Archives: March, 2010

Leonard E. Read

Leonard E. Read (1898-1983) perusti FEE vuonna 1946 and palveli sen toiminnanjohtajana kuolemaansa saakka. “Minä, Lyijykynä”, hänen kuuluisin esseensä, julkaisiin ensi kerran The Freeman -julkaisun joulukuun 1958 numerossa.

Olen lyijykynä – tavallinen puinen lyijykynä, joka on tuttu kaikille tytöille, pojille ja aikuisille, jotka osaavat lukea ja kirjoittaa.[1] Kirjoittaminen on sekä ammattini että harrastukseni; teen ainoastaan sitä.

Saatat ihmetellä miksi kirjoitan sukuhistoriastani. Aloittaakseni, tarinani on mielenkiintoinen. Ja seuraavaksi, olen arvoitus – enemmän kuin puu tai auringonlasku tai salama. Mutta surullisesti minua käyttävät pitävät minua itsestäänselvyytenä, ikään kuin olisin pelkkä tapahtuma ilman taustaa. Tämä ylimielinen asenne alentaa minut arkipäiväisen tasolle. Tämä on vakavan oloinen virhe, jonka pauloissa ihmiskunta ei kestä kovin kauaa ilman vaaraa. Viisas G. K. Chesterton havainnoi: ”Tuhoudumme haluun ihmetellä, emme haluun ihmeistä”.

Minä, Lyijykynä, vaatimattomalta vaikuttava, olen ihmetyksesi ja hämmästyksesi arvoinen ja tämän väitteen pyrin todistamaan. Itse asiassa, jos voit ymmärtää minua – ei, se on liian paljon keneltäkään pyydetty – jos voit tulla tietoiseksi edustamastani ihmeellisyydestä, voit auttaa vapauden säilyttämisessä, jonka ihmiskunta on niin valitettavasti menettämässä. Minulla on syvällinen läksy opetettavani. Ja pystyn opettamaan tämä läksyn paremmin kuin auto tai lentokone tai mekaaninen tiskikone koska – no, koska vaikutan niin yksinkertaiselta.

Yksinkertainen? Silti yksikään ihminen maan päällä ei osaa minua valmistaa. Tämä kuulostaa mahtavalta, eikö kuullostakin? Erityisesti, kun oivalletaan, että minunlaisiani valmistetaan Yhdysvalloissa joka vuosi puolitoista miljardia.

Poimi minut ja katso minua ympäriinsä. Mitä näet? Et paljoakaan – hiukan puuta, lakkaa, etiketin, grafiittilyijyä, hiukan metallia ja kumin.

Lukemattomat edeltäjät

Samoin kuin et pysty jäljittämään sukupuutasi kovin pitkälle, vastaavasti minulle on mahdotonta nimetä ja selittää kaikkia edeltäjiäni. Mutta haluan mainita riittävästi heitä tähdentääkseni taustani rikkautta ja monimutkaisuutta.

Sukupuuni alkaa siitä mikä on tosiasiallisesti puu, suora Pohjois-Kalifornian ja Oreganon setripuu. Pohdi nyt kaikkia sahoja, rekkoja ja köysiä ja lukemattomia muita varusteita, joita käytetään setritukkien korjaamiseen ja lastaamiseen rautatievaunuihin. Ajattele kaikkia henkilöitä ja lukemattomia taitoja, joita vaaditaan niiden valmistamiseen: rautamalmin louhimista, teräksen valmistusta ja sen jalostamista sahoiksi, kirveiksi ja moottoreiksi; hampun kasvattamista ja sen kaikkien vaiheiden läpikäyntiä raskaaksi ja vahvaksi köydeksi; hakkuusavotat sänkyineen ja ruokahuoneineen, ruuanlaittoineen ja kaiken ruuan kasvattamisineen. Tuhansilla ihmisillä oli osansa jokaiseen metsurin nauttimaan kahvikupilliseen!

Tukit rahdataan sahalle San Leandrossa, Kaliforniassa. Voitko kuvitella yksilöt, jotka valmistavat kuljetusvaunut, kiskot, junan moottorit ja jotka rakentavat ja asentavat niihin vaaditut viestintäjärjestelmät? Nämä suuret joukot kuuluvat sukujuuriini.

Tutkitaan sahaa San Leandrossa. Setritukit leikataan pieniksi lyijykynän mittaisiksi paksuudeltaan noin puolen sentin rimoiksi. Ne uunikuivataan ja  värjätään samasta syystä kuin naiset laittavat punaa kasvoilleen. Ihmiset pitävät minusta kauniina, kalpeahkon valkean sijaan. Rimat vahataan ja kuivataan uudelleen. Kuinka montaa taitoa vaaditaankaan värjäyksen ja kuivauksen tekemiseen, lämmön, valon, voiman, hihnojen, moottorien ja kaikkien muiden sahan vaatimien asioiden tuotantoon? Sahan lakaisijat kuuluvat sukuhistoriaani? Kyllä, ja mukaan kuuluvat henkilöt, jotka valoivat betonin Pacifig Gas & Electic Companyn sähkölaitoksen patoon, joka toimittaa energian sahalle!

Älä ylenkatso nykyisiä ja kaukaisia edeltäjiä, joilla oli osansa kuudenkymmenen autolastillisen rimoja kuljetukseen ympäri maata.

Saavuttuaan kynätehtaaseen – 4 000 000 dollaria laitteita ja rakennusta, kaikki pääoma kerättynä vanhempieni säästäväisyydellä ja säästöillä – jokaiseen rimaan tehdään kahdeksan uraa monimutkaisella laitteella, jonka jälkeen toinen laite asettaa lyijyt joka toiseen rimaan, levittää liiman ja asettaa toisen riman päälle – kerroslyijyleipä, niin sanotusti. Seitsemän veljeä ja minä leikataan mekaanisesti tästä ”puupuristetusta” kerrosleivästä.

”Lyijyni” – se ei sisällä lainkaan lyijyä – on monimutkainen. Grafiitti louhitaan Ceylonilta. Huomioi nämä kaivostyöläiset ja heidän moninaisten työkalujensa tekijät ja paperisäkkien valmistajat, joissa grafiitti kuljetetaan ja he, jotka tekevät narut säkkien sitomiseen, ja he, jotka laittavat ne laivoihin, ja he, jotka tekevät laivat. Jopa matkan varrella olevat majakanvartijat avustavat syntymisessäni – ja luotsit.

Grafiitti sekoitetaan Mississipin saven kanssa, jossa käytetään jalostusprosessissa ammonium hydroksidia. Sen jälkeen lisätään kosteutusaineet kuten sulfonoitua talia – rikkihapon kanssa kemiallisesti reagoituja eläinrasvoja. Käytyään läpi lukuisia laitteita sekoitus ilmenee yhtäjaksoisena puristeena – kuin makkarankoneesta tulleena – se leikataan kokoon, kuivataan ja sitä poltetaan useita tuntia 1010 asteessa. Vahvuuden ja tasaisuuden lisäämiseksi lyijyt käsitellään kuumalla sekoitteella, joka sisältää kynttilävahaa Meksikosta, parafiinivahaa ja vedyllä käsiteltyjä luonnollisia rasvoja.

Setrini saa kuusinkertaisen lakkakäsittelyn. Tiedätkö kaikki lakan ainesosat? Kelle olisikaan tullut mieleen, että risiinipapujen kasvattajat ja risiiniöljyn jalostajat kuuluvat osaksi sitä? He ovat. Jopa prosessit, jolla lakasta tehdään kauniin keltaista käsittää useamman ihmisen taidot kuin on mahdollista luetella!

Tarkastele etikettiä. Se on filmi, joka on muodostettu käyttämällä lämpöä nokimustaan sekoitetulla hartsilla. Kuinka hartsia tehdään ja mitä on nokimusta?

Metallini – holkkini – on messinkiä. Kuvittele kaikkia ihmisiä, jotka louhivat sinkkiä ja kuparia ja heitä, joilla on taito tehdä kiiltäviä messinkilevyjä näistä luonnontuotteista. Mustat renkaat holkissani ovat mustaa nikkeliä. Mitä on musta nikkeli ja kuinka sitä käytetään? Tarina siitä, miksi holkkini keskiosassa ei ole mustaa nikkeliä, vaatisi sivujen selityksen.

Ja sitten kruunaava ylistykseni, tyylittömästi alalla ”tulpaksi” viitattu, osa jolla henkilö käyttää pyyhkiäkseen minulla tekemänsä virheet. Ainesosa ”factice” hoitaa pyyhkimisen. Se on kumimainen tuote, jota valmistetaan reagoimalla Hollannin Itä-Intian rypsiöljyä rikkikloridilla. Kumi, yleisen käsityksen vastaisesti, on ainoastaan sitomistarkoitukseen. Sitten on myös lukuisia vulkanoivia ja kiihdyttäviä aineita. Pumice tulee Italiasta; ja pigmentti, joka antaa ”tulpalle” sen värin, on kadmium sulfidi.

