Archives: Author

Kaj Grüssner

Kaj Grüssner on verokonsultti ja omistautunut edistämään sekä itävaltalaisen taloustieteen oppeja että klassisen liberalismin periaatteita. Sarjan muut osat: 1, 3, 4, 5.

Ensimmäisessä osassa esitettin ne virheelliset johtopäätökset, joilla elvytystä perustellaan. Puhuttiin myös lyhyesti niistä toimenpiteistä, joihin valtio ryhtyy pelastakseen meidät laskevien hintojen aiheuttamilta ongelmilta. Tässä osassa käymme nämä johtopäätökset läpi ja selvitämme, miksi niiden logiikka pettää.

Laskevat hinnat – huonompi kannattavuus -logiikka pettää, koska hintojen lasku tarkoittaa myös pienempiä kustannuksia yrityksille. Tuotantokustannusten leikkaaminen on keskeinen tekijä kannattavuuden parantamisessa. Jos yhtiön on pakko laskea omien tuotteiden hintoja, mutta se pystyy samalla vähentämään omia kustannuksiaan, kannattavuus voi jopa nousta, riippuen hintojen laskun ja leikattujen kustannusten suhteesta. Ongelmiin johtaa usein tosiasia, että yhtiöiden yhden keskeisimmistä kustannuksista eli palkkakustannusten ei sallita tulla leikatuiksi tuotehintojen laskusta huolimatta. Tässä tapauksessa on varsin selvää, että yhtiölle tulee kannattavuusongelmia. Mutta ongelman ydin on tällöin valtion sääntely, ay-liikkeiden vahva asema, työehtosopimukset ja muut valtion väliintulot, ei laskevat hinnat sinänsä.

Supistunut tuotanto – korkeampi työttömyys – heikompi kysyntä -logiikalla on samat yllä selitetyt puutteet, mutta sillä on myös muitakin heikkoja lenkkejä. Jos palkkakulujen leikkaaminen sallitaan suhteessa muihin hintoihin, ei ole ollenkaan varmaa, että tuotanto supistuu sen kummemmin. Siinä määrin kun tuotanto supistuu, se johtuu kysynnän tosiasiallisesta vähenemisestä, joka olisi tapahtunut työllisyydestä huolimatta. Mutta tämän ymmärtämiseksi, meidän pitää ensin ymmärtää kysynnän luonne.

Kysyntä vaihtelee kuluttajien muuttuneiden preferenssien johdosta. Vapaassa taloudessa nämä muutokset ovat hyvin hallittuja ja tasaisia. Yleisen kysynnän täydellinen romahdus, joka on talouskriisin tunnusmerkki, johtuu siitä, että kysyntää oli keinotekoisesti pidetty korkealla tasolla. Tällainen keinotekoinen kysyntä perustuu yleensä tyhjästä luotuun ja lainattuun rahaan. Toisin sanoen, kulutettiin luotolla enemmän kuin mitä tulot ja varat olisivat sallineet. Kun tämä kupla puhkeaa, kuten asuntokupla USA:ssa, seuraa kysynnän jyrkkä romahdus. Tällöin ei siis ole kyse luonnollisesta muutoksesta, vaan välttämättömästä korjausliikkeestä, johon markkinat ryhtyvät. Mitä suurempi kupla, sitä suurempi (ja tuskallisempi) oikaisu, kun kysyntä korjautuu vastaamaan kuluttajien todellista taloudellista tilannetta. Kyseessä on taas siis valtion luoma ongelma, joka on korjattava.

”Kannattavia” yrityksiä askarruttavat maksuhäiriöt tarkoittavat sitä, että yrityksillä ei ole tarpeeksi rahaa kassassa millä maksaa laskuja, velkoja ja palkkoja tai riittävästi pääomaa tarvittuihin investointeihin. Myös näiden ongelmien juuret ovat kuplassa. Kassaongelmat voivat johtua siitä, että yhtiön tuotteiden kysyntää oli pidetty keinotekoisella korkealla tasolla ja kun korjausliike tapahtuu, käy ilmi, ettei yhtiöllä aidosti ollutkaan edellytyksiä toimia siinä mittakaavassa kuin se toimi.

Ongelmana voi olla myös, että yhtiö oli sitonut paljon pääomaa, sekä omaa että vierasta, erilaisiin investointeihin, jotka nyt osoittautuivat kannattamattomiksi – esimerkiksi kalliita koneita taikka uusia tehtaita. Nämä investoinnit tehtiin siinä uskossa, että kysyntä pysyy korkealla tasolla ja että niiden tuotanto ylittää keinotekoisen matalan korkotason. Kun kysyntä romahtaa, kannattavuus menee negatiiviseksi (korko- ja tuotantokustannukset ylittävät tulot) ja vähentävät yhtiön kassaa.

Jälleen kerran kyseessä on valtion luoma ongelma. Keinotekoisesti lisätty kysyntä ja matalat korot antavat täysin vääristettyjä signaaleja tuottajille, jotka näiden vääristettyjen signaalien perusteella tekevät virheellisiä investointipäätöksiä ja vakavia liiketaloudellisia virheitä.

Nyt olemme selvittäneet kuinka keinotekoisesti lisätty ja luottoon perustuva kulutus sekä keinotekoisesti matalat korot, jotka siis ovat luonnollisia seuraamuksia ekspansiivisesta rahapolitiikasta ja valtion velkaantumisesta, johtavat vakaviin ongelmiin markkinoilla. Seuraavassa osassa tarkastelemme kuinka ne toimenpiteet, joihin valtio ryhtyy ongelmien ratkaisemiseksi, tosiasiassa pahentavat tilannetta entisestään.

Thomas DiLorenzo

Artikkelin kirjoittaja Thomas DiLorenzo toimii taloustieteen professorina Loyolan yliopistossa Marylandissä. Tämä kirjoitus on mukailtu esitelmästä, joka pidettiin Ludwig von Mises instituutin konferenssissa “History of Liberty” Auburnin yliopistolla 29. tammikuuta 2000.

Ei ole liioiteltua sanoa, että kaupankäynti on modernin sivilisaation kulmakivi. Kuten Murray Rothbard kirjoitti,

Markkinatalous on kaikkialle maailmaan ulottuva suuri verkosto, jossa jokainen yksilö, jokainen alue ja jokainen maa tuottaa sitä, missä kukin on suhteellisesti paras, ja vaihtaa niitä toisten tuottamiin hyödykkeisiin. Ilman työnjakoa ja siihen perustuvaa kauppaa koko maailma näkisi nälkää. Kaupan pakkovaltaiset rajoitukset, kuten protektionismi, lamauttavat, rampauttavat ja tuhoavat kaupan – elämän lähteen ja hyvinvoinnin. [1]

Ihminen ei voi olla todella vapaa, ellei hänellä ole laajaa taloudellista vapautta – vapautta työskennellä ja koordinoida hankkeita yhdessä muiden ihmisten kanssa kirjaimellisesti ympäri maailmaa. Tämä on Leonard Readsin kuuluisimman artikkelin “Minä, lyijykynä” ydin, mikä kuvaa miten niin arkipäiväisen esineen, kuten tavallisen kynän tuottaminen, edellyttää eri puolilta maailmaa olevien tuhansien ihmisten yhteistyötä ja yhteistoimintaa. He kaikki pitävät hallussaan pitkälle erikoistunutta tietämystä, jonka avulla he voivat avustaa lyijykynien valmistuksessa ja markkinoinnissa. Sama pätee käytännössä lähes kaikkeen muuhunkin tuotantoon.

Ilman taloudellista vapautta, vapautta ansaita elantonsa itselleen ja perheelleen, ihmisten kohtalona on tulla pelkiksi valtion holhokeiksi. Näin ollen jokainen valtion yritys puuttua kauppaan on yritys kieltää vapautemme, köyhdyttää meitä ja tehdä meistä nykyajan maaorjia.

Ludwig von Mises uskoi, että vaihtokauppa on “perustavaa laatua oleva sosiaalinen suhde”, joka “sitoo ihmisen yhteiskuntaan”.[2] Ihminen “palvelee tullakseen palvelluksi” jokaisessa kauppasuhteessa vapailla markkinoilla.[3] Mises myös erottaa toisistaan kaksi sosiaalisen yhteistyön muotoa: yhteistyö yksityisen sopimuksen ja koordinoinnin nojalla ja yhteistyön komennon ja alistamisen tai “hegemonian” nojalla.[4] Ensin mainitun yhteistyön muoto on symmetrinen ja molemmille osapuolille hyödyllinen, kun taas jälkimmäinen on epäsymmetrinen, jossa on komentaja ja komennettava ja jossa komennettavat ovat pelkkiä pelinappuloita komentajien operaatioissa. Kun ihmisistä tulee vain hallitsijoidensa pelinappuloita, heidän ei voida sanoa olevan vapaita. Tämä on tietenkin eräänlaista “yhteistyötä”, joka on olemassa valtion käsissä.

Länsimainen sivilisaatio on tulosta “sopimuksellisen yhteistoimintamallin mukaisesti yhteistyötä tehneiden ihmisten saavutuksista” Mises kirjoitti.[5] Sopimuksellista valtiota ohjaavat sellaiset käsitteet kuin luonnollinen oikeus elämään, vapauteen ja omaisuuteen ja laillisuusperiaatteen alainen hallinto. Se sijaan “hegemoninen yhteiskunta” ei noudata luonnollisia oikeuksia ja laillisuusperiaatetta. Ainoat mitkä ovat merkityksellisiä, ovat kuninkaiksi tai kansanedustajiksi kutsuttujen diktaattoreiden julistamat säännöt, direktiivit ja määräykset. Nämä direktiivit voivat muuttua päivittäin ja valtion holhokkien on toteltava niitä. Kuten Mises kirjoitti, “holhokeilla on ainoastaan yksi vapaus: totella kyseenalaistamatta”.[6]

Kauppa käsittää omistusoikeuksien vaihdon. Vapaan kaupan rajoittaminen on siksi hyökkäys yksityistä omaisuutta itseään kohtaan eikä “vain kauppapoliittinen” kysymys. Tämän vuoksi sellaiset suuret klassiset liberaalit, kuten Fréderic Bastiat, käyttivät vuosia elämästään vapaan kaupan puolustamiseen. Bastiat, muiden joukossa, ymmärsi, että kun kerran on suostuttu protektionismiin, niin kenenkään omaisuus ei ole enää turvassa lukemattomilta muilta valtion rikollisilta toimilta. Bastiatille protektionismi ja kommunismi olivat pohjimmiltaan sama filosofia.

Klassiset liberaalit ovat jo pitkään tunnistaneet vapaakaupan olevan tärkein keino pienentää sodan todennäköisyyttä. Mikään ei ole tuhoisampaa ihmisen vapaudelle kuin sota. Se johtaa aina valtion pysyvään laajentumiseen ja ihmisen vapauden vähenemiseen, riippumatta siitä, kuka sen voittaa. Ranskan vallankumouksen aattona monet filosofit uskoivat demokratian laittavan pisteen sodalle – sodille, joita ajateltiin sodittavan vain Euroopan valtaeliitin vallan kasvattamiseksi ja rikastuttamiseksi. Ranskalaiset osoittivat kuitenkin pian tämän teorian vääräksi, sillä Napoleonin johdolla he, Misesin sanoin, “omaksuivat kaikkein häikäilemättömimmät rajattoman laajentamisen ja alueiden valloittamisen menetelmät”.[7]

Näin ollen demokratia ei ole turva sotaa vastaan, vaan, kuten Ison-Britannian (klassiset) liberaalit olivat tunnistaneet, vapaakauppa. Richard Cobdenille ja John Brightille, British Manchester Schoolin johtajille, vapaakauppa – sekä kotimaassa että kansainvälisesti, oli välttämätön edellytys rauhan säilyttämiseksi; kaupan ja yhteiskunnallisen yhteistyön maailmassa ei ole kannustimia sodalle ja valloituksille. Hallituksen puuttuminen vapaaseen kauppaan on kansainvälisen konfliktin lähde. Itse asiassa, kauppaa estävät merisulut ovat pohjimmiltaan sotatoimia. Kautta historian kaupan rajoitukset ovat osoittautuneet köyhdyttäviksi ja ovat lietsoneet sotatoimia aluehankintojen ja ryöstösaaliin motivoimina.

Ei ole pelkkää sattumaa, että vuonna 1999 Maailman kauppajärjestön kokousta – valtion kontrolloimaa kauppaa suosivien poliitikkojen ja lobbaajien, byrokraattien salaliittoa – leimasi viikon kestäneet mellakat, mielenosoitukset ja väkivalta. Kun kauppa on politisoitunutta, niin tuloksena on väistämättä selkkaus, joka varsin usein johtaa lopulta sotilaalliseen hyökkäykseen.

