Archives: January, 2010

Lawrence W. Reed on Irvingtonissa, New Yorkissa toimivan Foundation for Economic Education järjestön — www.fee.org puheenjohtaja. Tämä kirjoitus perustuu alun perin FEE:n kausijulkaisussa The Freeman lokakuussa 1999 julkaistuun artikkeliin.

On ne saurait faire une omelette sans casser des oeufs.” Suomennos: “Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia.”

Noilla sanoilla toivotti Maximilian Robespierre vuonna 1790 Ranskan vuotta aiemmin alkaneen hirvittävän vallankumouksen tervetulleeksi. Taitavana valtiomiehenä, joka työskenteli väsymättä ohjaillakseen toisten ihmisten elämää, hänestä tuli vallankumouksen verisimmän vaiheen – vuosien 1793-94 terrorin kauden – arkkitehti.  Robespierre ja hänen giljotiininsa rikkoi tuhansia munia yrittäessään turhaan luoda utopiayhteiskuntaa, joka perustui viettelevälle tunnuslauseelle “liberté, égalité, fraternité.”

Valitettavasti Robespierre ei kuitenkaan koskaan saanut aikaan yhtään munakasta. Eikä niitä tuottanut kukaan muukaan vuoden 1789 jälkeen vallassa ollut roisto. Heidän jäljiltään Ranska oli moraalisesti, poliittisesti ja taloudellisesti raunioina ja kypsä Napoleon Bonaparten diktatuurille.

Robespierren tavoin yhtään munakasta eivät munien ahkerasta rikkomisesta huolimatta saaneet aikaiseksi myöskään Lenin, Mao, Pol Pot, Adolf Hitler eikä Benito Mussolini.

Ranskan vallankumous on yksi esimerkki kuviosta, joka on suorastaan häiritsevän tuttu. Kutsutaanpa heitä miksi tahansa – vasemmistolaisiksi, sosialisteiksi, radikaaleiksi interventionisteiksi tai kollektivisteiksi – historia on täynnä heidän ylimielisiä suunnitelmiaan yhteiskunnan muokkaamisesta vastaamaan heidän visiotaan ”yhteisestä hyvästä”. Suunnitelmia, jotka aina epäonnistuvat ja samalla tappavat tai kurjistavat ihmisiä. Jos sosialismi koskaan ansaitsee muistokirjoitusta, niin sen pitäisi olla seuraavanlainen: ”Tässä lepää kaikkitietävien ja toisten asioihin sekaantujien keksintö, jonka takia rikottiin hillittömästi munia, mutta josta ei koskaan saatu aikaiseksi munakasta.”

Sosialistifilosofit ovat julistaneet jokaisen 1900-luvun kollektivistisen yhteiskuntakokeilun Luvatuksi maaksi. ”Olen nähnyt tulevaisuuden, ja se toimii,” sanoi vasemmistoälykkö Lincoln Steffens vierailtuaan Stalinin Neuvostoliitossa. Kenneth Galbraight väitti vuonna 1984 New Yorker -lehdessä, että Neuvostoliiton talous edistyy loistavasti osittain siitä syystä, että sosialistinen järjestelmä käyttää työvoimaansa ”täydellä teholla” toisin kuin tehottomampi läntinen kapitalistinen järjestelmä. Vuonna 1997 julkaistu arvovaltainen 846-sivuinen tutkielma, Kommunismin musta kirja, arvioi, että kommunistinen ideologia vaati 20 miljoonan ihmisen hengen ”työläisten paratiisissa”. Samoin tuohon mustaan kirjaan on dokumentoitu tilastoja muiden kommunististen valtioiden uhreista: 45-72 miljoonaa uhria Kiinassa, 1,3-2,3 miljoonaa Kamputseassa, 2 miljoonaa Pohjois-Koreassa, 1,7 miljoonaa Afrikassa, 1,5 miljoonaa Afganistanissa, 1 miljoona Vietnamissa, 1 miljoona Itä-Euroopassa ja 150 000 Latinalaisessa Amerikassa.

Lisäksi nuo murhaajahallintojärjestelmät olivat taloudellisesti konkurssikypsiä; ne haaskasivat resursseja poliisiin ja armeijaan, synnyttivät massiivisen ja tehottoman byrokratiakoneiston eivätkä tuottaneet juuri mitään sellaista, jolla olisi ollut markkina-arvoa niiden rajojen ulkopuolella. Ne eivät käyttäneet ”täydellä teholla” mitään muuta kuin poliisivoimiaan. Maailman jokaisessa kommunistisessa valtiossa tarina on ollut poikkeuksetta aina sama: paljon rikottuja munia, ei yhtään munakasta.

Nobel palkittu taloustieteilijä F. A. Hayek selitti tämän väistämättömän lopputuloksen vuonna 1944 uraa uurtaneessa tutkielmassaan, The Road to Serfdom. Hän varoitti meitä siitä, että kaikki yritykset korvata yksilönvapaudet keskusjohtoisella suunnittelulla tulevat päättymään katastrofiin ja diktatuuriin. Mikään ylevä päämäärä ei voi oikeuttaa sen toteuttamisen vaatimia voimakeinoja. ”Periaate, jonka mukaan tarkoitus pyhittää keinot” , kirjoitti Hayek, ”on yksilönvapauksia kunnioittavan etiikan mukaan kaiken moraalin hylkäämistä. Yhteisöllisessä etiikassa siitä tulee väistämättä kaikkein ylin sääntö.”

Pahimpien sosialistien vähemmän radikaalit aatetoverit usein vähättelevät tai sivuuttavat heidän pahimpia rikoksiaan pitäen niitä ”ylilyönteinä”, joihin sortuivat muuten hyvällä asialla olleet miehet ja naiset. Nämä puolustelijat kiistävät rautaisen nyrkin käytön ja väittävät, että valtio voi saavuttaa heidän tasa-arvoiset ja yhteisölliset päämääränsä silkkihansikkain.

Kuitenkin, olkoon kyseessä sitten ruotsalainen ”keskitie”, Jugoslavian ”työläisten sosialismi” tai Ison-Britannian fabianismi, lopputulos on ollut aina sama: rikottuja munia, muttei munakasta.

Oletteko huomanneet, miten sosialistit jatkuvasti uudistavat aikaansaannoksiaan? Koulutuspolitiikan uudistus. Terveydenhoidon uudistus. Sosiaalitukijärjestelmän uudistus. Verouudistus. Se, että he ovat jatkuvasti uudistamassa on sen tosiasian myöntäminen käytännössä, että heidän ajatuksensa eivät toimineet 500 ensimmäisellä yrittämällä.

Lista on loputon: Kanadan terveydenhuoltojärjestelmä, eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunta, Argentiinan peronismi, Afrikan siirtomaa-ajan jälkeinen sosialismi, Kuuban kommunismi ja niin edelleen loputtomiin. Sosialistinen järjestelmä ei ole missään saanut munakastaan valmiiksi. Kaikkialla se johtaa samaan: hakattuja, vatkattuja ja käristettyjä munia. Tuhottuja talouksia. Hävitettyä vapautta.

Paljonpuhuva johtopäätös on, että sosialisteilla ei ole yhtään toimivaksi havaittua mallia, ei munakasta, joka todistaisi heidän reseptiensä toimivuuden meille vapauteen uskoville. Taloustieteilijät James Gwartney, Robert Lawson ja Walter Block toteavat tutkimuksessaan Economic Freedom of the World: 1975-1995, että ”Yksikään taloudellisesti vapaa maa ei epäonnistunut korkean elintason saavuttamisessa. Vastaavasti yksikään tiukkaa suunnitelmataloutta noudattanut maa ei onnistunut saavuttamaan edes keskimääräistä elintasoa… Maat, joissa taloutta vapautettiin seurantajakson aikana eniten, saavuttivat vaikuttavat kasvulukemat.”

Luultavasti kukaan ei ole osoittanut tässä kaikessa piilevää opetusta paremmin kuin ranskalainen taloustieteilijä ja valtiomies Frederic Bastiat yli 150 vuotta sitten:

”Nyt, kun lainsäätäjät ja hyväntekijät ovat turhaan tuottaneet niin monia yhteiskunnan hallintojärjestelmiä, päätykööt he viimeinkin siihen, mistä heidän olisi pitänyt alun perin aloittaakin: hylätä kaikki järjestelmät ja kokeilla vapautta.”

Yksi ihmisten toimintaan kaikkein tehokkaimmin vaikuttavista asioita on historiallinen myytti – väärä uskomus menneisyydestä. Joillain historiallisilla myyteillä on kauaskantoisia ja vahingollisia vaikutuksia, sillä ne muokkaavat ihmisten ymmärrystä menneisyyden lisäksi myös nykyisyydestä, johdattaen heitä tekemään haitallisia tai jopa vaarallisia päätöksiä. Tämä vaikuttaa olevan erityisen paikkansapitävää talouden historiassa.

Tutkitaan esimerkiksi yleistä käsitystä suuresta lamasta ja New Dealistä. New Deal oli itse monin tavoin seurausta toisesta historiallisesta myytistä; yleisestä käsityksestä siitä, mitä tapahtui Saksan taloudelle 1900-luvun alkupuoliskolla ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan ja kolmannen valtakunnan aikana. Tämä myytti teki luultavasti enemmän vahinkoa, kuin mikään muu uskomus kyseisellä vuosisadalla.

Kolmannesta valtakunnasta oli yleisesti ja on vieläkin vallalla käsitys, että mitä muuta tahansa voidaan sanoa Hitlerin hallinnosta, niin se onnistui dramaattisesti elvyttämään Saksan talouden. Vuoden 1933 jälkeen Hitler ja hänen valtiovarainministerinsä Hjalmar Schacht vakauttivat talouden ja onnistuivat ratkaisemaan valtavan työttömyyskriisin, joka oli tuhonnut Weimarin tasavallan oikeutuksen. Tämän sanotaan johtuneen osittain Schachtin mielikuvituksellisesta rahapolitiikasta ja toisaalta massiivisista julkisista rakennushankkeista, kuten autobahneista. Saksa siirrettiin nopeasti vapaista markkinoista voimakkaasti säänneltyyn talouteen, joka sitten toimi paremmin. Puhuttaessa sotatuotannosta, tämä talous oli toisen maailmansodan aikana suuri menestys. Eritoten Hitlerin varusteluministerin Albert Speerin alaisuudessa.

Tässä näkökulmassa on ilmeisesti jonkin verran perää, muuten se ei olisi uskottava. On totta, että muutos valtion voimakkaampaan talouden kontrolliin oli nopea. Tosiasiassa vain harvat ymmärtävät, miten interventionistinen – jopa sosialistinen – natsien politiikka lopulta oli. (Vaikka puolueen koko nimen pitäisi antaa viitteitä tästä). Joka tapauksessa, kokonaiskuva on enimmäkseen väärä. Adam Tooze kumosi lopullisesti tämän näkökulman mestarillisessa teoksessaan Wages of Destruction: The Making and Breaking of the Nazi Economy. Tooze osoittaa, että julkisilla hankkeilla oli vain vähän vaikutusta työttömyyteen ja haaskattuihin resursseihin, että valtakunnassa oli 1930-luvulla jatkuva rahoitus- ja valuuttamarkkinakriisi, että vuoteen 1939 tultaessa Saksan talouden tila oli epätoivoinen, ja että tämä oli itse asiassa tärkeä tekijä Hitlerin yhä aggressiivisemmalle politiikalle, että oletettu Speerin menestys ei yksinkertaisesti toteutunutkaan, ja että koko hallinto on niin rampa sen taloudellisen epäpätevyyden vuoksi, että on suorastaan ihme, että sotilaallinen menestys oli niinkin suuri.

Onneksi, vaikkakin natsi-Saksan talouspolitiikkalla ja sen oletetulla menestyksellä oli jonkin verran vaikutusta 1930-luvulla (eikä vähiten joidenkin New Deal:n kannattajien joukossa), sitä ei enää ollut vuoden 1945 jälkeen. Sen sijaan tätä edeltävällä välivaiheella Saksan talouden historiassa oli paljon laajemmat seuraukset ja vaikutukset – kummatkin pelkästään vahingollisia. Kun sota syttyi heinäkuussa 1914, Saksan hallitus ja ylin johto suunnitellivat ja toivoivat lyhyttä ja ratkaisevaa sotaa. Asiat eivät tietenkään menneet tällä tavalla ja syksyllä 1916 oli selvää, että tämä strategia oli epäonnistunut Britannian johtaman kauppasaarron yhä tiukentuessa. Uhkaavan tappion edessä armeija otti Saksan keisarikunnan hallinnon haltuunsa Erich Ludendorfin ollessa varaesikuntapäällikkönä. Ludendorfin ajattelua ja politiikkaa esitettiin 1935 hänen työ- ja puolustuspuheessaan: Totaalinen sota (Der Totale Krieg).

Ludendorf väitti ensinnäkin, että kaikki kansakunnan inhimilliset ja aineelliset voimavarat muodostavat sen sotilaallisen kapasiteettin, tai puolustusvoimat. Varmistaakseen voiton ja eloonjäämisen kansakuntien nollasummapelissä, kaikkia näitä voimavaroja täytyi kontrolloida ja ohjata yhteen tarkoitukseen. Kenen tehtävä se olisi? Vastaus oli hänelle yksinkertainen: Koska tavoitteena oli voitto sodassa, sen täytyi olla armeija. Mitä tämä tarkoitti käytännössä oli eräänlaista suunnitelmataloutta, jossa yleisesikunta kontrolloi kaikkea taloudellista toimintaa erilaisten suunnitteluviranomaisten ja yksityiskohtaisten määräysten ja tavoitteiden avulla.

Pääkohta oli voitontavoittelun poistaminen ja sen korvaaminen järjestäytyneellä komentohierarkialla. Ludendorf ei koskaan väsynyt paasaamasta epäisänmaallisia voiton tavoittelijoita ja itsekkäitä individualisteja vastaan. Eräässä mielessä tavoitteena oli muuttaa koko talous ja yhteiskunta armeijaksi, jolla oli tyypillinen nykyaikaisen sotaväen komento- ja kontrollirakenne. Toisessa mielessä tavoitteena oli muuttaa keskusjohtoisella suunnitteluprosessilla ja kartellisoimalla Saksan teollisuus yhdeksi jättimäiseksi korporaatioksi. Yksi Ludendorfin luoman järjestelmän tärkeä näkökulma, aivan kuten natsi-Saksassa, oli tiivis liitto sotilaallisen, poliittisen, valtion hallinnollisen luokan sekä suuryritysten eliitin välillä, tai ainakin osan niistä.

Ludendorfin politiikka oli katastrofi. Tuotanto tosiasiallisesti vähentyi tai meni hukkaan ja rahoitusmenetelmät johtivat vakavaan inflaatioon, joka jopa paheni sodan jälkeen. Tämä politiikka myös lisäsi vastustusta väestössä, kuten hänen yhä raivoisammista purkauksistaan kävi ilmi. Lopulta pahentuva epätoivoinen tilanne johti uhkapeliin, joka oli suunnaton hyökkäys keväällä 1918. Sen epäonnistuminen merkitsi sodan lopullista häviämistä.

Kuitenkaan, Saksan vuoden 1916 jälkeistä politiikkaa ei nähty silloin eikä pitkänkään ajan kuluttua sellaisena valtavana virheenä, kuin se oli, edes ylimmän sotilaallisen johdon näkökulmasta. Sen sijaan sen katsottiin olleen suuri menestys. Outoa, että tämä näkemys omaksuttiin vielä laajemmin vuoden 1918 jälkeen – eikä vähiten voittajavaltioiden joukossa. Myytti juurtui niin, että Lundendorfin alaisen talouden rakenne oli mallina muille kansoille rauhan aikana.

Tällä uskomuksella oli tuhoisat seuraukset. Näin oli varmasti Saksalle itselleen, sillä se antoi perustan kolmannen valtakunnan talouspolitiikalle, sekä tarjosi oikeutuksen orjatyövoimalle ja kukistettujen kansojen järjestelmälliselle ryöstölle. Tällä näkökulmalla oli lievemmässä muodossaan voimakas vaikutus sotien välisinä vuosina sekä Isoon-Britanniaan että Yhdysvaltoihin.

Sen merkittävin vaikutus koettiin kuitenkin idässä. Kun bolševikit nousivat valtaan vuonna 1917, heillä ei ollut todellista käsitystä siitä, miltä sosialismi näyttäisi. Heidän alkuperäinen yrityksensä, niin kutsuttu sotakommunismi, osoittautui täysin katastrofaaliseksi ja se peruttiin uudella talouspolitiikalla (NEP:llä) vuonna 1921. Sitä seurasi suunnaton väittely siitä, millainen malli pitäisi ottaa käyttöön. Keskeinen argumentti, joka lopulta saavutti Stalinin toimesta voiton, oli ensimmäisen maailmansodan aikaisen Saksan sotatalouden ilmeisen onnistuneen mallin omaksuminen. Näin ollen Neuvostoliiton talous oli monin tavoin tulosta väärästä käsityksestä Saksan sotataloudesta ja sen toimivuudesta.

Väärinkäsityksillä siitä, mitä todella tapahtuu taloudessa, ei ole ainoastaan välittömiä vaikutuksia. Kun ne muotoilevat poliitikkojen ja yleisön näkemystä historiasta, niiden vaikutukset voivat olla valtavia, joskus koomisia, mutta usein traagisia.

Artikkelin kirjoittaja William L. Anderson on Frostburg State yliopiston taloustieteen apulaisprofessori.

Kun kongressi viime vuonna keskusteli presidentti Obaman ehdottamasta ”elvyttämisestä”, kaksi hokemaa lähes biljoonan dollarin turhuudelle oli ”työpaikat” ja lapiointivalmius”. Huomioiden mitä Washingtonista tulee ulos, nyt tarvitaan lapioita töryn siivoamiseen, ja olen kiitollinen medialle ja poliitikoille, jotka kertoivat meille olla valmiina lapioiden kanssa.

Nyt, kun luvut ovat selvillä, vaikuttaa kuitenkin, että kulutetulla rahalla ei ole ollut tuntuvaa vaikutusta työttömyyden alentamiseen:

Liittovaltion yli 20 miljardin dollarin kulutusaallolla teihin ja siltoihin presidentti Obaman ensimmäisessä elvytyspaketissa ei ole ollut vaikutusta paikallisiin työttömyysasteisiin, mikä herättää kysymyksiä hänen perusteluilleen kohdistaa yhä uusia miljardeja ”kiireelliselle tarpeelle kiihdyttää työpaikkojen kasvua”.

