Archives: December, 2009

Teos: The End of Prosperity: How Higher Taxes Will Doom the Economy–
If We Let it Happen
Tekijät: Arthur B. Laffer, Stephen Moore, and Peter J. Tanous
Kustantaja: Threshold Editions
Sivumäärä: 352
ISBN-13: 978-1416592389
Tilaa Adlibrikseltä tai Akateemiselta tai Amazonilta.

Arvostelun kirjoitti: George C. Leef.

Jos Obaman hallitusta ja sen taloustietelijöitä on uskominen, niin valtiontalouden koko ja oma elintasomme eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. He haluavat ihmisten päinvastaisesti uskovan, että mitä suuremmaksi valtio kasvaa, sitä enemmän se voi “piristää” taloutta ja ratkaista kaikenlaisia oletettuja sosiaalisia ongelmia, kuten “edullisen” terveydenhuollon tarpeen. Heidän Liisan seikkailujen ihmemaailmassa valtio on hyvinvoinnin lähde.

Lukuisat kirjailijat, jotka ymmärtävät yksinkertaisia talouden käsitteitä, ovat päinvastaista mieltä – niukkuus asettaa kompromisseja. Mitä enemmän valtio kasvaa, sitä enemmän se kuluttaa ja ohjaa resursseja, jotka muussa tapauksessa olisivat jääneet yksityishenkilöiden, yritysten, ja muiden vapaaehtoisjärjestöjen käyttöön. Valtio ei ole vaurautta eikä se luo vaurautta. Kaikki mitä se voi tehdä, on siirtää vaurautta ja käyttää sitä politiikkojen valitsemilla tavoilla, riippumatta siitä, miten kuluttajat olisivat valinneet. Kun ymmärtää, että poliittisia valintoja hallitseva lyhyen aikavälin äänten kalastelu estää pitkän aikavälin tuottavuutta, niin huomaa, että mitä isommaksi valtio kasvaa, sitä vähemmän hyvinvointia ihmisille kertyy.

The End of Prosperity -kirjan kirjoittajat kuuluvat niiden kirjailijoiden joukkoon, jotka ymmärtävät tämän. He kannattavat tarjontapuolen teoriaa, jonka mukaan valtio tukahduttaa kannustimet ja tuottavuuden liian korkeilla veroilla. Ennen vuoden 2008 vaaleja julkaistussa kirjassa ennakoitiin selvästi Barack Obaman voitto ja keynesiläinen taloustieteen nousu (ajatus siitä, että mitä enemmän valtio tuhlaa, sitä enemmän talous vahvistuu). Kirja selittää miksi korkean verotuksen ja suuren valtion lähestymistapa saa aina talouden masennukseen. Laffer, Moore ja Tanous tarjoavat hyvän katsauksen useisiin edellisiin talouden vuosikymmeniin niille, jotka ovat liian nuoria tai huonomuistisia tietääkseen, että valtion koon ja hyvinvoinnin välillä on olemassa käänteinen suhde.

Tämä hyödyllinen katsaus historiaan ulottuu 1960-luvulle ja yhdistää talouden ylä- ja alamäet heidän nimeämiinsä “neljään hyvinvoinnin tappajaan”: kaupan protektionismiin, veronkorotuksiin ja moraalittomaan tuhlaukseen, talouden sääntelyyn ja rahapolitiikan virheisiin. Meillä oli näitä kaikkia suurina annoksina 1960-luvun lopulla ja koko 70-luvun, jolloin kansakuntaa kuritettiin Nixon-Ford -stagflaatiolla ja myöhemmin Carterin aikana matalan tuottavuuden ja korkean koron taloudellisella ahdingolla. Seuraavina Reaganin vuosina kohtasimme hieman vähemmän “Neljää hyvinvoinnin tappajaa” ja talous parani huomattavasti.

Kirjoittajat olisivat voineet selittää enemmän, miten nykyinen talouden romahdus (erityisesti asuntokupla) aiheutettiin poliittisilla virheillä, mutta ainakin he paljastavat poliittisten sisäpiiriläisten väitteet siitä, että talouskriisi olisi johtunut laissez-faire markkinoista. “Ikään kuin meillä oli joskus ollut sellaiset”, he kirjoittavat. He osoittavat Obaman talouspoliittisen ohjelman olevan tuhoisa sekoitus näistä hyvinvoinnin tappajista ja jos se menee läpi, joudumme kohtaamaan hyvinvoinnin lopun.

Tähän asti kaikki on hyvin, mutta kirjassa on vakava puutekin. Kuten useat tarjontapuolen leirin kannattajien kirjoitukset, tämäkin ylipainottaa veropolitiikkaa ja alipainottaa tarvetta vähentää julkisia menoja. Vieläkin pahempaa on se, että kirja toistuvasti mainitsee yhdeksi veronalennuksien suosimisen syyksi niiden kyvyn lisätä valtion tuloja. Valtion tulojen lisääntyminen tarkoittaa vain lisääntyviä menoja sotilaallisiin seikkailuihin, epäonnistuneeseen sosiaalipolitiikkaan ja tiettyjen etuoikeutettujen ryhmien tukiaisiin.

Kuten Milton Friedmanilla oli tapana huomauttaa, valtion todellinen rasite taloudelle mitataan menoissa eikä veroissa. Se hankkii menorahoituksensa tavalla tai toisella: verotuksella, lainaamalla tai painamalla. Ongelman ydin on, miten estää Leviathania tuhoamasta sitä, mitä yhteiskunnassa on jäljellä vapaudesta ja yksityistä omistusoikeuksista. Täten kirjoittajat menettivät mahdollisuutensa tuoda esiin näkökohdan, että liittovaltion budjetti on laitettava teho-dieetille.

Todellinen ongelma ei ole niinkään saada veropolitiikkaa oikeaksi, vaan vakuuttaa ihmiset siitä, että meidän pitäisi radikaalisti supistaa valtion budjettia. Jos tässä onnistutaan, silloin se miten valtio kerää verotuloja, ei ole enää kovin tärkeää.

(Courtesy of Indiana University)

Elinor Ostrom, ensimmäinen taloustieteen Nobelin palkinnon voittanut nainen (2009), on samalla myös yksi kuvia kumartamattomimmista palkinnon voittaneista ajattelijoista. (Hän jakoi palkinnon Oliver Williamsonin kanssa.) Professori Ostromin työssä keskitytään erilaisissa yhteisöissä toimivien itsehallintojen (self-governance) mekanismeihin. Hänen älyllinen uteliaisuutensa johti hänet tutkimaan paikallista julkista taloutta, erityisesti kunnan poliisipalvelujen järjestämistä, vesihuollon hoitoa, kalataloutta, metsätaloutta ja niiden kehitystä kehitysmaissa. Hänen analyysinsä viitekehys rakentui inhimillisesti järkevän valinnan mallista historiallisesti perusteltuun institutionaaliseen analyysiin. Hän tutkii sääntöjä, jotka ohjaavat yksilöiden käyttäytymistä heidän ollessaan vuorovaikutuksessa luonnon ja toistensa kanssa.

