Yrittäjä vapauden puolustajana

Felix R. Livingston

Artikkelin kirjoittaja Tohtori Livingston toimii varapuheenjohtajana ja johtajana Freeman Services osastolla The Foundation for Economic Education -organisaatiossa.


Yrittäjillä on vertaansa vailla oleva kyky tyydyttää aineelliset halumme ja tarpeemme. Tavoitellakseen ja voittaakseen asiakkaiden hyväksynnän päivittäin markkinoilla kilpailevien täytyy tarjota jatkuvasti yhä parempaa laatua ja alhaisempia hintoja.

Hyvinvointiimme vaikuttaa voimakkaasti myös toinen yrittäjyyden vähemmän ymmärretty tehtävä. Se on tehtävä, joka toistaa niitä itsetietoisia urotekoja, joita paronit, maa-aateli ja muut tekivät menneinä vuosisatoina puolustaessaan yksityisiä oikeuksiaan kuninkaiden, keisarien, hallitsijoiden ja parlamenttien loukkauksilta. Tällaiset teot yhdistettiin usein vapauden laajenemiseen. Samalla tavalla yrittäjän itsepintainen pyrkimys tavoitella henkilökohtaisia etuja kilpailuhenkisessä ympäristössä voi luoda uusia elinkeinoja ja synnyttää suuremman vapauden.

Useat tapahtumat 1800-luvun poliittisessa elämässä heijastuivat John Locken vallan rajoittamista puoltaviin kirjoituksiin [1]. Locken ja muiden filosofien, mukaan lukien David Hume, James Harrington, Montesquieu ja Adam Smith, viisauden ohjaamina [2], Amerikan perustajat loivat rauhanomaiset perustuslailliset menetelmät elämän, vapauden ja omaisuuden puolustamiseksi [3]. Kun korkeimman oikeuden presidentti John Marshall vuonna 1803 pani menestyksekkäästi alulle menettelytavan, jonka avulla perustuslain vastaiset lainsäädännölliset toimenpiteet uskottiin voitavan kumota, yrittäjät saivat oikeuden riitauttaa pakkolunastussäädökset tuomioistuimessa [4].

Yrittäjät ovat puolustaneet omaisuuttaan käyttäen useita perustuslaillisia säädöksiä, mukaan lukien artiklan 1 kohdan 10 “sopimuslauseke” ja viidennen ja neljännentoista lisäyksen “oikeus oikeudenkäyntiin” ja “pakko-oton” lausekkeet. Yrittäjät käyttivät 1900-luvun kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana huomattavan paljon “sopimuslauseketta”, joka kieltää osavaltioita säätämästä mitään sopimusten velvoitteita heikentävää lakia. “Sopimuslausekkeen” perustuslailliset määräykset estivät osavaltioita rikkomasta sopimuksiaan yksityisten ihmisten kanssa, kumoamasta yritysten perustamiskirjoja ja mitätöimästä tiettyjä verohelpotuksia, jotka oli ulotettu koskemaan omaisuuden edellisiä omistajia. [5] “Sopimuslausekkeen” tärkeys omaisuuden puolustamisessa väheni, kun osavaltiot huomasivat, että ne voivat kiertää sitä lisäämällä omia lisäehtojaan lainsäädäntöön varaamalla oikeuden kumota tai muuttaa säädöksiä.

Seuraava omaisuuden puolustamisessa hyödyllinen perustuslaillinen lauseke oli viidennen lisäyksen “oikeus oikeudenkäyntiin”. Periytyen Magna Cartasta ja vuonna 1791 ratifioituna osana Bill of Rightia se julistaa, että “keneltäkään ei saa. . . riistää elämää, vapautta tai omaisuutta, ilman asiaankuuluvaa oikeudenkäyntiä”. Alunperin liittovaltion lainsäädäntöön soveltuvaa lauseketta laajennettiin myöhemmin käsittämään myös osavaltion lainsäädäntö hyväksymällä neljästoista lisäys vuonna 1868. Yrittäjät käyttivät tätä lauseketta 1800-luvun loppuun saakka hillitäkseen taloudellista toimintaa rajoittavaa säätelyä. [6] Tuomioistuin arvioisi kiistanalaista lakia vertaamalla sen vaikutuksia lainsäätäjän aikomuksiin. Tuomioistuin kumoaisi säädöksen, jos sitä pidettäisiin kohtuuttoman ankarana tai jos ei se liittynyt lainsäätäjän osoittamaan tarkoitukseen. Tämä “oikeus oikeudenkäyntiin” johti monien osavaltion säätelylakien kumoamiseen 1800-luvun loppupuolelta 1930-luvun puoliväliin, taloudellista vapautta ja yksilönvapautta tukevien tuomareiden kirjoittamien mielipiteiden kera. [7]