Associate Pressin analyysi elvytyspaketeista toi esiin, ettei ollut merkitystä josko maanteihin käytettiin paljon rahaa tai ei lainkaan. Paikalliset työttömyysasteet nousivat ja laskivat siitä huolimatta. Ja analyysi osoitti elvytyskuluttamisen auttaneen ainoastaan vähäisesti ongelmissa painivaa rakennusteollisuutta.

Ei ole yllätys, että keynesiläisillä on vastaus valmiina. Valtio ei kuluttanut tarpeeksi. Heidän mukaansa taloudellista kasvua voi ilmetä ainoastaan, jos ”kokonaiskysyntä” on riittävän suurta estämään yleistä myymättömien tuotteiden ”liikatarjontaa”. (Kuten merkantilistit ennen heitä, keynesiläiset uskovat, että taantuma aiheutuu, koska liiketoimet eivät pysty myymään kaikkia valmistamiaan tuotteita. Sosialistit vastaavasti väittävät, että työntekijät ovat ”kykenemättömiä ostamaan takaisin valmistamiaan tuotteitaan”.)

Siten jos valtio pyrkii estämään taantumaa aiheuttavan ”liikatarjonnan”, sen tulee kuluttaa kaikki mikä on tarpeen kattaakseen ”vajeet” yksityisessä kulutuksessa ja investoinneissa. Tästä ”teoriasta” seuraa nykyinen ”elvyttäminen” täydennettynä huippuyliopistojen taloustieteilijöiden siunauksella (jotka vaikuttavat suorittavan ylimmän papiston roolia nykyisessä talouspolitiikassa.)

Tällainen ”teoria” on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan joka kerta, ja haluan tuoda esiin muutamia syitä miksi.

• yksilöt ovat päättäväisiä olentoja, joten heidän kulutuksensa heijastaa myös heidän omaa päättäväistä käyttäytymistään. (On mielenkiintoista, että monet ”kokonaiskysynnän” terminologiaa ylistävät halventavat myös sitä, mitä he pitävät ”massojen päättömänä kuluttamisena”.)
• talous ei ole epämääräinen möykky, johon sekoitetaan rahaa samoin kuin aineosia sekoitetaan kakkuun. Toisin sanoen taloudessa ei ole ”lisää vain rahat” kohtaa reseptissään. Sitä ohjaa merkityksellisiä päätöksiä tekevät ihmiset.
• Taloudella on tuotantorakenne, joka hyvin toimiessaan ohjaa resursseja, työtä ja pääomaa niitä tuotannon osa-alueita kohden, jotka heijastavat kuluttajien haluja ja tarpeita.
• Kun valtiot laajentavat rahan tarjontaa keskuspankkiensa kautta, uuden rahan rynnäkkö häiritsee tuotantorakennetta ja muuttaa omaisuuserien ja tuotannontekijöiden suhteellisia arvoja. Valtiojohtoisen nousukauden alkuvaiheissa virheinvestoidut omaisuuserät (ne, jotka tulevat arvokkaimmiksi itse keinotekoisesta nousukaudesta) laajenevat suhteessa muihin omaisuuseriin.
• Luottovetoinen nousukausi ei voi lopulta pysyä yllä ja tulee kivuliaan selväksi, että virheinvestoidut omaisuuserät (katso asuntokiinteistöjen kupla) kadottavat nopeasti arvonsa suhteessa muihin omaisuuseriin. Tämä on alku taantumalle, joka on ajanjakso, jolloin talous alkaa voimallisesti palauttamaan taloudellisten omaisuuserien ”kuluttajien suosimaa” arvoa.

Pyrkimykset ”elvyttää” taloutta massiivisilla valtion kulutusohjelmilla saattaa laittaa rahaa poliittisesti kytköksissä olevien ihmisten taskuihin, mutta se ei tee mitään palauttaakseen taloudelliset tekijät aikaisempaan tasapainoonsa. Sen sijaan ”elvyttäminen” palvelee ainoastaan häiritäkseen lisää talouden perustaa ja pitkittää alavirettä.

Aivan. Elvyttäminen ei ole estänyt merkittävää lamaa. Sen sijaan se on taannut suuremman mahdollisuuden merkittävälle taloudelliselle romahdukselle pitämällä osatekijät epätasapainossa ja häiritsemällä tuotantorakennetta.

Tosiasia, että ”eliittitaloustieteilijät” sivuuttavat (tai jopa ilkkuvat) sille, mikä tunnettaan itävaltalaisena suhdannevaihteluteoriana, ei muuta tosiasiaa, että se selittää miksi keynesiläiset ”ratkaisut” pahentavat tilannetta. Valtio ei pysty päättämään taantumaa kaatamalla uutta rahaa talouteen sen enempää kuin tulipalo voidaan sammuttaa kaatamalla siihen bensaa. Mutta sillä voi polttaa taloutemme maan tasalle.

Alkuperäinen artikkeli: Why Did the “Stimulus” Fail to Help the Economy? Spending Money Does Nothing to Address the Economic Factors Causing a Recession on julkaistu FEE:n luvalla.

“Pääoman omistaja on todennäköisesti maailmankansalainen, eikä välttämättä ole sidoksissa mihinkään tiettyyn maahan. Hän on taipuvainen jättämään maan, jossa hänet altistetaan harmilliselle tutkinnalle raskaiden verojen arvioimiseksi… Veroilla, jotka yleensä karkottavat pääomat mistä tahansa maasta, on taipumus kuihduttaa jokainen tulonlähde valtiolle ja yhteiskunnalle.”
-Adam Smith, The Wealth of Nations, 1776

Presidentti Obama julisti toukokuussa sodan niille amerikkalaisille, jotka suojelivat rahojaan ulkomaisilla alhaisen verotuksen alueilla.

Samaan aikaan kansainväliset hallintokoneistot ahdistelevat näitä veroparatiiseja korkean verotuksen maiden käskystä. Esimerkiksi Pariisissa sijaitseva Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD) on laittanut mustalle listalle 41 tällaista hallintoaluetta osana “haitallisen verokilpailun” ohjelmaansa ja yrittää nyt pelotella ne muuttamaan houkuttelevaa veropolitiikkaansa. Euroopan komissiolla on useita verokilpailun vastaisia hankkeita, kuten lähdeverotusta koskeva direktiivi, jolla pyritään pakottamaan alhaisen verotuksen maat auttamaan Euroopan hyvinvointivaltioita jäljittämään ja verottamaan pakenevia pääomia. YK:lla on veroasiain kansainvälistä yhteistyötä käsittelevä asiantuntijakomitea (Committee of Experts on International Cooperation in Tax Matters), jonka tavoitteena on määrätä maailmanlaajuiset säännöt estämään työpaikkojen ja pääoman virta korkean verotuksen valtiosta alhaisen verotuksen valtioihin. Ikään kuin tämä ei vielä riittäisi, edellisen kevään G20-kokouksen päätöslauselma mainitsi erikseen veroparatiisien päättäväisen kuriinpanon.

Yhteinen teema kaikille näille toimille on, että poliitikot haluavat korvata verokilpailun verotuksen yhdenmukaistamisella. Verokilpailun olemassaolo realisoituu, kun poliitikot tuntevat paineita parantaa veropolitiikkaansa, jotta kultamunia munivat hanhet eivät lentäisi pois. Reaganin ja Thatcherin veronalennukset aloittivat verokilpailun. Kansakunnat ovat kilpailleet kohti alhaisempia veroja toivoessaan houkuttelevansa tai säilyttääkseen työpaikkoja ja investointeja. Vuodesta 1980 lähtien kehittyneiden maiden keskimääräinen ylin tuloveroaste on laskenut noin 26 prosenttiyksikköä ja yhtiöveroaste yli 21 prosenttia. Tällä hetkellä 27 maassa on käytössä tasavero, mikä on hämmästyttävä kehitys. Ei ihme, että maailmantalous huolimatta nykyisestä myllerryksestä on niin paljon vahvempi nyt, kuin se oli 1970-luvulla.

Stereotypioiden mukaan veroparatiisit ovat pieniä saaria Karibialla ja se on todellakin totta joidenkin maailman tärkeimpien offshore-keskuksien tapauksessa. Ollaksemme tarkkoja, veroparatiisi on mikä tahansa hallintoalue, joka täyttää kaksi perustetta: ensinnäkin sen verolait ovat houkuttelevia kansainvälisille sijoittajille ja yrittäjille ja toiseksi se suojelee kansallista finanssivaltaansa ja -suvereniteettiaan pitäytymällä toisten valtioiden verolainsäädäntöjen täytäntöönpanosta, ainakin silloin, kun ne yrittävät verottaa taloudellista toimintaa rajojensa ulkopuolella. Tämä tarkoittaa tietenkin, että korkean verotuksen maiden yksityishenkilöillä ja yrityksillä on mahdollisuus käyttää näitä hallintoalueita suojasatamina liiallista verotusta vastaan.

Mikä katsotaan verokeitaaksi, riippuu arvioijan kansallisuudesta

Mitkä ovat veroparatiiseja? Paikat kuten Liechtenstein ja Caymansaaret kuuluvat listalle, mutta niin tekevät monet onshore-valtiotkin. Yksi maailman johtavista offshore-kysymysten asiantuntijoista, Marshall Langer, kirjoitti Tax Notes International:ssa, että “tärkein veroparatiisi maailmassa on Manhattan .. toiseksi tärkein veroparatiisi maailmassa on Lontoo”. Yhdysvallat ja Yhdistyneet kuningaskunnat ovat veroparatiiseja, koska niiden lait mahdollistavat ulkomaalaiset sijoitukset ilman tulojen raportoimista veroviranomaisille. Se on hyvä sekä Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian taloudelle että ulkomaisille veronmaksajille.

Joidenkin laskelmien mukaan maailmassa on yli 70 veroparatiisia: ulottuen aina suuresta Yhdysvalloista pieniin hallintoalueisiin, kuten Melillaan, Espanjalle kuuluvaan kaupunkiin Marokon rannikolla ja Sarkiin, Ison-Britannian hallinnassa olevaan saareen Ranskan rannikolla. Joissakin tapauksissa, kuten Yhdysvalloissa, veroparatiisipolitiikka on suunniteltu houkuttelemaan kansainvälistä pääomaa ja on vain ulkomaalaisten käytettävissä. Muissa tapauksissa, kuten Bahamalla, suotuisat verosäännökset ovat avoimia sekä vakinaisille asukkaille että vieraille.

Veroparatiisit ovat hyviä maailmantaloudelle pääasiassa neljästä syystä. Ensinnäkin ne edistävät hyvää politiikkaa ympäri maailmaa painostamalla korkean verotuksen maiden poliitikkoja alhaisempaan verokantaan. Kasvua edistävät muutokset ovat tapahtuneet pääasiassa verokilpailun ansiosta ja veroparatiisit ovat arvokkaita juuri siksi, etteivät poliitikot todennäköisesti ole yhtä ahneita tietäessään veronmaksajilla olevan pakomahdollisuuden. Merkittävää on, että jopa OECD:n ekonomistit ymmärtävät verokilpailun olevan kasvua edistävä voima maailmantaloudessa. He ovat myöntäneet, että mahdollisuus valita taloudellinen toimintaympäristö on vastapainona hallituksen budjetointiprosesseille, rajoittaen taipumusta tuhlata ja verottaa liikaa.

Veroparatiisit ovat olleet erityisen hyödyllisiä vakuuttamaan poliitikot vähentämään tuloista säästettävän ja sijoitettavan varallisuuden kaksinkertaista verotusta. Monet valtiot ovat alentaneet tai poistaneet perintöveroja ja varallisuusveroja, koska poliitikot ovat vihdoin ymmärtäneet, että ahdistavat verolait yksinkertaisesti ohjaavat verovelvollisia siirtämään rahojaan veroparatiiseihin, kuten Luxemburgiin ja Panamaan. Samalla tavoin valtiot ovat vähentäneet osinkojen, korkojen ja myyntivoittojen kaksinkertaista verotusta. Poliitikot ymmärtävät, että on parempi pitää alhaista veroastetta ja kerätä kohtuullisesti rahaa, kuin pitää korkeaa veroastetta, joka ajaa investoinnit Sveitsiin tai Singaporeen.

Taloudellisesta näkökulmasta nämä alemmat verokannat ovat äärimmäisen tärkeitä, koska ne vähentävät verotuksen painottumista säästämiseen ja investointeihin. Tämä kannustaa ihmisiä säästämään enemmän nykypäivän tuloista rahoittaakseen tulevaisuuden kasvua. Jopa sosialistiset ekonomistit ovat yhtä mieltä siitä, että pääoman muodostus on avain pitkän aikavälin hyvinvointiin ja elintason nousuun.

Toiseksi veroparatiisit tuottavat korkeaa elintasoa. Maailmanpankin tietojen mukaan yhdeksän maailman 13 rikkaimmasta hallintoalueesta on veroparatiiseja. Akateemiset tutkijat ovat vahvistaneet, että veroparatiisit kasvavat nopeammin ja luovat enemmän vaurautta ihmisille kuin korkeamman verotuksen alueet. Tämä on erityisen tärkeää kolmannessa maailmassa, missä veroparatiiseiksi muuttuvat köyhät kansakunnat nauttivat voimakkaasta köyhyyden vähentymisestä.

Kolmanneksi veroparatiisit edistävät parempaa hallintotapaa. Yksi kehitysmaita vaivaava ongelma on vakaiden instituutioiden puute. Omistusoikeudet, laillisuusperiaate ja vakaa rahat ovat välttämättömiä rakennuselementtejä vaurauden luonnille ja talouden kasvulle. Kaksi tutkijaa, James Hines ja Dhammika Dharmapala, totesivat, että halu tulla veroparatiisiksi johti valtioita parantamaan instituutioitaan siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät kansainväliset sijoittajat halua sijoittaa rahojaan huonosti hallinnoiduille alueille. Maailmanpankin hallintoindikaattorit osoittavatkin veroparatiisien sijoittuvan listalla erittäin korkealle. Tälle asialle pitäisi osoittaa suosiota eikä hyökätä sen kimppuun.

Neljäs syy on se, että veroparatiisit edistävät taloudellista toimintaa myös korkean verotuksen maissa. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta, mutta useimmissa, myös korkean verotuksen maissa on yleensä suosiollisemmat verotuskäytännöt saapuville investoinneille kuin omien kansalaisten taloudellisille aktiviteeteille. Poliitikot laskevat omien kansalaistensa olevan “sitoutuneita asiakkaita”, joita voidaan yliverottaa, mutta he kuitenkin ymmärtävät, että kansainvälisistä investoinneista on kilpailtava. Lisäksi asiantuntijat ovat havainneet, että korkean verotuksen maiden kansalaiset hyödyntävät usein tämän edun ja käyttävät lähiveroparatiisia tukiasemana investoidakseen omaan maahansa. Nämä lisäinvestoinnit, joita muuten ei olisi tapahtunut, lisäävät korkean verotuksen maiden vaurautta.

Verokilpailua kannattavat myös ne Nobel-palkinnon saajat, jotka ovat tunnistaneet valtioiden välisen kilpailun olevan tärkeä voima kohti parempaa politiikkaa. Kolmea esimerkkiä siteerataksemme: James Buchanan kirjoitti, että verokilpailu erillisten elementtien joukossa .. on itseisarvoisesti tavoiteltava päämäärä. Milton Friedman totesi, että kilpailu kansallisten hallitusten tarjoamien julkisten palveluiden ja niiden määräämien verojen kesken on aivan yhtä tuottavaa kuin kilpailu yksilöiden tai yritysten tarjoamien tavaroiden ja palveluiden ja niiden hintojen välillä. Gary Becker puolestaan kirjoitti, että valtioiden välisellä kilpailulla on taipumus tuottaa kilpailua huipulle rajoittamalla vaikutusvaltaisia ja ahneita ryhmiä ja poliitikkoja toteuttamasta halujaan väestön enemmistön kustannuksella.

Suoja vainolta

Matalan verotuksen alueet tarjoavat turvasataman myös vainotuille ihmisille. Suurin osa maailman väestöstä asuu valtioissa, missä hallitukset eivät tarjoa sivistyneen yhteiskunnan edellyttämää perusturvallisuutta. Itse asiassa valtionhallinto on monissa tapauksissa ongelma, koska valtaeliitti käyttää valtaansa riistääkseen kansalaisia. Korruptio rehottaa, pakkolunastukset ovat yleisiä ja rikollisuus on endeemistä. Myös laajamittaista vainoa esiintyy. Ei ole yllättävää, että ihmiset, joilla on rahaa, ovat yleisiä sorron kohteita. Varsinkin jos he kuuluvat uskonnollisiin, poliittisiin, etnisiin, rodullisiin tai seksuaalisiin vähemmistöihin.

Veroparatiisit suojelevat ihmisiä korruptoituneilta ja epäpäteviltä hallituksilta tarjoamalla turvallisen paikan varojen sijoittamiselle. Esimerkiksi, jos hallitus on antisemitistinen, niin juutalainen yrittäjä olisi typerä pitäessään rahansa paikallisessa pankissa. Itse asiassa Sveitsin ihailtavaa vuosisatoja vanhaa pankkisalaisuutta suojelevaa ihmisoikeuspolitiikkaa vahvistettiin vuonna 1930 suojelemaan Saksan juutalaisia, jotka halusivat turvata omaisuutensa natseilta.

Monet ryhmät maailmassa kohtaavat syrjintää ja vihamielisyyttä – usein valtioiden taholta. Paikallinen väestö paheksuu usein etnisiä kiinalaisia maissa, kuten Indonesiassa ja Filippiineillä. Sama pätee intialaista syntyperää oleviin Itä-Afrikassa. Kun ihmiset kuuluvat epäsuosittuihin ryhmiin, ollen alttiita hallituksen vainolle, heille on järkevää suojata perheidensä omaisuutta siirtämällä varojaan paikkoihin kuten Hongkong, joista vainoajilla ei ole mahdollista löytää niitä. Samat taloudellista yksityisyyttä suojelevat lait, jotka tekevät veroparatiisit houkutteleviksi raskasta verotusta pakeneville ranskalaisille perheille ja ruotsalaisille yrittäjille, suojelevat myös muita ihmisiä erilaisilta vainon muodoilta.

