factor, corruption will breed competition.
[4] Naturally, the insurance company would have to deal with the problem that it is cheaper for Achmed’s neighbour to let Achmed buy the insurance, which could be dealt with by descending group rates and so on.
[5] Of course, the idea of ‘countries’ may be somewhat anachronistic by this time…

This article has been published with the author’s permission.

Hintojen laskun noidankehä, osa 5

Kaj Grüssner

Kaj Grüssner on verokonsultti ja omistautunut edistämään sekä itävaltalaisen taloustieteen oppeja että klassisen liberalismin periaatteita. Sarjan aikaisemmat osat: 1, 2, 3, 4.

Edellisessä osassa käytiin läpi inflaation aiheuttamia ongelmia. Tässä viimeisessä osassa keskustellaan siitä, mitä pitäisi tehdä kriisin ratkaisemiseksi ja tulevien kriisien välttämiseksi.

Olemme nyt käyneet läpi valtion standardiretoriikkaa ja sen teoreettisia perusteita. Tämän lisäksi olemme nähneet kuinka valtion väliintulo on aiheuttanut nykyiset ongelmat ja miten ehdotetut, sekä jossain määriin toteutuneet, toimenpiteet pahentavat näitä ongelmia. Mitä sitten tulisi tehdä? Lyhyellä tähtäimellä vastaus on helppo: ei mitään. Tämän päivän kriisi ei ole muuta kuin markkinoiden yritys oikaista virheinvestoinnit, joihin elvyttävä talouspolitiikka johti. Sitä emme voi, eikä meidän tulisikaan yrittää, estää. Mitä enemmän yritämme, sitä tuskallisempi siitä tulee.

Valtio panikoi aina, kun massiivisen inflaation (valuuttayksikköjen lisäämisen) aiheuttamat kuplat alkavat puhjeta. Toimenpiteeseen 1 ryhdytään heti laajassa mittakaavassa, yleensä lisäämällä inflaatiota. Näin tapahtui Yhdysvalloissa 2000-luvun alussa, kun IT-kupla puhkesi. Keskuspankin, Fed:n, ohjauskorko laski 6,5 prosentista 1 prosenttiin valtavien luottoinjektioiden johdosta. Satoja miljardeja uusia dollaria luotiin tyhjästä ja pumpattiin pankkijärjestelmään, missä ne moninkertaistuivat entisestään. Nykyään tiedetään, että suuri osa näistä miljardeista menivät asuntolainoihin, muun muassa sub-prime lainoihin. Yrittäessään estää toisen kuplan puhkeamista keskuspankki loi sen tilalle uuden ja paljon suuremman kuplan. Kun myös tämä kupla alkaa puhkeamaan, huomaamme, että samat keinot eivät enää tepsi yhtä hyvin. Amerikassa korot on jo ajettu nollaan ja täällä Euroopassa tärkein korko, 12-kuukauden Euribor, on reilussa prosentissa.

Uudet ja isommat kuplat eivät kuitenkaan ole vanhan kuplan puhkeamisen estämisen vakavin ongelma. Kaikki valuutat ovat riippuvaisia niiden käyttäjien luottamuksesta ja luottamus tiettyä valuttaa kohtaan vähenee aina, kun valuuttayksikköjen määrä kasvaa nopeaan tahtiin. Tässä valuutassa arvostettujen varojen arvo laskee, koska valuutan arvo laskee suhteessa muihin valuuttoihin ja yleensä myös suhteessa kultaan, joka on tärkeä mittari valuuttojen arvosta. Samalla vähenee myös valuutan ostovoima. Pohja saavutetaan silloin, kun luottamus on kadonnut täysin ja kun valuutan arvo ja ostovoima on laskenut nollaan. Tätä tilaa kutsutaan hyperinflaatioksi. Se seuraa aina, kun valtio tai sen keskuspankki luo liian monta valuuttayksikköä lyhyessä ajassa, eikä löydy ketään, joka veisi ne pois markkinoilta, esimerkiksi ostamalla valtion obligaatioita. Muun muassa Kiina on vienyt suuren määrän dollareita pois markkinoilta, koska se kokee olevansa riippuvainen vahvasta dollarista, jotta amerikkalaisilla olisi jatkossakin varaa ostaa kiinalaisia tuotteita.