Suurimman osan presidentti Franklin Rooseveltin ensimmäinen kauden ajasta tuomioistuin käytti “oikeus oikeudenkäyntiin” -lauseketta perusteenaan New Deal -lainsäädännön kumoamiseen. Tuomioistuin alkoi kuitenkin luisua perusteistaan. Kun se luopui omaisuutta suojaavasta “oikeudesta oikeudenkäyntiin” vuonna 1936, sääntelyhirviö alkoi kasvaa. Seuraavat puoli vuosisataa yrittäjät lyötiin jatkuvasti tuomioistuimen päätöksissä, joissa perustuslakia sovellettiin kaksinaismoralistisesti. Vaikka tuomioistuin antoi todellista suojaa aineettomille kansalais- ja ihmisoikeuksille, se jätti samalla huomioimatta yksityisen omaisuuden materiaaliset oikeudet. [8]

Kun taloudellisten oikeuksien “oikeus oikeudenkäyntiin” -suoja menetettiin, Amerikka altistui virkamiesten harjoittamalle takavarikointitoiminnalle. Yritysten pitää nyt kuluttaa yli neljä kertaa niin paljon säännösten noudattamisesta aiheutuviin kustannuksiin, kuin ne maksavat veroina. [9] Laantumaton sääntelyn kasvu heikentää edelleen omistusoikeuksia, kunnes niistä ei ole jäljellä enää mitään, paitsi nimellinen omistuskirja ja velvollisuus maksaa veroja.

Jotta tyrannian troijan hevonen voitaisiin tuhota, taistelua taloudellisista oikeuksista on käytävä monella rintamalla. Yrittäjien täytyy taistella näitä virkamiehiä ja muita sääntelyviranomaisia vastaan tuomioistuimissa, julkisessa keskustelussa ja vaaliuurnilla. Omistusoikeuksien vahvistamisen strategioihin kuuluvat: vaatimukset valtion korvausvelvollisuudesta sääntelyn omistajille aiheuttamissa kuluissa [10], oikeudellisten vastuulakien uudistamisesta [11] ja viranomaisten pakottamisesta vertaamaan ehdotetun sääntelyn kustannuksia ja hyötyjä [12].

Omistusoikeuksien puolustaminen

Viimeisimmät tuomioistuimen tulkinnat “pakko-oton” -lausekkeesta perustuslain viidennessä ja neljännessätoista lisäyksessä ovat antaneet toivoa yrittäjille heidän omaisuutensa puolustamisessa. Tätä lauseketta, joka julistaa: “eikä yksityistä omaisuutta tule ottaa julkiseen käyttöön, ilman oikeudenmukaista korvausta”, sovellettiin ensimmäisen kerran sääntelylliseen “pakko-ottoon” vuonna 1992. [13] Oikeustapauksessa Lucas v. South Carolina Coastal Council, valtion oli pakko maksaa urakoitsijalle “pakko-otosta” sen jälkeen, kun sääntely oli käytännöllisesti katsoen laskenut hänen omaisuutensa arvon nollaan. Vielä tuoreemmassa tapauksessa, korkein oikeus tuomitsi kaupungin pakkolunastustoimia vastustaneen yrittäjän eduksi. Kaupunki olisi antanut hänelle luvan laajentaa liiketoimintaansa vain, jos hän olisi luovuttanut kymmenen prosenttia omaisuudestaan julkiseen käyttöön. Tuomiosta, joka vahvisti omistusoikeuksia ja vapautti yrittäjien kädet, ylituomari William Rehnquist kirjoitti: “Emme näe mitään syytä, miksi “pakko-oton” -lauseke viidennessä lisäyksessä, yhtä lailla kuin Bill of Rights:n osana ensimmäisessä lisäyksessä tai neljännessä lisäyksessä, pitäisi alentaa lapsipuolen asemaan”. [14] Näiden tuomioiden ansiosta “pakko-oton” -lauseke on nyt yrittäjän tärkein perustuslaillinen keino puolustaa omaisuuttaan.

