Veroparatiisien ylistykseksi

Monaco“Pääoman omistaja on todennäköisesti maailmankansalainen, eikä välttämättä ole sidoksissa mihinkään tiettyyn maahan. Hän on taipuvainen jättämään maan, jossa hänet altistetaan harmilliselle tutkinnalle raskaiden verojen arvioimiseksi… Veroilla, jotka yleensä karkottavat pääomat mistä tahansa maasta, on taipumus kuihduttaa jokainen tulonlähde valtiolle ja yhteiskunnalle.”
-Adam Smith, The Wealth of Nations, 1776

Presidentti Obama julisti toukokuussa sodan niille amerikkalaisille, jotka suojelivat rahojaan ulkomaisilla alhaisen verotuksen alueilla.

Samaan aikaan kansainväliset hallintokoneistot ahdistelevat näitä veroparatiiseja korkean verotuksen maiden käskystä. Esimerkiksi Pariisissa sijaitseva Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD) on laittanut mustalle listalle 41 tällaista hallintoaluetta osana “haitallisen verokilpailun” ohjelmaansa ja yrittää nyt pelotella ne muuttamaan houkuttelevaa veropolitiikkaansa. Euroopan komissiolla on useita verokilpailun vastaisia hankkeita, kuten lähdeverotusta koskeva direktiivi, jolla pyritään pakottamaan alhaisen verotuksen maat auttamaan Euroopan hyvinvointivaltioita jäljittämään ja verottamaan pakenevia pääomia. YK:lla on veroasiain kansainvälistä yhteistyötä käsittelevä asiantuntijakomitea (Committee of Experts on International Cooperation in Tax Matters), jonka tavoitteena on määrätä maailmanlaajuiset säännöt estämään työpaikkojen ja pääoman virta korkean verotuksen valtiosta alhaisen verotuksen valtioihin. Ikään kuin tämä ei vielä riittäisi, edellisen kevään G20-kokouksen päätöslauselma mainitsi erikseen veroparatiisien päättäväisen kuriinpanon.

Yhteinen teema kaikille näille toimille on, että poliitikot haluavat korvata verokilpailun verotuksen yhdenmukaistamisella. Verokilpailun olemassaolo realisoituu, kun poliitikot tuntevat paineita parantaa veropolitiikkaansa, jotta kultamunia munivat hanhet eivät lentäisi pois. Reaganin ja Thatcherin veronalennukset aloittivat verokilpailun. Kansakunnat ovat kilpailleet kohti alhaisempia veroja toivoessaan houkuttelevansa tai säilyttääkseen työpaikkoja ja investointeja. Vuodesta 1980 lähtien kehittyneiden maiden keskimääräinen ylin tuloveroaste on laskenut noin 26 prosenttiyksikköä ja yhtiöveroaste yli 21 prosenttia. Tällä hetkellä 27 maassa on käytössä tasavero, mikä on hämmästyttävä kehitys. Ei ihme, että maailmantalous huolimatta nykyisestä myllerryksestä on niin paljon vahvempi nyt, kuin se oli 1970-luvulla.

Stereotypioiden mukaan veroparatiisit ovat pieniä saaria Karibialla ja se on todellakin totta joidenkin maailman tärkeimpien offshore-keskuksien tapauksessa. Ollaksemme tarkkoja, veroparatiisi on mikä tahansa hallintoalue, joka täyttää kaksi perustetta: ensinnäkin sen verolait ovat houkuttelevia kansainvälisille sijoittajille ja yrittäjille ja toiseksi se suojelee kansallista finanssivaltaansa ja -suvereniteettiaan pitäytymällä toisten valtioiden verolainsäädäntöjen täytäntöönpanosta, ainakin silloin, kun ne yrittävät verottaa taloudellista toimintaa rajojensa ulkopuolella. Tämä tarkoittaa tietenkin, että korkean verotuksen maiden yksityishenkilöillä ja yrityksillä on mahdollisuus käyttää näitä hallintoalueita suojasatamina liiallista verotusta vastaan.

