Kauppa ja vapauden nousu

Thomas DiLorenzo

Artikkelin kirjoittaja Thomas DiLorenzo toimii taloustieteen professorina Loyolan yliopistossa Marylandissä. Tämä kirjoitus on mukailtu esitelmästä, joka pidettiin Ludwig von Mises instituutin konferenssissa “History of Liberty” Auburnin yliopistolla 29. tammikuuta 2000.

Ei ole liioiteltua sanoa, että kaupankäynti on modernin sivilisaation kulmakivi. Kuten Murray Rothbard kirjoitti,

Markkinatalous on kaikkialle maailmaan ulottuva suuri verkosto, jossa jokainen yksilö, jokainen alue ja jokainen maa tuottaa sitä, missä kukin on suhteellisesti paras, ja vaihtaa niitä toisten tuottamiin hyödykkeisiin. Ilman työnjakoa ja siihen perustuvaa kauppaa koko maailma näkisi nälkää. Kaupan pakkovaltaiset rajoitukset, kuten protektionismi, lamauttavat, rampauttavat ja tuhoavat kaupan – elämän lähteen ja hyvinvoinnin. [1]

Ihminen ei voi olla todella vapaa, ellei hänellä ole laajaa taloudellista vapautta – vapautta työskennellä ja koordinoida hankkeita yhdessä muiden ihmisten kanssa kirjaimellisesti ympäri maailmaa. Tämä on Leonard Readsin kuuluisimman artikkelin “Minä, lyijykynä” ydin, mikä kuvaa miten niin arkipäiväisen esineen, kuten tavallisen kynän tuottaminen, edellyttää eri puolilta maailmaa olevien tuhansien ihmisten yhteistyötä ja yhteistoimintaa. He kaikki pitävät hallussaan pitkälle erikoistunutta tietämystä, jonka avulla he voivat avustaa lyijykynien valmistuksessa ja markkinoinnissa. Sama pätee käytännössä lähes kaikkeen muuhunkin tuotantoon.

Ilman taloudellista vapautta, vapautta ansaita elantonsa itselleen ja perheelleen, ihmisten kohtalona on tulla pelkiksi valtion holhokeiksi. Näin ollen jokainen valtion yritys puuttua kauppaan on yritys kieltää vapautemme, köyhdyttää meitä ja tehdä meistä nykyajan maaorjia.

Ludwig von Mises uskoi, että vaihtokauppa on “perustavaa laatua oleva sosiaalinen suhde”, joka “sitoo ihmisen yhteiskuntaan”.[2] Ihminen “palvelee tullakseen palvelluksi” jokaisessa kauppasuhteessa vapailla markkinoilla.[3] Mises myös erottaa toisistaan kaksi sosiaalisen yhteistyön muotoa: yhteistyö yksityisen sopimuksen ja koordinoinnin nojalla ja yhteistyön komennon ja alistamisen tai “hegemonian” nojalla.[4] Ensin mainitun yhteistyön muoto on symmetrinen ja molemmille osapuolille hyödyllinen, kun taas jälkimmäinen on epäsymmetrinen, jossa on komentaja ja komennettava ja jossa komennettavat ovat pelkkiä pelinappuloita komentajien operaatioissa. Kun ihmisistä tulee vain hallitsijoidensa pelinappuloita, heidän ei voida sanoa olevan vapaita. Tämä on tietenkin eräänlaista “yhteistyötä”, joka on olemassa valtion käsissä.

Länsimainen sivilisaatio on tulosta “sopimuksellisen yhteistoimintamallin mukaisesti yhteistyötä tehneiden ihmisten saavutuksista” Mises kirjoitti.[5] Sopimuksellista valtiota ohjaavat sellaiset käsitteet kuin luonnollinen oikeus elämään, vapauteen ja omaisuuteen ja laillisuusperiaatteen alainen hallinto. Se sijaan “hegemoninen yhteiskunta” ei noudata luonnollisia oikeuksia ja laillisuusperiaatetta. Ainoat mitkä ovat merkityksellisiä, ovat kuninkaiksi tai kansanedustajiksi kutsuttujen diktaattoreiden julistamat säännöt, direktiivit ja määräykset. Nämä direktiivit voivat muuttua päivittäin ja valtion holhokkien on toteltava niitä. Kuten Mises kirjoitti, “holhokeilla on ainoastaan yksi vapaus: totella kyseenalaistamatta”.[6]

