Archives: March, 2010

Johnny Munkhammar on ruotsalainen kirjoittaja ja yrittäjä, sekä European Enterprise Instituten tutkimusjohtaja ja teoksen ” The Guide to Reform” tekijä.

Kolmekymmentä vuotta Margaret Thatcherin valtaan tulon jälkeen ja kaksikymmentä vuotta Berliinin muurin kaatumisen jälkeen taloudellinen vapaus on vähentynyt viime vuonna puolessa päätalousalueista. Valtiot jahtaavat intensiivisesti pankkeja, veroparatiiseja ja sijoitusrahastoja.

Uudet määräykset, kasvava julkinen kulutus ja protektionistiset menettelyt rehottavat läntisen maailman toimintapolitiikoissa. Onko jatkuvasti kasvava julkinen valta uusi trendi, käänteinen viime vuosikymmenten taloudelliselle vapaudelle?

Siltä näyttäisi. Tukitoimet vastauksena kriisiin ovat merkittävä askel velan rakentamisessa, joka täytyy maksaa tulevilla veroilla. Demografinen kehitys ja kulutuskysyntä johtavat massiivisiin kustannuslisäyksiin monissa julkisissa järjestelmissä tulevina vuosikymmeninä.

Itse asiassa niin kutsutut anglosaksiset maat – väitetysti vapaimmat merkittävät taloudet – alkoivat jo laajentaa julkista sektoriaan ennen kriisiä. Julkinen kulutus lisääntyi Yhdysvalloissa vuodesta 2000 vuoteen 2008 35 prosentista 39 prosenttiin bruttokansantuotteesta, ja Iso-Britanniassa 37 prosentista 47 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Terveyden- ja vanhustenhoidon kulut ovat nousussa, yhtälailla eläkkeiden kanssa. Japanissa, Italiassa ja Espanjassa eläkekulut tulevat räjähtämään. Jopa Yhdysvallat vaikuttaa olevan kykenemätön välttämään julkisen vallan kulutuksen kasvua nykypäivän Ranskan ja Saksan tasolle niin kutsuttujen oikeuksien takia.

Tämä olisi erittäin vahingollinen kehitys monesta syystä. Ensinnäkin, ei ole olemassa merkkejä, että tukipaketit paransivat pitkän aikavälin kasvua. Siten valtavat summat veronmaksajien rahoja tuhlattiin velkaa kasvattamalla, mikä lisää tulevaa verotaakkaa.

Toiseksi, viimeisen neljännesvuosisadan lisääntynyt taloudellinen vapaus on ollut ennenkuulumaton menestys. Globaali BKT henkeä kohden nousi 50 prosenttia, äärimmäinen köyhyys leikkaantui puoleen ja läntisestä elintasosta nauttii enemmän ihmisiä kuin koskaan aikaisemmin.

Kolmanneksi, taloudellisella vapaudella on vahva korrelaatio muiden tärkeiden tavoitteiden kanssa, kuten ympäristönsuojelun, yhteiskunnallisen kehityksen ja elämän laadun indikaattoreiden kanssa.

Neljänneksi, kriisistä huolimatta liberalisoinnin tulokset pysyvät. Vuodesta 1990 BKT henkeä kohden on kasvanut Yhdysvalloissa 64 prosentilla ja Iso-Britanniassa 47 prosentilla – mutta ainoastaan 35 prosentilla Ranskassa ja 23 prosentilla Saksassa ja 16 prosentilla Japanissa.

Ja viimeiseksi, jos eurooppalaisten olisi tullut oppia jotain, niin se on välttää suurta julkista valtaa. Itä- ja Keski-Euroopan hylättyä komentotaloutensa niiden elintaso on parantunut enemmän kuin kukaan pystyi kuvittelemaan vuonna 1989.

Elintasollemme olisi tuhoisaa sivuttaa tämä opetus ja palata takaisin ennen Thatcherin aikaa edeltäneisiin toimintatapoihin. Mutta eikö tämä ole ilmenen suunta tällä hetkellä? Ei onneksi. Sitä, miten poliittinen ilmapiiri on kääntynyt ympäri, voidaan kuvata yhdellä sanalla: Massachusetts.