Aiheuttamansa kriisin päättämiseksi valtion on pakko lopettaa elvytystoimenpiteet. Sen on sallittava, että tappiolliset yhtiöt menevät konkurssiin, jotta resursseja vapautuu ja jotka voidaan sitten allokoida kannattavampiin sektoreihin. Tämä koskee myös pankkeja. Pankkien reservivaatimuksia pitää hitaasti mutta varmasti nostaa, samalla kun sallitaan, että korot nousevat kohti markkinatasoja. Tämä antaa kannustimia säästämiselle, joka puolestaan johtaa siihen, että pääomaa alkaa taas kertyä. Pitkällä tähtäimellä keskuspankki tulee lakkauttaa, jolloin inflaatiokone poistuu. Tämä johtaisi myös siihen, että pankkien olisi pakko toimia niiden todellisten edellytysten mukaisesti, koska enää ei olisi mitään taho, joka pelastaisi ne. Lopuksi on sallittava kilpailevat valuutat, joista markkinatoimijat valitsevat ne valuutat, joita he haluavat käyttää. Historiallisesti näitä ovat olleet kulta ja hopea tai niihin sidotut rahakorvikkeet.

Kaikkea tätä ei tietenkään voida tehdä käden kääntäessä, mutta suunnan tulisi olla tämä mukainen: valtion välintulojen asteittainen väheneminen, valtion tuettujen kartellien poistaminen, petollisen pankkitoiminnan ja rahan väärentämisen kieltäminen. Nyt tarvitaan vähemmän välintuloja valtiolta, ei massiivisia elvytyspaketteja. Markkinoiden pitää saada oikaista itseään. On korkea aika oppia läksy, jota Amerikan suuri lama on turhaan yrittänyt meille opettaa.

Government Investment

by John Semmens

John Semmens is an economist with the Laissez Faire Institute in Chandler, Arizona.


The idea that the government should spend money as a means of stimulating the economy and boosting employment has been a formal part of U.S. policy since the Employment Act of 1946. This law was clearly rooted in Keynesian economics. The idea was that government spending would make a splash in the economic pond that would send out ripples that would impact the rest of the economy in a positive way.

The plausibility of this idea is enhanced by the very visible employment of those working on the specific projects funded by the government. For example, government subsidies to public transit are often urged as a means for achieving the dual objectives of improved urban transportation and stimulation of employment.

The buses and trains used to provide this transportation are there for everyone to see. These vehicles have drivers. The systems also employ mechanics, ticket sellers, administrators, accountants, etc. The American Public Transit Association proudly observes that over 300,000 people are employed due to public transit spending programs.

In 1992 around $20 billion was “invested” on public transit in the United States. Because this spending does “ripple” through the economy and eventually become someone else’s income, it could be said that, in all, public transit may account for the employment of 800,000 people.

This sounds very impressive and is, no doubt, part of the reasoning behind plans to boost the U.S. economy by increased spending on public transit. The flaw in this thinking, though, is its failure to account for what economists call the “opportunity cost” of using resources on transit subsidies. That is, what opportunities may have been sacrificed while funds were being spent on public transit? What gains might have resulted if the funds committed to transit “investments” had been invested in something else?

Since 1965, when the federal government began subsidizing transit, U.S. taxpayers have paid over $60 billion into this program. State and local taxpayers have paid a similar amount. In total, over $125 billion in tax dollars have been “invested” in public transit. If the transit subsidy program had not existed and this money had instead been invested in other businesses, would we now be better off in terms of employment and economic activity?

If we assume that our investment alternative produced only average results, our economy and employment options would be far more robust than they are now. Business assets would be nearly $100 billion higher than they now are. Gross domestic production would be $400 billion higher. There would be over 8 million people employed in these alternative business enterprises.

These private sector benefits would have been augmented by substantial public sector gains, as well. Current federal tax receipts could have been $80 billion per year higher than they now are. State and local government tax receipts could have been $60 billion per year higher. These gains from economic growth could have meant fewer tax increases or less government borrowing, either of which would have stimulated economic growth even more than the above estimates.

The reason for the great disparity in results is that it makes a difference whether investments make profits or losses. Since the federal government subsidies began in 1965, public transit has failed to make a profit in any year. In fact, losses have grown larger in every single year since 1965. For 1992, public transit’s financial losses amounted to around $13 billion.

Losses mean that the economy is not being stimulated by transit subsidies. Rather, it is being drained. Every year, other, more profitable business activities have been taxed to provide the funds to prop up public transit. The long-term consequences of this parasitic relationship have been very costly.

The economy is weaker. Virtually every sector, save those directly benefitting from the subsidies, has been harmed. There has been a net loss of over 7 million job opportunities. Wages are lower. Business sales are lower. Interest rates are higher. The federal government’s budget deficit crisis is worse.

These unpleasant consequences are the result of ignoring the essential role of profit in creating resources and stimulating the economy. Profit results when the value of the outputs of an economic enterprise is worth more than the cost of the inputs. Profits mean that the economic enterprise has added to the economy’s wealth. Each increment of profit on each subsequent transaction adds more to the economy’s wealth. The compounding of these increments over time is what enables us to enjoy a higher standard of living than earlier generations.