Verohurskastelua, ei yhdenmukaistamista

On huomion arvoista, että jopa kansainväliset byrokratiat tunnustavat veroparatiisien tärkeän rooliin ja taloudellisen yksityisyyden. Esimerkiksi YK myönsi vuoden 1998 raportissaan, että säilyttääkseen poliittisen kontrollinsa hallitukset ympäri maailmaa vakoilivat omia kansalaisiaan suurimman osan 1900-luvusta. Ja, että poliittinen vapaus voi riippua kyvystä piilottaa puhtaasti henkilökohtaiset tiedot valtiolta. OECD:n verokilpailun vastaisen kampanjan johtaja Jeffrey Owens myönsi brittiläiselle Observer -lehdelle, että veroparatiisit ovat olennaisia henkilöille, jotka elävät epävakaissa järjestelmissä.

Veroparatiisien vastainen kampanja puuttuu valtioiden oikeuteen tavoitella kasvua edistävää politiikkaa ja syrjii erityisesti köyhiä kansakuntia. “Verottomuus tai vähäinen verotus” on tärkein kriteeri OECD:n listatessa maita veroparatiiseiksi. Vaikka useimmilla OECD-maillakaan ei ollut tuloveroja 1700- ja 1800-luvuilla, kun ne kiipesivät maatalouden köyhyydestä keskiluokkaiseen vaurauteen. Meidän kaikkien pitäisi olla loukkaantuneita, että tällaiset kansakunnat haluavat nyt kieltää samat mahdollisuudet köyhiltä mailta. Vahvojen OECD:ssä ja Euroopan komissiossa suurta valtaa käyttävien kansakuntien on sopimatonta pitää maalitaulunaan vähemmän voimakkaita kansakuntia ja hallintoalueita Karibian tapaisissa paikoissa.

Toinen kysymys on OECD:n tekopyhä pääoman kohtelu suhteessa työvoimaan. Pariisissa sijaitseva byrokratia on järkyttynyt siitä, että sijoitusrahastot virtaavat alhaisille veroalueille, joista monet ovat kehitysmaissa. Mutta samaan aikaan OECD-maat ovat suuria edunsaajia “aivovuodossa” kehitysmaista. Tämä lahjakkuuden virta on hyödyllistä työvoiman saajamaille, aivan kuten maailmanlaajuiset rahavirrat ovat hyödyllisiä pääoman saajamaille. OECD ei kuitenkaan ehdota, että kehitysmailla olisi oikeus verottaa emigranttien OECD-maissa ansaitsemia tuloja. Joten miksi OECD-mailla pitäisi olla oikeus verottaa liikkuvia pääomaa OECD:n ulkopuolisissa maissa?

Toinen esimerkki tekopyhyydestä on se, että Yhdysvallat, Iso-Britannia, Itävalta, Belgia, Sveitsi ja Luxemburg ovat OECD:n jäseniä, mutta eivät ole sen alkuperäisellä mustalla listalla, vaikka ovatkin veroparatiiseja ulkomaisille sijoittajille. (Luettelo tarkistettiin myöhemmin). Vain pienet vähemmän vaikutusvaltaiset maat ovat tällaisen syrjinnän kohteita. Ja tietysti kaiken tekopyhyyden huipentuma on se, että kaikki OECD:n ja YK:n byrokraatit saavat verovapaata palkkaa samalla, kun he juoksentelevat ympäri maailmaa vaatimassa, että muiden maiden pitää nostaa veroja.

Korkean verotuksen maiden poliitikot ja edustajat kansainvälisissä byrokratioissa myöntävät usein, että moraaliset kysymykset ovat olennaisia. Mutta sitten he kuitenkin sanovat olevansa huolissaan siitä, että jotkin heidän omista kansalaisistaan välttyvät verotukselta veroparatiisien avulla. Mutta miksi se on paremman veropolitiikan maiden vika? Jos korkean verotuksen kansakunnat haluavat parempaa kuuliaisuutta, eikö heidän pitäisi korjata verojärjestelmiään sen sijaan, että yrittävät pakottaa muita kansoja luopumaan verotuksellisesta itsemääräämisoikeudesta ja tulemaan heidän veronkerääjävasalleikseen? Joka tapauksessa ajatus, että on olemassa valtava määrä maksamattomia veroja on vain yksi monista verokilpailua vastustavien levittämistä myyteistä. Tarkastellaanpa hieman näitä myyttejä.

Kilpailun vastaiset myytit

Myytti 1: Veroparatiisien ansiosta maksamattomia veroja on 100 miljardia dollaria. Presidentti Obama haluaa lisätä huomattavasti verohallituksen (IRS) valtaa väittäen, että tämä on ainoa tapa kerätä rahaa, joka oletettavasti piilottelee matalan veron alueilla. Määrä on huijausta. IRS, mikä ei varmasti ole veroparatiisien kannattaja, arvioi suurimman osan ns. verovajeesta olevan seurausta toimista Yhdysvalloissa. Osa uskotellusta 100 miljardista dollarista on ilmeisesti peräisin John Kerryn entiseltä työntekijältä, joka sepitti $70 miljardin arvion maksamattomista henkilökohtaisista tuloveroista. Mutta kun Kongressin tutkimuslaitos (CRS) pyysi luvun tuottamaa menetelmää, niin työntekijä tunnusti keksineensä luvun tahallaan ja tarkoitushakuisesti. CRS:n muistion mukaan hän “ei voinut lähettää meille kirjallista selvitystä hänen arviointimenetelmästään” ja “hän ilmaisi arvion olevan epävarma”. Se on vuosisadan vähättelevin lausunto.

Myytti 2: Veroparatiisien kukistaminen on paras tapa parantaa kuuliaisuutta. Korkean verotuksen maiden poliitikot ja OECD:n byrokraatit väittävät, että “offshore” -alueet riistävät poliitikoilta kipeästi tarvittavia verotuloja. Tämä väite on varsin outo, koska verotulot olivat ennätystasolla OECD-maissa, kunnes nykyinen taantuma iski. Mutta miten verotuksen noudattamista voidaan parantaa? Akateeminen tutkimus osoittaa vahvasti, että suurin tekijä verojen noudattamisessa on veroaste. Kun veroaste on kohtuuton, ihmiset eivät todennäköisesti noudata lakia. Jos he eivät voi suojata tulojaan käyttämällä veroparatiiseja, he käyttävät kotimaista harmaata taloutta. Tai he tulevat vähemmän tuottaviksi. Itävaltalaisen Johannes Kepler yliopiston asiantuntija Friedrich Schneider selittää, että tuloverot ovat “tärkein harmaan talouden syy ja, että korkea veroaste lisää kannustinta .. työskennellä harmaassa taloudessa”.

Myytti 3: Veroparatiisit johtavat korkeampiin veroihin tavallisilla ihmisillä. Yksi pahimmista myyteistä on, että veroparatiisit vähentävät kierojen ihmisten veroja ja pakottavat poliitikkoja nostamaan muiden veroja kompensoidakseen erotuksen. Jos tämä olisi totta, niin lisääntyvää rahavirtaa veroparatiiseihin pitäisi seurata korkeampi verotus lähdemaissa. Mutta kuten aikaisemmin todettiin, niin on tapahtunut päinvastoin. Poliitikot ovat alentaneet veroastetta vastatessaan veroparatiisien verokilpailuun. Tämä tarkoittaa, että kaikki veronmaksajat hyötyvät veroparatiiseihin sijoittavien ansiosta.

Myytti 4: Veroparatiisit ovat rahanpesun keskuksia. Vastoin tätä rutiininomaista mustamaalausta, kaikki objektiiviset todisteet osoittavat, että veroparatiiseilla on kaikkein tiukimmat rikollisen rahan vastaiset säännöt. Yksikään veroparatiisi ei ole rahanpesun ja terrorismin rahoituksen vastaisen toimintaryhmän (Financial Action Task Force on Money Launderingin, FATF) mustalla listalla. CIA tarkastelee muutama veroparatiisia rahanpesun keskuksena, mutta sillä on kuitenkin paljon enemmän muita maita listallaan. Ulkoministeriö sanoo samaa. On myös syytä huomata, että IRS on selvittänyt kaikilla suurilla veroparatiiseilla olevan hyvät “tunne asiakkaasi”-lait likaisen raha torjumiseksi. Kaikki suuret veroparatiisit myös kuuluvat Egmont-ryhmään, joka on avoin vain sellaisille hallintoalueille, joilla on tehokkaat likaisen rahan vastaiset tiedusteluosastot. Ei siis ihme, että australialaiset tutkijat havaitsivat rahanpesun olevan paljon helpompaa paikallisesti kuin ulkomaisissa veroparatiiseissa.

Ollessaan senaattorina, presidentti Obama kannatti veroparatiiseja vainoavaa lainsäädäntöä. Hänen kansallisen talousneuvostonsa puheenjohtaja Larry Summers on myös veroparatiisien ankara ideologinen vastustaja. Presidentiksi päästyään Obama on nyt pitänyt linjansa. Tämä asettaa Yhdysvallat Ranskan ja Saksan kaltaisten maiden puolelle antaen OECD:n aiemmin estämälle verotuksen yhdenmukaistamiselle uuden mahdollisuuden.

Taloudellisen vapauden kannattajien täytyy vastustaa näitä pyrkimyksiä. Vuonna 2000 verokilpailua suojaamaan perustettu The Center for Freedom and Prosperity on tehnyt erinomaista työtä. (Olen hallituksen jäsen, joten olen ehkä puolueellinen). Siitä huolimatta verokilpailun säilyttäminen uudessa poliittisessa ympäristössä tulee olemaan suuri haaste.

Muokattu The Freeman -julkaisun lokakuun numerosta, jota julkaisee the Foundation for Economic Education (FEE)—www.fee.org. Kirjoittaja on FEE:n johtaja.

Muutama kuukausi sitten astuin erääseen ravintolaan Floridan Naplesissa ja sanoin ”Pöytä kahdelle tupakoimattomalle, kiitos.” Tarjoilija vastasi ”Onnistuu hyvin. Floridassa on lailla kielletty tupakointi kaikissa ravintoloissa. Tänne päin, olkaa hyvä.”

Kävellessäni tarjoilijan meille osoittamaa pöytää kohti ajattelin hetken aikaa, että ”Hyvä. Ei tupakansavua tai edes hajua koko ravintolassa. Hieno homma!”

Sitten minua hävetti. Olin mennyt valtion holhoamispolitiikan ansaan. Neljänkymmenen vuoden ajan olin luullut intohimoisesti ja järkkymättömästi uskovani vapaaseen yhteiskuntaan. Nyt kuitenkin huomasin muutaman sekunnin ajan olevani tyytyväinen siitä, että valtio rajoittaa täysivaltaisten aikuisten ihmisten vapauksia yksityisomistuksessa olevissa tiloissa.

Tämä jäi vaivaamaan minua niin, että pohdin sitä pitkän aikaa. Halusin selvittää, miksi ensireaktioni oli hylätä periaatteeni pelkästään siksi, että illalliseni tulisi olemaan hieman miellyttävämpi ilman tupakanhajua. Ja jos minun kaltaiseni omistautuneen vapauden kannattajan voi niin helposti tönäistä väärään suuntaan, niin miten sitten ikinä estää sellaisia, jotka eivät välitä vapaudesta niin paljoa, lankeamasta samanlaisiin tai vielä rajumpiin yksilönvapauksien rajoituksiin?

Ensin mietin niitä haittoja, joita passiivinen tupakointi monen lääkärin mielestä aiheuttaa. Ehkäpä valtiolla oli oikeus suojella tupakoimattomia, jos kyse oli henkilön toiselle aiheuttamasta haitasta. Pian ymmärsin kuitenkin kaksi asiaa: kukaan ei ollut pakottanut minua menemään kyseiseen ravintolaan, enkä minä sen paremmin kuin valtiokaan omistanut tuota ravintolaa. Yksinkertainen tosiasia on, että aidosti vapaassa yhteiskunnassa ravintolan omistajalla, joka haluaa sallia tupakoinnin omassa ravintolassaan, on siihen yhtä suuri oikeus kuin minulla on mennä johonkin toiseen ravintolaan. Kyse ei ole siitä, etteivätkö ihmiset olisi tietoisia tupakoinnin riskeistä. Enemmänkin siitä, että kenelläkään ei ole oikeutta pakottaa toista tarjoamaan hänelle savutonta ravintolaa.

Sitä paitsi voin helposti keksiä monia vaarallisia harrastuksia, joihin monet aikuiset vapaaehtoisesti osallistuvat, mutta joita en koskaan vaatisi lailla kiellettäväksi: laskuvarjohyppy ja benji-hyppy esimerkiksi. Tilastot osoittavat, että jopa joissakin tietyissä julkisissa kouluissa opiskelu tai opettaminen sisältävät myös melkoisen riskin – luultavasti suuremman kuin se, että joutuu joskus vahingossa hengittämään tupakansavua.

Holhouksen kannattaminen tarkoittaa sitä, että kannattaa valtion voimankäyttöä jonkin hyödyn – todellisen tai kuvitellun itselle tai muille – saavuttamiseksi vapaaehtoisuuden, kuten suostuttelun, koulutuksen tai valinnanvapauden sijasta. Jos ihmiset näkisivät nuo vaihtoehdot noin selkeinä termeinä, tai jos he tajuaisivat, miten heikoilla jäillä he kävelevät hyväksyessään valtion väliintulon, asioiden pakottamalla ratkaisemisen kannatus luultavasti vähenisi. Ongelma on se, että monet eivät osaa yhdistää valtion väliintuloa voimankäyttöön. Mutta sitähän se juuri on, eikö olekin? Floridan osavaltion hallitus ei pyytänyt ravintoloita kieltämään tupakointia; se käski niitä tekemään niin sakkojen tai vankeusrangaistusten uhalla.

Koetin tämän päättelyn toimivuutta muutamiin ystäviini. Piinkovia libertaareja lukuunottamatta, seuraavassa on heidän tyypillisiä asenteitaan:

Itsepetos: ”Ei se ole oikeastaan ‘voimankäyttöä’ jos enemmistö ihmisistä kannattaa sitä.”

Holhoavuus: ”Tässä tapauksessa voimankäyttö oli oikeutettua, koska se koitui omaksi parhaaksesi.”

Riippuvaisuus: ”Jos valtio ei tee sitä, niin kuka sitten?”

Lyhytnäköisyys: ”Teet kärpäsestä härkäsen. Miten tupakoinnin kieltäminen ravintoloissa voi uhata vapautta? Ja vaikka uhkaisikin, niin se on niin pieni asia, ettei siitä tarvitse välittää.”

Kärsimättömyys: ”En halua joutua odottamaan, että suosikkiravintolani vapaaehtoisesti kieltää tupakoinnin.”

Vallanhimo: ”Ravintolat, jotka eivät halua kieltää tupakointia täytyy määrätä kieltämään se.”

Itsekeskeisyys: ”Ei voisi vähempää kiinnostaa. Minä vihaan tupakointia, enkä halua vahingossakaan haistaa yhtään tupakanhajua. En, vaikka ravintola sijoittaisi tupakoivat vieraansa oman osastoonsa.”

Kaikkia näitä argumentteja voidaan käyttää – ja niitä poikkeuksetta myös käytetään – oikeuttamaan ihmisten kahlehtimista mitä sietämättömimmillä rajoituksilla. Jos jotakin voimme oppia hallintojärjestelmien historiasta, niin se on se, että jos niille antaa pikkusormen, ne vievät ennemmin tai myöhemmin koko käden. Tärkeintä olisi saada ihmiset ymmärtämään, että vapautta rajoitetaan yleensä pieni pala kerrallaan ja, että olisi parempi vastustaa vapauden tuhoutumista pienissä asioissa kuin toivoa, että jatkossa ei jouduttaisi taistelemaan merkittävämpiä rajoituksia vastaan.

Itsepetos, holhoavuus, riippuvuus, lyhytnäköisyys, kärsimättömyys, vallanhimo ja itsekeskeisyys ovat kaikki syitä sille, että ihmiset alistuvat valtion määräyksiin. Miettiessäni tätä minulle valkeni, että ne ovat kaikki jäänteitä lapsenomaisesta ajattelutavasta. Lapsina ja nuorina maailmankuvamme on vielä raakile. Odotamme toisten antavan meille tarvitsemamme asiat, emmekä juuri välitä siitä, mistä ja miten he ovat nämä asiat hankkineet. Ja me haluamme ne asiat heti.

Koemme olevamme ”aikuisia”, kun ymmärrämme, että käytöksellemme on olemassa rajoja, joita ei sovi ylittää; kun ajattelemme pitkällä tähtäimellä ja kaikkia ihmisia sen sijaan, että ajattelisimme vain itseämme ja tässä ja nyt; kun yritämme olla niin itsenäisiä kuin fyysiset ja henkiset kykymme vain sallivat; kun jätämme toiset rauhaan elleivät he uhkaa meitä jollain tavalla; ja kun väkivallan sijasta pyrimme saavuttamaan päämäärämme rauhanomaisesti ja kärsivällisesti. Katsomme olevamme ”aikuisia” kun korostamme henkilökohtaista vastuuta; sen pakoilua pidämme lapsellisena käytöksenä.

Kuitenkin, kun tarkastelee länsimaissa käytävää poliittista keskustelua, näyttää siltä, että vaatimuksille, joiden mukaan valtion tulisi voimakeinoin ”tehdä jotakin”, ei näy loppua. Verottakaa tuolta kaverilta enemmän, koska hänellä on enemmän kuin minulla. Säätäkää tulleja, jotta vältyn ulkomaisten yritysten kilpailulta. Tukekaa yliopisto-opintojani. Ottakaa haltuun tuo tontti, jotta voin rakentaa sille hotellin. Korjatkaa tämä ongelma puolestani, ja korjatkaa se nyt heti! Tehkää elämästäni helpompaa jonkun toisen kustannuksella. Käskekää tuota ravintoloitsijaa olemaan tarjoilematta tupakoitsijoille.

Minusta tuntuu kuin länsimaista olisi tullut yksi iso lastentarha täynnä rääkyviä lapsia, jotka näkevät valtiossa ison huolehtivan lastenhoitajan. Tämä herättää minussa halun tokaista ”Kasvakaa aikuisiksi!”