Äänestäjien tehdessä republikaani Scott Brownista Ted Kennedyä seuranneen senaattorin, demokraatit hävisivät välttämättömän enemmistön terveysuudistuksen läpiviemiseksi. Kyseessä oli ikään kuin kansanäänestys suuresta julkisesta sektorista, ja se hävisi.

Merkittävät muutokset voidaan usein jäljittää takaisin tällaisiin pieniin tapahtumiin. Presidentti Obama joutuu nyt liikkumaan keskemmälle. Ja vaikkakin amerikkalaiset äänestäjät eroavat eurooppalaisista, on epätodennäköistä, että tämä jäisi huomaamatta Euroopassa.

Monet Euroopan maat vastasivat kriisiin jatkamalla vapaiden markkinoiden uudistuksiaan, erityisesti Itä- ja Keski-Euroopassa, mutta myös esimerkiksi Ruotsissa. Heidän menestyksensä asettaa lisää paineita valtioille, jotka ovat valinneet isolla julkishallinnolla lastatun tien.

Lopulta kohdatessaan BRIC-maiden taloudellisen vallan jopa vastahakoiset uudistajat, kuten EU:n presidentti Herman van Rompuy, näkevät uudistukset selviytymiskeinona. Eurooppa on tehnyt uudistuksia viimeisenä kahtena vuosikymmenenä, ja sen tulee jatkaa niiden tekemistä.

Elvytyspaketit tulisi vetää takaisin, mutta pääasialliset haasteet nousevat pitkällä aikavälillä, ja ne koskevat myös Yhdysvaltoja ja Japania. Välttääkseen räjähtävät kustannukset terveydenhuollossa, vanhustenhoidossa ja eläkkeissä julkinen kulutus täytyy muuntaa yksityiseksi kulutukseksi.

Tämä on ainoa tapa välttää jatkuvasti kasvava julkinen sektori kaikkine sen ongelmineen. Ja se toisi itse asiassa monia hyötyjä. Ihmisillä olisi enemmän valinnan varaa, tuottajat kilpailisivat ja tämä parantaisi laatua sekä tehokkuutta.

Sosiaalivaltion muuntaminen sosiaaliyhteiskunnaksi ei välttämättä ole helppoa tai nopeaa ja juuri sen takia keskustelut siitä, kuinka se toteutetaan, tulee käydä nyt. Poliitikot saattavat pelätä julkista mielipidettä ja suosivat odottamista. Mutta olemme odottaneet jo liian pitkään.

Ja mitä tulee yleiseen mielipiteeseen – vahvistakoon Massachusetts päätöstämme.

Kaj Grüssner

Kaj Grüssner on verokonsultti ja omistautunut edistämään sekä itävaltalaisen taloustieteen oppeja että klassisen liberalismin periaatteita. Sarjan seuraavat osat: 2, 3, 4, 5.

Poliitikot ja valtamedia yrittävät pelästyttää ihmisiä kaikenlaisilla tuomiopäiväskenaarioilla. Suurin uhkakuva on deflaatio, jolla yleisesti tarkoitetaan hintojen laskua, vaikka se aidosti tarkoittaa rahamäärän supistumista. Sitä sietää kummastella, koska eihän kukaan pidä kalliista hinnoista. Mutta jos kuuntelee politiikkoja, ekonomeja ja toimittajia, saa kuvan, että halvat hinnat ovat vielä pahempi asia. Mutta miksi hintojen lasku on huono asia? Se on hyvä kysymys, johon valitettavan usein saa väärän vastauksen. Seuraavassa viiden osan sarjassa käyn läpi elvytystoimenpiteiden taustateoriaa ja selitän, miksi se ei toimi.