Mikä katsotaan verokeitaaksi, riippuu arvioijan kansallisuudesta

Mitkä ovat veroparatiiseja? Paikat kuten Liechtenstein ja Caymansaaret kuuluvat listalle, mutta niin tekevät monet onshore-valtiotkin. Yksi maailman johtavista offshore-kysymysten asiantuntijoista, Marshall Langer, kirjoitti Tax Notes International:ssa, että “tärkein veroparatiisi maailmassa on Manhattan .. toiseksi tärkein veroparatiisi maailmassa on Lontoo”. Yhdysvallat ja Yhdistyneet kuningaskunnat ovat veroparatiiseja, koska niiden lait mahdollistavat ulkomaalaiset sijoitukset ilman tulojen raportoimista veroviranomaisille. Se on hyvä sekä Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian taloudelle että ulkomaisille veronmaksajille.

Joidenkin laskelmien mukaan maailmassa on yli 70 veroparatiisia: ulottuen aina suuresta Yhdysvalloista pieniin hallintoalueisiin, kuten Melillaan, Espanjalle kuuluvaan kaupunkiin Marokon rannikolla ja Sarkiin, Ison-Britannian hallinnassa olevaan saareen Ranskan rannikolla. Joissakin tapauksissa, kuten Yhdysvalloissa, veroparatiisipolitiikka on suunniteltu houkuttelemaan kansainvälistä pääomaa ja on vain ulkomaalaisten käytettävissä. Muissa tapauksissa, kuten Bahamalla, suotuisat verosäännökset ovat avoimia sekä vakinaisille asukkaille että vieraille.

Veroparatiisit ovat hyviä maailmantaloudelle pääasiassa neljästä syystä. Ensinnäkin ne edistävät hyvää politiikkaa ympäri maailmaa painostamalla korkean verotuksen maiden poliitikkoja alhaisempaan verokantaan. Kasvua edistävät muutokset ovat tapahtuneet pääasiassa verokilpailun ansiosta ja veroparatiisit ovat arvokkaita juuri siksi, etteivät poliitikot todennäköisesti ole yhtä ahneita tietäessään veronmaksajilla olevan pakomahdollisuuden. Merkittävää on, että jopa OECD:n ekonomistit ymmärtävät verokilpailun olevan kasvua edistävä voima maailmantaloudessa. He ovat myöntäneet, että mahdollisuus valita taloudellinen toimintaympäristö on vastapainona hallituksen budjetointiprosesseille, rajoittaen taipumusta tuhlata ja verottaa liikaa.

Veroparatiisit ovat olleet erityisen hyödyllisiä vakuuttamaan poliitikot vähentämään tuloista säästettävän ja sijoitettavan varallisuuden kaksinkertaista verotusta. Monet valtiot ovat alentaneet tai poistaneet perintöveroja ja varallisuusveroja, koska poliitikot ovat vihdoin ymmärtäneet, että ahdistavat verolait yksinkertaisesti ohjaavat verovelvollisia siirtämään rahojaan veroparatiiseihin, kuten Luxemburgiin ja Panamaan. Samalla tavoin valtiot ovat vähentäneet osinkojen, korkojen ja myyntivoittojen kaksinkertaista verotusta. Poliitikot ymmärtävät, että on parempi pitää alhaista veroastetta ja kerätä kohtuullisesti rahaa, kuin pitää korkeaa veroastetta, joka ajaa investoinnit Sveitsiin tai Singaporeen.

Taloudellisesta näkökulmasta nämä alemmat verokannat ovat äärimmäisen tärkeitä, koska ne vähentävät verotuksen painottumista säästämiseen ja investointeihin. Tämä kannustaa ihmisiä säästämään enemmän nykypäivän tuloista rahoittaakseen tulevaisuuden kasvua. Jopa sosialistiset ekonomistit ovat yhtä mieltä siitä, että pääoman muodostus on avain pitkän aikavälin hyvinvointiin ja elintason nousuun.