Kukaan ei tiedä

Haluaako joku haastaa aikaisemman väitteeni, ettei kukaan yksittäinen henkilö maan päälle tiedä kuinka minut tehdään?

Itse asiassa miljoonilla ihmisillä on ollut osansa luomisessani, joista kukaan ei tunne enempää kuin vain hyvin harvan toisistaan. Nyt saatat sanoa, että menin liian pitkälle viitatessani kahvin poimijaan kaukaisessa Brasiliassa ja ruuan kasvattajiin muualla luomisekseni; että tämä on äärimmäinen näkemys. Pysyn väitteessäni. Kaikista näistä miljoonista ei löydy yhtäkään henkilöä, mukaan luettuna kynätehtaan johtajaa, jonka panos on enemmän kuin hyvin vähäinen, äärettömän pieni tietämys. Tietotaidon näkökulmasta ainoa ero Ceylonin grafiitin louhijan ja Oreganon metsurin välillä on tietotaidon tyyppi. Ei voida tulla toimeen ilman louhijaa tai metsuria, yhtään sen enempää kuin tehtaan kemistiä tai öljykentän työntekijää – parafiini on öljyn sivutuote.

Tässä on hämmästyttävä tosiasia: Ei työntekijä öljykentällä eikä kemisti eikä grafiitin kaivaja eikä saven eikä kukaan miehistössä tai laivojen tai junien tai rekkojen tekijöistä eikä metalliosani pyältämislaitteen operoija eikä yrityksen johtaja suorita yksilöllistä tehtäväänsä sen vuoksi, että hän haluaisi minut. Jokainen heistä haluaa minua ehkä vähemmän kuin lapsi ensimmäisellä luokalla. Heidän motivaationsa on muualla kuin minussa. Ehkä se on jotain tällaista: Jokainen näistä miljoonista näkee, että hän voi siten vaihtaa hänen pienen tietotaitonsa tavaroihin ja palveluihin, joita hän tarvitsee tai haluaa. Minä saatan kuulua niihin tai sitten en.

Ei pääsuunnittelijaa

Tässä on vielä hämmästyttävämpi tosiasia: Pääsuunnittelijan puuttuminen, jonkun joka määrää tai väkisin ohjaa näihin lukemattomiin toimiin, jotka synnyttävät minut. Ei löydy jälkeäkään sellaisesta henkilöstä. Sen sijaan näemme näkymättömän käden työssään. Tämä on se arvoitus, johon aikaisemmin viittasin.

Sanotaan, että ”ainoastaan Jumala voi tehdä puun.” Miksi yhdymme tähän? Eikö se ole sen vuoksi, että käsitämme ettemme pysy tekemään sitä? Pystymmekö edes kuvaamaan puuta? Emme voi, paitsi ylimalkaisesti. Voimme esimerkiksi sanoa, että tietty molekyylirakenne ilmenee puuna. Mutta kenen ihmisen mieli pystyisi edes tallentamaan, ohjaamisesta puhumattakaan, jatkuvia muutoksia molekyyleissä, jotka ilmenevät puun elinaikana? Sellainen saavutus on käsittämätön!

Minä, Lyijykynä, olen monimutkainen yhdistelmä ihmeitä: puuta, sinkkiä, kuparia, grafiittia ja niin edelleen. Mutta näihin luonnossa esiintyviin ihmeisiin on lisätty vielä tavattomampi ihme: luovien ihmisenergioiden muoto – miljoonat pienet tietotaidot muodostuen luonnostaan ja spontaanisti vastauksena ihmisen tarpeisiin ja haluihin, ja ilman minkäänlaista pääsuunnittelijaa! Koska vain Jumala voi tehdä puun, väitän, että vain Jumala voi tehdä minut. Ihminen ei voi sen enempää ohjata näitä miljoonia tietotaitoja saattaakseen minut olemassaolooni kuin hän pystyy yhdistelemään molekyylejä luodakseen puun.

Yllä olevaa tarkoitin, kun kirjoitin: ”Jos voit tulla tietoiseksi ihmeellisyydestä, jota edustan, voit auttaa vapauden säilyttämisessä, jonka ihmiskunta on niin valitettavasti menettämässä.” Sillä jos ollaan tietoisia, että nämä tietotaidot järjestäytyvät luonnostaan, kyllä, automaattisesti luoviin ja tuottaviin malleihin vastauksena ihmisen tarpeisiin ja kysyntään – tarkoittaen valtiollisen tai minkään muun pakottavan pääsuunnittelijan puuttuessa – tällöin henkilöllä on hallussaan ehdottoman olennainen vapauden osanen: luottamus vapaisiin ihmisiin. Vapaus on mahdotonta ilman tätä luottamusta.

Sen jälkeen, kun valtiolla on ollut luovan toiminnan monopoli, kuten esimerkiksi postin jakelun, useimmat ihmiset uskovat, että postia ei voida jakaa tehokkaasti vapaasti toimivien ihmisten kesken. Ja tästä syystä: Jokainen tiedostaa, että hän ei tiedä kaikkia tapahtumia postin jakamiseksi. Hän tunnistaa myös, ettei kukaan yksilö pystyisi siihen. Nämä oletukset pitävät paikkansa. Kellään yksilöllä ei ole riittävästi tietotaitoa suorittaakseen kansakunnan postin jakelua yhtään sen enempää kuin kellään yksilöllä on tietotaitoa lyijykynän valmistamiseksi. Luottamuksen puuttuessa vapaisiin ihmisiin – tiedostamattomuudessa, että miljoonat pienet tietotaidot luonnollisesti ja ihmeellisesti muodostuvat ja yhteistoimivat tyydyttääkseen tätä tarvetta – yksilö ei voi muuta kuin päätyä virheelliseen johtopäätökseen, että posti voidaan jakaa ainoastaan valtiollisen ”pääsuunnittelijan” toimesta.

Runsaasti todistusaineistoa

Jos minä, Lyijykynä, olisin ainoa kappale, joka pystyisi tarjoamaan varmennuksen sille, mitä miehet ja naiset pystyvät saavuttamaan silloin, kun he ovat vapaita yrittämään, tällöin he, joilla on vähän luottamusta, olisivat vahvoilla. Todistusaineistoa on kuitenkin yltäkylläisesti; siinä on kyse meistä ja jokaisesta yksilöstä. Postin jakelu on perin yksinkertaista verrattuna esimerkiksi auton valmistukseen tai laskukoneen tai leikkuupuimurin tai jyrsimen tai kymmenien tuhansien muiden asioiden. Jakelu? Alueella, jolla ihmisille on jätetty vapaus yrittää, he toimittavat ihmisäänen maapallon ympäri alle sekunnissa; he toimittavat tapahtuman visuaalisesti ja liikkuvana jokaisen henkilön kotiin silloin, kun se tapahtuu; he toimittavat 150 matkustajaa Seattlesta Baltimoreen alle neljässä tunnissa; he toimittavat bensaa Texasista maatilalle tai sulatusuuniin New Yorkissa uskomattoman alhaisilla hinnoilla ja ilman tukia; he toimittavat jokaisen kaksi kiloa öljyä Persianlahdelta Itärannikolle – toiselle puolelle maapalloa – vähemmällä rahalla kuin valtio veloittaa yhden puolen kilon kirjeen toimittamisesta kadun toiselle puolelle!

Läksy, joka minun täytyy opettaa, on tämä: Jätä kaikki luovat energiat vapaiksi. Järjestä vain yhteiskunta toimimaan tämän läksyn mukaisesti. Anna yhteiskunnan laillisen koneiston poistaa kaikki esteet parhaansa mukaan. Salli näiden luovien tietotaitojen virrata vapaasti. Luota siihen, että vapaat miehet ja naiset vastaavat näkymättömälle kädelle. Tämä luottamus tulee vahvistettua. Minä, Lyijykynä, yksinkertaiselta vaikuttava, tarjoan oman luomiseni ihmeen todistuksena, että tämä on käytännöllistä luottamusta, yhtä käytännöllistä kuin aurinko, sade, setripuu ja maapallomme.

Tämä artikkeli on julkaistu FEE:n luvalla.

Frédéric Bastiat (1801-1850) oli ranskalainen taloustieteilijä, lainsäätäjä ja kirjailija, joka kannatti yksityisomistusta, vapaita markkinoita ja rajoitettua hallintoa. Tämä artikkeli on ote Basam Books Oy:n kevään julkaisuohjelmaan kuuluvasta Frédéric Bastiatin kirjoituksia sisältävästä teoksesta “Kirjoituksia taloudesta“.

Oletteko kuulleet sanotun: ”Verot ovat paras sijoitus. Katsokaa kuinka monta perhettä ne ylläpitävät ja kuinka ne vaikuttavat liiketoimintaan: ne ovat ehtymätön virta, kuin elämä itse.”

Tämän opinkappaleen kumoamisessa joudun viittaamaan aikaisempaan esitykseeni. Talouspolitiikka tiedostaa, etteivät sen argumentit ole riittävän viihdyttäviä, jotta niistä voitaisiin sanoa: toistaminen miellyttää. Tämän takia se on ottanut sanonnan omaan käyttöönsä, vakuuttuneena siitä että sen suusta toistaminen opettaa.

