Yksityisomaisuus ja vapaus

By James Bovard

James Bovard on teoksen “Freedom in Chains: The Rise of the State and the Demise of the Citizen” (St. Martin’s Press) kirjoittaja.

Omaisuus on ”kaikkien muiden oikeuksien vartija”; kuten virginialainen Arthur Lee kirjoitti vuonna  1775. [1] Vuonna 1897 Yhdysvaltain korkein oikeus julisti: ”Vapaassa maassa lähes kaikista muista oikeuksista tulee arvottomia, jos hallitus ottaa itselleen vallan määrätä ihmisten omaisuudesta.” [2] Valitettavasti 1900-luvun lainsäätäjät, tuomarit ja poliitikot ovat jatkuvasti väheksyneet omaisuuden merkitystä vapaudelle.

Ilman omaisuutta ei ole mitään keinoa vastustaa valtion pakkovaltaa. Omistusoikeudet ovat rajavartijoita, jotka suojaavat yksilön elämää poliittisilta invaasioilta. Ne, jotka väheksyvät omistusoikeutta, vastustavat yleensä kaikkia merkittäviä valtion valtaa koskevia rajoituksia. John Dewey esimerkiksi pilkkasi ”yksityisomaisuuden koskemattomuutta”, koska se hänen mukaansa tarjosi ”vapautuksen sosiaalisesta kontrollista”. [3] Sosialistiset hallinnot ylenkatsovat omaisuutta, koska se vähentää valtion valtaa ihmisiin. Vuonna 1975 ilmestynyt tutkimus ”Neuvostoliiton utopia” havaitsi, että ”kommunismin tiiviissä yhteisöissä epäsosiaaliset yksilöt on helppo löytää, koska he eivät voi ‘lukita asuntojensa ovia’ ja vetäytyä yksityisyyden suojan taakse”. [4] Unkarilainen taloustieteilijä Janos Kornai huomautti: ”Mitä pidemmälle yksityisomistuksen eliminointi viedään, sitä paremmin ihmisiä voidaan alistaa.” [5]

Oxfordin professori John Gray kuitenkin huomautti vuonna 1990, että ”valtion kattava talousasioihin sekaantuminen ei ole missään johtanut yksilön- tai poliittisten vapauksien kasvamiseen”. [6] Voidaan esimerkiksi ihmetellä, mistä sellaisista vapauksista kommunistisen Bulgarian tai Romanian kansalaiset nauttivat, joita Gray ei ole huomioinut. Itäblokin maiden talouksille luonteenomaista oli puute lähes kaikista hyödykkeistä; poliitikot ja byrokraatit maksimoivat oman valtansa ja väestön alistamisen tahallaan aiheutetulla hyödykkeiden puutteella. Pula loi uusia tekosyitä yhä voimakkaampaan alistamiseen: mitä huonommin talous toimi, sitä enemmän valtaa hallinnolla oli – kunnes ihmiset nousivat ja tuhosivat hallinnot. [7]

Elämä on taloutta

Hallitus ei voi kontrolloida taloutta kontrolloimatta jokaisen siinä taloudessa elantonsa ansaitsevan ihmisen elämää. Elämässä on toki muutakin kuin varallisuutta, mutta mitä enemmän varallisuutta valtio ottaa ihmisiltä itselleen, sitä todennäköisempää on, että valtio pystyy kontrolloimaan myös elämän muita osa-alueita.

Omistusoikeus ei liity ainoastaan rikkaiden omaisuuksien kunnioittamiseen. Jokaisen yhteiskunnan jäsenen omistusoikeus omaan omaisuuteensa on vapaan yhteiskunnan perusta. Kuten James Madison totesi: ”Valtion tehtävä on suojella kaikenlaista omaisuutta; sekä sellaista omaisuutta, mikä liittyy ihmisten oikeuksiin, että sanan varsinaisen merkityksen mukaista.” [8] Omaisuus, joka jokaisella ihmisellä on hänen oikeuksiensa muodossa, muodostaa hänen oman elämänsä hallinnan ja oman kohtalonsa määrittämisen perustan.