Välttyminen deflaatiolta oli 1930-luvulla yksi New Dealin tärkeimpiä tavoitteita. Silloin pelättiin, että laskevat hinnat johtaisivat huonompaan kannattavuuteen, joka puolestaan johtaisi korkeampaan työttömyyteen, joka johtaisi heikompaan ostovoimaan, joka johtaisi pienempään kysyntään, joka johtaisi entistä huonompaan kannattavuuteen, tuotannon supistumiseen, työllisyyden vähenemiseen ja niin edelleen, kunnes lähes kaikki yritykset menevät konkurssiin ja maassa vallitsee massiivinen työttömyys. Hintojen lasku johtaa siis noidankehään, joka vetää koko maan talouden pohjattomaan kuiluun. Tästä syystä hintojen laskua on kaikin keinoin vältettävä. Tämän lisäksi nostetaan usein esille tavallisten yritysten maksuhäiriöt, jotka johtuvat pankkien haluttomuudesta myöntää lainoja. Tosiasiassa kannattavat yritykset menevät konkurssiin, koska ne eivät saa rahoitusta. Myös tätä ongelmaa vastaan valtion tulee taistella kaikin voimin.

Ensimmäinen toimenpide on lisätä valtion menoja, jolla elvytetään supistunutta kysyntää lisäämällä valtion kulutusta. Tähän vaiheeseen kuuluu suoria tukipaketteja, niin sanottuja bailouts, mutta myös isoja julkisia projekteja, kuten infrastruktuurin parantamista ja laajentamista. Tämä kulutus rahoitetaan yleisesti valtion velalla (valtio ottaa lainaa) ja inflaatiolla (valtio painaa uutta rahaa). Tällä tavalla luodaan keinotekoista kysyntää, jonka tavoitteena on ylläpitää kannattavuutta ja tuotantoa ja sen myötä myös työllisyyttä entisellä tasollaan. Toinen toimenpide on hinta- ja palkkakontrollit. Toisin sanoen, säädetään laittomaksi myydä tuotteita tiettyä hintaa halvemmalla tai korkeammalla hinnalla, tai maksaa tiettyä tasoa alhaisempaa palkkaa. Kolmas toimenpide on kartellisoida koko talous. Se on luonnollinen jatko toiselle toimenpiteelle ja tarkoittaa, että ainoastaan tietyt, valtion hyväksymät yhtiöt, hallitsevat yhdessä tiettyä markkinasektoria tai alaa, ja lupaavat noudattaa valtion hinta- ja palkkamääräyksiä. Muut yhtiöt suljetaan pois markkinoilta. Neljäs toimenpide on kansallistaa koko talous ja kaikki tuotannontekijät.

USA on ryhtynyt laajamittaisesti ensimmäiseen toimenpiteeseen. Finanssiala on jo pitkään ollut hyvin kartellisoitu ja nyt se on osittain kansallistettu. Keskuspankin (The Federal Reserve) ohjauskoron manipulointi on tapa hallita hintoja, joten kaikkiin neljään toimenpiteisiin on tietyssä mittakaavassa USA:n finanssimarkkinoilla jo ryhdytty. EU:ssa tilanne on hyvin pitkälti sama.

Mutta jos nämä toimenpiteet eivät toimi, miksi Nobel-palkitut ekonomistit, kuten Paul Krugman, väittävät toisin ja kehottavat meitä ryhtymän niihin? Missä heidän logiikkansa pettää? Tästä enemmän seuraavassa osassa.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu FEE:n vuoden 2009 toukokuun “the Freeman” -julkaisussa.

Yhteiskunnaksi, joka on ruokkinut, vaatettanut, majoittanut, huolehtinut, viihdyttänyt ja muilla tavoin rikastuttanut ihmisiä enemmän kuin mikään muu yhteiskunta maapallolla, Amerikassa on totisesti paljon perusteetonta syyllisyyttä (ja monessa muussa länsimaassa vielä enemmän).

Tämä syyllisyys ilmenee monissa eri muodoissa. Minua eniten etoo esimerkki, jonka kuulemme usein hyvää tarkoittavilta hyväntekijöiltä, jotka koristelevat hyväntekeväisyyteen antamansa lahjoitukset kuluneella fraasilla: ”Haluan antaa jotain takaisin.” Se kuulostaa aina siltä kuin he pyytäisivät anteeksi menestystään.