Mises tiivisti vapaan kaupan ja rauhan suhdetta kaikkein vakuuttavimmin, kun hän totesi:

Se mikä erottaa ihmisen eläimestä on niiden etujen oivaltaminen, joita saavutetaan yhteistoiminnassa tehdystä työnjaosta. Ihminen hillitsee luontaista aggressiivisuuttaan tehdäkseen yhteistyötä toisten ihmisten kanssa. Mitä enemmän hän haluaa parantaa aineellista hyvinvointiaan, sitä enemmän hänen on laajennettava työnjakojärjestelmäänsä. Samanaikaisesti hänen täytyy yhä enemmän rajoittaa aluetta, jossa hän turvautuu sotilaallisiin toimiin. Tällainen on Manchesterin laissez-faire filosofia.[8]

Kuten Bastiat usein sanoi, jos tavarat eivät ylitä rajoja, niin armeijat ylittävät. Tämä tyypillinen amerikkalainen filosofia oli myös mm. George Washingtonin, Thomas Jeffersonin ja Thomas Painen kanta. “Kaupankäyntiin perustuva ulkopolitiikka” kirjoitti Paine Common Sense:ssä, varmistaa Yhdysvalloille “rauhan ja ystävyyden” vanhan mantereen kanssa ja antaa hänen “kätellä maailmaa – ja käydä kauppaa kaikilla markkinoilla”.[9] Paine, Amerikan vallankumouksen filosofi, uskoi, että vapaakauppa “rauhoittaa ihmismieltä”, auttaa ihmisiä “tuntemaan ja ymmärtämään toisiaan” ja “vaikuttaa sivistävästi” kaikkiin sen osapuoliin.[10] Kaupankäynti nähtiin “rauhaa rakastavana järjestelmänä, joka toimii yhdistääkseen ihmiskuntaa tekemällä kansakunnat sekä yksilöt toisilleen hyödyllisiksi… Sota ei ole koskaan kauppaa käyvän kansakunnan edun mukaista”.[11]

George Washington oli samaa mieltä. “Harmonia, liberaali kanssakäyminen kaikkien kansakuntien kanssa, on politiikan, inhimillisyyden ja etujen suosittelemaa”, hän totesi jäähyväispuheessaan 17.9.1796.[12] Meidän kauppapolitiikkamme “on oltava tasapuolisissa ja puolueettomissa käsissä, jotka eivät tavoittele eivätkä myönnä yksinoikeudellisia palveluksia tai etuuksia, edistävät asioiden luonnollista kulkua, hyväntahtoisesti levittää ja monipuolistaa kaupan virtoja pakottamatta mitään”.[13]

Ikuinen taistelu vapauden ja merkantilismin välillä

1450- ja 1750-lukujen välinen ajanjakso maailman historiassa oli maailmankaupan kasvun, teknologian ja kaupankäynnin instituutioiden aikakautta. Teknologiset innovaatiot merenkulussa, kuten kolmimastoparkki, toivat eurooppalaiset kauppiaat kaukaisille alueille Amerikkaan ja Aasiaan. Tämä valtava kaupankäynnin laajentuminen helpotti suuresti maailmanlaajuista työnjakoa, syvempää erikoistumista ja suhteellisesta edusta hyötymistä.[14]

Mutta kun ihmisen vapaus edistyy, kuten se teki kaupan kasvun mukana, valtion valta on uhattuna. Joten valtiot tekivät kaikkensa silloin, kuten nyt, rajoittaakseen kauppaa. Järjestelmä kaupan rajoittamiseksi ja valtion puuttumiseksi vapaisiin markkinoihin on merkantilismi, jota Adam Smith vastusti teoksessaan The Wealth of Nations. Kuten Rothbard kirjoitti:

Merkantilismi, joka saavutti huippunsa 1800- ja 1900-luvun Euroopassa, oli valtiojohtoisuuden järjestelmä, joka hyödynsi taloudellisia harhaluuloja luodakseen imperialistisen valtion valtarakenteen, sekä erityisiä tukia ja monopolistisia etuoikeuksia valtion suosimille yksilöille tai ryhmille. Täten merkantilismi edellytti, että valtion olisi kannustettava vientiä ja estettävä tuontia.[15]

Klassiset liberaalit kävivät ideologista sotaa merkantilismia vastaan 1700- ja 1800-luvulla ja saavuttivat joitain merkittäviä voittoja vapauden hyväksi. Ranskalaiset fysiokraatit, joita johti lääkäri ja taloustieteilijä François Quesnay, olivat vaikutusvaltaisia 1750-luvulta 1770-luvulle. He kuuluivat ensimmäisiin laissez-faire -ajattelijoihin, jotka kumosivat merkantilistisen propagandan pätevyyden ja vaativat täydellistä vapautta kotimaiseen ja kansainväliseen kauppaan. Heidän kantansa perustuu rehelliselle taloudelle sekä lockelaisille luonnonoikeuksille. Quesnay kirjoitti: “Jokaisella ihmisellä on luonnonoikeus vapaasti käyttää kykyjään, jos hän ei käytä niitä loukatakseen itseään tai muita”. [16]

Kun Anne Robert Jacques Turgot, itävaltalaisen koulukunnan edeltäjä, tuli Ranskan valtiovarainministeriksi vuonna 1774, hän vapautti ensimmäisenä virallisena toimenaan viljan tuonnin ja viennin. Suunnilleen samaan aikaan Adam Smith puolusti kaupan moraalista sekä taloudellisista perustaa määrittelemällä sen osaksi “luonnollinen oikeuden” järjestelmää. Yksi tavoista, jolla hän teki sen, oli salakuljetuksen puoltaminen keinona kiertää merkantilistisia kaupan rajoituksia. Salakuljettaja, selitti Smith, osallistuu “tuottavaan työhön”, joka palvelee kanssaihmisiä (kuluttajia), kun taas jos valtio saisi hänet kiinni ja asettaisi syytteeseen, hänen pääomansa “sulautettaisiin joko valtion tai verovirkailijoiden omiin tuloihin”, mikä on “tuottamatonta” käyttöä “yhteiskunnan yleisten pääomien vähentämiseksi”. [17]

Manchester School

Huolimatta Quesnayn, Smithin, David Ricardon ja muiden tarjoamista vahvoista argumenteista vapaan kaupan puolesta, Englanti (ja muut Euroopan maat) kärsi protektionistisesta kauppapolitiikasta 1800-luvun alkupuoliskolla. Brittiläistä väestöä ryöstettiin merkantilistisilla maissilaeilla (Corn laws), jotka asettivat tiukat tuontikiintiöt viljalle. Nostamalla elintarvikkeiden hintoja, lait hyödyttivät hallituksen politiikan maataomistavia kannattajia kuluttajien kustannuksella, erityisesti köyhien. Mutta tämä muuttui, kiitos sankarillisille ja loistaville saavutuksille, jotka tultiin tuntemaan Manchester School:ina, jota johti kaksi brittiläistä liikemiestä (ja myöhemmin valtiomiestä): John Bright ja Richard Cobden. Bright ja Cobden muodostivat Anti-Corn Law -liigan vuonna 1839 ja tekivät siitä hyvin toimivan poliittisen koneen yhdessä suuren joukon tuella, jakaen kirjaimellisesti miljoonia esitteitä, järjestäen konferensseja ja tapaamisia eri puolilla maata, esittämällä satoja puheenvuoroja ja julkaisemalla omaa sanomalehteä, The League.[18]

Irlannin suuri nälänhätä 1845 aiheutti suuren paineen maissilakien kumoamiseksi, joka lopulta saavutettiin 25. kesäkuuta 1846. Sitä seurasi kaikkien muidenkin tuontitullien kumoaminen ja Britannian 70-vuotinen vapaakaupan jakso sai alkunsa. Cobden oli myös vaikutusvaltainen ajaessaan läpi 1860-vuoden englantilais-ranskalaista sopimusta, joka alensi Ranskan tulleja ja auttoi saamaan maan tielle kohti vapaampaa kauppaa.

Mahtava Bastiat

Kotoaan Mugronista, Ranskasta, Fréderic Bastiat synnytti yksin maassaan vapaakauppaliikkeen, joka lopulta levisi läpi Euroopan. Bastiat oli herrasmiesmaanviljelijä, joka oli perinyt perhetilan. Hän oli kyltymätön lukija, ja käytti vuosia valistamalla itseään klassisessa liberalismissa ja lähes kaikissa muissakin aloissa, joista hän sai tietoa. Noin 20 vuoden intensiivisen älyllisen valmistautumisen jälkeen, Bastiat alkoi syytää ulos artikkeleita ja kirjoja (vuonna 1840). Hänen kirjansa Economic Sophisms on tänä päivänä luultavasti paras koskaan julkaistu vapaan kaupan puolustus. Pian sen jälkeen seurasi Economic Harmonies, samalla kun Bastiat julkaisi artikkeleitaan aikakausi- ja sanomalehdissä ympäri Ranskaa. Hänen työnsä oli niin suosittua ja vaikutusvaltaista, että se käännettiin välittömästi englanniksi, espanjaksi, italiaksi ja saksaksi.

Bastiatin suuresta vaikutuksesta johtuen, vapaakaupan järjestöt, mallinaan Bastiatin Ranskaan ja hänen ystävänsä Richard Cobdenin Englantiin perustama, alkoivat versoa Belgiassa, Italiassa, Ruotsissa, Preussissa ja Saksassa.

Bastiatille, kollektivismi kaikissa muodoissaan oli moraalitonta sekä taloudellisesti tuhoisaa. Kollektivismi perustui “lailliseen ryöstöön”, ja luonnollisen oikeuden kiistäminen yksityiseen omaisuuteen vastaisi väitettä, että varkaus ja orjuus ovat moraalisia. Yksityisomaisuuden suojaaminen on ainoa oikeutettu valtion tehtävä, Bastiat kirjoitti, minkä vuoksi kaupan rajoitukset ja kaikki muut merkantilistiset järjestelyt, on tuomittava. Vapaassa kaupassa “on kysymys oikeudesta, oikeudenmukaisuudesta, yleisestä järjestyksestä ja omaisuudesta. Koska etuoikeus, riippumatta sen ilmenemismuodosta, merkitsee omistusoikeuden kieltämistä tai halveksimista”. Ja “heti kun oikeutta omaisuuteen heikennetään yhdessä muodossa, sen kimppuun hyökätään heti tuhansissa muissa eri muodoissa.”[19]

Taistelu merkantilismia vastaan Amerikassa

Ei ole selvempää esimerkkiä siitä, kuinka kaupan rajoitukset ovat vapauden vihollisia, kuin Amerikan vallankumous. 1600-luvulla kaikki Euroopan valtiot harjoittivat merkantilismia. Englanti määräsi sarjan kauppa- ja merenkulkulakeja siirtomailleen Amerikassa ja muualla. Ne sisälsivät kolme periaatetta: 1. Kaikki Englannin ja sen siirtomaiden välinen kauppa on suoritettava englantilaisilla (tai englantilaisten rakentamilla) aluksilla, jotka ovat Englannin alamaisten omistamia ja miehittämiä. 2. Kaikki Euroopan vienti siirtomaihin on “ensin vahvistettava Englannin rannikolla” ennen sen kuljettamista siirtomaihin, jotta niistä voitaisiin periä ylimääräisiä tulleja. 3. Tietyt siirtomaiden tuotteet on vietävä Englantiin ja ainoastaan Englantiin.

Lisäksi siirtokuntalaisilta kiellettiin kaupankäynti Aasian maiden kanssa, johtuen valtion myöntämästä monopolista East India Companylle. Kaikelle siirtomaatuonnille Englantiin oli määrätty tullit.

Seitsenvuotisen sodan jälkeen (tunnetaan Amerikassa Ranskan ja Intian sotana) Englannin valtavat maa-alueet (Kanada, Intia, Pohjois-Amerikka aina Mississipille, suurin osa Länsi-Intiaa) tulivat kalliiksi hallinnoida ja valvoa. Näin ollen kauppa- ja merenkululait tehtiin vieläkin raskaimmiksi, joka johti Amerikan uudisasukkaiden ankariin kärsimyksiin ja silotti tietä vallankumoukseen.[20]

Amerikan vallankumouksen jälkeen kaupan rajoitukset melkein aiheuttivat Uuden-Englannin osavaltioiden, jotka kärsivät suhteettoman paljon rajoituksista, eroamisen Unionista. Vuonna 1807 Thomas Jefferson oli presidenttinä ja Englanti jälleen kerran sodassa Ranskan kanssa. Englanti julisti, että se “suojelisi merimiehiään missä hyvänsä heitä tavattaisiin”, mikä koski myös USA:n aluksia. Britannian sota-aluksen kaapattua USS Chesapeaken Hampton Roadsin edustalla Virginiassa, Jefferson määräsi kauppasaarron, joka teki kaiken kansainvälisen kaupan laittomaksi. Jeffersonin jätettyä virkansa seuraajalleen James Madisonille, tämä määräsi pakkokeinolain, joka mahdollisti “huumeidenvastaisen sodan” -tyylisen omaisuuden takavarikoinnin, jos sen epäiltiin olevan tarkoitettu vientiin.

Tämä radikalisoi Uuden-Englannin separatistit, joka olivat juonitelleet irrottautumista Jeffersonin valinnasta lähtien, ja jotka antoivat julkilausuman muistuttaen kansaa siitä, että “USA:n perustuslaki oli etelävaltioiden ja pohjoisvaltioiden välinen sopimus”, ja että keskushallinto ei ollut enempää kuin valtioiden liitto. Näin ollen, “aina kun sen [perustuslain] sopimusehtoja rikottiin, tai sen alkuperäiset periaatteet poikkesivat osavaltioiden tai niiden ihmisten periaatteista, se ei enää ole tehokas asiakirja, mutta että valtiolla on täysi vapaus tämän sopimuksen hengessä erota unionista”.[21]

Massachusettsin lainsäädäntöelin tuomitsi virallisesti kauppasaarron, vaati kongressia kumoamaan sen, ja ilmoitti, että se “ei ole oikeudellisesti sitova”. Toisin sanoen, Massachusettsin lainsäätäjä “mitätöi” lain, kuten Etelä-Carolina mitätöi vuoden 1828 tullitariffin noin 20 vuotta myöhemmin. Madisonin oli pakko lopettaa saarto maaliskuussa 1809.

Amerikassa on aina ollut ihmisiä, jotka halusivat tuoda Britannian merkantilistisen järjestelmän maahan, juuri siksi, että se oli niin vapautta tuhoava. He kuvittelivat olevansa järjestelmän komentajia ja sen pääasiallisia hyötyjiä. Kuten John Taylor of Caroline totesi, nämä miehet “mukaanlukien Hamilton ja federalistit ja myöhemmin “hyvien tuntemusten aikakauden” poliitikot 1820-luvulla, joista lopulta tuli Whig-puolue”.[22] Nämä miehet “pyrkivät tuomaan Brittiläisen järjestelmän Amerikkaan, mukaanlukien sen valtionvelan, poliittisen korruption, ja Tory-puolueen”.[23]

Taylor, huomattava anti-federalisti, oli merkantilismin elinikäinen kriitikko, joka esitti kritiikkinsä kirjassaan Tyranny Unmasked vuonna 1822. Kuten Bastiat, Taylor näki protektionismin hyökkäyksenä yksityistä omaisuutta kohtaan, joka on täysin vastoin vapautta, jonka puolesta Amerikan vallankumoukselliset olivat taistelleet ja kuolleet. Taylor pyrki “paljastamaan” perättömyyksien ja valheiden tyrannian, jonka merkantilistit olivat suunnitelleet edistämään rikollista järjestelmäänsä. Jos Englannin merkantilistista politiikkaa tarkasteltiin, Taylor kirjoitti: “Ei samanveroista toimintatapaa rikastuttaa valtionhallinnon puolta, ja köyhdyttää kansan puolta, ole milloinkaan aikaisemmin keksitty”.[24] Hän kirjoitti “erottamattomasta yhteydestä” sekä “teollisuuden vapauden ja kansallisen vaurauden välillä” että “kansallisen ahdingon ja suojatullien, tukien, etuoikeuksien ja raskaan verotuksen välillä”.[25] Ensimmäinen tuottaa kansallista onnea, kun taas jälkimmäinen tuottaa kansallista kurjuutta, Taylorin mukaan. Tuodessaan esiin taloudellisen omavaraisuuden mielettömyyttä hän kysyi:

Eikö Alabama halua mitään muuta kuin puuvillaa, pitäisikö tuon osavaltion valita tämä tuote pääartikkelikseen? Voiko se syödä, juoda ja ratsastaa puuvillallaan? Voiko se valmistaa siitä työkaluja, juustoa, kalaa, rommia, viiniä, sokeria ja teetä? ..Eikö Georgia ole markkinat tuottajille ja Rhode-Island markkinat puuvillalle, työnjaon seurauksena? [26]

Etelä-Carolinalainen valtiomies John C. Calhoun hyväksyi ja laajensi monia Taylorin argumentteja kamppailussa vuoden 1828 tullitariffeja vastaan, jotka sitten Etelä-Carolinan puoluekokous äänesti mitätöitäväksi. Vastakkainasettelu osavaltion, joka oli erittäin voimakkaasti riippuvainen tuonnista, kuten suurin osa muistakin Etelävaltioista, ja liittovaltion hallinnon välillä vuoden 1828 tullitariffeista lähes johti osavaltion eroamiseen liittovaltiosta noin 30 vuotta ennen Yhdysvaltain sisällissotaa. Liittovaltion hallinto perääntyi ja alensi tulleja vuonna 1833.

