Yhdysvaltain valtion rakentama talo: kertomaton tarina vuoden 2008 suuresta taantumasta

Steven Horwitz ja Peter Boettke, toimittanut Lawrence W. Reed

Johdanto

Artikkelin Yhdysvaltain valtion rakentama talo: kertomaton tarina vuoden 2008 suuresta taantumasta teemana on, että valtion toimintapolitiikkaa vapaiden markkinoiden sijaan on aiheuttanut taloudellisen trauman, jota nyt käymme läpi. Emme elä vapailla markkinoilla. Elämme sekataloudessa. Sekoitus vaihtelee aloittain. Teknologia on pääosin vapaata. Rahoituspalvelut ovat pääosin valtiollisia. Ei ole yllättävää, että valtion kaikkein eniten sääntelemä ja kontrolloima talouden segmentti, rahoituspalvelut on kokenut suurimmat ongelmat. Nämä ongelmat sai aikaan Yhdysvaltain keskuspankin, Fedin, toimet yhdessä valtion asuntopolitiikan kanssa (erityisesti valtion tukemat yhteisöt: Freddie Mac ja Fannie Mae). Harhautunut valtiollinen väliintulo markkinoille on todellinen syyllinen suuren taantuman perusteiden luomiselle.

Tämä kirjoitus tarjoaa ”maalaisjärjellisen” ja ymmärrettävän yleiskatsauksen perustaviin syihin ja hoitokeinoihin. Tämä analyysi pohjautuu kauan sitten todistettuihin talouden lainalaisuuksiin. Poliitikkojen toiveista ja pyyteistä huolimatta talouden lait ovat yhtä järkähtämättömät kuin fysiikan lait. Jos hyppäät kerrostalon katolta, maahan tulo ei ole miellyttävä. Jos Fed pitää korkotasoja alle markkinoiden luonnollisen tason laajentamalla nopeasti rahan tarjontaa (”painamalla” rahaa), kuten Alan Greenspan teki, yksilöt ja yritykset tulevat tekemään huonoja investointipäätöksiä ja seurauksena on negatiivisia seuraamuksia taloudelliselle pitkän aikavälin hyvinvoinnillemme. Ilmaisia lounaita ei tarjoilla.

Kun lääkäri tekee sairaudesta virhediagnoosin, hänen hoitonsa todennäköisesti huonontaa potilaan tilaa. Jos teemme virhediagnoosin suuren taantuman syistä, hoitokeinomme vähentävät pitkän aikavälin elintasoamme. Vaikka Yhdysvaltain talousjärjestelmä on hyvin joustava ja tulemme todennäköisesti kokemaan jonkin muotoisen taloudellisen elpymisen, lähes jokainen merkittävä valtion tekemä poliittinen toimenpide vastineena suureen taantumaan vähentää pitkällä aikavälillä elintasoa. Ymmärrys, että epäonnistuneet valtion toimintapolitiikat, vapaiden markkinoiden sijaan, aiheuttivat taloudelliset haasteemme, on kriittistä soveltuvien hoitokeinojen määrittämiseksi. Koska valtion sai ongelman aikaan, toisin sanoen aiheutti tuhon, on järjen vastaista uskoa, että lääkkeenä on lisää valtiollisia toimia. Olemme velkaa itsellemme ja lapsillemme ja lastenlapsillemme, että otamme nämä asiat erittäin vakavasti.

John Allison, Chairman, BB&T

Yhdysvaltain valtion rakentama talo

Henkilö, joka juhlii ikään kuin huomista ei olisi lainkaan, asettaa kehonsa ”nousujen” ja ”laskujen” kurssille, joka vaikuttaa hyvin paljolti suhdannevaihtelusykliltä. Juhlissa henkilö juo vapaasti alkoholia. Hänellä on hauskaa, ennen kuin hän horjuu takaisin kahdelta yöllä kotiin romahtaen sohvalle. Muutamaa tuntia myöhemmin hän herää julmetun päänsäryn kourissa. Tällöin hänellä on valinnan paikka: ottaa loiventava ryyppy tai tulla selväksi. Jos hän valitsee jälkimmäisen ja kärsii muutaman tunnin epämukavuudesta, hän toipuu. Kukaan ei kuitenkaan missään tapauksessa sano, että vahinko tuli tehtyä krapulavaiheessa; vahinko tuli tehtyä edellisenä yönä ja krapula on todisteena siitä.

Suuren taantuman (tai suuren krapulan), joka alkoi vuonna 2008, ei olisi tarvinnut tapahtua. Sen syyt ja seuraukset eivät ole mysteerejä. Itse asiassa tämä kyseinen ja erittäin kivulias episodi vahvistaa sen, mitä parhaat riippumattomat taloustieteilijät ovat yrittäneet kertoa poliitikoille ja päättäjille vuosikymmeniä. Nimittäin, että mitä enemmän he pyrkivät inflatoimaan ja ohjaamaan taloutta, sitä enemmän vahinkoja me loput tulemme ennemmin tai myöhemmin kärsimään. Jälkiviisaus on aina täydellistä, mutta tässä tapauksessa vanha kunnon maalaisjärki olisi tarjonnut kaiken tarvittavan kauaskatseisuuden nykyiseen sotkuun joutumisen välttämiseksi.

Tässä esseessä jäljitämme taantuman polkua sen asuntomarkkinakuplan alkulähteiltä sen seurauksien hoitokeinoiksi tarjottuihin toimintapoliitikoihin asti. Ei ole parempaa tapaa ymmärtää kriisiä, joka alkoi asuntosektorilta, kuin aloittamalla pohtimalla taloa.

Talo tulee rakentaa vankalle ja kestävälle perustalle. Jos se on kasattu hyvin pyrkimyksin, mutta huonoista materiaaleista ja työn laadusta, se romahtaa lopullisesti. Jos heikkojen tukirakenteiden päälle kasataan liian paljon puuta tai tiiltä tai jos rakennusmateriaali on jakautunut väärin läpi talon, silloin tukevalta vaikuttava rakenne voi luhistua kuin hiekkalinna sen heikkouksien paljastuessa. Viime vuosikymmenellä amerikkalaiset rakensivat ja ostivat paljon taloja ilman kestäviä perusteita tai rahoitusta, kuten on tullut ilmi. Miksi näin on tapahtunut täytyy olla osana hyvää selitystä suurelle taantumalle.

Mutta eikö kodin omistajuus ole hieno asia, nimenomaisesti ytimessä ylistetyssä ”amerikkalaisessa unelmassa”? Eikö maailman vauraimmassa maassa kaikkien tulisi kyetä omistamaan kotinsa? Mitä mahdollisesti voi olla pielessä toimintapolitiikassa, joka tähtää asumisen saattamiseksi edullisemmaksi? Voimme toivoa, ettei asia olisi niin, mutta hyvät pyrkimykset eivät voi suojella meitä huonojen toimintapoliitikoiden seurauksilta.

Poliitikot lumoutuivat kodin omistajuudesta ja edullisesta asumisesta – ja irtopisteistä, joita he pystyivät keräämään julistuksillaan edistää näitä – että, he työnsivät talouden keinotekoiselle polulle, josta seuraa väistämätön (ja kivulias) korjaus. Kongressi loi massiivisia valtion tukemia yrityksiä ja tämän jälkeen kannusti näitä alentamaan lainanantostandardejaan. Kongressi taivutti verolakeja suosiakseen kiinteistöjä suhteessa muihin sijoituksiin. Holtittoman löydän rahan toimintapoliitikoiden kautta Fed, myös eräs kongressin luomus, täytti talouden likviditeetillä ja ajoi korkotasot alas. Jokainen näistä toimintapoliitikoista rohkaisi liian monia talouden resursseja asuntosektorin puoleen. Merkittävän osan tätä vuosikymmentä Washingtonin päätöksentekijät valoivat erittäin heikkoa perustaa talouskasvulle.