Profits accrue to those businesses that have satisfied their customers. Profits act as both a message and a means for these businesses to continue and expand. Losses send a different message. Losses indicate that the business’s output is worth less than the cost of its inputs. A business must heed this message by improving its efficiency or changing its product. Failure to heed the message will result in a loss of resources and endanger its ability to remain in business.

The lack of profit in government enterprises should not be surprising. Government’s ability to tax means its businesses are insulated from the need to earn a profit in order to stay alive. Consequently, they don’t earn profits. The absence of profits means that government businesses consume rather than create resources.

Despite consuming a huge quantity of resources over the last 25 years, public transit is still a sickly industry. Its share of the passenger travel market has declined. Most buses and trains run mostly empty most of the time. Passenger fares pay less than 35 percent of the cost of each ride. Today the total number of public transit passengers is barely above where it was before all this government “investment” started.

This pathetic record of non-achievement is all too typical for government “investments.” If we truly want to stimulate our economy we need to stop “investing” in government’s money-losing ventures.

This article has been published with FEE‘s permission and has been originally published at The Freeman April 1994 • Volume: 44 • Issue: 4.

Minä, Lyijykynä

Leonard E. Read

Leonard E. Read (1898-1983) perusti FEE vuonna 1946 and palveli sen toiminnanjohtajana kuolemaansa saakka. “Minä, Lyijykynä”, hänen kuuluisin esseensä, julkaisiin ensi kerran The Freeman -julkaisun joulukuun 1958 numerossa.


Olen lyijykynä – tavallinen puinen lyijykynä, joka on tuttu kaikille tytöille, pojille ja aikuisille, jotka osaavat lukea ja kirjoittaa.[1] Kirjoittaminen on sekä ammattini että harrastukseni; teen ainoastaan sitä.

Saatat ihmetellä miksi kirjoitan sukuhistoriastani. Aloittaakseni, tarinani on mielenkiintoinen. Ja seuraavaksi, olen arvoitus – enemmän kuin puu tai auringonlasku tai salama. Mutta surullisesti minua käyttävät pitävät minua itsestäänselvyytenä, ikään kuin olisin pelkkä tapahtuma ilman taustaa. Tämä ylimielinen asenne alentaa minut arkipäiväisen tasolle. Tämä on vakavan oloinen virhe, jonka pauloissa ihmiskunta ei kestä kovin kauaa ilman vaaraa. Viisas G. K. Chesterton havainnoi: ”Tuhoudumme haluun ihmetellä, emme haluun ihmeistä”.

Minä, Lyijykynä, vaatimattomalta vaikuttava, olen ihmetyksesi ja hämmästyksesi arvoinen ja tämän väitteen pyrin todistamaan. Itse asiassa, jos voit ymmärtää minua – ei, se on liian paljon keneltäkään pyydetty – jos voit tulla tietoiseksi edustamastani ihmeellisyydestä, voit auttaa vapauden säilyttämisessä, jonka ihmiskunta on niin valitettavasti menettämässä. Minulla on syvällinen läksy opetettavani. Ja pystyn opettamaan tämä läksyn paremmin kuin auto tai lentokone tai mekaaninen tiskikone koska – no, koska vaikutan niin yksinkertaiselta.

Yksinkertainen? Silti yksikään ihminen maan päällä ei osaa minua valmistaa. Tämä kuulostaa mahtavalta, eikö kuullostakin? Erityisesti, kun oivalletaan, että minunlaisiani valmistetaan Yhdysvalloissa joka vuosi puolitoista miljardia.

Poimi minut ja katso minua ympäriinsä. Mitä näet? Et paljoakaan – hiukan puuta, lakkaa, etiketin, grafiittilyijyä, hiukan metallia ja kumin.

Lukemattomat edeltäjät

Samoin kuin et pysty jäljittämään sukupuutasi kovin pitkälle, vastaavasti minulle on mahdotonta nimetä ja selittää kaikkia edeltäjiäni. Mutta haluan mainita riittävästi heitä tähdentääkseni taustani rikkautta ja monimutkaisuutta.

Sukupuuni alkaa siitä mikä on tosiasiallisesti puu, suora Pohjois-Kalifornian ja Oreganon setripuu. Pohdi nyt kaikkia sahoja, rekkoja ja köysiä ja lukemattomia muita varusteita, joita käytetään setritukkien korjaamiseen ja lastaamiseen rautatievaunuihin. Ajattele kaikkia henkilöitä ja lukemattomia taitoja, joita vaaditaan niiden valmistamiseen: rautamalmin louhimista, teräksen valmistusta ja sen jalostamista sahoiksi, kirveiksi ja moottoreiksi; hampun kasvattamista ja sen kaikkien vaiheiden läpikäyntiä raskaaksi ja vahvaksi köydeksi; hakkuusavotat sänkyineen ja ruokahuoneineen, ruuanlaittoineen ja kaiken ruuan kasvattamisineen. Tuhansilla ihmisillä oli osansa jokaiseen metsurin nauttimaan kahvikupilliseen!