Valtion viranomaisten nauttimat palkkaedut ovat näkyviä. Heidän palveluntarjoajilleen koituvat edut ovat myös näkyviä. Ne kaikki ovat selvästi nähtävissä.

Mutta haitta, josta veronmaksajat pyrkivät pääsemään eroon, on näkymätön. Heidän palveluntarjoajilleen tästä koituva ahdinko on edelleen näkymätöntä, vaikka tämän tulisi olla järkeä käyttäen ilmiselvää.

Kun valtion viranomainen kuluttaa omaksi hyödykseen sata kuparikolikkoa lisää, tämä tarkoittaa, että veronmaksaja käyttää omaksi hyödykseen sata kuparikolikkoa vähemmän. Mutta valtion viranomaisen kulutus on näkyvää, koska se on teko, joka suoritetaan; veronmaksajan kulutus on näkymätön, koska – valitettavasti! –hänen tekonsa estetään.

Kansakuntaa verrataan rutikuivaan maahan ja veroa elvyttävään sateeseen. Olkoon niin. Mutta tulisi kysyä, mistä sade saa alkunsa, ja eivätkö juuri verot ime kosteutta maaperästä kuivattaen sen.

Edelleen tulisi kysyä onko mahdollista, että maaperä vastaanottaa enemmän tätä kallisarvoista vettä sateena kuin se menettää vesihöyrynä.

Yksi asia on varma: Matti M. Kansalaisen maksaessa sata kuparikolikkoa veronkerääjälle hän ei saa mitään vastineena. Myöhemmin, kun virkamies kuluttaa nämä sata kuparikolikkoa ja palauttaa ne Matti M. Kansalaiselle, se tapahtuu vaihdantana vastaavaan arvoon viljaa tai työtä. Lopputuloksena on viiden frangin menetys Matti M. Kansalaiselle.

Usein, ehkäpä erittäin usein, virkamies suorittaa Matti M. Kansalaiselle vastaavan palveluksen. Tässä tapauksessa ei koidu menetystä kummallekaan osapuolelle – ainoastaan vaihdantaa. Näin väitteeni eivät sovellu hyödyllisiin toimiin. Sanon ainoastaan: jos haluatte perustaa viran, todistakaa sen hyödyllisyys. Osoittakaa Matti M. Kansalaiselle, että sen arvo vastaa hänelle koituvia kustannuksia. Mutta lukuun ottamatta tätä varsinaista hyötyä, älkää perustelko viran perustamista edulla, joka siitä koituu viranomaiselle, hänen perheelleen ja alihankkijoilleen – älkää väittäkö sen edistävän työllisyyttä

Kun Matti M. Kansalainen antaa sata kuparikolikkoa valtion viranomaiselle erittäin hyödylliseen palveluun, asia on täsmälleen sama hänen antaessaan suutarille sata kuparikolikkoa kenkäparista. Ota ja anna, ja tulos on tasan. Mutta kun Matti M. Kansalainen antaa sata kuparikolikkoa valtion viranomaiselle saamatta vastineeksi kuin korkeintaan hankaluuksia, hän voisi antaa ne yhtä hyvin varkaalle. On täyttä roskaa väittää valtion viranomaisen käyttävän nämä sata kuparikolikkoa suureksi hyödyksi kansalliselle työllisyydelle – varas pystyisi tekemään samoin ja niin myös Matti M. Kansalainen, ellei hänen kohdalleen olisi sattunut laiton tai laillinen loinen.

Tottukaamme arvioimaan asioita ei pelkästään sen perusteella mikä on näkyvää, vaan pikemminkin sen perusteella mikä on näkymätöntä.

Osallistuin viime vuonna Rahoituskomiteaan, sillä perustuslakikokouksessa kaikilta opposition edustajilta ei järjestelmällisesti estetty pääsyä kaikkiin komiteoihin: siinä perustuslain laatijat toimivat viisaasti. Olemme kuulleet Thiersin sanovan: ”Olen käyttänyt elämäni taisteluun legitimistejä ja kirkollisen puolueen jäseniä vastaan. Nyt kun yhteinen vihollinen toi meidät yhteen, olen oppinut tuntemaan heidät ja olemme puhuneet kasvotusten, ja näen, etteivät he olekaan hirviöitä, joiksi heidät kuvittelin.”

Kyllä, epäluottamus on liioiteltua ja vihanpito vahvistuu puolueiden välillä, jotka eivät ole tekemisissä keskenään. Ja jos enemmistö sallisi muutaman vähemmistön jäsenen pääsyn komiteoihin, ehkäpä molemmat puolet huomaisivat, etteivät heidän ajatuksensa ole niin kaukana toisistaan ja ennen kaikkea, etteivät heidän pyrkimyksensä ole niin kieroutuneita kuin uskotaan.

Toimin siis viime vuonna Rahoituskomiteassa. Aina kun joku kollegoistani puhui tasavallan presidentin, ministerien tai suurlähettiläiden palkkojen kiinnittämisestä maltilliselle tasolle, hänelle vastattiin:

”Virantoimituksen hyväksi on välttämätöntä ympäröidä tietyt virat loistolla ja arvokkuudella. Se on tapa houkutella ansioituneita henkilöitä näihin virkoihin. Suuri määrä epäonnisia henkilöitä kääntyy tasavallan presidentin puoleen, ja hän jäisi hankalaan välikäteen joutuessaan kieltämään apunsa heiltä. Tietty määrä loistokkuutta ministerillisissä ja diplomaattisissa salongeissa kuuluu perustuslaillisten hallitusten toimintaan, ja niin edelleen.”

Vaikka tällaiset väitteet ovat kiistanalaisia, ne ansaitsevat vakavan tarkastelun. Ne perustuvat oikein tai väärin arvioituun yleiseen etuun. Itse kunnioitan niitä paljon enemmän kuin monet nuukuutta tai kateutta hautovat catomme.

Taloustieteilijän mieltäni järkyttää ja maani älyllinen maine saa minut punastumaan, kun he jatkavat perusteluitaan (mitä tapahtuu usein) tällä järjettömällä latteudella (joka saa aina kannatusta):

”Lisäksi valtion korkeiden virkamiesten yltäkylläisyys tukee taiteita, teollisuutta ja työllisyyttä. Valtion päämiehen ja ministerien juhla-ateriat ja illanvietot elävöittävät kaikkia poliittisen elämän tasoja. Heidän varojensa vähentäminen näännyttäisi Pariisin liiketoiminnan ja samalla koko kansakunnan.”

Hyvät herrat, pyydän teitä kunnioittamaan laskuoppia edes hiukan. Älkääkä tulko Ranskan kansalliskokouksen eteen väittämään, että yhteenlasku antaa eri lopputuloksen riippuen siitä, lasketaanko sarake yhteen ylhäältä alaspäin vai alhaalta ylöspäin – ettei se häpeäkseen olisi kanssanne samaa mieltä.

Oletetaan esimerkiksi, että haluan sopia salaojittajan kanssa ojan kaivamisesta pellolleni sadasta kuparirahasta. Juuri kun olemme sopineet asiasta, saapuu veronkerääjä, ottaa minun sata kuparirahaani ja lähettää ne sisäministeriöön. Minun sopimukseni rikkoutuu, mutta ministeri sai uuden ruokalajin pöytäänsä. Millä perusteella kehtaatte vakuuttaa tämän virallisen kuluerän auttavan kansallista liike-elämää? Ettekö näe, että tässä on kyseessä ainoastaan yksinkertainen kulutuksen ja työn siirtyminen? Ministerin pöytä on koreampana, se on totta; mutta maanviljelijän huonommin ojitettu pelto on myös totta. Pariisilainen ravintolanpitäjä on ansainnut sata kuparirahaa, sen myönnän; mutta myöntäkää minulle, että maakunnan ojankaivajalta on hävinnyt sadan kuparirahan ansio. Lopputuloksena on – että viranomainen ja ravintoloitsija ovat tyytyväisiä, mikä on näkyvää; pelto on ojittamatta ja ojankaivaja on ilman työtä, mikä on näkymätöntä.

Herran tähden! Kuinka paljon vaivaa onkaan kahden plus kahden todistamisessa neljäksi talouspolitiikassa; ja jos onnistut sen tekemään, ihmiset valittavat, että ”se on niin ilmiselvää, että se on tylsää.” Tämän jälkeen he äänestävät ikään kuin et koskaan olisi mitään todistanutkaan.

Kaj Grüssner

Kaj Grüssner on verokonsultti ja omistautunut edistämään sekä itävaltalaisen taloustieteen oppeja että klassisen liberalismin periaatteita. Sarjan muut osat: 1, 2, 3, 5.

Edellisessä osassa selitimme inflaation aiheuttamia ongelmia. Tässä osassa on vuorossa hinta- ja palkkakontrollit.