Jotkut nykyajan vasemmistolaiset pitävät valtion omistusoikeutta vapauden takeena. Alan Wolfen mukaan ”Kukaan ei voisi nauttia negatiivisesta vapaudesta kävellä yksin erämaassa, jos valtio ei olisi lainsäädännöllä suojellut erämaata kehitykseltä.” [9] Wolfe vihjaa, että jos valtio ei omistaisi suurta osaa sen alueella olevista maa-alueista, niin yksityiset ihmiset tuhoaisivat erämaat kokonaan. Yksityiset maanomistajat ovat kuitenkin huolehtineet omistamiensa maiden ympäristöstä paremmin kuin Yhdysvaltain liittovaltion hallitus. [10] Armeija on tuhonnut paljon enemmän luonnontilaisia jokia kuin mikään yksityinen teollisuusyritys, ja luonnonkatastrofien hoitamiseen perustetun viraston, FEMA:n (Federal Emergency Management Agency) avokätiset korvaukset tulvatuhoista kärsineille ovat mahdollistaneet monen ekologisesti hauraan rannikon rakentamisen. [11] Wolfe väittää myös, että kukaan yksityinen metsänomistaja ei antaisi kenenkään kulkea maillaan. Erilaisten metsästyssopimusten suuri määrä kuitenkin osoittaa, että pääsy yksityisille maille on helposti neuvoteltavissa. Ihmisillä on erilaisia arvoja ja monet maanomistaja haluavat pitää maansa lähes luonnontilassa. Lisäksi vaikka kaikki maanomistajat haluaisivat myydä maansa rakennettavaksi, vain pienelle osalle niistä rakennettaisiin mitään – yksinkertaisesti siitä syystä, että suurinta osaa Amerikan erämaista ei ole taloudellisesti järkevää ottaa hyötykäyttöön.

Yksityisyyden suoja

Yksityisomaisuuden koskemattomuus on paras yksityisyyden suoja. Chicagon yliopiston lakitieteen professori Richard Epstein kirjoitti, että ”yksityisomistus antaa ihmisille oikeuden pitää muut ulkopuolella ilman erityisiä perusteluja. Mahdollisuus tehdä jotakin ilman perustelun tarvetta on vapauden perusta, olkoon kyse sitten sananvapaudesta tai omistusoikeudesta.” [12] Valitettavasti lainsäätäjät muuttavat yksityisomaisuutta koko ajan vähemmän yksityiseksi. Vuonna 1984 Yhdysvaltain korkein oikeus tuomitsi jutussa Oliver vs. yleinen syyttäjä, jossa poliisit, jotka kävelivät mailin verran yksityisalueella, jättivät huomiotta useita ”Läpikulku kielletty” -kylttejä ja kiipesivät aidan yli, löysivät marihuanakasveja – että ”avoimet maa-alueet eivät kuulu siihen yksityisyyden suojan piiriin, jota perustuslain neljäs lisäys on tarkoitettu turvaamaan viranomaisten väliintuloilta ja valvonnalta.” [13] (Ilmeisesti perustuslain allekirjoittajat olivat unohtaneet laista sulkulausekkeen, jonka mukaan se pätee ainoastaan ”yksityisiin asioihin”.) Oikeus teki myös selväksi, ettei se viitannut vain avoimiin maa-alueisiin: ”Tiheäkasvuinen metsä voi myös olla avoin alue siinä merkityksessä, missä termiä on käytetty perustuslain neljännessä lisäyksessä.” [14] Tuomari Thurgood Marshall oli eri mieltä: ”Monet maanomistajat kävelevät yksin omistamillaan mailla, varmoina siitä, etteivät retkensä aikana kohtaa vieraita tai poliiseja.” [15] Jopa ennen tätä tuomiota poliisien oli helppo saada etsintälupa yksityisalueille. Heidän tarvitsi vain sepittää jonkun keksityn luotettavan lähteen kertoneen heille tapahtuneista laittomuuksista. [16]

”Avointen maa-alueiden” tuomion ydin on siinä, että valtio ei koskaan tee väärin tunkeutuessaan toisen maille, koska virkamiehillä on oikeus mennä ihan minne ikinä lystäävät. Tämän tuomion jälkeen mikä tahansa ”maa-alue”, jota ei ole ympäröity kuuden metrin korkuisella betoniaidalla voidaan viranomaisten taholta tulkita ”avoimeksi”. (Ja niille maa-alueille, jotka tuollaisella aidalla on ympäröity, on korkein oikeus antanut luvan lentää helikopterilla tarkistamaan kasvatetaanko siellä laittomia kasveja. [17])