Brittityylistä merkantilismia maalleen halunneet pohjoisen tehtailijat eivät kuitenkaan antaneet periksi; he perustivat Yhdysvaltain Whig-puolueen, joka kannatti kolmea merkantilistista järjestelyä: protektionismia, yritysten hyvinvointia ja keskuspankkia maksamaan sen kaiken. Henry Clayn ja myöhemmin Abraham Lincolnin johtamat Whigit kamppailivat vuodesta 1832 vuoteen 1852 voimallisesti poliittisilla areenoilla tuodakseen 1600-luvun merkantilismin Amerikkaan.[27]

Puolue kuoli vuonna 1852, kun Whigit yksinkertaisesti alkoivat kutsua itseään republikaaneiksi. Tullit olivat vuoden 1860 republikaanipuolueen tavoiteohjelman keskeinen elementti, kuten se oli ollut edeltävien 30 vuoden aikana, jolloin sama pohjoisen taloudellisia etuja ajava joukko kutsui itseään “Whig:eiksi”.

Tullit laskivat alimmilleen vuoteen 1857 mennessä sitten vuoden 1815, kertoo Frank Taussig klassikossaan Tariff History of the United States.[28] Mutta kun republikaanit hallitsivat Valkoista taloa ja etelän demokraatit jättivät kongressin, republikaanit, kuten aikaisemmat whigit, tekivät mitä he olivat niin kiihkeästi halunneet tehdä vuosikymmeniä: mennä mukaan protektionistiseen mielettömyyteen. Ensimmäisessä virkaanastujaispuheessaan Lincoln totesi, ettei hänellä ole mitään aikomusta puuttua eteläisten osavaltioiden orjuuteen ja vaikka hän puuttuisikin, niin siihen ei olisi perustuslaillisia perusteita. Mutta hän lupasi sotilaallisen hyökkäyksen, jos tulleja ei kerättäisi. Toisin kuin Andrew Jackson, hän ei antaisi periksi Etelä-Carolainalaisille tullien mitätöijille.

Vuoteen 1862 mennessä keskimääräinen tullimaksu oli noussut 47,06 prosenttiin, korkeammalle kuin koskaan aikaisemmin, jopa korkeammalle kuin vuoden 1828 tullitariffit. Nämä korkeat maksut kestivät vuosikymmeniä sodan jälkeen.

Monet republikaanipuoluetta tukeneista sanomalehdistä vaativat avoimesti sotilaallista hyökkäystä eteläisten osavaltioiden satamiin estämään niitä aloittamasta vapaata kauppaa, joka kirjoitettiin konfederaation perustuslakiin 1861. Esimerkiksi 12. maaliskuuta 1861, New York Post suositteli, että Yhdysvaltain laivasto “lakkauttaisi kaikki rajanylityspaikat” etelässä.[29] 2. huhtikuuta 1861, New Jerseyläinen Newark Daily Advertiser varoitti pahaenteisesti, että etelävaltiolaiset olivat “ilmeisesti ottaneet sydämeensä liberaalin ja suositun vapaakaupan opin”, ja että vapaa kauppa “toimii välttämättä pohjoisen vakavaksi haitaksi”, koska “kauppa suuntautuu suurelta osin etelän kaupunkeihin”. “Nykyisten ongelmien pääalkuunpanijana”, Etelä-Carolina on koko ajan “valmistellut tietä vapaan kaupan omaksumiseksi” ja se on pysäytettävä “sulkemalla satamat” sotilaallisella voimalla.[30]

Kuten edellä mainittiin, Englanti oli itse siirtynyt täysin vapaaseen kauppaan vuoteen 1860 mennessä. Ranska vähensi nopeasti tullejaan samaisena vuonna ja Bastiatin käynnistämä vapaakauppaliike levisi ympäri Eurooppaa. Vain Yhdysvaltain pohjoiset osavaltiot takertuivat uskollisesti 1600-luvun merkantilismiin.

Pohjoisessa republikaanista puoluetta rahoittaneet ja hallinneet tehtailijoiden eturyhmät saivat sodan jälkeen “aikaiseksi pitkän korkeiden tullien ajanjakson. Vuoden 1897 tullitariffeilla tullisuoja saavutti keskimäärin 57 prosentin tason”.[31] Tämä poliittinen ryöstely jatkui noin 50 vuotta sodan jälkeen, jolloin kansainvälinen kilpailu pakotti tulleja jonkin verran alaspäin. Vuoteen 1913 mennessä keskimääräinen tullitariffi Yhdysvalloissa oli laskenut 29 prosenttiin.

Protektionistinen riemuvoitto

Mutta sama pohjoisten tehtailijoiden klikki kerjäsi “suojelua” ja jatkoi kerjäämistä kunnes presidentti Herbert Hoover allekirjoitti vuoden 1929 Smoot-Hawley -tariffin, mikä nosti yli 800 nimikkeen keskimääräisen tullitariffin takaisin ylös jopa 59,1 prosenttiin.[32] Smoot-Hawley poiki kansainvälisen kauppasodan, joka johti 50 prosentin kokonaisviennin vähenemiseen Yhdysvalloissa vuosina 1929 ja 1932.[33] Köyhyys ja kurjuus olivat väistämätön seuraus. Vielä pahempaa, hallitus vastasi näihin itse luomiinsa ongelmiin lisäämällä valtavasti valtion väliintuloa, joka ainoastaan tuotti entistä enemmän köyhyyttä ja kurjuutta ja riisti amerikkalaisilta yhä enemmän ja enemmän heidän vapauksiaan.

1600-luvulta lähtien kaikki suuret klassiset liberaalit ovat puolustaneet vapaakauppaa ja vastustaneet kaupan rajoituksia. Kaupan rajoitukset ovat hyökkäys yksityisen omaisuuden instituutiota vastaan, vaikuttaen kansainväliseen työnjakoon, joka on hyvinvointimme lähde, ja eivät ole varkautta kummoisempia. Kuten Murray Rothbard huomautti:

Sysäys protektionismiin ei synny naurettavista teorioista, vaan vaatimuksista pakkovaltaisille erityisetuoikeuksille ja kaupan rajoituksille kilpailijoiden ja kuluttajien kustannuksella. Erityisetuoikeuksien omistajina, käyttämällä poliittista prosessia alistaakseen ja ryöstääkseen meitä muita, protektionistit ovat kaikkein ansioituneimpia. On korkea aika, että saamme heidät lopullisesti pois selästämme, ja että kohtelemme heitä oikeutetulla paheksunnalla, jota he niin runsaasti ansaitsevat. [34]

Viitteet

1.Murray Rothbard, Protectionism and the Destruction of Prosperity, found on www.mises.org/fullarticle.asp?title=protectionism&month=1.
2.Ludwig von Mises, Human Action: A Treatise on Economics, Scholar’s Edition (Auburn, Ala.: Mises Institute, 1998 [1949]), s. 195
3.Ibid.
4.Ibid., s. 196.
5.Ibid., s. 198.
6.Ibid., s. 199.
7.Ibid., s. 819.
8.Ibid., s. 827.
9.Thomas Paine, Common Sense, s. 20, teoksessa Philip S. Foner, toim., Complete Writings of Thomas Paine (New York: 1954).
10.Ibid.
11.Ibid.
12.W.B. Allen, ed., George Washington: A Collection (Indianapolis: LibertyClassics, 1988), s. 525.
13.Ibid.
14.Nathan Rosenberg and L.E. Birdzell, Jr., How the West Grew Rich (New York: Basic Books, 1986), s. 71-112.
15.Murray Rothbard, “Mercantilism: A Lesson for Our Times?” teoksessaan The Logic of Action II (Cheltenham, England: Edward Elgar, 1997), s. 43.
16.Cited in Henry Higgs, The Physiocrats (New York: Langland Press, 1952), s. 45.
17.Adam Smith, An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations (New York: Oxford University Press, 1976), s. 898.
18.Nick Elliott, “John Bright: Voice of Victorian Liberalism,” in Burton W. Folsom, Jr., ed., The Industrial Revolution and Free Trade (Irvington-on-Hudson, N.Y.: Foundation for Economic Education, 1996), s. 28.
19.Frederic Bastiat, Selected Essays on Political Economy, George B. de Huszar, ed. (Irvington-on-Hudson, N.Y.: Foundation for Economic Education, 1995), s. 111. (Irvington-on-Hudson, NY: Liikesivistysrahasto, 1995), s. 111.
20.Samuel Eliot Morison, Henry Steele Commager, and William Leuchtenburg, The Growth of the American Republic (New York: Oxford University Press, 1980), s. 112-25.
21.James Banner, To the Hartford Convention: The Federalists and the Origins of Party Politics in Massachusetts, 1789-1815 (New York: Alfred A. Knopf, 1970), s. 301.
22.John Taylor, Tyranny Unmasked (Indianapolis: Liberty Fund, 1992), s. xvi.
23.Ibid.
24.Ibid., s. 11.
25.Ibid., s. 19.
26.Ibid., s. 24.
27.Michael F. Holt, The Rise and Fall of the American Whig Party (New York: Oxford University Press, 1999).
28.Frank Taussig, A Tariff History of the United States (New York: Putnam, 1931), s. 157.
29.Howard Perkins, Northern Editorials on Secession (Gloucester, Mass.: Peter Smith, 1964), s. 600.
30.Ibid., s. 602.
31.Wilson Brown and Jan Hogendom, International Economics (New York: Addison-Wesley, 1994), s. 188.
32.Ibid., s. 192.
33.Ibid., s. 193.
34.Rothbard, Protectionism.

Kaj Grüssner

Kaj Grüssner on verokonsultti ja omistautunut edistämään sekä itävaltalaisen taloustieteen oppeja että klassisen liberalismin periaatteita. Sarjan seuraavat osat: 2, 3, 4, 5.

Poliitikot ja valtamedia yrittävät pelästyttää ihmisiä kaikenlaisilla tuomiopäiväskenaarioilla. Suurin uhkakuva on deflaatio, jolla yleisesti tarkoitetaan hintojen laskua, vaikka se aidosti tarkoittaa rahamäärän supistumista. Sitä sietää kummastella, koska eihän kukaan pidä kalliista hinnoista. Mutta jos kuuntelee politiikkoja, ekonomeja ja toimittajia, saa kuvan, että halvat hinnat ovat vielä pahempi asia. Mutta miksi hintojen lasku on huono asia? Se on hyvä kysymys, johon valitettavan usein saa väärän vastauksen. Seuraavassa viiden osan sarjassa käyn läpi elvytystoimenpiteiden taustateoriaa ja selitän, miksi se ei toimi.

Välttyminen deflaatiolta oli 1930-luvulla yksi New Dealin tärkeimpiä tavoitteita. Silloin pelättiin, että laskevat hinnat johtaisivat huonompaan kannattavuuteen, joka puolestaan johtaisi korkeampaan työttömyyteen, joka johtaisi heikompaan ostovoimaan, joka johtaisi pienempään kysyntään, joka johtaisi entistä huonompaan kannattavuuteen, tuotannon supistumiseen, työllisyyden vähenemiseen ja niin edelleen, kunnes lähes kaikki yritykset menevät konkurssiin ja maassa vallitsee massiivinen työttömyys. Hintojen lasku johtaa siis noidankehään, joka vetää koko maan talouden pohjattomaan kuiluun. Tästä syystä hintojen laskua on kaikin keinoin vältettävä. Tämän lisäksi nostetaan usein esille tavallisten yritysten maksuhäiriöt, jotka johtuvat pankkien haluttomuudesta myöntää lainoja. Tosiasiassa kannattavat yritykset menevät konkurssiin, koska ne eivät saa rahoitusta. Myös tätä ongelmaa vastaan valtion tulee taistella kaikin voimin.

Ensimmäinen toimenpide on lisätä valtion menoja, jolla elvytetään supistunutta kysyntää lisäämällä valtion kulutusta. Tähän vaiheeseen kuuluu suoria tukipaketteja, niin sanottuja bailouts, mutta myös isoja julkisia projekteja, kuten infrastruktuurin parantamista ja laajentamista. Tämä kulutus rahoitetaan yleisesti valtion velalla (valtio ottaa lainaa) ja inflaatiolla (valtio painaa uutta rahaa). Tällä tavalla luodaan keinotekoista kysyntää, jonka tavoitteena on ylläpitää kannattavuutta ja tuotantoa ja sen myötä myös työllisyyttä entisellä tasollaan. Toinen toimenpide on hinta- ja palkkakontrollit. Toisin sanoen, säädetään laittomaksi myydä tuotteita tiettyä hintaa halvemmalla tai korkeammalla hinnalla, tai maksaa tiettyä tasoa alhaisempaa palkkaa. Kolmas toimenpide on kartellisoida koko talous. Se on luonnollinen jatko toiselle toimenpiteelle ja tarkoittaa, että ainoastaan tietyt, valtion hyväksymät yhtiöt, hallitsevat yhdessä tiettyä markkinasektoria tai alaa, ja lupaavat noudattaa valtion hinta- ja palkkamääräyksiä. Muut yhtiöt suljetaan pois markkinoilta. Neljäs toimenpide on kansallistaa koko talous ja kaikki tuotannontekijät.