Kun valtion elvytystoimenpiteet eivät ole riittäviä estämään hintojen laskua, käyttöön otetaan välittömämmät keinot: hinta- ja palkkakontrollit. Valtio tekee yritysten sopeutumisen uusiin markkinaolosuhteisiin laittomaksi määräämällä kiinteät hinta- ja palkkatasot. Jos litra maito maksaa tänään yhden euron, sen tulee maksaa yhden euron myös huomenna, mikäli valtio määrää maidon litrahinnaksi yhden euron.

Tällainen toimenpide johtaa tuotteiden ja palveluiden osalta siihen, että nimellinen hintataso pysyy ennallaan, muta mitä enemmän tämä taso poikkeaa markkinatasosta, sitä enemmän seuraa kaaosta ylijäämistä (jos kiinteä hinta on liian korkea) tai alijäämistä (jos kiinteä hinta on liian matala). Tämä taas johtaa niin sanottuihin pimeisiin markkinoihin, jossa kaupankäynti tapahtuu kunkin tuotteen ja palvelun markkinahinnalla.

Jos valtio onnistuu sulkemaan nämä pimeät markkinat, mahdolliset ylijäämät muuttuvat ajan myötä alijäämiksi, sillä jos hintataso on liian korkea, tuotteet eivät tule myydyksi ja tämä johtaa siihen, että tuotanto vähenee ja lopulta loppuu kokonaan. Sama tapahtuu, jos valtion määräämä kiinteä hinta on liian alhainen. Ensin liian matala hinta johtaa alijäämään, kun ihmiset varastoivat halpoja tuotteita. Niin kauan kuin kaupankäynti pimeillä markkinoilla tapahtuu markkinahinnoilla, tuotanto voi teoriassa jatkua, mutta jos nämä suljetaan, tuotanto loppuu, koska yksinkertaisesti ei ole kannattavaa jatkaa tuotantoa valtion määräämään kiinteään hintaan. Hintakontrollit johtavat lyhyellä tähtäimellä pimeisiin markkinoihin ja salakuljetukseen ja pitkällä tähtäimellä tuotannon merkittävään supistumiseen.

Palkkakontrollit, jotka käytännössä tarkoittavat minimipalkkaa, toimivat samalla tavalla. Jos minimipalkan taso on liian korkea, työttömyys lisääntyy, koska entistä harvempi työntekijä pystyy ylläpitämään riittävän korkeaa tuottavuutta. Jos sinä työntekijänä maksat enemmän kuin mitä tuotat, saat potkut. Jos olet jo työtön, niin mahdollisuutesi saada työtä pienenevät entisestään. Näissä olosuhteissa luonnollisesti moni ryhtyy tekemään työtä pimeästi matalammalla palkalla kuin valtion määräämällä minimipalkalla. Tuotanto on kuitenkin hintakontrollitapauksessakin riippuvainen pimeiden markkinoiden menestyksestä. Mitä paremmin valtio pystyy estämään pimeän työvoiman käyttöä, sitä enemmän ihmisiä pysyy työttöminä, josta seuraa supistunut tuotanto.

Johtopäätöksenä on siis, että valtio ei pysty ylläpitämään tiettyjä hinta- ja palkkatasoja, jos niille ei ole taloudellisia edellytyksiä. Mitä enemmän valtion määräämät tasot poikkeavat markkinatasoista, sitä laajemmat pimeät markkinat syntyvät yli- ja/tai alijäämistä ja mitä enemmän valtio yrittää estää näitä pimeitä markkinoita, sitä vakavimmaksi ongelmat muuttuvat.

Talouden kartellisointi on oikeastaan vain laajennettua markkinakontrollia. Sen sijaan että valtio ”vain” määrää yritysten palkka- ja hintatasot, se määrää kuka saa harjoittaa liiketoimintaa ylipäätänsä. Tästä ei askel täyteen sosialismiin ole enää kaukana. Kun tämä taso on saavutettu, yksityistä omistusoikeutta ei ole enää olemassa, mikä johtaa hintamekanismin romahdukseen. Se tekee talouslaskennasta eli nykyisen ja tulevan kysynnän arvioinnista sekä tuotannon sopeuttamisesta tähän arvioon mahdottomaksi. Tästä seuraa vielä suurempi taloudellinen kaaos, joka koostuu resurssien väärinallokoitumisesta, valtavista yli- ja alijäämistä, korruptiosta, nälänhädästä ja lopulta koko talouden täydellisestä romahduksesta, eli siitä mitä tapahtui Neuvostoliitossa. Ludwig von Mises ennusti tämän kirjassaan ”Sosialismi”, jonka hän kirjoitti 1920-luvulla.

Seuraavassa ja viimeisessä osassa keskustellaan siitä, mitä pitäisi tehdä kriisin ratkaisemiseksi ja tulevien kriisien välttämiseksi.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu FEE:n vuoden 1994 kesäkuun “The Freeman” -julkaisussa.

Joka vaalivuosi odotamme joutuvamme ”maan jaloilleen nostamisesta”, ”työpaikkojen luomisesta” ja ”talouden parantamisesta” kertovan retoriikan ristituleen.

Poliitikot rakastavat tulevaisuuden lupauksia ja omien aikaisempien toimiensa unohtamista. Tyypillisesti he käyttävät paljon enemmän aikaa kehitelläkseen uusia tapoja sekaantua kansalaisten elämään kuin jo käytössä olevien sekaantumistapojen kumoamiseen.

Todellista huomiota ansaitsisivat valtion luomat taloudellisten mahdollisuuksien esteet – kuten säännökset, verot, lisenssikäytännöt, kaavoitussuunnitelmat, työmarkkinajärjestöjen erikoisoikeudet, yritystuet, jatkuvat pääomaa kuluttavat budjettivajeet, sosiaalitukijärjestelmä, joka suosii toimettomuutta ja rankaisee työnteosta, ja koulutusmonopoli, joka epäonnistuu lasten opettamisessa, mutta tyhjentää heidän vanhempiensa tilipussit.

Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että rajoittavat kaavoitusmääräykset, rakennuslupakäytännöt ja kiinteistöverot ovat suurimmat syyt siihen, että köyhille ei saada sellaisia asuntoja, joihin heillä olisi varaa. Minimipalkkalait pitävät työmarkkinoiden ulkopuolella satoja tuhansia sellaisia, joiden osaamistaso ei ole valtion saneleman palkkatason mukainen. Loputtomat markkinoille pääsyä vaikeuttamaan suunnitellut säännöt ja määräykset, kuten esimerkiksi taksiliikennettä tai tavarankuljetusta koskevat, estävät montaa potentiaalista yritystä syntymästä.

En nyt tarkoita perustavanlaatuisia lakeja, jotka pyrkivät estämään toiselle aiheutettavaa vahinkoa tai rankaisevat jo aiheutetusta vahingosta. Puhun aikamme pääasiallisesta sosiaalisesta sairaudesta – siitä, että valtio ylittää soveliaisuuden rajat ja leikkii yhtaikaa Robin Hoodia, joulupukkia ja poikasistaan huolehtivaa kanaemoa, ja siten aiheuttaa todellista vahinkoa todellisille ihmisille, jotka eivät ole riistäneet tai ryöstäneet ketään. Ainakin taloustieteilijät alkavat suhtautua tuollaiseen politiikkaan yhä kriittisemmin.

On kuitenkin ymmärrettävä, että taloustieteellinen analyysi ei yksinään auta meitä pääsemään eroon näistä itse luoduista esteistä. On vaikuttavaa, mutta ei kuitenkaan riittävän, esittää numerotietoa ja näyttää kuinka monta työpaikkaa mikäkin valtion toimenpide on tuhonnut. Kuvioiden piirtely bruttokansantuotteen muutoksista ei riitä.

Tarvitaan kipeästi myös, että keskustelussa tunnustetaan se moraalinen taantumuksellisuus, jota niin monet näistä taloudellisen vapauden esteistä edustavat. Näiden esteiden kaataminen vaatii, että meidän vapaata markkinataloutta kannattavien tulee toimia korkean moraalin mukaisesti. Meidän täytyy vedota siihen, minkä useimmat ihmiset vaistomaisesti tuntevat olevan oikein, ei pelkästään siihen, mikä saa kassakoneen kilisemään. Meidän on opeteltava puhumaan valtion vahingollisista toimista termeillä, jotka viittaavat oikeuksien polkemiseen, unelmien murskaamiseen ja elämien pilaamiseen.

Esimerkiksi, kun Detroitin kaupunki Michiganissa korottaa – kuten se tekee – veroja niin, että verorasitus nousee useita kertoja kovemmaksi kuin muissa michiganilaisissa kaupungeissa, se ei ole pelkästään huonoa talouspolitiikkaa. Se on loukkaus niitä kaupunkilaisia kohtaan, jotka haluavat pelkästään parasta perheelleen, jotka haluavat vain mahdollisuuden olla tuottavia. Näiden korkeiden verojen pitäisi tuoda mieliin näkymiä nälkäisistä lapsista, lopetetuista yrityksistä, jotka kerran olivat joidenkin unelmien täyttymyksiä ja hajonneista kodeista perheiden ollessa kykenemättömiä maksamaan laskujaan vastuuttomien poliitikkojen takia.