Toiseksi veroparatiisit tuottavat korkeaa elintasoa. Maailmanpankin tietojen mukaan yhdeksän maailman 13 rikkaimmasta hallintoalueesta on veroparatiiseja. Akateemiset tutkijat ovat vahvistaneet, että veroparatiisit kasvavat nopeammin ja luovat enemmän vaurautta ihmisille kuin korkeamman verotuksen alueet. Tämä on erityisen tärkeää kolmannessa maailmassa, missä veroparatiiseiksi muuttuvat köyhät kansakunnat nauttivat voimakkaasta köyhyyden vähentymisestä.

Kolmanneksi veroparatiisit edistävät parempaa hallintotapaa. Yksi kehitysmaita vaivaava ongelma on vakaiden instituutioiden puute. Omistusoikeudet, laillisuusperiaate ja vakaa rahat ovat välttämättömiä rakennuselementtejä vaurauden luonnille ja talouden kasvulle. Kaksi tutkijaa, James Hines ja Dhammika Dharmapala, totesivat, että halu tulla veroparatiisiksi johti valtioita parantamaan instituutioitaan siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät kansainväliset sijoittajat halua sijoittaa rahojaan huonosti hallinnoiduille alueille. Maailmanpankin hallintoindikaattorit osoittavatkin veroparatiisien sijoittuvan listalla erittäin korkealle. Tälle asialle pitäisi osoittaa suosiota eikä hyökätä sen kimppuun.

Neljäs syy on se, että veroparatiisit edistävät taloudellista toimintaa myös korkean verotuksen maissa. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta, mutta useimmissa, myös korkean verotuksen maissa on yleensä suosiollisemmat verotuskäytännöt saapuville investoinneille kuin omien kansalaisten taloudellisille aktiviteeteille. Poliitikot laskevat omien kansalaistensa olevan “sitoutuneita asiakkaita”, joita voidaan yliverottaa, mutta he kuitenkin ymmärtävät, että kansainvälisistä investoinneista on kilpailtava. Lisäksi asiantuntijat ovat havainneet, että korkean verotuksen maiden kansalaiset hyödyntävät usein tämän edun ja käyttävät lähiveroparatiisia tukiasemana investoidakseen omaan maahansa. Nämä lisäinvestoinnit, joita muuten ei olisi tapahtunut, lisäävät korkean verotuksen maiden vaurautta.

Verokilpailua kannattavat myös ne Nobel-palkinnon saajat, jotka ovat tunnistaneet valtioiden välisen kilpailun olevan tärkeä voima kohti parempaa politiikkaa. Kolmea esimerkkiä siteerataksemme: James Buchanan kirjoitti, että verokilpailu erillisten elementtien joukossa .. on itseisarvoisesti tavoiteltava päämäärä. Milton Friedman totesi, että kilpailu kansallisten hallitusten tarjoamien julkisten palveluiden ja niiden määräämien verojen kesken on aivan yhtä tuottavaa kuin kilpailu yksilöiden tai yritysten tarjoamien tavaroiden ja palveluiden ja niiden hintojen välillä. Gary Becker puolestaan kirjoitti, että valtioiden välisellä kilpailulla on taipumus tuottaa kilpailua huipulle rajoittamalla vaikutusvaltaisia ja ahneita ryhmiä ja poliitikkoja toteuttamasta halujaan väestön enemmistön kustannuksella.

Suoja vainolta

Matalan verotuksen alueet tarjoavat turvasataman myös vainotuille ihmisille. Suurin osa maailman väestöstä asuu valtioissa, missä hallitukset eivät tarjoa sivistyneen yhteiskunnan edellyttämää perusturvallisuutta. Itse asiassa valtionhallinto on monissa tapauksissa ongelma, koska valtaeliitti käyttää valtaansa riistääkseen kansalaisia. Korruptio rehottaa, pakkolunastukset ovat yleisiä ja rikollisuus on endeemistä. Myös laajamittaista vainoa esiintyy. Ei ole yllättävää, että ihmiset, joilla on rahaa, ovat yleisiä sorron kohteita. Varsinkin jos he kuuluvat uskonnollisiin, poliittisiin, etnisiin, rodullisiin tai seksuaalisiin vähemmistöihin.