Kauppa käsittää omistusoikeuksien vaihdon. Vapaan kaupan rajoittaminen on siksi hyökkäys yksityistä omaisuutta itseään kohtaan eikä “vain kauppapoliittinen” kysymys. Tämän vuoksi sellaiset suuret klassiset liberaalit, kuten Fréderic Bastiat, käyttivät vuosia elämästään vapaan kaupan puolustamiseen. Bastiat, muiden joukossa, ymmärsi, että kun kerran on suostuttu protektionismiin, niin kenenkään omaisuus ei ole enää turvassa lukemattomilta muilta valtion rikollisilta toimilta. Bastiatille protektionismi ja kommunismi olivat pohjimmiltaan sama filosofia.

Klassiset liberaalit ovat jo pitkään tunnistaneet vapaakaupan olevan tärkein keino pienentää sodan todennäköisyyttä. Mikään ei ole tuhoisampaa ihmisen vapaudelle kuin sota. Se johtaa aina valtion pysyvään laajentumiseen ja ihmisen vapauden vähenemiseen, riippumatta siitä, kuka sen voittaa. Ranskan vallankumouksen aattona monet filosofit uskoivat demokratian laittavan pisteen sodalle – sodille, joita ajateltiin sodittavan vain Euroopan valtaeliitin vallan kasvattamiseksi ja rikastuttamiseksi. Ranskalaiset osoittivat kuitenkin pian tämän teorian vääräksi, sillä Napoleonin johdolla he, Misesin sanoin, “omaksuivat kaikkein häikäilemättömimmät rajattoman laajentamisen ja alueiden valloittamisen menetelmät”.[7]

Näin ollen demokratia ei ole turva sotaa vastaan, vaan, kuten Ison-Britannian (klassiset) liberaalit olivat tunnistaneet, vapaakauppa. Richard Cobdenille ja John Brightille, British Manchester Schoolin johtajille, vapaakauppa – sekä kotimaassa että kansainvälisesti, oli välttämätön edellytys rauhan säilyttämiseksi; kaupan ja yhteiskunnallisen yhteistyön maailmassa ei ole kannustimia sodalle ja valloituksille. Hallituksen puuttuminen vapaaseen kauppaan on kansainvälisen konfliktin lähde. Itse asiassa, kauppaa estävät merisulut ovat pohjimmiltaan sotatoimia. Kautta historian kaupan rajoitukset ovat osoittautuneet köyhdyttäviksi ja ovat lietsoneet sotatoimia aluehankintojen ja ryöstösaaliin motivoimina.

Ei ole pelkkää sattumaa, että vuonna 1999 Maailman kauppajärjestön kokousta – valtion kontrolloimaa kauppaa suosivien poliitikkojen ja lobbaajien, byrokraattien salaliittoa – leimasi viikon kestäneet mellakat, mielenosoitukset ja väkivalta. Kun kauppa on politisoitunutta, niin tuloksena on väistämättä selkkaus, joka varsin usein johtaa lopulta sotilaalliseen hyökkäykseen.

Mises tiivisti vapaan kaupan ja rauhan suhdetta kaikkein vakuuttavimmin, kun hän totesi:

Se mikä erottaa ihmisen eläimestä on niiden etujen oivaltaminen, joita saavutetaan yhteistoiminnassa tehdystä työnjaosta. Ihminen hillitsee luontaista aggressiivisuuttaan tehdäkseen yhteistyötä toisten ihmisten kanssa. Mitä enemmän hän haluaa parantaa aineellista hyvinvointiaan, sitä enemmän hänen on laajennettava työnjakojärjestelmäänsä. Samanaikaisesti hänen täytyy yhä enemmän rajoittaa aluetta, jossa hän turvautuu sotilaallisiin toimiin. Tällainen on Manchesterin laissez-faire filosofia.[8]

Kuten Bastiat usein sanoi, jos tavarat eivät ylitä rajoja, niin armeijat ylittävät. Tämä tyypillinen amerikkalainen filosofia oli myös mm. George Washingtonin, Thomas Jeffersonin ja Thomas Painen kanta. “Kaupankäyntiin perustuva ulkopolitiikka” kirjoitti Paine Common Sense:ssä, varmistaa Yhdysvalloille “rauhan ja ystävyyden” vanhan mantereen kanssa ja antaa hänen “kätellä maailmaa – ja käydä kauppaa kaikilla markkinoilla”.[9] Paine, Amerikan vallankumouksen filosofi, uskoi, että vapaakauppa “rauhoittaa ihmismieltä”, auttaa ihmisiä “tuntemaan ja ymmärtämään toisiaan” ja “vaikuttaa sivistävästi” kaikkiin sen osapuoliin.[10] Kaupankäynti nähtiin “rauhaa rakastavana järjestelmänä, joka toimii yhdistääkseen ihmiskuntaa tekemällä kansakunnat sekä yksilöt toisilleen hyödyllisiksi… Sota ei ole koskaan kauppaa käyvän kansakunnan edun mukaista”.[11]