Tukit rahdataan sahalle San Leandrossa, Kaliforniassa. Voitko kuvitella yksilöt, jotka valmistavat kuljetusvaunut, kiskot, junan moottorit ja jotka rakentavat ja asentavat niihin vaaditut viestintäjärjestelmät? Nämä suuret joukot kuuluvat sukujuuriini.

Tutkitaan sahaa San Leandrossa. Setritukit leikataan pieniksi lyijykynän mittaisiksi paksuudeltaan noin puolen sentin rimoiksi. Ne uunikuivataan ja  värjätään samasta syystä kuin naiset laittavat punaa kasvoilleen. Ihmiset pitävät minusta kauniina, kalpeahkon valkean sijaan. Rimat vahataan ja kuivataan uudelleen. Kuinka montaa taitoa vaaditaankaan värjäyksen ja kuivauksen tekemiseen, lämmön, valon, voiman, hihnojen, moottorien ja kaikkien muiden sahan vaatimien asioiden tuotantoon? Sahan lakaisijat kuuluvat sukuhistoriaani? Kyllä, ja mukaan kuuluvat henkilöt, jotka valoivat betonin Pacifig Gas & Electic Companyn sähkölaitoksen patoon, joka toimittaa energian sahalle!

Älä ylenkatso nykyisiä ja kaukaisia edeltäjiä, joilla oli osansa kuudenkymmenen autolastillisen rimoja kuljetukseen ympäri maata.

Saavuttuaan kynätehtaaseen – 4 000 000 dollaria laitteita ja rakennusta, kaikki pääoma kerättynä vanhempieni säästäväisyydellä ja säästöillä – jokaiseen rimaan tehdään kahdeksan uraa monimutkaisella laitteella, jonka jälkeen toinen laite asettaa lyijyt joka toiseen rimaan, levittää liiman ja asettaa toisen riman päälle – kerroslyijyleipä, niin sanotusti. Seitsemän veljeä ja minä leikataan mekaanisesti tästä ”puupuristetusta” kerrosleivästä.

”Lyijyni” – se ei sisällä lainkaan lyijyä – on monimutkainen. Grafiitti louhitaan Ceylonilta. Huomioi nämä kaivostyöläiset ja heidän moninaisten työkalujensa tekijät ja paperisäkkien valmistajat, joissa grafiitti kuljetetaan ja he, jotka tekevät narut säkkien sitomiseen, ja he, jotka laittavat ne laivoihin, ja he, jotka tekevät laivat. Jopa matkan varrella olevat majakanvartijat avustavat syntymisessäni – ja luotsit.

Grafiitti sekoitetaan Mississipin saven kanssa, jossa käytetään jalostusprosessissa ammonium hydroksidia. Sen jälkeen lisätään kosteutusaineet kuten sulfonoitua talia – rikkihapon kanssa kemiallisesti reagoituja eläinrasvoja. Käytyään läpi lukuisia laitteita sekoitus ilmenee yhtäjaksoisena puristeena – kuin makkarankoneesta tulleena – se leikataan kokoon, kuivataan ja sitä poltetaan useita tuntia 1010 asteessa. Vahvuuden ja tasaisuuden lisäämiseksi lyijyt käsitellään kuumalla sekoitteella, joka sisältää kynttilävahaa Meksikosta, parafiinivahaa ja vedyllä käsiteltyjä luonnollisia rasvoja.

Setrini saa kuusinkertaisen lakkakäsittelyn. Tiedätkö kaikki lakan ainesosat? Kelle olisikaan tullut mieleen, että risiinipapujen kasvattajat ja risiiniöljyn jalostajat kuuluvat osaksi sitä? He ovat. Jopa prosessit, jolla lakasta tehdään kauniin keltaista käsittää useamman ihmisen taidot kuin on mahdollista luetella!

Tarkastele etikettiä. Se on filmi, joka on muodostettu käyttämällä lämpöä nokimustaan sekoitetulla hartsilla. Kuinka hartsia tehdään ja mitä on nokimusta?

Metallini – holkkini – on messinkiä. Kuvittele kaikkia ihmisiä, jotka louhivat sinkkiä ja kuparia ja heitä, joilla on taito tehdä kiiltäviä messinkilevyjä näistä luonnontuotteista. Mustat renkaat holkissani ovat mustaa nikkeliä. Mitä on musta nikkeli ja kuinka sitä käytetään? Tarina siitä, miksi holkkini keskiosassa ei ole mustaa nikkeliä, vaatisi sivujen selityksen.