Miksi ihmisiä, jotka työskentelevät valtion palkkalistoilla virkamiehinä tai byrokraatteina, kutsutaan ”kansan palvelijoiksi” – jopa kaikkein korkeimmin palkattuja? Miksei ”kansan palvelijat” termiä ole varattu niille yrittäjällisille sankareille yksityisellä sektorilla, jotka luovat työpaikkoja, tekevät keksintöjä, parantavat sairauksia, perustavat yrityksiä, palvelevat asiakkaita ja maksavat valtion laskut veroillaan? Missä ovat julkiset avunhuudot tai oikeudenmukaisuutta vaativa median hehkutus silloin, kun näiden ”kansan palvelijoiden” luomat esteet tuhoavat yritteliäiden ihmisten toimintakyvyn?

Se, mitä verot ja säännökset tekevät ihmisille ja heidän unelmilleen omasta liiketoiminnastaan, ja miten muut valtion toimet vaikuttavat ihmisten jokapäiväiseen elämään, on moraalisesti vastenmielistä. Tällaiset teot ovat muistoja siltä synkältä aikakaudelta, jolloin varasta ja hallitsijaa ei pystynyt erottamaan muutoin kuin vaatetuksen perusteella.

Kampanjan vapauden ja taloudellisten mahdollisuuksien palauttamiseksi tulee perusosanaan sisältää moraalisen ulottuvuuden. Lainsäädäntö, joka tukahduttaa yritteliäiden miesten ja naisten pyrkimykset, on enemmän kuin huonoa talouspolitiikkaa. Vapaassa yhteiskunnassa se olisi moraalinen katastrofi.

Frédéric Bastiat (1801-1850) oli ranskalainen taloustieteilijä, lainsäätäjä ja kirjailija, joka kannatti yksityisomistusta, vapaita markkinoita ja rajoitettua hallintoa. Tämä artikkeli on ote Basam Books Oy:n kevään julkaisuohjelmaan kuuluvasta Frédéric Bastiatin kirjoituksia sisältävästä teoksesta “Kirjoituksia taloudesta“.

Herra Protektionisti (nimen keksi Charles Dupin, en minä) omisti aikansa ja varallisuutensa mailtaan löytyneen malmin muuntamiseksi raudaksi. Koska luonto oli avokätisempi belgialaisille, he toimittivat ranskalaisille rautaa halvemmalla kuin herra Protektionisti, mikä tarkoittaa, että ranskalaiset pystyivät hankkimaan tietyn määrän rautaa vähemmällä työllä ostamalla sen kunniallisilta flaamilaisilta. Näin he käyttivät tilannetta täysin hyväkseen oman etunsa ohjaamina, ja joka päivä suuri joukko naulantekijöitä, metallityöläisiä, vaununtekijöitä, mekaanikkoja, seppiä ja auramiehiä joko meni itse tai lähetti välikäsiä hankkimaan rautaa Belgiasta. Herra Protektionisti ei pitänyt tästä lainkaan.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli lopettaa tämä väärinkäyttö omakätisellä suoralla väliintulolla. Tämä oli varmasti vähintä mitä hän saattoi tehdä, sillä pelkästään häntä vahingoitettiin. Otan karbiinini, hän sanoi itsekseen. Laitan neljä pistoolia vyölleni, täytän lippaat, laitan miekan vyölle ja näin varustettuna siirryn rajalle. Siellä tapan ensimmäisen metallityöläisen, naulantekijän, sepän, mekaanikon tai lukkosepän, joka tulee etsimään omaa hyötyään minun hyötyni sijaan. Saavatpahan opetuksen!

Lähdön hetkellä herra Protektionisti epäröi hetken ja hänen sotaisa innokkuutensa tyyntyi hiukan. Hän sanoi itselleen: ”Ensinnäkin on hyvin mahdollista, että raudan ostajat, maanmieheni ja viholliseni, suuttuvat aikeestani ja sen sijaan että antaisivat tappaa itsensä tappavatkin minut. Lisäksi vaikka kaikki palvelijani auttaisivat minua, emme pystyisi vartioimaan koko rajaa. Lopuksi koko toiminta maksaisi minulle liian paljon, enemmän kuin tuloksista olisi hyötyä.”

Herra Protektionisti oli jo tyytymässä surulliseen kohtaloonsa, olemaan ainoastaan yhtä vapaa kuten kaikki muutkin, kunnes sai erinomaisen ajatuksen.

Hän muisti, että Pariisissa on suuri lakitehdas. Mikä on laki? hän kysyi itseltään. ”Se on toimenpide, jota kaikkien tulee noudattaa, oli se hyvä tai huono, kunhan se on säädetty. Sen täytäntöönpanosta vastaavat julkiset poliisivoimat, joiden järjestämiseksi kerätään miehiä ja rahaa koko kansakunnalta.

Jos vain saisin suuren pariisilaisen tehtaan hyväksymään lain, joka kieltää belgialaisen raudan, saisin seuraavat tulokset: valtio korvaisi muutamat palvelijani, jotka aioin lähettää rajalle, kahdellakymmenellätuhannella uppiniskaisten seppien, kengittäjien, artesaanien, mekaanikkojen, lukkoseppien, naulaseppien ja työläisten pojilla. Ja pitääkseen nämä kaksikymmentätuhatta tulliviranomaista hyvissä mielen ja ruumiin voimissa se jakaisi näille 25 miljoonaa frangia, jotka se ottaisi sepiltä, naulasepiltä, artesaaneilta ja työläisiltä. He vartioisivat rajaa paljon paremmin; ei maksaisi minulle mitään; myisin rautaa omalla hinnallani ja saisin katsella tyytyväisenä kunnon ihmisten häpeällistä huijaamista. Se antaisi näille itsensä kaiken eurooppalaisen kehityksen airuiksi julistaneille opetuksen. Se olisi nokkela temppu ja yrityksen arvoinen!”

Niin herra Protektionisti meni lakitehtaaseen. (Toisella kertaa kerron ehkä synkän tarinan hänen toimistaan siellä; nyt haluan puhua ainoastaan siitä, mitä hän teki avoimesti ja kaikkien nähden.) Hän esitti heidän ylhäisyyksilleen lainsäätäjille seuraavat perustelut:

”Belgialaista rautaa myydään Ranskassa kymmenellä frangilla, mikä pakottaa minut myymään samalla hinnalla. Myisin mieluummin viidellätoista frangilla, mutta en voi tehdä näin tämän kirotun belgialaisen raudan takia. Pyydän teitä valmistamaan lain, joka estää belgialaisen raudan saapumisen Ranskaan. Nostan hintaani välittömästi viidellä frangilla näillä seurauksilla:

Jokaista sataa rautakiloa kohden, jotka toimitan kansalle, saan kymmenen frangin sijaan viisitoista frangia; työllistän lisää ihmisiä. Työntekijäni ja minä kulutamme paljon enemmän pitkien matkojenkin päähän tavarantoimittajiemme suureksi hyödyksi. Kun tavarantoimittajillamme on näin suuremmat markkinat, he tilaavat lisää teollisuudelta, ja näin vaikutus leviää vähitellen koko maahan. Tämä arkkuuni tiputtamanne kultakolikko aiheuttaa kuin järveen heitetty kivi loputtoman määrän sisäkkäisiä renkaita, jotka säteilevät pitkiä matkoja kaikkiin suuntiin.”

Lainsäätäjät äänestivät kiellon puolesta hurmaantuneina hänen luennostaan ja riemastuneina siitä, kuinka helppoa lainsäädännöllä on edistää ihmisten vaurautta. ”Puhutaan työllisyydestä ja säästämisestä”, he sanoivat, ”mitä hyötyä on näistä tuskallisista tavoitteista kansakunnan varallisuuden kasvattamiseksi, kun kaikki mitä tarvitaan on lain säätäminen?”

Ja totta tosiaan, lailla oli kaikki herra Protektionistin ennustamat seuraukset, mutta sillä oli myös muutamia muita seurauksia, joita hän ei ollut nähnyt. Tehdäksemme hänelle oikeutta: hänen perustelunsa eivät olleet virheellisiä, ainoastaan epätäydellisiä. Pyytäessään etuoikeutta hän oli osoittanut näkyvät vaikutukset mutta jättänyt huomiotta näkymättömät. Hän esitteli ainoastaan kaksi henkilöä, kun koko kuvaan liittyy kolme. Meidän tehtävänämme on korjata tämä tahaton tai harkittu laiminlyönti.