Hänen kollegansa Indianan yliopistossa kuvaavat Ostromia “nöyräksi ja ahkeraksi” ja eräs toinen Nobel-palkinnon voittaja, Vernon Smith, kutsuu häntä “merkittäväksi tutkijaksi”, jolla on intohimoinen tarve ymmärtää ihmisyhteisöjä niiden kaikissa eri muodoissa. Public Choice Societyn ja American Association of Political Sciencen entinen puheenjohtaja Ostrom on myös yksi rakastetuimmista opettajista akateemisessa maailmassa. Poliittisen teorian ja politiikan analyysin työpaja Indianan yliopistossa, jota hän johtaa yhteistyössä miehensä Vincentin kanssa, on ihanteellinen malli tutkimus- ja korkeakoulukeskuksille.

Mutta mitä voimme oppia hänen tutkimuksistaan? Väittäisin, että opimme ainakin kolme pääkohtaa tyylistä ja sisällöstä. Ensinnäkin pääosaa viime vuosisadan poliittista ja taloudellista keskustelua on hallinnut väittely täydellisten markkinoiden ja täydellisen keskusjohtoisen suunnittelun kannattajien välillä. Jälkimmäinen pyrki osoittamaan markkinoiden epäonnistumisen ja sillä perusteella vaatimaan, että hallitus tarjoaisi tarvittavat korjaustoimenpiteet. Ostrom oli yksi keskeisistä yhteiskuntatietieteellisistä ajattelijoista, joka sanoi: “Hetkinen. Markkinat voivat epäonnistua, mutta valtion ratkaisut eivät myöskään välttämättä toimi.” On muistettava, että Elinor ja Vincent Ostrom ovat perusteiltaan julkisen valinnan teorian edistäjiä. Ostromit eivät tyytyneet pelkästään osoittamaan valtion epäonnistumisen mahdollisuutta.

Käytetyt säännöt

Tämä johtaa toiseen näkökohtaan. Poliittisen ja taloudellisen ajattelun historiassa sosiaalisen järjestyksen lähde luetaan joko markkinoita ohjaavan näkymättömän käden (Adam Smith) tai valtion kovakätisen kontrollin (Hobbes) ansioksi. Ehkä yksi parhaista tavoista ymmärtää Elinor Ostromin työtä on nähdä se ratkaisuna hobbesilaiseen ongelmaan smithiläisen ratkaisun keinoin. Tässä ehkä hieman oikaistiin mutkia, mutta ei paljon. Hänen työnsä paikallisista julkista talouksista ja yhteisresursseista (common-pool resources) keskittyy todellisiin “käytettyihin sääntöihin” (eikä “muodollisiin sääntöihin”), joihin yksilöt ja ryhmät turvautuvat tehdessään päätöksiä ja koordinoidessaan käyttäytymistään välttyäkseen sosiaalisilta ongelmilta. Se tuottaa optimistisen viestin itsehallinnon kyvystä onnistua vaikeissakin tilanteissa. Kuten kollegani Alex Tabarrok ilmaisi asian, Ostrom näkee erilaisten vapaaehtoisten yhteisöjen avulla, miten ryhmät muuttavat yhteisresurssitilanteen “yhteismaan tragediasta” “yhteismaan mahdollisuuksiksi”.

Perinteinen taloudellinen teoria väittää, ettei julkisia palveluita voida tuottaa markkinoilla. Perinteinen julkisen valinnan teoria väittää, että valtio usein epäonnistuu ratkaisujen tarjoamisessa. Ostrom osoittaa, että hajautetut ryhmät voivat kehittää erilaisia sääntöjärjestelmiä, jotka mahdollistavat sosiaalisen yhteistyön syntymisen vapaaehtoisen yhteistyön kautta.

Lukijoita silloin tällöin hämäävä näkökohta on, että Ostrom usein keskittyy tilanteisiin, joissa omaisuuden lohkomistekniikkaa yksityisiksi osuuksiksi ei ole olemassa. Näissä tilanteissa hän tutkii yhteistä, mutta ei valtiollista, päätöksentekoa yhteisresurssien suhteen. Vaikka yksityisen omaisuuden ratkaisuja ei käytetä tällaisissa tapauksissa, “käytetyt säännöt” johtavat samaan päämäärän kuin yksityisen omaisuuden tapauksessa. Löydämme sääntöjä, jotka rajoittavat omaisuuden käyttöä ja jotka asettavat ryhmän yksilöt vastuuseen resurssien väärinkäytöstä. Löydämme myös sääntöjen täytäntöönpanoa. Lyhyesti sanottuna analyytikon pitää olla valmis tarkastelemaan sekä sääntöjen muotoa että tarkoitusta erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Paikallisia ratkaisuja paikallisiin ongelmiin

Monimuotoiset instituutiot, jotka toimivat erilaisissa yhteisöissä, edistävät vapaaehtoista yhteistyötä. Yhteiskuntatieteiden tutkijoina meidän on kyettävä ymmärtämään tätä mekanismia. On olemassa sääntöjä, jotka ovat käytössä, sääntöjä, jotka mainitaan, mutta eivät ole käytössä. Sääntöjä, jotka esiintyvät yhdellä nimellä, mutta käytännössä tekevät jotain muuta ja sääntöjä, jotka tiukasti sopivat käyttötarkoitukseen muodoltaan ja tarkoitukseltaan. Ostrom on vaatinut, että yhteiskuntatieteiden tutkijoiden on ymmärrettävä säännöt, jotka hallitsevat ihmisten käyttäytymistä keskinäisessä vuorovaikutuksessa sekä vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Jotkut sääntöjärjestelmät tukevat inhimillistä kehitystä rauhanomaisen yhteiskunnallisen yhteistyön ja vaurauden edistämisen kautta. Toiset estävät inhimillistä kehitystä taaten väkivaltaa ja köyhyyttä. Se on itse asiassa näin yksinkertainen ja näin syvällinen asia.

Vapaiden ihmisten sosiaalisen järjestyksen perusta on itsehallinto, ei valtiollinen auktoriteetti ja keskitetty valta. Hajautettu päätöksenteko, joka porautuu syvälle paikallisiin sosiaalisiin ongelmiin, joita todelliset ihmiset kohtaavat, luo kannustimia paikallisen sääntöjärjestelmän puitteissa. Se hyödyntää paikallista tietoa siitä, miten institutionaalisen kehityksen prosessi takaa itsehallinnon tehokkuuden, sallien erehtyväisen ihmisen järkevästi hoitaa niukkoja resursseja ja suhteita toisiinsa.