USA on ryhtynyt laajamittaisesti ensimmäiseen toimenpiteeseen. Finanssiala on jo pitkään ollut hyvin kartellisoitu ja nyt se on osittain kansallistettu. Keskuspankin (The Federal Reserve) ohjauskoron manipulointi on tapa hallita hintoja, joten kaikkiin neljään toimenpiteisiin on tietyssä mittakaavassa USA:n finanssimarkkinoilla jo ryhdytty. EU:ssa tilanne on hyvin pitkälti sama.

Mutta jos nämä toimenpiteet eivät toimi, miksi Nobel-palkitut ekonomistit, kuten Paul Krugman, väittävät toisin ja kehottavat meitä ryhtymän niihin? Missä heidän logiikkansa pettää? Tästä enemmän seuraavassa osassa.

Toby Baxendale

Artikkelin kirjoittaja Toby Baxendale on The Cobben Centren puheenjohtaja, yrittäjä ja omistautunut edistämään itävaltalaisen taloustieteen oppeja.

Vastaus on, että Yhdysvaltain dollari on menettänyt ostovoimastaan 98,17 prosenttia ja Englannin punta 99,42 prosenttia. Hyvin tehty, olettaisin, ylittäessään jopa entisaikojen suuret tyrannit, jotka koettelivat molempien maiden kansalaisia!

Historiaa

Kulta on ollut rahaa suuren osan ihmiskunnan historiasta.

Esi-isämme havaitsivat sen olevan kaikkein parhaiten myytävissä oleva hyödyke. Ihmisten välinen vapaa vuorovaikutus johti kullan valintaan hyödykkeeksi, johon kaikki muut tavarat ja palvelut lopulta vaihdettiin. Tämä havainto salli ihmiskunnan kohottaa itsensä tavaroidensa ja palveluidensa suorasta vaihtokaupasta epäsuoraan vaihdantaan. Epäsuora vaihdanta salli työnjaon ja erikoistumisen, joka on puolestaan mahdollistanut meille tämän kaiken nykyisen aineellisen hyvinvoinnin. Tästä syystä rahan keksiminen täytyy luokitella, yhdessä kielen rinnalla, todennäköisesti kaikkein tärkeimmäksi keksinnöksi tai löydöksi koko ihmiskunnan historian aikana.

On huomattava, että kuten kieltäkään, rahaakaan ei luonut valtio, vaan vapaiden yksilöiden välinen yksityinen ja spontaani vuorovaikutus.

Historiassa on monia tarinoita pahoista hallitsijoista, jotka rahoittaakseen erilaisia hirmuhallintojaan ja elintapojaan, keräsivät valtakunnan kolikot, ottivat niistä pienen osuuden kultaa – “nipistys” – ja ennen palauttamista lisäsivät tilalle epäpuhtauksia. Toisin sanoen vajensivat rahayksikköä. Tämä kavallus oli laitonta yksityisen sektorin rahanlyöjille ja useita ihmisiä on aikojen saatossa teloitettu rahan varastamisesta tällä tavalla, mutta hallitsijat yleensä selvisivät kuin koira veräjästä. Yksi historian merkittävimmistä esimerkeistä on, kun keisari Nero vajensi hopeisen denaarin painon 4 grammasta 3,8 grammaan. Hänen taloudellinen hyötynsä oli valtava.

Toinen hyvä historiallinen esimerkki on ikioma tyrannimme ylitse muiden, Henrik VIII. Hän vähensi hopea-pennyn hopeapitoisuuden alkuperäisestä 0,925 kolmasosaan 0,250. Elisabet I hallituskauteen mennessä, Tudorien rahoittajan Sir Thomas Greshamin täytyi käydä neuvottelemassa lainaa Antwerpenin kauppiailta järjestääkseen lisää rahaa hänen kansakunnalleen. Sir Thomas tuli takaisin ja sanoi:

Teidän majesteettinne voi haluta ymmärtää, että ensimmäinen vaihtokurssin lasku syntyi kuninkaan majesteetti, teidän vanhan isänne, alentaessa hänen kolikkonsa pitoisuutta … joka sai aikaan, että kaikki teidän puhdas kultanne kuljetettiin pois valtakunnastanne.

Se mikä tuli tunnetuksi Greshamin lakina on, että “Huono raha syrjäyttää hyvän rahan laillisena maksuvälineenä”. Euroopassa tämä tunnetaan myös Kopernikuksen lakina hänen sanoessa samaa mantereella. Suuri keskiaikainen filosofi ja teologi Nicole d’Oresme oli Kopernikuksen inspiraationa tässä asiassa.

Aiheen taloustiede

Rahan vajentaminen tarkoitti aina inflaatiota. Miksi? Kun liikkeellä oli suurempi määrä rahaa jahtaamassa entistä määrää myynnissä olevia tavaroita ja palveluita, hinnat nousivat.

Ei yhtään vähäisempi henkilö kuin itse John Maynard Keynes totesi Economic Consequences of the Peace teoksessa (1920):

Jatkuvalla inflaatioprosessilla, hallitukset voivat takavarikoida, salaa ja huomaamatta, suuren osan kansalaistensa varallisuudesta. Tällä menetelmällä, he eivät ainoastaan takavarikoi, vaan he takavarikoivat mielivaltaisesti, ja vaikka prosessi köyhdyttääkin monia, se tosiasiassa rikastuttaa joitakin.

Näin sanoi mies, jonka nykyiset opetuslapset paisuttavat läntisen maailman rahavarantoja siihen pisteeseen, joka voi ainoastaan johtaa villinä laukkaavaan inflaatioon.

Meidän pitäisi ajatella nimiä, joita me olemme käyttäneet merkitsemään rahaa historiallisesti. Englannin ‘punta’ (pound sterling) ja USA:n ‘dollari’ tarkoittivat molemmat tiettyä määrää kultaa. Kulta oli rahayksikkö, ei itse punta tai dollari.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa punnan arvo oli 4,86856 dollaria ja dollari noin 1/20 unssia kultaa. Yksinkertaisuuden vuoksi sanon, että Englannin punta määritettiin ¼ unssiksi kultaa ja Yhdysvaltain dollari 1/20 unssiksi.

Paljonko Englannin punnan arvo on sitten tänään?

Matematiikkaa

Unssi kultaa on tällä hetkellä arvoltaan 1 093,40 dollaria ja 1/20 unssia vastaavasti 54,67 dollaria. Mutta USA:n dollari oli ennen ensimmäistä maailmansotaa ainoastaan nimi 1/20 unssille kultaa; se mikä olisi maksanut ennen ensimmäistä maailmansotaa yhden dollarin maksaa tänään 54,67 dollaria. Dollari on menettänyt ostovoimansa. Itse asiassa se on menettänyt 98,17 % ostovoimastaan 100 vuodessa. Yhden dollarin pitäisi vastata tänä päivänä suunnilleen yhden henkilön viikon ruokaostoksia, ei yhtä päivän sanomalehteä.

Englannin punnan kohtalo on jopa pahempi kuin dollarin. Yksi unssi kultaa maksaa tänään 692,26 puntaa. Kun Englannin punta tarkoitti ennen ensimmäistä maailmansotaa 1/4 unssia kultaa, se merkitsisi teoriassa sitä, että ennen maailmansotaa ostovoima oli neljäsosa 692,26 punnasta eli 173,06 puntaa. Tosiasiassa Englannin punta on menettänyt 99,42 % ostovoimastaan 100 vuodessa. Yhdellä punnalla pitäisi saada suunnilleen viikon hyvät ruokaostokset neljän hengen perheelle eikä vain yhtä päivän sanomalehteä, kuten nyt.

Johtopäätös

Nykypäivän neroja ja henry VIII:sia ovat ne, joita me kutsumme pääministereiksemme ja presidenteiksemme. Meille kerrotaan heidän kaikkien olevan hyvää tarkoittavia miehiä ja naisia. Tämä saattaa hyvinkin pitää paikkansa. He ovat kuitenkin ensimmäisestä maailmansodasta lähtien aiheuttaneet suurimman yksittäisen vaurautemme vajentamisen ihmiskunnan historiassa.

Ne tekevät tämän luomalla uutta rahaa valtionvelkaa vastaan. Vallassa oleva poliitikko on saattanut luvata ihmisryhmälle X, Y tai Z rahaa vastineeksi siitä, että hänen puoluettaan äänestetään. Jos verotulot eivät riitä kattamaan lupauksia, he yksinkertaisesti joko luovat lisää rahaa tyhjästä vanhalla tavalla keskuspankissaan velkakirjoja vastaan tai vain avaamalla tietokoneella uusia pankkitalletuksia itselleen maksaakseen tai ostaakseen takaisin velkojaan. Tätä kutsutaan määrälliseksi keventämiseksi (quantitative easing). Keskustellaan tässä siihen liittyvistä virheistä.

Viime vuonna Iso-Britannia loi yli 200 miljardia puntaa yhden valtion osan laskiessa liikkeelle velkakirjoja ja toisen osan ostaessa niitä. Tämän seurauksena 200 miljardia puntaa uutta rahaa on nyt kierrossa. Nero ja Henry VIII punastuisivat häpeissään tämän vajentamisen rinnalla. Tämä tapahtuu sinun ja minun ostovoiman kustannuksella.

The Cobden Centren tarkoituksena on edistää rehellistä rahaa ja yhteiskunnallista kehitystä. Rehellinen raha on rahaa, jota hallitukset eivät voi vajentaa maksaakseen pois velkojaan, joita ne ovat synnyttäneet velkaantumalla yli verotulojensa. Luonnostelin pankkiuudistusehdotuksen, joka puhuu 100 % kassavarantovelvoitteen puolesta. Pysyminen nykyisessä setelirahahallinnossa edellyttäisi lakia estämään uuden rahan luomista, joko paperina tai tietokoneen luomina valtion talletuksina. Lopullisena tavoitteena on täydellinen paperirahan uudelleen juurruttaminen takaisin kiinteiksi hyödykkeiksi, joita hallitus ei voi tuhota tai luoda oman mielensä mukaisesti.

Lisää lukemista

• Huerta de Soto, Money, Bank Credit and Economic Cycles
• Baxendale, A day of reckoning: how to end the banking crisis now
• What is wrong with banking, part 1: the legal nature of banking contracts
• Frank Whitson Fetter, Development of British Monetary Orthodoxy 1797 – 1875
• F. A. Hayek, Denationalisation of Money: The Argument Refined
• Gordon Kerr, How To Destroy the British Banking System and Bailing out the Banks – Glaring Evidence of Moral Hazard
• James Tyler, My Journey to Austrianism via the City, Money is not working and How to avoid future encounters with financial meltdown
• Irving Fisher, 100% Money, 1935

Jyrki Iivonen

Maailmankirjallisuuden käsitteeseen sisältyy ajatus siitä, että yksittäisten kirjailijoiden teokset ylittävät kansainvälisiä rajoja ja leviävät maasta toiseen. Yleensä tällaiset teokset ulottavat vaikutuksensa myös meille Suomeen. Joskus maailmankirjallisuuden helmeksi katsottu teos tai kirjailija ei kuitenkaan saa suomenkielistä asua. Tällöin on yleensä kyse siitä, että asianomainen teos tai kirjailija on vain kriitikoiden ja pienen asianharrastajien piirin suosiossa, mutta ei saavuta suuren yleisön vastakaikua. Joskus harvoin käy niin, että myös suuren yleisön suosioon päässyt teos tai kirjailija ei pääse lainkaan suomalaisten lukijoiden ulottuville. Yksi tällainen tapaus esitellään seuraavassa.

Vuonna 1991 kongressin kirjasto sekä Yhdysvaltain suurin kirjakerho, Book-of-the-Month, toteuttivat tutkimuksen, jossa amerikkalaisilta lukijoilta kysyttiin, mitkä heidän lukemistaan kirjoista olivat vaikuttaneet kaikkein syvällisimmin heidän elämäänsä.  Se että Raamattu mainittiin vastauksissa kaikkein useimmin, oli tuskin mikään yllätys tutkimuksen suorittajille. Sitäkin suurempana yllätyksenä voidaan pitää toiseksi eniten mainintoja saanutta teosta. Kyseessä on tavallisesti tieteiskirjallisuuteen luokiteltu teos, Ayn Randin vuonna 1957 ilmestynyt yli 1000-sivuinen teos; Atlas Shrugged, “Atlas kohautti harteitaan”. Seuraavana vuonna arvovaltainen New Yorkin kaupunginkirjasto julkaisi oman 175 teoksen luettelon otsikolla “Vuosisatamme kirjat”. Siellä Randin Atlas esiintyy sellaisten teosten kuin James Joycen Odysseus ja Adolf Hitlerin Taisteluni joukossa. Tämän päivän amerikkalaisista vaikuttajista Randin teoksen henkilökohtaiseen vaikutukseen ovat viitanneet mm. Yhdysvaltain valtionpankin johtaja Alan Greenspan, Yhdysvaltain korkeimman oikeuden musta jäsen Clarence Thomas, presidentti Clintonin puoliso Hillary, Yhdysvaltain tunnetuin baseball-tähti Baltimoren Cal Ripken sekä näyttelijänä ja koomikkonakin tunnettu Jim Carrey. Mutta kuka on tämä vuonna 1982 New Yorkissa kuollut Ayn Rand, jonka kirjoja on tähän mennessä myyty yli 26,6 miljoonaa kappaletta ja jonka teoksista otetaan jatkuvasti uusia painoksia, jonka yhdestä romaanista King Vidor teki vuonna 1949 suositun elokuvan, pääosassa Gary Cooper, jonka eräiden muiden romaanien filmaamista suunnitellaan jatkuvasti Hollywoodissa ja jonka ajattelun ympärille on rakennettu kokonainen filosofinen koulukunta, objektivismi? Kuka on tämä nainen, jonka ajattelun pohjalta syntyi eräs Frank Sinatran tunnetuimmista lauluista, “My Way”? Ayn Randin teoksia ei ole toistaiseksi käännetty suomeksi, eikä hänen kaunokirjallista sen enempää kuin filosofistakaan tuotantoa tunneta täällä kuin suhteellisen pienessä, asianharrastajien, piirissä. Eikä mikään ihme, sillä Ayn Rand oli poikkeuksellisen kontroverssi niin ihmisenä, kirjailijana kuin ajattelijanakin.