Viisi frangia, jotka lainsäädännöllä ohjataan herra Protektionistin kirstuun, hyödyttävät häntä itseään sekä niistä työllistyviä. Ja jos tämä laki olisi aiheuttanut kultakirstun laskeutumisen kuusta, näiden hyvien seurauksien vastapainona ei olisi mitään huonoja vaikutuksia. Valitettavasti arvoituksellinen kulta ei tipu kuusta vaan sepän, naulasepän, vaununtekijän, kengittäjän, työläisen tai laivanrakentajan taskusta. Lyhyesti sanottua Matti M. Kansalaiselta, joka antaa sen saamatta itse grammaakaan enempää rautaa kuin maksaessaan siitä kymmenen frangia. Heti tulee selväksi, että tämä muuttaa tilanteen. Sillä on ilmiselvää, että herra Protektionistin hyöty katetaan Matti M. Kansalaisen tappioilla, ja kaiken sen, mitä herra Protektionisti pystyy tekemään kultakirstullaan kansallisen työllisyyden tukemiseksi, Matti M. Kansalainen olisi voinut tehdä itse. Kivi on ainoastaan heitetty toiseen kohtaan järveä, koska laki on estänyt sen heittämisen muualle.

Näin näkymätön syrjäyttää näkyvän, ja koko operaation lopputuloksena on epäoikeudenmukaisuutta, mikä on vielä valitettavampaa sen tapahtuessa lain aikaansaamana.

Mutta ei tässä kaikki. Oli puhetta kolmannesta taustalle jääneestä henkilöstä. Nyt on aika esitellä henkilö, joka voi selvittää toisen viiden frangin menetyksen. Tällöin meillä on kasassa kaikki toiminnan seuraamukset.

Matti M. Kansalaisella on viisitoista frangia, hänen työnsä tulokset. (Olemme palannet aikaan, jolloin hän oli vielä vapaa.) Mitä hän tekee viidellätoista frangilla? Hän ostaa jonkin muotiesineen kymmenellä frangilla, ja sillä hän maksaa (tai välittäjä maksaa hänen puolestaan) sata kiloa belgialaista rautaa. Tämän jälkeen hänellä on viisi frangia. Hän ei heitä niitä jokeen vaan (tämä ei ole näkyvää) antaa ne jollekin valmistajalle vastineena jostain nautinnosta; esimerkiksi kustantajalle Boussetin teoksesta Discours Sur L’Histoire Universelle.

Näin hän on edistänyt kotimaista liiketoimintaa viidellätoista frangilla seuraavasti:

10 frangia pariisilaiselle suunnittelijalle

5 frangia kustantajalle

Ja Matti M. Kansalainen on saanut viidellätoista frangillaan kaksi nautinnon kohdetta:

1. sata kiloa rautaa

2. kirjan

Laki astuu voimaan.

Kuinka tämä vaikuttaa Matti M. Kansalaisen olosuhteisiin? Kuinka tämä vaikuttaa kansalliseen liiketoimintaan?

Matti M. Kansalainen pulittaa viisitoista frangia herra Protektionistille ja jää näin ilman kirjan tai muun esineen tuomaa nautintoa. Hän menettää viisi frangia. Tämä täytyy hyväksyä; protektionismin nostaessa hintoja ei voi jäädä huomaamatta, että kuluttaja menettää erotuksen.

Mutta sitten sanotaan kansallisen työllisyyden hyötyvän erotuksen verran.

Ei, se ei hyödy. Sillä lain voimaantulon jälkeen se ei ole vilkastunut yhtään aiempaa enempää, ainoastaan viiteentoista frangiin saakka.

Käy vain niin, että lain säätämisen jälkeen Matti M. Kansalaisen viisitoista frangia tukevat metalliteollisuutta, kun ne ennen lakia jaettiin suunnittelijan ja kustantajan kanssa.

Herra Protektionistin suorittamaa väkivaltaa rajalla tai sitä mitä hän saa lain tekemään puolestaan voidaan arvioida hyvin eri lailla moraalisesta näkökulmasta. Jotkut katsovat varkauden menettävän kaiken moraalittomuutensa silloin, kun siitä tulee laillista. Mutta minä en voi kuvitella mitään muuta raskauttavampaa. Olkoon miten vain, taloudelliset vaikutukset ovat samat kummassakin tapauksessa.

Valitusta näkökulmasta riippumatta asiaa puolueettomasti arvioiden tulee johtopäätökseen, ettei laillisesta tai laittomasta varkaudesta seuraa mitään hyvää. Emme kiellä herra Protektionistille, hänen toimialalleen tai kotimaiselle teollisuudelle koituvaa viiden frangin hyötyä. Mutta toteamme sen aiheuttavan myös kaksi menetystä, yhden Matti M. Kansalaiselle, joka maksaa viisitoista frangia kymmenen frangin sijaan; toisen kotimaiselle liiketoiminnalle, joka ei enää vastaanota erotusta. Valitkaa jompikumpi näistä tappioista ja hyvittäkää se hyödyllä jonka myönnämme. Menetys koostuu siitä tappiosta, joka jäi valitsematta.

Tässä opetus: Väkivallan käyttö ei tuota vaan tuhoaa. Jos väkivallalla ottaminen todellakin olisi tuottavaa, maamme olisi paljon rikkaampi kuin se on nyt.

Kaj Grüssner

Kaj Grüssner on verokonsultti ja omistautunut edistämään sekä itävaltalaisen taloustieteen oppeja että klassisen liberalismin periaatteita. Sarjan muut osat: 1, 2, 4, 5.

Edellisessä osassa kävimme läpi johtopäätösten virheellistä logiikkaa. Tässä osassa tarkastelemme kuinka toimenpiteet, joihin valtio ryhtyy ongelmien ratkaisemiseksi, tosiasiassa pahentavat tilannetta entisestään.

Yleisellä tasolla voidaan todeta, että valtion menojen lisääminen (toimenpide 1, osa 1) on haitallista, koska se on lyhytaikainen ratkaisu rakenteelliseen ongelmaan. Käytännössä se ei ole edes sitä, vaan pikemmin hätäinen reaktio, lisää sitä, mikä aiheutti ongelmat. Toisin sanoen tällä toimenpiteellä ei ratkaista mitään, vaan lykätään oikaisua, joka on yhtä tarpeellinen kuin välttämätön. Mitä kauemmaksi sitä lykätään, sitä tuskallisempi se tulee olemaan.

Toinen tähän liittyvä ongelma on, että valtiolla ei ole omia varoja – se ei itse tuota mitään. Kaikki mitä valtiolla on, tulee yksityiseltä sektorilta,  yksityisistä resursseista, jotka on takavarikoitu verojen ja viranomaisvallankäytön kautta. Ne varat, joilla valtio rahoittaa kasvatetut menonsa, on siis otettu kansalta. Tämä tarkoittaa, että kasvatettu valtion kulutus ja ostovoima vähentävät yksityistä kulutusta ja ostovoimaa, koska yksityisellä sektorilla on nyt vähemmän varoja.

Sekä poliittisista että yllä mainituista taloudellisista syistä valtion kasvatettujen menojen rahoitus ei voi rajoittua pelkästään verottamiseen. Suuri osa rahoituksesta on velkaa eli valtio lainaa rahaa ulkopuolisilta tahoilta. Ongelman tulisi olla ilmiselvä. Valtio syyllistyy samaan virheeseen kuin monet yksityishenkilöt ja yritykset. Kasvatettu valtionvelka johtaa luonnollisesti korkeimpiin korkomaksuihin, joista muodostuu taakka tuleville sukupolville ja joiden on pakko luopua heidän tuloistaan valtion velkojen maksamiseksi. Valtion velan korko on olennainen menoerä monille valtioille, myös Suomelle. Lisättyjen valtion menojen rahoittaminen velkaantumisella ei ole siis pelkästään taloudellisesti kestämätön ratkaisu, se on myös erittäin moraalitonta, koska se pakottaa tulevat veronmaksajat maksamaan omasta kulutuksestaan ja hyvinvoinnistaan.

Lainanotto ei tämän takia ole kovin paljon suositumpaa kuin verojen korotukset. Sitä ei kuitenkaan huomaa yhtä selkeästi kuin korkeampia veroja, mutta se herättää riittävästi huomiota aiheuttaakseen poliittisia ongelmia. ”Syyllisten” osoittaminen on aivan liian helppoa. Tämän takia monet valtiot, varsinkin ne, joilla on oma keskuspankki, ryhtyvät inflaatioon. Inflaatio tarkoittaa, että luodaan tyhjästä uusia valuuttayksikköjä, esimerkiksi euroja tai dollareita. Uusi raha pumpataan pankkijärjestelmään, yleensä siten, että keskuspankki ostaa valtion obligaatioita, mutta myös lainaamalla suoraan pankeille tai ostamalla erilaisia johdannaisia.

Kun uusia valuuttayksikköjä luodaan, niiden arvo on ennallaan, koska niitä ei ole vielä sekoitettu muiden valuuttayksikköjen joukkoon. Tämä tarkoittaa myös, että niiden ostovoima on ennallaan. Siten nämä uudet valuuttayksiköt voidaan käyttää valtion menojen rahoittamiseen ja velkojen maksamiseen. Mutta kun uudet valuuttayksiköt virtavat alaspäin talouden tasojen läpi, niiden arvo laskee jatkuvasti, kun rahamäärän lisääminen alkaa näkyä hintojen nousuna.