Lopuksi haluan korostaa Ostromin tutkimuksen metodologista sanomaa. Hänen työnsä on humanistista ja tieteellistä. Hän yrittää ymmärtää ihmisyhteisöjä niiden kaikissa eri muodoissa. Tehdäkseen niin, hänen täytyi päästä lähelle ja henkilökohtaiseen kontaktiin: kalifornialaisesta paikallishallinnosta kastelujärjestelmiin Nepalissa ja kaikkeen siltä väliltä. Hänen kenttätyötään taloustieteessä ja poliittisessa taloustieteessä ohjaa inhimillisen valinnan logiikka. Hän kuvailee tutkimusohjelmaansa “käyttäytymistieteellisenä lähestymistapana kollektiivisen toiminnan rationaalisen valinnan teoriaan”. Jos hylätään akateeminen kieli, niin tämä tarkoittaa tutkimusohjelmaa, joka alkaa ihmisistä ja heidän aikomuksistaan ja suunnitelmistaan, ja päättyy heidän kompasteluunsa ja haparointiinsa löytää vapaaehtoisia ratkaisuja vaikeisiin sosiaalisiin ongelmiin normien, sopimuksien ja sääntöjen kautta.

Toivon sanoma

Päätän tämän otsikkooni: Miksi vapaudesta välittävien ihmisten pitäisi iloita tästä valinnasta palkinnolle? Elinor Ostromin työ on ideologisesti merkittävä. Hän ei korostanut sitä työssään, mutta Vincent on uskaltautunut yhteiskuntafilosofian alueelle. Suosikkini hänen kirjoistaan on The Meaning of Democracy and the Vulnerabilities of Democracies (1997). Tässä työssä Vincent tutki edellytyksiä autonomiselle porvaristolle. Itsehallinnollisen yhteiskunnan, hän sanoo, täytyy koostua kansalaisista, jotka ovat täysin kykeneviä hyväksymään “ajattelun huolet ja elämän murheet”. Valitettavasti demokraattisen politiikan juonittelut – eturyhmien manipulointi, lehmänkaupat, ylivoiton tavoittelu (rent-seeking) ja äänestysmotiivi – yleensä heikentää itsehallinnon mahdollisuutta ihmisten keskuudessa.

Mitään tästä ei pitäisi tulkita deterministisesti pessimistisesti. Sanoma on, että toivoa on löydettävissä ihmisistä – ei valtiosta. Yhteiskunta, joka koostuu vapaista ja vastuullisista yksilöistä, jotka pystyvät muodostamaan vapaaehtoisjärjestöjä, ratkaisee kohtaamiaan sosiaalisia ongelmia erilaisin itsehallinnollisin keinoin.

Yhdistysten monimuotoinen maailma

Kukaan ei ole tehnyt enempää kuin Elinor Ostrom tutkimuksessaan ja ohjaajana poliittisen filosofian ja analyysin työpajoissa auttaakseen meitä ymmärtämään itsehallinnon käytäntöjä ja instituutioita, jotka toimivat saadakseen esiin yhteistyötä
monenlaisissa yhteiskunnissa. Ja kukaan ei ole tehnyt enempää varoittaakseen meitä vahingoista, joita hallitukset voivat tehdä, kun ne yrittävät määrätä kaukaa vieraita sääntöjä paikalliselle väestölle, varsinkin kun heidän omat järjestelmänsä jo käsitelevät sosiaalisia ongelmia omalla tavallaan. Elinor vaatii, että ymmärrämme ja kunnioittamme institutionaalista monimuotoisuutta maailmassamme nähdäksemme nerokkuutta ja viisautta paikallisissa ratkaisuissa ja yrittäjyyden luovuudessa sekä yksilöiden kekseliäisyydessä kehittyneissä ja vähemmän kehittyneissä maissa. Ohittamalla vanhempia väittelyitä yhteiskuntatieteissä ja julkisessa päätöksenteossa, Elinor Ostromin työ korostaa institutionaalisen ympäristön rikkautta ja luovia ratkaisuja, joita syntyy, kun yksityishenkilöt voivat vapaasti perustaa yhdistyksiä ja työskennellä epävirallisten sääntöjen verkostoissa, jotka edistävät yksilön vastuuta ja kollektiivista vastuullisuutta.

FEEn tukijat ja Freemanin lukijat ovat viehättyneitä näkemykseen vapaiden ja vastuullisten yksilöiden yhteiskunnasta. Elinor Ostromin tutkimus antaa meille ikkunan yhdistysten monimuotoiseen maailmaan, joka ei sovi siististi ryhmään “markkinat” tai “valtio”, mutta joka on kuitenkin välttämätön rauhalliselle ja kukoistavalle sosiaaliselle yhteistyölle.

Yleisen uskomuksen mukaan sääntelyn purkaminen aiheutti finanssikriisin sallimalla liiallisen rahoitusinnovoinnin, riskinoton ja rahoituspelureiden ahneuden asuntolainavälittäjistä Wall Streetin pankkiireihin. Tämän uskomuksen mukainen parannusehdotus on sääntelyn lisääminen ja rahoitusjärjestelmän kontrollointi OTC -johdannaismarkkinoista aina asuntolainavälittäjiin ja johtajien palkitsemisiin.

Vaihtoehtoinen selitys väittää hallituksen aiheuttaneen kriisin omalla asuntopolitiikallaan saaden aikaan 25 miljoonaa subprime-lainaa ja muuta huonolaatuista asuntoluottoa, jotka muodostivat puolet kaikista Yhdysvaltain asuntoluotoista. Se väittää myös, ettei sääntelyn vähentäminen koskenut CDS -johdannaisia, joilla oli keskeinen osa kriisissä. Selityksen mukaan hallinnon sääntelyehdotus lepää myyttisellä perustalla.

Yli 100 000 dollaria vuodessa tienaavien osuus USAn liittovaltion työntekijöistä kasvoi 14 prosentista 19 prosenttiin raportoi USA Today. Raportoitu nousu tapahtui 18 ensimmäisen taantumakuukauden aikana. Samaan aikaan, kun miljoonat ihmiset menettivät työpaikkansa, monet liittovaltion työntekijät elävät leveämmin kuin koskaan aikaisemmin. Ne, jotka jo ansaitsivat keskimääräistä enemmän, myös kasvattivat tulojaan kaikkein eniten. Joulukuussa 2007 puolustusministeriössä oli 1 868 yli 150 000 dollaria ansaitsevaa siviilityöntekijää ja nyt heitä on 10 100. Vastaavasti liikenneministeriössä oli vain yksi yli 170.000 dollaria ansaitseva, mutta nyt heitä on jo 1 690.