Ja sitten kruunaava ylistykseni, tyylittömästi alalla ”tulpaksi” viitattu, osa jolla henkilö käyttää pyyhkiäkseen minulla tekemänsä virheet. Ainesosa ”factice” hoitaa pyyhkimisen. Se on kumimainen tuote, jota valmistetaan reagoimalla Hollannin Itä-Intian rypsiöljyä rikkikloridilla. Kumi, yleisen käsityksen vastaisesti, on ainoastaan sitomistarkoitukseen. Sitten on myös lukuisia vulkanoivia ja kiihdyttäviä aineita. Pumice tulee Italiasta; ja pigmentti, joka antaa ”tulpalle” sen värin, on kadmium sulfidi.

Kukaan ei tiedä

Haluaako joku haastaa aikaisemman väitteeni, ettei kukaan yksittäinen henkilö maan päälle tiedä kuinka minut tehdään?

Itse asiassa miljoonilla ihmisillä on ollut osansa luomisessani, joista kukaan ei tunne enempää kuin vain hyvin harvan toisistaan. Nyt saatat sanoa, että menin liian pitkälle viitatessani kahvin poimijaan kaukaisessa Brasiliassa ja ruuan kasvattajiin muualla luomisekseni; että tämä on äärimmäinen näkemys. Pysyn väitteessäni. Kaikista näistä miljoonista ei löydy yhtäkään henkilöä, mukaan luettuna kynätehtaan johtajaa, jonka panos on enemmän kuin hyvin vähäinen, äärettömän pieni tietämys. Tietotaidon näkökulmasta ainoa ero Ceylonin grafiitin louhijan ja Oreganon metsurin välillä on tietotaidon tyyppi. Ei voida tulla toimeen ilman louhijaa tai metsuria, yhtään sen enempää kuin tehtaan kemistiä tai öljykentän työntekijää – parafiini on öljyn sivutuote.

Tässä on hämmästyttävä tosiasia: Ei työntekijä öljykentällä eikä kemisti eikä grafiitin kaivaja eikä saven eikä kukaan miehistössä tai laivojen tai junien tai rekkojen tekijöistä eikä metalliosani pyältämislaitteen operoija eikä yrityksen johtaja suorita yksilöllistä tehtäväänsä sen vuoksi, että hän haluaisi minut. Jokainen heistä haluaa minua ehkä vähemmän kuin lapsi ensimmäisellä luokalla. Heidän motivaationsa on muualla kuin minussa. Ehkä se on jotain tällaista: Jokainen näistä miljoonista näkee, että hän voi siten vaihtaa hänen pienen tietotaitonsa tavaroihin ja palveluihin, joita hän tarvitsee tai haluaa. Minä saatan kuulua niihin tai sitten en.

Ei pääsuunnittelijaa

Tässä on vielä hämmästyttävämpi tosiasia: Pääsuunnittelijan puuttuminen, jonkun joka määrää tai väkisin ohjaa näihin lukemattomiin toimiin, jotka synnyttävät minut. Ei löydy jälkeäkään sellaisesta henkilöstä. Sen sijaan näemme näkymättömän käden työssään. Tämä on se arvoitus, johon aikaisemmin viittasin.

Sanotaan, että ”ainoastaan Jumala voi tehdä puun.” Miksi yhdymme tähän? Eikö se ole sen vuoksi, että käsitämme ettemme pysy tekemään sitä? Pystymmekö edes kuvaamaan puuta? Emme voi, paitsi ylimalkaisesti. Voimme esimerkiksi sanoa, että tietty molekyylirakenne ilmenee puuna. Mutta kenen ihmisen mieli pystyisi edes tallentamaan, ohjaamisesta puhumattakaan, jatkuvia muutoksia molekyyleissä, jotka ilmenevät puun elinaikana? Sellainen saavutus on käsittämätön!

Minä, Lyijykynä, olen monimutkainen yhdistelmä ihmeitä: puuta, sinkkiä, kuparia, grafiittia ja niin edelleen. Mutta näihin luonnossa esiintyviin ihmeisiin on lisätty vielä tavattomampi ihme: luovien ihmisenergioiden muoto – miljoonat pienet tietotaidot muodostuen luonnostaan ja spontaanisti vastauksena ihmisen tarpeisiin ja haluihin, ja ilman minkäänlaista pääsuunnittelijaa! Koska vain Jumala voi tehdä puun, väitän, että vain Jumala voi tehdä minut. Ihminen ei voi sen enempää ohjata näitä miljoonia tietotaitoja saattaakseen minut olemassaolooni kuin hän pystyy yhdistelemään molekyylejä luodakseen puun.