Suomennettuna tuo fraasi tarkoittaa jotakuinkin seuraavaa: ”Olen elämäni aikana onnistunut keräämään jonkin verran varallisuutta. Huolimatta siitä miten olen sen tehnyt, minä vain tunnen syyllisyyttä sen tekemisestä. Siinä, että minulla on enemmän kuin joillakuilla toisilla, on jotakin väärää, mutta älä pyydä minua selittämään sitä, sillä se on vain jonkinlainen utuinen epämiellyttävä tunne. Koska minulla on jotakin, tunnen velvollisuudekseni antaa osan siitä pois. Minusta tuntuu hyvältä antaa se pois, koska se sovittaa sitä syntiä, että minulla ylipäätään alkujaan oli se. Nyt olen hyvä ihminen, enkö olekin?”

Minulle selvisi, miten syvään tämä ajatus on juurtunut, kun muutama vuosi sitten vierailin John D. Rockefellerin haudalla Lakeviewin hautausmaalla Clevelandissa. Tämän merkittävän liikemiehen elämästä kertoneen muistolaatan sanat antoivat ymmärtää, että suuren osan omaisuudestaan pois lahjoittaminen oli yhtä suuri saavutus kuin perustaa valtava kansainvälinen yritys, Standard Oil, joka tuon omaisuuden tuotti. Monet nykyisistä oppilaiden lukemista koulujen historiankirjoista menevät vielä askeleen pidemmälle. Ne rutiininomaisesti kritisoivat Rockefellerin kaltaisia ihmisiä heidän rikkauksistaan ja voittojen ja oman edun tavoittelustaan, joiden avulla he loivat rikkautensa, ja ylistävät heitä siitä, että he luopuivat osasta rahojaan.

Monesti hyväntekijät ovat antaneet lahjoituksia järjestölleni ja kertoneet, että he ”antavat jotain takaisin”. He tarkoittavat, että lahjoittamalla meille, he maksavat jotain velkaa koko yhteiskunnalle. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta nämä lahjoittajat eivät ole tehneet mitään väärää. He kyllä loivat rikkauksia elämänsä aikana, mutta he eivät varastaneet niitä. He ottivat riskejä, joita heidän ei olisi ollut pakko ottaa. He sijoittivat omia rahojaan tai rahoja, jotka he olivat lainanneet, ja jotka he myöhemmin maksoivat takaisin korkojen kanssa. He loivat työpaikkoja, maksoivat kilpailukykyisiä palkkoja omasta halustaan töihin tulleille ja siten antoivat toimeentulon tuhansille perheille. He tekivät uusia keksintöjä, joista osa on pelastanut ihmishenkiä tai edistänyt ihmisten terveyttä. He valmistivat tuotteita ja tarjosivat palveluita, joista he pyysivät ja saivat markkinahinnan. Heillä oli innokkaita asiakkaita, jotka palasivat heidän liikkeeseensä yhä uudestaan ja uudestaan. Heillä oli osakkeenomistajia, jotka halusivat riittävää tuottoa sijoituksilleen. Heillä oli myös kilpailijoita ja heidän piti olla aina askeleen edellä voittaakseen kilpailijansa. He eivät käyttäneet väkivaltaa saavuttaakseen päämääränsä; he luottivat vapaaseen kaupankäyntiin ja vapaaehtoisesti solmittuihin sopimuksiin. He maksoivat laskunsa ja velkansa. Ja joka vuosi he lahjoittivat osan voitoistaan hyväntekeväisyyteen, vaikka mikään laki ei määrännyt heitä niin tekemään. En tunne ketään sellaista lahjoittajaa, joka olisi koskaan ollut vankilassa tai saanut muita rangaistuksia.

Miten on siis mahdollista, että joku voi tehdä kaiken tuon ja silti tuntea syyllisyyttä? Minusta he ovat syyllisiä korkeintaan siihen, että ovat altistaneet itsensä huono-osaisten ja kateellisten – ihmisten, jotka ovat jakamassa heidän omaisuuttaan uudelleen, koska eivät itse onnistuneet luomaan mitään tai vain yksinkertaisesti halusivat valita helpon tien – panettelulle. Nämä ihmiset vain ottavat mitä haluavat, tai haluavat poliitikkojen ottavan sen heidän puolestaan.