Tampere University Press on julkaissut tänänään uuden julkaisusarjan Kirjoituksia liberalismin teorioista ja käytännöistä – Writings on Liberalism’s theories and practices:

Sarjassa julkaistaan ajankohtaisia, kansantajuisia ja lyhyitä esityksiä liberalismin filosofisesta ja teoreettisesta perustasta, arvoista ja periaatteista, saavutuksista ja sovellutuksista. Kirjoituksia sarja tarjoaa halukkaille mahdollisuuden kehittää liberalismia ja vastata siihen kohdistettuun kritiikkiin.

JOHDATUS SARJAAN KIRJOITUKSIA LIBERALISMIN TEORIOISTA JA KÄYTÄNNÖISTÄ
Risto Harisalo & Jani Rajaniemi

Kirjoituksia liberalismin teorioista ja käytännöistä –sarjassa julkaistaan ajankohtaisia, kansantajuisia ja lyhyitä esityksiä liberalismin filosofisesta ja teoreettisesta perustasta, arvoista ja periaatteista, saavutuksista ja sovellutuksista. Kirjoituksia sarja tarjoaa halukkaille mahdollisuuden kehittää liberalismia ja vastata siihen kohdistettuun kritiikkiin.

Kirjoituksia sarjan kantavana voimana on ajatus liberalismin saavutuksista yhteiskuntaelämän eri aloilla; sosiaalisuudessa, kulttuurissa ja taloudessa. Näistä yksi suurimmista on oikeusvaltio, jolle on tunnusomaista mm. demokratia, perustuslaillinen hallinto, julkisen toiminnan sitominen lakiin ja kansalaisten tasa-arvo lain edessä.

Liberalismi on puolustanut johdonmukaisesti ajatusta kansalaisyhteiskunnasta, jolle on tunnusomaista yksilön oikeus elää elämänsä haluamallaan tavalla ja rauhanomaisesti. Yksilöiden ainutlaatuisuus, vapaus ja ihmisarvo ovat kansalaisyhteiskunnan rakennuspuita. Taloudellinen ulottuvuus ei ole ainoa, vaan yksi monista yksilöä luonnehtivista ulottuvuuksista.

Liberalismi on vastustanut kaikkea väkivaltaa ja sotia. Se on ajanut johdonmukaisesti rauhaa valtioiden sisällä ja välillä, koska heikoimmat ja puolustuskyvyttömimmät kärsivät eniten vahvojen mieli- ja väkivallasta. Ihmiset toivovat saavansa elää elämänsä turvallisissa olosuhteissa ja rauhassa.

Liberalismi puolustaa markkinataloutta ja sitä ylläpitäviä instituutioita, joista keskeisimmät ovat yrittäjyys, yksityisomaisuus ja sitä tukevat omistusoikeudet, vapaa hintajärjestelmä ja valinnan vapaus. Nämä vaurautta mahdollistavat instituutiot edellyttävät jatkuvaa suojelua, huolenpitoa ja kehittämistä.

Huolimatta kiistattomista saavutuksistaan liberalismia kritisoidaan eniten yhteiskuntatieteen teorioista ja filosofioista. Liberalismi ansaitsee puolustajansa ja kehittäjänsä. Pysyäkseen elinvoimaisena sen on kyettävä jatkuvasti arvioimaan itseään ja säilyttämään rakentavat puhevälit kriitikoittensa kanssa. Liberalismi on paradoksaalisesti puolustanut vastustajiensa oikeutta olla eri mieltä. Ludwig von Mises kuvaa tätä ongelmaa seuraavasti:

Professori J. P. Hamilus Luxemburgista tilasi 28.10.1951 kopion Misesin vuonna 1927 julkaisemasta kirjasta Liberalismus sen julkaisseelta kustantajalta, joka oli jäänyt entisen DDR:n puolelle. Kustantaja ilmoitti 14.11.1951 päivätyllä kirjeellä Hamilukselle, että kirjasta ei ollut saatavilla enää yhtään kopiota, koska viranomaisten päätöksellä kirjan kaikki kopiot oli hävitetty. Kustantaja ei täsmentänyt olivatko viranomaiset olleet kansallissosialisteja, joita Mises pakeni Yhdysvaltoihin, vai Saksan Demokraattisen Tasavallan viranomaisia.

Kirjoituksia sarjassa käytetään käsitettä liberalismi, vaikka sitä kritisoidaan ja käytetään usein väärin. Koska liberalismi on käsitteenä klassinen ja arvokas, ei ole mitään syytä luopua siitä eikä keksiä sille vaihtoehtoista ilmaisua. Liberalismi on johdettu latinan sanasta liber, jolla on alkujaan viitattu vapauden filosofiaan. Kautta aikain ihmiset, jotka ovat eläneet pakon olosuhteissa, ovat aina janonneet vapautta.

Ludwig von Mises ilmaisi liberalismin perustavaa laatua olevan idean seuraa- vasti: Älyllisenä ja poliittisena liikkeenä liberalismi syrjäytti pakkoon perustavan talouden vapaalla yrittäjyydellä ja itsevaltaisen ja keskitetyn hallitusvallan perustuslailla ja demokratialla sekä edisti kaikkien vapautta erilaisista mielivallan ja orjuutuksen kahleista.

Liberalismi tarjoaa ideansa kaikille poliittisille puolueille. Se ei ole minkään yksittäisen puolueen eikä ryhmän puolella. Se ei tarjoa ihmisille maanpäällistä utopiaa, jonka vuoksi heidän olisi uhrauduttava. Se ei lupaa ihmisille onnellisuutta eikä tyytyväisyyttä, mutta se tarjoaa heille ne keinot, joiden avulla he voivat tyydyttää aineelliset tarpeensa.

Avoin talous ja vapaat markkinat estävät aseellisia konflikteja sanoo poliittisen tieteen Professori Indra de Soysa Norjan tieteen ja teknologian yliopistosta (NTNU). Hän toimii tutkimusjohtajana sen globalisaatio-ohjelmassa.

De Soysan mukaan “kapitalismi luo rauhaa”. “Kun katsomme kaikkia niitä tekijöitä, jotka edesauttavat estämään konflikteja, niin taloudellinen vapaus on hyvin tärkeää, jopa suhteessa hyvään hallintotapaan, demokratiaan ja ihmisoikeuksiin.”

Globalisaation vaikutus

De Soysa on tutkinut yhdessä NTNUn ja Oslon Kansainvälisen rauhantutkimusinstituutin (International Peace Research Institute in Oslo, PRIO) kollegojensa kanssa perusteellisesti globalisaation vaikutuksia maiden sisäisiin konflikteihin.

“Lähtökohtanamme oli kysymys: Edistääkö globalisaatio rauhaa ja vaurautta, vai johtaako uusliberalismi kilpailuun kohti pohjaa heikentäen valtioita ja kärjistäen sosiaalisia konflikteja, kuten kriitikot väittävät?” de Soysa selventää.