Korkeimman oikeuden päätös, johon on vedottu yli kuudessasadassa eri oikeusasteissa käsitellyissä jutuissa, kumosi satojen vuosien aikana annetut oikeuden päätökset, jotka suojasivat yksityisomaisuutta viranomaisten tunkeutumiselta. Tämä näytti vihreää valoa maahanmuuttoviranomaisten etsintäluvattomille ratsioille; vuoden 1997 loppupuolella New York Times raportoi tapauksista, jossa New Yorkin osavaltion maanviljelijät valittivat kuinka ”maahanmuuttoviranomaiset talloivat peltoja ja tunkeutuivat vajoihin kuin rikollisjengiläiset laittaen kaikki espanjalaisen näköiset käsirautoihin ja kyselivät vasta myöhemmin… Ovia murrettiin ja työläisiä kaadettiin maahan.” [18] Elban kaupungin alueella tehdyssä ratsiassa ainakin yksi maahanmuuttoviranomainen avasi tulen pakenevia maatyöläisiä kohti. [19] Tämän seurauksena monta satoa mätäni pelloille työvoimapulan takia.

Ristiriitaiset näkemykset vapaudesta

”Avointen alueiden” opinkappale tarjoaa hyvän koetinkiven ristiriitaisille näkemyksille vapaudesta. Ovatko ihmiset enemmän vai vähemmän vapaita, kun valtion virkamiehillä on vapaa pääsy heidän mailleen? Ovatko he enemmän vai vähemmän vapaita, kun virkamiehet voivat milloin tahansa ilmestyä heidän ulko-ovelleen, ja kuulustella heitä? Onko vapaus valtion väliintulon tulos – vai väliintulo-oikeuden rajoittamisen tulos? Vuoden 1984 oikeuden päätöstä seuranneen kiistelyn vähäisyys on itsessään merkki siitä, miten valtiomyönteistä amerikkalaisten ajattelusta on nykyaikana tullut.

Harva valtion toiminta symbolisoi omistusoikeuden halveksuntaa paremmin kuin yllätysratsioiden kasvava määrä. ”Kotini on linnani” on ollut hyväksytty sääntö englantilaisessa tapaoikeudessa jo 1600-luvun alkupuolelta lähtien, ja vaati lainvalvojia koputtamaan ovelle ja ilmoittamaan tulostaan ennen astumista sisään yksityiseen kotiin. Tämä standardi on kuitenkin yhä enenevässä määrin korvattu toisella vanhalla säännöllä – ”kuninkaan avain avaa kaikki lukot”. [20]

Vuoden 1998 New York Timesin mukaan ”poliisien, syyttäjien, tuomarien ja asianajajien haastatteluista saa sellaisen kuvan, että poliisi tuntee painetta suorittaa enemmän ratsioita, luotettavien lähteiden antamien tietojen todenperäisyydestä on yhä vaikeampi ottaa selvää ja, että tuomarit käyttävät yhä vähemmän ja vähemmän aikaa etsintälupien tutkimiseen ennen niiden allekirjoittamista”. [21] Times huomautti, että ”yhden ainoan rikollisen, jolle yleensä maksetaan tietojen kertomisesta, sana voi olla riittävä peruste lähettää aseistettuja poliiseja murtautumaan ja tunkeutumaan viattomien ihmisten koteihin”. [22]