Venäjältä Yhdysvaltoihin

Vuonna 1905 syntyi Pietarissa juutalaisen rohdoskauppiaan Zinovy Zacharovich Rosenbaumin perheeseen tytär, joka sai kasteessa nimen Alisa. Tämä työllään melkoisen varallisuuden hankkinut perhe menetti käytännössä koko omaisuutensa vuoden 1917 vallankumouksien yhteydessä. Vuodet 1918-21 bolshevikkivallan pikaiseen romahdukseen vahvasti uskoneet Rosenbaumit viettivät Odessassa, joka oli tuolloin valkoisten valvonnassa. Perheenpää, Zinovy Rosenbaum, uskoi vankkumatta siihen, että bolshevikit häviävät lopulta kansalaissodan eikä siksi suostunut lähtemään pois maasta muiden valkoisten kannattajien mukana. Kun kansalaissota vuonna 1921 päättyi puna-armeijan voittoon ja maassa alkoivat puhaltaa vapaammat tuulet, hän päätti tuoda perheensä takaisin Pietariin ja ryhtyä työskentelemään uudelleen rohdoskauppiaana vanhassa liikkeessään.

NEP-kauden mukanaan tuoma vapaus osoittautui kuitenkin näennäiseksi. Mitään poliittista vapautta siihen ei liittynyt ja taloudellinen vapauskin oli muodollista ja keskittyi vain kapealle taloudellisen toiminnan sektorille. Rosenbaumien elämä oli muutenkin hankalaa. Rohdoskaupan pitäminen ei ollut enää taloudellisesti kannattavaa johtuen verotuksesta ja viranomaisten valvonnasta, joten perhe joutui elämään suuressa puutteessa. Rosenbaumit selvisivät hengissä vain eräiden ystävien tuella sekä myymällä perheelle aikaisemmin kuuluneita koruja ja muita kalleuksia alhaisella hinnalla. Vuosien 1921-26 kurjuus ja ainainen pelko poliittisesta vainosta heijastuivat erityisesti nuoreen Alisaan, jota jo tuolloin pidettiin perheen varsinaisena älykkönä. Hän ei voinut antaa vallanpitäjille anteeksi perheen kokemia vaikeuksia vaan hänelle kehittyi noina vuosina bolshevikkeihin äärimmäisen kielteisesti suhtautuva mielenlaatu. Alisalle bolshevismin perustana oleva filosofinen maailmankatsomus, kollektivismi eli yhteisön oikeus päättää yksilöiden elämästä, oli läpeensä virheellinen ja paha sekä ristiriidassa länsimaisen vapausajattelun kanssa.

Vuosina 1921-26 nuori Alisa opiskeli Pietarin yliopistossa erilaisten sihteerintöiden ohessa mm. kieliä, arkkitehtuuria ja elokuvataidetta. Hän oli erityisen kiinnostunut nykyaikaisesta teknologiasta, koneista ja rakentamisesta, kaikki aiheita, jotka sinänsä olivat suosiossa sosialismia tuolloin rakentaneessa Neuvostoliitossa. Rosenbaumien elämä muuttui yllättäen vuonna 1925, kun he saivat kirjeen Yhdysvaltoihin yli 35 vuotta aikaisemmin muuttaneilta sukulaisiltaan. Portnoyn perhe oli saanut Rosenbaumeilta taloudellista apua paetessaan 1880-luvun lopun pogromeja ulkomaille. He halusivat nyt kiittää saamastaan avusta kutsumalla Rosenbaumit tai ainakin osan heistä luokseen Chicagoon. Isä Zinovy oli kuitenkin edelleen vankkumaton uskossaan bolshevismin pikaiseen tuhoon eikä suostunut harkitsemaan emigroitumista. Hänen vaimonsa ei taas halunnut jättää miestään yksin Venäjälle. Niinpä englantia yliopistossa jonkin verran opiskellut Alisa oli lopulta ainoa tuon viisihenkisen perheen jäsen, jolle anottiin viisumia ja joka sen lyhyen odottamisen jälkeen myös sai. Vuonia 1926 hän matkusti Latvian, Saksan ja Hollannin kautta Yhdysvaltoihin eikä koskaan enää nähnyt vanhempiaan ja toista siskoaan, Nora-sisarensa hän tapasi 70-luvulla New Yorkissa. Alisa Rosenbaum oli jo vuonna 1926, vain 21-vuotiaana, miettinyt pitkälle oman maailmankuvansa peruspilarit. Bolshevismin, kommunismin ja kollektivismin vastustaminen olivat siinä keskeisinä kulmakivinä. Ja siinä määrin kuin kollektivistinen Neuvosto-Venäjä näyttäytyi hänelle kaiken pahuuden, rappeutuneisuuden ja mädännäisyyden tyyssijana, samalla tavoin Yhdysvallat oli hänelle kaiken myönteisen ja edistyksellisen vertauskuva. Yhdysvaltain talouselämä, maassa noudatettu poliittinen filosofia, huikea teknologinen edistys jne. olivat kaikki hänelle vakuuttavia osoituksia sen poliittisen järjestelmän voimasta ja elinkelpoisuudesta. Pääsy tuohon maahan oli hänelle hänen omien sanojensakin mukaan kaikkien henkilökohtaisten toiveiden täyttymys.

Alisan oppivuodet

Alisa matkusti New Yorkin kautta Chicagoon mukanaan ainoastaan suppea vaatevarasto, muutama valokuva perheestä sekä kirjoituskone. Alisa oli jo Pietarissa alkanut opiskella myös kirjoittamista ja huomattuaan kykynsä, halusi siitä itselleen varsinaisen ammatin Yhdysvalloissa. Jättäessään taakseen Venäjän hän halusi kuitenkin jättää taakseen myös entisen nimensä. Uuden sukunimen Rand hän otti lyhennetystä perheensä sukunimestä. Etunimi Ayn taas on hänen oman todistuksensa mukaan peräisin suomalaiselta naiskirjailijalta, jonka nimen hän oli Pietarissa kuullut, mutta jolta hän ei ollut koskaan lukenut yhtään teosta. Kuka tämä suomalainen kirjailija oli, sitä Rand ei koskaan maininnut. Ilmeisesti kyseinen etunimi on kuitenkin ollut Aino, jota sitten on hieman amerikkalaistettu muuttamalla i y:ksi ja pudottamalla o lopusta pois. (Voisiko kyseessä olla esimerkiksi Aino Kallas?) Venäjää puhuva Alisa Rosenbaum muuttui näin englantia puhuvaksi Ayn Randiksi odottaessaan maahanpääsyä Ellis Island saarella New Yorkin sumuisessa satamassa helmikuussa 1926.

Ayn Rand ei lopulta viihtynyt pitkään Chicagossa asuneiden sukulaistensa luona. Hän halusi elää riippumattomana muiden avusta. Siksi hän jo muutaman kuukauden oleskelun jälkeen, kesällä 1926, matkusti Los Angelesiin tavoitteenaan saada työtä käsikirjoittajana elokuvateollisuuden palveluksessa. Se oli kaiken kaikkiaan melkoinen ratkaisu henkilöltä, joka vasta oli oppimassa englannin kielen. Saavuttuaan Hollywoodiin hän tutustui sattumalta yhteen tuon ajan kuuluisimmista elokuvaohjaajista, Cecil B. De Milleen, jonka Raamattu-aiheisen elokuvan ‘Kymmenen käskyä’ lähes kaikki 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun suomalaiset koululaiset ovat aikoinaan käyneet katsomassa. De Mille järjesti hänelle erilaisia töitä studiollaan. Rand oli tuossa vaiheessa jo ahkera kirjoittaja, mutta vielä puutteellisesti englantia taitavana hänen kirjallinen läpimurtonsa antoi odottaa itseään. Sen sijaan hän tapasi studioilla pieniä sivuosia eri elokuvissa esittäneen Frank O’Connorin, josta vuonna 1929 tulikin hänen puolisonsa.

Rand panosti tuossa kaiken mahdollisen uransa eteenpäinviemiselle. Hän työskenteli päivisin RKO-studion vaatevarastolla ja opiskeli iltaisin englantia ja kirjoittamista. Samalla hän työsti useita elokuvakäsikirjoituksia ja sai myytyä tuottajille mm. tarinan, joka kertoi venäläisestä naisesta ja hänen kohtalostaan bolshevikkien perustamalla vankileirillä. Sitä ei tehty koskaan elokuvaksi, mutta siitä saatu pieni kirjoituspalkkio mahdollisti opiskelujen jatkamisen.

We The Living

Vuodesta 1930 lähtien Rand alkoi työstää ensimmäistä pidempää romaaniaan, jonka tapahtuvat sijoittuivat pääosin vallankumouksen jälkeiseen Pietariin. Kun teos We The Living (Me elävät) vuonna 1936 vihdoin ilmestyi, sillä oli vahva omaelämäkerrallinen leima. Teoksen saama vastaanotto oli kuitenkin murhaava. Sitä pidettiin kaunaisen antikommunistisena sekä Venäjän yhteiskunnallista todellisuutta vääristelevänä. Onkin huomattava, että 1930-luvun alkuvuodet olivat tärkeä etappi Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain suhteissa, sillä juuri tuolloin maiden välille solmittiin diplomaattisuhteet. Stalin oli jo tukevasti vallassa, mutta laajimpien puhdistusten käynnistymiseen oli vielä useampi vuosi. Yhdysvallat oli puolestaan vielä keskellä pahaa lamaa, joka koettiin yleisesti seuraukseksi maassa aikaisemmin vallinneesta hillittömästä kapitalistisesta taloudesta. Randin ensimmäisellä teoksella ei toisin sanoen ollut riittävää sosiaalista tilausta.

We The Living sisältää jo kaikki ne keskeiset teemat, jotka sitten toistuvat Randin myöhemmässä kaunokirjallisessa tuotannossa. Siinä on kyse yhtäältä kollektivismin moraalisen perustan tuomitsemisesta sekä toisaalta yksilöllisen ihanneyksilön etsimisestä. Asettamalla nämä kaksi erilaista ihmistyyppiä vastakkain, Randin proosaan syntyy voimakkaan aatteellinen paatos oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Romaanin naispuolinen päähenkilö käy toivotonta taistelua kahden rakkauden ja kahden erilaisen maailman välissä, taistelua, jonka hän on tuomittu häviämään. Toisin kuin Ayn Rand itse, hän ei onnistu pakenemaan bolshevistista Venäjää.

Vaikka teos ei vietä tuolloin kohonnutkaan miksikään myyntimenestykseksi, Randille alkoi syntyä vähitellen nimeä kirjailijana. Tämä maine kasvoi, kun Broadwaylla alettiin vuonna 1934 esittää hänen oikeussalinäytelmäänsä “Night of the January 16th” (Tammikuun 16. päivän yö). Siitä tuli varsinaisesti Randin ensimmäinen kaupallinen menestys, josta saatujen rojaltien myötä hän pystyi asettumaan asumaan puolisoineen pysyvästi New Yorkin sydämeen Manhattanille, keskelle pilvenpiirtäjiä. Näin Ayn Randista tuli 30-vuotiaana päätoiminen kirjailija.

Anthem

Vuonna 1937 Rand kirjoitti eräänlaisena välityönään pitkän novellin Anthem (Hymni). Se on hänen ensimmäinen tieteiskirjallisuuteen luokiteltavissa oleva työnsä, jolla on varsin selvät yhtymäkohdat kahteen tuon ajan dystopiaan, Jevgeni Zamjatin teokseen Me (1920) ja Aldous Huxleyn teokseen Uljas uusi maailma (1934). Rand kuvaa teoksessaan tulevaisuuden kommunistista/kollektivistista yhteiskuntaa, jossa kollektivistinen ajattelu ja indoktrinaatio on ollut niin voimakasta, että ihmisillä ei ole enää lainkaan historiallista muistia. On olemassa vain joitakin hämäriä legendoja ‘muinaisista ajoista’.  Lisäksi kielestä ovat kadonneet kokonaan sanat ‘minä’ ja ‘sinä’. Ihmisillä ei tuossa uudessa yhteiskunnassa ole enää omia nimiä vaan pelkästään numerosarjat. Löytyy kuitenkin yksi mies, joka nousee tuota järjestelmää vastaan ja alkaa rakentaa uutta parempaa maailmaa, joka tulee lopulta hautaamaan alleen mädäntyneen vanhan maailman kannattajineen. Rand on siis luopunut edellisen romaaninsa pessimismistä ja uskoo oikeuden lopulliseen voittoon. Myös Anthem osoittautui aluksi kaupalliseksi fiaskoksi. Teos julkaistiin Englannissa jo vuonna 1938, mutta amerikkalaiset kustantajat suostuivat ottamaan sen ohjelmistoon vasta sodan jälkeen vuonna 1946, kun Randin muut teokset alkoivat herättää kasvavaa kiinnostusta. Randille näiden teosten huono menekki oli katkera pettymys. Hänen mielestään syy tähän ei ollut kuitenkaan kirjallinen vaan poliittinen. Kustannuspäätöksiä tekevät henkilöt auttoivat hänen mukaansa mieluummin eteenpäin sellaisia amerikkalaisen yhteiskunnan kriitikkoja ja kollektivististen arvojen kannattajia kuin John Steinbeckiä ja Ernest Hemingwayta.

Randin arvostelijat olivat sikäli oikeassa, että Anthem ei kieltämättä ole mikään kaunokirjallinen mestariteos. Sen merkitys onkin ennen muuta siinä, että se tarjoaa ensimmäisen kerran tiivistetyssä muodossa Randin antikollektivistisen filosofian perusajatukset, ajatukset jotka sitten toistuvat hieman toisenlaisessa muodossa kahdessa myöhemmin seuraavassa laajassa romaanissa. Rand ei siis kirjoittanut muodon vaan pelkästään sisällön vuoksi, hänen oman ajattelunsa tunnetuksi tekemiseksi.

The Fountalnhead

Vuonna 1943 Ayn Randin kirjallinen läpimurto alkoi vihdoin toteutua. Tosin vielä tässäkin vaiheessa hänen maineensa kasvu oli verkkaista. Lähes 700-sivuinen romaani,  The Fountainhead (Alkulähde), on kiistatta toinen Randin kahdesta pääteoksesta. Se kertoo asialleen omistautuvasta arkkitehdista Howard Roarkista, joka ei suostu tekemään työtään ja tavoitteitaan koskevia kompromisseja. Tämä Randin nietzscheläinen ihanneihminen on vapaa kaikesta: perheestä, virheistä, epävarmuuksista. Tämän ihanteistaan kiinni pitävän virheettömän miehen rinnalle Rand marssittaa koko joukon epämääräisiä kollektivistisia hahmoja: kilpailevia arkkitehteja, toimittajia, rakennuttajia jne.