Näkymätön käsi vai rautainen nyrkki?

De Soysa linkittää kysymyksen näkymätömästä kädestä vs. rautaisesta nyrkistä aina Adam Smithiin 18. vuosisadalle. Markkinoiden näkymätön käsi tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että jos ihmiset toimivat oman etunsa mukaan, niin se palvelee myös yhteistä hyvää. Karl Marx sen sijaan katsoi, että “markkinoiden näkymätön käsi” onkin rautainen nyrkki, joka johtaa hyväksikäyttöön ja luokkaeroihin ja niiden seurauksena kärjistää konflikteja.

Nykyinen keskustelu globalisaatiosta jakautuu pääosin noihin samoihin ideologisiin linjoihin, de Soysa sanoo. Hän kertoo tutkimuksellaan olevan empiirisen perustan, joka tarkoittaa tulosten perustuvan koviin faktoihin.

“Olen empiristi, en ideologi. Halusimme tutkia näitä suhteita empiirisin menetelmin”, hän sanoi.

Taloudellinen vapaus on tärkein tekijä

De Soysa ja hänen kollegansa keskittyivät PRIOn tietokantaan kattavasti taltioituihin, vuonna 1970 ja siitä eteenpäin tapahtuneisiin konflikteihin. Tutkijat vertasivat näitä tietoihin, jotka kuvaavat taloudellista vapautta, sekä useisiin muihin muuttujiin, jotka ovat relevantteja vähentämään tai lisäämään aseellisen konfliktin vaaraa.

“Tuloksemme ovat selvät ja kestävät: mitä korkeampi on taloudellisen vapauden taso, sitä pienempi on riski sisäisille konflikteille. Tutkimus osoittaa, että taloudellinen vapaus merkitsee enemmän kuin muut tekijät, kuten demokratia ja hyvä hallintotapa, kun kyse on aseellisen selkkauksen estämisestä, sanoo de Soysa.

Taloudellinen vapaus määritellään politiikkana, joka on investointiystävällistä, tukee vapaita markkinoita, antaa tehokkaan yksityisomaisuuden suojan, antaa yksille taloudellisen valinnanvapauden ja rajoittaa valtion väliintuloa.

Kun kapinointi kannattaa

De Soysa käyttää termiä “vaihtoehtoiskustannukset” selittämään vapaiden markkinoiden rauhaa rakentavaa vaikutusta. Aseellisen kapinan tai rikoksen voidaan yksiselitteisesti katsoa olevan parhaiten kannattava investointi silloin, kun vaihtoehdot ovat rajalliset.

“Suljettu talous, mm. valtion monopolit, pakottaa yrittäjät ahdinkoon. Siitä seuraa salakuljetusta, järjestäytynyttä rikollisuutta – tai aseellisia kapinoita. Kun valtio kontrolloi taloudellisia resursseja, kuten öljyrikkaissa valtiossa, taloudellista hyötyä on saanut myös valtiovallan haltuunottamisesta, jolloin konfliktin riski on kasvanut”, de Soysa sanoo.

“Kapinalla on hintalappu, kuten kaikkilla muillakin sijoituksilla. Täytyy vain hankkia aseita ja organisoida kapinallisryhmiä. Esimerkiksi Tamilitiikerit käyttivät 350 miljoonaa dollaria vuodessa aseiden ostoon” de Soysa sanoo viitaten kotimaahansa Sri Lankaan.

Avoimessa taloudessa saa todennäköisesti huomattavasti suuremman hyödyn sijoitamalla rahaa ja vaivaa markkinoille. Tällaisissa yhteiskunnissa on paljon pienempi riski “kapinallisen pääoman” kertymiselle.

“Katsokaa sisällissotia Afrikassa: Mitä olisi tapahtunut, jos Charles Taylor (sotapäällikkö ja Liberian entinen presidentti) olisi ansainnut enemmän investoimalla tuottavaan toimintaan kuin kapinaan?” De Soysa pohtii.

Miten voimme luoda rauhaa?

Norja markkinoi itseään rauhanomaisena kansakuntana, joka on ollut mukana pitkässä sarjassa yrityksiä ratkaista konflikteja ympäri maailmaa. De Soysa tiivistää tämän ponnistuksen “100 prosenttiseksi epäonnistumiseksi.”

“Tunnistamalla vapaan ja toimivan markkinatalouden olevan rauhan tae, seurauksena olisi sekä kehitysavun ja rauhan työtä”, hän sanoo.

“Perinteiset tuet eivät ole johtaneet rauhaan ja kehitykseen. Päinvastoin, tuki voi johtaa riippuvuuden talouteen, joka estää kannattavia investointeja. Jos haluamme edistää rauhaa ja kehitystä, olisi parempi auttaa rakentamaan toimivia markkinoita, jotka tekevät kannattavammaksi sijoittaa vaurautta tuottavaan toimintaan kuin aseellisisiin konflikteihin”, de Soysa sanoo.

Mises-instituutti julkaisee yksinoikeudella Suomessa talospolitiikan professori Jesús Huerta de Soto esipuheen Murray N. Rothbardin vaikutusvaltaiseen teokseen Mitä valtio on tehnyt rahallemme? Teoksen julkaisija on Lumo Kustannus ja se on ennakkotilattavissa tästä päivästä lähtien.

Esipuhe
Jesús Huerta de Soto

Rahan, pankkiluoton ja suhdannevaihtelujen teoria esittää suurimman teoreettisen haasteen taloustieteille uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Nyt kun “teoreettinen aukko” on täytetty analyysilla sosialismin mahdottomuudesta ja tutkimuksella interventiopolitiikan sisäisistä ristiriidoista (aiemmin reaalisosialismin kaatumisella ja laajalle levinneellä hyvinvointivaltion kriisillä havainnollistettuna), vähiten tunnetuimmaksi, ja siksi kriittisimmäksi, alueeksi on käynyt raha. Todellakin, tämä alue on vielä täynnä metodologisia virheitä, tieteellistä hämmennystä, karkeaa tietämättömyyttä yleisellä ja poliittisella tasolla, ja tämän kaiken seurauksena institutionaalista manipulaatiota ja järjestelmällistä pakottamista valtioiden ja keskuspankkien toimesta. Sillä yhteiskunnalliset suhteet, jotka käsittävät rahaa, ovat ehdottomasti kaikkein abstrakteimpia ja vaikeimpia ymmärtää ja siksi niiden tuottamat informaation ja yhteiskunnallisen tiedon virrat ovat kaikkein massiivisimpia, monimutkaisimpia ja hämärämpiä yksittäiselle havainnoitsijalle. Yhtäältä nämä olosuhteet ovat helpottaneet valtioiden ja keskuspankkien järjestelmällistä pakottamista rahatalouden alueella, ja toisaalta ne ovat tehneet tästä pakottamisesta ehdottomasti kaikkein vahingollisinta ja haitallisinta yhteiskunnallisen yhteistoiminnan spontaaneille prosesseille, joista markkinat koostuvat. Itse asiassa yhdistelmä älyllisestä vitkastelusta rahatalouden ja pankkitoiminnan teoriassa ja valtioiden ja keskuspankkien järjestelmällisestä finanssimarkkinoihin sekaantumista ei ole epäonnistunut saamaan aikaan vakavia ja usein traumaattisia vaikutuksia maailmantalouden kehityksessä, joka vielä pitkällä uudella vuosituhannella jatkaa vakavien finanssikriisien ja toistuvien nousu- ja laskusuhdanteiden läpikäymistä.