Yhteisöjen kohtalon määrää se, miten sivistyneitä niiden jäsenet ovat. Mitä enemmän he kunnioittavat toisiaan ja mitä enemmän yhteisön toiminta perustuu vapaaehtoiseen osallistumiseen, sitä turvallisempi ja vauraampi yhteisö se on. Mitä enemmän yhteisön jäsenet luottavat voimankäyttöön – lailliseen tai laittomaan – sitä alttiimpia he ovat kansankiihottajille ja tyranneille. Holhouksen vastustaminen ei ole siis mikään merkityksetön asia.

Minun mielestäni sen vastustaminen ei ole mitään vähempää kuin aikuismaista käytöstä.

Muutamia päiviä Haitin tragedian jälkeen todistamme nyt uskomusta, että arvokkaan omaisuuserän tuhoaminen luo nettovarallisuutta, kunhan se vain korvataan. Pohdinkin kuinka kauan kestää ennen kuin joku mediasta lankeaa rikotun ikkunan virhepäätelmään. Toisin sanoen, että satasen maksaminen rikotun ikkunan korjaamisesta luo jotenkin enemmän vaurautta kuin ehjä ikkuna ja satasen kuluttaminen johonkin muuhun. En kuitenkaan odottanut sen hyppäävän silmille täydeltä Wall Street Journalin sivulta.

Siinä se oli viikonloppuosion etusivulla keskellä jatkuvasta piinasta kertovia raportteja maanjäristyksen jälkiseurauksista levittyneenä koko sivun mitalle, kuinka vaikutamme tulleen kyvyttömiksi nähdä ”ilmeistä totuutta modernilta ajalta, että tuhot olivat kehityksen välineitä.”

Kirjoittaja, Kevin Rozario, Amerikan opintojen apulaisprofessori Smith Collegesta selittää, kuinka suurpalojen jälkeen Lissabonissa (1755), Lontoossa (1666), Bostonissa (1676) ja San Franciscossa (1906)  ”valtavat uudelleenrakennusprojektit vaativat…pääoman laittamista kiertoon, tuottivat valtavia voittoja joillekin ja mahdollistivat innovaatioita, jotka lisäsivät tuottavuutta”. Hän jatkaa argumentointiaan lainaamalla Journal –julkaisua, jonka mukaan vuoden 1994 Northridgen maanjäristys ”loi keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä taloudellisia hyötyjä, jotka ylittivät alkuperäiset tappiot”. Ja todettuaan vuoden 2008 Sichuan maanjäristyksen tappaneen 80 000 ihmistä hän viisaasti muistuttaa meitä, että loppujen lopuksi se ”käynnisti rakennusbuumin, joka voimistaa kotimaisen talouden kasvua 0,3 prosentilla”.

Onko hän tosissaan? Kyllä, pelkäänpä niin. Ja taloustieteilijöiden sanotaan olevan kylmiä ja laskelmoivia!

Tämä on samaa ”logiikkaa”, jonka mukaan toisessa maailmasodassa suurten kaupunkien raunioiksi pommittaminen oli hyväksi taloudelliselle kehitykselle, koska se toi mahdollisuuden rakentaa nykyaikaista infrastruktuuria, jonka paikallaan saattaminen olisi muutoin vaatinut useita vuosia. Taivas varjelkoon meitä siltä, että joutuisimme odottamaan arvonalennuksia ja tavanomaista kulumista! (Se oli kuitenkin hyväksi New Yorkille, jolla oli hyvä onni jäädä koskemattomaksi sodan jälkeen ainoana merkittävänä länsimaisena kaupunkina, mutta tämä toki sen vuoksi, ettei New Yorkia ilmapommitettu.)

Virhepäätelmä tulee ilmiselväksi viemällä sitä loogisesti pidemmälle: tällöin tulisi suositella kaupunkiemme tarkoituksellista altistamista luonnontuhoille – ehkäpä kieltäytymällä rakentamasta meren rantaan patoja tai järistyksien kestäviä rakenteita. Miksi odottaa tuhoja? Meidän tulisi kutsua ne tervetulleiksi! Miksi tuhlata resursseja kotimaan turvallisuuteen, kun yksi hyvin sijoitettu ydinpommi pystyisi voimistaa talouttamme – ehkäpä 0,3 prosentin verran? Ajatelkaa työllisyyttä! Jos pommit eivät ole mieleen, niin entäpä 1960-luvun tyyliset uuden aallon ”urbaanit uudistamiset” vapauttamalla merkittäville taaja-alueillemme armeijallinen valtiollisia puskutraktoreita?

Professori Rozario vaikuttaa olevan riittävän tietämätön taloustieteestä (tai jopa maalaisjärjestä) tulkitakseen Joseph Schumpeterin kuuluisaa kuvausta kapitalismin kilpailevista voimista  kirjaimellisesti ”luovan tuhon myrskytuulina”. Hän on ilmeisesti kykenemätön erottamaan kielikuvaa todellisuudesta; luovaa tuhoa, joka ilmenee uusien tuotteiden, innovaatioiden ja markkinoiden syrjäyttämien vakiintuneiden yritysten kilpailuna – mihin Schumpeter itse asiassa viittasi – ja todellisia myrskytuulia (ja maanjäristyksiä ja muita luonnontuhoja).

Vauraus aivan nurkan takana?

Tarkoittaako tämä, että Haiti tulee nyt vaurastumaan? Ei, sillä professori Rozario selittää ongelmaksi, ettei se ole sellainen ”dynaaminen, järeä kapitalistinen talous”, jolle hän väittää kuoleman ja tuhon olevan hyväksi liiketoiminnalle.

Ja mikä tekee näistä asioista hyvää liiketoiminnalle? Katarinan hävittämän rannikon tapauksessa se on ollut ”harras sitoutuminen kapitalistiselle kehitykselle”. Suhteellisen köyhille alueille ”katastrofit ovat usein olleet todella tuhoisia köyhille”. (Hän ei selitä, miksei se ole ”todella tuhoisaa” kaikille muille uhreille.) Hän osoittaa esimerkiksi (paikkansapitävästi), että Floridassa ja New Orleansissa köyhiä kodinomistajia on rohkaistu uudelleen rakentamaan ja laajentamaan asutuksia ”alttiille rannikkoalueille ja siten lisäten todennäköisyyttä tuleville tuhoille”. Tietämättömänä taloustieteestä tai ilmeisesti taloushistoriasta professori Rozario jättää mainitsematta, kuinka vuosikymmenien valtion rahoittamat ohjelmat tukea tulvavakuutuksia Floridassa ja valtava rakentaminen Meksikonlahden rannikolle ovat saattaneet luoda juuri kyseiset tilanteet, joita hän valittelee.

Lisäksi Haiti ei ole ollut tarkalleen ottaen kapitalismin linnake, ellei tarkoituksena ole viitata interventioihin, joita Kansainvälisen valuuttarahaston harjoittaa. Mutta juuri tätä professori Rozario tarkoittaa ”kapitalistisella kehityksellä”. En lähde kiistelemään termeistä. Jos hän haluaa määrittää ”kapitalistisen kehityksen” sisältämään julkis-yksityiset yhteishankkeet, valtion tukemat kulutushankkeet infrastruktuuriin ja miedon ylhäältä alas keskussuunnittelun, se on hänen etuoikeutensa.

Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä ”vapaiden markkinoiden kapitalismin” kanssa, jota Ludwig von Mises, F. A. Hayek ja Milton Friedman niin vankasti puolustivat. Sen sijaan se on, mitä Mises kutsui ”interventionismiksi” – erääksi traagisista tahattomista seurauksista, joka köyhdyttää lisää heikosti toimeentulevia.

Köyhät kärsivät suhteettoman paljon enemmän luonnonkatastrofeista ja vauraammat ihmiset ja alueet toipuvat niistä köyhempiä nopeammin. Mutta tiedämme, osaksi James Gwartneyn, Robert Lawsonin ja muiden työn ansiosta, että suurempi taloudellinen vapaus saa aikaan suurempaa vaurautta ja varallisuutta henkeä kohden.

Haitissa kaivataan eniten taloudellista vapautta – ei luonnonkatastrofeja – kasvaakseen sellaiseksi järeäksi taloudeksi, jolle professori Rozario pitää fyysistä tuhoa liiketoiminnalle hyvänä. Pyydän, että lopettaisimme tämän kaltaisten luonnontuhojen pyörittämisen taloudellisiksi tukipaketeiksi tai miksikään muuksi kuin inhimillisiksi tai taloudellisiksi tragedioiksi, joita ne ovat.

Risto Harisalo toimii hallintotieteen professorina Tampereen yliopiston Johtamistieteiden laitoksella. Hän on tutkinut liberalismin lisäksi mm. hyvinvointivaltion ongelmakohtia, yrittäjyyttä ja innovatiivisten organisaatioiden problematiikkaa.

JOHDANTO

Mitä on vapaus ja kuinka se voidaan määritellä? Mikä on vapauden merkitys ihmisille? Miksi muista arvoista puhutaan huomattavasti enemmän kuin vapaudesta? Ovatko muut arvot, kuten esimerkiksi tasa-arvo, peitonneet vapauden peruuttamattomasti? Onko enää lainkaan tarvetta puhua ja väitellä vapaudesta? Artikkelissa etsitään vastauksia näihin kysymyksiin.

Vaikka vapaus näyttää syrjäytyneen lähes tyystin ihmisten mielistä, julkisesta keskustelusta ja tieteellisestä tutkimuksesta, sillä on ollut kuitenkin huomattava merkitys yhteiskuntien pitkässä kehityksessä. Vapaus on läntisen kulttuurin huomattavimpia saavutuksia.[1] Historiallisesti monet tämän kulttuurin ajattelijoista ovat suosineet sellaista yhteiskuntaa, jossa jokainen kansalainen voisi olla mahdollisimman vapaa poliittisten päättäjien mielivallasta.[2] On ollut aika, jolloin vapautta on kunnioitettu niin paljon, että sitä ei edes haluttu tai uskallettu asettaa kyseenalaiseksi.[3]

Vapauden merkitys ihmisten elämän ja yhteiskunnallisten olosuhteiden kehityksen perustana alkoi kuitenkin menettää suosiotaan jo 1800-luvun loppupuolella. Ihmisten oli ymmärrettävästi vaikeaa nähdä ja ymmärtää kuinka vapauden vahvistuminen oli muutamassa vuosikymmenessä vähentänyt yhteiskunnasta alistamista, mielivaltaa ja orjuutusta ja parantanut samalla aineellisesti heidän elämäänsä. Ranskan vallankumous ja sosialistiset aatteet nostivat tasa-arvon vapautta merkittävämmäksi arvoksi. Lenin kutsui vapautta porvarilliseksi ennakkoluuloksi.[4]

Ryysyrannan Jooseppi on meillä hyvä esimerkki siitä, kuinka väärin vapaus voidaan ymmärtää.[5] Jooseppi oli ja pysyi köyhänä, koska julkinen valta ei antanut hänen tehdä sitä, mitä hän parhaiten osasi eli valmistaa pontikkaa. Jos laki olisi sallinut Joosepin harjoittaa kättensä taitoja, hän olisi saattanut olla varakas mies, joka olisi tarjonnut työtä, toimeentuloa ja varallisuutta perheelleen ja yhteisölleen.

Vapautta väheksyvien arvojen suosiota kuvaa äänestys, jonka Malagan maakunnassa sijaitsevan pienen El Borgen kaupunginvaltuusto järjesti asukkailleen.[6] Äänestyksessä he ottivat kantaa joko inhimillisyyteen tai vapauteen. Äänestyksen tulos oli, että 515 kuntalaista valitsi inhimillisyyden ja vain neljä kuntalaista valitsi vapauden. Llosa mietti keitä nuo neljä rohkeaa olivat ja miksi he uskalsivat olla eri mieltä enemmistön kanssa. Äänestyksen ironia on siinä, että vapaus ei ole inhimillisyyden vastakohta, vaan sen perusta.

Varmasti on monia, joiden mielestä poliittisessa päätöksenteossa on valittava joko tasa-arvo
tai vapaus. Hyvinvointivaltiota korostavassa pohjoismaisessa ajattelussa politiikan tehtävänä on edistää ennen kaikkea tasa-arvoa eikä vapautta. Tässä logiikassa tasa-arvoon on siten yhteiskunnan terveelle ja tasapainoiselle kehitykselle huomattavasti merkittävämpi arvo kuin vapaus.

On ainakin neljä painavaa perustetta sille, miksi on kannattavaa ja hyödyllistä puhua vapaudesta. Näistä ensimmäinen on tieteellinen argumentti, jonka mukaan asioita, joiden merkitys on olennaisesti hämärtynyt ja jotka ovat menettäneet sen seurauksena olennaisen sisältönsä, on asiallista selkeyttää. Tällaisten asioiden analyysi on tieteellisesti hyödyllistä, vaikka sen tekijät eivät pidä niitä kaikkein tärkeimpinä tutkimuskohteina.

Toinen tärkeä kriteeri tutkia vapautta on poliittinen. Demokratia ja poliittinen päätöksenteko vaikuttavat olennaisesti vapauden alan laajenemiseen ja supistumiseen. On siksi välttämätöntä selkeyttää käsityksiä siitä, milloin lait ovat välttämättömiä ja millaiset lait suosivat tai syrjivät vapautta. Lainsäätäjien olisi hyödyllistä muodostaa käsitys niistä motiiveista, jotka ohjaavat lakien säätämistä ja joissa on kysymys joko yleisestä edusta tai eri ryhmien eduista.

Kolmannen, yhteiskunnallisen, kriteerin mukaan vapautta pidetään suhteellisen yleisesti epätoivottavien yhteiskunnallisten ongelmien syynä. Karl Marxin mukaan vapaus palveli vain pienen omistavan luokan, mutta ei ihmisten suuren enemmistön intressejä. Vapaus tarjoaa otollisen maaperän ahneudelle ja röyhkeydelle. Epätasaarvo ja sen mukanaan tuomat erilaiset ongelmat ovat vapauden väistämättömiä seurauksia.

Neljäs kriteeri on psykologinen. Se tarjoaa mahdollisuuden eritellä niitä voimia, jotka kamppailevat ihmisten mielistä ja sielusta. Nämä vastakkaiset voimat ovat pysyvyys ja muutos. Ihmisten on inhimillistä ennakoida tulevaa ja suojautua sen muutoksia vastaan. Heidän on myös luonnollista tunnistaa muutoksen tarjoamat mahdollisuudet avoimin mielin.

Vapaus ei ole modernin ajan keksintö, vaan sen juuret ulottuvat ajassa aina Antiikin Kreikkaan.[7] Sieltä vapaus on kulkeutunut nykyaikaan monia erilaisia polkuja myöten. Vapauden tarina on suureksi osaksi vielä kirjoittamatta ja siksi sen merkitystä ei ole helppoa ymmärtää. Ihmiskunnan historiassa on myös aikoja, jolloin vapaudelle ei ole annettu mitään merkitystä. Ne ovat mielivallan, väkivallan ja pakkovallan aikoja. Juuri nämä ajanjaksot ovat synnyttäneet ihmisten mieliin vapauden kaipuun ja kysynnän.

VAPAUDEN HAURAS HISTORIA

Historiallisessa katsannossa alistaminen ja orjuutus ovat olleet hallitsevia yhteiskunnallisia käytäntöjä. Eri kulttuureissa ihmisten suurella enemmistöllä ei ole ollut mitään mahdollisuutta päättää omasta elämästään. Ihmisten osana on ollut taipua ja totella. Satojen, jopa tuhansien vuosien kulttuurillisen kehityksen painolasti ohjaa heitä hakemaan suojaa muista tekijöistä kuin vapaudesta. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää miksi vapauteen suhtaudutaan epäillen ja torjuen.

Ajan saatossa vapaudella on ollut kuitenkin myös puolustajansa. Esimerkiksi Adam Smith ja Karl Marx korostivat vapautta omalla tavallaan ja pitivät sitä toivottuna ja tavoittelemisen arvoisena olosuhteena kaikille ihmisille. Smithin mukaan vapaus laajeni yhtä aikaa markkinatalouden kehityksen myötä. Marx tarjosi ilmestysmäisen kuvan vapaudesta yhteiskunnassa, josta markkinataloudelliset instituutiot oli väkivalloin täydellisesti eliminoitu.

Historiallisesti vapaus on kehittynyt pienin, lähes olemattomin askelin kohti nykypäivää. Ensimmäiset merkit orastavasta vapaudesta voidaan löytää Antiikin Kreikasta. Tuona aikana vapautta luonnehdittiin ihmisten henkilökohtaisten ominaisuuksien ja käyttäytymistaipumusten perusteella.[8] Hyvä ihminen oli vapaa, ei pelkuri, tyhmä, ilkeä eikä valehtelija.[9] Vapaudella kuvattiin ihmisten itsenäisyyttä ja riippumattomuutta.[10] Vapauden suojelemiseksi ihmisten edellytettiin vastustavan tyrannian eri muotoja omassa lähipiirissään ja kaupunkivaltioissaan sekä niiden välisissä suhteissa.[11]

Huolimatta siitä, että Antiikin ihmiset tunnistivat vapauden merkityksen omalle elämälleen, he asettivat perheensä ja sosiaalisen statuksensa vapauden edelle.[12] Antiikin Kreikka oli puhdas luokkayhteiskunta, jossa ihmisen syntymä ja sukupuoli määräsivät hänen mahdollisuutensa yhteiskunnalliseen asemaan ja arvokkuuteen. Vapaus oli siten mahdollinen vain maata omistaville aristokraateille ja tiettyjen ammattien harjoittajille.