Howard Roark suunnittelee pilvenpiirtäjiä ja muita rakennuksia, mutta täysin oman taiteellisen ja maailmankatsomuksellisen halunsa mukaisesti. Ja kun yksi työ ei häntä miellytä, hän yksinkertaisesti räjäyttää sen ilmaan ja toteaa: ”Minä en tunnusta kanssaihmisiäni kohtaan kuin yhden velvollisuuden: kunnioittaa heidän vapauttaan ja olla ottamatta osaa orjayhteiskunnan rakentamiseen.” Poliittisen julistuksen rinnalla myös tässä Randin teoksessa kulkee ns. rakkausjuoni, jonka kuvaama miehen ja naisen välinen suhde seksuaalisine latauksineen ei kaikilta osin vastaa nykyisin vallalla olevaa yleistä kuvaa miehen ja naisen välisestä tasavertaisesta ja tasapainoisesta suhteesta. Randia toistuvat syytökset naisten halventamisesta eivät kuitenkin liikuttaneet sen enempää tuolloin, kuin myöhemminkään.

Myös The Fountainhead vaikutti aluksi kustannusmielessä fiaskolta. Rand tarjosi teosta useille kustantajille, joista vasta järjestyksessä kahdestoista, Bobbs-Merrill, suostui ottamaan sen kustannusohjelmaansa. Teoksesta otettiin aluksi vain muutaman tuhannen kappaleen (7500) painos ja niissä harvoissa arvioissa, joita kirjasta ylipäänsä kirjoitettiin, syytettiin kustantajaa yleensä siitä, että se ei piitannut sota-ajan pulasta vaan tuhlasi paperia tarpeettomasti. Mutta vaikka kirjan myynti oli aluksi vaatimatonta, tieto siitä alkoi levitä epävirallisia  kanavia pitkin henkilöltä toiselle. Myös Randin kirjan lukutapa poikkesi perinteisestä romaanista. The Fountainhead luettiin huolellisesti ja moneen kertaan, usein keskeisiä kohtia alleviivaten. Kesti kuitenkin kaksi vuotta ennen kuin se nousi myyntilistoille, missä se sitten pysyikin puolen vuoden ajan. Lopullisen sinetin Randin maine sai vuonna 1949, kun yksi tuon aikakauden kuuluisimmista elokuvaohjaajista, King Vidor, teki siitä elokuvan, jonka pääosassa oli Gary Cooper. Myös We The Living oli tehty elokuvaksi sodan aikana, mutta fasistisessa Italiassa, mistä syystä sitä ei ole koskaan esitetty laajemmin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

The Fountainhead sisältää jo useita julistuksellisia kohtia, eräänlaisia Randin filosofisia manifesteja, joissa saarnataan yksilökeskeisyyden, minän, moraalisesta ylivoimaisuudesta kollektivismiin verrattuna. Maineen kasvaessa Randin toiminta alkoi saada aikaisempaa poliittisempia piirteitä. Tultaessa 1940-luvun lopulle hän alkaa pitää kotonaan eräänlaista poliittista salonkia, jossa nuoret älyköt keskustelevat hänen kanssaan filosofian ja moraalin keskeisistä kysymyksistä. Tuohon aikakauteen kuuluvat myös tuliset rakkausseikkailut eräiden hänen nuorten miespuolisten opetuslastensa kanssa. Heistä tunnetuin lienee omaelämäkerrassaan suhteestaan Randiin kirjoittanut, Randia lähes 30 vuotta nuorempi, psykologi Nathan Blumenthal (muutti myöhemmin nimensä Nathaniel Brandeniksi). Randin avioliittoon O’Connorin kanssa näillä seikkailuilla ei kuitenkaan ollut näkyvää vaikutusta. Vuonna 1947 Rand esiintyi myös edustajainhuoneen epäamerikkalaista toimintaa tutkivan komitean (McCarthy) edessä ja todisti kommunistien asemasta Yhdysvaltain elokuvateollisuudessa, teko joka ei ainakaan parantanut hänen mainettaan amerikkalaisissa kulttuuripiireissä.

Atlas Shrugged

Kaiken edellä mainitun ohessa Ayn Rand kirjoitti varsinaista pääteostaan,  Atlas Shruggedia. Tämä lähes 1100-sivuiseksi paisunut teos ilmestyi lopulta vuonna 1957, sen jälkeen kun Rand oli jyrkän ehdottomasti torjunut kaikki kustantajan toivomukset sen lyhentämisestä. Randin maine yhtenä vuosisatamme merkittävimmistä kirjailijoista perustuu nimenomaan tähän rönsyilevään, julistukselliseen ja kaunokirjallisesti vaatimattomaan, mutta kuitenkin yhteen kaikkien aikojen luetuimpaan, tieteiskirjallisuuteen luokiteltavaan teokseen. Kun teoksen ilmestymisestä syksyllä 1997 kului 40 vuotta, Yhdysvalloissa järjestettiin useita konferensseja, joissa tarkasteltiin sen sanomaa sekä yleisimmin Ayn Randin asemaa yhtenä merkittävänä 1900-luvulla eläneenä ajattelijana.

Jo teoksen nimeen sisältyy oma symboliikkansa. Atlas oli antiikin tarustossa se hahmo, joka rangaistuksena rikoksistaan joutui kantamaan koko maailmaa hartioillaan. Hänen kohtalollaan on selvä yhteys toiseen Randin ihailemaan antiikin sankariin, Prometheukseen, joka varasti tulen jumalilta ja antoi sen ihmisille saaden siitä sitten oman rangaistuksensa. Atlas ja Prometheus ovat Randille hahmoja, jotka ovat kantaneet uupumatta oikeuden ja viisauden valoa läpi pimeiden aikojen. Verbi ‘shrugg’ tarkoittaa puolestaan ‘hartioiden kohauttamista’ ja se on mahdollista kääntää myös eräänlaiseksi välinpitämättömyyden ilmaukseksi. Atlas Shrugged voidaan siis kääntää myös ‘välinpitämättömäksi Atlakseksi’.

Randin mukaan maailmassa on kaikkina aikoina ollut omat Atlaksensa, kehityksen eteenpäinviejät. Kirjan lähtökohtana on tilanne, jossa kyseiset ihmiset kyllästyvät lopullisesti ympärillään olevaan yhteiskuntaan ja sen vallanpitäjiin ja päättävät yksinkertaisesti vetäytyä tästä maailmasta, muuttua täysin välinpitämättömiksi yhteiskunnan heille esittämien vaatimusten suhteen. Maailman johtavat tiedemiehet, taiteilijat ja liikemiehet katoavat yksi toisensa jälkeen jättäen taakseen sekasorron ja kaaoksen, kun käy ilmi, että jäljelle jääneet eivät kykene jatkamaan kehitystä. Yhteiskunnan parhaiden voimien ryhtyessä lakkoon alkaa niin teknologia kuin talouskin rappeutua nopeutuvaa vauhtia.

Samalla kun yhteiskunta rappeutuu, maailmasta vetäytyneet Atlakset alkavat rakentaa heidän omien ihanteidensa mukaisesti toimivaa omaa ihanneyhteisöään salaiseen piilopaikkaansa Kalliovuorilla,  Siinä yhteisössä keneltäkään ei vaadita elämistä muiden puolesta vaan jokainen yksilö on olemassa vain itseään varten. Yhteiskunnan rappeutuessa yhä enemmän ja enemmän, Atlakset,joilla kaikilla toki on oma persoonallisuutensa ja taustansa, päättävät palata takaisin maailmaan ja ryhtyä rakentamaan sitä uudelle terveemmälle pohjalle. Yksi kirjan päähenkilöistä,  John Galt,  pitää radion välityksellä puheen, jossa hän esittelee ihmisille oman ’egoistisen’ maailmankatsomuksensa, yhteiskunnan joka tuomitsee ehdottomasti kaiken altruismin. Ihmiset voivat, ja heidän tuleekin auttaa toisiaan, mutta ketään ei voida millään mahtikäskyllä vaatia tekemään mitään kenenkään toisen puolesta. Tuossa noin 70-sivuisessa Galtin puheessa onkin tiivistettynä koko Ayn Randin maailmankatsomus sekä hänen ajamansa uuden uljaan maailman aatteellinen lähtökohta.

Kirjailijasta filosofiksi

Atlas jäi Ayn Randin viimeiseksi romaaniksi. Myös sen kohdalla toistui vanha kaava.  Kriitikot tuomitsivat sen jyrkin sanoin, mutta lukijat ottivat sen omakseen, ja jälleen teokseen kohdistettu kaunokirjallinen kritiikki oli kiistatta perusteltua. Teos on ylipitkä ja henkilöhahmot ovat jäykkiä samoin kuin dialogi. Mutta kriitikot eivät taaskaan huomioineet sitä, että niin Randille itselleen kuin hänen lukijoilleen oli tärkeämpää se, mitä hän sanoi, kuin miten hän sen sanoi. Kirjan huikeasta suosiosta huolimatta Rand kuitenkin katsoi, että tästä eteenpäin hän keskittyisi vain filosofisten teosten kirjoittamiseen ja luennointiin. Näin  hän  sitten tekikin elämänsä viimeisten 25 vuoden ajan.

Randin intohimoinen tapa tuoda esiin maailmankatsomustaan loi nopeasti hänen ympärilleen uskollisten lukijoiden ja kannattajien piirin. Ja vaikka hänen lähimpien tukijoidensa määrä pysyikin pienenä – osin myös hänen oman vaikean luonteensa vuoksi – tavoitti hän kirjoillaan ja kirjoituksillaan miljoonia ihmisiä. Erityisen myönteistä vastakaikua alkoivat hänen teoksensa saada niissä maissa, jotka 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa olivat luopuneet sosialistisesta järjestelmästään. Ensimmäinen Randin ajatuksia venäjäksi esitellyt artikkelikokoelma ‘Moral individualisma’ (Individualismin moraali) myytiin Venäjällä loppuun muutamassa tunnissa. Kollektivismin alla eläneet ihmiset tunsivat ymmärrettävää kiinnostusta tähän Venäjällä syntyneeseen egoismin papittareen, joka julisti heille yksilökeskeisyyden filosofiaa, yksilön asettamista kaiken moraalin lähtökohdaksi.

Ayn Rand oli loppujen lopuksi varsin traaginen hahmo, joka omisti koko elämänsä ihanteille, jotka hän itse koki oikeiksi. Samalla kun hän kohosi monien silmissä profeetaksi ja uuden filosofian apostoliksi, hänen oma elämänsä oli traagista ja ristiriitaista. Hän ei koskaan saanut omia lapsia, ja vaikka hänen avioliittonsa Frank O’Connorin kanssa kesti aina tämän kuolemaan saakka 1970-luvulla, hänellä oli useita skandaalinomaisia rakkaussuhteita. Vaikka hänen lukijoidensa määrä oli huomattavan suuri, hän ei voinut koskaan antaa anteeksi kriitikoille ja lehdistölle heidän kriittistä suhtautumistaan hänen romaaneihinsa. Randin aatteellinen perikunta onkin jatkanut hänelle tyypillistä kärjekästä dialogia myös hänen kuolemansa jälkeen: filosofiset ja myös juridiset kiistat siitä, kuka todella on oikeutettu viemään eteenpäin randilaista ajattelua jatkuvat vielä tänäkin päivänä. Mutta tästäkin huolimatta Ayn Rand näyttää löytävän jatkuvasti uusien lukijoiden sukupolvia.

Artikkeli on julkaistu alkuperäisessä muodossa Portti-lehden numerossa 3/1997 (s. 111-117). Ayn Randin kuvasta kiitämme Ayn Rand -Instituuttia.

Henry Hazlitt

Artikkelin kirjoittajalla, Henry Hazlittilla on pitkä ja arvostettu ura ekonomistina, lehtimiehenä, kirjailijana, päätoimittajana ja kirjallisuuskriitikkona.

“Inflaation vastaisten taistelijoiden” ryhmän vetäjä lähetti minulle äskettäin yhden koneella kirjoitetun liuskan, joka sisälsi tiivistelmän heidän inflaation vastaisesta lausunnostaan, ja pyysi mielipidettäni siitä. Lausunto oli vilpitön ja hyvää tarkoittava, mutta suuressa määrin tyypillisiin inflaatiokirjoituksiin perustuvana, se oli hämäävä sekä analyysiltään että suosituksiltaan.

Kirjoitin hyväksyväni hänen yrityksensä “tehdä jotain” ja hyväksyin myös hänen ajatuksensa yrittää osoittaa yhdellä sivulla inflaation aiheuttaja ja hoitokeinot siihen, mutta ehdottaen seuraavaa korvaava selostusta.

Inflaation syy ja hoito

1. Inflaatio on rahan ja luoton määrän kasvua. Sen pääseurauksena on hintojen nousu. Tästä syystä inflaatio – jos väärinkäytämme termiä tarkoittamaan itse hintojen nousua – johtuu pelkästään lisärahan painamisesta. Hallituksen rahapolitiikka on täysin vastuussa tästä.

2. Yleisin syy lisärahan painamiseen on julkisen talouden budjetin epätasapaino. Tasapainottomat talousarviot aiheutuvat kohtuuttomista menoista, joita hallitus on haluton tai kyvytön maksamaan nostamalla vastaavasti verotuloja. Liialliset menot ovat pääasiassa seurausta hallituksen pyrkimyksistä jakaa tuloja ja hyvinvointia – lyhyesti, pakottaa tuottavat tukemaan tuottamattomia. Tämä heikentää molempien, sekä tuottavien että tuottamattomien, työn kannustimia.

3. Inflaation syyt eivät ole, kuten niin usein sanotaan, “moninaisia ja monimutkaisia”, vaan yksinkertaisesti seurausta liiasta rahan painamisesta. Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin “kustannuspaineinflaatio”. Jos palkka- ja muut kustannukset nousevat ilman vastaavaa rahakannan kasvua ja tuottajat yrittävät siirtää nämä kustannukset tuotteisiinsa nostamalla myyntihintoja, niin useimmat heistä vain myyvät vähemmän tavaroita. Tuloksena on tuotannon vähenemistä ja työpaikkojen menetyksiä. Korkeammat kustannukset voidaan siirtää hintoihin vain, kun kuluttajilla on enemmän rahaa korkeampien hintojen maksamiseen.