Inflaatio johtaa siis olemassa olevien valuuttayksikköjen arvon laskuun, joka taas tarkoittaa, että kyseisessä valuutassa määritettyjen palkkojen ja säästöjen arvo laskee. Koska arvonlasku tapahtuu asteittaisesti, ne, jotka saavat uudet valuuttayksiköt viimeiseksi, kärsivät eniten. Valuuttayksiköt ovat menettäneet suurimman osa arvostaan, kun ne saavuttavat yhteiskunnan alimmat tasot eli matalapalkkaiset, eläkeläiset ja ne, jotka ovat riippuvaisia tuista ja avustuksista. Nämä ihmiset köyhtyvät siis lisää, kun taas ne, jotka saavat uudet rahat ensin eli pankit, poliitikot ja virkamiehet, rikastuvat. Inflaatio on siis vero, joka siirtää köyhempien ihmisten säästöjen ja palkkojen arvon valtion etuoikeuksista päättäville ja niistä nauttiville.

Inflaatio on salakavala, koska sen seuraamukset alkaa näkyä viiveellä, joka voi kestää vuosia. Koska valtio on hoviekonomistien avulla vääristänyt inflaatio-sanan määritelmän, se on pystynyt peittämään tämän erittäin moraalittoman toimenpiteen, sekä syyllistämään markkinatalouden sen seuraamuksista eli osoittamaan ”ahneiden” yritysten suuntaan itsensä sijaan. Näistä syistä inflaatio ja keskuspankki ovat elintärkeitä valtiolle.

Seuraavassa osassa jatkamme valtion toimenpiteiden tarkastelua ja selitämme millaisia ongelmia ne aiheuttavat.

Lawrence W. Reed on Foundation for Economic Education -organisaation toiminnanjohtaja. Tämä essee on kirjoittajan muokkaama samannimisestä artikkelista, joka on julkaistu FEE:n vuoden 1996 syyskuun “the Freeman” -julkaisussa.

“Verot,” sanoi Oliver Wendell Holmes Jr., “ovat osallistumismaksu sivistyneestä yhteiskunnasta.” Taloustieteilijä Mark Skousen esitti kuitenkin paljon paremman näkökulman todetessaan, että verot ovat maksu sivistyksen puutteesta. Jos ihmiset huolehtisivat paremmin itsestään, perheestään ja lähimmäisistään, valtion rooli kutistuisi ja yhteiskunnasta tulisi vahvempi.

Skousen sanoi hyvin kirjoittaessaan “Aina kun säädämme uuden lain tai asetuksen, aina kun korotamme veroja, aina kun aloitamme sodan, myönnämme, että ihmiset ovat epäonnistuneet oman elämänsä hallitsemisessa. Voimme voittaa kannustamalla ihmisiä toimimaan oikein, mutta aina kun pakotamme heidät toimimaan oikein, olemme epäonnistuneet.” Vapaaehtoisuuden voitto pakottamisesta – kun ihmiset auttavat toisiaan omasta halustaan eikä valtion pakottamina – on merkki sivistyneistä ihmisistä ja siviiliyhteiskunnasta.

Tämä on tärkeä ja kauaskantoinen havainto kaikille kulttuurimme kehittymisestä kiinnostuneille. Kulttuurin edistymistä ei pitäisi määritellä sen mukaan, paljonko toisten omaisuutta otetaan käytettäväksi valtion byrokratian “hyviin” tarkoituksiin. Kulttuuri on aidosti kehittynyt, kun yksilöt pystyvät ratkomaan ongelmia itse ilman poliitikkojen, poliisin tai virkamiesten apua.

Kun ranskalainen historioitsija Alexis de Tocqueville vieraili 1830-luvulla Yhdysvalloissa, hän piti yhteiskunnan toimeliaisuutta yhtenä nuoren maan suurimmista kilpailuvalteista. Hän oli vaikuttunut siitä, miten amerikkalaiset jatkuvasti perustivat “yhdistyksiä” tukemaan taidetta, rakentamaan kirjastoja ja sairaaloita ja tyydyttämään kaikenlaisia sosiaalisia tarpeita. Halutessaan saada aikaan jotain hyvää esivanhempamme harvoin odottivat niin fyysisesti kuin henkisestikin etäällä olevien poliitikkojen hoitavan asian heidän puolestaan. “Ihmisluontoa hallitsevien luonnonlakien joukossa”, totesi Tocqueville kirjoittaessaan Demokratiasta Amerikassa, “on yksi asia, joka on selvempi kuin mikään muu. Jos ihmiset aikovat säilyttää sivistyksensä tai kehittää sitä, yhdessä toimimisen kyvyn pitää kehittyä ja vahvistua.”

Nykyään, kun hallitukset Amerikassa ja useimmissa muissa länsimaissa kuluttavat 40-60% ihmisten ansioista, pitäisi olla ilmeistä, että monikaan ei ajattele, toimi tai äänestä kuten esivanhempansa Tocquevillen aikoina. Miten siis voisimme palauttaa ja vahvistaa niitä asenteita ja instituutioita, jotka muodostavat eloisan, vapaan ja sivistyneen yhteiskunnan perustan?

Ainakaan emme pysty siihen hyväksymällä sokeasti kaikki hallituksen ohjelmat, jotka hukuttavat alleen yksityiset aloitteet tai kyseenalaistamalla niiden motiiveja, jotka perustellen kyseenalaistavat hallituksen toimet. Emme saa elvytettyä sivistynyttä yhteiskuntaa, jos emme luota itseemme, vaan uskomme, että valtiolla on monopoli myötätuntoon ja hyväntekeväisyyteen. Emme saavuta tavoitettamme ikinä, jos verotamme 40-60% ihmisten ansioista ja sitten ihmettelemme, kuten matematiikassa reputtaneet koululaiset, miten ihmisillä ei ole varaa heidän tarvitsemiinsa asioihin.

Sivistys pääsee edistymään vasta, kun ihmiset alkavat suhtautua vakavasti ajatukseen korvata hallituksen ohjelmia yksityisillä aloitteilla ja, kun keskustelussa päästään yli sellaisista lapsellisista väitteistä kuin “Jos haluat vähentää valtion maksamia tukia, kannatat siis vanhusten jättämistä kuolemaan nälkään.” Sivistys alkaa kukoistaa, kun ymmärrämme, että valtion “palkkaaminen” kalliiksi välikädeksi ei ole paras tapa “tehdä hyvää” ja että se usein katkaisee yhteyden apua tarvitsevien ja auttamishaluisten välillä. Edistymme, kun valtion tarjoaminen ongelmien ratkaisijaksi tunnustetaan siksi, mitä se on – väärää hyväntekeväisyyttä, “lintsaamista”, yksinkertainen epävastaus, joka ei toimi kunnolla, vaikka saakin kannattajansa tuntemaan omahyväistä tyytyväisyyttä.

Siviiliyhteiskunnan palauttaminen ei tule olemaan helppoa. Huonoista tavoista ja lyhytnäköisestä ajattelusta on vaikea päästä eroon. Erityisen vaikeaa on saada sivistyksen viesti vahingoittumattomana läpi valtamedian suodattimista. Erään suuren michiganilaisen sanomalehden hiljattain julkaistu pääkirjoitus on tästä hyvä esimerkki. Kirjoitus vastusti valtion budjettiin ehdotettuja leikkauksia ja rinnasti siviiliyhteiskunnan palauttamisen ihmiselämän alistamiseen “markkinatalouden armoille”. On sääli, että niin monet sanomalehdet rutiininomaisesti harmittelevat poliittisten kampanjoiden pinnallisuutta, mutta kuitenkin itse käyttävät kuluneita sanontoja, kun joku ehdottaa toimia ihmisiä kiusaavan valtion roolin pienentämiseksi.

Kyseinen pääkirjoitus ei ruokkinut, vaatettanut eikä tarjonnut majoitusta yhdellekään tarvitsevalle. Se tuskin paljoa lohdutti vähäosaisia. Se ei inspiroinut yhtään vapaaehtoista toimintaa puutteenalaisten perheiden auttamiseksi. Sen sijaan se saattoi tuudittaa osan lukijoista yhä syvempään omahyväisyyden uneen. Valtio, kuten pitääkin, huolehtii kaikista niistä asioista, joihin kirjoitus viittasi.

Samaan aikaan pohdiskelevammat kirjoittajat huomaavat joitakin rohkaisevia muutoksia. Huomattava artikkeli U.S. News & Worldin tuoreessa numerossa ylisti “kansalaisaktiivisuuden henkiinherättämistä”. Eräs lehden käyttämistä esimerkeistä kertoi Frankfordin kaupungista Pennsylvaniassa. Frankfordista oli tullut korkeiden verojen ja laman koettelema valtiosta riippuvainen yhteisö, joka kaipasi kipeästi ratkaisuja ongelmiinsa. Sivistyneen yhteisön kipinä oli sytytetty, ja nyt ihmiset ratkaisevat ongelmia itse. “Kun kaupunkiin satoi ennätykselliset 76 senttimetriä lunta, … frankfordilaiset eivät jääneet tumput suorina seisomaan ja valittamaan kaupungin työntekijöiden tehottomuutta. Asukkaat vuokrasivat itse lumiauroja ja jakoivat kustannukset”, lehti kertoi.