Oliko vapaa yrittäjyys roistona?

Kutsutaan sitä vapaaksi yrittäjyydeksi, kapitalismiksi tai laissez-faireksi – oletetusti kahleista vapaiden markkinoiden syyttäminen jokaisesta taloudellisesta shokista on ollut monotoninen perinteisen tietämyksen kertauma viimeiset sata vuotta. Tällaisten väitteiden tekijöiden joukossa on poliitikkoja, jotka poseeraavat itseään meidän pelastajina, byrokraatit, joita tarvitaan pelastussuunnitelmien toteuttamisessa ja erityisintressit, jotka tulevat pelastetuiksi. Sitten on meidän kanssa-akateemikot – ne, jotka lisäävät arvostettavuuden pintakiillon – toitottaen ”elvytystä”, jonka me loput saamme, kun tulemme pelastetuiksi.

Näille henkilöille harvoin tulee mieleen, että valtion interventiot saattavat olla ongelmien syynä. Ja silti meillä on keskuspankkijärjestelmän menneet saavutukset, tuhansia sivuja finanssisääntelyä ja tuhansia sivuja lisää valtion asuntopolitiikka, jotka osoittavat täydellistä ”laissez-fairen” puuttumista talouden niillä osa-alueilla, jotka ovat keskeisiä nykyiselle taantumalle.

Taantumien käsittäminen vaatii ymmärrystä, miksi monet ihmiset tekevät samanlaisia virheitä samaan aikaan. Muutamina viimeisinä vuosina nämä virheet keskittyivät asuntomarkkinoille, kun monet ihmiset yliarvostivat asuntojensa arvon tai kuvittelivat, että niiden arvo jatkaa nousuaan. Miksi kaikki uskoivat tähän samaan aikaan? Laskeutuiko tyhjästä joku mystinen hysteria kaikkien meidän ylle? Tulivatko ihmiset yllättäen epäjohdonmukaisiksi? Totuus on tämä: ihmiset reagoivat talouden tuottamiin signaaleihin. Nämä signaalit olivat virheellisiä. Mutta nämä signaalit olivat epäjohdonmukaisia, eivät ihmiset.

Kuvitellaan, että näemme merkittävässä kaupungissa valtavan kasvun liikenneonnettomuuksissa. Autot törmäävät risteyksissä toisiinsa kuskien vaikuttaessa tekevän yhtä aikaa samanlaisia virheitä. Onko kaikkein todennäköisin selitys, että ajajat ovat epäjohdonmukaisesti lopettaneet keskittymisensä tiehen vai epäilisimmekö, että liikennevaloissa saattaisi olla jotain vikaa? Jopa täysin rationaalisten kuskien tapauksessa virheellisesti toimivat liikennevalot johtavat moniin onnettomuuksiin ja he vaikuttavat olevan massiivisen epäjohdonmukaisia.

Markkinoiden hinnat ovat hyvin paljon liikenteen signaalien kaltaisia. Korkotasot ovat olennainen liikenteen signaali. Ne sovittavat yhteen joidenkin ihmisten toiveet säästää – viivästyttää kulutusta tulevaisuuteen – muiden ihmisten toiveiden kanssa sijoittaa ideoihin, materiaaleihin tai laitteisiin, jotka tekevät heistä ja heidän liiketoimistaan tuottavampia. Markkinataloudessa korkotasot muuttuvat mieltymysten ja olosuhteiden muuttuessa. Esimerkiksi, jos ihmiset kiinnostuvat enemmän tulevasta kulutuksesta suhteessa nykyiseen kulutukseen, he lisäävät säästämisensä määrää. Tämä puolestaan alentaa korkotasoja, mikä sallii muille ihmisille lainata lisää rahaa sijoitettavaksi heidän liiketoimiinsa. Suuremmat investoinnit tarkoittavat hienostuneempia tuotantoprosesseja, mikä tarkoittaa, että tulevaisuudessa tulee olemaan enemmän hyödykkeitä saatavilla. Normaalisti toimivassa markkinataloudessa tämä prosessi varmistaa, että säästöt vastaavat investointeja ja että molemmat ovat linjassa muiden olosuhteiden ja yleisön perustana olevien mieltymysten kanssa.

Kuten on tullut liiankin ilmiselväksi vuonna 2008, meillä ei ole normaalisti toimivaa markkinataloutta. Valtio on sisällyttänyt itsensä lähes jokaiseen maksutapahtumaan, pitkin matkaa manipuloiden ja vääristäen hintasignaaleja. Harvat interventiot ovat yhtä merkittäviä kuin rahapolitiikkaan liittyvät, joita Fed toteuttaa. Rahan perusolemuksena on, että se on yleisesti hyväksytty vaihdannan väline. Tämä tarkoittaa sen olevan taloudessa toinen osapuoli jokaisessa ostamisen tai myymisen toimessa. Samoin kuin kehossa kiertävä veri, se koskettaa kaikkea. Kun Fed peukaloi rahan tarjontaa, se ei vaikuta ainoastaan yhteen tai kahteen tiettyyn markkinaan, kuten asuntopolitiikka tekee, vaan kaikkiin markkinoihin koko taloudessa. Fedin valta antaa sillä suunnattoman ulottuvuuden luoda taloudellista kaaosta.

Kun keskuspankit, kuten Fed, inflatoivat, ne tarjoavat pankeille lisää rahaa lainattavaksi, vaikka yleisö ei ole tarjonnut yhtään lisää säästöjä. Pankit vastaavat alentamalla korkotasoja houkutellakseen lisää lainaajia. Lainaajat huomaavat alhaisemmat korkotasot ja uskovat sen osoittavan, että kuluttajat ovat kiinnostuneempia viivästetystä kulutuksesta suhteessa välittömään kulutukseen. Lainaajat aloittivat siten sijoittaa pitkäaikaisiin hankkeisiin, jotka ovat suhteellisesti houkuttelevampia alhaisempia korkotasojen ansiosta. Ongelmana on kuitenkin, että näille pitkäaikaisille hankkeille ei ole todellisuudessa kysyntää. Yleisö ei ole kiinnostuneempi tulevasta kulutuksesta, vaikka korkotasojen signaalit muuta kertovatkin. Viallisten liikennevalojen tapaan inflaation vääristämät korkotasot tulevat aiheuttamaan paljon ”onnettomuuksia”. Nämä onnettomuudet ovat virheellisiä investointeja pitkäaikaisiin tuotantoprosesseihin.

Lopulta näihin pitkäaikaisiin prosesseihin sitoutuneet tuottajat huomaavat raaka-aineiden hankintakustannuksien olevan liian korkeita, erityisesti kun paljastuu, että yleisön halukkuus viivästyttää kulutustaan tulevaisuuteen ei ole sitä, mitä korkotasot antoivat ymmärtää. Tällöin nämä pitkäaikaiset hankkeet hylätään, josta seuraa laskevat omaisuuserien hinnat (sekä pääomahyödykkeiden että finanssiomaisuuserien, kuten asiaan liittyvien yritysten osakkeiden hinnat) ja työttömyyttä pääomahyödykkeisiin liittyville toimialoille.

Näin alkaa rahatalouspolitiikan aikaansaaman syklin laskusuhdannevaihe; kun osakkeiden hinnat laskevat, omaisuuserien hinnat ”supistuvat”, yleinen taloudellinen toiminta hidastuu ja työttömyys kohoaa. Laskusuhdanne tarkoittaa, että talous käy läpi pääoman ja työllisyyden uudelleensovittamisen ja –järjestämisen sen poistaessa noususuhdanteen aikana tehdyt virheet.  Olennaista tässä on, että virheet tehtiin keinotekoisen nousukauden aikana ja laskusuhdanteen aikana nämä virheet korjataan.