Veroparatiisit suojelevat ihmisiä korruptoituneilta ja epäpäteviltä hallituksilta tarjoamalla turvallisen paikan varojen sijoittamiselle. Esimerkiksi, jos hallitus on antisemitistinen, niin juutalainen yrittäjä olisi typerä pitäessään rahansa paikallisessa pankissa. Itse asiassa Sveitsin ihailtavaa vuosisatoja vanhaa pankkisalaisuutta suojelevaa ihmisoikeuspolitiikkaa vahvistettiin vuonna 1930 suojelemaan Saksan juutalaisia, jotka halusivat turvata omaisuutensa natseilta.

Monet ryhmät maailmassa kohtaavat syrjintää ja vihamielisyyttä – usein valtioiden taholta. Paikallinen väestö paheksuu usein etnisiä kiinalaisia maissa, kuten Indonesiassa ja Filippiineillä. Sama pätee intialaista syntyperää oleviin Itä-Afrikassa. Kun ihmiset kuuluvat epäsuosittuihin ryhmiin, ollen alttiita hallituksen vainolle, heille on järkevää suojata perheidensä omaisuutta siirtämällä varojaan paikkoihin kuten Hongkong, joista vainoajilla ei ole mahdollista löytää niitä. Samat taloudellista yksityisyyttä suojelevat lait, jotka tekevät veroparatiisit houkutteleviksi raskasta verotusta pakeneville ranskalaisille perheille ja ruotsalaisille yrittäjille, suojelevat myös muita ihmisiä erilaisilta vainon muodoilta.

Verohurskastelua, ei yhdenmukaistamista

On huomion arvoista, että jopa kansainväliset byrokratiat tunnustavat veroparatiisien tärkeän rooliin ja taloudellisen yksityisyyden. Esimerkiksi YK myönsi vuoden 1998 raportissaan, että säilyttääkseen poliittisen kontrollinsa hallitukset ympäri maailmaa vakoilivat omia kansalaisiaan suurimman osan 1900-luvusta. Ja, että poliittinen vapaus voi riippua kyvystä piilottaa puhtaasti henkilökohtaiset tiedot valtiolta. OECD:n verokilpailun vastaisen kampanjan johtaja Jeffrey Owens myönsi brittiläiselle Observer -lehdelle, että veroparatiisit ovat olennaisia henkilöille, jotka elävät epävakaissa järjestelmissä.

Veroparatiisien vastainen kampanja puuttuu valtioiden oikeuteen tavoitella kasvua edistävää politiikkaa ja syrjii erityisesti köyhiä kansakuntia. “Verottomuus tai vähäinen verotus” on tärkein kriteeri OECD:n listatessa maita veroparatiiseiksi. Vaikka useimmilla OECD-maillakaan ei ollut tuloveroja 1700- ja 1800-luvuilla, kun ne kiipesivät maatalouden köyhyydestä keskiluokkaiseen vaurauteen. Meidän kaikkien pitäisi olla loukkaantuneita, että tällaiset kansakunnat haluavat nyt kieltää samat mahdollisuudet köyhiltä mailta. Vahvojen OECD:ssä ja Euroopan komissiossa suurta valtaa käyttävien kansakuntien on sopimatonta pitää maalitaulunaan vähemmän voimakkaita kansakuntia ja hallintoalueita Karibian tapaisissa paikoissa.