Naiset ja orjat suljettiin vapauden piirin ulkopuolelle.[13] Naiset, jotka eivät olleet joutuneet orjiksi, mutta elivät orjuuden pelossa, saattoivat ymmärtää vapauden tarjoaman suojan ja mahdollisuudet. Tätä miettivät varmasti myös jotkut niistä naisista, jotka olivat joutuneet orjiksi ja jotka elivät vapautumisen toivossa.[14] On siten mahdollista, että naisten asema on ollut se ponnahduslauta, jolta vapaus on aloittanut pitkän matkansa läntisen maailman ihmisten tietoisuuteen.[15]

Antiikin ihmisille vapauden arvon ja merkityksen ymmärtäminen on ollut parhaimmillaan vain hyvin rajallista ja hämärää. Siksi he eivät kantaneet mainittavaa huolta esimerkiksi vapauden ja poliittisen tarkoituksenmukaiuuden välisistä jännitteistä. Jos aristokraatit katsoivat vapauden rajoittavan heidän henkilökohtaisia pyrkimyksiään, vapaus sai väistyä. Vasta Rooman valtakunnassa alettiin ymmärtää, että vapautta saattoi olla hyödyllistä suojella hallitsijoiden poliittiselta tarkoituksenmukaisuudelta.[16]

Roomassa laki saatiin suojelemaan vapautta kahdella toisiaan vahvistavalla tavalla. Ensinnäkin laki suojeli kansalaisia viranomaisten mielivaltaista toimintaa vastaan, koska se pakotti virkamiehet asettamaan lain tarkoitukset omien pyrkimystensä edelle.[17] Toiseksi laki suojeli kansalaisten yksityisomaisuutta poliittista mieli- ja pakkovaltaa vastaan.[18] Näillä kahdella asialla on ollut kauaskantoiset seuraukset, sillä Rooman laki loi yksityisen omaisuuden kunnioituksen perustan koko läntiseen Eurooppaan.

Esimerkiksi Antiikin Kreikassa yksityistä omaisuutta ja sen hankkimista pidettiin yleisesti tuomittavana. Erään tuona aikana eläneen filosofin mielestä ihmisten elämän kultainen kausi oli mahdollinen vasta sitten, kun kaikki yksityinen omaisuus oli jaettu tasan kaikkien kaupunkivaltiossa elävien ihmisten kesken. Pidemmälle kuin tämä ajattelija meni Platon, jonka mukaan yksityinen omaisuus on kaikkien yhteiskunnassa esiintyvien paheiden, kuten sotien, syy. Aristoteleen mukaan ihmisen ongelmana oli omistamisen tahto, josta luopuminen takaksi hänelle vapauden.

On mahdotonta sanoa tarkasti kytkivätkö roomalaiset vapauden ja yksityisen omaisuuden toisiinsa, toimivatko he asiassa johdonmukaisesti ja oivalsivatko he kytkennän yhteiskunnallisen merkityksen. Heitä huomattavasti myöhemmin joukko liberaaleiksi kutsuttuja ajattelijoita kiinnitti huomionsa samaan kytkentään ja korosti sen merkitystä taloudellisen vaurauden luomisen välttämättömänä perustana.

Rooman keisarikunnan taantuessa ja menettäessä valtaansa oman käden oikeus, mielivalta ja väkivalta tuhosivat samalla vapauden hauraat perusteet. Vasta 1400-luvulla orastava liberalismi toivat vapauden takaisin poliittiseen ja tieteelliseen keskusteluun. Huomattakoon, että liberaalit elivät ja ajattelivat sellaisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa, joissa vapaus oli vahvemman oikeutta itsevaltaan, mielivaltaan ja väkivaltaan.

He pystyivät kuitenkin nousemaan omien kokemustensa ja yhteiskunnallisten olosuhteiden yläpuolelle ja muotoilemaan uudelleen vapauden merkityksen ihmisille ja yhteiskunnille. Tästä pyrkimyksestä on kirjoitettu:

”He (liberaalit ajattelijat) osoittivat, että vapaus ja hyvä hallitusvalta eivät sulje toisiaan pois, vaan ovat toisiaan vahvistavia. Vapaus ei ole keino tavoitella korkeampia poliittisia tavoitteita. Se on itsessään korkein poliittinen tavoite. Vapautta ei tarvita takaamaan hyvää hallintoa, vaan turvaamaan yksittäisten ihmisten ja kansalaisyhteiskunnan mahdollisuus tavoitella korkeampia arvoja ja päämääriä.”[19]

Liberaaleista huolimatta vapaus ei edennyt isoin askelin ja eikä esteitä sen tieltä kyetty raivaamaan kyllin nopeasti. Ihmiset eivät suinkaan innostuneet vapauden mahdollisuudesta. Ihmisten suuri enemmistö oli lähes täysin tietämätön vapaudesta. Vapaus uhkasi vallanpitäjien asemaa ja etuoikeuksia. Vapauden puolustajat ovat olleet yleensä vähemmistönä.

Vasta 1800-luvulla vapaus kehittyi voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Sen ansiosta ihmiset saivat vapauden käyttää omaa järkeään ja yrittäjyyden taitojaan viranomaisten estämättä. Vapauden ansiosta poliittista päätöksentekoa alettiin sitoa perustuslakiin ja rajoittaa sen käyttöä mielivaltaisiin tarkoituksiin. Vapaus antoi ihmisille oikeuden päättää omasta elämästään, sillä he eivät olleet enää sidottuja rotuun, uskontoon eikä kansakuntaan. Vapaus on kiistatta luonut ihmisille taloudellista vaurautta ja sen myötä itsenäisyyttä.[20]

Vaikka vapaus eteni huomattavin askelin, siitä ei kuitenkaan muodostunut hallitsevaa yhteiskunnallista arvoa. Perustuslaillisen hallinnon ja demokratian kehitys eteni hitaasti, etuoikeuksistaan kiinnipitävät aateliset vastustivat vapauden laajentamista ja valtioiden johtajat kävivät sotia. Ongelmien ratkaisemiseksi väkivaltaan turvauduttiin mieluummin kuin omistusoikeuksien laajentamiseen.

Kun 1800-luku kääntyi 1900-luvuksi, vapaus jäi sotien jalkoihin. Juuri päättynyttä vuosisataa on luonnehdittava kollektiivisten voimien, yhteiskunnallisen keskityksen ja valtiollisen väkivallan aikakaudeksi. Sitä on tuskin millään kriteerillä mahdollista kuvata vapauden ajaksi.

VAPAUDEN MÄÄRITTELY

Vapauden kolme ulottuvuutta

On hyödyllistä määritellä analyysin kohteena olevat asiat, koska se tarjoaa kriteerin erottaa olennaiset asiat muista asioista. Vapauden määrittely on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Vapauden arvosta on huomattavasti helpompi keskustella ja sopia kuin määritellä vapauden ala ja sisältö.[21] Arkinenkaan puhe ei tarjoa mainittavaa apua vapauden määrittelyyn.[22] Ihmiset käsittävät ja muistavat kokemuksensa monin eri tavoin.

Yksi tapa määritellä vapaus on ajatella sitä kolmiona, jonka sivut ovat yhtä pitkät. Kolmion oikeaa alareunan kärkeä kutsutaan yksilölliseksi vapaudeksi. Kolmion vasemman alareunan kärkeä kutsutaan poliittiseksi vapaudeksi. Kolmion ylintä kärkeä kutsutaan oikeudelliseksi vapaudeksi. Kuvio 1 havainnollistaa tätä asiaa.

KUVIO 1. Vapauden perusulottuvuuksien kolmio

Vapauden ulottuvuudet ovat eritasoisia, mutta ne muodostavat kokonaisuuden, joka auttaa määrittelemään vapautta ja tulkitsemaan vapauden moniulotteisuutta ja monimutkaisuutta. Nämä ulottuvuudet ovat kehittyneet eri aikoina eri tavalla eikä niitä ole aina osattu liittää yhteen. Niistä muodostuu kuitenkin kokonaisuus, jota voidaan luonnehtia liberalismin klassiseksi vapauskäsitykseksi.

Yksilöllinen vapaus

Yksilöllinen vapaus voidaan määritellä ihmisen mahdollisuudeksi toimia ja ilmaista ajatuksensa oman harkintansa, tahtonsa ja kykynsä mukaan. Hayek luonnehtii yksilöllistä vapautta sisäiseksi, subjektiiviseksi ja metafyysiseksi vapaudeksi.[23] Patterson kutsuu tätä todelliseksi vapaudeksi.[24] Mueller kutsuu sitä yksilön itsemääräämisoikeuden mahdollistavaksi vapaudeksi.[25]

Jokaiselle ihmiselle todellinen vapaus on sitä, että hän voi päättää ja toimia oman mielensä mukaisesti. Hän on perillä omista mahdollisuuksistaan ja niiden toteuttamisen kannalta välttämättömistä tiedoista, taidoista ja valmiuksista. Hän tietää mitä haluaa saavuttaa ja kuinka hän siitä suoriutuu. Hän tuntee, oivaltaa, tulkitsee ja tekee asioita omalla ainutlaatuisella tavallaan ja se erottaa hänet muista.

Ihminen ei ole vapaa, jos joku estää tai kieltää häntä tekemästä asioita, joita hän haluaisi tehdä. Hän ei ole vapaa, jos joku pakottaa hänet tekemään muuta kuin hän haluaisi. Hän ei ole vapaa, jos joku sanelee hänelle mitä hänen on asioista ajateltava tai kuinka ne on tulkittava ja muistettava. Näillä kriteereillä esimerkiksi orjuutta ja suomalaista torpparijärjestelmää voidaan pitää eriasteisina yksilöllisen vapauden rajoitteina.

Vapaa tahto, joka on käsitteenä hyvin pulmallinen, on yksilöllisen vapauden peruskivi. Ihminen ei voi olla ihminen, jos hänellä ei oleteta olevan vapaata tahtoa tai se on häneltä riistetty. Ihminen ei myöskään voi olla vapaa, jos hänellä ei ole mahdollisuutta vapaaseen tahtoon. On mahdollista olettaa, että ihmisellä on vapaa tahto huolimatta siitä, että hän ei syystä tai toisesta halua tai voi sitä käyttää.

Hayekin mukaan yksilöllisen vapauden vastakohta ei ole toisten harjoittama määräysja pakkovalta, vaan ihmisen omat tunteet, moraalin heikkous ja tiedon rajallisuus.26 Joutuessaan intohimojensa vangiksi hänellä on yhtä vähän vapautta kuin ollessaan toisten tahdon alaisena.[27] Sanonta tieto on valtaa tarkoittaa, että ihminen pystyy vastustamaan houkutusta ottaa riskejä moraalin alueella ja että taikausko ja tietämättömyys eivät ohjaa hänen valintojaan.[28] Ihminen voi itse vaarantaa omilla valinnoillaan oman henkilökohtaisen vapautensa.

Henkilökohtaista vapautta ja vapaata tahtoa ei voida vähätellä vetoamalla siihen, että jokaisessa yhteiskunnassa on erilaisia ihmisiä, jotka eivät pysty huolehtimaan itsestään ja joista toisten on siksi huolehdittava. On järkevää ajatella, että esimerkiksi pienillä lapsilla ja toimintakykynsä menettäneillä sairailla, vanhuksilla ja vammaisilla on oma yksilöllinen tahtonsa. Jos heistä vastaavat ihmiset tämän unohtavat, on todennäköistä, että se johtaa aikaa myöten välinpitämättömään ja epäinhimilliseen kohteluun.

Henkilökohtainen vapaus ja vapaa tahto tulkitaan usein oikeuksiksi, jotka antavat ihmisten toimia piittaamatta kanssaihmisistään. Tämä täysin virheellinen käsitys on keskeisiä syitä siihen, miksi ihmiset vieroksuvat vapautta yhteiskunnallisena ihanteena.29 Henkilökohtainen vapaus ei ole vain oikeus, vaan se sisältää myös velvollisuudet. Oikeuksia ei voi olla ilman velvollisuuksia eikä velvollisuuksia ilman oikeuksia. On kohtalokasta erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.

Puhe henkilökohtaisesta vapaudesta nostaa ihmisten mieliin ajatuksen yksilöstä, joka toimii yksin ja selviytyy tavoitteistaan muiden apuun ja tukeen turvautumatta. Tämä ajatus, jonka mukaan jotkut ihmiset ovat kaikkivoipaisia ja muista täysin riippumattomia, on monien mielestä hyvin pulmallinen ja jopa pelottava. Kuvaus ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Kukaan ei selviydy yksin ilman muiden myötämielisyyttä. Jokaisen on suostuttava vapaaehtoiseen yhteistyöhön toisten kanssa tavoitteittensa ja pyrkimystensä edistämiseksi.[30]

Henkilökohtainen vapaus on mahdollista vain vapaaehtoisessa ja molempia osapuolia hyödyttävässä yhteistyössä – koordinaatiossa.[31] Henkilökohtaisen vapauden käytöllä on tarkat rajansa. Kukaan ei saa käyttää vilppiä, pakkoa eikä väkivaltaa toisia kohtaan omia tavoitteitaan edistäessään.32 Näistä rajoitteista seuraa, että henkilökohtaisen vapauden käyttö on pääsääntöisesti vapaaehtoista.

Historian kulussa ihmisillä on ollut eri yhteiskunnissa vähäiset tai jopa olemattomat mahdollisuudet omaan henkilökohtaiseen vapauteensa. Valtaa käyttävä vähemmistö on sanellut ihmisten suurelle enemmistölle sen aseman, paikan, mahdollisuudet ja elannon. Enemmistöllä ei ole ollut mainittavia mahdollisuuksia kyseenalaistaa harvojen tahtoa eikä välttyä siltä. Tällä seikalla on vakavat seuraukset yhteiskunnassa.

Yhteiskunnalliset olosuhteet opettavat ihmisille selviytymisen ja häviämisen lain. Kun he huomaavat, että vilpillä, pakolla ja väkivallalla saa tahtonsa läpi, he soveltavat oppimaansa sen sijaan, että tyytyisivät asemaansa ja kääntäisivät toisen posken vastustajilleen. Tämä auttaa ymmärtämään miksi vapaudella ei ole ollut mainittavaa sijaa historiallisessa kehityksessä ja miksi vapaudettomuuden kulttuuria on hyvin vaikea murtaa.

Yhteiskunnissa, joissa vapaudelle on annettu tilaa, ihmiset ovat tukeutuneet vapaaehtoiseen yhteistyöhön, välttäneet vilppiä, pakkoa ja väkivaltaa ja luoneet taloudellista vaurautta ja vakautta. Näiden yhteiskuntien lukumäärä on ollut aina vähäinen verrattuna vapautta väheksyviin maihin.

Poliittinen vapaus

Poliittinen vapaus viittaa niihin erilaisiin institutionaalisiin järjestelyihin, joiden avulla kansalaiset päättävät heitä yhteisesti sitovista asioista ja käytännöistä.[33] Nämä järjestelyt, joita yleisesti luonnehditaan demokratiaksi, ovat kehittyneet nykyiseen muotoonsa hyvin pitkän ajan kuluessa.[34] Liberalismin näkökulmasta monet eri tekijät ovat vaikuttaneet sen kehitykseen.

Ensimmäinen tekijä, joka on luonut poliittisen vapauden kysynnän, on paikallinen itsevalta. Euroopassa on ollut tällaisia pieniä ja itsenäisiä alueyhteisöjä – enklaaveja – aina 1800-luvulle saakka. Saksaa puhuvilla alueilla on ollut lukemattomia kuninkaiden, prinssien, kreivien, herttuoiden ja piispojen hallitsemia alueita. Näiden alueiden lukumäärä on ollut huomattava. Kun Saksan keisarikunta perustettiin vuonna 1871, se muodostui neljästä kuningaskunnasta, neljästä suuriruhtinaskunnasta, neljästätoista vähäisestä ruhtinaskunnasta, kolmesta itsenäisestä Hansakaupungista ja valloitetusta Elsass-Lothringenin maakunnasta.

Saksa ei ollut poikkeus Euroopassa. Esimerkiksi Ranska on muodostunut samanlaisista palasista kuin Saksa. Se jakaantui vielä 1800-luvulla varsinaiseen Ranskaan ja vieraisiin maakuntiin, joiden asukkaat eri puolilla maata puhuivat omaa murrettaan.[35] Tilanne oli samanlainen myös Italiassa ja Espanjassa 1800-luvulla.

Nämä minivaltiot olivat itsevaltaisesti ja mielivaltaisesti hallittuja. Niiden hallitsijat kohtelivat asukkaitaan kuin karjaa ja tapattivat heitä väkivaltaisissa kahakoissa ja sodissa uutta maata vallatessaan tai omaansa puolustaessaan.[36] Asukkaiden osana oli nurkumatta maksaa veroja tai tehdä työtä tai suoriutua molemmista. Hallitsijat vaativat tietulleja maittensa läpi matkaavilta.[37] Nämä maksut saattoivat olla niin suuria, että ne tyrehdyttivät matkustamisen lähes kokonaan.[38] Nykykielellä luonnehdittuna nämä enklaavit olivat hyvin epädemokraattisia ja protektionistisia.

Vapautta puolustavat liberaalit asettivat kyseenalaisiksi itsevaltaisten minivaltioiden – enklaavien – toiminnan ja sitä ohjaavat periaatteet.[39] He osoittivat, että niiden johtajat hankkivat varallisuutensa valloittamalla maita ja ihmisiä.[40] Kaupan vapaus ja vapaaehtoinen vaihdanta oli hallitsijoille vierasta. Liberaalit ovat siksi suhtautuneet dogmaattisen kielteisesti kaikkien valtioiden mieli-. pakko- ja väkivallan menetelmiin. Liberaalien tavoitteena oli rajoittaa poliittisten päättäjien mahdollisuuksia käyttää valtaoikeuksiaan mielivaltaisiin tarkoituksiin.

Toinen poliittisen vapauden kysyntään olennaisesti vaikuttanut tekijä on keskitetty valtiollinen itsevalta. Valtiot ovat olleet kautta historian hyvin itsevaltaisesti hallittuja. Poliittinen valta on siirtynyt perimällä eikä kansalaisten valitsemana. Hallitsijat kuninkaat, keisarit ja tsaarit ovat pitäneet ihmisiä alamaisinaan, joita heillä oli oikeus käsitellä mielensä mukaisesti. Minivaltioiden hallitsijoiden tapaan myös he hankkivat varallisuuttaan valloittamalla.

Historiallisesti erilaiset poliittisen ja sotilaallisen vallan keskittymät, joita kutsutaan valtioiksi, ovat olleet suhteellisen pienten ryhmien hallitsemia. Ne ovat hankkineet ja menettäneet valtansa väkivalloin. Historialliset tosiseikat tukevat ajatusta valtioista väkivallan synnyttäminä.[41] Sodat ovat synnyttäneet valtiot ja luoneet maaperän niissä joko yksinvallalle tai harvainvallalle. On virheellistä olettaa, että ihmiset olisivat sallineet kaiken tapahtuvan vapaaehtoisesti.

