Vaarallisia historiallisia myyttejä

Artikkelin kirjoittaja Stephen Davies toimii Institute for Humane Studies -organisaatiossa nimikkeellä program officer.

MyyttiYksi ihmisten toimintaan kaikkein tehokkaimmin vaikuttavista asioita on historiallinen myytti – väärä uskomus menneisyydestä. Joillain historiallisilla myyteillä on kauaskantoisia ja vahingollisia vaikutuksia, sillä ne muokkaavat ihmisten ymmärrystä menneisyyden lisäksi myös nykyisyydestä, johdattaen heitä tekemään haitallisia tai jopa vaarallisia päätöksiä. Tämä vaikuttaa olevan erityisen paikkansapitävää talouden historiassa.

Tutkitaan esimerkiksi yleistä käsitystä suuresta lamasta ja New Dealistä. New Deal oli itse monin tavoin seurausta toisesta historiallisesta myytistä; yleisestä käsityksestä siitä, mitä tapahtui Saksan taloudelle 1900-luvun alkupuoliskolla ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan ja kolmannen valtakunnan aikana. Tämä myytti teki luultavasti enemmän vahinkoa, kuin mikään muu uskomus kyseisellä vuosisadalla.

Kolmannesta valtakunnasta oli yleisesti ja on vieläkin vallalla käsitys, että mitä muuta tahansa voidaan sanoa Hitlerin hallinnosta, niin se onnistui dramaattisesti elvyttämään Saksan talouden. Vuoden 1933 jälkeen Hitler ja hänen valtiovarainministerinsä Hjalmar Schacht vakauttivat talouden ja onnistuivat ratkaisemaan valtavan työttömyyskriisin, joka oli tuhonnut Weimarin tasavallan oikeutuksen. Tämän sanotaan johtuneen osittain Schachtin mielikuvituksellisesta rahapolitiikasta ja toisaalta massiivisista julkisista rakennushankkeista, kuten autobahneista. Saksa siirrettiin nopeasti vapaista markkinoista voimakkaasti säänneltyyn talouteen, joka sitten toimi paremmin. Puhuttaessa sotatuotannosta, tämä talous oli toisen maailmansodan aikana suuri menestys. Eritoten Hitlerin varusteluministerin Albert Speerin alaisuudessa.

Tässä näkökulmassa on ilmeisesti jonkin verran perää, muuten se ei olisi uskottava. On totta, että muutos valtion voimakkaampaan talouden kontrolliin oli nopea. Tosiasiassa vain harvat ymmärtävät, miten interventionistinen – jopa sosialistinen – natsien politiikka lopulta oli. (Vaikka puolueen koko nimen pitäisi antaa viitteitä tästä). Joka tapauksessa, kokonaiskuva on enimmäkseen väärä. Adam Tooze kumosi lopullisesti tämän näkökulman mestarillisessa teoksessaan Wages of Destruction: The Making and Breaking of the Nazi Economy. Tooze osoittaa, että julkisilla hankkeilla oli vain vähän vaikutusta työttömyyteen ja haaskattuihin resursseihin, että valtakunnassa oli 1930-luvulla jatkuva rahoitus- ja valuuttamarkkinakriisi, että vuoteen 1939 tultaessa Saksan talouden tila oli epätoivoinen, ja että tämä oli itse asiassa tärkeä tekijä Hitlerin yhä aggressiivisemmalle politiikalle, että oletettu Speerin menestys ei yksinkertaisesti toteutunutkaan, ja että koko hallinto on niin rampa sen taloudellisen epäpätevyyden vuoksi, että on suorastaan ihme, että sotilaallinen menestys oli niinkin suuri.

Onneksi, vaikkakin natsi-Saksan talouspolitiikkalla ja sen oletetulla menestyksellä oli jonkin verran vaikutusta 1930-luvulla (eikä vähiten joidenkin New Deal:n kannattajien joukossa), sitä ei enää ollut vuoden 1945 jälkeen. Sen sijaan tätä edeltävällä välivaiheella Saksan talouden historiassa oli paljon laajemmat seuraukset ja vaikutukset – kummatkin pelkästään vahingollisia. Kun sota syttyi heinäkuussa 1914, Saksan hallitus ja ylin johto suunnitellivat ja toivoivat lyhyttä ja ratkaisevaa sotaa. Asiat eivät tietenkään menneet tällä tavalla ja syksyllä 1916 oli selvää, että tämä strategia oli epäonnistunut Britannian johtaman kauppasaarron yhä tiukentuessa. Uhkaavan tappion edessä armeija otti Saksan keisarikunnan hallinnon haltuunsa Erich Ludendorfin ollessa varaesikuntapäällikkönä. Ludendorfin ajattelua ja politiikkaa esitettiin 1935 hänen työ- ja puolustuspuheessaan: Totaalinen sota (Der Totale Krieg).