Vuodesta 2001 noin vuoteen 2006 Fed toteutti vähintäänkin sitten 1970-luvun kaikkein suurinta laajentumisen rahapolitiikkaa työntäen korkotasot kauaksi alle niiden luonnollisten tasojen.

Vuoden 2001 tammikuussa keskuspankin ohjauskorko, Fedin pääasiallisesti keskittymä korkotaso, oli 6,5 prosentissa. Vain 23 kuukautta myöhemmin 12 perättäisen leikkauksen jälkeen korkotaso oli ainoastaan 1,25 prosenttia – yli 80 prosenttia sen aikaisempaa tasoa alempana. Se pysyi alle 2 prosentin kaksi vuotta, kunnes Fed lopulta alkoi nostaa korkotasoja vuoden 2004 kesäkuussa. Tänä ajanjaksona korkotaso oli niin alhainen, että todellinen keskuspankin ohjauskorko – nimelliskorkotaso vähennettynä inflaatiolla – oli negatiivinen kaksi ja puoli vuotta. Tämä tarkoitti käytännössä, että pankeille maksettiin rahan lainaamisesta! Kohoten nopeasti vuoden 2004 ensimmäisen puoliskon jälkeen korkotaso oli jälleen takaisin 5 prosentin tasossa vuoden 2006 toukokuussa, juuri kun asuntojen hinnat aloittivat romahduksensa. Ylläpitääkseen tätä ohjauskorkotasoa viiden vuoden ajanjakson Fed joutui lisäämään rahan tarjontaa merkittävästi. Erään yleisen mittarin mukaan rahan tarjonta kasvoi 32,5 prosenttia. Tänä aikana tehtiin paljon taloudellisesti epäjohdonmukaisia investointeja, mutta se ei johtunut ”laissez-faire talouden tuomasta epärationaalisesta ylenpalttisuudesta”, kuten eräät ehdottivat. On epätodennäköistä, että useat hyvin samankaltaiset huonot sijoitukset ovat seurausta massajärjettömyydestä aivan samoin kuin liikenneonnettomuudet ovat paljon todennäköisemmin seurausta virheellisestä liikennesignaaleista kuin, että suuri joukko ihmisiä kadottaa ajotaitonsa yhdessä yössä. Ne olivat tulosta Fedin rahan ja luottojen manipuloinnista aiheutuvista virheellisistä markkinasignaaleista. Valtion laitoksen huono rahapolitiikka on tuskin ”laissez-fairea”.

Entäpä asunnot?

Tällaisessa rahapolitiikan laajentumassa asuntomarkkinoille lähetettiin ristiriitaisia ja vääriä signaaleja. Yhtäältä asunto- ja asuntoteollisuuden liittyville toimialoille annettiin valtava vihreä valo laajentua ikään kuin Fed tarjosi niille yltäkylläisesti puutavaraa ja rohkaisi heitä rakentamaan taloudellista taloaan niin suureksi kuin he halusivat.

Tämä olisi ollut järkevää, jos lisääntynyttä puutavaran (pääoman) määrä olisi tukenut yleisön tahto lisätä tulevaa kulutusta suhteessa välittömään kulutukseen. Toisin sanoen, jos yleisö olisi todella halunnut säästää suurempaan taloon. Mutta näin ei ollut asian laita. Korkotasot eivät olleet alhaalla sen takia, että yleisöllä olisi ollut säästämishaluja; ne olivat alhaalla, koska Fed oli määrännyt ne alhaiseksi. Vielä pahempaa, Fedin toimintapolitiikka näytti potentiaalisille pääoman tarjoajille – niille, joilla olisi saattanut olla houkutus säästää – valtavaa punaista valoa. Korkotasojen ollessa niin alhaalla heillä ei ollut mitään kannustimia laittaa rahojaan pankkiin muiden lainattavaksi.

Siten talouden talo kyhättiin kasaan siitä, mikä vaikutti olevan rajoittamaton puutavaran tarjonta. Se rakennettiin yhä korkeammaksi, imien resursseja muusta osaa taloutta. Mutta sillä ei ollut perustuksia. Koska pääoma ei heijastanut alla olevia kuluttajien mieltymyksiä, tällaiselle suurelle talolle ei ollut tukea. Perustuksen heikkoudet paljastuivat lopulta ja 70-kerroksinen pilvenpiirtäjä, joka oli rakennettu omakotitalon perustuksille, alkoi horjua. Lopulta se kaatui vuoden 2008 syksyllä.

Mutta miksi Fedin luotot valuivat kaikki asuntoihin? Pitää paikkansa, että löysä luototus rahoitti kulutusluottojen, yrityskauppojen ja henkilöautojen huumaa. Mutta pääosa luotoista meni asuntoihin. Miksi? Vastaus löytyy valtion pyrkimyksistä lisätä edullista asumista.

Valtion interventiot asuntomarkkinoill ajoittuvat taaksepäin ainakin suureen lamaan. Viimeaikaisemmat valtion kannustimet, jotka ovat relevantteja nykyisessä taantumassa, alkoivat Clintonin hallintokaudella. Siitä lähtien keskushallinto on ottanut käyttöön joukon toimintapoliitikoita tarkoituksenaan tehdä asumisesta edullisempaa alemman ja keskiluokan tuloryhmille ja erilaisille vähemmistöille. Valtion toimenpiteiden joukossa ne, jotka koskivat valtion tukemia asuntolainamarkkinoilla aktiivisia yhteisöjä, olivat keskeisiä. Fannie Mae (the Federal National Mortgage Associate; ”Liittovaltion kansallinen asuntolainojen yhdistys”) ja Freddie Mac (Federal Home Loan Mortgage Corporation; ”Liittovaltion kodinomistamislainojen yritys) ovat tässä keskeisimmät toimijat. Kumpikaan Fannie tai Freddie eivät ole ”vapaiden markkinoiden” yrityksiä. Ne olivat liittovaltion perustamia ja vaikkakin nimellisesti yksityissomisteisia vuoden 2008 romahdukseen asti, niille oli myönnetty joukko valtiollisia etuoikeuksia sen lisäksi, että niihin sisältyi sisäsyntyinen lupaus valtiollisesta tuesta, jos ne sattuisivat ajautumaan ongelmiin.

Suurin osa huonoista luotoista, joista asuntoluottokriisi koostuu, ei kuitenkaan saanut alkuansa Fanniesta ja Freddiesta. Lainat myönsivät pankit ja asuntoluottoyritykset, jotka tiesivät, että ne voisivat myydä ne pankkien asuntoluottomarkkinoilla, joilla Fannie ja Freddie ostaisivat ne ja paketoisivat ne uudelleen myydäkseen ne muille sijoittajille. Fannie ja Freddie kehittivät myös joukon vähäisen käsirahan ja muita luovia korkean riskityypin lainoja, joita käytettiin asuntobuumissa. Lainojen myöntäjät olivat valmiit myöntämään tällaisia luottoja, koska he tiesivät, että Fannie ja Freddie olivat valmiit ne ostamaan. Takanaan valtion sisäsyntyinen tuki riski siirrettiin sen luojilta veronmaksajille. Jos kodinomistajat laiminlöivät maksunsa, asuntoluottojen ostajat kärsisivät niiden alullepanijoiden sijaan. Fannien ja Freddien läsnäolo asuntoluottomarkkinoilla vääristi merkittävästi yksityisten toimijoiden kuten pankkien kannustimia.