Yllätysratsioista on tullut niin yleisiä, että jotkut varkaat ovat ryhtyneet potkimaan ovia sisään ja väittämään olevansa poliiseja. [23] Vuonna 1997 Clintonin hallitus kehotti korkeinta oikeutta luottamaan sokeasti poliisin omaan harkintaan ja julisti, että ”poliisien on yleensä järkevää luopua koputuksista ja ennakkoilmoituksista.” [24] Poliisien pelko joidenkin huumerikosten todisteiden menettämisestä on voimistanut hyökkäyksiä kotirauhaa vastaan. Clintonin hallinto esimerkiksi vaikutti olevan paljon enemmän huolissaan huumeiden viemäristä alas vetämisestä kuin siitä, että samalla vedettiin myös yksityisyyden suoja viemäristä alas. Vuonna 1995 Clintonin hallinto antoi korkeimmalle oikeudelle ohjeistuksen, jossa todettiin, että ”nykyisenkaltaista viemäriverkostoa … ei ollut olemassa” silloin, kun ”koputuksen ja ilmoittautumisen” sääntö otettiin käyttöön. [25] Hallinto teki suuren myönnytyksen yksilön oikeuksille myöntäessään, että ”jos viranomaiset tietäisivät että … ratsattavissa tiloissa ei ole viemäriverkostoa … todisteiden hävittämisen pelon käyttäminen yllätysratsian perusteena olisi kohtuutonta.” [26] Korkein oikeus ei ole saanut asetettua tehokkaita rajoituksia poliisin etuoikeudelle yllätysratsioihin. Professori Craig Hemmens huomautti, että oikeuden ”viimeisimmät päätökset koputus ja ilmoitus -säännön suhteen ovat vähentäneet sen merkityksen pelkäksi ‘muodollisuudeksi’”. [27]

Poliisilla on myös oikeus tuhota omaisuutta ratsioissaan. Santa Claran poliisi Kaliforniassa toteutti etsintälupia heittämällä savupommeja, kyynelkaasua ja käsikranaatteja vuokra-asuntoihin; yllättäen talo syttyi tuleen ja paloi maan tasalle. Kun asunnon omistaja haastoi poliisin oikeuteen, oikeus hylkäsi hänen kanteensa todeten, että poliisi ”vain … oli huolimaton rutiininomaisessa velvollisuudessaan taistella rikollisuutta vastaan ja hankkia todisteita oikeudenkäyntejä varten. Tuhot synnyttänyt väitetty huolimattomuus oli satunnainen yksittäistapaus.” [28]

Kurjimpaankin vuokramörskään hyökkääminen on aivan yhtä suuri omistusoikeuden loukkaus kuin tunkeutuminen loistohuvilaan.

Vapauden este?

Jotkut sosialistit väittävät, että yksityisomaisuus on este vapaudelle, koska omaisuuden epätasainen jakautuminen vastaa poliittista tyranniaa. Historioitsija R.H. Tawneyn mukaan ”Sorto… ei ole yhtään vähemmän sortoa, vaikka se saisi voimansa ylivertaisesta varallisuudesta fyysisen voiman sijasta”. [30] Kenelläkään, olipa hän miten rikas hyvänsä, ei kuitenkaan ole oikeutta pakottaa ketään mihinkään. Parhaan tarjolla olevan palkan maksaminen ei ole sama asia, kuin pidellä asetta toisen ohimolla; parhaan hinnan tarjoaminen jostakin myytävänä olevasta kohteesta ei ole sama asia kuin pakkolunastus. Laillisen hallinnon pitää suojella kaikkia kansalaisiaan –  myös niitä, joilla on eniten rahaa. Eikä se tosiasia, että poliitikkoja usein lahjotaan olemaan pitämättä huolta köyhistä, ole hyvä syy antaa poliitikoille lisää valtaa.

Eron taloudellisen vaurauden ja poliittisen voiman välillä ymmärtää vertaamalla esimiehen valtaa viranomaisen valtaan. Kaikki valta, joka esimiehellä tai yrityksellä on yksittäiseen työntekijään, perustuu suoraan tai välilliseen sopimukseen; se valta rajoittuu työhön ja siihen aikaan, mitä sopimuksessa on sovittu. (Elinikäiseen työsuhteeseen velvoittavat sopimukset ovat Yhdysvalloissa laittomia.) Esimiehen valta on ehdollista, ja riippuu siitä, haluaako työntekijä jatkaa palkan nauttimista.