George Washington oli samaa mieltä. “Harmonia, liberaali kanssakäyminen kaikkien kansakuntien kanssa, on politiikan, inhimillisyyden ja etujen suosittelemaa”, hän totesi jäähyväispuheessaan 17.9.1796.[12] Meidän kauppapolitiikkamme “on oltava tasapuolisissa ja puolueettomissa käsissä, jotka eivät tavoittele eivätkä myönnä yksinoikeudellisia palveluksia tai etuuksia, edistävät asioiden luonnollista kulkua, hyväntahtoisesti levittää ja monipuolistaa kaupan virtoja pakottamatta mitään”.[13]

Ikuinen taistelu vapauden ja merkantilismin välillä

1450- ja 1750-lukujen välinen ajanjakso maailman historiassa oli maailmankaupan kasvun, teknologian ja kaupankäynnin instituutioiden aikakautta. Teknologiset innovaatiot merenkulussa, kuten kolmimastoparkki, toivat eurooppalaiset kauppiaat kaukaisille alueille Amerikkaan ja Aasiaan. Tämä valtava kaupankäynnin laajentuminen helpotti suuresti maailmanlaajuista työnjakoa, syvempää erikoistumista ja suhteellisesta edusta hyötymistä.[14]

Mutta kun ihmisen vapaus edistyy, kuten se teki kaupan kasvun mukana, valtion valta on uhattuna. Joten valtiot tekivät kaikkensa silloin, kuten nyt, rajoittaakseen kauppaa. Järjestelmä kaupan rajoittamiseksi ja valtion puuttumiseksi vapaisiin markkinoihin on merkantilismi, jota Adam Smith vastusti teoksessaan The Wealth of Nations. Kuten Rothbard kirjoitti:

Merkantilismi, joka saavutti huippunsa 1800- ja 1900-luvun Euroopassa, oli valtiojohtoisuuden järjestelmä, joka hyödynsi taloudellisia harhaluuloja luodakseen imperialistisen valtion valtarakenteen, sekä erityisiä tukia ja monopolistisia etuoikeuksia valtion suosimille yksilöille tai ryhmille. Täten merkantilismi edellytti, että valtion olisi kannustettava vientiä ja estettävä tuontia.[15]

Klassiset liberaalit kävivät ideologista sotaa merkantilismia vastaan 1700- ja 1800-luvulla ja saavuttivat joitain merkittäviä voittoja vapauden hyväksi. Ranskalaiset fysiokraatit, joita johti lääkäri ja taloustieteilijä François Quesnay, olivat vaikutusvaltaisia 1750-luvulta 1770-luvulle. He kuuluivat ensimmäisiin laissez-faire -ajattelijoihin, jotka kumosivat merkantilistisen propagandan pätevyyden ja vaativat täydellistä vapautta kotimaiseen ja kansainväliseen kauppaan. Heidän kantansa perustuu rehelliselle taloudelle sekä lockelaisille luonnonoikeuksille. Quesnay kirjoitti: “Jokaisella ihmisellä on luonnonoikeus vapaasti käyttää kykyjään, jos hän ei käytä niitä loukatakseen itseään tai muita”. [16]

Kun Anne Robert Jacques Turgot, itävaltalaisen koulukunnan edeltäjä, tuli Ranskan valtiovarainministeriksi vuonna 1774, hän vapautti ensimmäisenä virallisena toimenaan viljan tuonnin ja viennin. Suunnilleen samaan aikaan Adam Smith puolusti kaupan moraalista sekä taloudellisista perustaa määrittelemällä sen osaksi “luonnollinen oikeuden” järjestelmää. Yksi tavoista, jolla hän teki sen, oli salakuljetuksen puoltaminen keinona kiertää merkantilistisia kaupan rajoituksia. Salakuljettaja, selitti Smith, osallistuu “tuottavaan työhön”, joka palvelee kanssaihmisiä (kuluttajia), kun taas jos valtio saisi hänet kiinni ja asettaisi syytteeseen, hänen pääomansa “sulautettaisiin joko valtion tai verovirkailijoiden omiin tuloihin”, mikä on “tuottamatonta” käyttöä “yhteiskunnan yleisten pääomien vähentämiseksi”. [17]