Lisäksi vaikuttaa siltä kuin juuri markkinatalouden puolustajat olisivat kykenemättömiä yhteisymmärrykseen rahan osa-alueella. Niinpä on olemassa useita mielipiteitä siitä, onko välttämätöntä ylläpitää keskuspankkia tai olisiko se parempi korvata vapaan pankkitoiminnan järjestelmällä, ja jälkimmäisessä tapauksessa, millaisia olennaisia sääntöjä yksityisiin pankkiireihin tulisi soveltaa (osittaisen kassavarantovelvoitteen vaiko sadan prosentin reservien vaatimusta käteistalletuksille). Keskuspankit ilmaantuivat seurauksena sarjalle pakottavia valtiollisia interventioita, vaikkakin monissa tapauksissa näihin pyrkivät ja niitä edistivät finanssisektorin omat edustajat (erityisesti pankkiirit), jotka eivät epäröineet vaatia valtion tukea vakuuttamaan liiketoimiensa selviytymistä toistuvissa taloudellisten kriisien vaiheissa. Tarkoittaako tämä, että keskuspankki on ”väistämätön” markkinatalouden kehityksen sivutuote? Vai paremminkin että yksityisten pankkiirien tietyt liiketoimet, jotka tietyssä vaiheessa historiaa ovat tulleet lailliseksi korruptioksi, ovat saaneet aikaan rahataloudellisen toiminnan, joka on kestämätöntä viimekäden rahoittajan puuttuessa? Nämä ja muut rahataloudelliset asiat ovat teoreettisesti ja käytännöllisesti erityisen tärkeitä ja niiden tulisi olla erittäin huolellisen analyysin kohteena. Lyhyesti sanottuna tavoitteen ei tule olla sen vähäisempi kuin luoda kattava tutkimusohjelma tarkoituksenaan selventää kertakaikkisesti millainen rahallinen, rahataloudellinen ja pankkitoiminnallinen järjestelmä vapaassa yhteiskunnassa tulisi olla.

Tässä merkityksessä kädessä pitämäsi Rothbardin pieni kirja on paras ja etevin johdanto itävaltalaiseen rahateoriaan. Joukko erityisiä piirteitä tekee tästä kirjasta rajapyykkiteoksen ja lukijan on vaikea olla näitä piirteitä huomaamatta. Seuraavat ominaisuudet ovat kuitenkin erityisen huomionarvoisia, vaikka tämä ei olekaan kattava luettelo:

Ensinnäkin kirja on kirjoitettu suurella selkeydellä. Todellakin, jos mikään luonteenpiirre kuvaa Rothbardia, se on hänen kykynsä esittää taloudellisia teorioita kenen tahansa ymmärrettävissä olevalla tavalla, jopa sellaisen, joka ei ole aikaisemmin perehtynyt hänen menetelmiinsä ja konsepteihinsa. Rothbardille tieteellisen täsmällisyyden ei tule koskaan olla ristiriidassa selkeyden ja selonteon yksinkertaisuuden kanssa. Päinvastoin: ulkoisesta ilmiasusta huolimatta tylsät tai vaikeat selitykset pelkästään peittävät tieteellisen kelpoisuuden puuttumisen älyllisen sekaannuksen ohessa kirjoittajissa, jotka paradoksaalisesti tulevat usein väärän tieteellisen maineen sädekehän ympäröimäksi, mitä kaikkien niiden kunnioituksellinen pelko ruokkii, jotka eivät halua vaikuttaa tietämättömiltä, vaikkakaan eivät täysin ymmärrä lukemaansa. Rothbardin taloudellisen analyysin selkeys, tuoreus, oppineisuus ja jopa rohkeus eroavat selkeästi suuresta osasta akateemisen maailman tuottaman tieteellisen kirjallisuuden luonteesta.

Toiseksi Rothbardin alituinen päämäärä on etsiä tieteellistä totuutta riippumatta poliittisen korrektiuden tai soveliaisuuden odotuksista, jotka tiettynä aikana vallitsevat. Taloustieteilijän ei tule koskaan pettää tätä periaatetta jo pelkästään siksi, että epäonnistuminen suoraan sanoa ilman mitään taka-ajatuksia sitä, mitä hän pitää missä tahansa asiassa totuutena, tarkoittaa ettei kukaan tee niin, ja siten hän hylkää nimenomaisen tarkoituksensa ja riistää yhteiskunnalta ja kollegoiltaan tietämyksen, joka pidemmällä aikavälillä on olennaista sivilisaation edistymiselle.