Viranomaisen valta sen sijaan on usein lähellä absoluuttista valtaa: esimerkiksi henkilö, joka kieltäytyy pysähtymästä poliisin merkistä saattaa joutua vankilaan riippumatta siitä, oliko poliisilla laillinen syy pysäyttää häntä vai ei. Vapailla markkinoilla ihmiset voivat valita, kenen kanssa ovat tekemisissä, kun taas valtio sanelupolitiikalla määrää ihmiset alistumaan määräyksiinsä. Kuten Nobel-palkittu James Buchanan huomautti, ”Kun ihmiset tulevat enemmän riippuvaisiksi vapaista markkinoista, he samalla tulevat vähemmän riippuvaisiksi kenestäkään yksittäisestä henkilöstä. Poliittisen toiminnan suhteen taas siitä riippuvaisemmaksi tuleminen tarkoittaa yhä suurempaa alistumista toisten valtaan.” [31] Markkinat rajoittavat yksilöiden valtaa sanella ehtoja toisille ihmisille, koska markkinoiden osapuolet voivat etsiä toisia tarjoajia tai myyjiä. Markkinat tarjoavat ihmisille mahdollisuuden toimia toisten kanssa vapaaehtoisesti. Markkinat ovat vapaaehtoisen toiminnan symboli samalla tavalla kuin vankilat ovat pakottamisen symboli.

Jotkut valtion ihailijat hakevat oikeutusta valtion vallan lisäämiselle määrittelemällä käytännössä kaikki yksityisten yritysten teot pakottamiseksi. Taloustieteilijä Robert Kuttner julisti vuonna 1997 PBS-kanavan ohjelmassa, että ”aina kun yritys laajentuu ulkomaille … kyseessä on eräs väkivallan muoto.” [32] Käytännössä kaikkien taloudellisten muutosten määritteleminen ”väkivallaksi” antaa oikeutuksen määrättömälle määrälle yksityisomaisuutta vastaan suunnattuja poliittisia toimia. Jos tehtaan siirtäminen ulkomaille on väkivaltaa, niin myös tehtaan siirtäminen paikasta toiseen valtion sisällä on väkivaltaa – koska väkivaltaa ilmeisesti suorittaa tehdas siirtyessään paikasta toiseen, riippumatta siitä, minne se siirtyy. Jos jollekulle annetaan ”oikeus” työpaikkaan, kaikilta muilta ihmisiltä viedään oikeus tavoitella sitä työpaikkaa.

Toimiva vapauden käsite vaatii muutakin kuin psykologista toiveiden täyttämistä – muutakin kuin fantasiamaailman, missä jokainen voi ostaa halvalla ja myydä kalliilla tai jossa kaikki saavat pyytämänsä palkan ja voivat ostaa tavaroita haluamallaan hinnalla. On tärkeää erottaa turhautuneet taloudelliset toiveet ja valtion sanelupolitiikka. Tuntea tarvetta tehdä naapureihin vaikutus uudella uima-altaalla on eri asia kuin joutua pidätetyksi kylvettyään siemeniä luonnonsuojelualueeksi määritellylle pihalleen. Tarve ostaa viimeisimmän muodin mukaiset vaatteet ei ole sama kuin tarve selvittää verottajalle taloudellista tilannettaan, erityisesti, jos verottaja on määrännyt arvioverotuksen, jota kohtuullistaakseen sen kohteeksi joutuneen on yksityiskohtaisesti selvitettävä ja todistettava tulonsa ja menonsa vuoden tai kahden ajalta, kotona pitämänsä varallisuuden määrä, elintarvikkeisiin, ravintoloihin, lasten leluihin, kirjoihin tai jalokiviin kulutetut rahat. [33] Tarve ostaa uusi auto on eri asia kuin tarve pysähtyä poliisin käskystä, koska ulkonäkösi täsmäsi ”huumekauppiaan profiiliin” ja antaa poliisin tutkia takakontti, hansikaslokero, renkaat, taskut, ja vastailla joukkoon yksityiselämää koskevia kysymyksiä. [34] Se, että joku velkaantuu ja joutuu sen takia raatamaan epämiellyttävissä töissä ei ole pakottamista, koska kukaan ei käskenyt tuota henkilöä elämään yli varojensa.

Se, että ei löydä hyvää työpaikkaa tai tyydyttävää urakehitystä ei ole vapauden rajoittamista – ellei valtio tai jokin yksityinen taho väkivalloin estä tai rajoita ihmisiä. Se, että joltakulta puuttuu työmarkkinoilla kysyttyä osaamista ei ”riistä” kyseistä henkilöä: kukaan taidehistorian opiskelija, joka ei valmistuttuaan löydäkään hyvää työpaikkaa, ei ole minkään pahantahtoisen sorron uhri.