Fedin alhaiset korkotasot yhdessä Fannien ja Freddien valtion tukemien asuntoluottojen ostojen kanssa tekivät erittäin ja keinotekoisen kannattavaksi antolainata kelle tahansa ja jokaiselle. Pankkien ja asuntoluottoyritysten ei tarvinnut olla yhtään ahneempia kuin ne jo olivat. Kun pankit huomasivat, että Fannie ja Freddie olivat valmiit ostamaan käytännössä jokaisen luottokriteerit alittavalle lainaajalle myönnetyn lainan, ne tekivät niitä paljon lisää. Näissä huonoissa asuntoluotoissa ahneutta voidaan syyttää yhtä paljon kuin painovoimaa lentokoneen maahansyöksyssä. Painovoima on aina läsnä, samoin kuin ahneus. Ainoastaan Fedin löysä rahapolitiikka ja kongressin asuntopolitiikka voivat selittää, miksi kupla tapahtui silloin kun se tapahtui ja missä se tapahtui.

Lisämerkitystä on tosiasialla, että Fannie ja Freddie olivat suuren poliittisen painostuksen alaisina pitääkseen asumisen lisääntyvissä määrin edullisena (samaan aikaan edistäen instrumentteja, jotka olivat riippuvaisia jatkuvasti nousevista asuntojen hinnoista) ja laajentaakseen mahdollisuuksia historiallisesti ”alipalvelluille” ryhmille. Monet uusista asuntoluotoista, joissa oli vähäinen tai ei lainkaan käsirahaa, suunniteltiin vastauksena tähän painostukseen. Varoja ei ollut pelkästään tarjolla suuria määriä lainattavaksi ja valtio ei pelkästään implisiittisesti tukenut asuntolainojen ostoa, vaan se myös rohkaisi lainaajia löytämään lisää luotonottajia, joilla ei aikaisemmin katsottu olevan varaa asuntolainaan.

Fannien ja Freddien, asuntoluottoyritysten, yhteisöjen toimintaryhmien ja lainsäätäjien väliset kumppanuudet yhdessä tekivät asuntoluotot saataville monille, joiden ei olisi koskaan pitänyt saada niitä perustuen heidän tuloihinsa ja omaisuutensa määrään. Lisätään vielä yhteisön uudelleeninvestointiasetuksen vaikutukset, joka vaatii luotottajia palvelemaan alipalveltuja ryhmiä, sekä kaavoitus- ja maankäyttölait, jotka työnsivät asumisen rajoitettuun tilaan lähiöissä ja hienostoalueilla (ajaen prosessin myötä hintoja ylös) ja lopputuloksena on ainesosat luottojen synnyttämään ja säännöstelyn ohjaamaan asuntojen nousu- ja laskusuhdanteeseen.

Valtavat määrät varallisuutta ja pääomia kaadettiin kokonaisuutena asuntotuotantoon näiden poliittisten masinointien seurauksena. Case-Shiller –indeksi osoittaa selkeästi ennenkuulumattomia asuntojen hintojen nousuja ennen vuoden 2008 romahdusta. Vuosien 1946-1996 väliltä ei löydy merkittävää kasvua asuntokiinteistöjen hinnoissa. Tätä seurannut vuosikymmen näki taas päinvastaisesti pilviä hipovat hinnat.

On huomionarvoista todeta, että jopa veropolitiikka on suosinut sijoituksien ruokkimista asuntoihin. Kiinteistösijoituksia on verotettu paljon alhaisemmalla veroasteella kuin muita investointeja. Muutokset 1990-luvulla mahdollistivat perheille realisoida pääomatulot (tulot hinta-arvostuksien kohoamisesta) joka toinen vuosi heidän pääasiallisista asuinkiinteistöistään 500 000 dollariin saakka. Tämä tarkoittaa käytännössä efektiivistä 0 prosentin tasoa verrattuna normaaleihin tuloveroasteisiin, joita sovelletaan pääomatuloihin muista sijoitusmuodoista. Pääomatulojen eriarvoinen verokohtelu teki asumisesta suhteellisesti paremman sijoituksen kuin muista vaihtoehdoista. Vaikkakin verojen leikkaukset ovat suhteellisesti suositeltavampia talouskasvun edistämiseksi silloin kun poliitikot peukaloivat verotuksen kanssa suosiakseen sellaisia sijoituksia, joita ihmisten heidän mielestään tulisi tehdä, meidän ei tule olla yllättyneitä, jos seurauksena on markkinoiden vääristymiä.

Fedin aikaisempi puheenjohtaja Alan Greenspan teki selväksi, että Fed ei tulisi seisomaan toimettomana,silloin, kun kriisi uhkaisi aiheuttaa merkittävän finanssiomaisuuserien devalvoitumisen. Sen sijaan se vastaisi tarjoamalla likviditeettiä ehkäistäkseen pudotuksen. Greenspan julisti, että Fed ei pystyisi tekemään paljoakaan estääkseen kuplia omaisuuserissä, mutta se pystyisi aina pehmentämään pudotusta silloin, kun kuplat puhkeaisivat. Ajatus siitä, että Fed pelastaisi sijoittajat aina kuplan puhkeamisen jälkeen tuli tunnetuksi vuonna 1998 nimellä ”Greenspanin put”. (”Put” on rahoitussopimus, jossa ostaja hankkii oikeuden myydä omaisuuserän uudelleen etukäteen määritettyyn hintaan.) Nähtyään Fedin pelastavan sijoittajia tällä tavoin tapahtumien sarjassa jo niinkin aikaisen kuin vuoden 1987 osakemarkkinoiden romahduksessa ja jatkuen läpi 9/11-tapahtuman asuntomarkkinoiden toimijoilla oli kaikki syyt odottaa, että jos asuntojen ja muiden heidän luomiensa instrumenttien arvot putoaisivat, Fed tulisi pelastamaan myös heidät. ”Greenspan putista” tuli yksi lisää valtion ”vihreissä valoissa” – viestittäen sijoittajille ottaa riskejä, joita he eivät olisivat muutoin saattaneet ottaa.

Asuntojen hintojen alkaessa nousta, ja joillakin osa-alueilla valtavasti, sijoittajat näkivät mahdollisuuksia luoda uusia rahoitusinstrumentteja, jotka perustuivat näihin nouseviin asuntojen hintoihin. Näistä instrumenteista koostui seuraava vaihe nousussa nousu- ja laskusuhdanteen syklissä ja niiden lopulta tapahtuneesta epäonnistumisesta tuli pääasiallinen keskipiste romahduksessa.

Hienot rahoitusinstrumentit – syy vai oire?

Pankit ja muut rahoitusmarkkinoiden toimijat hyödynsivät asuntobuumia luomalla joukon uusia instrumentteja. Nämä uudet instrumentit rikastuttivat monia, mutta kadottivat lopulta arvonsa, vieden mukanaan useita merkittäviä yrityksiä. Ne perustuivat kaikki uskomukseen, että asuntojen hinnat jatkaisivat nousemistaan, mikä mahdollistaisi uudet asuntolainat ottaneiden ihmisten maksukyvyn jatkumisen.

Markkinoille ilmestyi vähäisen tai ei lainkaan käsirahan asuntolainoja. Lainaajan omistusosuus asuntoon oli pääosin omaisuuserä, joka muodostui asunnon arvon noususta. Vähäisellä tai ei lainkaan alkuperäisellä omalla pääomalla lainatut määrät ja siten kuukausimaksut olivat melko korkeita, mikä tarkoitti, että jos talon arvo laski, omistajalla saattoi olla talosta velkaa enemmän kuin talolla oli arvoa.