Tai kuten jotkut papit, jotka ajattelevat, ettei rikkauksia luoda, vaan ne vain ”kerätään”, omaisuuden uudelleenjakajat saarnaavat ihmisille syyllisyydestä, kunnes he luopuvat maallisesta mammonastaan – välittämättä kymmenennestä käskystä, joka kieltää himoitsemasta toisen omaisuutta. Uskovaisilla on tietysti velvollisuus tukea kirkkoaan, moskeijaansa tai synagogaansa, mutta se on eri asia, eikä kuulu tähän.

Todelliset syyt antamiselle

Sopimuksen rikkova henkilö on korvausvelvollinen, mutta tämä velvollisuus hänellä on vain sopimuksen toista osapuolta kohtaan. Jos varastat jonkun toisen omaisuutta, olet sen omaisuuden verran velkaa nimenomaan varkauden kohteelle, et koko yhteiskunnalle. Nuo velvollisuudet ovat todellisia ja ne seuraavat ensin mainitussa tapauksessa vapaaehtoisen sopimuksen solmimisesta ja jälkimmäisessä tapauksessa moraalittomasta teosta. Tämä ajatus ”antaa jotakin takaisin” vain siksi, että olet ansainnut sen, on puolestaan seurausta jostain mystisistä velvollisuuksista, jotka eivät ole todellisia. Se kääntää nurinniskoin koko velan käsitteen. Antaa jotain ”takaisin” viittaa siihen, että se jokin ei alun perinkään ollut sinun, mutta vaurauden luominen yksityisyrittäjyydellä ja vapaaehtoisiin kauppoihin perustuen ei ole kenenkään omaisuuden pakkolunastamista.

Miten se voisikaan olla? Mihin järkeilyyn perustuu ajatus, että vapailla markkinoilla menestynyt henkilö, joka on täyttänyt kaikki velvollisuutensa ja maksanut kaikki velkansa sanan perinteisessä merkityksessä, olisi jotakin velkaa niinkin epämääräiselle käsitteelle kuin yhteiskunnalle? Jos yrittäjä X ansaitsee miljardi dollaria ja yrittäjä Y kaksi miljardia, voidaanko sanoa, että Y:n pitäisi ”antaa takaisin” kaksi kertaa enemmän kuin X:n? Ja jos näin on, kuka saa päättää, kenelle hän on sen velkaa? Selvästi koko ajatus ”jonkin takaisin antamisesta” vain siksi, että sinulla on se, seisoo älyllisessä mielessä juoksuhiekalla.

Menestyneet ihmiset, jotka ovat ansainneet omaisuutensa vapaalla ja rauhanomaisella kaupankäynnillä, voivat antaa osan omaisuudestaan pois, mutta he eivät ole yhtään vähemmän moraalisia eivätkä enempää velkaa, vaikka he eivät antaisi mitään. Se, että hyväntekeväisyys olisi velan maksamista tai, että sen pitäisi olla jonkinlaisen syyllisyyden tai itseruoskinnan seurausta, halventaa koko hyväntekeväisyyden käsitettä.

He, joilla todella on velvollisuus antaa jotain takaisin ovat esimerkiksi pankkirosvoja, myymälävarkaita, huijareita, laskunsa maksamatta jättäneitä tai siltarumpupolitiikkaa harjoittavia poliitikkoja. Heillä on hyvä syy tuntea syyllisyyttä, koska he ovat syyllisiä.

Mutta jos olet tyypillinen vapaan markkinatalouden harjoittaja, joka on todella ansainnut ja pitänyt huolta omaisuudestaan, etkä ole vahingoittanut toisia ihmisiä tai heidän omaisuuttaan, etkä loukannut heidän oikeuksiaan, et kuulu edellä mainittuun ryhmään. Kun annat jotain hyväntekeväisyyteen, sinun pitäisi antaa se sen takia, että saat tyydytystä tukiessasi hyviä asioita, ei sen takia, että sinun pitäisi rauhoitella huonoa omaatuntoasi.