Manchester School

Huolimatta Quesnayn, Smithin, David Ricardon ja muiden tarjoamista vahvoista argumenteista vapaan kaupan puolesta, Englanti (ja muut Euroopan maat) kärsi protektionistisesta kauppapolitiikasta 1800-luvun alkupuoliskolla. Brittiläistä väestöä ryöstettiin merkantilistisilla maissilaeilla (Corn laws), jotka asettivat tiukat tuontikiintiöt viljalle. Nostamalla elintarvikkeiden hintoja, lait hyödyttivät hallituksen politiikan maataomistavia kannattajia kuluttajien kustannuksella, erityisesti köyhien. Mutta tämä muuttui, kiitos sankarillisille ja loistaville saavutuksille, jotka tultiin tuntemaan Manchester School:ina, jota johti kaksi brittiläistä liikemiestä (ja myöhemmin valtiomiestä): John Bright ja Richard Cobden. Bright ja Cobden muodostivat Anti-Corn Law -liigan vuonna 1839 ja tekivät siitä hyvin toimivan poliittisen koneen yhdessä suuren joukon tuella, jakaen kirjaimellisesti miljoonia esitteitä, järjestäen konferensseja ja tapaamisia eri puolilla maata, esittämällä satoja puheenvuoroja ja julkaisemalla omaa sanomalehteä, The League.[18]

Irlannin suuri nälänhätä 1845 aiheutti suuren paineen maissilakien kumoamiseksi, joka lopulta saavutettiin 25. kesäkuuta 1846. Sitä seurasi kaikkien muidenkin tuontitullien kumoaminen ja Britannian 70-vuotinen vapaakaupan jakso sai alkunsa. Cobden oli myös vaikutusvaltainen ajaessaan läpi 1860-vuoden englantilais-ranskalaista sopimusta, joka alensi Ranskan tulleja ja auttoi saamaan maan tielle kohti vapaampaa kauppaa.

Mahtava Bastiat

Kotoaan Mugronista, Ranskasta, Fréderic Bastiat synnytti yksin maassaan vapaakauppaliikkeen, joka lopulta levisi läpi Euroopan. Bastiat oli herrasmiesmaanviljelijä, joka oli perinyt perhetilan. Hän oli kyltymätön lukija, ja käytti vuosia valistamalla itseään klassisessa liberalismissa ja lähes kaikissa muissakin aloissa, joista hän sai tietoa. Noin 20 vuoden intensiivisen älyllisen valmistautumisen jälkeen, Bastiat alkoi syytää ulos artikkeleita ja kirjoja (vuonna 1840). Hänen kirjansa Economic Sophisms on tänä päivänä luultavasti paras koskaan julkaistu vapaan kaupan puolustus. Pian sen jälkeen seurasi Economic Harmonies, samalla kun Bastiat julkaisi artikkeleitaan aikakausi- ja sanomalehdissä ympäri Ranskaa. Hänen työnsä oli niin suosittua ja vaikutusvaltaista, että se käännettiin välittömästi englanniksi, espanjaksi, italiaksi ja saksaksi.

Bastiatin suuresta vaikutuksesta johtuen, vapaakaupan järjestöt, mallinaan Bastiatin Ranskaan ja hänen ystävänsä Richard Cobdenin Englantiin perustama, alkoivat versoa Belgiassa, Italiassa, Ruotsissa, Preussissa ja Saksassa.

Bastiatille, kollektivismi kaikissa muodoissaan oli moraalitonta sekä taloudellisesti tuhoisaa. Kollektivismi perustui “lailliseen ryöstöön”, ja luonnollisen oikeuden kiistäminen yksityiseen omaisuuteen vastaisi väitettä, että varkaus ja orjuus ovat moraalisia. Yksityisomaisuuden suojaaminen on ainoa oikeutettu valtion tehtävä, Bastiat kirjoitti, minkä vuoksi kaupan rajoitukset ja kaikki muut merkantilistiset järjestelyt, on tuomittava. Vapaassa kaupassa “on kysymys oikeudesta, oikeudenmukaisuudesta, yleisestä järjestyksestä ja omaisuudesta. Koska etuoikeus, riippumatta sen ilmenemismuodosta, merkitsee omistusoikeuden kieltämistä tai halveksimista”. Ja “heti kun oikeutta omaisuuteen heikennetään yhdessä muodossa, sen kimppuun hyökätään heti tuhansissa muissa eri muodoissa.”[19]