Asuntoluottojen suuri virta inflaatiolla luodusta asuntokuplasta muutettiin joukoksi uusia sijoitusvälineitä. Yksinkertaisesti ilmaistuna rahoituslaitokset kuten Fannie ja Freddie alkoivat ostaa näitä asuntolainoja niiden alkuperäisiltä pankeilta ja asuntoluottoyrityksiltä paketoiden ne yhteen ja myyden paketin maksuvirrat velkakirjan omaisina instrumentteina muille sijoittajille. Niiden kansallistamisen aikana vuoden 2008 syksyllä Fannie ja Freddie omistivat tai kontrolloivat puolta koko asuntoluottomarkkinoista. Sijoittajat pystyivät ostamaan niin kutsuttuja ”asuntoluottotaattuja arvopapereita” (mortgage-backed securities) ja ansaitsemaan tuottoja johdettuna viimekädessä kodinomistajien asuntolainojen maksuista. Arvopaperien myyjät ottivat välikäden roolistaan luonnollisesti osansa. Ne jakoivat myös arvopaperit ”haaroihin” tai riskitasoihin. Alhaisimman riskin haaroille maksettiin ensin, koska ne edustivat arvopaperin takaaman vähäisimmän riskin asuntoluottoja. Korkeamman riskin haaroille maksettiin jäljelle jääneistä varoista, niiden heijastellessa riskialttiimpia asuntoluottoja.

Ostajat sieppasivat nämä instrumentit erinäisistä syistä. Ensinnäkin, asuntojen hintojen jatkaessa nousuaan nämä instrumentit vaikuttivat vakaalta yhä lisääntyvältä tulonlähteeltä. Riskiä pidettiin alhaisena suhteessa asuntomarkkinoiden noususuhdanteeseen. Luonnollisesti tämä buumi oli illuusioita, jota lopulta tuli ilmeiseksi.

Toiseksi, useimmat näistä asuntoluotoilla taatuista arvopapereista oli arvioitu luokkaan AAA, korkeimpaan luokkaan kolmelta luokituslaitokselta: Moody’s, Standard and Poor’s ja Fitch. Tämä sai sijoittajat uskomaan, että nämä arvopaperit olivat erittäin turvallisia. Tämä on johtanut myös monet syyttämään, että markkinat olivat irrationaalisia. Kuinka nämä arvopaperit, jotka pian paljastuisivat hirvittävän ongelmallisiksi, olivat arvostetut niin korkealle? Vastaus on, että nämä kolme luokituslaitosta ovat valtion luoma kartelli ilman merkittävää kilpailua.

Vuonna 1975 Yhdysvaltain arvopaperi- ja pörssikomissio (SEC) teki päätöksen, että ainoastaan kolmen ”kansallisesti tunnustetun tilastollisen luokitusorganisaation” luokitukset tyydyttävät valtion lukuisat määräykset luottoluokituksille. Siitä lähtien heidän toiminta on suuntautunut tyydyttämään lainsäätäjien vaatimuksia todellisen kilpailun sijaan. Jos he tekevät virheen luottoluokituksissaan, ei ole mahdollista, että uusi tulija astuisi markkinoille tarkemmalla tekniikallaan. Seurauksena oli, että monet instrumentit luokiteltiin AAA-luokkaan vaikkei niitä olisi koskaan pitänyt sinne päästää, ei sen takia, että markkinat jollain tavoin olisivat epäonnistuneet ahneuden tai irrationaalisuuden takia, vaan koska valtio oli lopettanut lyhyeen oppimisprosessin todellisille kilpailluille markkinoille.

Kolmanneksi, muutokset kansainvälisissä säädöksissä liikepankkien pääomavaatimuksista saivat asuntovakuudelliset arvopaperit sijoitusvälineinä näyttämään monille pankeille keinotekoisesti houkuttelevimmilta. Erityisesti vuoden 1988 Baselin sopimus määräsi, että jos pankit pitivät valtion tukemien yhteisöjen liikkeelle laskemia arvopapereita, niiden pääoma ei saisi olla vähäisempi kuin jos ne pitäisivät muita arvopapereita, mukaan lukien niiden alullepanevat asuntolainat. Pankit pystyivät luomaan asuntoluoton ja myymään sen sitten Fannie Maelle. Fannie pakotoi sen sitten muiden asuntoluottojen kanssa asuntovakuudelliseksi arvopaperiksi. Jos juuri kyseinen sama pankki osti tämän arvopaperin (jonka tulot olivat riippuvaisia sen alkuperäisestä asuntoluotosta) sitä vaadittiin pitämään vain 40 prosenttia pääomasta, jonka se olisi joutunut varaamaan, jos se olisi vain pitänyt alkuperäisen asuntoluoton.

Nämä säännöt tarjosivat pankeille voimakkaan kannustimen panna alulle asuntoluottoja, jotka ne tiesivät Fannien tai Freddien ostavan ja arvopaperistavan. Sen jälkeen asuntoluotot olivat saatavilla ostettaviksi takaisin osana hienompaa instrumenttia. Sääntelyrakenteen pyrkimys toimia liikennevaloina oli täysi floppi. Markkinat itsessään eivät olisivat voineet tuottaa tällaisia itsepintaisen huonoja signaaleja tai tällaista hirveää lopputulosta. Kun nämä instrumentit tulivat suosituiksi sijoitusvälineiksi pankeille ja muille instituutioille (pääosin sääntelyinterventioiden ansiosta, jotka loivat ja ylläpitivät niitä), näiden päälle rakennettiin yhä muita instrumentteja. Tässä kohdin luottoriskinvaihdot (credit-default swaps) ja muut vielä monimutkaisemmat keksinnöt astuvat kuvaan mukaan. Luottoriskinvaihtojohdannaiset olivat muoto vakuuttaa asuntovakuudellisia arvopapereita vastaan, jos nämä epäonnistuivat maksuissaan. Tavanomaisesti tällaiset järjestelyt olisivat sijoittajille täysin oikeutettu riskien vähentämisen muoto, mutta ottaen huomioon korttitalon, jonka päällä alla olevat arvopaperit makasivat, ne korostivat virheellisiä järjestelmän luomia ”liikennesignaaleja”.

Vuonna 2006 Fed näki asuntokuplan, jonka rakentamisessa sillä oli ollut niin keskeinen rooli ja siirtyi puhkaisemaan sitä kääntämällä rahatalouspolitiikkansa päinvastaiseksi. Rahaa ja luottoja supistettiin ja korkotasoja nostettiin merkittävästi. Olisi vain ajan kysymys, koska kupla puhkeaisi.

Säännöstelyn purkaminen, väärä syyllinen

On ilmeisen virheellistä sanoa, että ”säännöstelyn purkaminen” tuotti nykyisen kriisin (katso liite A). Vaikka pitää paikkansa, että uusiin instrumentteihin, kuten ”luottoriskinvaihtojohannaisiin” ei kohdistunut suurta määrää sääntelyä, tämä aiheutui pääsin siitä syystä, että ne olivat uusia. Lisäksi niiden nimenomainen olemassaolo oli tahaton seuraamus kaikista muista asunto- ja finanssimarkkinoiden sääntelyistä ja interventioista, joita oli toteutettu aikaisempina vuosikymmeninä. Kaikkein huomattavin rahoitusmarkkinoiden ”sääntelyn purkaminen” kymmenen vuotta ennen vuoden 2008 romahdusta oli Clintonin hallintokaudella läpimennyt Gramm-Leach-Bliley –lainsäädäntö vuonna 1999, joka salli liikepankeille, investointipankeille ja arvopaperifirmoille sulautua parhaaksi katsomallaan tavalla, poistaen siten tällaista toimintaa estäneet säädökset New Dealin aikakaudelta. Tämän lainsäädännön vaikutus itse asuntokuplaan oli minimaalinen. Kuitenkin sen läpimeno osoittautui vuoden 2008 kriisin aikana hyödylliseksi vahingollisen sijaan, koska romahtaneet investointipankit pystyivät sulautumaan liikepankkeihin ja välttämään vararikon.