Jos Tocqueville vierailisi tässä pienessä pennsylvanialaisessa kaupungissa, niin ehkä hän näkisi häivähdyksen siitä suurenmoisuudesta, jota hän todisti 1830-luvulla. Hän vaikuttuisi kaupungin yhteishengestä ja saataisi jopa ehdottaa, että ihmisten kaikkialla pitäisi ottaa siitä oppia. Tocqueville saattaisi huomioida, että asukkaat eivät jääneet istumaan aloilleen valittamaan kurjuuttaan ja kirjoittamaan lehtien palstoille siitä, miten poliitikkojen pitäisi pelastaa heidät. “Kun pääsee eroon närkästyksestä, ettei valtio hoida asioita puolestasi, saa aikaiseksi tehdä sen itse”, eräs paikallinen asukas kertoo.

Voimme oppia paljon frankfordilaisilta ja muilta heidän kaltaisiltaan, jotka ajattelevat, ettei hyväntekeväisyys tarkoita joidenkin toisten rahojen kuluttamista tai sosiaalisten tarpeiden saarnaamista tietokoneen näppäimistön takaa. Sivistyksen palauttaminen yhteiskuntaan edellyttää sitä, että “uskallamme sanoa ei” henkilökohtaisen vastuun pakoilemiselle ja sille, että odottaisimme valtion tekevän puolestamme sen, mikä meidän pitäisi tehdä itse perheidemme ja paikallisten yhdistysten kanssa. Se tarkoittaa, että meidän pitää ajatella luovasti, keksiä yksityisiä aloitteita ja sitten vain toteuttaa ne.

Itse asiassa, mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä paremmin ymmärrän, että asioiden tekeminen sen sijaan, että vain puhuisi niistä tai odottaisi muiden tekevän ne, on yksi tärkeimpiä eroja aikuisten ja lasten välillä. Ehkä meidän kaikkien pitäisi vain kasvaa aikuisiksi – ja siten kasvaa ulos sosiaalivaltion tylsistyttävästä ympäristöstä.

Nima Sanandaji

Ylenmääräisen jäykät työmarkkinat ovat syynä Ruotsin korkeaan nuorisotyöttömyyteen ja selittävät myös viimeaikaista räjähdysmäistä kasvua nuorten aikaisen eläkkeen ohjelmissa, esittää Nima Sanandaji, Captus ajatushautomon toimitusjohtaja.

Jotkut uskovat, että Ruotsissa on alhainen työttömyysaste. Tämä on kaukana totuudesta. Korkeiden verojen, avokätisten valtion tukien ja säännösteltyjen työmarkkinoiden yhdistelmä on johtanut monet ruotsalaiset riippuvaisiksi avustuksista työn sijaan. Järjestelmä onnistuu yhdessä asiassa: todellisten työttömyyslukujen piilottamisessa.

Muutama vuosi sitten ruotsalainen ekonomisti Jan Edling totesi, että sairaslomalla ja aikaisella eläkkeellä olevien nuorten lukumäärä vaikutti korreloivan vahvasti työttömyyslukujen kanssa. Edling selitti syynä olevan, että monet työttömistä piilotettiin näiden keinojen avulla tilastoista.

Ja Jan Edling ei ollut mikään oikeistolainen ekonomisti, sillä hän työskenteli tuolloin LO:lle – vaikutusvaltaisella työmarkkinajärjestölle vahvoine virallisine ja epävirallisine siteineen silloin vallassa olleelle sosiaalidemokraattiselle puolueelle. Väite siitä, että ruotsalainen sosiaalivaltio piilottelisi erinäisin keinoin todellisia työttömyyslukuja, oli epäsuosittu ruotsalaisten sosialistien keskuudessa. Niin epäsuosittu, että Edlingin raporttia ei julkaistu ja tämä aiheutti hänen eronsa 18 vuoden uskollisen palvelusuran jälkeen.

Neljä vuotta sitten keskusta-oikeistolainen hallitus valittiin lupauksella vähentää näkyvää ja näkymätöntä työttömyyttä. Hallitus onnistui osittain tässä, ainakin ennen finanssikriisin iskemistä ja työttömyyden kasvamista uudelleen. Verojen alennukset ja valtion avustuksien leikkaukset ovat kannustaneet työntekoon riippuvuuden sijaan. Kuitenkaan yhden ryhmä osalta riippuvuus valtiosta ei ole vähentynyt: nuorten, joiden toimeentulo riippuu aikaisesta eläkkeestä.

Käsite suhteellisen nuorten riippuvuudesta aikaisesta eläkkeestä saattaa kuulostaa omituiselta. Ruotsalaiset poliitikot ovat jopa muuttaneet ”aikaisen eläkkeen” termin ”toiminta ja sairauskorvaukseksi”, jotta se kuulostaisi hyväksyttävämmältä. Ja omituista kyllä, on tullut enemmän tai vähemmän hyväksytyksi tosiasiaksi, että monet työtä löytämättömät ruotsalaiset nuoret nojaavat sen sijaan aikaiseen eläkkeeseen – usein pysyvästi.

Lähes 70 000 ruotsalaista ikäryhmästä 20-39 vuotta on tuettu 2004 vuodesta lähtien aikaisella eläkkeellä. Tämä edustaa lähes kolmea prosenttia koko väestöstä tässä ikäryhmässä. Tukholman alueella, jossa työmarkkinat ovat vahvat, kaksi prosenttia nuoresta väestöstä elää aikaisella eläkkeellä. Alueilla, joilla työpaikat ovat niukempia, luku on neljä prosenttia. Jopa kaikkein nuorimmassa ikäryhmässä, 20-24 vuotiaissa, yli kahta prosenttia Ruotsin väestömäärästä tuetaan aikaisella eläkkeellä.

Yksi aikaisen eläkkeen suosion syistä löytyy tosiasiasta, että nuorten ruotsalaisten on lisääntyvissä määrin vaikea löytää työpaikkaa. Ruotsin tilastokeskuksen mukaan työttömyys 15-24-vuotiaiden keskuudessa oli vuoden 2009 alussa täydet 24 prosenttia. Vaikka Ruotsissa ei ole valtion asettamia minimipalkkoja, työnantajien suuren enemmistön tulee noudattaa työmarkkinajärjestöjen sopimuksia ja nämä sopimukset puolestaan sisältävät erittäin korkeat efektiiviset minimipalkat.

Nuoren työvoiman hintatasoa ei ole ainoastaan asetettu liian korkeaksi kysynnän ja tarjonnan kohtaamiseksi, vaan sen lisäksi työnantajat pitävät riskiä kokemattomien nuorten palkkaamisesta liian korkeana, koska jäykkä työmarkkinoiden lainsäädäntö vaikeuttaa niiden irtisanomista, jotka eivät suoriudu hyvin työstään.

Korkea nuorten työttömyys ei ole ainoastaan taloudellinen, vaan myös yhteiskunnallinen asia. Monet nuoret kokevat itsensä masentuneiksi, koska he eivät pysty löytämään merkityksellistä tarkoitusta ja eivät pysty tarjoamaan panostaan yhteiskunnalle. Tämä on vahva tunne niiden keskuudessa, jotka eivät ole edes virallisesti työttöminä, vaan sen sijaan tilastoilta piilossa aikaisen eläkkeen, sairausvapaiden tai muiden järjestelmien avulla.

OECD mittaa niiden prosenttiosuutta, jotka virallisesti ilmoitetaan työvoiman ulkopuolisiksi, mutta pitävät itseään työttöminä. Tähän ryhmään viitataan termillä ”lamautuneet työntekijät”. Maissa, kuten Tanska, Saksa ja Iso-Britannia, ainoastaan 0,1 prosenttia 15-24 vuotiaiden työvoimasta koostuu lamautuneista työntekijöistä. Ruotsissa luku on lähes sata kertaa korkeampi.

Monet pitävät ruotsalaista sosiaalijärjestelmää roolimallina. Mitä tulee nuorille luotaviin mahdollisuuksiin, Ruotsi voisi kuitenkin oppia paljon vapaiden markkinoiden järjestelmistä. Tai, se voisi oppia tanskalaisen naapurin sosiaalivaltiosta, joka on yhdistänyt sosiaalimekanismit dynaamisiin työmarkkinoihin. Yhdistelmä, jonka edellinen sosiaalidemokraattinen pääministeri Poul Nyrup Rasmusson nimesi ”joustoturvaksi”, on merkittävästi ylivoimaisempi Ruotsin korkeiden efektiivisten minimipalkkatasojen ja jäykkien työlainsäädäntöjen kanssa, jotka sosiaalidemokraatit ja heidän työmarkkinajärjestöliittolaiset esittelivät.

Nima Sanandaji on ruotsalaisen Captus ajatushautomon toimitusjohtaja, ja kirjoittaja raportille nuorten aikaisesta eläkkeestä Timbro ajatushautomolle. Tämä artikkeli on julkaistu aikaisemmin The New Geographyssä.