Taistelu merkantilismia vastaan Amerikassa

Ei ole selvempää esimerkkiä siitä, kuinka kaupan rajoitukset ovat vapauden vihollisia, kuin Amerikan vallankumous. 1600-luvulla kaikki Euroopan valtiot harjoittivat merkantilismia. Englanti määräsi sarjan kauppa- ja merenkulkulakeja siirtomailleen Amerikassa ja muualla. Ne sisälsivät kolme periaatetta: 1. Kaikki Englannin ja sen siirtomaiden välinen kauppa on suoritettava englantilaisilla (tai englantilaisten rakentamilla) aluksilla, jotka ovat Englannin alamaisten omistamia ja miehittämiä. 2. Kaikki Euroopan vienti siirtomaihin on “ensin vahvistettava Englannin rannikolla” ennen sen kuljettamista siirtomaihin, jotta niistä voitaisiin periä ylimääräisiä tulleja. 3. Tietyt siirtomaiden tuotteet on vietävä Englantiin ja ainoastaan Englantiin.

Lisäksi siirtokuntalaisilta kiellettiin kaupankäynti Aasian maiden kanssa, johtuen valtion myöntämästä monopolista East India Companylle. Kaikelle siirtomaatuonnille Englantiin oli määrätty tullit.

Seitsenvuotisen sodan jälkeen (tunnetaan Amerikassa Ranskan ja Intian sotana) Englannin valtavat maa-alueet (Kanada, Intia, Pohjois-Amerikka aina Mississipille, suurin osa Länsi-Intiaa) tulivat kalliiksi hallinnoida ja valvoa. Näin ollen kauppa- ja merenkululait tehtiin vieläkin raskaimmiksi, joka johti Amerikan uudisasukkaiden ankariin kärsimyksiin ja silotti tietä vallankumoukseen.[20]

Amerikan vallankumouksen jälkeen kaupan rajoitukset melkein aiheuttivat Uuden-Englannin osavaltioiden, jotka kärsivät suhteettoman paljon rajoituksista, eroamisen Unionista. Vuonna 1807 Thomas Jefferson oli presidenttinä ja Englanti jälleen kerran sodassa Ranskan kanssa. Englanti julisti, että se “suojelisi merimiehiään missä hyvänsä heitä tavattaisiin”, mikä koski myös USA:n aluksia. Britannian sota-aluksen kaapattua USS Chesapeaken Hampton Roadsin edustalla Virginiassa, Jefferson määräsi kauppasaarron, joka teki kaiken kansainvälisen kaupan laittomaksi. Jeffersonin jätettyä virkansa seuraajalleen James Madisonille, tämä määräsi pakkokeinolain, joka mahdollisti “huumeidenvastaisen sodan” -tyylisen omaisuuden takavarikoinnin, jos sen epäiltiin olevan tarkoitettu vientiin.

Tämä radikalisoi Uuden-Englannin separatistit, joka olivat juonitelleet irrottautumista Jeffersonin valinnasta lähtien, ja jotka antoivat julkilausuman muistuttaen kansaa siitä, että “USA:n perustuslaki oli etelävaltioiden ja pohjoisvaltioiden välinen sopimus”, ja että keskushallinto ei ollut enempää kuin valtioiden liitto. Näin ollen, “aina kun sen [perustuslain] sopimusehtoja rikottiin, tai sen alkuperäiset periaatteet poikkesivat osavaltioiden tai niiden ihmisten periaatteista, se ei enää ole tehokas asiakirja, mutta että valtiolla on täysi vapaus tämän sopimuksen hengessä erota unionista”.[21]

Massachusettsin lainsäädäntöelin tuomitsi virallisesti kauppasaarron, vaati kongressia kumoamaan sen, ja ilmoitti, että se “ei ole oikeudellisesti sitova”. Toisin sanoen, Massachusettsin lainsäätäjä “mitätöi” lain, kuten Etelä-Carolina mitätöi vuoden 1828 tullitariffin noin 20 vuotta myöhemmin. Madisonin oli pakko lopettaa saarto maaliskuussa 1809.