Lopulta asuntokuplan täytyi tulla päätökseensä ja sen mukana romahtivat sen päälle rakennetut instrumentit. Inflaatiolla rahoitetut buumit päättyvät, kun inflaatiolla keinotekoisesti stimuloidut toimialat huomaavat lisääntyvissä määrin hankalaksi hankkia tarvitsemiaan tarvikkeita kannattavilla hinnoilla ja huomaavat myös lisääntyvissä määrin vaikeaksi löytää ostajia tuotteilleen. Vuoden 2006 lopussa asuntojen hinnat kokivat huippunsa ja alkoivat pudotuksensa yltäkylläistein markkinoiden ja korkeiden ostohintojen alkaessa ottaa oman veronsa seurauksena aikaisempien vuosien rallista rakentaa.

Laskevilla asuntojen hinnoilla oli kaksi merkittävää seurausta taloudelle. Ensinnäkin, monet asunnonomistajat löysivät itsensä ongelmista asuntolainojensa kanssa. Vähäisen tai ei lainkaan oman pääoman asuntolainat, jotka mahdollistivat niin monille ostaa kotinsa nouseviin hintoihin perustuen, kääntyivät nyt heitä vastaan. Heidän asuntojensa laskevat hinnat tarkoittivat, että he olivat velkaa enemmän kuin heidän asunnoillaan oli arvoa. Joissain tapauksissa tämä ongelma koostui muuttuvakorkoisista asuntolainoista, joissa oli ”esittelykorot” muutamina ensimmäisinä vuosina, jotka sen jälkeen palasivat takaisin markkinalähtöisiksi. Monet näistä asuntolainoista olivat taloihin, joita ihmiset halusivat ”vaihtaa” sijoitustuotoiksi pysyvän asumisen sijaan. Lainaajilla oli varaa alhaisempiin esittelymaksuihin, koska he uskoivat pystyvänsä kattamaan nämä kulut arvonnousulla. Mutta asuntojen hintojen romahduksen ollessa käynnissä näitä asuntoja ei ollut mahdollista myydä voitolla ja kun korkotasot muuttuivat, monilla omistajilla ei ollut enää varaa maksuihin. Pakkolunastukset lisääntyivät.

Toiseksi, asuntojen hintojen laskiessa ja pakkolunastuksien lisääntyessä maksuvirrat asuntovakuudellisiin arvopapereihin alkoivat tyrehtyä. Sijoittajat alkoivat arvioida näiden arvopaperien laatua uudelleen. Kun ilmeni, että monet näistä arvopapereista pohjautuivat nousevien maksukyvyttömyyksien ja laskevien asuntojen arvojen asuntolainoihin, näiden arvopapereiden markkina-arvot alkoivat laskea. Investointipankit, joilla oli suuria määriä arvopapereita, olivat pakotettuja realisoimaan suuria tappioita paperilla. Tappiot arvopapereissa merkitsivät valtavia tappioita niille, jotka myivät luottoriskinvaihtojohdannaisia, erityisesti AIG:lle. Merkittävien investointipankkien kirjatessa alas merkittäviä omaisuuseriä ja näiden yritysten sekä niiden toimialan tulevaisuuden ollessa epävarmalla pohjalla näiden tiettyjen markkinoiden luottovirrat ehtyivät. Mutta nämä markkinat ovat ainoastaan pieni osa koko liikepankkitoiminnasta ja rahoitussektorista. Jää paljon keskustelun varaan, kuinka vakava syyskuun kriisi oli. Jopa silloin, jos se olisi ollut todellinen, oikea toimintamalli olisi kuitenkin ollut antaa niiden yritysten epäonnistua ja soveltaa tavanomaisia konkurssimenettelyjä niiden taseiden uudelleenjärjestämiseksi.

Taantuma on toipumista

Taantuman käynnistyminen ja sen näkyvä ilmiasu nousevina työttömyyslukuina ja epäonnistuvina yrityksinä sai monet vaatimaan ”toipumissuunnitelmaa”. Mutta juuri harhaanjohdettu pyrkimys ”suunnitella” rahataloudellista järjestelmää ja asuntomarkkinoita sai meidät alunperin näihin ongelmiin. Lisäksi taantuma on prosessi, jolla markkinat elpyvät. Kun 70-kerroksinen pilvenpiirtäjä rakennetaan pienen talon perustuksille, rakennuksen tulisi romahtaa. Ei ole mitään hyötyä pystyttää hienoa pönkkien ja tukien järjestelmää turvattoman rakenteen pystyssä pitämiseksi. Valitettavasti sen jälkeen, kun heikkoudet Yhdysvaltain talousrakenteissa paljastuivat, liittovaltio pyrki tekemään juuri näin.

Eräs pääasiallista ongelmista valtion vastineessa kriisiin on ollut epäonnistuminen ymmärtää, että romahdusvaihde on itse asiassa aikaisempien virheiden korjausta. Kun firmat epäonnistuvat ja työntekijöitä irtisanotaan, kun pankit uudelleenarvioivat lainakriteerejään, kun yritykset alkavat (täsmällisesti) kirjata huonoja investointeja tappioiksi, talous on itse asiassa korjaamassa aikaisempia virheitään. Saattaa olla houkuttelevaa pyrkiä pitämään työntekijät noususuhdanteen toimialoilla tai ylläpitää sijoituspositioita, mutta talouden täytyy muuttaa painopistettään. Korjausliikkeiden tulee antaa tapahtua. Muutoin asetamme itsellemme vielä kivuliaampia laskukausia eteemme. (On muistettava, että vuoden 2008 kriisi tapahtui, koska Fed ei halunnut talouden käyvän läpi tuskallista uudelleenjärjestäytymisen prosessia nettikuplan puhkeamisen seurauksena.) Pääoman ja työvoiman tulee sijoittua uudelleen, odotuksien mukautua ja talousjärjestelmän täytyy sopeutua kuluttajien olemassa oleviin mieltymyksiin ja todellisiin rajoitteisiin resursseissa, joita tuottajat kohtaavat. Nämä mukautumiset eivät ole miellyttäviä; itse asiassa ne ovat äärimmäisen kivuliaita yksilöille, jotka joutuvat käymään ne läpi, mutta ne ovat myös olennaisia järjestelmän saattamiseksi takaisin oikealla paikalleen.

Kun valtio ryhtyy toimenpiteisiin estääkseen mukautumista, se ainoastaan pidentää ja viivästyttää korjausprosessia. Valtion löysän luoton toimintapolitiikat luovat noususuhdanteen. Valtion toimintapolitiikoilla, jotka on suunniteltu estämään laskusuhdannetta, on kyky muuntaa markkinoiden korjausliike täysimittaiseksi talouskriisiksi.

Kukaan ei halua nähdä perheyrityksen epäonnistuvan tai naapurin menettävän työpaikkansa tai avustusjärjestöjen venyvän yli resurssiensa. Mutta markkinataloudessa vararikko ja konkurssimenettely ovat kaksi pääasiallista mekanismia, joilla resursseja uudelleenallokoidaan aikaisempien päätöksentekojen virheiden korjaamiseksi. Kuten Lionel Robbins kirjoitti teoksessaan The Great Depression: ”Jos vararikko ja konkurssi voidaan välttää kestävällä rahoituksella, kukaan ei ole tällaisia toimenpiteitä vastaan. Väitteen alaisena on vain, että kun virheinvestointien ja ylivelkaisuuden laajuus on ylittänyt tietyn rajan, toimenpiteillä, jotka viivästyttävät vararikkoa, on taipumus vain pahentaa asioita.”