Yllä olevaa tarkoitin, kun kirjoitin: ”Jos voit tulla tietoiseksi ihmeellisyydestä, jota edustan, voit auttaa vapauden säilyttämisessä, jonka ihmiskunta on niin valitettavasti menettämässä.” Sillä jos ollaan tietoisia, että nämä tietotaidot järjestäytyvät luonnostaan, kyllä, automaattisesti luoviin ja tuottaviin malleihin vastauksena ihmisen tarpeisiin ja kysyntään – tarkoittaen valtiollisen tai minkään muun pakottavan pääsuunnittelijan puuttuessa – tällöin henkilöllä on hallussaan ehdottoman olennainen vapauden osanen: luottamus vapaisiin ihmisiin. Vapaus on mahdotonta ilman tätä luottamusta.

Sen jälkeen, kun valtiolla on ollut luovan toiminnan monopoli, kuten esimerkiksi postin jakelun, useimmat ihmiset uskovat, että postia ei voida jakaa tehokkaasti vapaasti toimivien ihmisten kesken. Ja tästä syystä: Jokainen tiedostaa, että hän ei tiedä kaikkia tapahtumia postin jakamiseksi. Hän tunnistaa myös, ettei kukaan yksilö pystyisi siihen. Nämä oletukset pitävät paikkansa. Kellään yksilöllä ei ole riittävästi tietotaitoa suorittaakseen kansakunnan postin jakelua yhtään sen enempää kuin kellään yksilöllä on tietotaitoa lyijykynän valmistamiseksi. Luottamuksen puuttuessa vapaisiin ihmisiin – tiedostamattomuudessa, että miljoonat pienet tietotaidot luonnollisesti ja ihmeellisesti muodostuvat ja yhteistoimivat tyydyttääkseen tätä tarvetta – yksilö ei voi muuta kuin päätyä virheelliseen johtopäätökseen, että posti voidaan jakaa ainoastaan valtiollisen ”pääsuunnittelijan” toimesta.

Runsaasti todistusaineistoa

Jos minä, Lyijykynä, olisin ainoa kappale, joka pystyisi tarjoamaan varmennuksen sille, mitä miehet ja naiset pystyvät saavuttamaan silloin, kun he ovat vapaita yrittämään, tällöin he, joilla on vähän luottamusta, olisivat vahvoilla. Todistusaineistoa on kuitenkin yltäkylläisesti; siinä on kyse meistä ja jokaisesta yksilöstä. Postin jakelu on perin yksinkertaista verrattuna esimerkiksi auton valmistukseen tai laskukoneen tai leikkuupuimurin tai jyrsimen tai kymmenien tuhansien muiden asioiden. Jakelu? Alueella, jolla ihmisille on jätetty vapaus yrittää, he toimittavat ihmisäänen maapallon ympäri alle sekunnissa; he toimittavat tapahtuman visuaalisesti ja liikkuvana jokaisen henkilön kotiin silloin, kun se tapahtuu; he toimittavat 150 matkustajaa Seattlesta Baltimoreen alle neljässä tunnissa; he toimittavat bensaa Texasista maatilalle tai sulatusuuniin New Yorkissa uskomattoman alhaisilla hinnoilla ja ilman tukia; he toimittavat jokaisen kaksi kiloa öljyä Persianlahdelta Itärannikolle – toiselle puolelle maapalloa – vähemmällä rahalla kuin valtio veloittaa yhden puolen kilon kirjeen toimittamisesta kadun toiselle puolelle!

Läksy, joka minun täytyy opettaa, on tämä: Jätä kaikki luovat energiat vapaiksi. Järjestä vain yhteiskunta toimimaan tämän läksyn mukaisesti. Anna yhteiskunnan laillisen koneiston poistaa kaikki esteet parhaansa mukaan. Salli näiden luovien tietotaitojen virrata vapaasti. Luota siihen, että vapaat miehet ja naiset vastaavat näkymättömälle kädelle. Tämä luottamus tulee vahvistettua. Minä, Lyijykynä, yksinkertaiselta vaikuttava, tarjoan oman luomiseni ihmeen todistuksena, että tämä on käytännöllistä luottamusta, yhtä käytännöllistä kuin aurinko, sade, setripuu ja maapallomme.


[1] Virallinen nimeni on “Mongol 482”. Monet osaseni kokosi, valmisti ja viimeisteli Eberhard Faber Pencil Company.

Tämä artikkeli on julkaistu FEE:n luvalla.