Kolmanneksi, kuten on jo annettu ymmärtää, Rothbard kirjoittaa aina itävaltalaisen taloustieteen koulukunnan teoreettisesta näkökulmasta. Tämä alkuperältään mannermainen eurooppalainen koulukunta on vastakkainen englantilaisen klassisen koulukunnan anglosaksiselle perinteelle. Itävaltainen koulukunta syntyi Carl Mengerin myötä vuonna 1871 ja saavutti korkeimman kehityksensä tason Ludwig von Misesin ja Friedrich A. Hayekin käsissä 1900-luvun toisella puoliskolla. Nykyään itävaltalainen lähestymistapa on pääasiallinen tieteellinen vaihtoehto neoklassiselle paradigmalle erilaisissa versioissaan (keynesiläisyys, walrasilaisuus, Chicago-koulukunta jne.), joita yhdistää tutkimuksen keskittyminen tasapainomalleihin ja yrittäjien ajamien dynaamisten markkinaprosessien ylenkatsominen. Tällaiset prosessit ovat itävaltalaisen tutkimuksen keskipisteessä. Rothbard oli innokas Misesin seuraaja, jonka prakseologisen näkemyksen taloustieteeseen ja subjektiiviseen metodologiaan, vastakohtana positivismille ja yhteiskunnan muokkaamiselle, hän omaksui lähes kirjaimellisesti[1]. Nykyään itävaltalainen koulukunta on siirtynyt jännittävään kansainvälisen laajentumisen vaiheeseen, ja tämän ensimmäisen Rothbardin kirjan suomenkielisen laitoksen julkaiseminen on jälleen yksi merkki paljonkaivatusta paradigman muutoksesta, joka on johtamassa pois epärealistisista oletuksista ja tasapainomallien pakkomielteisistä matemaattisista analyyseista kohti paljon realistisempaa, dynaamisempaa ja monitieteellisempää markkinaprosessien analyysia, mikä on luonteenomaista itävaltalaiselle koulukunnalle. Tässä asiayhteydessä kritiikki, jota Rothbard kirjansa useassa kohdassa suuntaa Chicago-koulukunnan rahataloudellisille suosituksille ja analyyseille yleisesti ja erityisesti Milton Friedmanille, on erittäin aiheellista. Näin pääasiallisesti siksi, että itävaltalaisen ja chicagolaisen koulukunnan yhdistäminen yleisellä ja jopa akateemisella tasolla vapaiden markkinoiden ja kapitalistisen vapaan yrittäjyyden talousjärjestelmän puolustajiksi (vaikkakin itävaltalaisen koulukunnan tapauksessa selkeämpinä ja johdonmukaisempina periaatteina verrattuna chicagolaisten teoreetikkojen suurempaan ideologiseen ”laimeuteen” ja poliittisten kompromissien taipumukseen) on saanut monet ihmiset virheellisesti uskomaan näiden kahden koulukunnan käyvän yksiin menetelmissään, teoreettisissa kehittelyissään ja johtopäätöksissään. Kuitenkaan mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Itävaltalaisesta näkökulmasta Chicago-teoreetikot ovat vajonneet kapean, reduktionistisen ja maksimoivan lähestymistavan otteeseen, joka etsiessään ”toimivia” ratkaisuja päätyy perustelemaan yhteiskunnan muokkaamista tavalla, joka on kuolettavaa markkinoiden vapaalle toiminnalle. Toisin sanottuna Chicago-teoreetikkojen markkinoiden puolustus on teoreettisesti vajavaista. Meidän tulee puolustaa markkinoita, koska markkinat ovat prosessi, joka vaalii jatkuvasti luovuutta ja yrittäjällistä koordinaatiota eikä sen takia, että ne ovat tasapainossa (jota ei koskaan saavuteta) ja vielä vähemmän siksi, että ne ovat ”täydelliset” tai Pareto-tehokkaat, kuten Chicago-teoreetikot virheellisesti uskovat paljastaen täten lukemattomia puolia yksinkertaistelulle, itsekeskeiselle arvostelulle kaikkien vapaan talouden vihollisten puolelta.[2] Lisäksi kuten Rothbard kirjassa taitavasti paljastaa, Chicago-koulukunnan lääkkeet rahatalouden alueella (rahallinen nationalismi ja vapaasti kelluvat vaihtokurssit) ovat osoittautuneet erityisen valitettaviksi ja ovat laajassa mittakaavassa tuoneet korruptoivan vaikutuksen taloudellisiin tapahtumiin (kansainvälisen rahatalouden kaaoksen, kilpailullisen arvonalentamisen kauppa-aseena ja rahan tehtävän katoamisen kansainvälisellä tasolla).

Neljänneksi meidän tulee huomata Rothbardin taloudellisten ja rahallisten tapahtumien historiaan teoreettisen analyysin havainnollistajana ja sovelluksena kytkemä merkitys. Itse asiassa kirja on jaettu kahteen hyvin erilaiseen osaan. Ensimmäisessä osassa Rothbard tuo esiin rahan teoreettisen perustan ja valtion interventioiden kriittisen analyysin yleisesti rahatalouden alueella ja erityisesti etuoikeuden harjoittaa osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaa.[3] Toisessa osassa hän soveltaa ensimmäisessä opittuja oppeja selittääkseen loogisella, yhdistetyllä tavalla, kuinka valtio on askel kerrallaan tuhonnut rahataloudellisen järjestelmän, joka oli syntynyt markkinoilla spontaanisti pitkällistä kehityksen jaksoa seuraten. Rothbard tarkastelee yhdeksää perättäistä vaihetta, jotka kulkevat klassisen kultakannan huipusta vuonna 1815 Bretton Woods -järjestelmän tuhoon ja, vuodesta 1973 alkaen, ilmaantuvaan kelluviin valuuttakursseihin perustuvaan kansainväliseen rahataloudelliseen kaaokseen. Tämä aikaisempien rahatalouden alueen tapahtumien läpikäynnistä vedettävä johtopäätös on todella masentava, ja se enemmän kuin oikeuttaa Rothbardin tälle työlle antaman houkuttelevan nimen: Mitä valtio on tehnyt rahallemme? Johtopäätös on erityisen masentava sen tosiasian valossa, että nykyään, pitkällä uutta vuosisataa, jopa lähes maailmanlaajuisen reaalisosialismin ja, vähintäänkin teoreettisessa merkityksessä, taloudellisen interventionismin ja hyvinvointivaltion romahduksen jälkeen, rahatalouden alue (kuten alussa viittasimme) jatkaa kärsimistään keskuspankkien ja valtioiden pakottavista interventioista, monopolisoinneista ja suunnittelusta. Nämä luovat jatkuvasti maailmantaloutta järjestelmällisesti horjuttavia ja hajottavia nousu- ja laskusuhdanteita.

On todella lannistavaa oivaltaa, että viimeisestä kerrasta, kun Rothbard pystyi käymään kirjaansa läpi uusintapainosta varten, tähän päivään on saavutettu vähän tai ei ollenkaan edistystä. Tänä ajanjaksona, erityisesti lukijoille Euroopan alueella, kaikkein merkittävin edistysaskel on epäilemättä ollut kymmenen vuotta sitten tapahtunut euron lanseeraus yhteiseksi valuutaksi suuressa osassa Eurooppaa. Tässä asiayhteydessä meidän tulee korostaa, että Euroopan keskuspankin ja eurooppalaisen yhteisvaluutan kritiikin tulee nojata, Rothbardin ajattelussa pitäytyen, niiden etäisyyteen pankkitoiminnan ideaalista[4] puhtaassa kultakannassa sadan prosentin reservivaatimuksella eikä, kuten monet ”vapaiden markkinoiden” teoreetikot (etupäässä Chicago-koulukunnan virheellisten opetusten vaikuttamina) vakuuttavat, siihen tosiasiaan, että ne tekevät mahdottomaksi haitallisen rahallisen nationalismin selviytymisen kelluvilla valuuttakursseilla. Vaikka Euroopan keskuspankin saavutukset viimeisenä kymmenenä vuotena jättävätkin paljon toivomisen varaa, yksi mahdollisimman tiukka rahastandardi koko Euroopalle, on terveellinen liike kohti puhtaan kultakannan ideaalia yhteisenä kansainvälisenä rahajärjestelmänä. Sen lisäksi se saattaa auttaa viimeistelemään Euroopan vapaakauppajärjestelmän institutionaalisen rakenteen estämällä rahataloudelliset väliintulot ja manipulaatiot jokaisen jäsenvaltion osalta sekä velvoittamalla jäsenet, erityisesti kaikkein jäykimmin järjestyneet, toteuttamaan välttämättömät joustavoittavat uudistukset kilpailukykyisenä pysymiseksi ympäristössä, jossa ei ole enää mahdollista turvautua kansalliseen inflatoriseen rahapolitiikkaan institutionaalisiin jäykkyyksiin mukautumiseksi. Jotta eurolla olisi loistava, lupaava tulevaisuus, sen on perustuttava täydelle erolle ja riippumattomuudelle rahataloudellisesta piittaamattomuudesta ja leväperäisyydestä. Näistä on tullut poikkeuksetta teoreettiseen virheeseen perustuvan huonosti ymmärretyn pragmatismin varjolla anglosaksisen maailman rahapolitiikan tyypillisiä piirteitä Federal Reserven perustamisesta vuonna 1913 ja makrotalouden, ensin keynesiläisen ja myöhemmin Chicago-koulukunnan versioiden, voittokulun jälkeen toisesta maailmansodasta eteenpäin.