Taantuman ymmärtäminen toipumisprosessiksi pitää myös sisällään, että se mikä näyttää huonoilta uutisilta on usein välttämätöntä lääkettä. Esimerkiksi uutiset heikkenevästä asuntokaupasta tai työpaikkojen katoaminen rahoitussektorilta raportoidaan huonoina uutisina. Todellisuudessa tämä on välttämätön osa toipumista näiden tietojen ollessa todisteena markkinoiden noususuhdanteen virheiden korjauksista. Rakensimme liian monta taloa ja meillä oli liian paljon resursseja omistettuna rahoitusinstrumentteihin, jotka olivat seurausta asuntokuplasta. Talouden oikaiseminen vaatii, että resurssit siirtyvät pois uusille aluille näiltä toimialoilta. Poliitikot usein väittävät tietävänsä minne resursseja tulisi allokoida, mutta vuoden 2008 suuri taantuma on ainoastaan viimeisin todiste, etteivät he todella tiedä.

Bushin hallinto pahensi asioita pelastamalla Bear Sternsin vuoden 2008 keväällä. Tämä lähetti selvän signaalin rahoitusyrityksille, ettei heidän välttämättä tarvitse maksaa omista virheistään. Tämän käännöksen jälkeen hallinto teki täyskäännöksen sen antaessa Lehman Brothersin epäonnistua. Jotkut väittävät, että Lehmanin epäonnistumisen salliminen käynnisti kriisin. Meidän mukaamme Lehmanin epäonnistuminen oli oire todellisista ongelmista, joita olemme jo käsitelleet. Luotuaan odotukset, että epäonnistuvat firmat pelastetaan, liittovaltion kieltäytyminen Lehmanin pelastamisesta sekoitti ja yllätti sijoittajat, josta seurasi monien vetäytyminen markkinoilta. Tämä reaktio ei ole välttämätön seuraus suurten yritysten sallimisesta epäonnistua, vaan paremminkin tulosta sekavista ja ristiriitaisista valtion toimintapolitiikoista. Valtionhallinnon mielivaltaiset ja ennakoimattomat muutokset luoden suunnatonta epävarmuutta – erityisesti  Bernanken ja Paulsonin vuoden 2008 syyskuun 23. päivän epävakuuttava todistus ongelmallisten omaisuuserien pelastusohjelman yksityiskohdista (TARP) – olivat lähin syy sijoittajien vetäytymiselle, jotka käynnistivät syksyllä tulleet valtavat pelastustoimet, mukaan lukien Fannie Maen ja Freddie Macin.

Bushin pelastusohjelma oli ongelmallinen vähintäänkin kahdella tavalla. Ensinnäkin, perustelut tällaiselle aggressiiviselle valtion toiminnalle, mukaan luettuna Fedin miljardien dollarien uusien reservien syöttäminen, olivat, että luottomarkkinat olivat jähmettyneet ja mitään lainaamista ei tapahtunut. Tuolloin useat havainnoijat kyseenalaistivat tämän väitteen osoittamalla, että uusien lainauksien kokonaismäärä, joka kasvoi paljon hitaammin kuin aikaisimpina kuukausina, ei ollut tipahtanut nolliin.

Merkittävien investointipankkien markkinat olivat tosiaankin hidastuneet ryömintävauhtiin, sekä sen vuoksi, että monet niiden asuntoihin liittyvät omistukset olivat paljastuneet virhesijoituksiksi, että koska epäjohdonmukaiset poliittiset reaktiot saivat aikaan suurta epävarmuutta. Tavanomainen liikepankkisektori jatkoi kuitenkin pääosin lainaamistaan aikaisemmilla tasoilla.

Olennaisempaa on kuitenkin tämä tosiasia: moninaiset pelastusohjelmat pitkittivät juuri kyseisten virheiden olemassaoloa, jotka olivat korjausprosessin alaisena! Yritysten pelastaminen, jotka kärsivät valtavia tappioita virheellisistä sijoituksista, yksinkertaisesti vain pitkittää virhesijoituksia ja estää tarpeellisen resurssien uudelleen allokoitumisen.

Obaman hallinnon vuoden 2009 helmikuun lähes 800 miljardin elvytyspaketti perustui myös väärille oletuksille taantuman luonteesta ja toipumisesta. Itse asiassa nämä olivat samoja vääriä perusteita, joilla kerrottiin paljon parjatun Bushin hallinnon lähestymistavasta kriisiin. Virallinen oikeutus elvytykselle oli, että ainoastaan valtiollisen kulutuksen ”rykäisy” pystyisi elvyttämään talouden.

Valtion luomien työpaikkojen virheellisyyden paljasti ensi kerran ranskalainen taloustieteilijä Bastiat 1800-luvulla tarinallaan rikkinäisestä ikkunasta. Kuvitellaan nuoren pojan rikkovan ikkunan kiveä heittämällä. Kyläläiset kerääntyvät ja surkuttelevat kauppiaan menetystä. Mutta lopulta eräs toteaa, että tapahtuma tarkoittaa lisää liiketoimintaa lasittajalle. Ja toinen huomioi, että lasittajalla on siten varaa ostaa uudet kengät. Ja sitten kenkien myyjällä on rahaa kuluttaa uuteen pukuun. Pian väkijoukko on vakuuttuneena, että rikkoutunut ikkuna on itse asiassa aika hyvä juttu.

Virhepäätelmä on tietysti, että jos ikkunaa ei olisi koskaan rikottu, kauppiaalla olisi yhä toimiva ikkuna ja hän pystyisi kuluttamaan rahat johonkin muuhun, kuten uuteen varastoon kaupassaan. Ikkunan rikkominen ainoastaan pakottaa kauppiaan kuluttamaan rahaa, jota hänen ei olisi tarvinnut kuluttaa, jos ikkuna olisi jätetty koskemattomaksi. Tästä ei ole seurauksena nettovarallisuuden lisäystä. Jos näin olisi, miksi emme suosittelisi kaupunkimellakoita taloudelliseksi elvytysohjelmaksi?

Kun valtio pyrkii ”luomaan” työpaikan, se ei eroa vandaalista, joka ”luo” työtä lasittajalle. Valtiolla on vain kolme tapaa hankkia resursseja: se voi verottaa, lainata tai painaa rahaa (inflatoida). Riippumatta resurssien hankkimiseen valitusta menetelmästä valtion elvytykseen kuluttamien rahojen täytyy tulla yksityiseltä sektorilta. Jos se tapahtuu verojen kautta, on ilmiselvää, että yksityissektorilla on vähemmän kulutettavanaan, johtaen menetyksiin, jotka vähintäänkin kumoavat jokaisen valtion luoman työpaikan. Jos se tapahtuu lainaamalla, tämä vähentää yksityissektorille käytettävissä olevia säästöjä (ja nostaa prosessin myötä korkotasoja), vähentäen määrää, jolla sektori voi lainata ja luoda työpaikkoja. Jos se tapahtuu rahaa painamalla, se vähentää yksityissektorin tulojen ja säästöjen ostovoimaa. Kun vielä lisäämme tähän raskaasti politisoidun julkisen sektorin yleisen tehottomuuden, on erittäin todennäköistä, että valtion kulutusohjelmista koituu yksityissektorille enemmän työpaikkojen menetyksiä kuin ne luovat.

Japanilaisten kokemus 1990-luvulta on valaisevaa. Heidän oman kiinteistökuplansa puhkeamisen seurauksena Japanin valtio käynnisti aggressiivisen pyrkimyksen tukea taloutta. Vuosien 1992 ja 1995 välillä Japani kävi läpi kuusi erillistä kulutusohjelmaa, yhteensä 65,5 biljoonaa jeniä. Mutta he jatkoivat panoksien lisäämistä. Vuoden 1998 huhtikuussa he hyväksyivät 16,7 biljoonan jenin elvytyspaketin. Saman vuoden marraskuussa se oli 23,9 biljoonaa jeniä lisää. Sitten tuli 18 biljoonan jenin paketti vuonna 1999 ja 11 biljoonan jenin paketti vuonna 2000. Kaiken kaikkiaan Japanin hallitus hyväksyi 10 (!) erillistä rahataloudellista ”elvytysohjelmaa”, yhteisarvoltaan yli 100 biljoonaa jeniä. Kaikista näistä pyrkimyksistä huolimatta Japanin talous oli edelleen heikkona. Nykyään Japanin velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on yksi teollistuneen maailman korkeimmista, ilman mitään osoitettavanaan. Tämä ei ole malli, jota meidän tulisi matkia.