Yksi selkeimmistä sopimusvapauden rajoitteista on valtion toimilupapolitiikka, joka estää miljoonia amerikkalaisia harjoittamasta haluamaansa ammattia. Yli 800 eri ammattia partureista hierojiin, sisustusarkkitehteihin, frenologeihin, tatuoijiin ja kykyjenetsijöihin vaativat nykyään viranomaisten myöntämän toimiluvan. Toimilupalait ovat yleensä suunnitelleet ammattiyhdistykset, jotka haluavat ”suojella” jäseniään kilpailijoilta, jotka saattaisivat tarjota samoja tuotteita tai palveluita edullisemmilla hinnoilla. [35] Ennen yleisten kansalaisoikeuksien aikaa toimilupakäytännöt pitivät monet mustaihoiset poissa erityistaitoja vaativista ammateista. Federal Trade Comission julkaisee vuosittain raportin toimilupakomiteoiden kilpailua rajoittavista toimista. [36] Monen ammattien suhteen yksityiset luokitusjärjestelmät – joita on jo kehitetty useita – tarjoaisivat kuluttajille paljon parempaa tietoa kuin poliittisesti kontrolloidut toimiluvat.

Vapaus käytännössä

Omaisuus on perusta sopimusvapaudelle, joka on vapauden soveltamista käytäntöön. Ilman sopimusvapautta vapautta valtio alistaa kaiken kaupankäynnin poliittisen eliitin määräysvallan alle. Nyt, kun viimeisen 200 vuoden aikana on kehitetty uudenlaisia omaisuuden ja vaurauden muotoja, on paljon selvempää, miten tärkeä omistusoikeus on kaikkien kansalaisten vapaudelle eikä vain maanomistajien vapaudelle. Omistamalla jonkin tietyn resurssin (johon kuuluvat myös he itse ja heidän työntekonsa) ihmiset voivat käydä kauppaa muiden kanssa ja parantaa elintasoaan, elättää perheensä ja elää omien arvojensa mukaisesti. Vapaus on enemmän kuin oikeus omistaa tai oikeus ostaa ja myydä. Jos ihminen menettää oikeuden omistaa – vaikka hän ei sillä hetkellä omistaisikaan mitään – hän menettää mahdollisuuden hallita itse omaa elämäänsä. Jos joltakulta kielletään oikeus omistaa tai hallita omaa tietokonettaan tai omia vaatteitaan, hänellä ei ole paljoa mahdollisuuksia vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa.

Omistusoikeus ja markkinatalous ovat elintärkeitä askeleita tiellä poliittiseen vapauteen. Yksityisomaisuus antaa ihmisille mahdollisuuden puolustautua, jos heidän täytyy jostain syystä vastustaa hallitusta. Markkinatalous ja yksityisomistus antavat kansalaisille mahdollisuuden kerätä riittävästi varallisuutta vastustaakseen valtion painostusta.

Vapaus ostaa ja myydä, sijoittaa, keksiä uutta, valita omat riskinsä ja kerätä niiden tuotot on tärkeää – mutta se ei ole tarpeeksi. On myös tärkeää, että poliisi ei saa lyödä ihmisiä, vangita heitä väärien syytösten perusteella, lukea heidän sähköpostejaan oman mielensä mukaan tai seurata heitä heidän ihonvärinsä, etnisen taustansa tai poliittisten mielipiteidensä takia. Valitettavasti jotkut taloudellisen vapauden kannattajat vaikuttavat välinpitämättömiltä niitä valtiovallan toimia kohtaan, jotka eivät suoraan vaikuta liiketoimintaan.

Viitteet

1. Quoted in James W. Ely, Jr., The Guardian of Every Other Right (New York: Oxford University, 1992), s. 26.

2. Chicago, Burlington & Quincy R.R. v. Chicago, 166 U.S. 226 (1897).

3. John Dewey, Liberalism and Social Action (New York: G. S. Putnam’s Sons, 1935), s. 34.

4. Jerome Gilison, The Soviet Image of Utopia (Baltimore: Johns Hopkins University Press, 1975), s. 149.

5. Quoted in Robert Skidelsky, The Road from Serfdom (New York: Penguin, 1997), s. 99.

6. Ibid., s. 119.

7. James Bovard, “Eastern Europe, The New Third World,” New York Times, December 20, 1987, 8. and James Bovard, “The Hungarian Miracle,” Journal of Economic Growth, January 1987.