Liberaalit olivat ensimmäisinä vastustamassa yksinvaltaisia ja mielivaltaisesti hallittuja valtioita. He vastustivat kaikkea väkivaltaa ja sotaa, joihin valtiot turvautuivat sisäisesti ja ulkoisesti.[42] He vastustivat itsevaltaista hallitsemistapaa ja vaativat sen syrjäyttämistä demokratialla. He halusivat, että kansa saa valita hallitsijansa ja vaihtaa heitä mielensä mukaan.[43]

Poliittinen vapaus demokratiana on se keino, jonka avulla kansanvaltaa voidaan vahvistaa ja valtioiden välistä protektionismia torjua. Poliittiseen vapauteen ei sisälly miekkaa eikä väkivallan uhkaa muita kansoja kohtaan, koska poliittinen vapaus on tyrannian vastavoima.[44] Vapaus on yhtä aikaa sekä kansallista että yleismaailmallista.

Tästä näkökulmasta vapauden periaate on hyvin kumouksellinen, koska sen tehtävänä on purkaa rauhanomaisin pasifistisin keinoin kaikki vapauden rajoitteet kansakunnan sisällä ja kansakuntien välillä. Liberaalissa ajattelussa poliittisen vapauden periaate on läpikotaisin rauhaa rakentava ja ylläpitävä ja rauhan tae on demokratia.[45]

Kansallisvaltioiden synty ja kehitys on kolmas tekijä, joka on vaikuttanut poliittisen vapauden kysyntään. Kansat, joilla ei ole ollut itsemääräämisoikeutta, ovat halunneet saada itselleen oman valtion. Ensimmäinen uusi eli moderni valtio oli 1700-luvun loppupuolella perustettu Yhdysvallat.[46] Sen jälkeen on syntynyt jatkuvasti uusia valtioita, joissa kansat voivat harjoittaa itsemääräämisoikeuttaan valitsemillaan enemmän tai vähemmän demokraattisilla käytännöillään. Liberaalit ajattelijat ovat tukeneet johdonmukaisesti kansojen itsemääräämisoikeutta, koska he ovat uskoneet sen edistävän valtioiden sisäistä turvallisuutta ja kansainvälistä rauhaa.

Poliittisen vapauden ideana on mahdollistaa ihmisten henkilökohtainen vapaus, tarjota heille mahdollisuus osallistua demokraattiseen prosessiin ja luoda perusta kansalliselle itsemääräämisoikeudelle. Se rakentaa maaperän myös oikeudelliselle vapaudelle. Liberaalien ajatus vapauden vaurautta luovasta rauhanomaisesta kehityksestä ei ole kuitenkaan aina toteutunut.

Demokraattisin keinoin hankittua valtaa voidaan käyttää samoissa tarkoituksissa kuin minivaltioiden prinssit ja valtioista vastaavat kuninkaat sitä käyttivät. He eivät kunnioittaneet demokratian pelisääntöjä. Vallassa olevat johtajat toimivat mielivaltaisesti harjoittamalla positiivista ja negatiivista diskriminaatiota ja sortamalla väkivaltaisesti vastustajiaan. He kävivät myös sotia muita valtioita vastaan.

Liberalismista ei ollut rajoittamaan eikä estämään poliittista mieli-, pakkoja väkivaltaa. Liberalismia ei siitä voida kuitenkaan syyttää, koska se on jäänyt lähes aina yksin puolustamaan käsityksiään poliittisesta vapaudesta, demokratiasta. Poliittiset johtajat ovat yleensä suosineet liberalismin vastaisia ajattelutapoja ja käytäntöjä.[47]

Oikeudellinen vapaus – vapaus lain viitekehyksessä

Oikeudellinen vapaus määritellään vapaudeksi lain tarjoamassa viitekehyksessä. Vapaus on siten riippuvainen lainsäädännöstä, koska se määrittää ihmisten vapauden rajat eri asioissa. Tätä tapaa ajatella vapautta ovat huomattavat liberaalit ajattelijat tukeneet kautta aikain.[48] Vapautta koskevassa keskustelussa tähän käsitykseen vapaudesta on kiinnitetty yllättävän vähän huomiota ja siksi se on ymmärretty usein väärin.

Kun vapaus ymmärretään lainsäädännön luomaksi tai tarjoamaksi alueeksi, ollaan tekemisissä pakkovallan (coercion) kanssa. Pakkovalta on vapauden vastavoima ja vapauden määrää rajoittava voima. Esimerkiksi Hayekin mukaan tämä on järkevä tapa yrittää ymmärtää vapauden alaa ja määrää yhteiskunnassa.[49] Tämä käsitys on johdettavissa liberalismin tavasta ajatella valtiota ja yhteiskuntaa.

Liberalismi määrittelee valtion pakkovaltaa monopolioikeudella harjoittavaksi instituutioksi.[50] Liberalismi pitää pienempänä pahana antaa valtiolle yksinoikeus pakkovallan käyttöön kuin sallia se kaikille halukkaille. Liberaalit ajattelijat eivät pidä ihmisiä enkeleinä, jotka toimivat aina oikein ja korjaavat pyydettäessä toimintaansa. Ilman pakkovaltaa valtio ja yhteiskunta olisivat voimattomia niiden ihmisten edessä, jotka valitsevat vilpin, pakon ja väkivallan vapaaehtoisen vaihdannan sijasta.

Liberalismi ymmärtää yhteiskunnan valtavana, vapaaehtoista yhteistoimintaa työnjakoa harjoittavana ja koordinoivana prosessina.[51] Työnjako on ihmisen ja yhteiskunnan kehityksen perusta.[52] Ollakseen ihmisille hyödyllistä työnjaon on oltava vapaaehtoista, ei pakkoon perustuvaa. Valtion, jolla on yhteiskunnassa ainoana pakkovallan käytön monopoli, tehtävänä on edistää vapaaehtoista vaihdantaa ja suojella sitä erilaisilta pakkovallan yrityksiltä, joita aina jotkut ihmiset päättävät käyttää.

Edellä sanotun perusteella vapauden ja pakkovallan välinen suhde määräytyy lainsäädännössä. Ihmiset voivat olla vapaita siinä määrin kuin lainsäädäntö sen heille sallii. Kun vapaus on riippuvainen lainsäädännöstä, vapautta ei voida rinnastaa yksilön omiin tulkintoihin elämästään (olosuhteet rajoittavat vapauttani), taloudelliseen vaurauteen (en ole vapaa, koska minulla ei ole varallisuutta hankkia elantoa itselleni) eikä hankittuun valta-asemaan (en ole vapaa, koska minulla ei ole valtaa) kuten valitettavan usein tehdään.[53]

Vapaus lainsäädännön ja pakkovallan määrittelemissä rajoissa on kestävä tapa ymmärtää sitä. Ihminen, joka haluaa olla erinomainen laulaja ilman laulutaitoa tai taitelija ilman kyvykkyyttä, voi kokea, että hän ei ole vapaa tekemään sitä, mitä hän pohjimmiltaan haluaisi. Käsityksestään huolimatta hän on kuitenkin oikeudellisesti vapaa. Ihminen, joka ei pysty fyysisten ominaisuuksiensa vuoksi juoksemaan yhtä nopeasti kuin ystävänsä, voi kokea, että hän ei ole vapaa. Tästä huolimatta hän on oikeudellisesti vapaa. Ihminen voi olla sitä mieltä, että hän ei ole vapaa, koska hänellä ei ole varaa matkustaa ulkomaille eikä ostaa haluamaansa taloa. Tässäkin tilanteessa hän on oikeudellisesti vapaa.

Kun vapaus on riippuvainen lainsäädännöstä, se on aina jossain määrin suhteellista. Vapauden yhteiskunnalliset rajat määräytyvät siitä, kuinka lainsäätäjät käsittelevät pakkovaltaa. Lakien avulla on mahdollista vähentää ja lisätä viranomaisten oikeuksia käyttää pakkovaltaa erilaisissa tarkoituksissa.[54] Lakien avulla lainsäätäjät voivat vähentää pakkovaltaa ihmisten välisistä moninaisista suhteista.

Vapaus saa siten todellisen merkityksensä siitä tavasta, jolla lainsäädännössä käsitellään vapauden ja pakkovallan keskinäisiä suhteita. Vapaus lisääntyy, kun lait estävät viranomaisia käyttämästä pakkovaltaa omissa tarkoituksissaan. Vapaus laajenee, kun lait estävät kansalaisia turvautumasta pakkovaltaan keskinäisissä suhteissaan. Lait ovat vapautta vahvistavia, kun ihmiset voivat olla perillä siitä, millaisia seurauksia pakkovallan käytöllä on heille.

Ihminen ei ole vapaa, jos viranomaiset voivat lakeihin vedoten estää häntä harjoittamasta ammattiaan, valitsemasta asuinpaikkaansa ja elämäntyyliään, ilmaisemasta mielipidettään ja ohjata hänet tekemään asioita, joita hän ei tekisi, jos hän saisi itse päättää. Ihminen ei ole vapaa, jos lait määräävät kuinka hänen on varansa käytettävä ja mitä asioita hänen on kulutettava. Vapaus vähenee, kun ihmiset voivat ratkoa keskinäisiä suhteitaan vilpillä, pakolla ja väkivallalla viranomaisten estämättä.

Ranskalaisen Frederick Bastiatin (1801-1850) kirja The Law on yksi parhaista lain ja vapauden keskinäistä suhdetta käsittelevistä kirjoista. Kirja on suppea, mutta se on kestänyt ajan paineet, ei vähiten siksi, että kaikilla hallitsijoilla on taipumus käyttää lakia mielivaltaisiin tarkoituksiin. Hänen mukaansa vähemmistö voi lain avulla pakottaa enemmistön taipumaan tahtoonsa.[55] Näin toimittiin esimerkiksi sosialistisissa maissa. Toinen mahdollisuus on se, että vaihtuvilla enemmistöillä on oikeus ajaa lainsäädännöllä omia intressejään.[56] Näin toimitaan moderneissa demokratioissa.

Rajoitetun ja yleisen oikeudellisen mielivallan vaihtoehto on, että kukaan ei voi käyttää lakia omiin tarkoituksiinsa.[57] Kun näin tapahtuu, lainsäädäntö tukee oikeudenmukaisuutta, rauhaa, järjestystä, vakautta ja harmoniaa. Juuri tähän tarkoitukseen lainsäädäntö on Bastiatin mukaan tarkoitettu.

KAKSI VAPAUTTA

Isaiah Berlin on aikamme arvostetuimpia liberalistisia ajattelijoita. Hänen kirjoituksensa Kaksi vapauden käsitettä, jonka hän esitti virkaanastujaisluennossaan vuonna 1957, on yksi merkittävimmistä vapautta käsittelevistä esityksistä 1900-luvulla.[58] Vapautta ei ole mahdollista käsitellä viittaamatta hänen näkemyksiinsä asiasta.

Berlinin kaksi vapautta ovat negatiivinen ja positiivinen vapaus. Ne ovat samanaikaisia vapauksia, joiden välistä suhdetta arvioidaan ja muokataan jatkuvasti lakeja säädettäessä. Berlinin mukaan negatiivisessa vapaudessa on kysymys seuraavasta ongelmasta:

”Mikä on se alue, jolla subjekti ihminen tai ihmisryhmä saa tai subjektin tulee saada toimia tai olla, niin kuin se itse haluaa, muiden ihmisten siihen puuttumatta?”[59]

Vastaavasti positiivisessa vapaudessa on kysymys seuraavasta ongelmasta:

”Mikä tai kuka on se hallinnan tai asioihin puuttumisen lähde, joka voi määrätä jonkun olemaan tai tekemään jotain nimenomaista eikä jotain muuta?”[60]

Berlinin mukaan kysymykset ovat selvästi erilaiset, vaikka niihin annetut vastaukset voivat mennä limittäin. Limittäisyydestä johtuen olennaista on huomata, että kun kysymyksistä esitetään toinen, on myös esitettävä toinen kysymys ja niihin annettuja vastauksia on arvioitava samanaikaisesti lainsäädännössä.

Negatiivisesta vapaudesta puhuessaan Berlin on samaa mieltä kuin klassiset englantilaiset filosofit, joiden mukaan vapaus ei voi olla koskaan rajoittamatonta. Jos ihmisillä olisi täydellinen vapaus, he voisivat puuttua rajoituksitta toistensa tekemisiin, joka teko johtaisi väistämättä yhteiskunnalliseen sekasortoon, jonka vallitessa ihmisten perustarpeet jäisivät tyydyttämättä ja vahvat tukahduttaisivat heikkojen vapauden.[61] Berlinin mukaan englantilaisfilosofit ymmärsivät, että ihmisillä on monia erilaisia arvoja, tavoitteita ja pyrkimyksiä, joita on hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta sovittaa yhteen ja joille he siitä huolimatta antoivat suuren arvon. Tämän vuoksi:

”… he   suostuivat   tinkimään   vapauden   vaatimuksista   paitsi muiden arvojen myös vapauden itsensä hyväksi. Ilman tällaista rajoitusta ei nimittäin ollut mahdollista luoda sellaista yhteisöä, jonka he näkivät suotavaksi. Tämän perusteella englantilaisklassikot totesivat, että ihmisen vapaan toiminnan aluetta täytyy kaventaa laein.”[62]

Paradoksaalisesti liberaalissa ajattelussa ihmisten vapaus on lakien rajoittamaa vapautta. Ihmiset eivät voi olla täysin vapaita, vaan heidän on luovuttava osasta vapauttaan säilyttääkseen lopun siitä.[63] Tässä lakien rajoittamassa vapaudessa on kuitenkin alue, negatiivisen vapauden alue, jota Berlin luonnehtii henkilökohtaisen vapauden vähimmäisalueeksi ja jolla ihminen voi olla vapaa. Tällä vapauden alueella ihmiset voivat kehittää luontaisia kykyjään ja edistää hyvinä pitämiään asioita.

Negatiivinen vapaus tarjoaa ihmisille yksityiselämän alueen erottamalla sen julkisen vallan vaikutusalueesta.[64] Näiden kahden alueen välisestä rajanvedosta käydään jatkuvaa kiistaa. Ongelmaan ei ole olemassa helppoja ratkaisuja, vaikka ne ovat poliittisesti usein suosittuja. Kuinka paljon vapautta on ihmisille suotava heidän omia arvojaan, päämääriään ja elämäntapojaan koskevissa asioissa? Milloin ja millaisin keinoin on oikeutettua puuttua heidän valintoihinsa? Kuinka voidaan vakuuttua siitä, että puuttuminen on ihmisen perimmäisten etujen mukaista?

Lainsäädännössä usein esiintyvä ajatus, jonka mukaan on olemassa vain yksi oikea elämisen tapa, on hyvin etäinen liberalismille, koska se sallii viisaiden pakottaa kypsymättömät, oppimattomat ja lyhytnäköiset ihmiset omaksumaan sen heidän oman vapautensa nimessä. Berlin varoittaa tästä tilanteesta:

”Kehitettäessä rationalistista argumenttia, johon sisältyy oletus yhdestä ainoasta oikeasta ratkaisusta, on siis edetty yksilön vastuuta ja itsensä täydellistämistä korostavasta eettisestä opista vaatimukseen autoritaarisesta valtiosta, jossa totellaan platonilaisten holhoojien muodostaman eliitin käskyjä.”[65]

Negatiivisen vapauden vaatimus on Berlinille aidompi ja humaanimpi kuin niiden ihmisten päämäärät, jotka etsivät suurista, ankarista säännönmukaisuuksista ja autoritaarisista järjestelmistä yhteiskuntaluokkia, kansoja tai koko yhteiskuntaa koskevaa itsensä hallitsemisen positiivista ihannetta.[66] Pluralismi on hänen mukaansa muita aidompi ihanne, koska siihen sisältyy sen tosiasian tunnustaminen, että ihmisillä on useita päämääriä, jotka eivät ole yhteismitallisia ja jotka jatkuvasti kilpailevat keskenään.[67]

Positiivisen vapauden tulkinta perustuu Berlinin mukaan ihmisten toiveisiin olla oma herransa. Tätä tavoitetta he eivät voi kuitenkaan hänen mielestään toteuttaa yleisen kurjuuden ja räikeän eriarvoisuuden olosuhteissa. Hädänalaisia pilkataan, jos lukutaidottomille, aliravituille ja sairaille tuotetaan poliittisia oikeuksia ja takuita, jotka turvaavat heitä valtion väliintuloilta.[68] He tarvitsevat ravintoa, koulutusta, sairaanhoitoa ja työtä, ennen kuin he voivat hyödyntää henkilökohtaisen vapautensa laajentumista ja siihen sisältyviä mahdollisuuksia.

Positiivista vapautta on luonnehdittu vapaudeksi johonkin, jolloin sillä tarkoitetaan julkisen vallan erilaisia toimenpiteitä hädässä ja puutteessa olevien auttamiseksi ja heidän asemansa korjaamiseksi. Näissä tarkoituksissa positiivinen vapaus näyttää tarjoavan alati etenevän ja laajenevan tien erilaisille julkisille toimenpiteille. Berlin muistuttaa kuitenkin positiivisen vapauden liian suoraviivaisista tulkinnoista.

Berlinin mukaan on kyseenalaista, jos julkiset viranomaiset uskovat tietävänsä parhaiten ihmisten toiveet ja tarpeet, joita he tyydyttävät. Näin tehdessään viranomaiset voivat jättää selvittämättä ihmisten omat toiveet ja saavat siten oikeuden ohjata heitä sen tietämyksen perusteella, joka heillä on ihmisten päämääristä. Tällainen käytäntö muuttaa positiivisen vapauden huomaamatta pakoksi. Sen omaksuminen julkisessa hallinnossa johtaa siihen, että vapaus saadaan tarkoittamaan aivan mitä tahansa vapautta muokkaavat viranomaiset haluavat.[69]

Positiiviseen vapauteen liittyvä toinen ongelma on, kuinka auttaminen voidaan järjestää niin, että se ei vähennä vapauden määrää yhteiskunnassa. Yhteiskunta, jossa yhden tai muutaman vapaus edellyttää monien elämistä kurjuudessa, on Berlinin mukaan epäoikeudenmukainen ja moraaliton. Vapaus vähenee kuitenkin absoluuttisesti, kun ihmiset yrittävät korjata tilannetta omaa vapauttaan rajoittamalla. Uhrautuminen ei enennä uhrattavaa eli vapautta, vaikka tarve uhrautua olisi kuinka suuri tahansa. Kysymys on siten siitä, kuinka ihmisten elinolosuhteita voidaan korjata aiheuttamatta vahinkoa vapaudelle.