Amerikassa on aina ollut ihmisiä, jotka halusivat tuoda Britannian merkantilistisen järjestelmän maahan, juuri siksi, että se oli niin vapautta tuhoava. He kuvittelivat olevansa järjestelmän komentajia ja sen pääasiallisia hyötyjiä. Kuten John Taylor of Caroline totesi, nämä miehet “mukaanlukien Hamilton ja federalistit ja myöhemmin “hyvien tuntemusten aikakauden” poliitikot 1820-luvulla, joista lopulta tuli Whig-puolue”.[22] Nämä miehet “pyrkivät tuomaan Brittiläisen järjestelmän Amerikkaan, mukaanlukien sen valtionvelan, poliittisen korruption, ja Tory-puolueen”.[23]

Taylor, huomattava anti-federalisti, oli merkantilismin elinikäinen kriitikko, joka esitti kritiikkinsä kirjassaan Tyranny Unmasked vuonna 1822. Kuten Bastiat, Taylor näki protektionismin hyökkäyksenä yksityistä omaisuutta kohtaan, joka on täysin vastoin vapautta, jonka puolesta Amerikan vallankumoukselliset olivat taistelleet ja kuolleet. Taylor pyrki “paljastamaan” perättömyyksien ja valheiden tyrannian, jonka merkantilistit olivat suunnitelleet edistämään rikollista järjestelmäänsä. Jos Englannin merkantilistista politiikkaa tarkasteltiin, Taylor kirjoitti: “Ei samanveroista toimintatapaa rikastuttaa valtionhallinnon puolta, ja köyhdyttää kansan puolta, ole milloinkaan aikaisemmin keksitty”.[24] Hän kirjoitti “erottamattomasta yhteydestä” sekä “teollisuuden vapauden ja kansallisen vaurauden välillä” että “kansallisen ahdingon ja suojatullien, tukien, etuoikeuksien ja raskaan verotuksen välillä”.[25] Ensimmäinen tuottaa kansallista onnea, kun taas jälkimmäinen tuottaa kansallista kurjuutta, Taylorin mukaan. Tuodessaan esiin taloudellisen omavaraisuuden mielettömyyttä hän kysyi:

Eikö Alabama halua mitään muuta kuin puuvillaa, pitäisikö tuon osavaltion valita tämä tuote pääartikkelikseen? Voiko se syödä, juoda ja ratsastaa puuvillallaan? Voiko se valmistaa siitä työkaluja, juustoa, kalaa, rommia, viiniä, sokeria ja teetä? ..Eikö Georgia ole markkinat tuottajille ja Rhode-Island markkinat puuvillalle, työnjaon seurauksena? [26]

Etelä-Carolinalainen valtiomies John C. Calhoun hyväksyi ja laajensi monia Taylorin argumentteja kamppailussa vuoden 1828 tullitariffeja vastaan, jotka sitten Etelä-Carolinan puoluekokous äänesti mitätöitäväksi. Vastakkainasettelu osavaltion, joka oli erittäin voimakkaasti riippuvainen tuonnista, kuten suurin osa muistakin Etelävaltioista, ja liittovaltion hallinnon välillä vuoden 1828 tullitariffeista lähes johti osavaltion eroamiseen liittovaltiosta noin 30 vuotta ennen Yhdysvaltain sisällissotaa. Liittovaltion hallinto perääntyi ja alensi tulleja vuonna 1833.

Brittityylistä merkantilismia maalleen halunneet pohjoisen tehtailijat eivät kuitenkaan antaneet periksi; he perustivat Yhdysvaltain Whig-puolueen, joka kannatti kolmea merkantilistista järjestelyä: protektionismia, yritysten hyvinvointia ja keskuspankkia maksamaan sen kaiken. Henry Clayn ja myöhemmin Abraham Lincolnin johtamat Whigit kamppailivat vuodesta 1832 vuoteen 1852 voimallisesti poliittisilla areenoilla tuodakseen 1600-luvun merkantilismin Amerikkaan.[27]

Puolue kuoli vuonna 1852, kun Whigit yksinkertaisesti alkoivat kutsua itseään republikaaneiksi. Tullit olivat vuoden 1860 republikaanipuolueen tavoiteohjelman keskeinen elementti, kuten se oli ollut edeltävien 30 vuoden aikana, jolloin sama pohjoisen taloudellisia etuja ajava joukko kutsui itseään “Whig:eiksi”.