Ludendorf väitti ensinnäkin, että kaikki kansakunnan inhimilliset ja aineelliset voimavarat muodostavat sen sotilaallisen kapasiteettin, tai puolustusvoimat. Varmistaakseen voiton ja eloonjäämisen kansakuntien nollasummapelissä, kaikkia näitä voimavaroja täytyi kontrolloida ja ohjata yhteen tarkoitukseen. Kenen tehtävä se olisi? Vastaus oli hänelle yksinkertainen: Koska tavoitteena oli voitto sodassa, sen täytyi olla armeija. Mitä tämä tarkoitti käytännössä oli eräänlaista suunnitelmataloutta, jossa yleisesikunta kontrolloi kaikkea taloudellista toimintaa erilaisten suunnitteluviranomaisten ja yksityiskohtaisten määräysten ja tavoitteiden avulla.

Pääkohta oli voitontavoittelun poistaminen ja sen korvaaminen järjestäytyneellä komentohierarkialla. Ludendorf ei koskaan väsynyt paasaamasta epäisänmaallisia voiton tavoittelijoita ja itsekkäitä individualisteja vastaan. Eräässä mielessä tavoitteena oli muuttaa koko talous ja yhteiskunta armeijaksi, jolla oli tyypillinen nykyaikaisen sotaväen komento- ja kontrollirakenne. Toisessa mielessä tavoitteena oli muuttaa keskusjohtoisella suunnitteluprosessilla ja kartellisoimalla Saksan teollisuus yhdeksi jättimäiseksi korporaatioksi. Yksi Ludendorfin luoman järjestelmän tärkeä näkökulma, aivan kuten natsi-Saksassa, oli tiivis liitto sotilaallisen, poliittisen, valtion hallinnollisen luokan sekä suuryritysten eliitin välillä, tai ainakin osan niistä.

Ludendorfin politiikka oli katastrofi. Tuotanto tosiasiallisesti vähentyi tai meni hukkaan ja rahoitusmenetelmät johtivat vakavaan inflaatioon, joka jopa paheni sodan jälkeen. Tämä politiikka myös lisäsi vastustusta väestössä, kuten hänen yhä raivoisammista purkauksistaan kävi ilmi. Lopulta pahentuva epätoivoinen tilanne johti uhkapeliin, joka oli suunnaton hyökkäys keväällä 1918. Sen epäonnistuminen merkitsi sodan lopullista häviämistä.

Kuitenkaan, Saksan vuoden 1916 jälkeistä politiikkaa ei nähty silloin eikä pitkänkään ajan kuluttua sellaisena valtavana virheenä, kuin se oli, edes ylimmän sotilaallisen johdon näkökulmasta. Sen sijaan sen katsottiin olleen suuri menestys. Outoa, että tämä näkemys omaksuttiin vielä laajemmin vuoden 1918 jälkeen – eikä vähiten voittajavaltioiden joukossa. Myytti juurtui niin, että Lundendorfin alaisen talouden rakenne oli mallina muille kansoille rauhan aikana.

Tällä uskomuksella oli tuhoisat seuraukset. Näin oli varmasti Saksalle itselleen, sillä se antoi perustan kolmannen valtakunnan talouspolitiikalle, sekä tarjosi oikeutuksen orjatyövoimalle ja kukistettujen kansojen järjestelmälliselle ryöstölle. Tällä näkökulmalla oli lievemmässä muodossaan voimakas vaikutus sotien välisinä vuosina sekä Isoon-Britanniaan että Yhdysvaltoihin.

Sen merkittävin vaikutus koettiin kuitenkin idässä. Kun bolševikit nousivat valtaan vuonna 1917, heillä ei ollut todellista käsitystä siitä, miltä sosialismi näyttäisi. Heidän alkuperäinen yrityksensä, niin kutsuttu sotakommunismi, osoittautui täysin katastrofaaliseksi ja se peruttiin uudella talouspolitiikalla (NEP:llä) vuonna 1921. Sitä seurasi suunnaton väittely siitä, millainen malli pitäisi ottaa käyttöön. Keskeinen argumentti, joka lopulta saavutti Stalinin toimesta voiton, oli ensimmäisen maailmansodan aikaisen Saksan sotatalouden ilmeisen onnistuneen mallin omaksuminen. Näin ollen Neuvostoliiton talous oli monin tavoin tulosta väärästä käsityksestä Saksan sotataloudesta ja sen toimivuudesta.

Väärinkäsityksillä siitä, mitä todella tapahtuu taloudessa, ei ole ainoastaan välittömiä vaikutuksia. Kun ne muotoilevat poliitikkojen ja yleisön näkemystä historiasta, niiden vaikutukset voivat olla valtavia, joskus koomisia, mutta usein traagisia.

Artikkeli Dangerous Historical Myths on julkaistu FEE:n luvalla.

About the author

CIEL wrote 62 articles on this blog.