Yhdysvallat teki saman virheen suuressa lamassa, kun sekä Hooverin ja Rooseveltin hallinnot pyrkivät taistelemaan syvenevää taantumaa vastaan hyödyntämällä laajamittaisesti valtionhallintoa pahentaen näin vain asioita. Keskuspankkijärjestelmän tekemien virheiden lisäksi, jotka pahensivat laskusuhdannetta, jonka se sai aikaan 1920-luvun inflatorisilla toimintapoliitikoillaan, Hoover pyrki itse estämään välttämätöntä palkkojen laskua vakuuttamalla merkittävät teollisuusmiehet olemaan leikkaamatta palkkoja yhdessä esittäen merkittävää lisäystä julkisiin hankkeisiin, ja lopulta verojen korotuksia. Nämä kaikki pahensivat lamaa.

Rooseveltin New Deal jatkoi tällaisten poliittisten virheiden sarjaa. Huolimatta nykyisen taantuman aikaisista väitteistä, että New Deal säästi meidät taloudelliselta katastrofilta, viimeaikainen akateeminen tutkimus on vakaasti osoittanut, ettei New Deal pelastanut taloutta. Toimintapolitiikat, kuten lait maataloudellisesta sopeutumisesta ja kansallisesta teollisuuden toipumisesta, ainoastaan häiritsivät markkinoiden pyrkimyksiä sopeutua ja toipua, pitkittäen kriisiä. Myöhemmät toimintapolitiikat karkottivat yksityissijoittajat heidän ollessaan epävarmoja siitä, kuinka paljon ja millä tavoin valtio seuraavaksi sekaantuisi. Seurauksena oli, että kuudentena vuonna New Dealia työttömyysluvut olivat yhä yli 17 prosenttia ja bruttokansantuote henkeä kohden oli edelleen alle sen pitkän aikavälin tason.

Viimeaikaisempina vuosina presidentti Nixonin pyrkimys taistella 1970-luvun alun stagflaatiota vastaan palkka- ja hintasäännöstelyllä hylättiin pikaisesti, kun ne eivät auttaneet vähentämään inflaatiota tai työttömyyttä. Kaikkein valaisevin tähän liittyvä esimerkki oli tosiasia, että Fedin laajentumispolitiikat aikaisemmin tällä vuosikymmenellä olivat tarkoitettu ”pehmentämään iskua” nettikuplasta vuonna 2001. Tietenkin nämä toimintapolitiikat toivat meille inflatorisen noususuhdanteen, joka aiheutti vuonna 2008 alkaneen kriisin. Jos nykyinen taantuma matelee tai tulee toiseksi suureksi lamaksi, se ei ole seurausta markkinoiden sisäsyntyisistä ongelmista, vaan koska poliittiset vastineet poliittisesti luodulle nousu- ja laskusuhdanteelle ovat estäneet virheiden korjausprosessia toteuttamasta tehtäväänsä. Uskomus, että laajamittaiset valtion interventiot ovat ratkaisu meidän saattamiseen pois taantumasta, on myytti, jonka sekä historia että nykyiset tapahtumat ovat osoittaneet vääräksi.

Lapsiamme odottava tulevaisuus

Kommentaattoreilla on ollut kiireinen päivä biljoonien dollarien yhteenlaskemisessa, jotka on käytetty Bush-pelastusohjelmiin, Obaman elvytykseen ja hallinnon esittämään budjettiin vuodelle 2010. Räjähdysmäinen kulutus ja velka – oli loppulukema mikä tahansa – on millä mittarilla hyvänsä ennennäkemätön. Se tulee ”syrjäyttämään” merkittävän osan yksityisiä sijoituksia, vähentämään kasvuvauhtia ja palkkoja tulevaisuudessa. Tosiasiallisesti olemme vähentämässä lapsiemme huomista toimeentuloa maksaaksemme nykyiset ja menneet laskumme. Suuri valtion velka on myös houkutus inflaatioon. Jotta valtiot voivat lainata, jonkun täytyy olla valmis ostamaan niiden velkakirjoja.  Jos luottamus valtioon laskee riittävästi (Kiina, merkittävänä, on ilmaissut vastahakoisuuttaan jatkaa meidän velkamme ostamista), on mahdollista, että ostajia voi olla vaikea löytää. Tämä asettaa paineita järjestelmän ”voitelemiseksi” valtion rahaviranomaisille luomaan tyhjästä uutta rahaa ja luottoja.

Jopa jos talous saa nostetta lähiaikoina joko sen omista korjaavista mekanismeistaan tai valtion rahan ja luottojen uudelleen inflatoimisesta, emme ole silti toipuneet krapulasta. Sen lisääminen, mikä aiheutti vuoden 2008 suuren taantuman – löysä raha, lainsäädännölliset interventiot pääomien ohjaamiseksi kestämättömiin suuntiin, poliitikot ja lainsäätäjät rahoitusmarkkinoita viritellen – ei tuota todennäköisesti mitään muuta kuin saman lopputuloksen; omaisuuserien hintainflaation ja viimekäden ”mukautumisen”, jota kutsumme taantumaksi tai lamaksi. Matkan varrella tulemme kumuloimaan valtavasti velkaa, joka tekee tulevan laskun ilmeisemmäksi ja sitoo meidät uusiin taakkoihin.

Ellemme aloita korjaamaan viimeisen tai aikaisempien vuosikymmenten virheitä, lapsiamme odottava tulevaisuus tulee olemaan köyhempi ja vähemmän vapaa kuin sen tulisi olla. Poliitikkojen kiinnittäessä tulevat sukupolvet biljooniin, johtaessa ja tukiessa auto ja vakuutusyrityksiä, kuluttaessa sokeasti ja painaessa solkenaan rahaa – kaikkea tätä, samaan aikaan syyttäen vapaata yrittäjyyttä omista virheistään – meillä on paljon opittavanamme.

Kuten Albert Einstein kuuluisasti mainitsi, saman asian toistaminen yhä uudelleen eri lopputulosten odotuksilla on mielenvikaista. Parasta mitä voimme toivoa on, että opimme oikeat läksyt tästä kriisistä. Meillä ei ole varaa toistaa vääriä läksyjä.

Liite A: Myytti säännöstelyn purkamisesta

Liite B: Valtion väliintulot kriisin aikana loivat epävarmuutta


Lawrence W. Reed on Foundation of Econonic Education – www.fee.org – puheenjohtaja ja Mackinac Center for Public Policy:n kunniapuheenjohtaja.

Steven Horwitz on taloustieteen professori St. Lawrence yliopistossa, Canton, NY. Hän on ollut vieraileva tutkija Bowling Green State yliopistossa ja the Mercatus Center:ssä George Mason yliopistossa.

Peter J. Boettke on apulaisjohtaja James M. Buchanan Center for Political Economy:ssä, vanhempi tutkija Mercatus Center:ssä ja professori George Mason yliopiston taloustieteen laitoksella.

John Allison palveli BB&T Corp:n toimitusjohtajana joulukuuhun 2008 saakka. Allison on ollut BB&T Corp:n puheenjohtaja heinäkuusta 1989. Hän on jäsenenä American Bankers Association ja The Financial Services Roundatable järjestöissä.

Tämä artikkeli on julkaistu FEE:n luvalla.

About the author

Steven Horwitz wrote 5 articles on this blog.