Tullit laskivat alimmilleen vuoteen 1857 mennessä sitten vuoden 1815, kertoo Frank Taussig klassikossaan Tariff History of the United States.[28] Mutta kun republikaanit hallitsivat Valkoista taloa ja etelän demokraatit jättivät kongressin, republikaanit, kuten aikaisemmat whigit, tekivät mitä he olivat niin kiihkeästi halunneet tehdä vuosikymmeniä: mennä mukaan protektionistiseen mielettömyyteen. Ensimmäisessä virkaanastujaispuheessaan Lincoln totesi, ettei hänellä ole mitään aikomusta puuttua eteläisten osavaltioiden orjuuteen ja vaikka hän puuttuisikin, niin siihen ei olisi perustuslaillisia perusteita. Mutta hän lupasi sotilaallisen hyökkäyksen, jos tulleja ei kerättäisi. Toisin kuin Andrew Jackson, hän ei antaisi periksi Etelä-Carolainalaisille tullien mitätöijille.

Vuoteen 1862 mennessä keskimääräinen tullimaksu oli noussut 47,06 prosenttiin, korkeammalle kuin koskaan aikaisemmin, jopa korkeammalle kuin vuoden 1828 tullitariffit. Nämä korkeat maksut kestivät vuosikymmeniä sodan jälkeen.

Monet republikaanipuoluetta tukeneista sanomalehdistä vaativat avoimesti sotilaallista hyökkäystä eteläisten osavaltioiden satamiin estämään niitä aloittamasta vapaata kauppaa, joka kirjoitettiin konfederaation perustuslakiin 1861. Esimerkiksi 12. maaliskuuta 1861, New York Post suositteli, että Yhdysvaltain laivasto “lakkauttaisi kaikki rajanylityspaikat” etelässä.[29] 2. huhtikuuta 1861, New Jerseyläinen Newark Daily Advertiser varoitti pahaenteisesti, että etelävaltiolaiset olivat “ilmeisesti ottaneet sydämeensä liberaalin ja suositun vapaakaupan opin”, ja että vapaa kauppa “toimii välttämättä pohjoisen vakavaksi haitaksi”, koska “kauppa suuntautuu suurelta osin etelän kaupunkeihin”. “Nykyisten ongelmien pääalkuunpanijana”, Etelä-Carolina on koko ajan “valmistellut tietä vapaan kaupan omaksumiseksi” ja se on pysäytettävä “sulkemalla satamat” sotilaallisella voimalla.[30]

Kuten edellä mainittiin, Englanti oli itse siirtynyt täysin vapaaseen kauppaan vuoteen 1860 mennessä. Ranska vähensi nopeasti tullejaan samaisena vuonna ja Bastiatin käynnistämä vapaakauppaliike levisi ympäri Eurooppaa. Vain Yhdysvaltain pohjoiset osavaltiot takertuivat uskollisesti 1600-luvun merkantilismiin.

Pohjoisessa republikaanista puoluetta rahoittaneet ja hallinneet tehtailijoiden eturyhmät saivat sodan jälkeen “aikaiseksi pitkän korkeiden tullien ajanjakson. Vuoden 1897 tullitariffeilla tullisuoja saavutti keskimäärin 57 prosentin tason”.[31] Tämä poliittinen ryöstely jatkui noin 50 vuotta sodan jälkeen, jolloin kansainvälinen kilpailu pakotti tulleja jonkin verran alaspäin. Vuoteen 1913 mennessä keskimääräinen tullitariffi Yhdysvalloissa oli laskenut 29 prosenttiin.

Protektionistinen riemuvoitto

Mutta sama pohjoisten tehtailijoiden klikki kerjäsi “suojelua” ja jatkoi kerjäämistä kunnes presidentti Herbert Hoover allekirjoitti vuoden 1929 Smoot-Hawley -tariffin, mikä nosti yli 800 nimikkeen keskimääräisen tullitariffin takaisin ylös jopa 59,1 prosenttiin.[32] Smoot-Hawley poiki kansainvälisen kauppasodan, joka johti 50 prosentin kokonaisviennin vähenemiseen Yhdysvalloissa vuosina 1929 ja 1932.[33] Köyhyys ja kurjuus olivat väistämätön seuraus. Vielä pahempaa, hallitus vastasi näihin itse luomiinsa ongelmiin lisäämällä valtavasti valtion väliintuloa, joka ainoastaan tuotti entistä enemmän köyhyyttä ja kurjuutta ja riisti amerikkalaisilta yhä enemmän ja enemmän heidän vapauksiaan.