Lopuksi on asianmukaista päättää nämä johdannolliset huomiot lyhyellä Rothbardin elämäkerrallisella yhteenvedolla[5]. Murray Newton Rothbard syntyi New Yorkissa vuonna 1926 puolanjuutalaiseen maahanmuuttajaperheeseen. Hän väitteli tohtoriksi New Yorkin Columbian yliopistosta Joseph Dorfmanin ohjauksessa ja naapurinsa, kuuluisan taloustieteilijän, Arthur Burnsin opastamana. Sattuma saattoi hänet erittäin nuorella iällä Ludwig von Misesin tuolloin New Yorkin Yliopistossa johtamaan seminaariin, ja Rothbardista tuli välittömästi yksi hänen kaikkein etevämmistä ja omistautuneimmista seuraajistaan. Myöhemmin Rothbardista tuli taloustieteiden professori New Yorkin Polytechnic -instituuttiin ja myöhemmin taloustieteiden tunnustettu S. J. Hall -professori Nevadan yliopistoon Las Vegasiin. Rothbard oli yksi johdonmukaisimmista ja sinnikkäimmistä vapauden puolustajista kaikilla tasoilla ja sen perustamisessa luonnonoikeuden filosofiaan. Hän kirjoitti yli kaksikymmentä kirjaa täynnä suurta selkeyttä, tuoreutta, oppineisuutta ja jopa hyvää huumoria; omaisuuksia, jotka tunkeutuvat kaikkein perinpohjaisimpiin ja tinkimättömimpiin teoreettisiin analyyseihin. Hänen ensisijaiset panoksensa taloustieteen teoriaan ovat tutkielmat Man, Economy, and State (1962) ja Power and Market (1973). Hänen pääkirjoitustensa joukossa taloustieteellisen ajattelun ja tapahtumien historiasta löytyvät merkittävät työt kuten The Panic of 1819 (1962), America’s Great Depression (1963), Amerikan siirtomaakauden historia neljänä niteenä nimellä Conceived in Liberty (1975–1979) ja ainutlaatuinen postuumina julkaistu kahden teoksen yhteisnide An Austrian Perspective on the History of Economic Thought (1995). Hänen pääasialliset panoksensa poliittiseen filosofiaan, joissa hän luo perustan anarkokapitalistiselle järjestelmälle, käsittävät teokset For a New Liberty:  The Libertarian Manifesto (1973) ja The Ethics of Liberty (1982) satojen artikkelien ja esseiden lisäksi. Rothbardilla oli avainrooli Amerikan libertaarisen puolueen perustamisessa, ja hän oli myös Cato-instituutin, Ludwig von Mises -instituutin (jonka julkaisu on Quarterly Journal of Austrian Economics) ja Center for Libertarian Studies -järjestön (jonka julkaisu on Journal of Libertarian Studies) perustajajäseniä. Varustettuna valtavalla kapasiteetilla älyllisiin haasteisiin, suunnattomalla tinkimättömyydellä, monitieteellisellä tietämyksellä yhdessä loistavan huumorintajun kanssa Rothbardista on tullut yksi klassisista nimistä vapauden puolustamisessa 1900-luvun toisella puoliskolla. Rothbard kuoli sydänkohtaukseen silmälääkärinsä vastaanotolla New Yorkissa tammikuun 7. päivänä vuonna 1995. Hänen kuolemansa myötä maailma menetti erään älyllisistä jättiläisistään, jonka työ, niin kuin Tocquevillen, Actonin, Misesin ja Hayekin, kestää, kantaa hedelmää ja jonka muistavat aina erityisellä ihailulla ja kunnioituksella kaikki ne, jotka rakastavat vapautta ja käsittävät sen ratkaisevan merkityksen.

Madridissa, elokuun 19. päivänä 2009

Jesús Huerta de Soto
Talouspolitiikan professori
Rey Juan Carlosin yliopisto
Espanja

[2] Hayek meni jopa niin pitkälle, että väitti Keynesin teosta General Theory ja Milton Friedmanin teosta Essays in Positive Economics yhtä vaarallisiksi. Ks. F. A. Hayek, Hayek on Hayek:  An Autobiographical Dialogue, toim. Stephen Kresge ja Leif Wenar (London and New York:  Routledge, 1994), s. 145.

[3] Osittaiskassavarantovelvoitteista pankkitoimintaa seuraavien yleisten laillisten periaatteiden korruptiosta ja tavasta, jolla tämä toiminta yllyttää toistuviin nousu- ja laskusuhdanteisiin ja tekee keskuspankin ilmaantumisen väistämättömäksi, ks. (pohjautuen tiukasti rothbardilaiseen ajatteluun) Huerta de Soto, J., Money, Bank Credit, and Economic Cycles (Auburn, AL:  Ludwig von Mises Institute, 2006).

[4] Ks. Murray N. Rothbard, The Case for a 100 Percent Gold Dollar, 2 p. (Auburn, AL:  Ludwig von Mises Institute, 2005). Tämä työ sisältää esipuheen, jossa Rothbard tarjoaa tulkintansa rahataloudellisista tapahtumista vuosien 1973 ja 1991 välillä (ajanjaksoa voitaisiin pitää vaiheena 10 hänen historiallisessa tulkinnassaan), tutkimus täydentää tätä nyt kommentoitua kirjaa täydellisesti.

[5] Suom. huom. Laajempi katsaus Rothbardin tuotantoon, merkitykseen ja elämänkertaan löytyy Hans-Hermann Hoppen kirjoittamana osoitteesta: http://taloudenperusteet.com/artikkeleja/rothbard.html otsikolla Murray N. Rothbard: talous, tiede ja vapaus.