Bastiat: Verot

Frédéric Bastiat (1801-1850) oli ranskalainen taloustieteilijä, lainsäätäjä ja kirjailija, joka kannatti yksityisomistusta, vapaita markkinoita ja rajoitettua hallintoa. Tämä artikkeli on ote Basam Books Oy:n kevään julkaisuohjelmaan kuuluvasta Frédéric Bastiatin kirjoituksia sisältävästä teoksesta “Kirjoituksia taloudesta“.

Oletteko kuulleet sanotun: ”Verot ovat paras sijoitus. Katsokaa kuinka monta perhettä ne ylläpitävät ja kuinka ne vaikuttavat liiketoimintaan: ne ovat ehtymätön virta, kuin elämä itse.”

Tämän opinkappaleen kumoamisessa joudun viittaamaan aikaisempaan esitykseeni. Talouspolitiikka tiedostaa, etteivät sen argumentit ole riittävän viihdyttäviä, jotta niistä voitaisiin sanoa: toistaminen miellyttää. Tämän takia se on ottanut sanonnan omaan käyttöönsä, vakuuttuneena siitä että sen suusta toistaminen opettaa.

Valtion viranomaisten nauttimat palkkaedut ovat näkyviä. Heidän palveluntarjoajilleen koituvat edut ovat myös näkyviä. Ne kaikki ovat selvästi nähtävissä.

Mutta haitta, josta veronmaksajat pyrkivät pääsemään eroon, on näkymätön. Heidän palveluntarjoajilleen tästä koituva ahdinko on edelleen näkymätöntä, vaikka tämän tulisi olla järkeä käyttäen ilmiselvää.

Kun valtion viranomainen kuluttaa omaksi hyödykseen sata kuparikolikkoa lisää, tämä tarkoittaa, että veronmaksaja käyttää omaksi hyödykseen sata kuparikolikkoa vähemmän. Mutta valtion viranomaisen kulutus on näkyvää, koska se on teko, joka suoritetaan; veronmaksajan kulutus on näkymätön, koska – valitettavasti! –hänen tekonsa estetään.

Kansakuntaa verrataan rutikuivaan maahan ja veroa elvyttävään sateeseen. Olkoon niin. Mutta tulisi kysyä, mistä sade saa alkunsa, ja eivätkö juuri verot ime kosteutta maaperästä kuivattaen sen.

Edelleen tulisi kysyä onko mahdollista, että maaperä vastaanottaa enemmän tätä kallisarvoista vettä sateena kuin se menettää vesihöyrynä.

Yksi asia on varma: Matti M. Kansalaisen maksaessa sata kuparikolikkoa veronkerääjälle hän ei saa mitään vastineena. Myöhemmin, kun virkamies kuluttaa nämä sata kuparikolikkoa ja palauttaa ne Matti M. Kansalaiselle, se tapahtuu vaihdantana vastaavaan arvoon viljaa tai työtä. Lopputuloksena on viiden frangin menetys Matti M. Kansalaiselle.

Usein, ehkäpä erittäin usein, virkamies suorittaa Matti M. Kansalaiselle vastaavan palveluksen. Tässä tapauksessa ei koidu menetystä kummallekaan osapuolelle – ainoastaan vaihdantaa. Näin väitteeni eivät sovellu hyödyllisiin toimiin. Sanon ainoastaan: jos haluatte perustaa viran, todistakaa sen hyödyllisyys. Osoittakaa Matti M. Kansalaiselle, että sen arvo vastaa hänelle koituvia kustannuksia. Mutta lukuun ottamatta tätä varsinaista hyötyä, älkää perustelko viran perustamista edulla, joka siitä koituu viranomaiselle, hänen perheelleen ja alihankkijoilleen – älkää väittäkö sen edistävän työllisyyttä

Kun Matti M. Kansalainen antaa sata kuparikolikkoa valtion viranomaiselle erittäin hyödylliseen palveluun, asia on täsmälleen sama hänen antaessaan suutarille sata kuparikolikkoa kenkäparista. Ota ja anna, ja tulos on tasan. Mutta kun Matti M. Kansalainen antaa sata kuparikolikkoa valtion viranomaiselle saamatta vastineeksi kuin korkeintaan hankaluuksia, hän voisi antaa ne yhtä hyvin varkaalle. On täyttä roskaa väittää valtion viranomaisen käyttävän nämä sata kuparikolikkoa suureksi hyödyksi kansalliselle työllisyydelle – varas pystyisi tekemään samoin ja niin myös Matti M. Kansalainen, ellei hänen kohdalleen olisi sattunut laiton tai laillinen loinen.

Tottukaamme arvioimaan asioita ei pelkästään sen perusteella mikä on näkyvää, vaan pikemminkin sen perusteella mikä on näkymätöntä.