1600-luvulta lähtien kaikki suuret klassiset liberaalit ovat puolustaneet vapaakauppaa ja vastustaneet kaupan rajoituksia. Kaupan rajoitukset ovat hyökkäys yksityisen omaisuuden instituutiota vastaan, vaikuttaen kansainväliseen työnjakoon, joka on hyvinvointimme lähde, ja eivät ole varkautta kummoisempia. Kuten Murray Rothbard huomautti:

Sysäys protektionismiin ei synny naurettavista teorioista, vaan vaatimuksista pakkovaltaisille erityisetuoikeuksille ja kaupan rajoituksille kilpailijoiden ja kuluttajien kustannuksella. Erityisetuoikeuksien omistajina, käyttämällä poliittista prosessia alistaakseen ja ryöstääkseen meitä muita, protektionistit ovat kaikkein ansioituneimpia. On korkea aika, että saamme heidät lopullisesti pois selästämme, ja että kohtelemme heitä oikeutetulla paheksunnalla, jota he niin runsaasti ansaitsevat. [34]

Viitteet

1.Murray Rothbard, Protectionism and the Destruction of Prosperity, found on www.mises.org/fullarticle.asp?title=protectionism&month=1.
2.Ludwig von Mises, Human Action: A Treatise on Economics, Scholar’s Edition (Auburn, Ala.: Mises Institute, 1998 [1949]), s. 195
3.Ibid.
4.Ibid., s. 196.
5.Ibid., s. 198.
6.Ibid., s. 199.
7.Ibid., s. 819.
8.Ibid., s. 827.
9.Thomas Paine, Common Sense, s. 20, teoksessa Philip S. Foner, toim., Complete Writings of Thomas Paine (New York: 1954).
10.Ibid.
11.Ibid.
12.W.B. Allen, ed., George Washington: A Collection (Indianapolis: LibertyClassics, 1988), s. 525.
13.Ibid.
14.Nathan Rosenberg and L.E. Birdzell, Jr., How the West Grew Rich (New York: Basic Books, 1986), s. 71-112.
15.Murray Rothbard, “Mercantilism: A Lesson for Our Times?” teoksessaan The Logic of Action II (Cheltenham, England: Edward Elgar, 1997), s. 43.
16.Cited in Henry Higgs, The Physiocrats (New York: Langland Press, 1952), s. 45.
17.Adam Smith, An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations (New York: Oxford University Press, 1976), s. 898.
18.Nick Elliott, “John Bright: Voice of Victorian Liberalism,” in Burton W. Folsom, Jr., ed., The Industrial Revolution and Free Trade (Irvington-on-Hudson, N.Y.: Foundation for Economic Education, 1996), s. 28.
19.Frederic Bastiat, Selected Essays on Political Economy, George B. de Huszar, ed. (Irvington-on-Hudson, N.Y.: Foundation for Economic Education, 1995), s. 111. (Irvington-on-Hudson, NY: Liikesivistysrahasto, 1995), s. 111.
20.Samuel Eliot Morison, Henry Steele Commager, and William Leuchtenburg, The Growth of the American Republic (New York: Oxford University Press, 1980), s. 112-25.
21.James Banner, To the Hartford Convention: The Federalists and the Origins of Party Politics in Massachusetts, 1789-1815 (New York: Alfred A. Knopf, 1970), s. 301.
22.John Taylor, Tyranny Unmasked (Indianapolis: Liberty Fund, 1992), s. xvi.
23.Ibid.
24.Ibid., s. 11.
25.Ibid., s. 19.
26.Ibid., s. 24.
27.Michael F. Holt, The Rise and Fall of the American Whig Party (New York: Oxford University Press, 1999).
28.Frank Taussig, A Tariff History of the United States (New York: Putnam, 1931), s. 157.
29.Howard Perkins, Northern Editorials on Secession (Gloucester, Mass.: Peter Smith, 1964), s. 600.
30.Ibid., s. 602.
31.Wilson Brown and Jan Hogendom, International Economics (New York: Addison-Wesley, 1994), s. 188.
32.Ibid., s. 192.
33.Ibid., s. 193.
34.Rothbard, Protectionism.

Artikkeli Trade and the Rise of Freedom on julkaistu FEE:n luvalla.

About the author

CIEL wrote 62 articles on this blog.