4. Hintasääntelyillä ei voida estää tai hidastaa inflaatiota. Ne ovat kaikissa tapauksissa vahingollisia. Hintasääntely ainoastaan kaventaa tai pyyhkii pois voittomarginaalit, häiriten tuotantoa ja johtaen toimitusvaikeuksiin ja pulaan. Kaikki valtion harjoittama hinta- ja palkkakontrolli tai pelkästään “valvonta” on vain poliitikkojen yritys syyttää inflaatiosta tuottajia ja myyjiä oman rahapolitiikkansa sijasta.

5. Pitkäaikainen inflaatio ei koskaan “piristä” taloutta. Päinvastoin, se epätasapainottaa, häiritsee, ja ohjaa tuotantoa ja työllisyyttä harhaan. Joidenkin toimialojen työttömyys johtuu pääasiassa liiallisesta palkkatasosta, joka on seurausta joko liiton kiskurivaatimuksista, vähimmäispalkkalaeista (jotka rajaavat nuoret ja ammattitaidottomat ulos työmarkkinoilta) tai pitkästä ja liian anteliaasta työttömyysturvasta.

6. Korjaamattoman vahingon välttämiseksi talousarvio pitää tasapainottaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa eikä vähitellen. Tasapaino täytyy saada aikaan alentamalla holtittomia menoja eikä lisäämällä verorasitusta, joka jo valmiiksi heikentää kannustimia ja tuotantoa.

Felix R. Livingston

Artikkelin kirjoittaja Tohtori Livingston toimii varapuheenjohtajana ja johtajana Freeman Services osastolla The Foundation for Economic Education -organisaatiossa.

Yrittäjillä on vertaansa vailla oleva kyky tyydyttää aineelliset halumme ja tarpeemme. Tavoitellakseen ja voittaakseen asiakkaiden hyväksynnän päivittäin markkinoilla kilpailevien täytyy tarjota jatkuvasti yhä parempaa laatua ja alhaisempia hintoja.

Hyvinvointiimme vaikuttaa voimakkaasti myös toinen yrittäjyyden vähemmän ymmärretty tehtävä. Se on tehtävä, joka toistaa niitä itsetietoisia urotekoja, joita paronit, maa-aateli ja muut tekivät menneinä vuosisatoina puolustaessaan yksityisiä oikeuksiaan kuninkaiden, keisarien, hallitsijoiden ja parlamenttien loukkauksilta. Tällaiset teot yhdistettiin usein vapauden laajenemiseen. Samalla tavalla yrittäjän itsepintainen pyrkimys tavoitella henkilökohtaisia etuja kilpailuhenkisessä ympäristössä voi luoda uusia elinkeinoja ja synnyttää suuremman vapauden.

Useat tapahtumat 1800-luvun poliittisessa elämässä heijastuivat John Locken vallan rajoittamista puoltaviin kirjoituksiin [1]. Locken ja muiden filosofien, mukaan lukien David Hume, James Harrington, Montesquieu ja Adam Smith, viisauden ohjaamina [2], Amerikan perustajat loivat rauhanomaiset perustuslailliset menetelmät elämän, vapauden ja omaisuuden puolustamiseksi [3]. Kun korkeimman oikeuden presidentti John Marshall vuonna 1803 pani menestyksekkäästi alulle menettelytavan, jonka avulla perustuslain vastaiset lainsäädännölliset toimenpiteet uskottiin voitavan kumota, yrittäjät saivat oikeuden riitauttaa pakkolunastussäädökset tuomioistuimessa [4].

Yrittäjät ovat puolustaneet omaisuuttaan käyttäen useita perustuslaillisia säädöksiä, mukaan lukien artiklan 1 kohdan 10 “sopimuslauseke” ja viidennen ja neljännentoista lisäyksen “oikeus oikeudenkäyntiin” ja “pakko-oton” lausekkeet. Yrittäjät käyttivät 1900-luvun kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana huomattavan paljon “sopimuslauseketta”, joka kieltää osavaltioita säätämästä mitään sopimusten velvoitteita heikentävää lakia. “Sopimuslausekkeen” perustuslailliset määräykset estivät osavaltioita rikkomasta sopimuksiaan yksityisten ihmisten kanssa, kumoamasta yritysten perustamiskirjoja ja mitätöimästä tiettyjä verohelpotuksia, jotka oli ulotettu koskemaan omaisuuden edellisiä omistajia. [5] “Sopimuslausekkeen” tärkeys omaisuuden puolustamisessa väheni, kun osavaltiot huomasivat, että ne voivat kiertää sitä lisäämällä omia lisäehtojaan lainsäädäntöön varaamalla oikeuden kumota tai muuttaa säädöksiä.

Seuraava omaisuuden puolustamisessa hyödyllinen perustuslaillinen lauseke oli viidennen lisäyksen “oikeus oikeudenkäyntiin”. Periytyen Magna Cartasta ja vuonna 1791 ratifioituna osana Bill of Rightia se julistaa, että “keneltäkään ei saa. . . riistää elämää, vapautta tai omaisuutta, ilman asiaankuuluvaa oikeudenkäyntiä”. Alunperin liittovaltion lainsäädäntöön soveltuvaa lauseketta laajennettiin myöhemmin käsittämään myös osavaltion lainsäädäntö hyväksymällä neljästoista lisäys vuonna 1868. Yrittäjät käyttivät tätä lauseketta 1800-luvun loppuun saakka hillitäkseen taloudellista toimintaa rajoittavaa säätelyä. [6] Tuomioistuin arvioisi kiistanalaista lakia vertaamalla sen vaikutuksia lainsäätäjän aikomuksiin. Tuomioistuin kumoaisi säädöksen, jos sitä pidettäisiin kohtuuttoman ankarana tai jos ei se liittynyt lainsäätäjän osoittamaan tarkoitukseen. Tämä “oikeus oikeudenkäyntiin” johti monien osavaltion säätelylakien kumoamiseen 1800-luvun loppupuolelta 1930-luvun puoliväliin, taloudellista vapautta ja yksilönvapautta tukevien tuomareiden kirjoittamien mielipiteiden kera. [7]

Suurimman osan presidentti Franklin Rooseveltin ensimmäinen kauden ajasta tuomioistuin käytti “oikeus oikeudenkäyntiin” -lauseketta perusteenaan New Deal -lainsäädännön kumoamiseen. Tuomioistuin alkoi kuitenkin luisua perusteistaan. Kun se luopui omaisuutta suojaavasta “oikeudesta oikeudenkäyntiin” vuonna 1936, sääntelyhirviö alkoi kasvaa. Seuraavat puoli vuosisataa yrittäjät lyötiin jatkuvasti tuomioistuimen päätöksissä, joissa perustuslakia sovellettiin kaksinaismoralistisesti. Vaikka tuomioistuin antoi todellista suojaa aineettomille kansalais- ja ihmisoikeuksille, se jätti samalla huomioimatta yksityisen omaisuuden materiaaliset oikeudet. [8]

Kun taloudellisten oikeuksien “oikeus oikeudenkäyntiin” -suoja menetettiin, Amerikka altistui virkamiesten harjoittamalle takavarikointitoiminnalle. Yritysten pitää nyt kuluttaa yli neljä kertaa niin paljon säännösten noudattamisesta aiheutuviin kustannuksiin, kuin ne maksavat veroina. [9] Laantumaton sääntelyn kasvu heikentää edelleen omistusoikeuksia, kunnes niistä ei ole jäljellä enää mitään, paitsi nimellinen omistuskirja ja velvollisuus maksaa veroja.

Jotta tyrannian troijan hevonen voitaisiin tuhota, taistelua taloudellisista oikeuksista on käytävä monella rintamalla. Yrittäjien täytyy taistella näitä virkamiehiä ja muita sääntelyviranomaisia vastaan tuomioistuimissa, julkisessa keskustelussa ja vaaliuurnilla. Omistusoikeuksien vahvistamisen strategioihin kuuluvat: vaatimukset valtion korvausvelvollisuudesta sääntelyn omistajille aiheuttamissa kuluissa [10], oikeudellisten vastuulakien uudistamisesta [11] ja viranomaisten pakottamisesta vertaamaan ehdotetun sääntelyn kustannuksia ja hyötyjä [12].

Omistusoikeuksien puolustaminen

Viimeisimmät tuomioistuimen tulkinnat “pakko-oton” -lausekkeesta perustuslain viidennessä ja neljännessätoista lisäyksessä ovat antaneet toivoa yrittäjille heidän omaisuutensa puolustamisessa. Tätä lauseketta, joka julistaa: “eikä yksityistä omaisuutta tule ottaa julkiseen käyttöön, ilman oikeudenmukaista korvausta”, sovellettiin ensimmäisen kerran sääntelylliseen “pakko-ottoon” vuonna 1992. [13] Oikeustapauksessa Lucas v. South Carolina Coastal Council, valtion oli pakko maksaa urakoitsijalle “pakko-otosta” sen jälkeen, kun sääntely oli käytännöllisesti katsoen laskenut hänen omaisuutensa arvon nollaan. Vielä tuoreemmassa tapauksessa, korkein oikeus tuomitsi kaupungin pakkolunastustoimia vastustaneen yrittäjän eduksi. Kaupunki olisi antanut hänelle luvan laajentaa liiketoimintaansa vain, jos hän olisi luovuttanut kymmenen prosenttia omaisuudestaan julkiseen käyttöön. Tuomiosta, joka vahvisti omistusoikeuksia ja vapautti yrittäjien kädet, ylituomari William Rehnquist kirjoitti: “Emme näe mitään syytä, miksi “pakko-oton” -lauseke viidennessä lisäyksessä, yhtä lailla kuin Bill of Rights:n osana ensimmäisessä lisäyksessä tai neljännessä lisäyksessä, pitäisi alentaa lapsipuolen asemaan”. [14] Näiden tuomioiden ansiosta “pakko-oton” -lauseke on nyt yrittäjän tärkein perustuslaillinen keino puolustaa omaisuuttaan.

Omistusoikeuksien periaatteellinen puolustaminen edellyttää kykyä ajatella tietoisesti vapauden “tärkeimpiä periaatteita”. Se vaatii myös rohkeuden moraalista ihannetta. Jos markkinoiden nerokkuus on siinä, etteivät yrittäjät ole velvollisia hankkimaan enempää tietoa, kuin mikä liittyy suoraan heidän tuotteisiinsa tai palveluihinsa ([15], niin tietämättömyys taloudesta inhimillisen toiminnan tieteenä ei aiheuta välitöntä uhkaa kannattavuudelle. Tällainen tietämättömyys tekee kuitenkin jatkuvan toiminnan vapauden edistämiseksi mahdottomaksi, koska siitä johtuvia harha-askelia on mahdoton välttää politiikan miinakentissä. Esimerkiksi, kun yrittäjät hakevat etuuksia, he olettavat, että tuottajana saavutetut hyödyt ylittävät heidän kuluttajiensa tappiot. He ovat tietämättömiä tekojensa pitkän aikavälin seurauksista; kuluttajien tappiot ovat vähintään yhtä suuret kuin tuottajien edut, jolloin elintaso ja tuottavuus laskevat jyrkästi. [16]

Tietämättömyys johtaa yrittäjät joskus myös väittämään, että heidän etuoikeutensa ovat yleisen edun mukaisia. [17] Mikään ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta. Etuoikeuksien hakeminen on vastoin eettistä käyttäytymistä, se hämärtää oikeaa ja väärää ja edistää laajaa laillistettua varkautta. [18] Poliittista valtaansa kasvattavat ryövätyt ryhmät hakevat kostoa, josta seuraa “oikeusvaltion” kumoutuminen ja yleinen ryöstely.

Suurin osa ihmisistä demokratiassa ei osaa tai halua ajatella ongelmia yksityisen omistusoikeuden ja vapauden näkökulmasta. On erityisen tärkeää, että yritysjohtajat, jotka ovat kykeneviä haastamaan poliittiset auktoriteetit, ymmärtävät vapauden keskeiset periaatteet ja käyttävät tätä tietämystä omaisuutensa periaatteellisessa puolustamisessa.

Toinen omaisuuden puolustajilta vaadittava hyve on rohkeus. Muinaisissa sivilisaatioissa rohkeutena kunnioitettiin sitä, kun aateliset ja ylimykset noudattivat yhteiskuntaa suojelevia sääntöjä. [19] Esimerkiksi sotilaallinen urheus oli tärkein keino, jolla keskiajan aatelisto voi ansaita kunniaa. Tämä oli luonnollinen seuraus aristokratialle, joka oli olemassaolonsa velkaa sodalle. Rohkeus oli niin korkealle arvostettua Roomassa, että latinankielinen sana hyve, alkoi tarkoittaa rohkeutta. [20] Tämä heijastui kansakunnan taipumuksena vaatia maailman valloitusta.

Etuoikeuksien vastustaminen ja hallinnon tunkeilua vastaan taisteleminen perustuslaillisessa demokratiassa vaatii rohkeutta, uhrauksia ja ansaitsee kunnioitusta. Ne, jotka haastavat poliittisen auktoriteetin, ovat vaarassa tulla leimatuiksi epäsosiaalisiksi aikakaudella, jolla lakien uskotaan heijastelevan kansan tahtoa. Vastaavasti, muiden häpeämättömästi ajamien etuoikeuksien vastustamisesta saattaa seurata alhaisemmat tulot. Lisäksi omaisuuden puolustamisen kustannukset tuomioistuimissa ja lainsäädännön areenalla voivat olla korkeita. Yrittäjien on kunniakasta puolustaa taloudellisia oikeuksiaan omistushaluista poliittista valtaa vastaan, sillä puolustautuminen toteuttaa vapaan yhteiskunnan vaatimukset. Etuuksien ja etuoikeuksien tavoittelu on kunniatonta, sillä ne heikentävät sosiaalista yhteistyötä ja helpottavat siirtymistä kohti rajoittamatonta demokratiaa. Vapaus ei edellytä yrittäjiltä epäitsekkyyttä. Se vaatii vain, etteivät he voiton tavoittelussaan irrota kunniallisuutta ja etua toisistaan. Niin se on aina ollut: Cicero katsoi tämän olevan etiikan suurin ongelma. [21]

Uhat vapaudelle ovat aina läsnä, kun utopiasta unelmoivat puoltavat valtion pakkovaltaa toteuttamaan heidän näkemyksiään hyvästä, harhaan johdetut kansalaiset vaativat äänekkäästi valtiota ratkaisemaan niin sanottuja hetken “ongelmia” ja yksilöt vaativat etuoikeuttavaa lainsäädäntöä muiden kustannuksella. Meidän on opittava tunnistamaan keskusjohtoisen politiikan virhepäätelmät ja ymmärtämään yrittäjän rohkeuden rooli tämän edistäessä ja kasvattaessa vapautta. [22] Kuten Mises muistutti meitä: “Taistelu vapauden puolesta .. ei ole monien taistelua harvoja vastaan vaan vähemmistöjen – toisinaan vähemmistö ei ole kuin yksi ihminen – enemmistöä vastaan”. [23]

Viitteet

1. Bertrand de Jouvenel, On Power: The Natural History of Its Growth, Liberty Press Edition (Indianapolis: Liberty Fund Inc., 1993), s. 316.