Osallistuin viime vuonna Rahoituskomiteaan, sillä perustuslakikokouksessa kaikilta opposition edustajilta ei järjestelmällisesti estetty pääsyä kaikkiin komiteoihin: siinä perustuslain laatijat toimivat viisaasti. Olemme kuulleet Thiersin sanovan: ”Olen käyttänyt elämäni taisteluun legitimistejä ja kirkollisen puolueen jäseniä vastaan. Nyt kun yhteinen vihollinen toi meidät yhteen, olen oppinut tuntemaan heidät ja olemme puhuneet kasvotusten, ja näen, etteivät he olekaan hirviöitä, joiksi heidät kuvittelin.”

Kyllä, epäluottamus on liioiteltua ja vihanpito vahvistuu puolueiden välillä, jotka eivät ole tekemisissä keskenään. Ja jos enemmistö sallisi muutaman vähemmistön jäsenen pääsyn komiteoihin, ehkäpä molemmat puolet huomaisivat, etteivät heidän ajatuksensa ole niin kaukana toisistaan ja ennen kaikkea, etteivät heidän pyrkimyksensä ole niin kieroutuneita kuin uskotaan.

Toimin siis viime vuonna Rahoituskomiteassa. Aina kun joku kollegoistani puhui tasavallan presidentin, ministerien tai suurlähettiläiden palkkojen kiinnittämisestä maltilliselle tasolle, hänelle vastattiin:

”Virantoimituksen hyväksi on välttämätöntä ympäröidä tietyt virat loistolla ja arvokkuudella. Se on tapa houkutella ansioituneita henkilöitä näihin virkoihin. Suuri määrä epäonnisia henkilöitä kääntyy tasavallan presidentin puoleen, ja hän jäisi hankalaan välikäteen joutuessaan kieltämään apunsa heiltä. Tietty määrä loistokkuutta ministerillisissä ja diplomaattisissa salongeissa kuuluu perustuslaillisten hallitusten toimintaan, ja niin edelleen.”

Vaikka tällaiset väitteet ovat kiistanalaisia, ne ansaitsevat vakavan tarkastelun. Ne perustuvat oikein tai väärin arvioituun yleiseen etuun. Itse kunnioitan niitä paljon enemmän kuin monet nuukuutta tai kateutta hautovat catomme.

Taloustieteilijän mieltäni järkyttää ja maani älyllinen maine saa minut punastumaan, kun he jatkavat perusteluitaan (mitä tapahtuu usein) tällä järjettömällä latteudella (joka saa aina kannatusta):

”Lisäksi valtion korkeiden virkamiesten yltäkylläisyys tukee taiteita, teollisuutta ja työllisyyttä. Valtion päämiehen ja ministerien juhla-ateriat ja illanvietot elävöittävät kaikkia poliittisen elämän tasoja. Heidän varojensa vähentäminen näännyttäisi Pariisin liiketoiminnan ja samalla koko kansakunnan.”

Hyvät herrat, pyydän teitä kunnioittamaan laskuoppia edes hiukan. Älkääkä tulko Ranskan kansalliskokouksen eteen väittämään, että yhteenlasku antaa eri lopputuloksen riippuen siitä, lasketaanko sarake yhteen ylhäältä alaspäin vai alhaalta ylöspäin – ettei se häpeäkseen olisi kanssanne samaa mieltä.

Oletetaan esimerkiksi, että haluan sopia salaojittajan kanssa ojan kaivamisesta pellolleni sadasta kuparirahasta. Juuri kun olemme sopineet asiasta, saapuu veronkerääjä, ottaa minun sata kuparirahaani ja lähettää ne sisäministeriöön. Minun sopimukseni rikkoutuu, mutta ministeri sai uuden ruokalajin pöytäänsä. Millä perusteella kehtaatte vakuuttaa tämän virallisen kuluerän auttavan kansallista liike-elämää? Ettekö näe, että tässä on kyseessä ainoastaan yksinkertainen kulutuksen ja työn siirtyminen? Ministerin pöytä on koreampana, se on totta; mutta maanviljelijän huonommin ojitettu pelto on myös totta. Pariisilainen ravintolanpitäjä on ansainnut sata kuparirahaa, sen myönnän; mutta myöntäkää minulle, että maakunnan ojankaivajalta on hävinnyt sadan kuparirahan ansio. Lopputuloksena on – että viranomainen ja ravintoloitsija ovat tyytyväisiä, mikä on näkyvää; pelto on ojittamatta ja ojankaivaja on ilman työtä, mikä on näkymätöntä.

Herran tähden! Kuinka paljon vaivaa onkaan kahden plus kahden todistamisessa neljäksi talouspolitiikassa; ja jos onnistut sen tekemään, ihmiset valittavat, että ”se on niin ilmiselvää, että se on tylsää.” Tämän jälkeen he äänestävät ikään kuin et koskaan olisi mitään todistanutkaan.