VAPAUS JA TASA-ARVO

Tasa-arvon merkitys

Juuri päättynyttä 1900-lukua on mahdollista perustellusti kutsua enemmän tasa-arvon kuin vapauden vuosisadaksi. Ranskan vallankumouksen kolmesta arvosta, jotka ovat vapaus, veljeys ja tasa-arvo, jälkimmäinen on hallinnut ihmisten mieliä voimakkaammin kuin kaksi edellistä. Kommunismi ja sosialismi sekä hyvinvointivaltio niiden modernina johdannaisena ovat edistäneet tasa-arvoa ns. ensimmäisenä yhteiskunnallisena periaatteena, josta kaikki muu on mahdollista johtaa.

Tasa-arvo on innostanut ja kannustanut ihmisiä toimimaan paremman yhteiskunnan ja maailman puolesta. Sen edistämiseksi on pidetty oikeana luopua muista arvoista lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Se on tehnyt demokratiasta tasa-arvon edistäjän ja luonut julkiseen hallintoon kulttuurin, jossa asiantuntijoiden tehtävänä on päättää keinoista valitun päämäärän toteuttamiseksi. Kun kaikki poliittiset ja moraaliset kysymykset on näin muutettu teknisiksi luonteeltaan, eri alojen asiantuntijat saavat valtaa, joka alistaa aikaa myöten poliittiset päättäjät ja tarjoaa kansalaisille kuulijan ja hyväksyjän osan yhteiskunnallisessa keskustelussa ja väittelyssä.

Tasa-arvo ja vapaus eivät ole toistensa vastavoimia, vaan ne kytkeytyvät toisiinsa. On siis väärin ajatella, vaikka usein juuri niin tehdään, että niistä on toinen valittava ja toinen hylättävä. Hämmennys johtuu mm. siitä, että huomio on tapana kohdistaa vain yhteen arvoon sen sijaan, että tarkasteltaisiin arvojen keskinäisiä suhteita ja liittymäkohtia. Toinen hämmennyksen syy on, että tasa-arvo jää määrittelemättä, jolloin jokainen voi ymmärtää sen mielensä mukaisesti.

Luontainen tasa-arvo

Liberalismi puolustaa käsitystä ihmisten luontaisesta sosiaalisesta tasaarvosta, koska kaikki ihmisten väliset erot ovat tilapäisiä ja jatkuvasti muuttuvia. Ihmiset ovat tasa-arvoisia, vaikka he eroavat toisistaan luonteenpiirteittensä, taitojensa ja kykyjensä suhteen. He ovat tasa-arvoisia, vaikka he vastaavat erilaisista tehtävistä ja ovat erilaisissa auktoriteettiasemissa yhteiskunnassa. He ovat tasa-arvoisia, vaikka he eroavat toisistaan rodullisesti, uskonnollisesti ja sosioekonomisesti. Luontaista tasa-arvoa voidaan kutsua myös ontologiseksi tasa-arvoksi, koska ihmiset ovat eroistaan huolimatta ihmisiä.

Liberalismi puolustaa luontaista tasa-arvoa kahdella argumentilla, joista ensimmäinen liittyy työnjakoon markkinoiden vapaaehtoisessa vaihdannassa. Koska jokainen tarvitsee tarpeittensa ja halujensa tyydyttämisessä monien myötävaikutusta, työnjaossa jokainen toimija on yhtä arvokas ja välttämätön. Siksi heitä on pidettävä luontaisesti tasa-arvoisina, vaikka heidän tehtävänsä, oikeutensa ja velvollisuutensa eroavat toisistaan. Vapaaehtoinen työnjako on valtava luontaista tasa-arvoa luova ja ylläpitävä prosessi.

Luontaisen tasa-arvon toinen argumentti on liberalismin kielteinen asenne kaikkia niitä yrityksiä kohtaan, joilla ihmisiä arvotetaan ja luokitellaan hierarkkisesti. Tästä syystä liberalismi suhtautuu kriittisesti aristokratiaan ja meritokratiaan, mutta myös professionalismin kärjekkäimpiin muotoihin. Liberalismin mukaan lakisääteiset etuoikeudet – privilegiot – rikkovat luontaista tasa-arvoa. Vaikka ihmiset eroavat toisistaan tulojen, kulutustottumusten ja elämäntyylien perusteella, heitä ei voi luokitella paremmuusjärjestykseen niiden perusteella.

Luontainen tasa-arvo on inhimillisyyden ja humanismin kova ydin, jota jokainen kantaa sisällään ja johon jokaisen on otettava kantaa päivittäin eri tilanteissa. Valitettavasti on ihmisiä, jotka eivät pysty vastustamaan kiusausta asettua toisten yläpuolelle ja kohdella muita itseään huonompina. Luontaisen tasa-arvon kirkastamisessa ja puolustamisessa liberalismi luottaa tieteessä ja julkisessa sanassa käytävään keskusteluun ja väittelyyn.[70] Olisi toivottavaa, että työnjaon kehittyessä yhä monipuolisemmaksi ja monimutkaisemmaksi ihmiset oppisivat ymmärtämään keskinäisen riippuvuutensa ja arvostamaan ja kunnioittamaan toistensa erilaisuutta.

Mahdollisuuksien tasa-arvo

Liberalismi puolustaa mahdollisuuksien tasa-arvoa, joka kytkee ihmiset ja julkisen vallan yhteen. Mahdollisuuksien tasa-arvon edistäminen edellyttää julkiselta vallalta aktiivista valppautta ja toimintaa ihmisten mahdollisuuksia rajoittavien tekijöiden tunnistamiseksi ja minimoimiseksi. Ajatus, jonka mukaan liberaalia politiikkaa harjoittava valtio olisi passiivinen, ei siten pidä paikkaansa.

Mahdollisuuksien tasa-arvoa rajoittavat monet eri tekijät, joista keskeisimmät ovat lainsäädännöllä voimaan saatettuja privilegioita. Orjuus oli aikoinaan mahdollisuuksien tasa-arvon rajoite.[71] Vaatimus, jonka mukaan kaikkien ammattien on oltava kaikkien kyvykkäiden ja halukkaiden tavoiteltavissa, on peräisin Ranskan vallankumouksesta.[72] Synnyinsääty, uskonto, kansallisuus, sukupuoli eikä mikään muukaan epäolennainen tekijä saa rajoittaa ihmisten valintoja ammatin ja asuinpaikan valinnassa, yritystoiminnan käynnistämisessä, poliittisen puolueen tai yhdistyksen perustamisessa, elintapojen valinnassa ja ajatusten ilmaisemisessa.

Privilegiot ovat valtion lainsäädännöllä voimaan saattamia positiivisia tai negatiivisia mahdollisuuksien tasa-arvon rajoitteita.[73] Positiivinen privilegio on etu tai hyöty, jonka valtio antaa yleensä joillekin harvoille, mutta ei kaikille. Negatiivinen privilegio on haitta tai kustannus, jonka julkinen valta säätää joillekin, mahdollisesti jopa hyvin monille, mutta ei kuitenkaan kaikille. Positiiviset ja negatiiviset privilegiot ovat hyvin yleisiä jokaisessa maassa, koska valtiolta haetaan taloudellista apua, tukea ja suojaa monille erilaisille yksityisille intresseille yleisen edun nimissä.

De Soto yritti ymmärtää miksi kolmannessa maailmassa on köyhyyttä hyvin paljon ja löysi vastaukseksi privilegiot.74 Nämä privilegiot ovat hallinnollisia määräyksiä, jotka suojelevat markkinoilla jo olevia toimijoita kilpailulta. Esimerkiksi Perussa taksiluvan saaminen kestää 26 kuukautta ja laillisen oikeuden saaminen viralliselle maalle rakennettuun taloon edellyttää 52:den eri viranomaisen 207:ää hallinnollista toimenpidettä. Filippiineillä maan ostamiseen menee 13 vuotta. Tontin laillinen rekisteröinti Egyptin autiomaalle vaatii 31 viranomaisen luvan, joiden saamiseen voi mennä 5-14 vuotta ja luvan saaminen viljelysmaalle kestää 6-11 vuotta.

Monet sosiaaliset ongelmat, kuten köyhyys, vammaisuus, syrjäytyneisyys jne., ovat mahdollisuuksien tasa-arvon rajoitteita. Siksi julkisella vallalla on oikeus auttaa näistä ongelmista kärsiviä ihmisiä. Sosiaalisten tai yhteisöllisten voimavarojen puute on myös mahdollisuuksien tasa-arvon rajoite. Julkisella vallalla on oikeus taata kansalaisilleen esimerkiksi peruskoulutus, koska ilman lukuja kirjoitustaitoa ihmiset eivät voi toimia menestyksellisesti yhteiskunnassa.

Mahdollisuuksien tasa-arvo ei ole ristiriidassa vapauden vaatimusten kanssa. Kun tavoitteena on sosiaalisten ongelmien korjaaminen ja yhteisöllisten resurssien tarjoaminen, mahdollisuuksien tasa-arvossa on kysymys Berlinin tarkoittamasta positiivisesta vapaudesta. Kun kysymys on muiden mahdollisuutta rajoittavien tekijöiden minimoimisesta, ollaan tekemisissä Berlinin negatiivisen vapauden kanssa.

Tulosten tasa-arvo

Tulosten tasa-arvolla tarkoitetaan sitä, kuinka tasa-arvoisesti ihmisten tulot ja varallisuus jakaantuvat. Koska ihmisten tulot ja varallisuus jakaantuvat epäoikeudenmukaisesti, tulosten tasa-arvon ideana on korjata tilanne oikeudenmukaiseksi. Tulosten tasa-arvo perustuu ajatukselle, että huomattavat tuloerot aiheuttavat vakavia häiriöitä kuten köyhyyttä, rikollisuutta ja levottomuutta yhteiskunnassa.

Tulosten tasa-arvo on osoittautunut hyvin suosituksi ja sitä edistetään kahdella eri käytännöllä, jotka ovat progressiivinen verotus ja kerättyjen tulojen jakaminen tulonsiirtoina ja julkisina palveluina kansalaisille. Kummatkin käytännöt ovat pulmallisia vapauden näkökulmasta. Kysymykseen, mikä on oikeudenmukainen tulojen ja varallisuuden jakaantuminen, on olemassa vain poliittisia vastauksia. Progressiivisella verotuksella kerättyjä varoja voidaan jakaa myös muille ihmisille kuin heille, joiden edulla verotusta puolustettiin. Näillä verovaroilla ylläpidetään myös julkisia palvelumonopoleja.

Yksi vakavimmista tulosten tasa-arvoon liittyvistä ongelmista on se, että tasoittamisen idea on laajentunut tuloista ja varallisuudesta myös muihin ihmisten välisiin eroihin. Tämä tarkoittaa, että tulosten tasa-arvon logiikalla on alettu tarkastella vähin eri kaikkia ihmisten välisiä eroja. Koska tavoitteena on tasa-arvo, näiden erojen tasoittamista pidetään hyväksyttävänä oikeudenmukaisen yhteiskunnan edistämiseksi. Näin meneteltäessä ihmisten välisiä luontaisia ja yleisesti hyväksyttäviä eroja yhdenmukaistetaan ja muutetaan yksiulotteisiksi.

Vapaus tasa-arvoisen yhteiskunnan edellytyksenä

Vieraillessaan Yhdysvalloissa 1830-luvulla Alexis de Tocqueville havaitsi, että maassa vallitseva vapauden henki on luonut maahan voimakkaan tasaarvon hengen.75 Hänen mukaansa vapaus ja tasa-arvo tukevat ja vahvistavat toisiaan. Hän kirjoittaa kannattavansa tasa-arvoa, koska se istuttaa jokaiseen ihmiseen vaistomaisen poliittisen vapauden periaatteen.[76]

Tasa-arvo, joka tuolloin maassa vallitsi, oli mahdollisuuksien tasa-arvoa eikä tulosten tasa-arvoa.[77] Valtiossa, jossa hallitusvalta asettaa tulosten tasaarvon mahdollisuuksien tasa-arvon tilalle, kansalaiset menettävät vapautensa ja tasa-arvonsa.[78] Maat, joissa valtiovalta on edistänyt taloudellista vapautta, tasa-arvo on itse asiassa lisääntynyt, kun taas maissa, joissa hallitukset ovat pidättäytyneet liberalisoimasta taloutta, tasa-arvo on pysynyt ennallaan tai vähentynyt.[79] James Galbraith osoittaa että tulojen ja varallisuuden tasoittamiseen tähtäävä politiikka ei ole kyennyt tasoittamaan ihmisten välisiä eroja, vaan vastoin odotuksia se on pahentanut epätasa-arvoa.[80]

Olettamus, jonka mukaan vapaa taloudellinen elämä ruokkisi epätasa-arvoa ja tekisi siitä yhteiskunnallisesti sietämättömän ongelman, ei näyttäisi pitävän paikkaansa. Sitä vastoin yritykset kahlita ja hallita taloudellista elämää eivät auta korjaamaan epätasa-arvoa, vaan ne pahentavat sitä. Kun yhteiskunnassa raportoidaan epätasa-arvosta, nähdään vain markkinat, mutta ei markkinoiden toimintaan vaikuttavia julkisen vallan erilaisia toimenpiteitä. Siksi niin moni pitää virheellisesti markkinoita ongelmana ja julkista valtaa ratkaisuna.

VAPAUDEN EDISTÄMINEN OHJEITA LAINSÄÄTÄJILLE

Ajatus, että poliittinen päätöksenteko on luonnostaan demokraattista ja että demokratia lisääntyy, kun yhä useammasta asiasta päätetään poliittisessa prosessissa, on houkutteleva, mutta huomaamattoman petollinen ja vaarallinen. Siksi on todella hämmästyttävää, että demokratian kehittäjät ovat kiinnittäneet yllättävän vähän huomiota ajatukseen sisältyviin riskeihin ja vaaroihin. Se on hämmästyttävää, koska liberaalit ajattelijat ovat kiinnittäneet niihin jatkuvasti huomiota demokraattisessa prosessissa.

Vaikka Hobbes hyväksyi Aristoteleen näkemyksen, jonka mukaan vapaus on demokratian tarkoitus tai perusta [81], perustuslain mukaan toimiva poliittinen päätöksenteko voi silti vahingoittaa ja vaarantaa vapautta.[82] Vuonna 1776 julkaistussa Kansojen varallisuudessa Adam Smith tunnistaa monia eri tapoja, joilla lainsäätäjä voi heikentää ihmisten vapautta.[83] Vuonna 1853 kirjoittamassaan artikkelissa Over-Legislation [84] Spencer osoittaa kuinka poliittista päätöksentekoa voidaan käyttää vapauden vastaisesti. Frederick Bastiat osoitti vuonna 1850 julkaisemassaan pamfletissa kuinka helmikuun vallankumous vuonna 1848 muutti Ranskan lainsäädännön julmaksi pakkovallaksi.[85]

Hayek muistutti kirjassaan Tie orjuuteen, että lainsäädännön tarjoamilla hyveillä ihmiset voidaan huomaamatta johdatella tilaan, jota hän luonnehtii orjuudeksi, josta ihmiset ovat valtaosin tietämättömiä ja jonka he hyväksyvät itselleen edullisena.[86] Lainsäätäjän lupaus kansalaisille on yhteiskunnan tarkoituksenmukainen ohjaus kohti demokraattisesti hyväksyttyä tavoitetilaa. Lainsäätäjät kuvaavat lupaustaan ”yhteiskunnalliseksi päämääräksi”, ”yhteiseksi tarkoitukseksi”, ”yhteiseksi hyväksi”, ”yleiseksi eduksi”ja ”yleiseksi hyvinvoinniksi”.[87] Hayek kirjoitti kirjansa, koska hän näki näitä tarkoituksia palvelevassa lainsäädännössä samoja piirteitä kuin kansallissosialistisen Saksan lainsäädännössä.

Berlinin mukaan yksilönvapaus, alue, jolla hän voi olla oma itsensä, on ollut kautta historian harvinaisen heikoissa kantimissa.[88] Demokraattinen valta voi olla monella eri tavalla vaaraksi yksilönvapaudelle. Poliittiset päättäjät eivät ole kansa, vaikka he edustavat kansaa. Berlinin mukaan ei ole olemassa tehokkaita ja varmoja keinoja suojella kansalaisten vapautta demokraattisesti valittujen lainsäätäjien pyrkimyksiltä.

Berlin asettaa toivonsa siihen, että lainsäätäjät ymmärtävät tehtävänsä perimmäisen luonteen eettisine ja moraalisine vaatimuksineen. Hän toivoo, että lakeja ei tulkita keinoiksi poliittisesti hyväksyttyjen päämäärien toteuttamiseksi, koska se muuttaa lainsäädännön keinoja koskevaksi tekniseksi valinnaksi. Kun näin tapahtuu, ihmisistä tulee persoonattomia muuttujia jatkuvasti muuttuvassa poliittisessa yhtälössä. Berlin toivoo, että lakeja säätäessään lainsäätäjät selkeyttävät omaa ihmiskuvaansa seuraavan kysymyksen avulla: Mitä jää jäljelle ihmisestä, jolta lait ovat vieneet vapauden?

On myös toinen kysymys, jota lainsäätäjien olisi hyvä miettiä ja joka on seuraava: Kuinka poliittista ja julkista valtaa on käytettävä, jotta vapauden alaa voidaan laajentaa ja pakkovallan alaa rajoittaa? Kysymyksen tärkeyttä vapaudelle ja tasa-arvolle kuvaavat seuraavat pohdinnat.

Oletetaan ensiksi, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia samanlaisia olennaisilta ominaisuuksiltaan ja päämääriltään. Tässä tilanteessa lainsäätäjän pitäisi kohdella heitä epätasa-arvoisesti saadakseen välttämättömät asiat hoidetuiksi yhteiskunnassa. Oletetaan seuraavaksi, että ihmiset ovat erilaisia olennaisilta ominaisuuksiltaan ja päämääriltään. Tässä tilanteessa lainsäätäjän on kohdeltava tällaisia ihmisiä mahdollisimman tasa-arvoisesti, jotta välttämättömät asiat hoituvat spontaanisti yhteiskunnassa vapaaehtoisuutta vahvistamalla ja julkista pakkoa minimoimalla.