2. Yhdysvaltain perustajaisät toistuvasti lainasivat tai mukailivat näitä filosofeja kirjeenvaihdossaan ja perustuslakikokouksessaan. Forrest McDonald, Novus Ordo Seclorum (Lawrence, Kan: University Press of Kansas, 1985), s. 7.

3. Ludwig von Mises piti perustuslaillisten demokratioiden mahdollistamia rauhanomaisia muutoksia tämän muotoisen valtion “pääasiallisena etuna ja arvona”. Ludwig von Mises, Theory and History: An Interpretation of Social and Economic Evolution (Auburn, Ala.: The Ludwig von Mises Institute, 1985), s. 372.

4. Marbury v. Madison, 1 Cranch 137, 163 (1803), Justice Marshall kirjoitti “Kansalaisoikeuksien ydin sisältää ehdottomasti jokaisen kansalaisen oikeuden vaatia lain suojaa aina kun häntä vahingoitetaan.”

5. James W. Ely, Jr., The Guardian of Every Other Right: A Constitutional History of Property Rights (New York: Oxford University Press, 1992), s. 62-68.

6. Ibid., s. 87-100.

7. Bernard H. Siegan, Economic Liberties and the Constitution (Chicago: University of Chicago Press, 1980), s. 110-155.

8. Ibid., s. 184-246.

9. Clichés of Politics, ed. Mark Spangler (Irvington-on- Hudson, N.Y.: The Foundation for Economic Education, Inc., 1994), s. 2.

10. Väite siitä, että sääntely on osittaista omaisuuden pakko-ottoa, voidaan todeta: Richard A. Epstein, Takings: Private Property and the Power of Eminent Domain (Cambridge: Harvard University Press, 1985), s. 93-104.

11. Esimerkiksi “taannehtiva, tiukka, yhteisvastuu” antaa ympäristönsuojeluviranomaiselle valtuudet laittaa yritys maksamaan sääntöjen rikkomisesta, vaikka yritys olisi poistunut paikalta ennen vaatimusten käyttöönottoa. Yksi vauras yritys voidaan pakottaa rahoittamaan koko puhdistusoperaatio, vaikka sen osuus saastuttamisesta olisi vähäinen. Tämän vuoksi kolmasosa 200 Superfund -kohteeseen (Comprehensive Environmental Response, Compensation, and Liability Act) käytetystä 30 miljardista dollarista on kulunut oikeudenkäyntikuluihin. Saastuneiden kohteiden puhdistus on kestänyt keskimäärin 12 vuotta. James M. Strock, “Wizards of Ooze”, Policy Review (Winter 1994), s. 42.

12. Tämä arviointi olisi oletettavasti julistanut mitättömäksi Occupational Safety and Health Administrationin vaatimukset bentseenille ja arseenille. John Hood, “OSHA’s Trivial Pursuit,” Policy Review 73 (Summer 1995), s. 60.

13. Lucas v. South Carolina Coastal Council, 112 U.S. 2886 (1992).

14. Dolan v. City of Tigard, 129 L Ed 2d 304, (U.S. 1994).

15. Friedrich A. Hayek, The Price System as a Mechanism for using Knowledge, American Economic Review 35 (September 1945).

16. Mises, s. 32-33.

17. Väite tasapuolisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta voi myös edustaa tietoista pyrkimystä johtaa yleisöä harhaan. Tulos etuuksien tavoittelusta on sama, onko yrittäjä vilpitön tai vilpillinen julkisissa lausunnoissaan.

18. Etuuksien ja etuoikeuksien tavoittelu rikkoo väistämättä Immanuel Kantin esittämää etiikan periaatetta: “meidän tulisi toimia niin, että voimme ajatella säätävämme universaaleja lakeja maksiimiemme kautta”.

19. Keskustelua rohkeudesta ja kunniasta: Alexis de Tocqueville, Democracy in America, ed. JP Mayer, trans. George Lawrence (Garden City, N.Y.: Anchor Books Edition of Doubleday & Company, Inc., 1969), s. 616-627.

20. Plutarch’s Lives of the Noble Grecians and Romans, vol. 1, ed. A. H. Clough, trans. John Dryden (New York: Modern Library Edition, 1992), s. 291.

21. Cicero, On Duties, eds. M. T. Griffin and E. M. Atkins (New York: Cambridge University Press, 1991).

22. “Se on yhtä totta tänään, kuin se oli kymmenentuhatta vuotta sitten, että valta, josta maaginen hyvyys on kadonnut, romahtaa.” Jouvenel, s. 87.

23. Mises, s. 66-67.

Frédéric Bastiat (1801-1850) oli ranskalainen taloustieteilijä, lainsäätäjä ja kirjailija, joka kannatti yksityisomistusta, vapaita markkinoita ja rajoitettua hallintoa. Tämä artikkeli on ote Basam Books Oy:n kevään julkaisuohjelmaan kuuluvasta Frédéric Bastiatin kirjoituksia sisältävästä teoksesta “Kirjoituksia taloudesta“.

Johdanto – Näkyvä ja näkymätön

Taloudessa teko, tapa, instituutio ja laki eivät aiheuta pelkästään yhtä vaikutusta vaan sarjan vaikutuksia. Näistä vaikutuksista ainoastaan ensimmäinen on välitön; se ilmenee samanaikaisesti aiheuttajansa kanssa – se on näkyvä. Muut vaikutukset ilmaantuvat peräkkäisinä – ne ovat näkymättömiä: olemme onnekkaita, jos voimme ennakoida ne.

Huonon ja hyvän taloustieteilijän välillä on vain yksi ero: ensimmäinen huomioi ainoastaan näkyvän vaikutuksen; toinen huomioi sekä näkyvän vaikutuksen että myös välttämättömät ennakoitavat vaikutukset.

Tämä ero on valtava, sillä lähes aina kun välitön vaikutus on suosiollinen, seuraavat vaikutukset ovat kohtalokkaita ja päinvastoin. Tästä seuraa, että huono taloustieteilijä tavoittelee pientä nykyistä hyvää, josta seuraa suuri pahuus, hyvän taloustieteilijän tavoitellessa suurta tulevaa hyvää pienen nykyisen pahan riskillä.

Sama pätee luonnollisesti terveyteen ja moraaliin. Usein käy, että mitä makeampi tapojen ensimmäinen hedelmä on, sitä kitkerämmät ovat sen seuraukset. Esimerkkeinä mainittakoon paheellisuus, joutilaisuus ja tuhlaavaisuus. Ihmisen keskittyessä näkyvään vaikutukseen, ilman että hän on vielä oppinut erottamaan näkymättömiä vaikutuksia, hän sortuu kohtalokkaisiin tapoihin, ei pelkästään luonnollisesta taipumuksestaan vaan myös tarkoituksella.

Tämä selittää ihmiskunnan tuskallisen kehityksen. Tietämättömyys ympäröi hänen kehtoaan: toimintaa ohjaavat ensimmäiset vaikutukset, alkuvaiheessa pelkästään nähtävissä olevat. Hän oppii huomioimaan muut vasta pitkän ajan kuluttua. Tämän hän oppii kahdelta eri mestarilta: kokemukselta ja harkinnalta. Kokemus opettaa pätevästi mutta säälimättömästi. Se tekee meidät tietoisiksi kaikista teon vaikutuksista saaden meidät tuntemaan ne; emme voi lopulta olla tiedostamatta tulen polttavaa vaikutusta, jos poltamme itsemme. Tämän karkean opettajan suosisin korvattavan hiukan hienovaraisemmalla, jos mahdollista. Tarkoitan harkintaa. Tässä tarkoituksessa käyn läpi tiettyjen taloudellisten ilmiöiden vaikutuksia asettamalla vastatusten näkyvät ja näkymättömät vaikutukset.

RIkottu ikkuna

Oletteko koskaan sattunut todistamaan kelpo kauppias Matti M. Kansalaisen suuttumusta silloin, kun hänen huolimaton poikansa rikkoo ikkunan? Jos olette ollut paikalla tällaisessa tilanteessa, olette samalla varmasti todistaneet myös paikalle saapuneiden katsojien lähes yhdestä suusta tarjottua vakiopahoittelua epäonniselle ikkunan omistajalle: ”Vain huono tuuli ei puhalla mitään hyvää. Jokaisen täytyy elää, ja miten kävisikään ikkunan lasittajan, jos lasit eivät koskaan hajoaisi?”

Tällainen pahoittelu pitää sisällään kokonaisen teorian, jota meidän on hyvä tutkailla tarkemmin tämän yksinkertaisen tapauksen kautta, sillä se vastaa tarkalleen samanlaista tapausta, joka epäonneksemme vaikuttaa useimpien talouselämämme instituutioiden taustalla.

Oletetaan korjauksen maksavan kuusi frangia. Onnettomuus tuo lasittajalle kuuden frangin arvosta liiketoimintaa – sen myönnän. Minulla ei ole mitään sitä vastaan; se on perusteltu oikeutetusti. Lasittaja tulee, suorittaa tehtävänsä, vastaanottaa kuusi frangia, hieroo käsiään ja sydämessään siunaa huolimatonta lasta. Kaikki tämä on näkyvää.

Mutta jos toisaalta tullaan johtopäätökseen, kuten liian usein tapahtuu, että lasien rikkominen on hyvä asia, koska se saa rahan kiertämään ja aikaansaa yleistä talouden virkistymistä, olen velvoitettu huudahtamaan: ”Tuo ei kelpaa! Teoria käsittää vain näkyvän; se ei huomioi näkymätöntä.”

Näkymättömäksi jää, että kun kauppias kuluttaa kuusi frangia yhteen asiaan, hän ei voi kuluttaa niitä johonkin toiseen. Näkymättömäksi jää, että ellei hänen olisi täytynyt korjata ikkunalasia, hän olisi korvannut esimerkiksi kuluneet kenkänsä tai hankkinut uuden kirjan kirjastoonsa. Lyhyesti sanottuna hän olisi käyttänyt kuusi frangia tavalla, jonka tämä onnettomuus on estänyt.

Seuraavaksi laajennetaan näkymää liiketoimintaan yleisesti. Ikkunan rikkoutuessa lasittajan toiminta vilkastuu kuudella frangilla: tämä on näkyvissä.

Ellei ikkuna rikkoutuisi, kenkäteollisuus (tai joku muu) olisi vilkastunut kuuden frangin edestä: tätä ei nähdä.

Ja jos otamme huomioon näkyvän, koska se on negatiivinen tekijä, ja näkymättömän, koska se on positiivinen tekijä, tulee meidän huomata, ettei liiketoiminnalle yleensä tai kansalliselle työllisyydelle kokonaisuutena koidu mitään hyötyä, rikotaan ikkunoita tai ei.

Keskitytään nyt Matti M. Kansalaiseen.

Ensimmäisessä oletuksessa, jossa ikkuna oli rikki, hän kuluttaa kuusi frangia eikä hänellä ole enempää tai vähempää kuin aikaisemmin, vain ilo ehjästä ikkunasta.

Toisessa, jossa oletamme ettei ikkuna rikkoudu, hän olisi käyttänyt kuusi frangia kenkiin ja pystynyt samaan aikaan nauttimaan sekä kenkäparista että ikkunasta.

Matti M. Kansalaisen ollessa osa yhteiskuntaa meidän täytyy päätyä lopputulokseen, kun otetaan huomioon sekä nautinnot että työt, että yhteiskunta on menettänyt rikkoutuneen ikkunan arvon.

Mistä saavumme yleistämällä tähän odottamattomaan johtopäätökseen: ”Yhteiskunta menettää tarpeettomasti tuhottujen esineiden arvon”; ja tähän elämänohjeeseen, joka nostattaa protektionistien hiukset pystyyn: ”Rikkominen, pilaaminen tai tuhlaaminen ei voimista kansallista työllisyyttä”, tai vielä lyhyemmin: ”Tuhoaminen ei ole hyödyksi.”

Mitä sanot, Moniteur Industriel – tai mitä M. de Saint-Chamansin1 seuraajat, joiden esikuva on laskenut erittäin tarkasti mitä liiketoiminta hyötyisi Pariisin polttamisesta, jos talot pitäisi rakentaa uudelleen?

Olen pahoillani keskeyttäessäni hänen nerokkaat laskelmansa, erityisesti koska niiden henki on läpäissyt lainsäädäntömme. Mutta pyydän häntä aloittamaan uudelleen ottamalla huomioon sen mikä ei ole näkyvissä ja asettamalla sen näkyvän rinnalle.

Lukijan tulee muistaa, että esittämäni pieni draama ei koske pelkästään kahta vaan kolmea tahoa. Yksi heistä, Matti M. Kansalainen, edustaa kuluttajaa, joka joutuu tihutyön takia tyytymään yhteen nautintoon kahden sijasta. Toinen, lasittajaksi nimetty, edustaa tuottajaa, jonka liiketoiminta vilkastuu onnettomuuden ansiosta. Kolmas on suutari (tai joku muu valmistaja), jonka liiketoiminta kärsii vastaavasti samasta syystä. Nimenomaan tämä kolmas henkilö pysyy piilossa, vaikka ilmentämällä näkymätöntä hän on välttämätön osa ongelmaa. Hän saa meidät ymmärtämään, kuinka mieletöntä on nähdä hyötyä tuhoavassa toiminnassa. Hän tulee opettamaan meille pian, kuinka on yhtä lailla mieletöntä nähdä hyötyä kaupan rajoitteissa, jotka loppujen lopuksi eivät ole enempää tai vähempää kuin osittaista tuhoamista. Näin ollen, jos ollaan valmiit kohtaamaan kaikkien sääntelyä suosivien väitteiden alkuperä, tullaan ainoastaan löytämään muunnelma tästä kuluneesta yleisestä sanonnasta: ”Miten kävisi ikkunan lasittajien, jos kukaan ei koskaan rikkoisi yhtään lasia?”