Omistusoikeuksien periaatteellinen puolustaminen edellyttää kykyä ajatella tietoisesti vapauden “tärkeimpiä periaatteita”. Se vaatii myös rohkeuden moraalista ihannetta. Jos markkinoiden nerokkuus on siinä, etteivät yrittäjät ole velvollisia hankkimaan enempää tietoa, kuin mikä liittyy suoraan heidän tuotteisiinsa tai palveluihinsa ([15], niin tietämättömyys taloudesta inhimillisen toiminnan tieteenä ei aiheuta välitöntä uhkaa kannattavuudelle. Tällainen tietämättömyys tekee kuitenkin jatkuvan toiminnan vapauden edistämiseksi mahdottomaksi, koska siitä johtuvia harha-askelia on mahdoton välttää politiikan miinakentissä. Esimerkiksi, kun yrittäjät hakevat etuuksia, he olettavat, että tuottajana saavutetut hyödyt ylittävät heidän kuluttajiensa tappiot. He ovat tietämättömiä tekojensa pitkän aikavälin seurauksista; kuluttajien tappiot ovat vähintään yhtä suuret kuin tuottajien edut, jolloin elintaso ja tuottavuus laskevat jyrkästi. [16]

Tietämättömyys johtaa yrittäjät joskus myös väittämään, että heidän etuoikeutensa ovat yleisen edun mukaisia. [17] Mikään ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta. Etuoikeuksien hakeminen on vastoin eettistä käyttäytymistä, se hämärtää oikeaa ja väärää ja edistää laajaa laillistettua varkautta. [18] Poliittista valtaansa kasvattavat ryövätyt ryhmät hakevat kostoa, josta seuraa “oikeusvaltion” kumoutuminen ja yleinen ryöstely.

Suurin osa ihmisistä demokratiassa ei osaa tai halua ajatella ongelmia yksityisen omistusoikeuden ja vapauden näkökulmasta. On erityisen tärkeää, että yritysjohtajat, jotka ovat kykeneviä haastamaan poliittiset auktoriteetit, ymmärtävät vapauden keskeiset periaatteet ja käyttävät tätä tietämystä omaisuutensa periaatteellisessa puolustamisessa.

Toinen omaisuuden puolustajilta vaadittava hyve on rohkeus. Muinaisissa sivilisaatioissa rohkeutena kunnioitettiin sitä, kun aateliset ja ylimykset noudattivat yhteiskuntaa suojelevia sääntöjä. [19] Esimerkiksi sotilaallinen urheus oli tärkein keino, jolla keskiajan aatelisto voi ansaita kunniaa. Tämä oli luonnollinen seuraus aristokratialle, joka oli olemassaolonsa velkaa sodalle. Rohkeus oli niin korkealle arvostettua Roomassa, että latinankielinen sana hyve, alkoi tarkoittaa rohkeutta. [20] Tämä heijastui kansakunnan taipumuksena vaatia maailman valloitusta.

Etuoikeuksien vastustaminen ja hallinnon tunkeilua vastaan taisteleminen perustuslaillisessa demokratiassa vaatii rohkeutta, uhrauksia ja ansaitsee kunnioitusta. Ne, jotka haastavat poliittisen auktoriteetin, ovat vaarassa tulla leimatuiksi epäsosiaalisiksi aikakaudella, jolla lakien uskotaan heijastelevan kansan tahtoa. Vastaavasti, muiden häpeämättömästi ajamien etuoikeuksien vastustamisesta saattaa seurata alhaisemmat tulot. Lisäksi omaisuuden puolustamisen kustannukset tuomioistuimissa ja lainsäädännön areenalla voivat olla korkeita. Yrittäjien on kunniakasta puolustaa taloudellisia oikeuksiaan omistushaluista poliittista valtaa vastaan, sillä puolustautuminen toteuttaa vapaan yhteiskunnan vaatimukset. Etuuksien ja etuoikeuksien tavoittelu on kunniatonta, sillä ne heikentävät sosiaalista yhteistyötä ja helpottavat siirtymistä kohti rajoittamatonta demokratiaa. Vapaus ei edellytä yrittäjiltä epäitsekkyyttä. Se vaatii vain, etteivät he voiton tavoittelussaan irrota kunniallisuutta ja etua toisistaan. Niin se on aina ollut: Cicero katsoi tämän olevan etiikan suurin ongelma. [21]

Uhat vapaudelle ovat aina läsnä, kun utopiasta unelmoivat puoltavat valtion pakkovaltaa toteuttamaan heidän näkemyksiään hyvästä, harhaan johdetut kansalaiset vaativat äänekkäästi valtiota ratkaisemaan niin sanottuja hetken “ongelmia” ja yksilöt vaativat etuoikeuttavaa lainsäädäntöä muiden kustannuksella. Meidän on opittava tunnistamaan keskusjohtoisen politiikan virhepäätelmät ja ymmärtämään yrittäjän rohkeuden rooli tämän edistäessä ja kasvattaessa vapautta. [22] Kuten Mises muistutti meitä: “Taistelu vapauden puolesta .. ei ole monien taistelua harvoja vastaan vaan vähemmistöjen – toisinaan vähemmistö ei ole kuin yksi ihminen – enemmistöä vastaan”. [23]

Viitteet

1. Bertrand de Jouvenel, On Power: The Natural History of Its Growth, Liberty Press Edition (Indianapolis: Liberty Fund Inc., 1993), s. 316.