Kun ihmiset voivat käyttää vapauttaan, erilaisuus lisääntyy yhteiskunnassa ja sen olosuhteet muuttuvat yhä monimutkaisemmiksi. Tämä kehitys vaikuttaa väistämättä lainsäädäntöön, siihen, millainen sisältö laille annetaan. Mitä monimutkaisempi yhteiskunta on, sitä haitallisempia ovat lait, jotka kohtelevat ihmisiä epätasa-arvoisesti lain edessä. Laki, joka edistää yhtä intressiä, voi vaikeuttaa joitakin toisia intressejä, joista lainsäätäjä voi olla täysin tietämätön ja joilla on huomattavasti suurempi arvo yhteiskunnalle kuin lainsäätäjän edistämällä intressillä.

Lainsäätäjät voivat kuitenkin toimia kuin entisaikain itsevaltaiset hallitsijat, jotka eivät piitanneet kansalaisten tasa-arvosta lain edessä. Tällainen toiminta on luonteeltaan hyvin mielivaltaista ja sille on tunnusomaista, että lainsäätäjät suosivat tiettyjä asioita ja vastustavat toisia asioita saattamalla voimaan ihmisiä positiivisesti tai negatiivisesti diskriminoivia sääntöjä. Antaessaan rahaa mieleisiinsä tarkoituksiin ja rajoittaessaan mielestään epätoivottavia tarkoituksia, he ovat kuin minivaltioiden ruhtinaat.

On ilmeistä, että juuri lainsäätäjien mielivaltainen toiminta vähentää inhimillisen elämän luontaista taipumusta muuttua ja erilaistua. Vastoin Herbert Marcusenm[89] väittämää, jonka mukaan markkinoiden vapaus tekee ihmisistä yksiulotteisia, juuri taloudellisen elämän sääntely tarkoitushakuisilla laeilla tekee yhteiskunnasta yksiulotteisen. Koska yksiulotteisessa yhteiskunnassa ihmisten elanto riippuu vain muutamasta mahdollisuudesta, he ovat hyvin haavoittuvia. Vastaavasti lait, jotka sallivat ihmisten harjoittaa vapauttaan, tekevät yhteiskunnasta moniulotteisen, jossa ihmisten elanto on riippuvainen monista erilaisista mahdollisuuksista.

Nootit

JOHDANTO

1 Patterson 1991, s. 402.

2 Watkins 1948, s. 10.

3 Mises 1985, s. 20.

4 Mises 1985, s. 20.

5 Kianto 1994.

6 Llosa 2002, s. 26.

7 Ks. esim. Skinner 2008, s. viii, Mueller 1987, s. 68 ja Patterson 1991, s. 2.

VAPAUDEN HAURAS HISTORIA

8 Mueller 1987, s. 6.

9 Mueller 1987, s. 6.

10 Patterson 1991, s. 55.

11 Mueller 1987, s. 6.

12 Patterson 1991, s. 55.

13 Mueller 1987, s. 5051.

14 Patterson 1991, s. 5051. Pattersonin mukaan orjat olivat yleensä naisia ja lapsia, sillä vangeiksi joutuneet miehet yleensä surmattiin.

15 Mueller 1987, s. 51.

16 Ks. erityisesti Pipes 1999, s. 11 ja Pipes 2004, s. 1.

17 Mueller 1987, s. 8.

18 Pipes 2004, s. 1.

19 DalbergActon

1985, s. 22.

20 Ks. erityisesti Hayek 1954.

VAPAUDEN MÄÄRITTELY

21 Crocker 1980, s. 1.

22 Patterson 1991, s. 1.

23 Hayek 1960, s. 15.

24 Patterson 1991, s. 2.

25 Mueller 1987, s. 2.

26 Hayek 1960, s. 15.

27 Hayek 1960, s. 15.

28 Hayek 1960, s. 15.

29 Hayek 1960, s. 1516.

30 Murray 1997, s. 7.

31 Murray 1997, s. 7.

32 Murray 1997, s. 6.

33 Hayek 1960, s. 13.

34 Ks. erityisesti Dunn 2006. Hänen kirjansa kuvaa demokratian matkaa ja kehityskulkuja Antiikin Kreikasta nykypäivään.

35 Toivanen 2000, s. 63.

36 Mises 1983, s. 39.

37 Toivanen 2000, s. 132.

38 Camusso 2000, s. 3738.

39 Mises 1983, s. 31.

40 Mises 1983, s. 32.

41 Ks. esim. Oppenheimer 1997.

42 Mises 1983, s. 87.

43 On ihmeellistä, että tänään tämä tosiasia näyttää tyystin unohtuneen. Tuskin kukaan muistaa, että juuri liberaalit ajattelijat ovat tehneet muita merkittävämmän päivätyön demokratian kehittämisessä.

44 Mises 1983, s. 35.

45 Mises 1983, s. 36.

46 Ks. erityisesti Lipset 1971. Yhdysvallat perustettiin perustuslaille ja demokratiaa kunnioittaville poliittisille käytännöille, joista monet olivat tuolloin luonnollisesti hyvin vajavaisia tämän hetken kriteereiden mukaan. On kuitenkin hyvä huomata, että noin 300 vuotta sitten luotu valtiollinen järjestys ja poliittiset instituutiot ovat yhä edelleen toiminnassa Yhdysvalloissa. Vaikka eurooppalaisilla on tapana ylenkatsoa Yhdysvaltoja, on hyvä muistaa, että 300 vuotta sitten Eurooppa oli itsevaltaisesti ja mielivaltaisesti hallittu maanosa.

47 On mahdollista, että tulevaisuuden historioitsijat pitävät päättynyttä 1900lukua enemmän väkivallan ja sotien kuin rauhan vuosisatana.

48 Berlin 2001, s. 49.

49 Hayek 1960, s. 20.

50 Mises 1985, s. 35.

51 Mises 1985, s. 18.

52 Mises 1985, s. 18.

53 Hayek 1960, s. 17.

54 Hayek 1960, s. 21.

55 Bastiat 1996, s. 20.

56 Bastiat 1996, s. 20.

57 Bastiat 1996, s. 20.

KAKSI VAPAUTTA

58 Berlin 2001.

59 Berlin 2001, s. 47.

60 Berlin 2001, s. 47.

61 Berlin 2001, s. 49.

62 Berlin 2001, s. 49.

63 Berlin 2001, s. 52.

64 Berlin 2001, s. 49.

65 Berlin 2001, s. 77.

66 Berlin 2001, s. 96.

67 Berlin 2001, s. 96.

68 Berlin 2001, s. 50.

69 Berlin 2001, s. 59.

VAPAUS JA TASAARVO

70 Tästä traditiosta hyvinä esimerkkeinä mainittakoon Lasch 1996, Sennett 2004, Taleb 2008 ja Samuelson 1995.

71 Friedman, Milton & Rose 1990, s. 131.

72 Friedman, Milton & Rose 1990, s. 132.

73 Tästä problematiikasta ks. Harisalo & Miettinen 1995, s. 8486.

74 de Soto 1989 ja de Soto 2000.

75 Tocqueville 2006, s. 647. Ks. myös Norberg 2004, s. 82.

76 Tocqueville 2006, s. 648.

77 Friedman, Milton & Rose 1990, s. 1, 3 ja 146.

78 Friedman, Milton & Rose 1990, s. 148.

79 Norberg 2004, s. 81.

80 Galbraith 1998.

VAPAUDEN EDISTÄMINEN OHJEITA LAINSÄÄTÄJILLE

81 Skinner 2008, s.76.

82 Skinner 2008, s. 84.

83 Smith 1933.

84 Spencerin artikkeli on julkaistu The Man Versus The State kirjassa (1982).

85 Bastiat 1996.

86 Hayek 1995.

87 Hayek 1995, s. 78.

88 Berlin 2001, s. 5455.

89 Ks. erityisesti Marcuse 1964.

LÄHTEET

• Bastiat, Frederick, The Law. The Foundation of Economic Education, Inc. (Irvington-on-Hudon, New York 1996).
• Berlin, Isaiah, Vapaus, ihmisyys ja historia. Gaudeamus (Tampere 2001).
• Camusso, Lorenzo, Eurooppalainen matkakirja 1492. Otava (Helsinki 2000).
• Crocker, Lawrence, Positive Liberty. Hague (Martinus Niijhoff 1980).
• Dalberg-Acton, John, Emerich, Edward, History of Freedom in Essays in the History of Liberty: Selected Writings of Lord Acton ed. by Fears, Rifus. Volume I. Liberty Fund (Indianapolis 1985).
• Dunn, John, Setting the People Free: The Story of Democracy. Atlantic Books (London 2006).
• Friedman, Milton & Rose, Free to Choose: A Personal Statement. A Harvest/HBJ Book Harcourt Brace Jovanovich, Publishers (San Diego 1990).
• Galbraith, James K., Created Unequal: The Crisis in American Pay. The Free Press (New York 1998).
• Harisalo, Risto & Miettinen, Ensio, Vastuuyhteiskunnan peruslait. Tampere University Press (Jyväskylä 1995).
• Hayek, Friedrich von, Capitalism and the Historians. University of Chicago Press (Chicago 1954).
• Hayek, Friedrich von, The Constitution of Liberty. Routledge (London1960).
• Hayek, Friedrich von, Tie orjuuteen. Gaudeamus (Tampere 1995).
• Kianto, Ilmari, Ryysyrannan Jooseppi. Otava (Keuruu 1994).
• Lasch, Christopher, The Revolt of the Elites and the Betrayal of Democracy. W. W. Norton & Company (New York 1996).
• Lipset, Seymour Martin, USA – vastakohtien kansakunta. K. J. Gummerrus Osakeyhtiö (Jyväskylä 1971).
• Llosa, Mario Vargas, Liberalism in the New Millenium in Toward Liberty: The Idea That Is Changing the World ed. by Boaz, David D. Cato Institute (Washington, D.C. 2002).
• Marcuse, Herbert, One Dimensional Man. Beacon (Boston 1964).
• Mises, Ludwig von, Nation, State, and Economy: Contribution to the Politics and History of Our Time. New York University Press (New York 1983).
• Mises, Ludwig von, Liberalism in the Classical Tradition. The Foundation for Economic Education, Inc. (Irvington-on-Hudson, New York 1985).
• Mueller, Tabion James, The New Age of Politics: A Contemporary Declaration of Life, Liberty, and the Pursuit of Dignity. Amherst Press (Amherst 1987).
• Murray, Charles, What it Means to Be a Libertarian: A Personal Interpretation. Broadway Books (New York 1997).
• Norberg, Johan, Globaalin kapitalismin puolustus. Ajatus Kirjat (Jyväskylä 2004).
• Oppenheimer, Franz, The State. Fox & Wilkes (San Francisco 1997).
• Patterson, Orlando, Freedom: Freedom in the Making of Western Culture. Volume I. I. I. Tauris & Co. Ltd. (London 1991).
• Pipes, Richard, Propery and Freedom. Alfred A. Knopf (New York 1999).
• Pipes, Richard, Property and Freedom: The Inseparable Connection. NOTES FROM FEE. November 2004.
• Samuelson, Robert J., The Good Life and Its Discontents: The American Dream in the Age of Entitlements 1945-1995. Times Books (New York 1995).
• Sennett, Richard, Kunnioitus eriarvoisuuden maailmassa. Vastapaino (Tampere 2004).
• Skinner, Quentin, Hobbes and Republican Liberty. Cambridge University Press (Cambridge 2008).
• Smith, Adam, Kansojen varallisuus I. WSOY (Porvoo 1933).
• Soto, Hernando de, The Other Path: The Invisible Revolution in the Third World. Harper & Row, Publishers (New York 1989).
• Soto, Hernando de, The Mystery of Capital: Why Capitalism Triumphs in the West and Fails Everywhere Else. Bantam Press (London 2000).
• Spencer, Herbert, The Man versus the State with Six Essays on Government, Society, and Freedom. LibertyClassics. Indianapolis 1982).
• Taleb, Nassim Nicholas, The Black Swan: The Impact of the Highly Improbable. Penguin Books (London 2008).
• Tocqueville, Alexis de, Demokratia Amerikassa. Gaudeamus (Helsinki 2006).
• Toivanen, Erkki, Kahden puolen Kanaalin. Otava (Keuruu 2000).
• Watkins, Frederick, The Political Tradition of the West. Harvard University Press (Cambridge 1948).

Artikkeli julkaistu Tampereen yliopiston luvalla.

Thomas Woodsin Meltdown on kirjoittamisen ja julkaisemisen ihme. Saapuessaan hyllyihin helmikuussa se tarjosi täydellisen analyysin nykyisen taantuman syistä sekä kriittisen arvioinnin päättäjien tekemistä virheistä ja siitä, että he toistavat niitä uudestaan vastauksena taloudelliseen taantumaan.

Ihme on se nopeus, jolla Woods kokosi lähes 200-sivuisen kirjan ja jolla Regnery sai sen markkinoille. Näissä olosuhteissa toimitetulta kirjalta voisi olettaa puuttuvan kattavuutta tai syvällistä analyysia, mutta näin ei ole. Itse asiassa muutamista pienistä virheistä huolimatta Meltdown on paras saatavilla oleva kaiken kattava analyysi lamasta. Tämä tekee siitä oikean kirjan annettavaksi kelle tahansa, joka haluaa ymmärtää miten valtion markkinoihin puuttuminen aiheutti tämän tilanteen ja miten itävaltalainen taloustiede voi selittää syyt ja ongelmat ja ehdottaa ratkaisut niihin.

Ensimmäinen luku tarjoaa yleiskatsauksen romahduksen tapahtumiin sekä valtamedian analyyseihin niistä. Analyysit keskittyvät enimmäkseen syyttämään “vapaita markkinoita” ja “sääntelemätöntä” / “laissez-faire” -kapitalismia. Tuskin yksikään niistä kyseenalaisti tällaisten syyttävien arvioiden järkevyyttä. Tämä luku tiedostaa myös “elefantin olohuoneessa” eli Federal Reserve System:sin. Woods toteaa oikeutetusti, että lähes kaikki lamaa koskeva kommentointi on sivuuttanut todellisen keskustelun keskuspankin roolista “Boom and Bust” -syklin synnyttäjänä.

Toinen luku tarjoaa selkeät todisteet siitä, että valtio on romahduksen aiheuttaja. Woods nimeää kuusi “syyllistä”. Ensimmäiset ovat Fannie Mae ja Freddie Mac, asuntoluottomarkkinoita hallitsevat valtion tukemat yritykset. Pitkälti riippumattomina voitoista ja tappiosta sekä kykenevinä “luomaan markkinoita” tavalla, joka ei ole mahdollista yksityisille yrityksille, Fannie ja Freddie loivat epäsuorasti valtion takaamat markkinat asuntoluotoille ja asuntoluottoihin perustuville arvopapereille. Tämä kannusti asuntoluotottajia myöntämään uusia riskipitoisia asuntolainoja tietäen Fannien ja Freddien voivan käyttää erityistä luottopiikkiä Yhdysvaltain valtiovarainministeriössä (U.S. Treasury) ostaakseen näitä asuntoluottoja heiltä ja myydäkseen ne edelleen sijoittajille jälkimarkkinoilla. Tämä tuskin oli “vapaita markkinoita”. Pikemminkin se oli olotila, jossa nämä valtion luomukset toimivat ilman alisteisuutta markkinoiden normaaleille sääntelyprosesseille eli voitolle, tappiolle ja riskien hallinnalle.

Vähäisempiä syyllisiä ovat Community Reinvestment Act ja muut luottokriteereihin vaikuttaneet syrjinnän ehkäisemistoimet (affirmative action) sekä spekulointia edistänyt hallituksen politiikka. Muiden taantumatekijöiden joukossa Woods mainitsee luottoluokituslaitokset, jotka muodostavat U.S. Securities and Exchange Commissionin suojeleman kartellin. Monet tarkkailijat ovat sivuuttaneet tämän näkökulman analyyseissään. Woodsia on syytä kiittää sen esille tuomisesta.

Suurin osa hänen syytöksistään lankeaa kuitenkin Fedille. Woods tarjoaa täydellisen analyysin Fedin roolista itävaltalaisen suhdannevaihteluteorian näkökulmasta. Hän selittää selkeästi säästöjen, aikapreferenssien ja korkojen vuorovaikutuksen vakaassa rahataloudessa osoittaakseen mitä tapahtuu, kun Fed puuttuu markkinoihin ekspansiivisella rahapolitiikallaan. Luku viisi jatkaa hyvällä keskustelulla suuren laman myyteistä.

Kaksi viimeistä lukua kertovat rahasta ja siitä, mitä nyt pitäisi tehdä. Molempien lukujen keskeinen väite on, että Federal Reserve System ja muut keskuspankkitoiminnan elementit ovat ongelmien todellinen lähde ja että meidän pitäisi harkita uudelleen tätä instituutiota. Lisäksi Woods kumoaa lukuisia kultaa ja muita hyödykerahastandardeja vastaan esitettyjä väitteitä. Nämä kaksi lukua ovat arvokkaita, vaikkakin olisi ollut toivottavaa, että Woods olisi tuonut julki sen, ettei hänen implisiittinen rahatalouden teoriansa, mukaan lukien hänen määritelmänsä inflaatiosta ja deflaatiosta ole ainoita itävaltalaisessa perinteessä. (Se pohjautuu rothbardilaiseen näkemykseen 100-prosenttisesta kassavarannosta raha- ja pankkijärjestelmässä.)

Vaikka Woods vihastuu muutamissa kohdissa tarpeettoman paljon, joka voi sammuttaa lukijoiden alttiuden tälle viestille, Meltdown on monin tavoin poikkeuksellinen saavutus. Hän on sulattanut monimutkaisen teorian, koko joukon lähihistoriaa ja nykyisyyttä sekä esittänyt yhden parhaista nykyisen taantuman analyyseistä. Kirja on loistava esimerkki itävaltalaisen taloustieteen ja vapaiden markkinoiden ajattelutavan käyttämisestä todellisen maailman analyysissä ja helposta lähestymistavasta tavalliselle lukijalle.