Toinen kysymys on OECD:n tekopyhä pääoman kohtelu suhteessa työvoimaan. Pariisissa sijaitseva byrokratia on järkyttynyt siitä, että sijoitusrahastot virtaavat alhaisille veroalueille, joista monet ovat kehitysmaissa. Mutta samaan aikaan OECD-maat ovat suuria edunsaajia “aivovuodossa” kehitysmaista. Tämä lahjakkuuden virta on hyödyllistä työvoiman saajamaille, aivan kuten maailmanlaajuiset rahavirrat ovat hyödyllisiä pääoman saajamaille. OECD ei kuitenkaan ehdota, että kehitysmailla olisi oikeus verottaa emigranttien OECD-maissa ansaitsemia tuloja. Joten miksi OECD-mailla pitäisi olla oikeus verottaa liikkuvia pääomaa OECD:n ulkopuolisissa maissa?

Toinen esimerkki tekopyhyydestä on se, että Yhdysvallat, Iso-Britannia, Itävalta, Belgia, Sveitsi ja Luxemburg ovat OECD:n jäseniä, mutta eivät ole sen alkuperäisellä mustalla listalla, vaikka ovatkin veroparatiiseja ulkomaisille sijoittajille. (Luettelo tarkistettiin myöhemmin). Vain pienet vähemmän vaikutusvaltaiset maat ovat tällaisen syrjinnän kohteita. Ja tietysti kaiken tekopyhyyden huipentuma on se, että kaikki OECD:n ja YK:n byrokraatit saavat verovapaata palkkaa samalla, kun he juoksentelevat ympäri maailmaa vaatimassa, että muiden maiden pitää nostaa veroja.

Korkean verotuksen maiden poliitikot ja edustajat kansainvälisissä byrokratioissa myöntävät usein, että moraaliset kysymykset ovat olennaisia. Mutta sitten he kuitenkin sanovat olevansa huolissaan siitä, että jotkin heidän omista kansalaisistaan välttyvät verotukselta veroparatiisien avulla. Mutta miksi se on paremman veropolitiikan maiden vika? Jos korkean verotuksen kansakunnat haluavat parempaa kuuliaisuutta, eikö heidän pitäisi korjata verojärjestelmiään sen sijaan, että yrittävät pakottaa muita kansoja luopumaan verotuksellisesta itsemääräämisoikeudesta ja tulemaan heidän veronkerääjävasalleikseen? Joka tapauksessa ajatus, että on olemassa valtava määrä maksamattomia veroja on vain yksi monista verokilpailua vastustavien levittämistä myyteistä. Tarkastellaanpa hieman näitä myyttejä.

Kilpailun vastaiset myytit

Myytti 1: Veroparatiisien ansiosta maksamattomia veroja on 100 miljardia dollaria. Presidentti Obama haluaa lisätä huomattavasti verohallituksen (IRS) valtaa väittäen, että tämä on ainoa tapa kerätä rahaa, joka oletettavasti piilottelee matalan veron alueilla. Määrä on huijausta. IRS, mikä ei varmasti ole veroparatiisien kannattaja, arvioi suurimman osan ns. verovajeesta olevan seurausta toimista Yhdysvalloissa. Osa uskotellusta 100 miljardista dollarista on ilmeisesti peräisin John Kerryn entiseltä työntekijältä, joka sepitti $70 miljardin arvion maksamattomista henkilökohtaisista tuloveroista. Mutta kun Kongressin tutkimuslaitos (CRS) pyysi luvun tuottamaa menetelmää, niin työntekijä tunnusti keksineensä luvun tahallaan ja tarkoitushakuisesti. CRS:n muistion mukaan hän “ei voinut lähettää meille kirjallista selvitystä hänen arviointimenetelmästään” ja “hän ilmaisi arvion olevan epävarma”. Se on vuosisadan vähättelevin lausunto.