8. The Writings of James Madison, vol. 6, ed. Gaillard Hunt (New York: G.S. Putnam’s Sons, 1906), s. 103. The quote is from an article Madison wrote for the National Gazette, March 29, 1792.

9. Alan Wolfe, review of Stephen Holmes’s Passions & Constraint: On the Theory of Liberal Democracy, New Republic, May 1, 1995.

10. Tom Bethell, The Noblest Triumph: Property and Prosperity Through the Ages (New York: St. Martin’s Press, 1998), ps. 272-89.

11. James Bovard, “Assistance to Flood Victims Invites Further Disaster,” Los Angeles Times, June 18, 1997.

12. Richard Epstein, Takings (Cambridge, Mass.: Harvard University Press, 1985), s. 66.

13. Oliver v. United States, 466 U.S. 170, 179 (1984).

14. Ibid., s. 180, fn. 11.

15. Ibid., s. 192.

16. The National Law Journal reported in 1995 that between 1980 and 1993 the number of federal search warrants relying exclusively on confidential informants nearly tripled, from 24 percent to 71 percent, and that “from Atlanta to Boston, from Houston to Miami to Los Angeles, dozens of criminal cases have been dismissed after judges determined that the informants cited in affidavits were fictional.” Mark Curriden, “Secret Threat to Justice,” National Law Journal, February 20, 1995.

17. Florida v. Riley, 488 U.S. 445 (1989).

18. Evelyn Nieves, “I.N.S. Raid Reaps Many, But Sows Pain,” New York Times, November 20, 1997.

19. Associated Press, “Agent Fired During Raid on Migrants, Report Finds,” New York Times, December 12, 1997.

20. Craig Hemmens, “I Hear You Knocking: The Supreme Court Revisits the Knock and Announce Rule,”University of Missouri at Kansas City Law Review, Spring 1998, s. 562.

21. Michael Cooper, “As Number of Police Raids Increase, So Do Questions,” New York Times, May 26, 1998.

22. Ibid.

23. Barney Rock, “Kicking in Doors New Trend among Thieves,” Arkansas Democratic Gazette, January 21, 1995.

24. Hemmens, s. 584.

Brief for the United States as Amicus Curiae Supporting Respondent, Wilson v. Arkansas, no. 94-5707, February 23, 1995, s. 26.

26. Ibid., s. 28.

27. Hemmens, s. 601.

28. Patel v. U.S., 823 F. Sups. 696, 698 (1993). For discussion of this case, see Gideon Kanner, “What Is a Taking of Property?” Just Compensation, December 1993.

29. Kenneth Black et. al v. Village of Park Forest, 1998 U.S. Dist. LEXIS 2427, February 23, 1998.

30. Quoted in Robert E. Goodin, Reasons for Welfare (Princeton, N.J.: Princeton University Press, 1988), s. 307.

31. James Buchanan, “Divided We Stand,” review of Democracy’s Discontent: America in Search of a Public Philosophy” by Michael J. Sandel, Reason, February 1997, s. 59.

32. “Debate on Free Trade,” Public Broadcasting Service, August 15, 1997.

33. Arthur Fredheim, “IRS Audits Digging Deeper Beneath the Surface,” Practical Accountant, March 1996, s. 20.

34. See, for instance, Tracey Maclin, “The Decline of the Right of Locomotion: The Fourth 35. Amendment on the Streets,” Cornell Law Review, September 1990, s. 1258, and Mark Kadish, “The Drug Courier Profile: In Planes, Trains, and Automobiles; and Now in the Jury Box,” American University Law Review, February 1997, s. 747.

35. See, for instance, Sue Blevins, “Medical Monopoly: Protecting Consumers or Limiting Competition?” USA Today (magazine), January 1998, s. 58.

36. Interview with Federal Trade Commission spokesman Howard Shapiro, July 28, 1998.

Tämä artikkeli on julkaistu FEE:n luvalla.

About the author

CIEL wrote 62 articles on this blog.