2. Yhdysvaltain perustajaisät toistuvasti lainasivat tai mukailivat näitä filosofeja kirjeenvaihdossaan ja perustuslakikokouksessaan. Forrest McDonald, Novus Ordo Seclorum (Lawrence, Kan: University Press of Kansas, 1985), s. 7.

3. Ludwig von Mises piti perustuslaillisten demokratioiden mahdollistamia rauhanomaisia muutoksia tämän muotoisen valtion “pääasiallisena etuna ja arvona”. Ludwig von Mises, Theory and History: An Interpretation of Social and Economic Evolution (Auburn, Ala.: The Ludwig von Mises Institute, 1985), s. 372.

4. Marbury v. Madison, 1 Cranch 137, 163 (1803), Justice Marshall kirjoitti “Kansalaisoikeuksien ydin sisältää ehdottomasti jokaisen kansalaisen oikeuden vaatia lain suojaa aina kun häntä vahingoitetaan.”

5. James W. Ely, Jr., The Guardian of Every Other Right: A Constitutional History of Property Rights (New York: Oxford University Press, 1992), s. 62-68.

6. Ibid., s. 87-100.

7. Bernard H. Siegan, Economic Liberties and the Constitution (Chicago: University of Chicago Press, 1980), s. 110-155.

8. Ibid., s. 184-246.

9. Clichés of Politics, ed. Mark Spangler (Irvington-on- Hudson, N.Y.: The Foundation for Economic Education, Inc., 1994), s. 2.

10. Väite siitä, että sääntely on osittaista omaisuuden pakko-ottoa, voidaan todeta: Richard A. Epstein, Takings: Private Property and the Power of Eminent Domain (Cambridge: Harvard University Press, 1985), s. 93-104.

11. Esimerkiksi “taannehtiva, tiukka, yhteisvastuu” antaa ympäristönsuojeluviranomaiselle valtuudet laittaa yritys maksamaan sääntöjen rikkomisesta, vaikka yritys olisi poistunut paikalta ennen vaatimusten käyttöönottoa. Yksi vauras yritys voidaan pakottaa rahoittamaan koko puhdistusoperaatio, vaikka sen osuus saastuttamisesta olisi vähäinen. Tämän vuoksi kolmasosa 200 Superfund -kohteeseen (Comprehensive Environmental Response, Compensation, and Liability Act) käytetystä 30 miljardista dollarista on kulunut oikeudenkäyntikuluihin. Saastuneiden kohteiden puhdistus on kestänyt keskimäärin 12 vuotta. James M. Strock, “Wizards of Ooze”, Policy Review (Winter 1994), s. 42.

12. Tämä arviointi olisi oletettavasti julistanut mitättömäksi Occupational Safety and Health Administrationin vaatimukset bentseenille ja arseenille. John Hood, “OSHA’s Trivial Pursuit,” Policy Review 73 (Summer 1995), s. 60.

13. Lucas v. South Carolina Coastal Council, 112 U.S. 2886 (1992).

14. Dolan v. City of Tigard, 129 L Ed 2d 304, (U.S. 1994).

15. Friedrich A. Hayek, The Price System as a Mechanism for using Knowledge, American Economic Review 35 (September 1945).

16. Mises, s. 32-33.

17. Väite tasapuolisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta voi myös edustaa tietoista pyrkimystä johtaa yleisöä harhaan. Tulos etuuksien tavoittelusta on sama, onko yrittäjä vilpitön tai vilpillinen julkisissa lausunnoissaan.

18. Etuuksien ja etuoikeuksien tavoittelu rikkoo väistämättä Immanuel Kantin esittämää etiikan periaatetta: “meidän tulisi toimia niin, että voimme ajatella säätävämme universaaleja lakeja maksiimiemme kautta”.

19. Keskustelua rohkeudesta ja kunniasta: Alexis de Tocqueville, Democracy in America, ed. JP Mayer, trans. George Lawrence (Garden City, N.Y.: Anchor Books Edition of Doubleday & Company, Inc., 1969), s. 616-627.

20. Plutarch’s Lives of the Noble Grecians and Romans, vol. 1, ed. A. H. Clough, trans. John Dryden (New York: Modern Library Edition, 1992), s. 291.

21. Cicero, On Duties, eds. M. T. Griffin and E. M. Atkins (New York: Cambridge University Press, 1991).

22. “Se on yhtä totta tänään, kuin se oli kymmenentuhatta vuotta sitten, että valta, josta maaginen hyvyys on kadonnut, romahtaa.” Jouvenel, s. 87.

23. Mises, s. 66-67.

Artikkeli The Entrepreneur as a Defender of Liberty on julkaistu FEE:n luvalla.

About the author

CIEL wrote 62 articles on this blog.