Myytti 2: Veroparatiisien kukistaminen on paras tapa parantaa kuuliaisuutta. Korkean verotuksen maiden poliitikot ja OECD:n byrokraatit väittävät, että “offshore” -alueet riistävät poliitikoilta kipeästi tarvittavia verotuloja. Tämä väite on varsin outo, koska verotulot olivat ennätystasolla OECD-maissa, kunnes nykyinen taantuma iski. Mutta miten verotuksen noudattamista voidaan parantaa? Akateeminen tutkimus osoittaa vahvasti, että suurin tekijä verojen noudattamisessa on veroaste. Kun veroaste on kohtuuton, ihmiset eivät todennäköisesti noudata lakia. Jos he eivät voi suojata tulojaan käyttämällä veroparatiiseja, he käyttävät kotimaista harmaata taloutta. Tai he tulevat vähemmän tuottaviksi. Itävaltalaisen Johannes Kepler yliopiston asiantuntija Friedrich Schneider selittää, että tuloverot ovat “tärkein harmaan talouden syy ja, että korkea veroaste lisää kannustinta .. työskennellä harmaassa taloudessa”.

Myytti 3: Veroparatiisit johtavat korkeampiin veroihin tavallisilla ihmisillä. Yksi pahimmista myyteistä on, että veroparatiisit vähentävät kierojen ihmisten veroja ja pakottavat poliitikkoja nostamaan muiden veroja kompensoidakseen erotuksen. Jos tämä olisi totta, niin lisääntyvää rahavirtaa veroparatiiseihin pitäisi seurata korkeampi verotus lähdemaissa. Mutta kuten aikaisemmin todettiin, niin on tapahtunut päinvastoin. Poliitikot ovat alentaneet veroastetta vastatessaan veroparatiisien verokilpailuun. Tämä tarkoittaa, että kaikki veronmaksajat hyötyvät veroparatiiseihin sijoittavien ansiosta.

Myytti 4: Veroparatiisit ovat rahanpesun keskuksia. Vastoin tätä rutiininomaista mustamaalausta, kaikki objektiiviset todisteet osoittavat, että veroparatiiseilla on kaikkein tiukimmat rikollisen rahan vastaiset säännöt. Yksikään veroparatiisi ei ole rahanpesun ja terrorismin rahoituksen vastaisen toimintaryhmän (Financial Action Task Force on Money Launderingin, FATF) mustalla listalla. CIA tarkastelee muutama veroparatiisia rahanpesun keskuksena, mutta sillä on kuitenkin paljon enemmän muita maita listallaan. Ulkoministeriö sanoo samaa. On myös syytä huomata, että IRS on selvittänyt kaikilla suurilla veroparatiiseilla olevan hyvät “tunne asiakkaasi”-lait likaisen raha torjumiseksi. Kaikki suuret veroparatiisit myös kuuluvat Egmont-ryhmään, joka on avoin vain sellaisille hallintoalueille, joilla on tehokkaat likaisen rahan vastaiset tiedusteluosastot. Ei siis ihme, että australialaiset tutkijat havaitsivat rahanpesun olevan paljon helpompaa paikallisesti kuin ulkomaisissa veroparatiiseissa.

Ollessaan senaattorina, presidentti Obama kannatti veroparatiiseja vainoavaa lainsäädäntöä. Hänen kansallisen talousneuvostonsa puheenjohtaja Larry Summers on myös veroparatiisien ankara ideologinen vastustaja. Presidentiksi päästyään Obama on nyt pitänyt linjansa. Tämä asettaa Yhdysvallat Ranskan ja Saksan kaltaisten maiden puolelle antaen OECD:n aiemmin estämälle verotuksen yhdenmukaistamiselle uuden mahdollisuuden.

Taloudellisen vapauden kannattajien täytyy vastustaa näitä pyrkimyksiä. Vuonna 2000 verokilpailua suojaamaan perustettu The Center for Freedom and Prosperity on tehnyt erinomaista työtä. (Olen hallituksen jäsen, joten olen ehkä puolueellinen). Siitä huolimatta verokilpailun säilyttäminen uudessa poliittisessa ympäristössä tulee olemaan suuri haaste.

Artikkeli In Praise of Tax Havens on julkaistu FEE:n luvalla.

About the author

CIEL wrote 62 articles on this blog.